VII.
Porthanin kuvapatsaan paljastettua.
(9 p. Syyskuuta v. 1864.)
Olettenhan nähneet, näätte nytkin,
Syksyn tullen, lehden kellastuen,
Koska päiväkulta poikkenevi
Poies Pohjan puolelta ja valtaa
Perimään palaavat yö ja talvi,
Kuinka luonto lapsukaisiansa
Utarilla ruokkii uhkuvilla:
Elon kultaa pellot pöllyävät,
Puut ja pensahat ne painumassa
Ovat maahan marjakuormistansa;
Ladot, aitat täytyy ahtamalla
Maan ja meren riistan rikkautta,
Sekä maanmies mielin tyytyväisin
Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.
Tämänlainen runsas, täyteläinen,
Hedelmällinen ja viljanraskas,
Suomen tiedonnälkää sammuttava,
Ol' sen miehen elinkerran syksy,
Jonka muodon, vaskehen valetun,
Tässä nyt näemme edessämme.
Louhi, vanha Väinölän vihaaja, —
Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena,
Muinaisia tarkoin muisteleva,
Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen
Hänet kaiken kansansa keralla
Raskaasen unehen uuvuttanut,
Salaisesti silloin Sammon vienyt, —
Hänp' ol' kostanut Kalevalalle,
Nukuksihin kansan nuudutellut:
Vierastapa täytyi sen totella,
Vierasta ja vierahan lakia,
Vierain kielin kirjoitettua ja
Vierain kielin hälle lausuttua;
Vieras vieri päällä niinkuin kerma,
Herana vaan kansa alla hautui;
Sävyä ja kieltä Suomalaisen
Ei niit' oppihuoneissa osattu,
Eikä koskaan kouluissa kysytty;
Vilun varjossa ne värjöttivät,
Sydänmailla synkeill' asuivat,
Savutuvissa vaan tuhraeli, —
Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,
Isintimän valtaan joutuneena,
Pimeissä piilee soppiloissa,
Vaikka kaikki kartano ja karja
Oman on vanhempansa vaivannäkö.
Sinua, Porthani, Suomen kieli
Kiittää arvohonsa auttamasta!
Sin' otit tuon orvon lapsintiman,
Korjasit pois kaihosta sijasta,
Poveasi vasten painallutit,
Vaivaista poloista vaaliellen,
Sinä oksat karsit, tien osotit,
Miltä puolen polvi uusi vasta
Löytävä ol' Suomen kansan kehdon,
Sinä tutkit tarkalla älyllä
Niitä Luojan luomia lakia,
Joita myöten Suomen kieli kulkee
Niinkuin virran hohtava hopea
Polvitellen reunojansa myöten.
Sinäpä sukelsit virran alle,
Aarteen löysit sieltä simpsukoita,
Joista Kalevala, Kanteletar
Kudottihin sitte Suomen kielen
Tukevaksi turva-, taikavyöksi.
Hajallaan ja kaikki hämmentynnä
Oli Suomen kansan aikakirjat,
Niinkuin rauneikko raivaamaton,
Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä
Telmäessään louhenlohkareilla, —
Mitä matkamiesi muukalainen
Taukoo kummastellen katsomahan.
Tietäjän ikuisen into liikkui
Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,
Hajaltansa louhet liikahtivat,
Muotojen mukahan järjestyivät,
Hiitten hirmurauneikko rakentui
Suomen aiantieto-temppeliksi.
Ja mi mies ja mikä miehenkunto
Sinussa on silmiemme eessä!
Kokonansa mies, mies kerrallansa!
Jok' ei joutavia jaaritellut,
Alennellut toisten ansioita,
Rahan ei ajellut aartehia,
Eikä herkkupöytiä himonnut
Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,
Eikä kultatähtiä tapaillut,
Huojunut ei joukon huudannasta,
Kumarrellut päivän kuulumille.
Vakavana seisoi vaan kuin vuori,
Jonka juurta, runkoa, sydäntä
Rautasuonet sitkeet kiertelevät,
Vaan sen huippu horjumattomana
Pilvein yltä välkyttää valoa;
Sumut sinne, saastaiset ja summat,
Eivät pääse häntä peittämähän,
Juuritse vaan nöyrästi matavat
Ja sen kirkkautta kiihoittavat!
Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis
Jouda eikä joudu unhotuksiin.
Vaivasi se Louhen vallan murti,
Suomen kansan henkihin herätti,
Oli uuden aian aamurusko,
Uuden paljoa paremman aian.
Tämä aika, meidän aaveksima,
Ole ei kuvitus Kaukomielen,
Eikä piile pilvien takana;
Syntynyt se on ja syntymässä
Suomen kelpo poikien povissa,
Sydämissä Suomen neitosien. —
Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,
Sadettenkin alla sammumatta
Kytemistään korvessa kytevi,
Salaisesti sammalikon alla
Kulkee mättähästä mättähäsen
Puiden juuret poltellen, ja viimein
Ilmivalkeahan leimahtavi,
Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
Salon hongat maahan horjahtavat,
Kumohonpa kaatuu korpikuuset; —
Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
Sydämestä syttyy sydämehen,
Mielestä menevi toiseen mieleen,
Kunne yksi toivo, yksi tunne
Sydämessä kaiken kansan sykkää,
Tuntehesta työksi muutaksen ja
Ajan tullen, hetken jouduttua,
Tuhoellen turhan vastustuksen
Edestänsä esteet raivajavi.
Silloinpa tuo kurja Kullervoinen
Vierahan ja viekkahan emännän
Kivin-leivottuhun leipähän ei
Perittyä veistään viillä poikki.
Ei enämpi silloin Suomalainen
Sivistyksen syrjäisen nisiä
Ottolapsen almuna imeksi,
Eikä tiedon tähkä-jättehiä
Loisen lailla taikka mökkiläisen
Poime muukalaisen peltomaalta.
Omin kuokin käy hän kaivamahan
Hautaa vanhan Antero Vipusen;
Omin kielin syntyjä syviä,
Saadut mahtipontisen povesta,
Kaiken ihmiskunnan ihmetellä
Ilomielin ilmoille levittää;
Runolan rakentaa suomalaisen,
Jossa Suomen suuret laulumiehet,
Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,
Näillä Suomen soivilla sanoilla
Sulokanteleita soittelevat!
Silloinp' ei enämpi kielikahle
Kammeltele suuta Suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele ei liha'an
Haavaa haitallista, vaarallista,
Johon riettaat hetken herhiläiset
Munia munivat myrkkyisiä.
Yksi kieli, Väinön kieli silloin
Sitelevi kaikki Suomalaiset
Auran rannoilt' aikain armahilta
Lapin raukoille rajoille asti,
Sekä valtaistuimen valosta
Nokisille nuotioille saakka.
Yksi mieli silloin yhdistävi
Henget, keskenään nyt kiistäväiset,
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
Vapautta laki vartioivi!
Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
Filosofian Majistereille.
I.
Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin,
Nyt Suomen suureen oppisalihin!
Tääll' on jo sija suotu sinullenkin,
Vaikk' ennen vieras, outo olitkin,
On suotu sija yksin arvoin ollas
Kuin Muusain mainioiden muinaisten,
Ja istua sä täällä saat Shaskespearen
Ja Danten, Göthen runotarten luo.
Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään!
Sä tosin tottunut et seuroihin,
Joiss' askeleet on määrin mittailtavat,
Ja sanat, taitavasti tasoitut,
On kullanvaalla varoin punnittavat,
Ja puku höll' ei ole muiden mukainen.
Sä olet maalta, maalla kasvaellut,
Maankanteletta hiljaa soitellen:
Siell' ihaillut maailman ihanuutta
Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi
Taas hetken halaa Hämärikkää neittään,
Suut' antaa punastuin ja pakenee;
Tai hongikossa kankaan Kaiutarta
Huudellut, kiusannut ja kuunnellut;
Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut,
Kuun loistain, mesinukka-nurmilla;
Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa
Pimennoiss' ollut piiloisillakin;
Myös rannall' istunut ja ihmetellyt,
Kuin Sotkottaret kultakammoillaan
Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa,
On hivuksia taiten hiipoineet.
Tään verta on vaan oppia sinulla,
Tään verta vaan ja tämänkaltaista.
Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit
Nuo suuret virret Väinämöisestä
Ja Sammon synnynnän ja sortumisen;
Myös lauloit Lemminkäisen äidistä
Nuo lempeät ja liikuttavat laulut,
Ja kohtalot sä kerroit kauheat
Kalervon sankarpoian Kullervoisen:
Ja lauloitpa sä kanteleellasi
Tuon "isättömän pirtin pimeyden"
Ja "sulholtansa heitetyn" suruja
Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen
Ja "surujansa sukittelijan",
Ja monta muuta laulua murehen;
Sydämen särjetyn ja suruisen
Salaisimmatkin, syvimmätkin
Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.
Nää on sun suuret lauluansiosi;
Niit' oudoksua kyll' Apollo tais,
Ja Helikonin immet ehk' ei ensin
Säveltäs synkkää tainneet tajuta.
Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus,
Se ijäinen ja oikea, on yks',
Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen,
Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen
Sen sädestys käy eri karvoin silmään;
Ja Suomen virret voivat viehättää
Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel
Ei ole lyyra, torvi huilu ei.
Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi,
Ja käy vaan sisään, Suomen runotar!
Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura,
Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan
Sinua vielä talon tyttäreksi.
Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään!
Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat,
Ja ystäväsi nuoret, innokkaat,
Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla,
Ihaillen ottavat sun vastahan.
Franzénin runotar ja Runebergin,
Jotk' ennen tääll' on emännöinehet
Ja sua tänne kauan odotelleet,
Sun siirtyäkses heidän sijaansa,
Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa,
Vaikk' et sä lapsi heille olekaan;
Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla,
Yks' suru myhähtääpi suiltanne,
Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne,
Yks' lempi mieliänne lämmittää.
He ottavat sun lauluoppihinsa,
Sä heille istu jalkain juurehen,
Ja kuuntele ja ota oppiakses —
Sull' on viel' oppimista paljonkin!
Sun virtes vanhat eivät aina vastaa
Tään uuden aian tointa, toiveita;
Jo uusin kielin laajennella täytyy
Tuo kanteleesi viisikielinen,
Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna
Tään polven iloille ja suruille;
Sun Europalt' on oppi ottaminen,
Jos elämähän Europassa jäät;
Sen tapoihin sun taipuasi täytyy
Ja laulus, täällä alkamasikin,
Jos mieli mielet viehätellä,
Sun täällä soveltaa sen soittimiin.
Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret,
Franzénin, Runebergin runotar,
Ne voivat näitä sulle neuvoella,
Ne näitä neuvoa ja muutakin.
Sä kieles vaaraa ällös varaelko!
He eivät laulamasta kielelläs
Sun kiellä, vaikka itse vierahalla
Kielellä sua oppiin ohjaavat.
Vieraallako? Ei niinkään vierahalla!
Sit' on jo kauan täällä tunnettu,
Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;
Sit' olet oppimahan osaunut,
Ja onnekses sen saitkin opituksi,
Juur onnekses ja tueks', turvakses.
Kas surkeoita sukulaisiamme,
Kas Voguuleja ja Votjaakkeja
Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa,
Joidenka heimos Suomen kansa on:
He ovat omaa kieltään käyttää saaneet
Ja ominaisuuttansa muutakin:
Ei vieras ennen heille tungetellut
Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan;
Ja minkä saaliin näin he saavuttivat?
Juur ominainen heillä raakuuskin
On vallalla ja paksuks' pinttynynnä
Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois!
He pakanoina istuvat pimeinä,
Tai lunastuksen lempisanoma
On niin vaan käynyt heidän mielihinsä,
Kuin päivän valoa käy kirkasta
Hämärä haimi silmään sokealle.
Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen
He valon vaaroja kyll' eivät tunne,
Vaan eivät valon virvoitustakaan;
Ei taiteen lahjat lohduttele heitä,
Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä
He myrisevät mieletöintä, minkä
Suu sattumoilta saapi sanaksi.
Ja pian pilautuu ja mätäneepi
— Ja on jo pilaunut ja mädännyt —
Se oma kielikin, kuin lammin vesi,
Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.
Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,
Jos onni ei ois toisin ohjaillut.
Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa
Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'
Jo käydä, mieli maata, maailmata
Sen teki kauempana katsomaan.
Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,
— Saloja, sammalsoita samoten
Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen
Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,
Ei kirveen kolke koskaan kuulununna —
Siks' kunnes koitti hälle silmähän
Ja mielen ilahdutti, ihastutti
Germanian maailmasta valon koi.
Ja siitä päivin sinnepäin on silmät
Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen
Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,
Sen lämmintä ja loisto' isoten.
Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,
Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;
Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa
Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,
Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen
Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.
Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,
Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,
Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,
Varoja koonnuttain, ja kauppamies,
Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,
Nyt skandinavilaisten lakien
Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla
Jo Suomenlahta mielin purjehti.
Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa
Ja vaaroilla ja vetten vieremin
Puujumalallensa pakana lausi,
Kiviä kumartain ja kantoja,
Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,
Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!
Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,
Ja siitä syntyi taimi, taimesta
Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.
Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:
Vaan lajin kerran maassa omass' ollen
Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;
Kuin meidän virrat kyllin vettelevät
Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä
Saa kyllin lämmittää sen lehviä,
Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen
Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.
Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,
Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,
Suloisin Suomen sanoin painetahan
Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
Ja opinaika Suomen runottaren
Jo silloin täysi on ja ohitse,
Ja Suomen kieli silloin sujuvammin
Ja somemmin soi suusta laulajan,
Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:
Täss' emäntän' on Suomen runotar.
II.
Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa,
Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa;
Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn,
Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.
Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen,
Leveten se lempeästi hautain päälle veresten
Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa —
— Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!
Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee,
Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee,
Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa
Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!
Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan,
Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan;
Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii:
Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.
Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin,
Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin:
Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna
Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.
Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi
Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin;
Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea
Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa.
Elämä nyt etehenne antinensa aukenee,
Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee;
Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan,
Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan.
Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne
Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte;
Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana
Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa.
Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi:
Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi,
Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion
Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion.
Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa,
Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa,
Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa,
Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa!
* * *
Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla
Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa.
Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan:
Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan!
Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi,
Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi;
Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja:
Muruja on elon onni, suurin osa suruja!
Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten
Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen,
Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti:
Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi?
Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen;
Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen!
Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta;
Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta!
Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar,
Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar:
Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään;
Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään!
Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan:
Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa;
Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä,
Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä.
Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi,
Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi;
Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö,
Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö;
Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi,
Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi,
Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks'
Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'.
Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys;
Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys;
Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään,
Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään!
Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa
Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan
Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen,
Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen;
Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin
Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin!
Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa.
Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa!
Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais!
Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais,
Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen
Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen!
Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus
Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus',
Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen,
Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen!
Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus
Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus;
Menestys ja onni eivät taida häntä turmella,
Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella.
III.
O isänmaa, sä kultainen ja kallis!
Sä mainesi ja mantereinesi,
Ja lakines ja kaikin laitoksines,
Ja uskoines ja äitinkielines,
Kuin oma äiti armas, armahampi
Sä mielest' olet miehen vapahan!
Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
Tuo Ruomin kelpo poika Curtius
— Ei auta muu! — Manalan auenneesen
Kitahan syöksi nuoren itsensä.
Sun vapauttas varjellaksensapa
Leonidaskin päänsä seppelöi
Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen
Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen
Rivihin vihoillisen verrattoman
Ja kaatui itse kaikin miehineen.
Sun valtas suojana, sun sortajatas
Ja vihamiestäs voittaaksensapa
Borckhusen, uros uljas suomalainen,
Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;
Ilolla, isänmaa, sun edestäsi
Mies mieheltä ain' asti viimeiseen
He kamppailit, hän Karjalaisinensa,
Ja tervehtivät Tuonen tyttäret
Myhäillen morsiamikseen ja käärein
Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8]
Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,
Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
Ja miekkas torjuu sortajata pois:
O, ihana ja ilonkin väärti
On kuolo kuolla edest' isänmaan!
Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
On elämä sen etuin etehen:
Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
Lakia, lempeyttä noudattaa,
Velvollisuuksiansa täyttäessään
Ei katso puolelle, ei toiselle,
Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,
Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,
Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
Mink' otti onnettuus ja kohtalo,
Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
Ja mielenmukaisinta hedelmää,
Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
Mi saada mahdollist' on milloinkin.
Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,
On keskessänne, kumppalinanne.
Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset
He ovat tulleet joukossanne juur
Viiskymmenvuotisia seppeleitään,
Jo vaalenneita, vereksempihin
Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.
He seppeleensä syillä suuremmilla
Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:
Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet
Elämän korkeata koulua,
Ja kaikki koetukset kunnialla
Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.
He päivätyönsä päättäneet jo ovat;
Työn raskahan hikeä, hellettä,
Nyt illan viileässä istuskellen.
He jäähdyttävät pois, ja katsovat,
Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden
Rakkaita rantasia rusoitsee;
Ja odotellen lepokellon ääntä
He muiston satakieltä kuuntelee.
Ja vuosia kuin viisikymmeninen
On vierryt edelleen, niin vuoronne
On Teidänkin jo tänne tulla taidon
Verestä seppelettä saamahan.
Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,
Ne silloin ovat melkein harvenneet,
Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,
Nykyinen aamu illaks' muuntunut;
Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,
Niin notkeasti nouse jalka ei,
Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet
On hallan hartioille laskeneet.
Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne
Toiveille uskolliset olitte,
Jos valanne on vahva silloin vielä,
Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,
Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,
Se sykkää lämpimästi silloinkin,
Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa
Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;
Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori —
Nyt vielä kauan syntymätöinkin! —
Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,
Se Teille kunniata kumartaa,
Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:
Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!
Nordenskiöldille Suomesta.
(Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)
Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
Ja yhä eess' on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!
Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';
Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
Ja laskee pitkin hyistä selkää.
Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.
Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
Taivasta talv' ei salli lauhaa;
Jääkarhut ympärillä kämpivät,
Puhuri täysin palkein pauhaa,
Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
Ja revontulet läikkyy, roihuaa!
No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
Ja päivyt paistaa korkealta,
Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
Pohjemmaks' poikkee talven valta;
Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
Behringin salmeen tulla tupruaa.
Kas näin tie tuntematon tuttu on,
Ja Pohjan ukset ummest' aukes'
Uus' väylä aukes' aavistamaton;
Jo Louhen valta maahan raukes',
Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
Se juurrettu on Altain kultalaan!
Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;
Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
Poikansa kaukomielen kunniaa.
Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,
Palaten, keulaas kääntää voinut!
Ett' tervehdys vaan meren yli näin
Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!
Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,
Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!
Ruotsalaisille.
(Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)
Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,
Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti
Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,
Hartaasti meissä teitä tervehtii.
Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin
Ja tornit Thorkelin ja Oolovin
Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,
Nyt meidän kautta teitä tervehtii.
Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,
Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;
Ikuiset muka liitot ratkesivat,
Tapausten tulvaa ei ne estäneet.
Kas, meidän maan ja mantereenne teidän
Jo rajapyykit oudot eroitti;
Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!
Se sydäntämme silloin kirveli.
Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,
Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;
Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,
Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:
Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,
Nyt veljinänne teihin yhtyivät,
Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,
Seljäksi yhden rungon sääntyivät.
Ja me? Me rajoin uusin veljiämme
Ja Suomen syntysanat löysimme;
Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,
Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;
Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,
Kerroksin uusin nousee, leviää;
Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa
Valtikka vakava ja lempeä.
* * *
Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen
Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;
Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,
Viel' kerran liitymme me lippuunne,
Vannoen valan, kilvan teidän kanssa
Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme
Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,
Mink' armainnaan hän oloon saattanee.
Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille,
Herra Paronille J.R. Munck.
(Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)
Jopa kaadamme vieläkin kerran
Lasit laitoja myöten täyteen,
Ja kunnian miehen maljan
Sekä juotamme että nyt juomme,
Joka seitsenkymmeisnä seisoo
Sulosuuna ja suorana vielä,
Ja notkean nuorison parvess'
On kaikista nuorin ja notkein.
Näin kankahan viimeinen honka,
Joit' aikoja lauhkeat lehvät
Ijän halla on harmaiksi pannut,
Yhä pystyss' on pilviä kohti,
Vesakolle varjoa antain;
Sen jos toukkakin juuria jäytää,
Sydän viel' on lämmin ja terve,
Sen latvassa lintuset laulaa,
Ja juurella kukkaset kasvaa.
Eläköön monet vuodet hän vielä!
Ikämiesten kunnia on hän,
Esimerkki on nousevan polven:
Vakamielinen valtoja vastaan,
Ja lempeä työntekijälle.
Eläköön monet vuodet hän vielä,
Uros, ollut ja vieläkin uljas!
Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,
Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,
Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,
Mut Kuolopa, kunnian tehden,
Manaviikatettansa nostain
Sivu astuu ja nuoria niittää.
— Eläköön monet vuodet hän vielä!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Vänrikki Stålin laulaja.
(v. 1860.)
Me, kaikenlaiset laulajat
Ja kanteloisen kantajat,
Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
Kuin tämä jättikannel kaikuu.
Kuin pitkin selkää uidessaan
Vaan joutsen ääneen laulahtaa,
Niin lehdon leivo, rannan rastas
Pois lakastuvat laulamasta.
Kuin Vuoksen koski pauhajaa,
Ett' allas' vaarini vankka maa,
Jos puronen myös lirisevi,
Niin ken sen ääntä kuuntelevi!
Ken kotkan kanssa koettamaan
Vois käydä lentoneuvojaan?
Se kiiltää pilvistä sen siipi,
Muut linnut pitkin maata hiipii.
Me, kaikenlaiset laulajat
Ja kanteloisen kantajat,
Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
Kuin tämä jättikannel kaikuu!
Runebergin muistoksi.
(6:na päivänä Toukok. v. 1878.)
Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
Poissa on hän runoruhtinamme!
Kulunut vaikk' on jo vuosikunta
Hetkest' aivan haikeasta siitä,
Jolloin läks' hän tämän ilman alta,
Valon, soinnun maahan mennäksensä,
Ijäisenpä ihanuuden maahan,
Niin ei tahdo suistua surumme,
Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
Laulun ponsi, runoruhtinamme.
Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
Yhä kaihoella, kaipaella:
Tietäjäs hän oli tenho suurin,
Taitajasi taivasta läheisin.
Ennen häntä eteläisen ilman
Ihanteita ihmetteli Pohja:
Italian iki-selvää päivää,
Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
Olemattomiai Onnenmaita,
Joissa kansaa autuaallist' asui,
Paimenet ja paimenettaretpa,
Laitumella lammaskarjojansa
Säännellen vaan sävelillä huilun
Tahi talutellen punapauloin,
Simoa ja suudelmia söivät;
Taikka joissa viljavainioilla
Joutuneilla joukko kumma liikkui:
Talonpojista, maantyttölöistä
Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,
Luonne oli hieno herrasluonne,
Päällä silkkiä ja samettia,
Suussa suloisia sanoja ja
Sukkeluuksia ja somuuksia.
Silloin uusin runoin Runeberg jo
Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
Kajahutti taikakanneltansa.
Katsos vaan — ken uskonut ois tuota! —
Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
Taideniekan taulull' on ihana;
Suomen maat ja maisemat ja ilma,
Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
Edessämme aivan eläväiset,
Taiturin tään tauluihinsa luomat?
Liha on ne meidän, lihastamme,
Veri juuri meidän verestämme:
Kurun Matti Pohjan ompi poika,
Savon mies on Saarijärven Paavo,
Hana muinoin meill' ei harvinainen;
Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
Oloasi osa-tointa emme
Kuivin silmin katsella me saata;
Ihanainen Hanna ensi-lemmen
Sulon muiston saattaa mielehemme;
Hedan nähden näämme herttaisia
Emäntiä entisiä maalla;
Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,
Uskon, uljauden ja sankaruuden,
Kuulun kunniamme kannattajat,
Esikuvat, heikon jälkipolven
Ihmehtimät, yltämättömätpä,
Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut
Teidät, ehompina entistänne,
Kirkkaina ja kuolemattomina,
Maailmalle mainioksi tehnyt,
Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?
Laulusankar', sankar'-laulajamme
Omamme hän oli, ominpamme,
Hän, jok' aartehia aavisti ja
Löysi luontehesta Suomalaisen;
Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
Petäisen purijan, povessakin
Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
Kunnian ja kelvon kukoistavan.
Omamme hän oli, omimpamme;
Mut voi kohtaloa kovanlaista,
Että sävelillä Suomen kielen
Tämä kannel kaikua ei saanut!
Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,
Suomalainen, umpi-suomalainen,
Sulosointua sen kuulla, ääntä
Ikirunojansa ihastella,
Eikä ihanuutta ihmetellä,
Jolla Suomen suurin taideniekka
Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,
Ruotsalainen, runotemppelinsä
Pyhimpähän pystyttävä, ompi
Sarjaan suurten laulusankartensa
Ruotsiks' runoillehen Runebergin!
Mepä, aioiksi me ainaisiksi
Sydämemme syvimpähän kätköön
Taitajamme muiston tallellamme,
Hänelle, hänenpä hengellensä
Sulat, hartahimmat kiitoksemme
Lausuellen laulamastansa, ja
Odotellen, toivoellen, että
Runon into, Runebergin runon,
Ajan tullen, vuoron vierähtäen,
Vastaistenpa polvien povista
Kalevankin kansan kielellä jo
Kaiun korkean ja kauniin saapi.
Franzénin muistoksi.
(30:nä p. Kesäk. v. 1881.)
Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,
Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!
Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:
Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!
Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,
Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,
Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,
Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.
Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar
Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.
Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,
Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!
Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!
Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.
Viel' äit' on pystyssä — hän kauan seisokohon —
Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.
Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,
Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.
Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,
Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.
Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
— Ei laulu kuolla voi — uus polvi laulakaan!
Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin
Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!
Sjöstrandin Kullervo.
Kiitos Sulle, jalo taideniekka,
Kuvaamastas meille Kullervon!
Tässä seisoo, kädessänsä miekka,
Nyt se äärettömäst' onneton,
Jok' ois ollut sankariksi luotu,
Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,
Jos ois onnea hänelle suotu
Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
Vaan sen syyttään isäin veljesviha
Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
Omat syynsä sitten, oma liha
Veivät rikoksesta rikokseen;
Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
Povea alati poltti vaan,
Raivottaret hänet valtaans' saivat,
Kyisill' ajelivat ruoskillaan.
Suru synkkä, ei se taivahainen,
Joka mielen nostaa, kirkastaa,
Vaan se raskas mainen, maanalainen,
Jonka Syöjättäret ilmoin saa,
Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
Pohjaan juonut maljan katkeran
On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
Miekkaa oikea kätensä vahva
Paljastettua nyt kouristaa;
Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
Ylös kärki tuima tuijottaa;
Murehella katsoo Musti maasta
Isäntänsä silmään kamalaan,
Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
"Söisitkö sä syitten' sovitukseks'
Sydäntäni synkän-syyllistä?"
Kirkkahasti välkkää vastaukseks'
Kalpa kylmä, syöläs, terävä!
Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,
Emon onnettoman ilmoin tuoma;
Summattoman surkee kohtalois
Sull' on julmain jumalien luoma!
M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852.
Ylioppilasten puolesta.
Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,
Aamuruskon alkoivat posket koittaa,
Loistamahan jo Pohjanki maita nousi
Aurinko tiedon.
Niin se auringoinenpa armahimman
Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden
Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,
Kieliä kohden.
Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,
Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,
Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,
Vei Manan maahan.
Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
Ystävän uljaan.
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.
Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
Miehuudella lempiä synnyinmaata,
Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
Kuin teki Castrén.
Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle.
(Kokemäellä.)
Tässä saarnasi Sanoa,
Lunastusta lausui kerran
Pyhä hurskas Henrikkimme,
Suomen piispa ensimäinen.
Sana tuotti siunauksen,
Kantoi kaunihin hedelmän,
Jost' on Herralle ylistys,
Henrikille muistopatsas.
Porthanin kuvapatsaan kantakiveen.
(Turussa.)
Suomen maan ja Suomen kansan
Arvohon asettajalle
Tähän kaikki Suomen kansa
Muistopatsahan panetti.
Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes.
Kalevala, Kanteletar,
Sanakirja, Virsikirja
Kilvan kiittävät Sinua.
Turun maa ja Pohjan puoli,
Karjala ja kaikki Suomi
Aina muistavat Sinua.
J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa
12 p. Toukokuuta v. 1885.
(Lauletaan kuin: Integer vitae.)
Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,
Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,
Snellman, kun meille hartaan työsi tuote
Toivon on luote.
Miehuutta mieles' rakkautta hohti,
Totuus ja oikeus toimiasi johti;
Kamppaillen kansas' sortumasta estit,
Kamppauksen kestit.
Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi
Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:
Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,
Sankari ylväs!
VIII.
Susi ja Lammas.
(Mukaelma.)
Kesän kuuman heltehellä
Joen kylmällä vedellä
Janoansa sammuttaa
Rannikolla nuori lammas.
Susi julma, harvahammas,
Siihen tulla hurtattaa;
Sillä riippui pitkä kieli,
Lammast' alkoi tehdä mieli
Panna puolis-paistikseen.
"Voi sinua, pöllö rukka",
Hönkäsee kovasti hukka
Riidan syytä saadakseen,
"Minkätähden pohjaa potkit,
Ja minulta, konna, sotkit
Hyvän juoman kaikki näin?"
Pakohon ois lammasparka,
Joll' on luonto heikko, arka,
Juossut varvikkohon päin;
Vaan vavisten pelkäs' sutta,
Rupesipa oikeutta
Tuolta vielä toivomaan.
"Arvon herra", niin hän äänsi,
"Mikäs vasten virtaa käänsi
Veden vankan juoksemaan?
Alempana kappaletta
Kuin se, missä te oletta,
Minä raukka vettä join;
Kuinkas, vaikka potkimalla,
Sotkea ma virran alla
Teiltä, herra, juoman voin?"
"Vieläkö sä suurentelet
Ja minulle vastaelet,
Muuan tuhma, pöllöpää!
Kyllä kohta suusi suistan,
Niin — ja nytpä senkin muistan",
Susi julma ärjähtää,
"Sanoneesi mennä vuonna,
Että muk' olisin juonna
Minä verta uudeltaan."
"Tyhj' on teille juoru tuotu,
Kosk' en mennä vuonna luotu
Minä vielä ollutkaan."
"Sen sanoja jompi kumpi
Sinä taikka veljes ompi,
Siit' et pääse minnekään."
"Velje' ei oo mulla ollut.'
"Vaan sinulle nyt on tullut
Kosto siitä, että teidän
Paimenet ja koirat meidän
Sukuamme surmaavat;
Ja sovintouhriksensa
Nuoren lampaan rasvoinensa
Jumalatkin vaativat",
Pilkaten sanovi hukka,
Päälle käy, ja lammasrukka,
Vaikk' on syytöin, kuolla saa.
Kettu ja Korppi.
(Mukaelma.)
Aamuisissa alkoi olla päivä,
Aholla kuin juoksi kettu-räivä,
Joka etsi aamusuurustansa,
Sillä nälkä kurni suoliansa,
Kuin ei eileis-päivän syömisistä
Ollut paljon yhtään virkkamista.
Tuossapa nyt keksi korpin puussa,
Joll' ol' aika juustokyörä suussa,
Vesi kiehahtavi kielellensä,
Ja hänelle iski mielellensä:
"Milläs keinoin juuston tuolta saisin?
Jospa häntä hiukan narrajaisin!"
Ei oo millänsäkään, eikä juokse,
Hiljalleen vaan astuu korpin luokse,
Ja sanoo hänelle tultuansa,
Hunaja ja nöyryys huulillansa:
"Hyvä huomenta, Herr Korppeliini!
Voi, kuin teidän paitanne on viini!
Meillä muill' on päällä nahkatakki,
Mutta teill' on kiiltomusta rakki,
Teill' on myös jalassa saappahaiset,
Joiss' on alla aika anturaiset,
Sormukset soreat sormissanne,
Rengas kummassakin korvassanne:
Miestä kauniimpaa ja pulskempata
Ilman alt' ei taideta tavata;
Ja kuin ain' isommissa suvuissa
Laps' on harjoitettu lauleluissa,
Niin ajattelee typerä pääni,
Että teilläkin on kaunis ääni,
Käen sekä leivon voittaisitte,
Jos vaan laulamahan antauisitte."
Korppikos hyväksyi kiitostansa,
Laulajai muk' oli luulossansa,
Rykäsi — ja äänen raikahutti,
Että kangas toisen kaikahutti;
Juustopa pudota putkahtavi,
Ketun suuhun suoraan sutkahtavi,
Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi
Luuli laulaneensa, niin hän keksi,
Ett' ol' suurus suustansa pudonna,
Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna,
Pojes juosta pötki juuston kanssa,
Ja hänelle nauroi juostessansa.
Matkaaminen.
(Mukaelma.)
Käeltä leivonen kysäsi kerran:
"Mist', ystäväni, mahtaa tulla se,
Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon,
Ei ole yhtään viisaammat kuin me?"
"Ne on pantu meille näyttämähän",
Käkönen vastasi ja naurahti,
"Ett' ei se paljo matkustaminenkaan
Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi."
Kompia.
(Omatekoisia ja mukaelmia.)
Muutos.
Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä:
Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt.
Kelvotoin lahja.
Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin,
Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi!
Viisas päätös.
Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa,
Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan.
Toinen.
Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli,
Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt.
Miks' ei?
Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo,
Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa.
Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta,
Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan;
Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä,
— Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata?
Hetan tukka.
Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin,
Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen!
Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen:
Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin.
Kertulle.
Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis,
Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan.
Ostettu ja oma.
Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat:
Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on.
Eräälle tuttavalleni.
Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi;
Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi!
Joka päivä!
Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet,
Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo.
Rahalahjat.
Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti:
Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa.
Nuuna Naamanen.
Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä,
Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä!
Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa,
Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa?
"Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa;
Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa,
Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa."
Hautakirjoitus.
Lepäävä vaivoistaan
On tässä Matti Nuoli,
Hän syntyi maailmaan,
Söi, joi, makais, ja kuoli.
Toinen.
Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen,
Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen;
Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan,
Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan.
Ovikirjoitus.
"Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!"
Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan.
Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui:
"Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?"
Suomikiihkoisia nekin!
(v. 1865.)
Voi suurisuita poikanulikoita,
Mit' ovat "harrastajoit'" ankaroita!
He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat,
Ja aina muiden käyttää tarjoavat,
Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat
Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat!
Ostettu on oma.
Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa:
Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen!
Eräälle parrakkaalle.
Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa:
Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'.
Eräälle runoilijalle.
Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan:
Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'.
Eräästä laulajasta.
Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu,
Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin.
Eräälle maecenatille.
Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut:
Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies.
Erään runoilijan haudalle.
Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa,
Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta.
Eräs runoilija haudastaan.
Runoilijaks' ma ristittiin,
Sanottiin Skakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut' en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.
Eräälle kirjailijalle.
Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle,
On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois!
Luonnon viittaus.
Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu,
Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait.
Eräälle recensentilleni.
Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi,
Ei sitä kannata pääs, kuin se on — lampahanpää!
Toiselle.
Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan:
Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun!
Loppulaulu ja Laulunloppu.
Soisitte vielä laulavan',
Sanoen: vanha runo, soi!
Vaan munpa täytyy tunnustaan':
En enämmin mä laulaa voi.
Te tiedätte, kuin synnyttää
Pimeessä koteloisessa
Vähäinen luomus helmiä
Punaisen Meren pohjalla.
Kalleina joita kantelee
Sulotar sitten kaulallaan,
Niit' iloikseen ei mato tee,
Vaan kivustaan ja vaivastaan.
Juur näinpä runo-parkakin
Sydämessänsä sairastaa,
Ja laulaa lauluin hehkuvin
Vaan kipujaan ja vaivojaan.
Näin lauloin ennen minäki,
Kuin sydäntän' söi surun koi;
Vaan sydämen' tul' terveeksi:
En enämmin mä laulaa voi!