Valtiollista.
(v. 1865.)
"Äl' usko Ruotsalaista,
Sä, suora Suomen mies;
Hän viekastaa ja pettää,
Vaikk' ystävyksiä on;
Hän kielen sulta sorti,
Ol' sortaa mielenkin;
Äl' usko Ruotsalaista,
Sä, suora Suomen mies!"
Kyykäärmehet näin kuiskaa
Nyt Suomen korvahan;
Min sadat vuodet liitti,
Sen syövät irralleen. —
Pois, väärät viettelijät!
Ei käy se koskaan niin!
Niin Suomen mies ei luovu
Vanhasta veljestään.
Ne on kuin kuus' ja koivu,
Jotk' yhteen kasvoivat:
Yks' tähti yltä tuikkaa,
Yks' juurten all' on maa;
Jos koivun lehvät liehaa,
Vaan kuusen humajaa,
Niin äänensä omansa
Se kuuluu kummaltai.
Yks' Kaarle meitä johti,
Yks' Kusta kumpaakin,
Yhteinen Lützin kenttä
Ja Narvan tanner on;
Ain yhdet virrat verta
Ne huuhtoi kummankin,
Ja vierekkäinpä viertiin
Pultavan hautaankin!
Niin miksi meidän kiistää
Vieraita syitä vaan!
Ei kiistä kaksi virtaa
Ves'jaosta alkaneet,
Kut kumpikin on lapset
Tään yhden lähtenen,
Vaikk' onkin äyräät toisin,
Tie toinen kummallai.
Jos Suomen kieli sortuis
Ja kansa hukkuis pois,
Ei Ruotsi rangaistusta
Ja syytä siitä sais;
Syy ois se Suomalaisten,
Jotk' itse torkkuvat,
Tai turhin syin ja mielin
Yks' toistaan sortavat.
Siis, veikko Ruotsalainen,
Sä, vanha ystävä,
Pois kiista keskeämme!
Ja liitto lyökämme:
Jos sulta taikka meiltä
Katoisi ystävyys,
Niin silloin sydämemme
Rinnasta ratketkoon!
Meidän vieraissa-käynnit.
Mikä kuuluvi kumina,
Mikä hurraus, humina
Tuolta länsituulen päältä,
Ylitse Itäisen meren,
Poikki suuren Pohjanlahden?
Sinne on joukkoja samonnut,
Tuhansia tulvaellut,
Norjanmaalta matkustanut,
Tasan tullut Tanskastakin,
Ruotsia anastamahan,
Väkevätä voittamahan;
Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,
Entis-aikoina pahoina,
Sotimalla, sortamalla,
Ryöstämällä, raastamalla,
Vaanpa kättä antamalla
Velikansa veljellensä.
Pois on kaatunut käsistä
Sodan ankarat asehet:
Pikarit pivoiss' on heillä.
Sarkat suuret saapuvilla,
Joista juovat ystävyyttä,
Verestävät veljeyttänsä,
Kauan outoin' oltuansa,
Eksyksiss' elettyänsä
Veli toinen veljestänsä,
Heimos heimokunnastansa.
* * *
Samoinpa tuli sanomat,
Viestit vieri Venäjältä,
Kansaisesta kaupungista,
Moskovasta mahtavasta,
Jotta kulki joukko suuri
Venäläisten veljeksiä
Etelästä etempätä,
Slavilaisia samosi
Oppimass' omaisiahan,
Toisiansa tuntemassa.
Paljon piiruja pitivät.
Suuren joukon juhliansa,
Suunsa puhtaaksi puhuivat,
Sydämensä sytyksihin;
Ystävyydess' yhdistivät
Sulosanoilla sitoivat
Luojan luomaiset sitehet,
Kaikkivallan vahvistamat,
Joit' oli aika auki saanut,
Onnen retket ratkellehet.
* * *
Niin mihinkäs me menemme,
Suomalaiset suoriamme?
Onhan meilläkin omoa
Sukuamme sangen suurta,
Laajoa lajipereä
Yltäkyllin ympärimme,
Mennä vieraiks' vaikka minne.
— Lähdemmekö Lapinmaahan?
Lähtenemme Lapinmaahan.
Lappalainen, laiha poika,
Vesisilmä, vääräsääri,
Nokisella nuotiolla
Tuiman tunturin selällä
Pian laittavi pitonsa,
Joutuisasti juominkinsa:
Ulos veitsensä vetävi,
Pitkän puukon paljastavi.
Jolla juhdan teurastavi,
Poron kaulan katkaisevi;
Veren korjaa kaukalohon,
Taljan päältä tempoavi,
Lihat taiten leikkelevi,
Rasvat luopi lautaiselle:
"Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,
Pidä pitoja hyviä;
Syö tuota sydänytyä,
Munuaista maksan kanssa,
Tahi keuhko kelvanneepi,
Vaiko aivoista alotat,
Tahi tahtonet lihoa
Luun luota, liki kuvetta,
Tai takoa lautaiselta?
Sitten syötyäs lihoa,
Kuuta, muuta kyllältäsi,
Rasva ryyppeä lopuksi,
Veri varsin viimeiseksi:
Niin tulet tukeva poika,
Miesi muita muhkeampi!"
Ei tämä makuisa meistä;
Mennä muuanne pitävi.
* * *
Niin mihinkäs nyt menemme?
— Jos mennemme Inkerihin.
Inkeriss' isäntän' ompi
Venäläinen vieraskieli,
Vieraskieli, vierasmieli;
Vaan ei tuo pahoin pitele,
Ynseästi yllättele;
"Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"[1]
Meille virkkaa vastahamme;
Kupin kaalia panevi,
Tuopi tuopin vaassavettä:
"Kuschai kisluju kapustu[2]
Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!"
* * *
Ei tämä makea meistä;
Mennä muuanne pitävi.
Niin mihinkäs nyt menemme?
— Jos mennemme Vironmaalle.
Virolainen, vaivalainen,
Kallis kielikumppalimme,
Velikulta, veikkosemme!
Et ole itse isäntä
Viljavilla vainioillas,
Etkä itse vahtimassa
Rahaisia rantojasi;
Siell' on rannassa ritari,
Tuimasilmä Saksalainen,
Haarniskainen hartioilla,
Rautapaita parmahilla,
Rautakintahat käessä,
Rautakäsi kintahassa,
Jolla viittavi vesille,
Tuonnemmaks' jo, tullessamme,
Sekä huutoa huhuvi,
Kiivahasti kiljaisevi:
"Kann die Ehre gar nicht haben![3]
Poies täältä Pohjalainen,
Tuppisuinen Suomalainen!"
* * *
Niin mihinkäs nyt menemme,
Koetamme kostiloihin,
Kansapitoihin pyrimme,
Koska pois paeta täytyi,
Pois paeta pohjaisesta,
Tulla takaisin idästä,
Eteläst' evättyn' olla,
Luopua likisuvusta,
Heimo heitteä omainen?
Lähtenemme länttä kohden,
Rehevähän Ruotsinmaahan.
Ruotsi, Suomen valon juuri,
Sin' et, Suomen äiti suuri,
Laske kesken palaamaan;
Jos vaan voimme vieraiks' tulla
Luokses sun, niin äitikullan
Sylet suloiset on sulla
Meit' avoinna halaamaan!
Päivä koittaa!
Öinen huuru hälvenee jo taivahalle,
Levättyään lähtee tuuli kankahalle,
Siellä täällä lintunenkin laulahtaa,
Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa;
Päivä koittaa.
"Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa,
"Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta;
Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa,
Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa;
Päivä koittaa!"
Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa,
Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa;
Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa;
Päivän voittaa.
Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
Siksi älkää sammuttako kynttilöitä;
Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ;
Pirttihimme pinttynyt pimeä yö;
Päivän voittaa.
Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta,
Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta,
Vasta silloin sammutella aika ois,
Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois:
"Päivä voittaa!"
Ilmarista tarvis.
Ilmarin, ihmetten herran,
Selvimmän seppien pään,
Soisin viel' käyväksi kerran
Ilmoilla maan pahan tään.
Tenhosan teettäisin miekan:
Silläkös silpoa vois
Päältänsä myrkkyisen, viekkaan
Kyyn kähykieliä pois!
Vieläpä teettäisin seulan,
Tietosan, taiteliaan,
Oikean ihmisten-seulan,
Kummaks' ja kammoksi maan.
Seula se puohdinna oisi
Patriotismin ja muun,
Ruumenten röykköhön loisi
Pois nämä pieksäjät suun!
Kreikkalaisen vala.
(Menneestä vuosisadasta).[4]
Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme
Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?
Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin?
Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan,
Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,
Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan;
Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,
Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä!
Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on!
Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön.
Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan
Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan:
"Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija
Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa,
Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,
Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman.
Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa,
On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella.
Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan'
Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'.
Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase,
Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!"
Virolaisen valitus.
(Mukaelma.)
Enpä tuohon tuskastuisi,
Pahastuisi pakkotyöhön,
Enkä kaskea kajoisi,
Palon polttoa pakene.
Vaan ma tuskastun talohon,
Pahastun hovin pahoihin,
Kajoan kovan kuria,
Kovan ilkeän isännän,
Suuta suuren Saksalaisen,
Kättä korkean komannon. —
Voi sinua, Virolainen,
Virolainen, vaivalainen!
Punaiset on herran portit,
Herran ukset hurmehiset
Verestä Viron urosten,
Viron poikien punasta.
Miehet rauoissa rujuvat,
Virot vertensä vilussa.
Pojat pauloissa pahoissa,
Toiset tyrmien tuhossa.
Immet itkien matavat,
Valittaen vanhat vaimot
Armoa anelemahan,
Huojennusta huutamahan
Herralta kovan kovalta,
Isännältä ilkeältä.
Isäntä ulos ajavi,
Herra heitti huonehesta,
Rengillänsä ruoskittavi,
Passarillansa panetti
Armojen anelijoita,
Hakijoita huojennuksen. —
Min kana munan munivi,
Se on syöä Saksalainen;
Minkä lammas lapsen saapi,
Se on paistiksi pahalle;
Lehmä vasikan valutti,
Herttaisen härän Heluna,
Ottipa, osasi senkin,
Riisti raukalta Virolta;
Tamma varsansa tekasi,
Orihin olille saatti,
Ori Saksan reen etehen,
Saksan suositeltavaksi;
Äiti poian tuuitteli,
Turvaksensa toivotteli,
Sinnepä sekin sekautui,
Orja olkosi pojiksi;
Päivät viettävi pelossa
Rukoellen ruoskijoita,
Yöt uuettomat vesissä
Rukoellen Luojoansa,
Luojalta lohutustansa,
Kullan kuoleman tuloa. —
Paha on päähän pääseminen,
Tuima aikahan tulenta;
Tulta tuoahan hovissa
Hovin leipänä etehen.
Itkua oluet siellä,
Viinansa haluvesiä,
Kipunoit' on kakkaransa,
Vitsoja veropalansa.
Jos ma pääsisin pahasta,
Pahan pauloista pahoista,
Pääsen tuimasta tulesta,
Hukan hirveän kiasta,
Pääsen karhun kainalosta,
Hauin suuren hampahista.
Jos ma pääsisin hovista,
Herran linnan liepeheltä,
Et sinä enämpi minua,
Koira kirjava, purisi,
Etkä päälleni enämpi
Kavahtaisi, koira musta.
Tehkös liitto, koiraseni,
Luja liitto laatikamme,
Ett' etten enämpi hauku,
Purisi kovan kovasti,
Niin minä lihoa toisin,
Kakut kantaisin eteenne,
Kainalossani Kokille,
Huivillani Hurttaselle,
Simolle hihan sisässä,
Pennulle poveni päällä.
II.
Elämä.
(Kreikasta.)
Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,
Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;
Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,
Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;
Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,
Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!
Epäilijä.
Minä etsin ja etsin jo kauvan —
Ilon polvuilta poiketen pois —
Sitä lähdettä, jostapa rauhan
Sydänparkani siemata vois.
Elon vimmahan heitimme hurjaan,
Olin maailman markkinamies;
Minä arvelin: mielehen' kurjaan
Tämä lohtua tuo kukaties.
Nepä, hekkuman hehku ja huiske,
Pian tuhkalta tuntuivat vaan,
Sulonaisenki suutelot, kuiske
Rupes' kohta jo inhoittamaan.
Ja ma istuimme viisasten luokse
Sekä juurehen tietojen-puun:
Muka tästä se neste nyt juoksee,
Joka jäähtää mun polttavan suun'!
Ja he ottivat omenan puustaan,
Ja mun syödäni antoivat sen.
Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',
Siten jäähdintä saanut ma en.
Jopa selvemmän vastauksen, luulin,
Toki taitehen hengeltä saan;
Mut vaan kantelon kaikua kuulin
Kysymykseeni polttelevaan.
Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,
Läpi etsien taivahan, maan,
Mitä vaivainen muuta ma voitin:
Epätoivon ja epäilyn vaan!
Kohtalon ivaus.
Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,
Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;
Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa
On Tuonen hääpuvussa arkussaan!
Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa
Kalliita kasvoja sen nähdä saa;
Ah, tummennut on, sammunut se silmä,
Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!
Täss' ompi murtua jo miehen mieli;
Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:
Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta
Nuorinta äitin arkun luokse tuo.
Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,
Ei tunne Tuonen tässä käynehen,
Ei Manalaan menoa, luulee äitin
Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!
Herättää tahtoo äitin, tapailevi
Sen kääriliinasia kädellään,
Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,
Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!
Koston päivä.
(Dies irae, dies illa.)
Koston päiv' on julma, suuri,
Silloin murtuu luonnon muuri,
Tietäjät näin lausuu juuri.
Silloin kaikki hämmästyvi,
Luodut kaikki peljästyvi,
Tuomari kuin lähestyvi.
Enkelit ne torvillansa
Kutsuu kuolleet haudoistansa
Saamaan palkan Luojaltansa.
Luonto, kuolo kauhistuvi,
Syntis-parka surkastuvi,
Tuomari kuin julmistuvi.
Luku silloin lasketahan,
Teot tarkoin tutkitahan,
Kaikki kyllin kostetahan.
Ja kuin päätös annetahan,
Pahat silloin rangaistahan,
Hurskahat ne armaitahan.
Kuinkas, kurjat, vastannemme,
Kuinka puoltamme pidämme,
Ken on puolusmiehenämme?
Herra suuri, voimallinen,
Ole mulle armollinen,
Tuomarini turvallinen!
Jesus armias, tuskallasi
Ostit mun ja vaivallasi,
Ota siis nyt kansanasi!
Verta tähteni hikosit,
Jumaluudestas erosit,
Kuoleman väen kirosit.
Vaikk' on kaikki kirjassasi,
Kuitenkin sä armostasi
Armahtele lapsiasi!
Sydäntäni synnin vaiva
Niinkuin Tuonen toukka kaivaa,
Parane ei tunnon haava.
Keksithän Marian huolen,
Muistit ryövärinkin puolen,
Muista muakin, kuin kuolen!
Ansiot' ei ole mulla,
Vaan on laupeutta Sulla,
Anna mun tyköösi tulla!
Äl' eroita karjastasi,
Laske lammaslaumanasi
Oikealla puolellasi!
Erotuit' ei vihas säästä
Ijankaiken itkemästä;
Mua lastes joukkoon päästä!
Sulle huokaan hartahasti,
Anon, että armiaasti
Suot mun kuolla autuaasti!
Murheen hedelmä.
(Mukaelma.)
Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin,
Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees;
Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee,
Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!
Rangaistuksen kovuus.
(Mukaelma.)
Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi,
Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!
Nosta silmäsi.
Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit,
Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit,
Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä
Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä:
Nosta silmäsi!
Koska tauti, taittanut sun vuotehelle,
Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle,
Elohon ei, eikä kuolemahan päästä,
Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää:
Nosta silmäsi!
Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää,
Talosi ja tavarasi sulta kettää,
Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi
Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi:
Nosta silmäsi!
Nosta silmäsi,
Ajatukses anna lentää liitäellä
Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain;
Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä
Oleminen täällä ainoa ja parhain,
Että rientos, riehus, riitas on vaan retki,
Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen,
Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki,
Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!
Marian murhe.
(Stabat mater dolorosa.)
Murehella haikealla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon poika naulitaan.
Sydän sykki surkeasti,
Kyyneleitä katkerasti
Silmä vuosi tulvanaan.
Voi sen tuskaa verratointa
Vaivattaissa viatointa
Ainokaista poikaansa!
Voipa määrää huokausten,
Kuin hän seisoi rinnatusten
Ristin kanssa rakkaansa!
Ken ei itkun pisaroita
Vuodattaisi katkeroita
Tätä huolta nähdessään!
Kuinpa äitin neidellisen
Poika hurskas, taivaallinen
Käytetähän kärsimään!
Jesust' äiti pilkattavan
Näki, ynnä kiusattavan
Synnin tähden maailman;
Kuuli hänen ristin alla
Riutuenkin siunaamalla
Kiusaajansa kostavan.
Voi sit' äitin kärsimystä!
Hänen kanssans' yhdistystä
Mun pitävi etsiä;
Palavalla sydämellä
Kyyneleillä kylvetellä
Herran ruumista pyhää.
Poveheni, äiti, paina
Haavat vuotamahan aina,
Joita vuosi poikasi,
Vuosi ruoskin suomittaissa
Sekä ristinnaulittaissa
Tähden suurten syntini!
Häntä tahdon katsastella,
Hartahasti huokaella
Päivieni päätteesen.
Kyyneltesi kumppaliksi
Ja surusi toveriksi
Jään mä ristin juurehen.
Mua ellys eroittako,
Luotasi pois luovuttako,
Pyhä, puhdas impyinen.
Veisata valitusvirttä
Tahdon, ja syleillä hirttä,
Joll' on poikas ainoinen.
Mua hänen haavoissansa
Hautele ja vaivallansa
Poies päästä synnistä,
Häntä kuulemaan kehoita,
Taivahan taloon osoita
Viimeisenä päivänä!
Ristinsä tukeni olkoon,
Kuolostansa mulle tulkoon
Turva vahva Tuonelaan,
Että Luoja armahtaisi,
Sielu kurja onnen saisi,
Käydessäni kuolemaan!
Kaste.
(Saksasta.)
Arapian erämaan rajalla
Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan
Entiseen erokas Eukaristo.
Kaikille hän lauha ol' ja tyyni,
Tutuille ja tuntemattomille,
Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt.
Ja sentähden nöyrä nuhteissansa,
Lempeäinen lohdutuksissansa:
Josta kansa häntä kuulemassa
Läheltä kävi usein, kenenkä
Mieltä murhe liioin ahdisteli.
Tulipa hänen tyköönsä kerran
Vaimo vastasyntynyttä lasta
Käsivarrellansa kantavainen;
Kalveat ol' kasvot kantajalla,
Kahta kalveamp' ol' kannettava.
"Isäni", hän itkusilmin lausui,
"Mistähän nyt löydän lohdutuksen?
Tämä lapsi kurja kuoli multa
Kastehen vedessä käyttämättä,
Eikä taida tulla tuomiolla
Ikuisen ilon perilliseksi".
Silloin lausui nuhdellen erokas:
"Minkätähden, vaimo, lapsen laskit
Kuolemaan pyhättä kastehetta,
Hätäkastehettakin, poloinen?"
Valittaen vaimoparka virkkoi:
"Erämaass', isäni, aukeassa,
Joss' ei vettä ollut kasteheksi,
Tuli mulle synnytyksen tunti.
Päivä poltti päätäni tulinen,
Hieta poltti jalkopohjiani,
Muut' ei mulla ollut kastetta kuin
Huokauksia ja kyyneleitä".
Tämä liikutti ukon sydäntä,
Ja hän arveli asian juonta,
Hetken mielessänsä mietiskellen,
Ja hänessä vahvistui va'aksi
Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt
Lauhasti ja lempeästi lausui:
"Vesi ei sitä tee itsestänsä,
Mutta sen tekevi Herran henki,
Joka veden kanss' on yhdistetty.
Ole vaimo vahvassa varassa,
Ett' on lapsesi lunastettuna!
Hietakankaan kuumalla kedolla
Herran henki on sen kastanunna
Huokauksillas ja itkullasi."
Kuolettaminen ja eläväksi-teko.
(Saksasta.)
"Kuolettaa tuon villihärjän voin ma
Yhden vaan sanan suhahtamalla
Sille korvahan." Näin lausui kerskuin
Taikur' Jambres tuomarin edessä;
"Todistukseksi se tuomarille
Olkoon oikeasta uskostani
Tätä väärää viettelystä vastaan!"
Sanoi näin, ja sarvista talutti
Härjän, sinne tänne töytäilevän,
Tuomarin etehen. Hiljallehen
Sille sitte korvahan suhahti;
Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.
Kristittypä, jota taikur' tahtoi
Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa:
"Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin.
Mutta voitkos kerran kuolenutta
Eläväksi tehdä uudellensa?
Sillä siitä, jonka mull' on usko,
Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja
Eläväksi jälleen taidan tehdä;'
Vieläpä enemmänkin: hän voipi
Villin luonnon lempeäksi saada,"
Ja hän painoinen nyt polvillensa
Ja rukoili rinnasta pyhästä:
"Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä,
Eikä uskosi edistykseksi
Taikurin tekoja tarvitakaan;
Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta
Sisällistä merkkiä anoisin,
Missä ja mitenkä uskosi on
Tehollinen totta puoltamahan;
Sitä merkkiä anon rukoillen,
Anna armollisesti se mulle!"
Näin rukoiltuaan ylös hän nousi
Ilolla ja mielellä hyvällä.
Ja kovasti lausui kaikkein kuulla
Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän
Härjän kuollehen ylitse. Ja se
Liikahti. Ja liukkahasti lensi
Elämän kipuna uudellensa
Lihan, suonien ja luun läpitse.
Härkä, hallita kamala ennen,
Kesynä kohosi ylös maasta,
Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.
Sitten läheni se lempeästi
Kristittyä ja keralla kulki,
Ikäskuin isäntänsä keralla.
Kukistaa ei, eikä kuolettoa
Pidä uskon oikean, sen pitää
Kuolluista herättää ja kesyksi
Rajuluontoisia lemmitellä.
Tämä on sen taivaallisen juuren
Ainoa, totinen tunnusmerkki.
Jodokon leipä.
(Saksasta.)
Palveljansa mieltä koitellakseen
Tuli Herra kerran kerjäläisen
Halvassa ja huonossa asussa
Jodokon luo, almua anoen.
"Anna köyhälle palanen!" lausui
Jodoko taloudenvartijalle.
"Isä", vastais vartija sanoen,
"Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;
Jos nyt siitäi vielä antanemme,
Niin ei jää palaista suuhun panna
Sulle, mulle eikä koirallemme."
"Anna vaan!" apotti häntä käski,
"Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Niin taloudenvartija se otti
Veitsensä, visusti sillä viilsi
Neljähän osahan leivän yhden,
Ja osan osottavi ukolle,
Vielä virkkaen vähän vihassa:
"Tuossa on nyt sulle leivän lohko,
Apotin osaksi jääpi toinen,
Kolmas mun ja neljäs koirallemme."
Ja apotti naurahtaa myhähti,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, — kuin toisen kerran
Vielä vaivaisempana jo Herra
Tulla horjui almua anoen.
"Anna hälle!" niin apotti lausui,
"Anna hälle nyt minun osani!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, — jo kolmannesti
Kahta kurjemman näköisnä Herra
Tulla horjui almua anoen.
"Anna hälle!" niin apotti lausui,
"Anna hälle nyt oma osasi!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Eipä aikaakaan, alastomana,
Sokeana sekä sauvatoinna,
Heikkona, vähissä hengin Herra
Tulla horjui, almua anoen.
"Anna hälle", niin apotti lausui,
"Anna hälle koiramme palanen!
Kyllä Herra meille toista tuottaa."
Ja taloudenvartija se antoi,
Kerjäläinen läksi kulkemahan.
Mutta silloin kuului heille ääni:
"Vahva on ja suuri sulla usko,
Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"
Niin taloudenvartija ulos luo
Ikkunasta silmänsä, ja katso!
Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä
Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.
Tuo taloudenvartijapa kohta
Rientää rantahan hyvillä mielin.
Laivamiehiä hän ei havaitse,
Mutta rannan hietikolla heiluu
Tuulessa nyt valkeainen vaate,
Johon kullalla on kirjoitettu:
"Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,
Apotille neljä laivaa laittaa,
Yhden laivan itselleen hänelle,
Toisenpa taloudenvartijalle,
Laivan kolmannen on koirallenne,
Mutta neljännen jaeltavaksi
Lähettäjän köyhälle suvulle."
Hevosen kenkä.
(Saksasta,)
Tällä maalla vielä ollessansa,
Ulkoarvoltansa alhaisena,
Herramme Vapahtaja rakasti
Autuudesta kansansa keralla
Teillä ja turuilla tutkistella,
Sillä taivahan avaran alla
Väljä on ja kaunis keskustella.
Missä hän pyhiltä huuliltansa
Vuodatti suloisia sanoja,
Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän
Teki temppelin joka turusta.
Vaan opetuslapsistai ol' monta,
Jotka ei alussa voineet aina
Tajuta sanojen tarkoitusta;
Tällöin hän opetti osviitoilla,
Esimerkeillä ja vertauksilla.
Näin vaeltaissansa heidän kanssa
Kerran pientä kaupunkia kohti
Vilahti hänelle tieltä silmään
Poikkikatkennut hevosen kenkä.
Ja hän sanoi siinä Pietarille:
"Ota ylös, Pietari, tuo rauta."
Pietari, ajatuksissaan astuin
Maallisesta vallan voitannasta,
Halvaksi hevosen kengän katsoi,
Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut
Eikä voiman valtikka, niin ei hän
Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,
Astui vaan eteenpäin, eikä ollut
Käskemistä kuulevinansakaan.
Pitkämielisyydessään hänehen
Herra ei vihastunut, vaan itse
Ylös kengän kappaleen kohotti,
Eikä sen enempätä sanonut.
Sitten kaupunkihin tultuansa
Poikkesi hän seppien pajahan
Ja sepille sinne möi sen raudan
Kolmesta kuparipenningistä.
Sivu kauppiasten kulkeissansa
Osti siit' omenankauppiaalta
Kirsikoita kypsiä sen verran,
Minkä kolmella rahalla saapi,
Ja heti hihansa pohjukkahan
Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.
Siitä pois nyt toisen portin kautta
Läksi hän opetuslapsinensa
Talotointa tietä kankahalla
Aukealla astumahan, joss' ei
Pientäkään pimentopuuta ollut.
Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,
Ja janossaan oisi paljonkin nyt
Maksanut vedestä matkalainen.
Toisia edellä astuissansa
Herra heittävi salaa hihastaan
Tällä tiellä kirsimarjan maahan.
Pietaripa, marjan nähtyänsä,
Nöyrästi kumartui, nokkasi sen
Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.
Vähän matkan päässä laski Herra
Toisen kirsikan kädestään maahan,
Jonka taas kumartuin Pietar' otti.
Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra
Kumarrutti kirsimarjain tähden,
Ja myhähtämällä viimein virkkoi:
"Aioissa jos oisit valpas ollut,
Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;
Ken vähää hyvää vähäksynevi,
Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."
Huokaus työtä aljettaessa.
(Mukaelma.)
Herra, Luoja taivasten,
Isä armas ihmisen,
Tukemme ja turvamme,
Edessäs nyt nöyrrymme.
Taivahan Sä tähtineen,
Maan ja ilman täytehen
Ihmehiä kaikki loit,
Kaikki lahjat meille soit.
Sult' on päivän kirkkaus,
Kukkasenkin kauneus,
Sulta ihmisjärki myös,
Kaikki, Herra, on Sun työs.
Suo siis, että voisimme
Hyvin käyttää oppimme,
Työllemme suo siunaus,
Toivollemme tointumus!
Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on
Ja kalvamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli.
Jot' oikeast' ei luovuttaa,
Ei väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on,
Ja otsa puhdas hohtaa,
Povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen
Ja luojahansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan yön unittoman lepää
Ja riemullisesti herää
Hyvien töiden toimeen.
Jos korvensyöntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee,
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevätaamu,
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
— Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,
Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
Betlehemin tähti.
(Mukaelma.)
Kuin Betlehemiss' itse Herra
Neitseessä otti miehuuden,
Ja Maria kuin ensi kerran
Lapsensa laski seimehen;
Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,
Yön loistollansa valaisten,
Ja tietäjät nuo kaukaa johti
Jesuksen jalkain juurehen.
Se tähti kirkas vielä koittaa
Polvesta polveen maailmaan;
Se pimeyden vallan voittaa,
Elohon johtaa taivahan.
Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,
On Herran sana harhaton.
Se valheen, synnin, kuolon poistaa.
Ja meille tuki, turva on.
Jouluaamuna.
(Saksalaisen mukaan.)
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Nyt raukimmankin rinta
Iloiten riemahtaa,
Kuin loistot öisell' aikaa
Kirkolta heijastaa,
Ja kelloin ääni kaikaa
Ja kirkkoon kuljetaan,
Kuin juhlavirttä sääntäin
Vanhukset, nuoremmat
Nyt kaikki yhteen ääntäin
Vahvasti veisaavat:
Jumalalle kunnia
Korkeudessa!
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Iloa rauhansinta
Nyt kaikin nautitaan.
Pois pannaan päivän vaiva
Pois kiistat, riitaisuus,
Ei mieltä saa nyt kaivaa
Kateus, katkeruus.
Nyt kohtaa lempein mielin
Jokainen toistansa,
Kuin enkelien kielin:
Ään' ompi kuuluva:
Rauha maassa!
Oi aikaa armahinta,
Jok' ompi jouluna!
Valoa kirkkahinta
Nyt yö on loistava:
Poikansa maailmalle
Suo Herra Jumala,
Köyhälle, rikkahalle
Autuudeks' armosta.
Siis uusi mieli tulkoon
Nyt meihin nuhteeton,
Elomme uusi olkoon,
Ja todeks' tulkohon,
Ihmisille hyvä tahto!
Hautausvirsi.
(Käännös.)
Mä kuljen kohti kuolemaa,
Jos kunne tien' lie käätty,
Jos kuin se olkoon vaikeaa,
Mun matkan' hautaan päättyy,
En sitä välttää voi;
Jos täällä riemu soi,
Tai mua murhe rasittaa,
Mä kuljen kohti kuolemaa.
Mä kuljen kohti taivasta,
Jos Jesusta en heitä;
Mun sielun' silloin elon saa,
Kuin ruumiin' multa peittää.
Mä itse päättää saan:
Jos kautta kuolon maan
Mä seuraan Jesus Kristusta,
Niin kuljen kohti taivasta.
Joulun merkitys.
Kas, luonto kaikki kuollut on
Ja lehto paljas, verhoton;
Ja pohjan talvi peittää maan,
Yö synkkä täyttää taivahan.
Vaan iloissaan on ihminen,
Tuo synnin orja vaivainen:
Jo syntyi Jesus maailmaan,
Valaisemaan, vapahtamaan.
Nyt hengen valo, vapaus
On tullut, armo, pelastus;
Pahuuden valt' on vaipunut,
Ja kuolon kauhu haipunut!
III.
Pyydetty pyytäjä.
Mikä lie minulle tullut,
Kumma kurjoa kohannut?
Kovan on ikävä eloni,
Toimehen tulo tukala;
En tunne omia maita,
En omoa itseäni,
Enkä mieleni menoa,
Arvelujeni ajoa.
Ilo on entinen eronnut,
Lepo luopunut minusta,
Syän on saanut sykkämähän,
Rintani rajuamahan,
Tulena povi palavi,
Veri vierren valkeana.
Mikä lie minulle tullut,
Kumma kurjoa kohannut?
Työn' unehtuvi usein,
Askareet alinomoa,
Kirves liiaksi lepäävi,
Hakko haihtuvi ajusta,
Välehen käsi väsyvi,
Sormet suoniset sujuvat.
Minne on väkeni mennyt,
Minne muinainen neroni,
Kunne toimi kulkenunna,
Kunne kuntoni kaonnut?
Kuin ennen saloa luihin,
Asettelin ansojani,
Pyysin pyyn, tapasin teiren,
Osasin oravan saaha.
Suotta nyt suorin sankojani,
Suotta rihmoja ripustan,
Ei puutu pätöistäkänä,
Käy ei kunkahan ko'oista;
Omanahan, onnenahan
Susi syöpi syötteheni;
Huviksehen, hyödyksehen
Jänö juoksi langoitseni.
Jo taisin poloinen poika,
Pyytäjä polonalainen,
Itse ansahan osata,
Itse tarttua toenkin,
Taisin pauloihin paneta,
Saaha sankojen sisähän!
Oli pantuna pahasti
Sinisilmät syötikseni,
Sangoiksipa suoritettu
Sylet surkean-suloiset,
Rakennettu rihmaiseksi
Kätöset kovan keveät;
Paulat ol' punomat Lemmen,
Sukkamielyen sukimat;
Pyytäjä on piika pieni,
Saaja suu sulasimainen,
Tytti taivon tuuittama,
Tähtien emittelemä;
Tuollap' on joen takana,
Kosken kuohuvan kylellä,
Ahon armahan ohessa,
Lehtovaaran liepehellä.
Etelälle.
Tuuli, joka kohti kuljet
Suloisata Savoa,
Joka jok' aholla muistat
Suudella sen kukkia!
Sinulle mä viestin viedä
Annan armahalleni,
Viestin viedä, toisen tuoda
Sieltä liekkuessasi.
Jos sen siellä, jossa ennen,
Lähtehellämme tapaat,
Niin hänelle hellimmästi
Suuta annella sä saat.
Kosken kunnahall' omani
Astuis askelin aroin,
Varo siinä vienoistani,
Varo kuin minä varoin!
Jos tuo lahta soutamassa
Oisi pursin pienoisin.
Souda häntä, tuuittele,
Kuin mie sousin, tuuitin.
Vaan astuisko vastahasi,
Niinkuin aina astui mun.
Sylit hälle suorittaasi
Vastahan pitäisi sun.
Vaan jos hänt' et kohtaella
Paikoilla tutuilla vois,
Jos jo turve tyynelläni
Peittehenä päällä ois;
Heitä kukka kunnahalle,
Hiljaa kuiskaa hautahan:
"Tulemass' on kultasikin
Jälestäsi Tuonelaan!"
Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.
(Osiksi mukaelma.)
Kesk'yöllä ypö-yksinän'
Kuin astun vahti' ees ja taas,
Niin muistelen mä mielellän'
Erottaessa rakkauttas.
Kuin meille lähdön hetki tul',
Kuin rumpu käski joutumaan,
Ja miehuus kaikki maahan sul'
Käydessä kättä antamaan;
Mu' itkusuin sä suutelit,
Puristit helläst' kättäni,
Ja sulkkunauhan solmisit
Rintaani lemmen muistoksi.
Siis luule en unohtanees
Lupauksiamme vieläkään,
Ja enpä usko mieltynees
Sun vielä toiseen ystävään.
Ja senpä tähden mieleni
On kuin keväinen lämpimyys,
Keveesti käy sydämeni,
Vaikk' ympärin' on yö ja syys.
Sä näillä aioin astelet
Tuvassas tyynin askelin,
Ja Herran puoleen huokailet
Edest' etäisen kullankin.
Vaan se jos mielees lennähtäis:
Mun miekan alle joutuvan',
Jos kyynel silmääs vierähtäis,
Äl' ole, lapsen', milläiskään!
Sodankin pauhu ääretöin
Kädess' on Kaikkivaltaisen,
Ja sotamiesi vilpitöin
On Luojallen otollinen.
Vaan viimeinkin jo kello lyö,
Ja täys' on vahtivuoroni:
Lepää levossa armas yö,
Ja muista mu' unissasi!
Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.
Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,
Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.
Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;
Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!
Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,
Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.
Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:
Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.
Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!
Rannalla-istuja neito.[6]
Yksin istun ja lauleskelen,
Aikan' on niin ikävä;
Vesi seisoo ja linnut laulaa,
Eikä tuulikaan vedätä.
Oisko pursi ja punapurjeet,
Millä mennä merten taa,
Tuolta tuottaisin sulholleni
Ko'on kultaa ja hopeaa.
Sitten kutoa helskyttäisin
Papin-paitakangasta;
Kihlasormus se kiilteleisi —
Voi mua, hullua neitoa!
Turha odotus.
Odottain alla akkunan
Mä seisoin tunnin, kaksi,
Ja aina toivoin Aunetan
Sanassaan seisovaksi.
Jos lehti lenti sieltä päin
Ja päitsen' maahan raukeis,
Mä luulin, että Aunin näin,
Ett' akkuna jo aukeis.
Jos yökkö eetsen' huiskahti,
Jos huokaeli tuuli,
Het' Aunin huiskutukseksi
Ja ääneksi ne luulin.
Mut häntä vaan ei kuulunut,
Mä kolkon illan vietin,
Jo toivokin ois sammunut,
Vaan toisekseen näin mietin:
"Jos tähti täivahallakaan
Nyt tuskin yhtä tuikkaa,
Jos pilvi vettää vihmallaan
Sun märjemmäksi kuikkaa;
Niin tyttö silmin tuikkavin,
Sinulle käypä vastaan,
Sun kuivaa sylin lämpösin,
Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"
Näin oisin tainnut pitkentää
Kok' yöksi turhan piinan,
Kuin rankka nauru tyrskähtää
Takana varjosliinan.
Mi lie sen päähän astunut,
Mik' immen viisaan houkkais,
Ett' ei sisään nyt laskenut,
Vaan lempeni näin loukkais.
Vaan vuota, vuota, vallaton,
Sä tyynemmäksi taivut,
Ja niinkuin hirvi hermoton
Syliini vielä vaivut;
Mut silloin pientä pettäjään'
En laskekaan, — se muista!
En suultani, en vierestän',
Jos vaikka kuinka puista.
Runonkerääjä.
Mä läksin kauas Karjalaan
Tekoa laulun oppimaan;
Samosin metsiä ja soita,
Sain lauluja ja laulannoita.
Mut turha ol' se matkani,
Kuin tointunut ei taitoni,
Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,
Ei laulu itseltäni käynnä,
Niin seitsentoista-vuotinen
Tul' vastahani neitonen;
Se naurahtel' niin lempeästi,
Ja posket hohti hempeästi.
En haastatella taitanut,
Ei hänkään mitään virkkanut,
Mut katsehensa mustantummat
Poveeni loivat tunteet kummat.
Ne tunteet ol' niin karvahat,
Ne tunteet ol' niin armahat,
Ja jäät ne läksi luonnostani,
Ja tulvat nousi tunnossani.
En lähde koskaan Karjalaan
Runoja enää oppimaan,
Kuin mieleni, runoja täynnä,
On siitä päivin virsin käynnä.
Servialaisia kansanlauluja.
(Saksan kielestä.)
1. Kehen neito kasvanut.
Neito nuori, kaunis kukkaseni,
Kehenkä sä katsoit kasvaissasi?
Lienet koivun hoikkuutta katsellut,
Tahi kuusen korkean kenoutta,
Vaiko veljyeni vartaloa,
Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?
"Poika pulska, armas aurinkoni!
Enpä kivun hoikkuutta katsellut,
Enkä kuusen korkean kenoutta,
Enkä veljyesi vartaloa:
Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."
2. Kukalle.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Punaiseni, pienoiseni,
Vasta päiville puhennut,
Elosalle ennättänyt!
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kellen annan?
Annan äitille hyvälle,
Emolleni armahalle.
— Äitin' on tuvassa Tuonen,
Manalan kotimajoissa.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Lintuseni, lietoiseni,
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kellen annan?
Antanen sisarelleni,
Sikkoselleni sulolle.
— Sisar on kultansa koissa,
Miehensä majahyvänä.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Ainoiseni, armahani,
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kellen annan?
Antanen veli vesalle,
Veikolle hopealleni.
— Veli on verisoissa,
Miesten tappotanterilla.
Kukkaseni, kaunoiseni,
Punaiseni, pienoiseni,
Kellenkä sinun nyt kannan,
Kelle kannan, kelle annan?
— Annan armahaiselleni,
Kullalleni, kuululleni,
Pojalle punaposkelle,
Simahuuli sulholleni.
— Ei kulta kukan otossa,
Lempeni lehoilla näillä;
Kullan on kaukana kotinsa,
Kolmen kosken tuolla puolen,
Viian viiennen takana,
Kylän kymmenennen päässä.
3. Tuomio.
Kolme kaunokaista impilasta
Kylvi kukkasia kunnahalle.
Jo tulevi siihen poika huima,
Kukkia keräävi kourallisen.
Niin tytöt salaa viritti ansan,
Johon poikanen poloinen puuttui.
Yksi näin: "tulehen työntäkämme!"
Toinen näin: "ajakamme kylästä!"
Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!"
Poika siihen vastahan sanovi:
"En ole kulta työntäänne tulehen,
En pahantekijä maast' ajaanne,
Poik' olen, poloinen, hirtettävä
Hirmuhirtehen — kuin neidon kaulaan!"
4. Toivomat.
Niilo nurmella lepäsi,
Koivun kaunosen kylellä,
Tuli siihen kolme neittä,
Kolme kaunoista kanoa;
Tullessahan tuumoavat.
Astuessaan arvelevat,
Kuk' ois kulienkin komeinta,
Mikäpä millenkin sominta.
Niinpä virkki vanhin impi,
Lausui tällä lausehella:
"Sormus ois somin minusta,
Kullankiiluva komein,
Jok' ois sulhon suorittama,
Menon merkki miehelähän."
Siitä virkki toinen tyttö,
Lausui tällä lausehella:
"Vyö oisi somin minusta,
Vyöpä kaiken kaunokainen,
Jok' ois kullan kirjaeltu,
Ja hopein huoliteltu;
Vyölle poikaset pälyvät,
Silmän luovat sulhais-miehet."
Siitä virkki nuorin neiti,
Tyttö taitaen sanovi:
"Niilop' ois somin minusta,
Metsänpyytäjä parahin;
Sormus sormessa kuluvi,
Tuli kullan tummenevi,
Vyöstä kirjaset katoovat,
Hälvenee helo hopean;
Kulu ei Niilon kaunis kaula,
Tummene tuli silmästä,
Ei katoa kylki lämmin,
Huulten hälvene hunaja."
5. Kirous.
Kaikkia keräsi tyttö,
Uupui siit' uneen.
Tulipa poikanen pahainen,
Havahutti näin:
"Nouse, nouse, armas impi,
Nyt elä lepää enää!
Kukkakullat rinnoillasi
Kai jo kuihtuvat,
Se, kenelle ne keräsit,
Toista lemmitsee."