Saituri: Komedia 5:ssä näytöksessä

SAITURI

Komedia 5:ssä näytöksessä

Kirj.

MOLIÈRE

Suomennos [L'Avare].

U. W. Telén & C:o, Kuopio, 1907.

O.-Y. Kuopion Uusi Kirjapaino.

HENKILÖT.

 Harpagon, Cléanten ja Elisen isä, Marianen kosija.
 Cléante, Harpagonin poika, Marianen rakastaja.
 Elise, Harpagonin tytär, Valéren lemmitty.
 Valére, Anselmen poika, Elisen sulhanen.
 Mariane, Cléanten lemmitty, jota Harpagon kosii.
 Anselme, Valéren ja Marianen isä.
 Frosine, naimistemppujen toimittajanainen.
 Herra Simon, kaupustelija.
 Jacques, Harpagonin kokki ja kuski.
 La Fleche, Cléanten palvelija.
 Claude, Harpagonin piika.
 Brindavoine, | Harpagonin palvelijita.
 La Merluche, |
 Komisarius.

Tapaus Pariisissa, Harpagonin talossa.

Ensimäinen näytös.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Valére. Elise.

VALERE. No mutta, ihana Elise, sinä käyt surumieliseksi, vaikka olet minulle vakuuttanut uskollisuuttasi! Näenhän sinun huokailevan keskellä suurinta iloani. Sanoppas, kadutko siis tehneesi minut onnelliseksi? Kadutko liittoa, johon lempeni liekki sinut saattoi?

ELISE. En Valére, en voi katua mitään, jota sinun tähtesi teen. Tunnen olevani niin suloisten voimien vallassa, ett'en edes voisi toivoa asiain olevan toisin. Mutta olen levoton ajatellessani kuinka kaikki päättyy, ja pelkäänpä pahoin että rakastan sinua vähän liiaksi.

VALERE. No mitäpä pelkoa siitä, Elise, että olet hyvä minua kohtaan.

ELISE. Oi! Onpa kylläkin pelättäviä: isäni vihaa, sukulaisteni nuhteita, maailman soimauksia, mutta ennen kaikkea pelkään, että mielesi muuttuu, pelkään tuota julmaa kylmyyttä, jolla sinun sukupuolesi useimmiten palkitsee viattoman rakkauden.

VALERE. Ah! Älä tee minulle sitä vääryyttä, että tuomitset minua muiden mukaan! Usko minusta mitä tahansa, Elise, älä vaan pelkää, että rikkoisin velvollisuuteni sinua kohtaan. Siksi rakastan sinua liian paljon ja rakkauteni sinua kohtaan on kestävä yhtä kau'an kuin elämäni.

ELISE. Oi Valére! Kaikki puhuvat samalla tavalla. Kaikki miehet ovat yhtäläiset sanoissaan, vasta heidän toimintansa ilmaiseikse eri tavalla.

VALERE. Koska siis ainoastaan toimintamme näyttää mitä olemme, niin odota kunnes saat minua arvostella töitteni mukaan, äläkä etsi minussa vikoja turhasta luulevaisuudesta. Minä rukoilen, älä surmaa minua loukkaavilla epäluuloillasi ja anna minulle aikaa voidakseni tuhansin tavoin vakuuttaa sinulle, että lempeni on rehellinen.

ELISE. Oi, kuinka helposti uskomme niitä, joita rakastamme! No niin, Valére! Luulenpa ett'et voi minua pettää. Uskon sinun todella rakastavan minua ja pysyvän minulle uskollisena; en tahdo sinua ensinkään epäillä ja pelkään ainoastaan, että minua mahdollisesti moite kohtaa.

VALERE. Mutta mistä johtuu tämä levottomuus?

ELISE. Minulla ei olisi mitään pelkäämistä, jos kaikki katsoisivat sinua minun silmilläni ja omat ansiosi oikeuttavat minut kaikkeen, mitä teen sinun tähtesi. Sydämeni puolustukseksi puhuvat sinun ansiosi. Sitäpaitsi olenhan sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Muistan aina tuota hirveää vaaraa, joka saattoi sinut panemaan henkesi alttiiksi pelastaaksesi minut aaltojen vallasta, tuota hellää huolta, jota silloin osoitit minua kohtaan. Ajattelen palavaa rakkauttasi, jota ei aika eikä vastukset ole poistaneet, joka on saattanut sinut unhottamaan vanhempasi ja isänmaasi, ja joka pidättää sinut täällä valepuvussa. Niin olethan ruvennut isäni palvelijaksi saadaksesi minua nähdä. Tämä kaikki on minua tosiaankin ihmeellisesti liikuttanut, se antaa mielestäni minulle kylliksi oikeutta suostumaani liittoon. Mutta kenties ei siinä muiden mielestä ole kylliksi, enkä tiedä katsovatko muut asiata samoilla silmillä kuin minä.

VALERE. Kaikesta tästä luen ansiokseni ainoastaan rakkauteni. Mitä epäilyksiisi tulee, niin isäsi käytös kyllä antaa niihin aihetta. Hänen suuri itaruutensa ja tuo tylyys, jota hän osoittaa lapsilleen, saattavat oikeuttaa kummallisimpiakin seikkoja. Anna anteeksi, Elise, että sinulle näin puhun, mutta tiedäthän itse, ett'ei tästä asiasta voi sanoa mitään hyvää. Vaan jos niinkuin toivon, viimein löydän vanhempani, ei ole meillä suurtakaan vaivaa saada hänet suostumaan. Odotan kärsimättömästi heistä tietoja, ja jos he eivät tule, lähden itse heitä hakemaan.

ELISE. Voi Valére, älä lähde pois; ajattele vaan kuinka pääsisit isäni suosioon.

VALERE. Näethän kuinka viekkaasti olen häntä imarrellut päästäkseni hänen palvelukseensa, kuinka aina olen olevinani samaa mieltä kuin hän ainoastaan miellyttääkseni häntä ja voittaakseni hänen suosionsa. Onpa se menestynytkin merkillisen hyvin. Näethän kun mieli päästä ihmisten suosioon, paras keino on asettua heidän kannalleen, yhtyä heidän ajatuksiinsa, ylistellä heidän vikojansa, ja huutaa hurraa kaikkeen mitä tekevät. Ei tarvitse peljätä liiallistakaan kohteliaisuutta, sillä viekkaimmatkin ovat aina suurempia narreja kuin heitä liehakoitsee, eikä niin ilkeää ja naurettavaa löydy, jota ei voisi sulattaa, jos sitä vaan höystellään ylistyksillä. Eihän tämä ammatti aivan rehellistä ole, mutta kun ihmisiä tarvitsee, niin täytyy mukautua heidän mielipiteisiinsä, ja koska heidän suosioonsa pääsee ainoastaan sillä tapaa, niin ei tule moittia sitä, joka imartelee, vaan sitä, joka imarruksia pyytää.

ELISE. Mutta miksi et ole koettanut saada veljenikin apua?

VALERE. Molempia ei voi miellyttää samalla tapaa, sillä isän ja pojan luonteet ovat niin vastakkaisia, että on vaikea voittaa molempain luottamus samalla kertaa. Mutta vaikuta sinä puolestasi veljeesi ja koeta saada hänetkin puolellemme. Minä menen pois, puhuttele häntä sillä välin, vaan älä ilmoita hänelle asiastamme enempää kuin mitä katsot parhaaksi.

ELISE. Enpä tiedä onko minulla voimaa uskoa hänelle tätä asiaa.

TOINEN KOHTAUS.

Cléante. Elise.

CLEANTE. Hyvä että tapasin sinut yksinäsi, sisareni, haluanpa hartaasti sinua puhutella. Tahdon, näetsen ilmaista sinulle tärkeän salaisuuden.

ELISE. Annas kuulla, veljeni. Mitä on sinulla minulle sanomista!

CLEANTE. Ainoastaan yksi sana, johon sisältyy paljon. Minä rakastan.

ELISE. Sinä rakastat?!

CLEANTE. Niin, minä rakastan. Tiedäthän kyllä, että olen riippuvainen isästäni ja että hänen poikanaan täytyy minun alistua hänen tahtonsa, etten saa antaa pois sydäntäni ilman niiden suostumusta, joita saan kiittää hengestäni, tiedänhän että taivas on asettanut heidät toivomusteni herroiksi, ja etten saa omaa mieltäni noudattaa muuten kuin heidän suostumuksellaan, he muka eivät niin helposti pety kuin me, he näkevät paremmin mikä meille sopii, heidän viisauttaan on paljon enemmän uskominen kuin meidän sokeaa kiihkoamme. Tätä kaikkea olen puhunut sentähden siskoseni, ett'et yrittäisi sitä sanomaan, sillä rakkauteni ei tahdo mitään kuulla, ja minä pyydän ett'et rupea mihinkään ripityksiin.

ELISE. Oletko jo kihloissa lemmittysi kanssa?

CLEANTE. En, mutta se on jo päätetty asia. Vielä kerran, älä rupea houkuttelemaan minua päätöksestäni luopumaan.

ELISE. Olenko siis vieras sinulle?

CLEANTE. Et, Eliseni, mutta sinä et rakasta. Sinä et tunne sitä suloista voimaa, jolla hempeä rakkaus sydäntämme hallitsee, ja sentähden pelkään sinun viisauttasi.

ELISE. Oi, veljeni, älä puhu viisaudestani, ei ole ihmistä, joka ei ainakin kerran eläessänsä olisi sitä vailla, ja jos paljastan sinulle sydämmeni, ehkä olen sinun silmissäsi vähemmin viisas kuin nyt.

CLEANTE. Taivas suokoon, että sinun sielusi, niinkuin minun —

ELISE. Päättäkäämme ensin sinun asiasi, ja sano minulle kuka lemmittysi on?

CLEANTE. Nuori tyttö, joka vähän aikaa on asunut tässä kaupungissa, ja joka näkyy olevan luotu sytyttämään rakkautta kaikissa, jotka hänen näkevät. Luonto ei ole viehättävämpää luonut, ihastuin häneen heti, kuin hänet näin. Hänen nimensä on Mariane ja hän elää äitinsä kanssa, joka melkein aina on sairas, ja jota kohtaan tuo suloinen tyttö osoittaa tavatonta hellyyttä. Äitiänsä hän palvelee, hoitelee ja lohduttaa mitä herttaisemmin. Hän tekee kaikki mitä viehättävimmällä tavalla; hänen liikkeissään on erinomainen sulavuus, hän on niin hyvä, niin ihmettelevän siveä, niin — — — Voi, sisar kulta, jos olisit hänet nähnyt!

ELISE. Näen hänet kylliksi siitä mitä sanot, ja millainen hän on, ymmärrän kyllä siitä että sinä häntä rakastat.

CLEANTE. Olen salaa tullut huomaamaan, ett'ei heillä juuri ole hyvä toimeentulo. Ajatteleppas sisareni, kuinka iloista olisi toimittaa onnea ihmisille, joita rakastaa, ja ymmärräthän kuinka ikävää on, että isän itaruuden tähden minun on mahdoton maistaa tätä iloa ja osottaa rakkauttani tälle kaunottarelle.

ELISE. Oi, veljeni, ymmärrän kyllä, minkälainen sinun surusi on.

CLEANTE. Voi, sisar kulta, se on suurempi kuin uskoa saattaa. Sillä mikä on hirveämpää kuin tämä tyly säästäväisyys, jota meitä kohtaan osotetaan, tämä kamala ikävyys, jossa meitä kuihdutetaan? Mikä hyöty meillä on omaisuudestamme, jos sen saamme vasta kun olemme liian vanhat, ja jos tullaksemme toimeen, minun nyt täytyy lainata joka haaralta; jos minä niinkuin sinäkin olen pakoitettu etsimään vierailta apua voidakseni edes käydä kunnollisissa vaatteissa. Sentähden, sisar kulta, auta minua tutkistelemaan isää näiden tuumien suhteen, ja jos hän panee vastaan, olen päättänyt muuttaa armahaiseni kanssa toiseen paikkaan. Minä koen kaikkialta lainata rahaa tätä yritystä varten, ja jos sinun asiasi, sisareni, ovat samanlaiset kuin minun ja isämme vastustaa toivomuksiamme, niin jättäkäämme hänet molemmat ja vapauttakaamme itsemme inhoittavasta itaruudesta.

ELISE. Se on kyllä tosi, että hän joka päivä antaa meille syytä kaipaamaan äiti-vainajaamme ja että —

CLEANTE. Minä kuulen hänen äänensä, poistukaamme hetkeksi puhumaan mitä meillä on toisillemme uskottavana ja koetetaan sitten yhdistetyin voimin taivuttaa hänen itsepintaisuuttansa.

KOLMAS KOHTAUS.

Harpagon. La Fleche.

HARPAGON. Ulos paikalla, niinkuin olisit jo! Kas niin, korjaa luus täältä, sinä lemmon konna, sinä hirtehinen.

LA FLECHE (erikseen). En ikinä ole nähnyt niin ilkeää ihmistä kuin tuo riivattu äijä, ja luulenpa todellakin, että hänessä on itse piru.

HARPAGON. Mitä mutiset?

LA FLECHE. Miksi ajatte minut ulos?

HARPAGON. Kysytkö vielä syitä, sinä lurjus. Pois paikalla, muuten lyön sinut murskaksi.

LA FLECHE. Mitä olen teille tehnyt?

HARPAGON. Sinä olet tehnyt sen, että minä tahdon sinut ovesta ulos.

LA FLECHE. Minun isäntäni, teidän poikanne käski minun häntä odottaa.

HARPAGON. Mene odottamaan häntä kadulle, äläkä ole mun talossani, sinä koira, joka nuuskit joka nurkan ja viet mitä saat. Minä en tahdo lakkaamatta nähdä silmieni edessä vakoojaa, joka urkkii kaikki asiani, ja jonka riivatut silmät tirkistelevät kaikkia töitäni ja toimiani, nuuskien yltympäri nähdäkseen olisiko mitään varastettavaa.

LA FLECHE. Perhana! Kuinka teiltä saattaa varastaa, kun pidätte kaikki lukkojen takana, ja itse vartioitte yöt ja päivät.

HARPAGON. Minä pidän lukkojen takana mitä minä tahdon ja vartioin ihan mieleni mukaan (itsek.). Pelkäänpä hänen saaneen vihiä minun rahoistani. (Ääneen.) Sinähän kyllä olet mies levittämään huhuja että minulla on rahoja kätkössä.

LA FLECHE. Onko teillä rahoja kätkössä?

HARPAGON. Ei, sinä konna, sitä en sano, minä julmistun. Minä kysyn oletko sinä ilkeydessäsi levittänyt huhuja että minulla niitä on?

LA FLECHE. No, mitäpä se meihin tulisi, onko teillä sitä vai ei! Sehän on meille yhdentekevää.

HARPAGON (koroittaa kättään antaaksensa La Flechelle korvapuustin). Vai rupeat sinä tässä viisastelemaan. Siitä korvilles. Ulos, sanon minä.

LA FLECHE. No niin, minä menen.

HARPAGON. Odota: vietkö mitään mukanasi?

LA FLECHE. Mitä minä veisin?

HARPAGON. Hä, tule tänne, että minä näen. Näytä minulle kätesi.

LA FLECHE. Tuoss' on.

HARPAGON. Toinen.

LA FLECHE. Toinen?

HARPAGON. Niin.

LA FLECHE. Tuoss' on.

HARPAGON (tunnustellen hänen housujaan ylhäältä). Etkö ole pistänyt mitään tänne?

LA FLECHE. Katsokaa itse.

HARPAGON (tunnustellen hänen housujaan alaalta). Nämät suuret housut ovat aivan sopivat varkaan kätköiksi.

LA FLECHE (erikseen). Voi kuinka tuommoinen ihminen ansaitsisi mitä hän pelkää! ja kuinka hupaista olisi häneltä varastaa.

HARPAGON. Hä?

LA FLECHE. Mitä?

HARPAGON. Mitä puhut sinä varastamisesta?

LA FLECHE. Sanon, että te nuuskitte joka paikan tutkiaksenne olenko teiltä varastanut.

HARPAGON. Sitäpä juuri tahdonkin tehdä. (Harpagon kaivaa hänen housun taskuissaan.)

LA FLECHE. Saakeli vieköön saituuden ja saiturit.

HARPAGON. Hä? Mitä sanot?

LA FLECHE. Mitäkö mä sanon?

HARPAGON. Niin. Mitä puhut sinä saituudesta ja saitureista.

LA FLECHE. Sanon, että saakeli vieköön saituuden ja saiturit.

HARPAGON. Kenestä sinä puhut?

LA FLECHE. Saitureista.

HARPAGON. Ja kutka ne ovat nuo saiturit.

LA FLECHE. Ahnaat ja itarat.

HARPAGON. Mutta ketä sinä sillä tarkoitat?

LA FLECHE. Minkätähden tuskaannutte?

HARPAGON. Kyllä onkin syytä tuskaantua.

LA FLECHE. Luuletteko että puhun teistä?

HARPAGON. Luulen mitä luulen, mutta minä tahdon että sanot kenelle näin puhut?

LA FLECHE. Minä puhun — — — minä puhun lakilleni.

HARPAGON. Ja minä, minäpä pian puhun korvillesi.

LA FLECHE. Kiellättekö te minua kiroilemasta saitureita?

HARPAGON. En, mutta mä kiellän sinua lörpöttelemästä ja olemasta hävytön. Pidä suusi kiini.

LA FLECHE. Enhän nimitä ketään.

HARPAGON. Mutta minä pieksän sinut pahan päiväiseksi, jos puhut!

LA FLECHE. Siihen luuhun koira tarttuu, joka sille viskataan.

HARPAGON. Oletko vaiti.

LA FLECHE. Olen vaikk'en tahtoisikaan.

HARPAGON. Ai, ai.

LA FLECHE (näyttää hänelle alustakkinsa taskun). Kas tässäpä vielä yksi lakkari, joko nyt riittää?

HARPAGON. Kas niin, anna se tänne, tutkimatta.

LA FLECHE. Mitä?

HARPAGON. Mitä olet minulta vienyt.

LA FLECHE. Minä en ole teiltä mitään vienyt.

HARPAGON. Oikeinko totta?

LA FLECHE. Oikein totta.

HARPAGON. Hyvästi. Mene hiiteen.

LA FLECHE (erikseen). No, nyt olen kunnollisesti saanut passini.

NELJÄS KOHTAUS.

HARPAGON (yksin). Tuo palvelija lurjus on minun surmani, enkä tahdo enää tuota hävytöntä koiraa nähdä. Totta tosiaan! Löytyneekö suurempaa tuskaa kuin vartioida suurta rahasummaa. Onnellinen se, jonka omaisuus on varmasti lainattu, ja joka ei tallenna tykönänsä enemmän kuin mitä juuri käsirahana tarvitsee! On kerrassaan työlästä kun omassa talossaan pitää keksiä luotettavia kätköpaikkoja; rauta-arkkujani minä näet epäilen enkä voi niihin milloinkaan luottaa. Ne ovat todellakin oikeita varkaan syöttejä, joihin aina ensiksi tartutaan.

VIIDES KOHTAUS.

Harpagon. Elise ja Cléante (puhuvat keskenänsä näyttämön perällä).

HARPAGON (luullen olevansa yksin). Mutta enpä tiedä sittenkään oliko tuo oikein viisaasti, kun kaivoin puutarhaan nuo kymmenen tuhatta taaleria, jotka eilen sain. Kymmenen tuhatta kultarahaa on liian suuri summa kotona säilytettäväksi. (Erikseen, huomaten Elisen ja Cléanten.) Herra hallitkoon, olinpa puhua itseni kiikkiin! Intoni oli minut vallata, ja luulenpa ajatuksissani puhuneeni aivan kovaan. (Cléantelle ja Eliselle.) Mitä nyt?

CLEANTE. Ei mitään isä.

HARPAGON. Oletteko seisoneet siinä kauankin?

ELISE. Vast'ikään tulimme.

HARPAGON. Te kuulitte?

CLEANTE. Mitä isä?

HARPAGON. Tuossa — — —

ELISE. Mitä?

HARPAGON. Mitä äsken sanoin.

CLEANTE. Emme.

HARPAGON. Kuulittehan — — —

ELISE. Emme, antakaa anteeksi.

HARPAGON. Näenhän minä, että kuulitte jonkun sanan. Asia on se, että tässä mietiskelin itsekseni, kuinka tukalaa on näihin aikoihin saada rahaa, ja minä sanoin onnelliseksi sitä, jolla on kymmenen tuhatta taaleria.

CLEANTE. Me emme tahtoneet tulla teitä puhuttelemaan, kun pelkäsimme teitä häiritsevämme.

HARPAGON. Hyvä että sanoin sen teille, sillä te olisitte saattaneet ymmärtää asian väärin ja luulla minun sanoneen, että minulla on kymmenen tuhatta taaleria.

CLEANTE. Me emme sekaannu teidän asioihinne.

HARPAGON. Suokoon Jumala, että mulla ne olisi, nuo kymmenen tuhatta taaleria.

CLEANTE. En usko, että — — —

HARPAGON. Se olisi minulle erinomaisen hyvä asia.

ELISE. Se on seikka, josta — — —

HARPAGON. Sillä minä niitä kovasti tarvitseisin.

CLEANTE. Luulen että — — —

HARPAGON. Se olisi minulle suureksi hyödyksi.

ELISE. Te olette — — —

HARPAGON. Enkä likimainkaan valita niin kuin pitäisi, että nyt on surkeat ajat.

CLEANTE. Hyvä Jumala! Eihän teillä, isäkulta, ole syytä valittaa, ja kyllähän tiedetään, että teillä on varoja yltäkyllin.

HARPAGON. Mitä? Onko minulla varoja yltä kyllin? Jotka niin sanovat, ne valehtelevat. Suurempaa valetta ei ole, ja ne ovat konnia, jotka levittävät semmoisia huhuja.

ELISE. Älkää suuttuko.

HARPAGON. Merkillistä, että omat lapsenikin minua pettävät ja vainoovat.

CLEANTE. Onko se vainoomista, kun sanoo teillä olevan rahoja?

HARPAGON. On. Semmoiset puheet, sekä teidän tuhlauksenne tekevät sen, että piakkoin tullaan tänne ja leikataan multa kaula poikki siinä luulossa, että minä olen kultarahoja täynnä.

CLEANTE. Millä tavoin minä niin suuresti tuhlaan?

HARPAGON. Milläkö tavoin? Onko mitään kamalampaa kuin nuo kalliit vaunut, joissa ajelet pitkin kaupunkia? Minä nuhtelin eilen sisartasi; mutta moinen hurjuus on kahta pahempi. Se se oikein kauhistuttaa; ja entäs jos otettaisi lukuun kaikki mikä sinun kurkkusi kautta on mennyt alas, niin siitä summasta jo tulisi aika vuosikorko. Olenhan jo monen monituista kertaa sanonut sinulle: poika, koko sinun käytöksesi minua kovin pahastuttaa ja ylvästelläksesi tuommoisissa vaatteissa, täytyy sinun tietenkin minulta näpistellä.

CLEANTE. Mitenkä teiltä näpistelisi?

HARPAGON. Mistä sinä olet saanut varoja ylellisyyteesi? Mitä minä tiedän? Ja jospa et juuri näpistelisikään, niin — Tahtoisinpa juuri tietää mitä hyötyä on kaikista noista nauhoista, joilla olet koristeltu kiireestä kantapäihin ja eikö puoli tusinaa nauhoja riittäisi pitämään housujasi kiinni? Kylläkai on tarpeellista tuhlata rahoja peruukkeihin, kun sopii pitää omat hiukset päässään, jotka eivät maksa mitään. Panenpa vetoa että sinun peruukissasi on vähintäin kaksikymmentä tukaattia, ja kaksikymmentä tukaattia antaa vuotuista korkoa kahdeksantoista livreä kuusi äyriä ja kahdeksan penniä, vaikk'ei saisikaan muuta kuin kahdeksan ja kolmas osa prosenttia.

CLEANTE. Te olette oikeassa.

HARPAGON. Vaan jätetään nämät nyt sikseen ja puhutaan muista asioista.
(Huomaten Elisen ja Cléanten viittaavan toisilleen.) No! (Itsekseen.)
Luulenpa heidän tekevän viittauksia toisilleen varastaaksensa minulta
kukkaroni. (Ääneen.) Mitä nuo viittaukset merkitsevät?

ELISE. Me tingimme keskenämme, Cléante ja minä, kenenkä on ensiksi puhuminen ja meillä on molemmilla teille jotakin sanomista.

HARPAGON. Myös minullakin on teille molemmille jotakin sanomista.

CLEANTE. Me mielisimme, isä kulta, puhutella teitä naimisasioista.

HARPAGON. Myös minäkin tahtoisin puhua teille naimisista.

ELISE. Oh, isä kulta!

HARPAGON. Miksi noin kirkaset, tyttö? Tuo sanako sinua pelottaa vai itse asia?

CLEANTE. Naiminen saattaa meitä kumpaistakin pelottaa, siihen tapaan katsoen miten te sitä käsitätte, ja pelkäämmepä ett'emme pidä teidän valinnastanne.

HARPAGON. Malttakaa vähän ja olkaa rauhalliset. Minä tiedän mikä teille kumpaisellekin on paras, eikä teillä tule olemaan vähintäkään syytä valittaa siitä, mitä minä aijon tehdä, mutta asiaan. (Cléantelle). Sanoppas poikani, oletko nähnyt erästä nuorta tyttöä, nimeltä Mariane, joka asuu tässä aivan lähellä?

CLEANTE. Olen, isäseni!

HARPAGON. Entäs sinä?

ELISE. Olen kuullut hänestä puhuttavan.

HARPAGON. Millaiselta hän mielestäsi tuntuu, Cléante?

CLEANTE. Varsin ihana tyttö.

HARPAGON. Hänen kasvonsa?

CLEANTE. Siveät, henkevät.

HARPAGON. Hänen käytöksensä ja ryhtinsä?

CLEANTE. Ihmeteltävät, epäilemättä.

HARPAGON. Etkö arvele semmoisen tytön ansaitsevan ajattelemista?

CLEANTE. Uskon kyllä, isä.

HARPAGON. Että siinä olisi hyvä naimiskauppa.

CLEANTE. Hyvin hyvä.

HARPAGON. Että hänestä tulisi kelpo talonemäntä?

CLEANTE. Epäilemättä.

HARPAGON. Ja että aviomies tulisi häneen tyytymään.

CLEANTE. Aivan varmaan.

HARPAGON. Mutta pieni pulaseikka löytyy, minä pelkään näet ett'ei hänellä ole niin paljon omaisuutta kuin sopisi vaatia.

CLEANTE. Ah, isä! Omaisuus ei ole niin tärkeä kun naidaan hieno tyttö.

HARPAGON. Anna anteeksi, anna anteeksi! Mutta aikomukseni olikin oikeastaan sanoa, että jos ei saakaan siinä niin suurta omaisuutta kuin toivoo, niin saattaisihan kokea saada sitä toisin tavoin.

CLEANTE. Se on tietty.

HARPAGON. No niin, minua suuresti ilahuttaa, että olette samaa mieltä kuin minä, sillä hänen siveä käytöksensä ja suloutensa ovat voittaneet sydämeni, ja minä olen päättänyt hänet naida, jos hänellä vaan on vähänkin omaisuutta.

CLEANTE. Kuinka?

HARPAGON. Mitä?

CLEANTE. Te olette päättänyt sanotte —

HARPAGON. Naida Marianen.

CLEANTE. Kuka? Tekö, tekö?

HARPAGON. Niin, minä, minä, minä. Mitä tämä merkitsee?

CLEANTE. Yht'äkkiä pimeni silmissäni, minun täytyy mennä.

HARPAGON. Ei tee mitään. Mene pian kyökkiin ja juo lasillinen vettä.

KUUDES KOHTAUS.

Harpagon. Elise.

HARPAGON. Tuommoisilla hienoilla keikareilla ei ole enemmän voimaa kuin kanalla. Niin, tyttäreni, niin olen päättänyt omasta puolestani. Mitä veljeesi tulee toimitan hänelle erään varakkaan lesken, josta tänä aamuna minulle on puhuttu, ja sinut, sinut annan minä herra Anselmelle.

ELISE. Herra Anselmelle?

HARPAGON. Niin. Hän on vakava, viisas ja älykäs mies, ei viittäkymmentä vanhempi, ja hänellä kehutaan olevan paljon rahaa.

ELISE (niiaten). Minä en tahdo mennä naimisiin, isä kulta, jos suvaitsette.

HARPAGON (jäljitellen Eliseä). Ja minä, pieni kultasilmäni, minä tahdon että menet naimisiin, jos suvaitsette.

ELISE (vieläkin niiaten). Suokaa anteeksi, isä!

HARPAGON (jäljitellen Eliseä). Suokaa anteeksi, tyttäreni!

ELISE. Minä olen herra Anselmen nöyrin palvelija, mutta (vieläkin niiaten) minä en mene hänelle vaimoksi.

HARPAGON. Minä olen nöyrin palvelijanne, neiti Elise, mutta (jäljitellen häntä) teidän luvallanne, te menette naimisiin hänen kanssaan vielä tänä iltana.

ELISE. Tänä iltana?

HARPAGON. Tänä iltana.

ELISE (vieläkin niiaten). Siitä ei tule mitään, rakas isäni.

HARPAGON. Siitä tulee jotakin, rakas tyttö.

ELISE. Ei.

HARPAGON. Tuleepa.

ELISE. Eipä tule, sanon minä.

HARPAGON. Tuleepas, sanon minä.

ELISE. Se on asia, johon te ette voi minua pakoittaa.

HARPAGON. Se on asia, johon minä voin pakottaa.

ELISE. Ennen itseni tapan kuin menen naimisiin semmoisen miehen kanssa.

HARPAGON. Sinä et itseäsi tapa, ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan. Mikä rohkeus! Onko koskaan nähty tytärtä, joka puhuu sillä lailla isälleen?

ELISE. Mikä isä naittaa sillä lailla tyttärensä?

HARPAGON. Se on naimiskauppa, johon ei ole mitään muistuttamista. Ja panenpa vetoa että koko maailma hyväksyy vaalini.

ELISE. Ja minä, minä panen vetoa, ett'ei yksikään viisas ihminen sitä hyväksy.

HARPAGON (huomaten Valéren lähenevän). Kas tuossa tulee Valére.
Tahdotko, niin panemme hänen tuomariksi välillemme tässä asiassa?

ELISE. Siihen suostun.

HARPAGON. Tyydytkö myös hänen päätökseensä.

ELISE. Niin, minä suostun siihen mitä hän sanoo.

HARPAGON. No niin.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset. Valére.

HARPAGON. Tule tänne, Valére. Me olemme valinneet sinut päättämään kuka on oikeassa, tyttärenikö vai minä.

VALERE. Te, te, hyvä herra kieltämättä.

HARPAGON. Tokkohan tiedät vielä mitä me puhumme?

VALERE. En. Mutta ette voi olla väärässä, te olette viisas ja järkevä.

HARPAGON. Minä tahdon tän'iltana antaa tyttärelleni puolisoksi erään miehen, joka on yhtä rikas kuin viisas, mutta tuo nenäkäs sanoo mulle vasten silmiä ett'ei hän hänestä huoli. Mitä sanot siihen?

VALERE. Mitäkö sanon?

HARPAGON. Niin.

VALERE. Voi minua.

HARPAGON. Mitä?

VALERE. Minä sanon että minä periaatteessa tietysti pidän samaa mieltä kuin te, ja te voitte ainoastaan olla oikeassa. Mutta ei hänkään ole ihan väärässä, ja — — —

HARPAGON. Kuinka? Herra Anselme on varsin oivallinen aviomieheksi, hän on aatelismies, ylevä, lempeä, vakava, viisas ja varsin varakas, eikä hänellä ole yhtään lasta jälellä entisestä avioliitostaan. Voisiko Elise parempaa saada?

VALERE. Se on totta. Mutta neiti Elise saattaisi ehkä sanoa, että asiaa hieman liiaksi hätäillään, ja että ainakin joku aika tarvittaisiin, jotta voitaisiin huomata miten hänen taipumuksensa — — —

HARPAGON. Tämä on tilaisuus, josta on sukkelaan ottaminen vaari. Minä näen siinä etuja, joita en ikänä enää saavuttaisi. Herra Anselme näet suostuu ottamaan tytön ilman myötäjäisittä.

VALERE. Ilman myötäjäisittäkö?

HARPAGON. Niin.

VALERE. Ah, sitten en sano mitään. Katsokaas se on peruste, joka kerrassaan asian ratkaisee; se täytyy myöntää.

HARPAGON. Se on minulle suuri säästö.

VALERE. Aivan varmaan. Siinä ei ole vastustamisen sijaa. Tosin kyllä saattaa tyttärenne muistuttaa että avioliitto on tärkeämpiä asioita elämässämme, että avioliittoon menevä joutuu onneen tai onnettomuuteen koko elinajakseen, ja että liitto, jonka tulee kestää kuolemaan saakka, aina on tehtävä suurimmalla varovaisuudella.

HARPAGON. Myötäjäisittä!

VALERE. Te olette oikeassa; kas se, se asian päättää, se on tietty. On tosin ihmisiä, jotka saattavat sanoa, että semmoisissa seikoissa tytön tunteista myös on pidettävä lukua, ja että tuo eroavaisuus ijässä, luonteessa ja ajatuksissa tekee avioliiton uskalletuksi.

HARPAGON. Ilman myötäjäisiä.

VALERE. Ilman myötäjäisiä! Ah, siihen ei voi mitään sanoa, se on tietty. Kuka perhana voisi kumota semmoisia syitä. Mahdollista kyllä, että useimmat isät ennemmin säästäisivät tyttärensä onnea, kuin rahojaan; ett'eivät tahtoisi uhrata heitä omien etujensa hyväksi, että ennenkaikkia kokisivat luoda avioliittoon tuota ihanaa sopusointua, joka ikuisesti pitää voimassa siveyden, levon ja ilon, ja että — — —

HARPAGON. Ilman myötäjäisiä.

VALERE. Se on tosi, se tukkii kaikilta suun. Ilman myötäjäisiä! Sitä syytä ei osaa kukaan kumota.

HARPAGON (erikseen katsoen puutarhaan päin). Häh! Onpa niinkuin kuulisin koiran haukkuvan. Eihän vaan aiota mun rahoihini. (Valérelle). Pysykää täällä, minä tulen paikalla.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Elise. Valére.

ELISE. Sinä lasket pilkkaa Valére, puhuessasi tuolla tavoin.

VALERE. Sitä teen sen takia, ett'en häntä suututtaisi ja että paremmin pääsisimme perille. Ole sinäkin myöntyvinäsi mihin hän tahtoo, niin saavutat paraiten tarkoituksesi, ja — —

ELISE. Mutta tämä avioliitto, Valére? —

VALERE. Täytyy etsiä mutkia, saadaksemme sen raukeamaan.

ELISE. Mutta mitä voimme keksiä, jos se pitää tapahtua tänä iltana?

VALERE. Täytyy pyytää odotus-aikaa ja teeskennellä jotakin kipua.

ELISE. Mutta he havaitsevat juonen ja kutsuvat lääkärin.

VALERE. Lasketko leikkiä? lääkärit eivät älyä mitään. Heidän puolestaan saatat olettaa mitä tautia hyvänsä, he kyllä keksivät siihen syitä.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Harpagon. Elise. Valére.

HARPAGON (erikseen näyttämön perässä). Se ei ollutkaan mitään, Herralle kiitos.

VALERE (näkemättä Harpagonia). Ja viimeinen keinomme on pako, joka meidät kaikesta pelastaa; ja jos rakkautesi, ihana Elise, on niin luja — — — (Huomaten Harpagonin.) Niin tyttären täytyy totella isäänsä. Hänen ei tule katsoa minkälainen aviomies on, ja kun tuo tukeva peruste ilman myötäjäisiä tulee esiin, niin hänen tulee ottaa ken hänelle vaan annetaan.

HARPAGON. Oivallista, kas se on puhetta se!

VALERE. Hyvä herra antakaa anteeksi, jos vähäsen innostun ja rohkenen puhua hänelle niinkuin puhun.

HARPAGON. Mitä vielä! Se minua ihastuttaa, ja minä tahdon että sinä otat häntä hallitakses miten mielesi tekee. (Eliselle.) Niin sano sinä mitä sanot. Minä annan hänelle sen vallan, jonka taivas on minulle antanut, minä toivon että teet kaikki mitä hän käskee.

VALERE (Eliselle). Koetappas vastustaa minua tästä lähin.

KYMMENES KOHTAUS.

Harpagon. Valére.

VALERE. Minä menen hänen perässään jatkamaan opetuksiani.

HARPAGON. Tee niin. Siitä olen sinulle suuresti kiitollinen.

VALERE. Luulenpa että tässä täytyy pitää lujasti asiasta kiinni.

HARPAGON. Se on totta. Täytyy — — —

VALERE. Älkää olko millännekään. Luulenpa pääseväni perille.

HARPAGON. Koeta vaan parastasi. Minä käyn pikimältäni kaupungilla, ja palaan aivan kohta.

VALERE (puhuen Eliselle, poistuen samalle päin kuin hän). Niin, raha on arvokkaampi kuin mikään muu tässä maailmassa, ja kiittäkää te Jumalaa, joka on antanut teille niin kunnollisen isän. Hän tietää mikä elämä on. Kun tarjoutuu ottamaan tytön myötäjäisittä, niin ei sovi enemmän pyytää. Kaikki on suljettuna siihen sanaan, myötäjäisittä, se palkitsee kaiken hyvyyden, nuoruuden, ylhäisyyden, viisauden ja rehellisyyden.

HARPAGON. Oh! Mikä oivallinen poika! Hän puhuu kuin tietäjä. Onnellinen se, joll' on semmoinen palvelija.

Esirippu alas.

Toinen näytös.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Cléante. La Fleche.

CLEANTE. Ah, sinä lurjus, missä olet sinä venynyt? Enkö minä sinua käskenyt. — — —

LA FLECHE. Käskitte, hyvä herra, ja tulinkin tänne teitä uskollisesti odottamaan; mutta teidän isänne, tuo armollinen herra, ajoi minut ulos, ja minä olin saada selkääni.

CLEANTE. Miten asiamme käy? Nyt olen pahemmassa kuin pulassa; sitten kun sinut viimeksi näin, olen havainnut, että isäni on minun kilpakosijani.

LA FLECHE. Isännekö rakastunut?

CLEANTE. Niin. Ja minun täytyi koettaa viimeistäni peittääkseni sitä hämmennystä, johon se uutinen minut pani. Mutta kuinka sinun asiasi luonnistuivat? Minkä vastauksen sait?

LA FLECHE. Totta tosiaankin, herra, ne jotka ottavat rahaa lainaksi ovat sangen onnettomia, heidän täytyy kokea jos jotakin, kun heidän, niinkuin teidän on pakko antautua koronkiskurien valtaan.

CLEANTE. Eikö kaupasta mitään tule?

LA FLECHE. Antakaa anteeksi. Meidän herra Simon, tuo välikauppias, jonka olemme saaneet, hyvin toimelias ja innokas mies, sanoo panneensa kaikki voimansa liikkeelle teidän tähtenne, hän vakuuttaa näette, että jo teidän kasvonnekin ovat voittaneet hänen sydämmensä.

CLEANTE. Saanko nuo viisitoista tuhatta frangia, joita pyydän?

LA FLECHE. Saatte, mutta onhan vaan muutamia pieniä ehtoja, joita teidän pitää noudattaa, jos mielitte asiasta mitään.

CLEANTE. Antoiko hän sinun puhutella lainan antajaa?

LA FLECHE. Oh! sillä lailla ei asiaa ajeta. Lainan antaja pyytää vielä huolellisemmin pysyä salassa kuin te; niin, niin tässä on salaisuuksia paljon suurempia kuin voitte aavistaakaan. Nimeään tuo kunnollinen koronkiskuri ei millään muotoa tahdo mainita; vaan tänään mielii hän suullisesti kanssanne keskustella, eräässä vuokratussa huoneessa, jotta saataisiin teiltä itseltänne tietoja omaisuudestanne ja perheestänne. Oh! en epäile ollenkaan että jo isänne nimi yksistään tekee asian hyvin helpoksi.

CLEANTE. Ja pääasia on että, kun äitini on kuollut, minun on oikeus periä hänen omaisuutensa.

LA FLECHE. Tässä on muutamia pykäliä, joita hän itse on esittänyt välikauppiaalle teidän nähtäväksenne ennenkuin pitemmälle mennään: "Jos lainanantaja tietää saavansa täydet takeet ja lainanottaja on tullut lailliseen ikään ja on semmoisen perheen jäsen, jonka omaisuus on suuri ja taattu, sekä on esteettömästi käytettävissä, niin tehtäköön kunnollinen ja tarkka velkakirja notarion edessä, jonka tulee olla niin rehellinen mies kuin suinkin on mahdollista, ja jonka siihen tarpeeseen lainan antaja valitsee, koska velkakirjan laillisuus on hänelle erittäin tärkeä."

CLEANTE. Tuohon ei ole mitään muistuttamista.

LA FLECHE. Lainan antaja tahtoo pitääkseen omantuntonsa puhtaana, ainoastaan puoli kuudetta prosenttia.

CLEANTE. Puoli kuudetta? Tuhat sentään. Sehän on hyvin kohtuullista. Ei sovi moittia.

LA FLECHE. Se on totta. — — — "Mutta kun mainitulla lainanantajalla ei ole käsillä kysymyksessä olevaa summaa ja kun hänen, miellyttääksensä lainanottajaa, täytyy itse lainata toiselta kahdellakymmenellä prosentilla, niin on kohtuullista että mainittu ensimmäinen lainan ottaja maksaa tämän koron, mikä ei ole muutoinkaan väärin, koska mainittu lainanantaja suostuu tähän lainaan ainoastaan tehdäksensä lainanottajajalle mieliksi."

CLEANTE. Mitä saakelia! Mikä juutalainen! Mikä turkkilainen! Se on yli viisikolmatta prosenttia.

LA FLECHE. Se on tosi. Olkaa sentähden varoillanne.

CLEANTE. Mitä voin tehdä? Minä tarvitsen rahaa, ja täytyyhän minun myöntyä vaikka mihin.

LA FLECHE. Sen olenkin heille vastannut.

CLEANTE. No, vieläkö nyt on jotakin?

LA FLECHE. Pieni pykälä vaan: Niistä viidestätoista tuhannesta frangista, joita mielitään, ei lainanantaja voi tuoda esiin enemmän kuin kaksitoista tuhatta frangia, ja puuttuvien kolmen tuhannen frangin arvosta tulee lainanottajan vastaan ottaa ne vaatteet, hempukalut ja koristeet, joista erityinen luettelo seuraa, ja jotka lainan-antaja on rehellisesti arvioinnut niin kohtuulliseen hintaan kuin mahdollista.

CLEANTE. Mitä! tuhannen tulimaista! Vieköön paholainen tuon konnan ja kiusaajan! Onko milloinkaan kuultu semmoista kiskomista! Ja eikö hän tyydy tuohon hirveään korkoon, jota hän vaatii, vaan tahtoo minua vielä pakoittaa ottamaan kolmesta tuhannesta frangista vanhat roskat, jotka hän on kaapinut kokoon? Minulle ei jää kahtasataa taaleria koko kaupasta, ja kuitenkin täytyy minun myöntyä mihin hän tahtoo, tuo rosvo! Tästä näkee, mihin nuoret miehet ovat pakoitetut isiensä kirotun itaruuden tähden, ja kummako on että pojat toivovat heidän kuolemaansa.

LA FLECHE. Tunnustaa täytyy, että teidän isänne itaruus ärsyttää siivointakin ihmistä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole taipumusta rosvo-työhön; mutta, totta puhuakseni, teidän isänne menettely saattaa minut kiusaukseen häneltä varastamaan, ja luulenpa että sillä tekisin ansiollisen työn.

CLEANTE. No! Annappas nähdäkseni tuo luettelo.

TOINEN KOHTAUS.

Harpagon. Herra Simon. Cléante ja La Fleche (näyttämön perällä).

SIMON. Niin, eräs herra, nuori mies tarvitsee rahaa; rahapulansa pakoittaa häntä ottamaan sitä mistä tahansa, ja hän suostuu siis kaikkiin mitä ikänä määräätte.

HARPAGON. Mutta luuletteko, herra Simon, ett'ei tässä ole mitään vaaraa? ja tunnetteko sen nimen, omaisuuden ja perheen, jonka asiaa ajatte?

SIMON. En. Siitä en voi antaa teille mitään perinpohjaisia tietoja, ja minulle on hän ainoastaan sattumalta esitetty; mutta te saatte kaikesta selvitystä häneltä itseltään ja hänen palvelijansa on minulle vakuuttanut, että te tulette tyytymään, kun saatte hänet tuntea. Kaikki mitä tiedän teille sanoa on se, että hänen perheensä on hyvin rikas, ett'ei hänen äitinsä enää ole elossa ja että hän, jos niin tahdotte, vastaa siitä, että hänen isänsä kuolee ennen kahdeksan kuukauden kuluttua.

HARPAGON. Kuuluuhan se joltakin. Kristillinen rakkaus, herra Simon, velvoittaa meitä auttamaan lähimmäistämme silloin, kun vaan voimme.

SIMON. Se on tietty.

LA FLECHE (hiljaa Cléantelle, tuntien Simonin). Mitä tämä tietää? Herra
Simon puhuttelee isäänne.

CLEANTE (hiljaa La Flechelle). Olisiko hän saanut tietää, kuka minä olen, olisitko minut pettänyt?

SIMON (La Flechelle). Ah, ah! onpa teillä kiire! Kuka teille sanoi, että se oli täällä? (Harpagonille.) En minä ainakaan hyvä herra ole ilmoittanut teidän nimeänne ja asuntoanne, mutta minun nähdäkseni, ei olekaan tässä mitään pahaa, he ovat taattuja miehiä, ja te saatte nyt keskustella keskenänne.

HARPAGON. Mitä?

SIMON (osoittaen Cléantea). Tämä herra on se, joka mielii lainata teiltä nuo 15,000 frangia, joista olen puhunut.

HARPAGON. Poikani!

CLEANTE. Isäni!

HARPAGON. Mitä, hirtehinen! Sinäkö teet itsesi syypääksi näin hirveään tuhlaukseen?

CLEANTE. Mitä, isäni, tekö ilkeätte ruveta näin häpeälliseen kiskomiseen?

(Herra Simon pakenee ja La Fleche menee piiloon.)

KOLMAS KOHTAUS.

Harpagon. Cléante.

HARPAGON. Sinäkö se olet, joka tahdot köyhtyä noilla kirottavilla lainoilla?

CLEANTE. Tekö se olette, joka koetatte rikastua noilla laittomilla koroilla?

HARPAGON. Uskallatko vielä tulla silmieni eteen?

CLEANTE. Uskallatteko vielä näyttää silmiänne maailmalle?

HARPAGON. Etkö laisinkaan häpeä kurjaa elämääsi! Kuinka uskallat noin kevytmielisesti tuhlata, mitä vanhempasi ovat koonneet otsansa hiessä?

CLEANTE. Ettekö häpeä häväistä säätyänne tuommoisilla kaupoilla, uhrata kunnianne ja maineenne tuon pohjattoman rahan himon tähden ja korkojen saamiseksi käyttää kujeita, mitä mainioimmat koronkiskurit koskaan ovat keksineet?

HARPAGON. Pois silmistäni, konna, pois.

CLEANTE. Kuka mielestänne on rikollisempi, sekö, joka ostaa itselleen rahaa, jota hän tarvitsee, vaiko se, joka varastaa rahaa, jota ei tarvitse?

HARPAGON. Mene matkoihisi, sanon minä, äläkä enää kiusaa korviani. (Yksinään.) Minä en kuitenkaan ole pahoillani tästä tapauksesta, sillä se antaa minulle syytä pitämään hänen käytöstään tarkemmin silmällä kuin ennen.

NELJÄS KOHTAUS.

Frosine. Harpagon.

FROSINE. Herra — — —

HARPAGON. Odottakaa hetkinen, minä palajan kohta teitä puhuttelemaan.
(Erikseen.) Onpa jo aika pistäytyä tervehtimään rahojani.

VIIDES KOHTAUS.

La Fleche. Frosine.

LA FLECHE (näkemättä Frosinea). Sepä oli lystillinen juttu, oikein mainio juttu!

FROSINE. Hoi! Sinäkö se olet La Fleche raukka? Mistä tämä yhteen sattumus tulee?

LA FLECHE. Ah, ah! Sinäkö se olet, Frosine! Mitä sinä täällä teet?

FROSINE. Mitä kaikkialla muuallakin, sekaannun muiden asioihin, olen avulias ihmisille ja koetan tulla toimeen niillä luonnon lahjoilla, joita mulla ehkä on. Tiedäthän että tässä maailmassa täytyy elää keinottelemalla, ja että minun kaltaiselleni ei taivas ole antanut muuta elinkeinoa kuin salavehkeet ja sukkeluuden.

LA FLECHE. Oletko missään kaupoissa tämän talon isännän kanssa?

FROSINE. Olen. Minä ajan hänelle erästä pientä asiaa, josta toivon palkintoa.

LA FLECHE. Häneltäkö? Oi, silloin sinun totta tosiaan, pitää olla hyvin viekas, jos tahdot jotain saada. Niin, sen saan sinulle ilmoittaa, rahat tässä talossa ovat hyvin kalliit.

FROSINE. Onpa muutamia hyviä toimituksia, jotka vaikuttavat merkillisellä tavalla.

LA FLECHE. Hei! tuossapa voin huomata ett'et tunne herra Harpagonia. Herra Harpagon on kaikista ihmisistä kaikkein epäinhimillisin ihminen, kuolevaisista kaikkein julmin ja itarin. Ei ole sitä hyvää työtä, joka saattaisi hänen kiitollisuutensa niin suureksi, että hän avaisi kätensä. Kiitosta, kunnioitusta, hyväntahtoisuutta jakelee hän suun täydeltä ja vieläkin ystävyyttä niin paljon kuin tahdot, mutta rahaa, ei vaikka saakeli olisi. Ei mikään ole kuivempaa ja laihempaa kuin hänen kiitoksensa ja hyvityksensä, ja "anna!" on hänelle niin vastenmielinen sana, ett'ei hän koskaan sano antavansa, vaan lainaavansa kättä.

FROSINE. Mutta minä osaan menetellä ihmisten kanssa, minulla on salainen taito liikuttaa heidän hellyyttänsä, kutkuttaa heidän sydämmiänsä ja keksiä ne paikat, josta heitä voi taivuttaa.

LA FLECHE. Nuo ei maksa mitään täällä. Kyllä voin taata ett'et osaa rahan puolesta taivuttaa sitä miestä, josta kysymys on. Mutta tuossa hän tulee; minä menen.

KUUDES KOHTAUS.

Harpagon. Frosine.

HARPAGON. Kaikki on niinkuin pitää. (Kovaa.) No, miten käy, Frosine?

FROSINE. Oi, herranen aika, kuinka te voitte hyvin ja kuinka terveys loistaa teidän kasvoistanne.

HARPAGON. Kenen, minunko?

FROSINE. En ole nähnyt teitä milloinkaan niin terveenä ja reippaana.

HARPAGON. Todellakin?

FROSINE. Mitä! Te ette koskaan eläissänne ole ollut niin nuori kuin nyt, ja tunnenpa viisikolmatta vuotisia miehiä, jotka ovat paljon vanhemmat kuin te.

HARPAGON. Kuitenkin, Frosine, olen jo täyttänyt 60.

FROSINE. No, äläpäs huoli! Mitä se on 60 vuotta! Se on kukoistuksen aika se, ja te astutte nyt ihmisen parahimpaan ikään.

HARPAGON. Se on totta, mutta 20 vuotta vähempi ei olisi kuitenkaan haitaksi, luulen minä.

FROSINE. Lasketteko leikkiä? Te ette sitä tarvitse, ja teidän ruumiinvoimanne kestävät sata vuotta.

HARPAGON. Luuletko niin?

FROSINE. Epäilemättä. Näyttäkää mulle kätenne. Oi taivas! Mikä elämän viiva.

HARPAGON. Mitä?

FROSINE. Ettekö näe mihin tämä viiva viepi?

HARPAGON. No niin, mitä se tietää?

FROSINE. Totta maarian, sanoin sata vuotta, mutta te kestätte satakaksikymmentä.

HARPAGON. Onko mahdollista?

FROSINE. Jos tahdotte kuolla, niin teidät täytyy tappaa. Niin, niin kyllä te tulette hautaamaan lapsenne ja lastenne lapset.

HARPAGON. Sitä parempi. Kuinka luonnistuu asiamme?

FROSINE. Sepä vasta kysymys? Sekaannunko minä mihinkään, jota en saattaisi hyvään loppuun. Minulla on, varsinkin naimiskaupoissa erinomainen taito. Ei ole niitä maailmassa, joita minä en onnistuisi saamaan yhteen ja luulenpa, että jos pistäisi päähäni, voisin naittaa Suur-Turkille pyhän paavinkin. Meidän asiassamme ei suinkaan ole niin suuria vastuksia. Heti alusta asti rupesin puhumaan heille teistä, ja ilmoitin äidille, mihinkä päätökseen olitte tulleet Marianen suhteen.

HARPAGON. Mitä hän vastasi?

FROSINE. Hän suostui ilolla ehdotukseen, kun ilmoitin teidän suovan että Mariane tänä iltana olisi saapuvilla, kun tehdään tyttärenne naimiskirja, niin hän myöntyi siihen mutkitta.

HARPAGON. Mutta oletko, Frosine ilman mutkitta kysynyt äidiltä kuinka paljon omaisuutta hän voipi antaa tyttärelleen? Oletko sanonut hänelle, että hänen tulisi vähän rahapussiaan hellittää tämmöisessä tilaisuudessa. Sillä lempo vieköön tytön, joka ei tuo mitään myötänsä!

FROSINE. Mitä! se on tyttö, joka tuopi teille 12,000 frangia vuotuisia korkoja.

HARPAGON. 12,000 frangia korkoja!

FROSINE. Ensiksikin on hän tottunut elämään niukalla ruo'alla, kasvanut suuressa köyhyydessä. Hän on tottunut elämään kaalilla, maidolla, juustolla ja omenilla, eikä siis tarvitse mitään herkkuja, mitään kalliita liemiä, eikä muita herkkuja, joita pitäisi olla toiselle vaimolle. Tämä ei ole suinkaan niin vähäinen asia, ett'ei se nousisi vuosittain vähintäinkin kolmeen tuhanteen frangiin. Toiseksi hänellä on varsin yksinkertaiset tavat eikä hän pidä komeista vaatteista, eikä kalliista koristuksista, eikä suurihintaisista huonekaluista, joita hänen vertaisensa niin hartaasti halajavat, ja nämä tekevät enemmän kuin 4,000 frangia vuodessa. Sitten häntä oikein ilettää kaikki kortin lyöminen, mitä ei muuten saata sanoa meidän aikaisista naisista; tunnenpa yhden meidän kaupunginosassamme, joka tänä vuonna on korttipelissä menettänyt 20,000 frangia. Mutta laskekaamme ainoastaan neljäs osa siitä, 5,000 frangia peliin ja 4,000 frangia vaatteisiin ja kalleisiin kiviin — tekisi jo 9,000 frangia, ja 3,000 frangia säästöä ruuasta, siinähän on teille hyvästikin 12,000 frangia vuodessa.

HARPAGON. Niin, tuo ei ole hullumpaa, mutta siinä laskuissa ei ole mitään todellista omaisuutta.

FROSINE. Antakaa anteeksi. Eikö se ole mitään varsinaista omaisuutta, kuin myötäjäisiksi tuodaan kohtuus ja säästäväisyys, kun perintönä on vaatteiden yksinkertaisuus ja mitä kovin inho peliä vastaan.

HARPAGON. Te laskette leikkiä, kun luette myötäjäisiksi ne kulungit, joita hän ei tule tekemään, Frosine, tässä on vielä toinenkin seikka joka minua huolettaa. Tyttö on nuori, niinkuin näet, ja nuoret ihmiset rakastavat tavallisesti vaan ikäisiänsä, etsivät ainoastaan nuoria kumppania itselleen, pelkäänpä ett'ei minun ikäiseni mies ole hänelle mieluinen, ja että se seikka saattaisi synnyttää kaikenlaisia häiriöitä, joka ei tulisi minua miellyttämään.

FROSINE. Voi, kun te tunnette hänet huonosti. Minulla on vielä sanottava teille yksi omituinen seikka. Tyttö oikein kauheasti kammoksuu nuoria miehiä, eikä hän rakasta muita kuin vanhuksia.

HARPAGON. Vanhuksia! Hänkö?

FROSINE. Niin, hän. Olisitte kuulleet hänen puhuvan siitä. Hän ei suvaitse edes nähdä nuoria miehiä, mutta hän ei milloinkaan ole iloisempi, kun jos hän näkee kauniin pontevapartaisen ukon. Kaikkein vanhimmat ovat hänelle ihanimmat, niin, niin. Elkää suinkaan tekeytykö nuoremmaksi kuin olette. Hän vaatii ainakin 60 vuotiasta, ja siitä ei ole neljää kuukautta, kun hän ihan avioliiton kynnyksellä purki koko naimiskaupan sentähden, että hänen ylkänsä ei ollut enemmän kuin viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja ett'ei hän käyttänyt silmälasia kirjoittaessaan naimissopimuksen alle.

HARPAGON. Ainoastaanko sentähden?

FROSINE. Niin. Hän ei sanonut tyytyvänsä 55 vuoteen; ja varsinkin hän rakastaa neniä, joissa riippuu silmälasit.

HARPAGON. Se on merkillistä. Sitäpä en olisi uskonut, minua suuresti ilahuttaa, että hän on semmoinen luonnoltaan. Tosiaankin jos minä olisin nainen, niin en minäkään rakastaisi nuoria miehiä.

FROSINE. Sen kyllä uskon. Ne ovat narreja, jotka rakastavat nuorukaisia. Mitä mokomista piimäsuista? Ei niistä ole mihinkään. Tahtosinpa tietää mitä viehättävää heissä olisi.

HARPAGON. Sitähän minäkin, enkä ymmärrä miten naisia saattaa löytyä, jotka heitä niin kovin rakastavat.

FROSINE. Voi, se on ihan toista, kun katselee semmoista, kuin te olette. Kas siinä on mies, siinä jotakin, joka viehättää silmää, kääntykääs vähäsen! Uhkeampaa ei voi löytyä. Kävelkääs vähäsen. Voi, voi, kun näkee teidän kävelevän! Kas siinä ruumis sievä, notkea ja nuortea, niinkuin olla pitää, ja joka ei osoita mitään kivuloisuutta.

HARPAGON. Muita kipuja minulla, Luojalle kiitos, ei ole kuin yskäni, joka minua silloin tällöin vähän — — —

FROSINE. Ei se tee mitään. Yskä sopii teille varsin hyvin ja te yskitte niin suloisesti.

HARPAGON. Mutta sanoppas, Frosine, eikö Mariane ole minua vielä nähnyt?
Eikö hän noin sivumennen ole iskenyt silmäänsä minuun.

FROSINE. Ei, mutta me olemme paljon puhelleet teistä keskenämme. Minä olen hänelle kuvaillut minkälainen olette, enkä ole laimin lyönyt hänelle kiittää teidän asioitanne ja sitä etua, joka hänellä olisi semmoisesta miehestä kuin te.

HARPAGON. Siinä olet sinä tehnyt hyvin ja minä kiitän sinua.

FROSINE. Minulla olisi hyvä herra, pieni pyyntö esitettävä teille. Minulla on eräs käräjäasia, jossa olen joutumaisillani tappiolle, kun, näette, puuttuu multa vähäisen rahaa. (Harpagon käypi totiseksi.) Ja te voisitte helposti auttaa minua pääsemään voitolle asiassa, jos teillä olisi vähän ystävyyttä minua kohtaan. Te ette voi uskoa kuinka iloiseksi hän on käypä nähdessään teidät. (Harpagonin naama muuttuu iloiseksi.) Ah, kuinka te tulette häntä miellyttämään ja kuinka merkillisesti teidän lasisilmänne tulevat vaikuttamaan hänen mieleensä.

HARPAGON. Sinä todellakin ihastutat minua semmoisilla puheilla.

FROSINE. Totta puhuen, herra, tämä käräjäjuttu on minulle hyvin tärkeää. (Harpagonin naama käy totiseksi.) Minä olen häviöllä, jos siinä joudun tappiolle, ja vähäinen apu saattaisi taas asiani hyvälle kannalle. Olisitte nähneet, kuinka hän ihastuu, kun rupean puhumaan teistä. (Harpagonin naama taasen ilostuu.) Riemu loistaa hänen silmistään, kun hänelle luettelen teidän ominaisuuksianne, ja hän on puheeni johdosta oikein hurjistunut, kun ei tämä naimiskauppa vielä ole lopullisesti päätetty.

HARPAGON. Sinä olet suuresti minua ilahuttanut, Frosine, ja siitä olen sinulle se täytyy tunnustaa, ijäti kiitollinen.

FROSINE. Minä rukoilen, herra, että annatte minulle tuon pienen avun, jota pyysin. (Harpagonin naama muuttuu vielä totiseksi.) Se minut taas nostaa pystyyn, ja minä olen ijäti teille kiitollisuuden velassa.

HARPAGON. Hyvästi nyt. Minun täytyy mennä lopettamaan askareeni.

FROSINE. Minä vakuutan, herra, ett'ette milloinkaan voisi minua auttaa suuremmassa tarpeessa.

HARPAGON. Minä annan käskyn laittaa vaununi valmiiksi, jolla saatte lähteä torille.

FROSINE. Minä en vaivaisi teitä, jos ei täytymys minua pakottaisi.

HARPAGON. Ja minä pidän huolta, että illallinen syödään hyvissä ajoin, jott'ette sairastuisi.

FROSINE. Älkää kieltäkö minulta sitä armoa, jota teiltä rukoilen.

HARPAGON. Minä menen. Kuulkaa minua kutsutaan. Hyvästi nyt vähäksi aikaa!

FROSINE (yksinään). Vieköön sinut rupinen rutto, sinä lemmon ahmatti! Se heittiö pysyi jäykkänä kaikkia rynnistyksiä vastaan; mutta enpä sittenkään saa jättää välitys-kauppaani, ja oli miten oli, voinpa toiselta haaralta saada hyvän palkinnon.

Esirippu alas.

Kolmas näytös.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Harpagon. Cléante. Elise. Valére. Rouva Claude, (kantaen luutaa).
    Herra Jaques. La Merluche. Brindavoine.

HARPAGON. Kas niin, tulkaa tänne kaikki, jotta saan antaa teille käskyni ja määrätä itsekunkin tehtävät. Tulkaapas tänne, rouva Claude, aloitetaan teistä. Hyvä, teillä on jo aseet kädessä, näen mä. Minä jätän teidän huoleksenne kaiken puhdistamisen; mutta varokaa kaikin tavoin ett'ette liiaksi hankaa huonekaluja; ne kuluvat pian. Sitä paitsi valtuutan teitä illallisen kestäessä hoitamaan pulloja; ja jos niistä joku katoaa tai särkyy, niin otan minä sen hinnan teidän palkastanne.

HERRA JAQUES (erikseen). Sukkela rangaistus!

HARPAGON (rouva Claudelle). Saatte mennä.

TOINEN KOHTAUS.

    Harpagon. Cléante. Elise. Valére. Herra Jaques. Brindavoine.
    La Merluche.

HARPAGON. Sinä Brindavoine ja sinä La Merluche saatte toimeksenne pestä laseja ja tarjota juotavia, mutta ainoastaan silloin kuin vierailla on jano, eikä niin kuin muutamat palvelijat, jotka ehtimiseen yllyttävät juomaan, vaikk'ei tahdotakaan. Odottakaa kunnes teitä käsketään useammat kerrat ja muistakaa aina tuoda paljon vettä.

HERRA JAQUES (erikseen). Niin, paljas viini menee päähän.

LA MERLUCHE. Pitääkö meidän riisua tallitakkimme, herra Harpagon.

HARPAGON. Pitää, kun näette vieraiden tulevan, ja varokaa ett'ette pilaa vaatteitanne.

BRINDAVOINE. Ja tiedätte, herra, että minun liivissäni on suuri tahra lamppuöljyä.

LA MERLUCHE. Ja minun housuni ovat aivan rikki takaa, jotta, luvallanne sanoen — — —

HARPAGON (La Merluchelle). Ole vaiti. Pidä taitavasti sitä puolta seinää vasten ja näytä aina etupuolta vieraille. (Brindavoinelle. Näyttäen miten hänen tulee pitää hattua liivin edessä peittääkseen tahraa.) Ja sinä, pidä aina hattuasi näin, kun tarjoot jotakin. Ja sinä, herra poikani, jolle hyväntahtoisesti olen antanut anteeksi tuon äskeisen juonen etkö jo aijo lakata näyttelemästä tulevalle äitipuolellesi tuota äreää naamaa?

CLEANTE. Minäkö, isä kulta? Äreää naamaa? Ja minkätähden?

HARPAGON. Hyvänen aika! tunnemmehan noita poikalurjuksia, joiden isät naivat toistamiseen, millä silmillä heidän on tapa katsella äitipuoleensa. Mutta jos tahdot minua unhottamaan taannoisen elkeesi, niin kehotan sinua ennenkaikkea katsomaan ystävällisesti morsiantani sekä kohtelemaan häntä niin hyvästi kuin sinulle mahdollista on.

CLEANTE. Totta puhuakseni, isä, iloinen en voi olla siitä, että hän tulee äitipuolekseni. Valehtelisin, jos sitä sanoisin, mutta mitä siihen tulee, että ottaisin hänet hyvin vastaan ja kohtelisin häntä ystävällisesti, niin lupaan teitä tarkoin totella siinä asiassa.

HARPAGON. Koeta ainakin parastasi.

CLEANTE. Saatte nähdä, ett'ei teillä ollenkaan tule olemaan syytä moittimiseen.

HARPAGON. Siinä teet viisaasti.

KOLMAS KOHTAUS.

Harpagon. Valére. Herra Jaques.

HARPAGON. Valére, auta minua sinä kaikissa näissä. No, mestari Jaques, minä olen säästänyt sinut viimeiseksi.

JAQUES. Puhutteko, herra Harpagon, kuskillenne vai kokillenne? Sillä minä olen kumpaakin.

HARPAGON. Minä puhun molemmille.

JAQUES. Mutta kenelle ensin?

HARPAGON. Kokille.

JAQUES. Odottakaa sitten vähän. (Jaques pukeutuu kokkitakkiinsa ja ilmestyy kokiksi puettuna.)

HARPAGON. Mitä lemmon temppuja nuo ovat?

JAQUES. Puhukaa nyt vaan.

HARPAGON. Minä aijon, mestari Jaques, tänään kutsua vieraita illallisiin.

JAQUES (erikseen). Sepä on ihmeellistä!

HARPAGON. Sanoppas minulle: toimitatko meille hyvät kemut?

JAQUES. Kyllä, jos vaan annatte kylliksi rahaa.

HARPAGON. Mitä lemmon puhetta se on, aina rahaa. Heillä ei näy olevan muuta sanomista kuin: rahaa, rahaa, rahaa! Heillä ei ole muuta sanaa suussa kuin: rahaa! aina vaan huutavat he rahaa! Se on heidän keppihevosensa: rahaa!