XXXVIII.
PAILLARDIN LUONA.
Courbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen frangin rahan.
"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö", sanoi hän tuimasti.
"Kuten käskette, herra", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi, päästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa taskuihin.
Courbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa olemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun pieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä hänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia seikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja Evy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja esti häntä ajattelemasta selvästi.
Courbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei ollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen esiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa oleva tohtori Fjeld.
Mutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että tuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja ilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa joutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.
Evy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon järjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota hän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi. Mutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka hän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli tietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen selvän tohtori Fjeldin kohtalosta.
Sen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa elostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen kanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen kulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle ilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin kauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin ja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan herkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman mielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt niin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin kävi suoraan perikatoaan kohti.
Ovenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen frangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä huolistaan.
Mutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi. Hän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut ovenripaan avatakseen hänelle oven.
"Malttakaahan hiukan, herraseni", hän sanoi. "Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli kaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle, että autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?"
Kyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa toivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies oli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä puristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys suoritettaisiin täsmälleen.
Pienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset koristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni iloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi vihollista väijyen toisiaan.
Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä, jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille urille.
"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä hetkellä vannoin pyhän valan."
"Minkä valan?" neito kysyi keimailevasti.
Courbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.
"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän kuiskasi.
Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.
"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei voinut estää värähtämästä.
Courbier nauroi.
"Olette mennyt ansaan, miss Evy", hän virkkoi. "Luuletteko todellakin, että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan teitä mielettömyyteen asti."
Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.
"Mainitsitte jostakin norjalaisesta", hän sanoi yrittäen naurahtaa.
"Mitä tiedätte hänestä?… Ehkäpä voisimme sopia…"
Courbier päästi hänen kätensä ja muutti tuolinsa lähemmäksi häntä.
"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille", hän sanoi.
"Ette ole katuva tätä yötä."
"Missä on tohtori Fjeld?" Evy jatkoi huulet vapisten.
"Hän on kuollut", Courbier lausui raa'asti nauraen. "Heitimme hänet erääseen suureen reikään — reikään, jonka nimi on meri. Menkää Dogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat kertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen kanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta… Kuinka sanookaan Verlaine — —"
Courbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen vyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni ja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.
"Auto odottaa rouvaa", hän kiljasi kimakalla äänellä.
XXXIX.
PETTYNYT.
Courbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia alaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut päämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä vastapäätä.
Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.
Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään. Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa, joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla. Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.
Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.
Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut avaimen.
Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.
Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.
Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies kostaa karsimansa solvauksen.
Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät olleet silponeet häntä kappaleiksi.
Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä — miehen varjo, jonka pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa kohti.
Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan. Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut kauhu, joka kalvoi hänen järkeään…
Courbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia ylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan. Hänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia suosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan vastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla. Ihmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö, jolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa kouristuksessa.
Häntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä käsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään. Courbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään. Opera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että toverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa Pariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.
Mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät olivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka osasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.
Tämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän voisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä omituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään alotteen-mies.
Jospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat kaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni istui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten kanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen suunnattomia aarteita tyhjennettiin.
Hänen ohitsensa ajoi verkalleen auto. Courbier mietti silmänräpäyksen. Se oli suuri Limousin-auto Panhard & Levasseurin tehtaasta ja sen tukeva komeus miellytti häntä. Ohjaaja oli voimakas mies, urheilulakki painettuna syvään kasvoille.
Hän astui bulevardille avaamaan ovea Courbier'lle.
"Mihin herra haluaa ajettavan?" hän kysyi.
Courbier kohautti olkapäitään ja astui valaistuun autoon.
"Ajakaa mihin hiiteen tahansa", hän vastasi nyreissään ja heittäytyi tyynyjen nojaan.
"Sepä hauskaa", ohjaaja vastasi tyynesti. "Olen menossa Antwerpeniin ja minulla on taskussa passi erästä sairasta henkilöä varten."
Courbier nousi istuimeltaan säikähtyneenä. Mutta samassa sammutettiin valo vaunusta. Hän tunsi jotakin pehmeätä painettavan suutansa vasten ja vaunu täyttyi väkevästä, imelästä hajusta. Jean Baptiste ei kyennyt enää tekemään vastarintaa. Hän vaipui kalpeisiin unelmiin Evy Westinghousen harmaista silmistä ja punaisista huulista.
Mutta ohjaaja istui paikalleen ja ajoi tavanmukaista vauhtia S:t Quen'in työläiskorttelia kohti. Siellä hän otti vaunuun pikku pojan, joka seisoi aivan kaupungin portilla, ja lasketti sitten yön pimeyteen, minkä pyörät ja kumit vain kestivät.
XL.
NOZIER'N AKVARIUMI.
Kaukana Schelde-joen suistamolla Antwerpenin satamassa on iso, punainen talo, joka on huolellisesti pensaitten ja puitten peitossa. Se on yhteydessä joen kanssa pitkällä maanalaisella käytävällä, joka on kaivettu vedenpinnan alapuolelle ja voidaan sulkulaitteella laskea veden alle.
Tämän talon omisti valtamerentutkija, paroni de Nozier, jolla oli siinä laboratorionsa ja akvariuminsa. Kaikki ihmiset tiesivät sen. Mutta kukaan ei voinut kehua koskaan astuneensa jalkaansakaan tämän omituisen tiedemiehen pyhäkköön.
Jättiläismäinen valtameren uiva telakka oli laiturissa sulkulaitteen ulkopuolella. Mutta pieni paroni eli akvariumissaan. Se oli hänen mailmansa. Hän saattoi istua tuntikausia vaipuneena katselemaan kalojansa, jotka myllersivät raittiissa vedessä suuressa lasisäiliössä. Ne olivat kaikki hänen ystäviään ja kaikki ne tunsivat hänet.
Tuon tuostakin hän nousi pieniä portaita lasisäiliön aukolle heittämään ruokaa ystävilleen, jotka leikkivät sen pohjalla ja tuijottivat häneen ilmeettömillä silmillään. Silloin paronin katse voi saada synkän kiillon.
Tässä oli koko hänen elämänsä ja tässä hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ymmärsi kaloja ja kalat ymmärsivät häntä. Ja merkillisintä oli, että kaikki kalat de Nozier'n altaassa olivat ystäviä keskenään. Useimmat niistä olivat luonnostaan toistensa vihollisia. Särki ja hauki livahtivat toistensa ohi mitä veljellisimmässä sovinnossa, eivätkä edes siinä olevat pienemmät haikalankaan lajit hätyyttäneet heikompia tovereitaan. Ne elivät kaikki kuin loihditussa paratiisissa.
Mutta aivan akvariumin pohjalla loisti kaksi pyöreätä silmää, joissa oli himmeä opalinvärinen hohde. Ne tuijottivat vihreän veden läpi omituisin, sokein katsein, joka tuntui hurmaavan kaikki kalat.
Paroni de Nozier suli kokonaan tähän maailmaansa, joka oli hänen ainoansa. Sen yön jälkeen, jona tohtori Fjeldin kovat kourat ja ivalliset sanat olivat Pohjanmerellä lannistaneet hänet, hän ei ollut enää oma itsensä. Hän kuihtui ja tuli vaiteliaaksi ja alakuloiseksi. Hänen hento ruumiinsa tuli yhä pienemmäksi päivä päivältä. Ei edes Courbier voinut enää piristää häntä. Ranskalainen oli täyttänyt tehtävänsä. Bretagnen ranskalaiset sardiinitehtaat olivat saaneet hyvityksen. Kalat oli houkuteltu pois Norjan rannikoilta. Nyt saivat norjalaiset turhaan yrittää. Kirotut norjalaiset tuotteet, jotka vuosi vuodelta olivat yhä enemmän vallanneet maailmanmarkkinat, olivat nyt Nozier'n neron avulla käyneet harvinaiseksi tavaraksi.
Eikä nyt enää ollut olemassa mitään esteitä. Tohtori Fjeld oli kuollut ja Courbier saattoi rauhassa nauttia taloudellista voittoaan ja pelata biljardia yksinomaan huvikseen.
Mutta elämähän on nyt kerta kaikkiaan yllätysten murheenlaakso. Niinpä tapahtui eräänä aamuna paroni de Nozier'n istuskellessa tapansa mukaan katselemassa kalojaan, että palvelija tuli hänelle ilmoittamaan, että Courbier oli tullut häntä tapaamaan ja halusi puhutella häntä.
Paronin teki mieli antaa kieltävä vastaus. Hän oli aivan kokonaan unohtanut keskustelutaidon ihmisten kanssa eikä halunnut tulla häirityksi.
Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt avata suutaan, aukesi akvariumin ovi ja huoneeseen astui pitkä mies, joka kantoi Courbier'tä. Heti hänen takanaan näkyi vanhempi, harmaantunut herra, jolla oli viisaat ja terävät silmät, sekä pieni, voimakas, tumma herra, jolla oli nopeat ja vilkkaat liikkeet.
Aivan oven suussa seisoi hento poika, jolla oli harvinaisen kauniit piirteet.
Nozier hypähti pystyyn. Oli helppo kuulla, kuinka hampaat kalisivat hänen suussaan.
"Tohtori Fjeld", hän sopersi.
Pitkä mies laski nyt taakkansa lattialle. Hän oli hyvin kalpea ja näytti saaneen kestää monia koettelemuksia. Hänen poskensa olivat kuopalla, mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen pitkä jättiläisvartalonsa oli yhä voimakas ja suora siinä yksinkertaisessa autonohjaajan puvussa, joka hänellä oli yllään. Hän kumartui de Nozier'ta kohti.
"Siis tapaamme jälleen", hän lausui selvällä ja tyynellä äänellä. "Te ette saanut minua hengiltä, paroni. Mutta myönnän, että se riippui vain hiuskarvasta. Kolme vuorokautta uiskentelin Pohjanmerellä lankulla, jonka löysin työhuoneestanne uivassa ruumisarkussa. Tehtyäni tilinpäätöksen elämäni kanssa ja ollessani valmis luopumaan lankusta, tuli eräs englantilainen hinaajalaiva, joka korjasi minut ylös. Virkosin jälleen henkiin ja minut vietiin Grimsbyhyn. Nyt olen valmis alkamaan uudestaan siitä, mihin viimeksi lopetimme."
Paroni katsoi kauhistuneena toisesta toiseen. Hänen katseensa pysähtyi
Courbier'hen.
"Onko hän kuollut?" hän kysyi.
"Ei", tohtori Fjeld vastasi. "Hän on vain saanut kloroformia. Mutta käykäämme asiaamme. Tässä on pari herraa, jotka haluavat puhutella teitä. Sallikaa minun esitellä: herra Christian Bjelland Stavangerista — paroni de Nozier."
"Hauskaa tutustua", paroni sanoi hajamielisesti ja tuijotti tuota tummaa miestä, jolla oli kultasankaiset nenälasit. "Ja kuka tämä herra on?" hän kysyi synkästi.
"Hän on mr Angus Watson, herra paroni, norjalaisten kalastusliikkeiden ystävä."
Pieni belgialainen kääntyi heistä pois ja vaipui unelmiinsa.
"Vihollinen", hän virkkoi itsekseen.
XLI.
PARONI DE NOZIER'N HAUTA.
Paroni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman vaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi järkensä takaisin.
"Hyvät herrat", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. "Katsokaahan tuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo voimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa toisista, ovat sardiineja — niitä hyviä ranskalaisia sardiineja, jotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä siitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan… Näettekö tuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren ihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne loistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille maailmanhistoriallisen nimen — te ja mr Angus Watson. Minusta on asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata — minun kotinani ovat suuret syvyydet… Mutta brislingiä monet vihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste Courbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me tapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä harrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti meidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa Norjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään miettimällä, kuka oli hänen takanaan."
Pikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta vilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa nojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja kohtalokas lohikäärmeenkatse…
Tunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa. Hänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei puhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin suuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen merkillisessä kiertokulussa.
Silloin Bjelland astui hänen eteensä.
"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier", hän sanoi hiljaa. "Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin koko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me emme tahdo tehdä teille mitään pahaa… Tohtori Fjeldin avulla olemme saaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta nyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava… Brislinki on jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on jälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla… Niin, emme tahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme, että te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita. Mutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja väärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka…"
Herra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli noussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin. Hän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen nyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat pedon heränneen hänessä henkiin…
Fjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät etsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä seisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat silmät. Hän oli Evy Westinghouse — amerikatar, joka oli pettänyt hänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa pojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.
Hän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi amerikatarta kohti käsi koholla.
Mutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän vastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten piti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui nopeasti ja heittäytyi permannolle.
Jos ei huumausaine enää olisi vaikuttanut Courbier'ssä, niin hän olisi ehkä saavuttanut tarkoituksensa. Nyt tikari vain hipasi neidon olkapäätä. Courbier kompastui hänen ruumiiseensa ja kaatui lattialle. Mutta hän nousi salamannopeudella pystyyn ja kääntyi jälleen uhriaan vastaan.
"Varokaa itseänne", neito huusi.
Mutta Jean Baptiste hyökkäsi pelkäämättä kohtaloansa kohti. Tuommoinen pieni revolveri nuoren naisen kädessä — mitäpä semmoinen leikkikalu merkitsi!
Mutta tuo pieni, kiiltävä leikkikalu ratkaisi hänen kohtalonsa. Laukaus — lyhyt ja terävä…
Jean Baptiste pysähtyi puukko valmiina iskemään — hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi pahanilkinen virnistys. Tikari putosi hänen kädestään ja pää painui rintaa vasten. Jalat eivät enää voineet pitää häntä pystyssä…
Tuolilta, jossa paroni de Nozier istui kokoon lyyhistyneenä, kuului katkera ivanauru.
"Nähkääs nyt, Jean Baptiste", hän änkytti… "Hän oli teille sittenkin liian kova pala purtavaksi. Te vannoitte joko ottavanne hänet omaksenne taikka kuolevanne. Kuolemapa siitä sitten tulikin… Kuolema, ainoa rakastajatar, josta voimme olla varmat. — —"
Hän nousi hitaasti seisoalleen ja raskain, väsynein askelin hän hoippui niille pienille portaille, jotka veivät akvariumin suulle.
Fjeld hyppäsi hänen perästään. Mutta se oli liian myöhäistä.
Paroni ei ollut enää arka. Hän ei enää pelännyt kuolemaa. Hänen aikansa oli tullut. Ja tehden kädellään kevyen liikkeen, joka saattoi merkitä jäähyväisiä, hän liukui syvään altaaseen.
Hänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat lensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei kestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta pinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta ainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi ikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot käännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.
Hän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen siihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin oli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli pienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita kasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä — meren synkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.
Mutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja tuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui Fjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.
"Tämä on hirveätä", hän sanoi heittäen aseen kädestään.
Fjeld kohautti olkapäitään.
"Kohtalomme on kuolema", hän lausui. "Toivokaamme, että kuolema kerran tapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla."
Saapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori nainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.
"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin", hän lausui. "Eihän minusta tule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on tehtävä?"
Fjeld katsoi häntä silmiin.
"Palatkaa New-Yorkiin."
"Mitä minä siellä tekisin?" neito kysyi hämmästyen.
"Menette naimisiin", tohtori vastasi… "Sen miehen kanssa, joka joka hetki odottaa teidän paluutanne."
Evy Westinghouse katsoi häntä suoraan silmiin.
"Ehkä", hän lausui ja heitti viimeisen silmäyksen akvariumiin, missä kalat olivat jälleen alkaneet ikuisen kiertokulkunsa paroni de Nozier'n haudan ympärillä.