Säilykekuningas

XXVIII.

LÄHETYSSAARNAAJA.

Sokea mies istui kirjastossa kauan hiljaa ja kuunteli. Unohtipa hän piippunsakin, joka sammui hänen käteensä. Karvaiset korvat, jotka törröttivät nelikulmaisesta päästä kuin kaksi siipeä, liikkuivat edestakaisin kuin tahdissa, seuraten jotakin kaukaista ja salaperäistä ääntä.

Hän kumarsi päätään eteenpäin ja aukaisi suunsa, samalla kun hänen sieramensa värähtelivät jännityksestä.

Mitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku tuntematon vaara oli uhkaamassa.

Kerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli alottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs Charlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin, että Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi heiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä erityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä proselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri totesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin varomaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin Jonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan viidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi hänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen siipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia ja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten ja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten suurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.

Myöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin yksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä laivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva siitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen jättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen. Mutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea ja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja eräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat pelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen belgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui hänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen hyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet pääomat.

Kaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi mietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan sokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.

Hän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen ystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean miehen hienoa pedonvainua.

Jonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut huoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet Nozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa, mutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään ranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua siitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen ohitsensa.

Siinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta vaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen korviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.

Mitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului aivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.

No — luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla hän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua…

Jonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului askeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt jalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli levotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli kiihtyneessä mielentilassa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi avautui ja Nozier pysähtyi kynnykselle. Jonson tunsi vaistomaisesti, että hän oli hyvin hermostunut ja levoton.

"Onko Ribeira täällä?" hän kysyi levottomuudesta vapisevalla äänellä.

"Hän on mennyt hyttiinsä", Jonson vastasi kiukkuisesti.

"Olemme pahassa pulassa, Jonson", paroni sanoi. "Soisin sinun näkevän paremmin kuin mitä näet, sillä nyt tarvitsemme sinun kaltaisiasi miehiä. Olemme saaneet pirun kimppuumme, eikä hänestä ole helppo päästä irti. Hän oli meillä jo kiinni, mutta hän petti meidät viekkaudellaan."

"Kenestä puhut?" Jonson kysyi.

"Miehestä, jonka kanssa sinullakin on selvittämättömiä asioita.
Hänestä, joka ajoi kaikki James Mortonin miehet kuolemaan — tohtori
Jonas Fjeldistä."

Tuolissa istuva sokea kalpeni valkeaksi kuin ruumis, mutta tyhjien silmäkuoppien ympärillä olevat reunat tulivat hehkuvan veripunaisiksi.

"Ja sinä päästit hänet käsistäsi", Jonson sanoi äänellä, josta uhkui hillitty viha ja raivo. "Luulisi teidän kaikkien olevan sokeita. Ettekö vielä ole päässeet käsittämään, että tuon tohtorin kanssa ei ole leikkimistä? Tappakaa hänet, sanon minä, milloin ja miten tahansa saattekin hänet käsiinne. Älkää päästäkö häntä lukemaan isämeitäänsä, sillä hän pääsee pakoon jo ennen kuin on päässyt viidenteen rukoukseen. Minä tunnen hänet — hän sietää joutua ihmissyöjien nakerrettavaksi pala palalta. Hänet pitäisi…"

Jonson hillitsi mielensä. Hytistä kuului synkkä, koriseva kuorsaaminen.

"Senkin juopunut sika", hän murahti.

Nozier rypisti kulmakarvojaan, astui Ribeiran hytin ovelle, aukaisi sen ja sytytti valon. Sängyssä makasi portugalilainen oikosenaan leveälierinen hattu vedettynä syvälle silmien yli. Hän kuorsasi kuin virtahevonen ja kasvojen alapuoli oli punainen ja pöhöttynyt.

"Ribeira!" belgialainen huusi ja tyrkkäsi häntä kylkeen. "Ylös siitä auttamaan pohjakonetta käyntiin! Ja mitä hittoja sinä oikeastaan imet sisääsi? Täällähän haisee kuin apteekissa."

Portugalilainen hypähti pystyyn päästäen maansa kielellä rehevän kirouksen.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", belgialainen sanoi pysytellen hänestä kunnioittavan matkan päässä. "Sinä paisut kuin iilimato. Tuskin tunnen sinua. Mutta nouse nyt ylös."

Portugalilainen vastasi vain tyytymättömästi möristen. Sitten hän veti hatun syvään kasvoilleen ja lähti epävakaisin askelin paronin perästä.

Entinen lähetyssaarnaaja istui yhä paikallaan korvat hörössä, raapien tukkaansa ja mietiskellen jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisua.

XXIX.

KALASTAJALAIVA.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", de Nozier jatkoi neuvoen kulkiessaan edellä laivan sisäosiin vieviä leveitä kiertoportaita. Portugalilainen murahti muutamia epäselviä sanoja hampaittensa välistä.

"Vai niin, olet sillä tuulella", paroni lisäsi lempeästi ja ystävällisesti, niinkuin puhuisi sairaalle lapselle. "Pidä varasi, että et mene nurin niskoin." He olivat nyt kumpikin tulleet kapeaan käytävään. Heikko ääni ilmaisi heidän olevan aivan pumppulaitoksen alla, joka imi sillin ja muun kalan aparaatteihinsa, joitten tehtävänä oli valmistaa markkinoille meren äärettömät rikkaudet. Paroni aukasi matalan oven ja astui puolipimeään huoneeseen, jota valaisi vain kaksi opalinväristä lamppua. Hän pysähtyi kuuntelemaan.

"Kuulen, että olet antanut käskyn panna koneen käymään. Väkesi kyllä hoitaa sen asian. Ja nyt he lappavat sisään nuotanköysiä. Onneksi eivät kaikki ole yhtä humalassa kuin sinä. Mutta nyt on sinun laitettava, että saamme hyvän vauhdin. Panehan pohjakoneen kosketin paikoilleen."

Portugalilainen astui taustassa olevan suuren koneiston luo ja tarttui erääseen vipuun.

"Kirous ja kuolema!" Nozier kiljui raivoissaan. "Piruko sinua riivaa? Onko viina aivan tärvellyt aivosi? Voisi luulla sinun olevan lyseolaisen, joka on ensimäistä kertaa ollut hutikassa eikä vanhan kokeneen ja parkitun juoppolallin. Etkö näe, kuinka hullusti teet? No, tuhat tulimmaista! Oikealle! No, nyt…"

Kuului synkän suriseva ääni aivankuin jättiläiskelloa olisi vedetty käyntiin. Ja yhtäkkiä rupesi lattia loistamaan samalla opalinvärisellä kiillolla, joka muutenkin täytti huoneen. Nyt voi helposti nähdä, että lattia oli paksusta lasimaisesta aineesta. Mutta omituisinta olivat ne kaksi suurta kuulaa, jotka vähitellen tulivat näkyviin vedessä Nozier'n jalkojen alta. Niitten näkeminen tuntui hetkeksi entistä enemmän hämmentävän humalaista, joka yhä seisoi koneistoon nojaten.

Noista kuulista hohti ihmeellinen, maitomainen loisto. Ne olivat vähintäin viisitoista jalkaa läpimitaten ja olivat nyt pari metriä vedenpinnan alapuolella. Niistä vesipisaroista päättäen, jotka voi nähdä kuulien takana, laiva kulki jo nyt hyvää vauhtia.

"Nyt voimme vääntää valoa", de Nozier sanoi… "No, hitto vie, oletko senkin unohtanut? Luulisi sinun juoneen pulituuria eikä portviiniä."

Juopuneen iso käsi haparoi etäisimpiä koskettimia, kunnes belgialaisen häijy, mutta hyväksyvä mörinä ilmaisi hänelle, että hän nyt oli oikeassa.

Valkea valo täytti yhtäkkiä huoneen. Se tuli noista molemmista kuulista, jotka levittivät ihmeellistä, himmeää valosumua. Kuulien välissä liikkui pieni kohiseva laine ja ympärillä oleva vesi sai syvän, salaperäisen loisteen.

Paroni de Nozier istahti pienelle tuolille ja katseli syvyyteen tyytyväisesti hymyillen. Hän oli kuin taikuri, joka oli loihtimassa esiin meren kätkettyjä piilottelevia henkiä. Monokkeli silmäkulmassa hän istui puhellen itsekseen kuin mies, joka on tottunut olemaan yksin ja joka haluaa kuulla omaa ääntänsä.

"Oikein hyvä!" hän virkkoi lyhyeen, käheästi naurahtaen. "Tässä on vuosisadan suuri arvoitus salattuna. Me olemme sen keksineet, Ribeira. Katso, kuinka ne loistavat tuolla alhaalla! Siinä on kaksi silmää, jotka voivat nähdä. Ne ovat 'meren silmät'! Ota huomioon tuo himmeä porsliiniloisto. Eivätkö olekin kuin luolakalan silmät? Ja eikö olekin niillä sama lempeä petoeläimen kiilto, joka on kalkkarokäärmeen silmissä… Sinä olet oppimaton mies, Ribeira. Ei ole mitään iloa keskustelusta sinun kanssasi. Olet rohkea, tunnoton ja verenhimoinen. Mutta tiede on sinulle hämärä asia. Sielusi on vanhentunut, Ribeira. Muistutat Rubensia. Ylensyömisesi ja juopottelusi ovat suunnattomat ja taitamattomuutesi on eittämätön totuus. Muuten heittäytyisit polvillesi minun jalkoihini ja kumartaisit minua — neroa. Mutta järkesi, ystäväni, ei riitä siihen… Sanohan, etkö lapsuudessasi ole kuullut puhuttavan Hammelin rotanpyytäjästä?… Vai et… Vai niin, et ole koskaan kuullut tuosta merkillisestä miehestä, joka käsitteli huiluaan niin, että kaikki rotat tulivat hänen perästään. Ne juoksivat kilvan hänen kintereillään — huumautuneina — haltioissaan… Ne eivät muistaneet syödä, kun kuulivat hänen ihmeellisen soittimensa säveleitä — ne unohtivat leikkinsä ruokakauppiaan jauhomakasiinissa — ne kulkivat vain tuon kalpean miehen perästä jäykin katsein ja hörössä korvin… Minä olen hänen sukuansa, Ribeira. Huilusta ei minulla ole hyötyä. Mutta minun silmäni houkuttelevat — kalpeat, imevät silmäni, jolla on meren oman sielun loisto. Etkö ole kuullut, että Coimbran kalastajat ripottelevat vanhaa porsliinia meren pohjalle houkutellakseen kaloja verkkoihinsa? Mutta minun silmäni tuolla alhaalla sitovat kalan sielun. Ne tekevät sen päästä pyörälle. Ne houkuttelevat luokseen kalaparven niinkuin tuo tarinan mies Belsebubin armosta houkutteli rottia ja lapsia Hammelin kaduilla. Katso, katso…"

Ja todellakin — alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä kiilsi ja loisti — hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja. Ensin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan suuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata loistetta kohti.

Silloin paroni de Nozier nousi seisomaan ja nauroi.

XXX.

YLLÄTYS.

Ihmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen. Ei kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa nauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin tyhmyytensä — viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.

Paroni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden, joka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi semmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua. Olutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä oli, että hän nautti tilanteesta.

Omituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo valkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen kaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista silliparvet — jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat silmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian liittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti ja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten syvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli täällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa ja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka kahlehti heidän silmiään.

Yhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat sadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan joukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja — meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja — piikkikampela ja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä, loppumattomissa jonoissa.

"Eikö tämä muistuta mieleesi jotakin, Ribeira?" paroni kysyi. "Etkö näe… Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo tuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten silmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on terässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle vaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia, ovat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat erinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla tolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula voi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen värin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin minulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen…"

Nozier vaipui ajatuksiinsa.

"Bergenissä asuu kelpo väkeä", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "joka harjoittaa sillin ja muitten kalojen pyyntiä. Monessa suhteessa he ovat vallan verrattomia. Heillä on ajatuksia ja he ennustavat, kuinka kalastus kunakin vuonna onnistuu. Heillä on sanomalehti, jonka nimi on 'Fiskets Gang' ja siinä on paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Mutta tänä vuonna he ovat tehneet erehdyksen — surkean erehdyksen. He olivat ennustaneet hyvää kalavuotta. Mutta kuinka on käynyt? He ovat saaneet huonoimman saaliin satoihin vuosiin. Koko rannikolla ei puhuta muusta kuin kalastajain ja kalakauppiaitten perikadosta. Stavangerin säilyketehtaat eivät ole saaneet sataa tynnyriä silliä. Koko mahtava järjestö horjuu perustuksiaan myöten. Me olemme sen kukistaneet, Ribeira, aivan niin kuin te kukistitte tuon riivatun kapteenin ja hänen höyrylaivansa meidän aluksemme rautakylkien väliin. Tuo kelpo Grönneland — hän ja hänen miehensä katosivat jäljettömiin. Monelle on käyvä samalla tavalla. Toivon vain, että olisimme saaneet vangituksi tuon riivatun tohtorin laivamme teräshampaitten väliin ja jauhetuksi hänet sillijauhoksi. Hänestä olisi tullut mainiota lannoitusainetta. Ha, ha, ha!…"

Jos de Nozier'n takana istunut tummapintainen portugalilainen ei olisi ollut niin kovin juovuksissa, olisi hän ehkä huomannut, että paronin naurussa oli jotakin väkinäistä. Ja jos Ribeira olisi ollut ihmistuntija, olisi hän tehnyt sen johtopäätöksen, että de Nozier'n hermostunut puheliaisuus johtui siitä säikähdyksestä, joka väijyi hänen pelkurimaisessa sydämessään.

"Olisi hauska tietää", hän jatkoi yksinpuheluaan, "mitä tuo pirun tohtori nyt keksii. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Saimler pelkäsi häntä kuin ruttoa ja Jaap van Huysmann sanoi hänen olevan maailman merkillisimpiä miehiä. No — minua hän ei vältä. Hän ei ole muuta kuin ihminen. Oo, jospa hän vain olisi tässä!"…

"Toivomuksenne voi helposti toteutua", syvä bassoääni virkkoi hänen takanaan.

Nozier nousi istuimeltaan nopeasti kuin salama ja kääntyi ympäri. Portugalilainen seisoi siinä pitkänä ja uhkaavana. Mutta hänen tummat silmänsä olivat muuttuneet sinisiksi ja suuren lierihatun alta pilkistävä tukka oli vaalea.

"Kuka olette?" belgialainen sähisi pelästyneenä.

"Olen se, jota etsitte. Olen tohtori Jonas Fjeld."

XXXI.

MERKILLINEN VIERAS.

Stavanger oli juuri herännyt. Tämä kaupunki nousee varhain jalkeille.
Se on tottunut kovassa ja kiivaassa kilpailussa pitämään silmänsä auki.
Kello oli juuri lyönyt kahdeksan ja laitureilla ja makasiineissa oli
vilkasta hyörinää. Olivatpa konttoritkin avanneet ovensa.

Suuren säilyketoiminimen Bjelland & Co:n avaran liiketalon portinvartija istui poltellen aamupiippuaan ja katseli tutkivasti kirkasta syystaivasta. Oli kaunis aamu — ei pilvenhattaraakaan ollut näkyvissä, ja tuulet lauloivat iloista aamulauluaan satamasta.

Yhtäkkiä hän säpsähti. Kulman takaa kääntyi omituinen olento. Näytti aivankuin rakennusta lähestyvä muukalainen olisi ollut sodassa taikka seisonut päällään suossa. Mutta silti hän näytti yhtä huolettomalta.

"No, mihin matka, ystäväni?" portinvartija kysyi naurahtaen.
"Näytättepä olleen aikamoisella seikkailulla, vai mitä?"

Hänen piti juuri jatkaa, mutta huomasikin, että se ei ollutkaan poika, jonka kanssa hän jutteli, vaan vahtisotilaan tapaan puettu nuori tyttö. Portinvartija huomasi, että hänellä oli hyvin kaunis vartalo. Mutta hän ei voinut tarkoin eroittaa kasvonpiirteitä, jotka olivat lian peitossa. Pienen, kudotun myssyn alta näkyi tuuhea tukka, joka alkujaan oli ollut kullankeltainen, mutta joka nyt mudan peittämänä riippui suortuvina korvien ja kaulan yli.

Portinvartija rypisti kulmiaan, sillä tämä oli nyt ilmeisesti semmoinen olento, jota poliisipöytäkirjoissa sanotaan epäiltäväksi henkilöksi. Ja hänen ihmetyksensä ja epäluulonsa kasvoivat, kun tuo merkillinen olento pysähtyi aivan konttorirakennuksen eteen tarkasti tutkimaan suurta, kullattua nimikilpeä. Mikä hiton kummallinen naikkonen tämä oli, joka kuljeskeli kadulla kustantamatta naamaansa hiukan saippuaa ja kampaa aamusiivoukseensa?

Mutta nuori nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän astui suoraan portinvartijan luo ja kysyi englanninkielellä:

"Onko herra Bjelland tavattavissa?"

Portinvartija oli olevinaan sivistynyt mies, mutta vieraita kieliä hän ei osannut. Hän ymmärsi kuitenkin, että nainen tahtoi puhutella herra Bjellandia. Mutta se ei käynyt päinsä — elettiin vaarallisia aikoja, ja oli noudatettava varovaisuutta. Eikä portinvartija kaikessa arvokkuudessaan ottanut piippua suustaan, vaan asettui keskelle ovea, vieläpä sangen mielenosotuksellisella tavalla.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä miehenvaatteissa oleva nainen tyrkkäsi hänet syrjään odottamattomalla töytäyksellä ja kiepahti ilman muuta hänen ohitsensa, ennenkuin hän sai otetuksi kallisarvoista piippua suustaan ja käytetyksi käsiään.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja kun portinvartija loukkaantuneena huudahtaen yritti tarttua tuota rohkeata vierasta takin liepeeseen, ei hän kerinnyt muuta kuin nähdä kaksi siroa nilkkaa katoavan portaisiin.

Päättäväisin elein portinvartija laski piipun syrjään ja loikkasi viidellä harppauksella portaat ylös. Mutta ennenkuin hän pääsi ensimäiseen kerrokseen, kuuli hän konttorin oven sulkeutuvan epäilyttävän naisen perästä. Hän syöksyi sisään, mutta kohtasi jo eteisessä herra Bjelland nuoremman, joka hyvin kylmästi kysyi: "Mitä te haette?"

Rehellinen Kerberos sopersi anteeksipyynnön ja peräytyi korvat lurpallaan takaisin paikalleen piippunsa luo mietiskelemään asioita, joita ei käsittänyt.

Tuo merkillinen, miehen vaatteisiin puettu nainen oli sillä välin istuutunut syvään nojatuoliin sisemmässä konttorihuoneessa. Liikkeen iäkäs päällikkö seisoi hänen edessään ja katseli ihmeissään tuota nahkapäällystäiseen nojatuoliin vaipunutta, kokoon lyyhistynyttä olentoa.

"Ette suinkaan tunne minua?" nuori nainen kysyi raukeasti.

"Kyllä", Bjelland vastasi nauraen. "Olette miss Westinghouse, mutta myönnän, että juuri tällä haavaa ette paljon muistuta sitä hurmaavaa naista, joka minulla oli kunnia tavata tohtori Fjeldin luona."

Puhuteltu nousi äkkiä seisomaan. Väsynyt ruumis oli jälleen saanut eloa.

"Niin", hän sanoi, "tohtori Fjeld, niin! Tulen hänen luotaan. Hän on vaarassa. Meidän on riennettävä hänen avukseen. Ymmärrättekö? Aivan heti."

Bjelland katsoi häntä terävästi.

"Tehkäämme niin", hän sanoi. "Mutta ensin on teidän levättävä. Näytätte saaneen kokea yhtä ja toista viime yönä."

"Olen hirveän väsyksissä", neito vastasi, "Ja minun on kauhean nälkä — —"

Bjelland soitti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi portinvartija.

"Hankkikaa aivan heti tälle neidille jotakin syötävää. Ottakaa auto ja ajakaa Grand Hotellin ja hankkikaa sieltä mitä hyvänsä."

Portinvartija heitti salavihkaa silmäyksen nojatuolissa istuvaan naiseen, pudisti päätään ja katosi ovesta.

Evy Westinghouse yritti nauraa.

"Varmaan olen hirveän näköinen", hän virkkoi, likaisella pikku kädellään koetellen sekaantuneita kiharoitaan. "Tämä menee yli voimieni. Ja tämä hirmuinen jännitys!… Oi, mikä seikkailu!"

"Missä on tohtori Fjeld nyt?" Bjelland kysyi.

"Hän on vihollistensa käsissä", neito vastasi huolissaan. "He eivät olleet vielä huomanneet häntä minun lähtiessäni uivalta ruumisarkulta, jonka löysimme muutamien peninkulmien päässä Skrudesnesistä. Hän on toistamiseen pelastanut henkeni. Minä tottelin hänen nimenomaista käskyään ja lensin tänne. Laskeutuessani maahan syöksyin suohon. Lentokone on nyt siellä. En voinut tehdä muuta, sen vakuutan. Olin hirveän väsyksissä ja hermostunut. Jännitys tappaa minut ja meidän täytyy pelastaa tohtori Fjeld, meidän täytyy. Tuolla merellä on vihollinen, meidän vihollisemme, Stavangerin vihollinen ja maan vihollinen. Se on muserrettava — niin, se on muserrettava…"

Viimeiset sanat hän huudahti hurjassa kiihkossa. Hänen voimansa olivat lopussa ja huokaisten hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Viimeisellä tahdonponnistuksella hän yritti nousta, mutta ei jaksanut.

Lian tahrima nuori neitonen veti jalkansa kokoon kuin kuoleva lintu ja vaipui tainnoksiin.

XXXII.

ERÄS KESKUSTELU.

Paroni de Nozier katseli kauhistuneena ympärilleen apua etsien. Hän oli kalmankalpea. Monokkeli oli pudonnut silmäkulmasta ja kiiriskeli nyt lasilattialla. Hänen pitkät valkeat sormensa heiluivat ilmassa kuin tukea etsien, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

Vieras oli astunut valoisalle paikalle. Paroni loi häneen pelokkaan katseen. Nyt näkyi, että norjalainen oli pukeutunut Ribeiran kirjaviin vaatteisiin ja suureen hattuun ja että hänen kasvonsa olivat maalatut punaisenruskeiksi.

Muuten ei mikään muistuttanut portugalilaisesta, paitsi voimakas vartalo.

Vähitellen belgialainen pääsi tasapainoon. Mutta ensimäisinä minuutteina hän ei saanut suustaan yhtään ainoata sanaa. Ei ollut epäilystäkään, että hän oli joutunut ansaan, joka voi tulla hänelle kohtalokkaaksi, jos hän ei toimisi viekkaasti ja ovelasti. Mutta pelko on viisauden pahin vihollinen. Se horjuttaa henkisen tasapainon, jota tarvitaan tukalan tilanteen arvostelemiseen. Ja paroni de Nozier oli tällä hetkellä mitä suurimman pelon vallassa.

Fjeld astui verkkaan paronia kohti katsoen häntä läpitunkevin silmin.

"Onko tämä teidän työtänne?" hän kysyi viimein katsoen paronia suoraan silmiin.

Nozier yritti vastata, mutta ei saanut suustaan ääntäkään. Fjeld katseli melkein säälien tuota kokoonluhistunutta olentoa, joka tuntui taistelevan hirveätä kamppailua sen kauhun kanssa, joka lamautti kaikki hänen hermonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuommoista raukkamaisuutta suur-rikollisissa. Kuinka erilaista tämä raukkamainen pelko olikaan Josias Saimlerin epätoivoiseen rohkeuteen ja James Mortonin jääkylmään kyynillisyyteen verrattuna!… Hänen kävi melkein sääliksi tuota pelkuria, mutta nerokasta roistoa, jonka aivot lakkaamatta keksivät suuria ja ihmeellisiä ajatuksia.

"On hauska tavata teitä, paroni de Nozier", hän jatkoi kevyellä keskusteluäänellä. "Minusta on tosiaankin hauskaa seisoa silmä silmää vasten tämän merten kuuluisan tutkijan kanssa keskellä hänen toimialuettaan. Sanokaahan, miksi ette anna yleisölle tietoja keksinnöstänne? Se tekisi teidät kuuluisammaksi kuin kukaan elävistä ihmisistä nykyään. Se on todellakin hämmästyttävä."

Nopea välähdys belgialaisen sammuneissa silmissä osotti, että Fjeld oli osunut hänen arkaan kohtaansa. Se oli ainoa tapa palauttaa hänen menetetty rohkeutensa.

"Vai niin", hän vastasi, "te olette siis tohtori Fjeld. Minua ilahduttaa saada tavata teitä. Miksi ette pysy hoitelemassa katkenneita jäseniä ja tulehtuneita umpisuolia?"

Fjeld nauroi.

"Ja miksi ette te tyydy mikroskooppeihinne ja muihin pohjanraapijiin? Olettehan ruvennut silli-tukkukauppiaaksi, herra paroni. Kilpailette kovasti norjalaisten kalastajain kanssa ja tavalla, jonka pitäisi houkutella Norjan torpeedoveneitä koettelemaan ampumataitoaan teidän uivaan ruumisarkkuunne."

Nozier ei vastannut Hän istui mietiskellen jotakin keinoa, jolla pääsisi ahdingostaan.

"Mitä te ihmettelette?" Fjeld kysyi hetken perästä.

Paroni katsoi häntä vihamielisin silmin. "Luulin teidän olevan lentokoneessa", hän vastasi avomielisesti. "Mihin hittoon olitte piiloutunut, kun Sanchez heitti lassonsa Erkon lentokoneeseen? Ja ettekö te ampunutkaan argentinalaista?"

"Kysytte kovin monta asiaa yhdellä kertaa", Fjeld sanoi ivallisesti. "Ottakaamme nyt ensiksi huomioon se tosiasia, että ystäväni Erkon kone nyt on matkalla Stavangerin laivastoasemalle ilmoittamaan, että Norjan aluevesien sisäpuolella harjoitetaan luvatonta kalastusta."

Nozier naurahti.

"Puolessa tunnissa olemme ulkopuolella Norjan lain vaikutuspiirin", hän vastasi kylmästi. "Norjalaisten torpeedoveneiden on kyllä jätettävä meidät rauhaan. Harjoitamme tieteellisiä tutkimuksia, kuten näette, eikä kukaan uskalla kajota meihin."

"Siitä en ole ensinkään varma. Otaksun, että ette tahdo kieltää, että juuri tämä uiva ruumisarkku surmasi kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä. Minä lähden siitä, että tämä murha ei tapahtunut äskenmainituista tieteellisistä syistä."

Nozier'n saavuttama levollisuus näytti jälleen pettävän hänet.

"Se on vale", hän vastasi. "Ja vaikka olisi tottakin — kukapa sen voisi todistaa?"

"Minä", Fjeld vastasi. "Siinä ei ole mitään vaikeuksia. Ja koska nyt istumme tässä juttelemassa yksityisessä huoneessa, niin kerron teille… Kun lentokone saapui tänne, oli siinä kaksi henkilöä. Minun tarkastellessani olosuhteita tässä aluksessa, yllätitte te ja Courbier toverini. Hän pakeni ja minä jäin jälelle. Hän on reima poika. Mutta Sanchez'ta ei ampunut seuralaiseni, vaan minä. Se olisi teidän pitänyt kuulla… Ja mitä Grönnelandin asiaan tulee", Fjeld jatkoi, "niin on minulla selvät ja sitovat todistukset siitä, että hänet on murhattu tässä laivassa. Hänet on hyvin yksinkertaisesti puserrettu kuoliaaksi laivanne krokodiilileukojen väliin."

"Oletteko te ollut sitäkin näkemässä?" de Nozier kysyi ivallisesti.

"En", Fjeld vastasi. "Mutta minulla on tässä verinen kangastilkku, joka ilmaisee minulle koko tapauksen. Löysin sen laivanne keulan rautapiikeistä. Tämä ei ole aivan mieluisa juttu teille."

Fjeld veti varovasti taskustaan kangaspalasen, jota Nozier katseli uteliaasti.

"Tuo kangaspalanen ei sano mitään."

"Erehdytte, paroni. Se on erinomaisen kaunopuheinen todistuskappale. Se on englantilaisen matkalakin kappale, joka on kastunut omistajansa verestä. Ja minä näen siinä vieläkin jälkiä aivoista ja musertuneesta pääkallosta. Mutta vielä tärkeämpi on tämä hikinauha. Kapteeni Grönneland oli järjestyksen mies. Hän on jättänyt teille käyntikorttinsa. Katsokaahan!"

Fjeld käänsi veristä kangaspalasta ja veti esiin pienen paperilapun. Se oli kappale repeytynyttä käyntikorttia, verinen ja likaantunut. Mutta veripilkkujen alta näkyivät kirjaimet Siinä oli:

        Kapteeni G. Grönneland
              Tarkastaja.

XXXIII.

RIBEIRAN HAAMU.

Nozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen katseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala — voimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.

Paroni nauroi ääneen ja katkerasti…

"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut uusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana kulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen luokseen… Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä toisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti kulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt neekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on päättänyt päivänsä haikalan kidassa?"

Fjeld pudisti päätään.

"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin suhteen tekemästänne sankariteosta… Mutta antakaamme tuon Stavangerin kapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen sijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä laivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin."

Belgialaisen sammuneissa silmissä välähti voitonriemuinen ilo.

"Se on teidän asianne", hän sanoi.

"Erehdytte", Fjeld keskeytti hänet. "En ole antautunut tähän jokseenkin vaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia. Teidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata teidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?"

Nozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena norjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen kaulaansa.

"Mitä tarkoitatte?" hän kuiskasi.

"Tarkoitan sitä", Fjeld sanoi ankarasti, "että teidän on mahdollisimman pian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan tämänlaisessa laivassa on moottorivene."

"Minä vakuutan…", de Nozier änkytti.

Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen siniset silmänsä synkkenivät raivosta…

"Kyllä, kyllä", Nozier huusi. "Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta teidän on luvattava…"

"Minä en lupaa mitään… Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä, paroni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin… Minun täytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin ystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan sekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä tietä, jota pitkäksi sanotaan."

Belgialainen katseli avuttomana ympärilleen.

"Varmaan täällä on puhelin", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi vapisevaa paronia.

"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on laskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava käyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?"

Nozier haparoi kuulotorvea.

"Luotan sanaanne", hän sanoi.

"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."

Nozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.

"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala, uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.

"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä", hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme. Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"

Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan siinä aivan kokonaan murtuneelta.

"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena mille yliopistolle tahansa."

Paroni katsahti häntä salavihkaa.

"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut 1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa, joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut toisen maailmansodan."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat, samalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat jonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä nyrkkiin.

Silloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi oikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.

XXXIV.

ODOTELLESSA.

Bjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss Westinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston päällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt odottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti merelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen uivan telakan asiaa.

Mutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen näkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen turvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita kaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis, joka vietiin Stavangeriin.

Ylilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen johtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas, luultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat miehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa. Pitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat oli oleskellut Argentinassa, tunsi sen macheteksi — puukoksi, joita gauchot käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.

Merkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen ruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua elämässään.

Kuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan riemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri sillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.

Kuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman alla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä "foramen occipitale", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä. Ilmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli tullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen henkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.

Kapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä oli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi oli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli käynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?

Hetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan Pohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi uskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan pudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.

Nyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan, likaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan. Hänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma säilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä häikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle. Hän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand Hotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori Fjeldiltä.

Mutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei ollut enää epäilystäkään — hän oli joutunut vihollistensa käsiin. Ja vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta mahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut välttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.

Varovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka asiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä matkan surullisen tuloksen.

Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä seuraavan sähkösanoman:

    "Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian
    palajaa. Terveisiä!

Katarina."

Tämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa.
Ja Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.

Se taikavoima, joka oli pidättänyt kaloja rannikolta, tuntui sillä välin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin jotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät jäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei aivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.

Syyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas ei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin omituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat Suuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä ei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.

Mutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli vienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä matkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän paloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin monelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei tiennyt, kuinka alottaisi.

Eräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli höyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva Iris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut ensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.

"Mihin menette, kapteeni?" hän kysyi.

"Rotterdamiin, neiti", kapteeni vastasi.

"Voitteko odottaa viisi minuuttia, niin minä haen tavarani?"

Kapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti kellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta amerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin kauniita silmiä!

"Kyllä", hän vastasi. "Minä odotan viisi minuuttia."

XXXV.

NELJÄN KESKEN.

"Mikä on tarkoitus?" portugalilainen huudahti katsellen ympärilleen silmin, jotka vieläkin olivat hämärät unijuomasta.

Hän oli sangen kurjan näköinen, tuo kelpo Ribeira, seisoessaan siinä puolialastomana kirjavassa paidassaan. Ja kuitenkaan ei ollut vaikea nähdä, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänellä oli kädessä suurireikäinen revolveri ja hänen eläimellisen julmat kasvonsa olivat veripunaiset mielenliikutuksesta.

Hänen takaansa näkyivät entisen lähetyssaarnaajan sokeat silmät Hän haparoi käsin ystäväänsä. Ja Fjeld huomasi hänen kädessään pitkän sarvipäisen puukon. Aseen omituinen ulkomuoto sai norjalaisen kavahtamaan. Vaikka Ribeiran revolveri ei näyttänyt tekevän häneen mitään erikoista vaikutusta, sai tuo pitkä sarvipäinen puukko sokean merirosvon kädessä hänet vasten tahtoaankin kauhistumaan.

Hänen ajatuksissaan välähtivät nopeasti kaikki ne tilanteet, joissa tämä ase oli näytellyt niin suurta osaa hänen vaiherikkaassa elämässään. Hän muisti erään illan Holbornin läheltä Lontoosta. Tunnettu rahamies John Cavendish makasi pitkänään käytävällä puutarhassaan elämän virran valuessa hänen suonistaan. Hänen selässään oli puukko. Se oli anarkisti Alexis Okinen ase. Se oli sama puukko, joka nyt kiilsi Jonsonin kovassa murhaajakädessä. Okine hirtettiin. Mutta hänen veitsensä jatkoi veristä historiaansa… Toisen kerran hän näki sen eräässä huoneessa Whitechapelissä. Silloin se oli isketty kuuluisan venäläisen nihilistin Anna Sparanskin selkään. Hän näki voimakkaassa valaistuksessa edessään nuo ihmeen ihanat kasvot, joilla väikkyi puhdas, viaton madonnahymy, joka oli hurmannut niin monta miestä Newskin prospektilta Pietarissa aina Pariisin Boulevard Strassbourgille.

Mutta Asevin ase oli siirtynyt edelleen Pietro Ceranille — yhdelle niistä, jotka olivat upottaneet jättiläislaivan The Eaglen meren syvyyteen. Ja kun sicilialainen oli ampunut itsensä Bermudasaarilla, oli tuo kaunis, veren tahrima ase Ukrainan aroilta kohtalon oikun kautta joutunut James Mortonin lähimmälle miehelle ja uskotulle ystävälle, kirjanoppineelle ja raamatun häpäisijälle Jonson-roistolle.

Ja nyt — mihin joutuisi Okinen ase nyt?

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Ribeira tuntui hetkeksi peräytyvän tuota jättiläismäistä miestä, joka oli puettu hänen omiin kirjaviin vaatteisiinsa. Mutta sitten hän kohotti revolverinsa.

"Jos sinä, senkin kirottu riiviö, nyt liikutat sormeasikaan, niin minä ammun", hän karjui. "Riisu pois vaatteet — muuten piru sinut perii."

Norjalainen kohautti halveksien olkapäitään.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja sulkea oven takananne, kapteeni", hän lausui hyvällä espanjankielellä. "Paroni de Nozier voi vilustua."

Norjalaisen sanoissa oli jotakin niin tehoisaa, että Ribeira totteli ja kiskaisi kiroten oven takaansa kiinni.

"No niin", hän sanoi jurosti. "Voimmehan selvittää tämän asian muitten sekaantumatta. Mutta tahdon kiinnittää huomiotanne siihen, että teillä on edessänne mies, joka osaa hoitaa revolveria."

"Sitä epäilen", Fjeld sanoi tyynesti.

"Hölynpölyä!" portugalilainen kiljui. "Teidän kirottu naftanne ei ole saanut kättäni vapisemaan… Kysykää paronilta, onko hän koskaan nähnyt minun ampuvan harhaan… No, kädet ylös! Jonsonilla on käsiraudat, jotka mielestäni sopivat teille…"

Mutta Fjeld ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan. Hän katseli vain de
Nozier'ta sanomattoman välinpitämättömin ilmein.

"Ette pidä hyvää kuria laivassanne, herra paroni", hän sanoi. "Teidän pitäisi tukkia suu tuolta portugalilaiselta kirkujalta."

Paroni ei ollut hievahtanutkaan. Mutta hänen väsyneihin silmiinsä oli tullut riemukas ilme ja monokkeli oli tullut jälleen paikalleen. Jonson astui esiin lasipermannolle. Hänen sieramensa värähtelivät ja hänen korvansa vavahtelivat kuin vanhalla rakuunahevosella, joka haistaa ruutia ja verta. Syntyi hetken äänettömyys. Ribeiran revolveri oli yhä tähdättynä Fjeldin päätä kohti. Mutta hän viivytteli laukaisemista.

"Ei ole asiallenne eduksi, että esiinnytte ylimielisesti, tohtori Fjeld", Nozier virkkoi viimein. Hänen äänensä värähdys ilmaisi, että hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pelostaan. "Olette meidän vallassamme. Ribeira ei valehtele sanoessaan, että hän osaa hoitaa revolveria."

"Olen ennen ilmaissut epäilykseni kapteenin taidosta siinä suhteessa", Fjeld vastasi tyynesti. "Ja minä toistan ne. Tuo mies ei osaa hoidella asetta, kun ei ota huomioon edes sitä, mikä semmoisessa asiassa on kaikkein ensimäinen ehto."

"Ja mikähän se olisi?" portugalilainen kysyi irvistäen.

"Tarkastaa, onko se ladattu. Siitähän ei ole suurta vaivaa."

Ribeiran punaiset kasvot muuttuivat melkein keltaisiksi. Hän loi epävarman katseen aseeseensa ja puri hampaansa yhteen.

"Se on vale", hän sanoi. Mutta saattoi huomata, että hänen äänessään oli jotakin epäilevää.

"Yrittäkäähän, kapteeni", Fjeld sanoi, "laukaiskaa revolverinne. Minä olen suvainnut käsitellä hiukan teidän asettanne käydessäni vieraisilla hytissänne ja ollessani kyllin rohkea tullatakseni kulunutta vaatevarastoanne."

Portugalilaisen epäilys kasvoi. Hän vilkaisi norjalaista, joka istui etukumarassa kädet housuntaskussa ja näytti kiinnittävän koko huomionsa allaan uiskenteleviin kalalaumoihin. Sitten portugalilainen tarttui tanakasti revolverinsa lukkoon ja aukaisi sen.

"Se on ladattu", hän kiljasi. "Pirun mies!"

Samassa pamahti laukaus. Vaikka Fjeld olikin ampunut suoraan taskustaan ja epämukavassa asennossa, sattui luoti kuitenkin portugalilaisen aseeseen ja nakkasi sen lattialle. Luoti oli lävistänyt Ribeiran peukalon ja vienyt siitä palasen mukanaan.

Silloin näky äkkiä muuttui. Sokea mies oli kyyristynyt kokoon kuin tiikeri ja syöksyi tuimasti Fjeldin kimppuun.

XXXVI.

SOKEA JÄTTILÄINEN.

Fjeld ei ollut varustautunut sokean vastustajansa äkilliseen hyökkäykseen. Entisen merirosvon ja lähetyssaarnaajan kanssa ei ollut hyvä olla tekemisissä rinta rintaa vasten. Ja hänen onnistuikin jo ensimäisessä yrityksessä saada voimakas ote norjalaisen kurkusta.

Fjeld olisi voinut käyttää revolveria, mutta ei tahtonut. Tämä ritarillisuus sokeaa vastustajaa kohtaan oli vähällä maksaa hänen henkensä. Sillä Okinen puukko leikkasi jo ilmaa ja sattui häntä olkaan. Siihen tuli syvä, mutta verraten vaaraton lihahaava.

Mutta sokean hyökkäys ei pysähtynyt siihen. Väkivaltaisella raivolla hän iski yhä uudestaan Fjeldiä rintaan. Okinen puukko oli punainen verestä. Mitä suurimmalla vaikeudella norjalainen vältti hurjat iskut Viimein hän sai voimakkaan otteen käteen, joka puukkoa heilutteli. Yhdellä nykäyksellä ase lensi sokean kädestä ja sinkosi kilisten lasipermannolle.

Mutta raivoisa mies ei hellittänyt. Hänellä oli jättiläisen voimat ja hän puri ja repi raivolla, joka olisi voinut tulla turmioksi kelle tahansa. Mutta vaikka haavoittunut käsivarsi ja kova verenvuoto pahasti estivät Fjeldiä, onnistui hänen käsivarren tyrkkäyksellä leukaan saada Jonson niin paljon sekaisin, että sai tilaisuuden iskeä häntä revolverin perällä päähän. Lyönti oli niin voimakas, että amerikalainen kaatui voihkien lasipermannolle.

Siihen taistelu päättyi. Portugalilainen istui nurkassa ja voihki tuskasta. Ja James Mortonin oppilas makasi lattialla ulvoen kuin haavoitettu elukka.

Mutta Nozier oli hävinnyt paikaltaan. Hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja mennyt tiehensä. Hienosta belgialaisesta ei ollut jälellä muuta kuin monokkeli.

Fjeld astui ovelle, mutta se oli lyöty lukkoon. Se ei ollut mikään tavallinen ovi — se sulkeutui sivuilta tiiviisti kuin kassakaapin ovi ja Fjeld käsitti heti, että sen lujan teräslukon murtamiseen tarvittiin aivan erikoisia työkaluja. Hän rypisti kulmiaan. Kaikki oli käynyt hänelle edullisesti. Mutta nyt hän oli jälleen pulassa ja vakavammin kuin koskaan ennen. Paronin tarvitsi vain pysytellä rauhassa ja antaa hänen aivan yksinkertaisesti kuolla nälkään taikka myöskin lähettää joukkonsa hänen kimppuunsa. Viimeinen vaihtoehto oli kaikesta päättäen todennäköisin. Sillä nälkään näännyttämisestä menettäisivät henkensä myöskin portugalilainen ja amerikalainen.

Fjeld laski revolverin kädestään ja rupesi sitomaan olkaansa. Se ei ollut hänelle helppoa, mutta viimein hänen kuitenkin onnistui saada haavaansa väliaikainen side.

Sitten hän pisti Okinen puukon rintataskuunsa, otti esiin Ribeiran revolverin, joka tietysti oli täydessä kunnossa, ja istui Nozier'n tuolille.

"No, mitä kuuluu, kapteeni?" hän kysyi katsomatta siihen nurkkaan, jossa portugalilainen istui. "Olemme kyllä pahasti ruhjoutuneet kaikki kolme, pelkään minä."

Ribeira murahti jotakin. Hän kääriskeli haavoittuneen sormensa ympäri paitansa lievettä ja hänen hampaansa kalisivat vilusta.

"Teistä ei tunnu olevan niinkään helppo selviytyä", Fjeld jatkoi tavallisella keskusteluäänellä. "Mutta sitkeämmätkin miehet kuin te ovat antaneet narrata itsensä. Jos olisin ollut teidän asemassanne, olisin ampumalla koetellut, olinko puhunut totta. Kun rupesitte katsomaan makasiiniin, niin sehän oli sama kuin olisitte heittänyt revolverin kädestänne. Tai ehkä piditte vastustajaanne liian vähässä arvossa?"

Portugalilainen katsoi synkästi norjalaiseen, joka komeili hänen parhaissa vaatteissaan.

"Te ammutte hyvin taskusta", hän sanoi. "Missä sen taidon olette oppinut?"

"Alaskassa", Fjeld vastasi, "ja Perun pohjoisosissa. Siellä oli monta miestä, jotka osasivat opettaa sitä taitoa. Siinä menevät kyllä vaatteet pilalle, mutta muuten se on hyvä osata niitten, jotka rakastavat elämää."

"Te puhutte hyvin espanjaa, mutta korostus on väärä. Puhutte kuin meksikolainen."

"Mahdollista kyllä", Fjeld vastasi. "Olen oppinut espanjaa eräältä kauniilta naiselta Parana-joen rantamilla Argentinassa. Ja sen jälkeen olen harjoitellut tätä kieltä Emiliano Zapatan kanssa."

"Rosvopäällikönkö?"

"Niin."

"Hän on nyt kuollut?"

"On."

"Hänet surmasi eräs ulkomaalainen kaksintaistelussa Meksikon ylätasangolla. Minä olin siihen aikaan Meksikossa. Carranzan leirissä puhuttiin paljon Zapatan kuolemasta. Se oli kova mies. Tahtoisinpa puhella sen miehen kanssa, joka hänet surmasi."

"Se käy helposti päinsä."

"Kuinka niin?"

"No, mehän istumme tässä vastakkain, hän ja te. Sillä Emiliano Zapatan surmasin minä."

Ribeira nousi hitaasti seisomaan.

"Vai niin, tekö sen teitte", hän sanoi. "Silloin en kadu, että en laukaissut asettani teitä vasten, sillä se olisi ollut aivan liian helppo ja hauska kuolema Emiliano Zapatan surmaajalle. Sanokaa — oletteko kuullut puhuttavan kiehuvasta lyijystä?"

"Kyllä. Mitä tarkoitatte?"

"Ehkä teitä huvittaa joutua paroni de Nozier'n käsiteltäväksi. Hän on nero myöskin ihmisten kiduttamisessa. Hänen olisi pitänyt olla Tuomas Torquemadalaisen ensimäisenä apulaisena. Niin, sillä nyt te olette käsissämme, ukkoseni. Luottakaa siihen. Kymmenen minuutin perästä puhelemme lähemmin inkvisitsion mahdollisuuksista."

"Se on oleva teille jotakuinkin vaikeata."

"Kuinka niin?"

"Senvuoksi, että ennenkuin saatte tilaisuuden tämän mielenkiintoisen kysymyksen pohtimiseen, olette kuollut mies."

XXXVII.

BILJARDINPELAAJA.

Kello oli juuri lyönyt neljä Pariisin suuressa biljardipalatsissa Kapusiinien bulevardin varrella ja neljä biljardiprofessoria, joitten juuri piti alkaa pelinsä, astuivat esiin katselijain hyväksyen tervehtiessä. Siinä oli kuuluisa Curo, ranskalainen au cadre-mestari, jolla oli pienoinen pyöreähkö vatsa, edelleen Gibelin, eteläranskalainen elostelija, joka ei koskaan näyttänyt saaneen levätä kyllikseen, ja paksu rehevä Maquet, jonka vatsa oli siihen määrin paisunut, että hän kohta ei enää kyennyt kumartumaan biljardipöydälle niin paljon, että olisi voinut tehdä kunnollisia lyöntejä.

Neljäs oli useimmille tuntematon suuruus — nuori, miellyttävän näköinen mies, jolla oli kalpeat kasvonpiirteet ja hiukan huojuvat liikkeet.

Ennen pelin alkamista astui pelinohjaaja esiin ja piti seuraavan puheen:

"Hyvät naiset ja herrat! Ennenkuin tänään alotamme billard rouge'n mestaruuskilpailut, rohkenen teille esitellä erään etevän pelaajan, joka pyytää saada ottaa osaa tähän ratkaisevaan taisteluun Ranskan ammattimestaruudesta. Hän on monsieur Baptiste — mies, jonka peli on aikamme parhainten saavutusten tasalla."

Mainittu nuori gentlemanni, jolla oli veltostuneet piirteet, kumarsi läsnäolijoille. Alkoi vedonlyönti. Vihreä verka tuli kirjavaksi viiden frangin rahoista, joitten joukossa pienet kultakolikot pistivät loistavina silmään.

Yleisö ei tuntunut olevan täysin selvillä asemasta. Kukaan ei tuntenut uutta pelaajaa. Joukossa oli niitä, jotka uskalsivat pienempiä summia hänen puolestaan, mutta pelikassanhoitajalle tuli vaikeaksi saada vetorahoihin tasapainoa. Hän huusi kerta toisensa jälkeen: puuttuu sata francia monsieur Baptisten puolesta.

Viimein hän näytti aikovan pitää asian selvitettynä. Mutta viime hetkessä astui esiin nuori, häikäisevän kaunis nainen, joka viskasi kymmenen louisdoria kokeilevan biljardiprofessorin paikalle. Ja muutamaa minuuttia myöhemmin peli alkoi.

Monsieur Baptisten huomio oli ilmeisesti kiintynyt johonkin, joka ei kuulunut peliin. Hänen kalpeille, tylsille kasvoilleen oli äkkiä ilmestynyt hämmästyneen kysyvä ilme. Oli selvää, että tuo nuori nainen, joka niin rohkeasti oli vaarantanut rahansa hänen takiaan, ei ollut hänelle aivan outo. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän muistelisi jotakin. Mutta hän ei katsonut sinne päin, missä nainen istui — ylpeänä ja yksinään hienossa, mutta yksinkertaisessa sinisessä kävelypuvussaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä peli alkoi. Ei kuulunut muuta kuin pienten norsunluupallojen kieriminen vihreällä veralla. Ei koskaan ollut Curen loistava vapaatyrkkäys herättänyt niin suurta riemua eikä koskaan Gibelinin ihanat ristipallot olleet niin hyvin lasketut. Jo ensimäisessä kierroksessa huomasi, että pelistä tulisi kova ottelu.

Muukalainen herätti aluksi pettymystä. Hänen ensimäinen pallonsa ei sattunut ja sitä tervehdittiin yleisön puolelta tyytymättömällä nurinalla. Pelattiin vain punaisesta pallosta sataan. Cure oli ensimäisellä lyönnillään tehnyt neljäkolmatta pistettä, Gibelin kahdeksan ja Maquet viisitoista, kun sitä vastoin muukalainen ei vielä ollut saanut yhtään. Ranskalainen mestari sai kuitenkin asennon, jossa hän epäonnistui. Myöskin Gibelin ja Maquet epäonnistuivat ja viimemainitun oli monsieur Baptistelle jätettävä nurkka-asento, joka sai koko tuon erikoisen asiantuntevan yleisön tuijottamaan jännityksestä. Yksinpä keskinkertainenkin pelaaja voisi siitä saada pitkän sarjan lyöntejä.

Nuori herrasmies tarttui keppiinsä ja katseli ympärilleen hymyillen. Hän mietti hetkisen. Sitten hän erotti kaksi palloa toisistaan päättäväisellä lyönnillä. Hän ei tahtonut käyttää hyväkseen satunnaista etuaan.

Voimakkaat suosionosoitukset suurimmalta osalta seuruetta olivat vastauksena tälle liikkeelle, kun taas ne, jotka olivat uskaltaneet rahojaan uuden tulokkaan puolesta, kuuluivat panevan hiljaisia vastalauseita.

Nyt näkyi kuitenkin, että monsieur Baptiste osasi asiansa. Hän käytteli keppiään loistavasti ja hänen pelikumppaninsa taputtivat tuon tuostakin käsiään hänen hienolle ja hyvin harkitulle pelilleen.

Mutta Cure oli tänä iltana vauhdissaan. Hän pelasi oikein con amore hänelle ominaisella kevyellä, tyynellä ja ylivoimaisella tavalla. Etevä mestari saavutti jo kolmannella kierroksella kahdeksan yhdeksättä pistettä ja olisi helposti voittanut pelin, jos ei olisi unohtanut liiduta keppiään. Tämä aiheutti sen, että hän löi sivu melkein valmiiksi asetetun pallon. Kolme muuta olivat kuitenkin sangen paljon jälessä. Gibelinillä oli kahdeksankahdeksatta, Maquet'lla neljäkuudetta ja monsieur Baptistella neljäseitsemättä pistettä. Kaikki viittasi siis siihen, että Cure veisi tänäkin vuonna mestaruuden.

Mutta kävi toisin kuin oli laskettu. Vasta nyt monsieur Baptiste tuntui lämpenevän. Hän ei pyrkinyt loistamaan taituruuspalloilla, vaan pelasi sangen harkitusti. Jo kolmannella lyönnillä hän sai kaksi palloa nurkkiin ja alkoi sitten iskeä pelattua palloa kahta muuta vasten. Tällä tavalla hän oli täysin varma sadasta pallosta.

Cure puri huultaan ja kohautti olkapäitään. Sille asialle ei mahtanut mitään. Monsieur Baptiste julistettiin voittajaksi ja ne muutamat, jotka olivat lyöneet hänestä vetoa, kiittivät onneaan.

Hänen kylmiin silmiinsä oli tullut omituinen ilme. Voitolla ei tuntunut olevan häneen mitään suurempaa vaikutusta. Hänen katseensa riippui tuossa nuoressa naisessa, joka nyt mitä välinpitämättömimmin elein korjasi kultarahat vihreältä veralta. Pelaaja ei nähnyt, että hänen valkeat kätensä vapisivat jännityksestä, jolla ei ollut mitään tekemistä kullanhimon kanssa. Voittaja tunsi vain hänen läheisyytensä ja himon omistaa tuo nainen, joka kerran ennen oli ilmestynyt hänen tielleen.

Monsieur Baptiste oli hyvin kalpea. Hän kumartui naista kohti.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, miss Westinghouse", hän sanoi nopeasti, "että saatan teidät täältä pois?"

Nainen katsoi häntä hymyillen.

"Ei, monsieur Courbier", hän vastasi tyynesti. "Se on minusta hyvin hauskaa."