"Lempensä mä anteheksi
Annan, kuitenkin
Koston nuoli, Luoja, laske
Kohti kurjoa!"
6. Rakkaiden hauta.
Oli kaksi kaunokaista
Kaksi kuikista käköä,
Ne tekivät lemmen liiton,
Laativat lujan lupansa;
Kumpikin käkö kukahti
Yhden kuusosen kukilla,
Kumpikin käkö pesihen
Yhessä joen ve'essä,
Yhen virran pyörtehellä,
Yhen pyhkimen varalla.
Kului kuuta viisi, kuusi,
Kuluipa koko kesäkin,
Eikä tiennyt yksikänä,
Arvannut ainoakana.
Kuluipa kesonen toinen
Vierähti Jumalan vuosi,
Jo tiesi koko kyläjäs,
Akat arvasi kyläiset,
Tiesi miehet, tiesi vaimot,
Iso tiesi, tiesi äiti.
Tuostapa emo tytärtä,
Vanhin virkkaen varoitti:
"Paha on hukan keralla,
Paha on karhun kainalossa,
Pahempi pojan parissa,
Suoravartalon sylissä;
Sill' on suu suloa voita,
Hunajata huulet kaikki:
Myrkkyä hänellä mieli,
Sisu mustia mujuja;
Ellys menkö, lapsueni,
Noien poikien parihin,
Niien kaunisten kisoihin."
Poika vuotti, viikon vuotti
Tulevata tyttöänsä,
Käköä käkeävätä;
Eipä tyttö tullutkana,
Eikä kuulunut käköistä;
Siitä vuottava valitti,
Haikiansa huokaeli
Tuikkavalle tähtyelle,
Lemmen luoulle lohulle,
Tähen käskevi sanoa,
Viestin viemähän tytölle:
"Kuole kultani ehtoolla,
Aattoiltana nukaha,
Niin minä pyhänä päätyn,
Vaietessa aamun vaivun."
Kultansa ehtoolla kuoli,
Impi illalla nukahti,
Poikapa pyhänä päättyi,
Vaietessa aamun vaipui.
Siitä hauta kaivettihin,
Ovi Tuonen auaistihin,
Siihen kätkettiin käköset,
Lemmen lapset laskettihin,
Kylki kyljen lämpimähän,
Rinta rintoa lähelle,
Käsi kätköhön kätösen,
Huuli huulen hohtehesen.
Kului kuuta viisi, kuusi,
Vieri viikkoja Jumalan,
Jopa poian päälaelta
Nousi kuusi kukkalatva;
Kului vielä kuuta kuusi,
Vieri aikoa vähäisen,
Jo nousi noropajuja,
Kyynelpäitä kukkasia
Sylistä ihanan immen,
Tuonelan tytin tilalta,
Nousi taimelle tasalle,
Varsin varrelle hyvälle;
Ne varret venyttelihen,
Kukkansa kohottelivat,
Kukat kuusen ympärille,
Kuusen kaulan kierräntähän;
Impeä itkevät siinä,
Vienoista valittelevat,
Nuorra mennyttä Manalle,
Tyttinä tupahan Tuonen.
7. Julkasematoin rakkaus.
Oi sinua, autio ahonen,
Kuin minulle muistutat muretta!
Täss' erosi ystävä minusta,
Eik' erotessaan sanonutkana:
Herran halttuhun ma sun nyt heitän!
Päähäns' painoi vaan kypäreänsä,
Maahan mustat silmänsä alensi,
Ja kätensä, oikean kätensä
Poveansa vasten painallutti. —
Kypäränsä päähään painamalla
Armas aikoi lausua minulle:
"Herran halttuhun ma sun nyt heitän!"
Silmänsä alentamalla maahan:
"Kaiken kallihin oot kultueni!"
Poveansa painalluttamalla,
Silläpä sanoaksensa mietti:
"Mielestän' et milloinkaan murene!"
Kuinka rakkaus tulee ilmi.
(Kreikkalainen.)
Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa!
Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa.
"Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan,
Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille,
Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille,
Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."
Angelika.
(Malmströmin.)
Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät,
Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan?
Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat,
Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani?
Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte
Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat!
Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit
Taivahan ranteellen temmata Angelikan? —
Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule,
Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä;
Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska
Mielessäin meluaa, poltto povessani on.
Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin
Mustien murhetten pilviä piilevä ois?
Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon
Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat!
Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda,
Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin,
Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson,
Jossa mun armahani, jossa Angeelika on.
Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja,
Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on!
Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka,
Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.
Eräs kihlaus.
Me valat vahvat vannoimme
Ja sormuksia vaihdoimme,
Kuin läksin Helsinkiin;
Ja Ulla tyrski uskossaan
Luj' ollaksensa ainiaan,
Ja lensi pyörryksiin.
Tuon toivon kanssani nyt vein,
Ja yöt ja päivät työtä tein,
Ja aina arvelin:
Jos vuodet voisin ratkaista,
Ja leivän kantaa katkaista,
Niin uskon kostaisin.
Mä luottavasti tuumin näin,
Ja miel' ol' aina sinnepäin,
Ett' Ullan vielä nain.
"Omalta Ullaseltani"
Nimellä: "armas Aatuni!"
Usein sanomat sain.
Mut vasten tuuli viskasiin,
Ja lemmen laivan luotoihin
Minulta myrsky vei:
Jos kuinka oisin nuhdellut,
Ett' oli mun unohtanut,
Hän vastannunna ei.
Vaan uusiin tuumiin antoihen,
Ja otti toisen sulhasen —
En tuota luullut ois!
Mut siitä viisi virkkaisin,
Vähänpä muusta huolisin:
Kuin saisin kihlat pois!
IV.
Laulajan sija.
Kyll' on maata, manteretta
Suomen suurilla saloilla
Monenlaisten lintusien
Laadullansa laulaella,
Viserrellä, sirkutella:
Leivon tuolla taivahalla
Pilven alla liitäellen,
Kertun lehdossa leväten
Kesäyöllä yksinänsä,
Rastahankin raksutella
Korven kylmän kainalossa,
Peipon pellon pientarella,
Västäräkin rauniolla;
Allin on laulella aloa
Savon suurilla selillä,
Joutsenella joukutella
Jokisuissa, suvannoissa.
Niin miks' ei minulla oisi
Sijoa, sanan aloa
Suomen laulajasalissa,
Suomen runojen seassa,
Vaikk' on muilla pää ylempi,
Pää ylempi, ään' isompi,
Virret kaikki kaunehemmat!
En mä ylhäälle yritä,
Peremmäksi pyrikänä:
Seison, laulan seinän luona,
Oven suussa, orren alla,
Laulan lasteni huviksi,
Oman itseni iloksi.
Palannut runotar.
Ken vieras tuolta tuntuu
Nyt käyvän luokseni?
Ah, harvinainen on se,
Vaan tuttu kuitenki:
Tuhansin tervetullut,
Runotar, lempeni!
Kyll' on jo aikaa siitä,
Kuin kävit luonani!
En tästä syyttää saata
Sinua kuitenkaan;
Sä yhtenään yritit
Tyköni tulemaan,
Vaan ovet mull' ol' aina
Sun tullas salvassa,
Ens'-lempeni likihin
Mä kartin joutua.
Ah, harhateille eksyin,
Sinusta vierastuin!
Mä toisen oudon naisen
Kahleihin kiehtouduin,
Jon posket punaa hohti,
Ja katse kuumuutta;
Se sai mun juottaneeksi,
Sen nim' on Mammona.
Tään orjana ma hoipuin
Ja häntä palvelin,
Siks' kunnes silmän' aukeis,
Ja irstaus inhoitti;
Hän lemmenlaivojansa
Ei mulle suonutkaan,
Mut muille aina antoi,
Ja mulle nauroi vaan.
Siit' irti päästen jouduin
Taas toisen taikoihin.
Tää, Kunniatar, kiehtoi
Mun uusiin kahleisin.
Kääns' silmän' kiilloillansa,
Ja lumoi liehuillaan.
Vaan kuiva, puinea, luinen
Hän ain' ol' armastaan'.
Ja monta muuta naista,
Ens'-lempen' unhottain,
Mä uhraellen pyysin,
Ja tyhjän aina sain.
Näin sydänparkan' nuutui
Ja ratk' ol' raueta,
Kuin jälleen nyt mun etsit,
Sä, immyt ihana!
Suloinen taivaan tytti,
Suur' kiitos sulle vaan,
Kuin vielä tahdoit saattaa
Sydämen' virkoomaan;
Alatipa nyt annan
Sun siellä ollasi:
Tuhansin tervetullut,
Runotar, lempeni!
Puuseppä ja runoseppä.
Puuseppä se allani alkaa
Työhuoneessa aikaisen aamun,
Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää,
Puun kylkeä höylätä kurnii.
En suutu ma tuosta, en tuskau,
Vaikk' unta en kylläksi saanut,
Vaan nousen ja työhöni istun
Ja laulua höylätä koetan.
Mut työtäni puusepän työhön
En, en silavuudessa vertaa;
Mull' onkin puu rosopintaa,
Myös lienevät höyläni tylsät.
Laulu on monta laatua.
Lämmin kun kukkia luo,
Taivahan kaari kun juo
Lahtosen lainetta vaan;
Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy
Laulelemaan.
Laulajan viehtävi myös,
Amor, sun armahat työs:
Poika kun neitoa voi
Huulosin muiskuta, helkkyen silloin
Kantelo soi.
Äiti kun multahan maan
Saattaen armainaan
Kyynelten maljoja juo,
Laulu sen rintahan hellillä äänin
Lohtua luo.
Toisinki kielin se soi:
Ääni sen vienonen voi
Pitkäisen pauhuna myös
Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa,
Konna, sun työs.
Lapsuuteni paikoilta.
Täss' on tämä Louhivaaran salo,
Josta kautta kouluhun kulimme
Ennen poikapolvess' ollessani.
Täss' ei nähdä mökkiä, majoa,
Eikä kuulu karjan kellonkilke
Eikä hallin haukunta salolla.
Hongat hattaroita hajoittavat,
Kuuset käyvät taivahan kumuhun,
Jähmenneitten jättiläisten haamuin
Kelot kamoittavat kulkevaista.
Voi, kuin minä aina olin uljas
Tästä kautta syksyin kuljettaissa!
Minä olin, — muiden peljätessä
Salon karhun käyvän kimppuhumme
Taikka rosvon ryöstämään tulevan,
Mielestäni suurin sankaria.
Minäpä, niin uneksin ja toivoin,
Keskellä saloa saavuttaisin
Karannehen Kustu-Mustalaisen,
Hänet kamppailtua kiini löisin,
Kihlakunnan kiitokset niin saisin. —
Toiste tiellemme tulisi karhu,
Kiljuen, kitaansa aueksien;
Puukkoveitsen vyöltäni vetäen
Minä sankarin väkevän käellä
Syoksisin sen karhulle kitahan,
Tapettua taljan saisin kuulun,
Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!
Pois on mennyt, pois, tää poikainto,
Vaikk' on käsivarten' vahventunut:
Mua mustalaiset mustentavat,
Irti käyden, ilman kostottani;
Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin
Kynttä koettamatta saanen käydä
Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!
Kynälampi.
Pikku lampinen
Hietalietteines,
Joka rantoines
Minun lapsuen
Olit merenän':
Sua tervehdän!
Kaarnalaivojan'
Laskin laineilles,
Sinun saattaakses
Tuulen mukahan
Maihin kaukaisiin,
Merentakaisiin!
Taikka vallatoin
Poikaparvessa
Kesän kuumalla
Uida polskuroin
Haaleiss' aalloissas
Hietarannoillas.
Taikka kiitelin,
Talven tultua,
Jääsi kannella
Liukkain luistimin,
Niinkuin iloinen
Ilman leivonen.
Oi, ken muuttaa vois
Vielä kerrankaan
Lapsimaailmaan! —
Vaan se mennyt pois,
Pois on polvekseen,
Lapsuus rauhoineen!
Eräs nuorukaismuisto.
Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen,
Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen,
Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni,
Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini.
Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta.
Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla,
Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa:
Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.
Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen,
Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen,
Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean
Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan;
Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen,
Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen,
Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin,
Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.
Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen,
Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'!
Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman',
Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman';
Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni,
Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, —
— Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen,
Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!
Eräsnä syntymäpäivänäni.
Jo kahdeksanneljättä vuotta,
Ja poikana hulluan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!
Jo kahdeksanneljättä vuotta!
Ei viisauden hampahat varmaan
Minun suuhuni syntyne koskaan,
Kuin kappale toista jo puolta
Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt,
Ja poikana hulluan vielä!
Jo kahdeksanneljättä vuotta!
Sanotaan: mitä nuorena oppii,
Sitä vanhana taitavi vielä.
Väh' on saattanut oppini olla,
Runotaitoa kenties hiukan,
Vähän saattanen vanhana taitaa,
Runojalkaki jäykäksi käynee,
Ja viisasten harmaiden partain
Parihinpa en kelvanne koskaan!
Jo kahdeksanneljättä vuotta!
Ja tehnyt en juur' ole muuta
Kuin kantanut kortisen, kaksi
Tuon yhteisen työn yritykseen!
Näin maassa, — se kaukan' on meiltä
Joka puutoint' on, kivitöintä,
Laki säätänyt on, joka miehen,
Ken muualta matkavi maahan,
Kiven kirkoksi kanssansa tuoda;
Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi,
Sivumennen röykköhön heittäin;
Vaan kiire on kaikilla eelleen,
Ja valmista ei näe kenkään!
Syksyllä.
Idän römsy ikkunata huuhtoo,
Tuuli tuivertavi pihlajata,
Pimeyden peitto maalla riippuu,
Tähtiä ei tuika taivahalta,
Eikä kuudanta kumota maalle.
Suloisempi tällöin on kuin muulloin,
Koto kellä on, sen suojass' olla.
Tuli vilkas liekkuu liedellämme,
Tulen ympärillä tuossa istuu
Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku"
Sep' on mummon nukkunut sylihin,
Toinen tultukka se vauvoinensa
Vakavasti seisoo vanhain luona,
Sannan suusta kuunnellen satuja.
Täti, nuori täti, hän vaan yksin
Puutate ei toisien puheihin;
Pahan ilman ääntä kuuntelevi,
Levotoinna liikkuu sinne, tänne;
Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi
Manalan jaanaan välillä riippuu,
Odottavi taudin taittumusta.
Ah, ne tällä hetkellä tätillä
Ajatukset Atlantin merellä
Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa,
Kannella "Kalevan" yhdyttävät
Hänen nuoren ylkä-ystävänsä,
Joka meren, yön ja myrskyn kanssa
Hengestänsä tuimin taistelevi.
Apuhun ei auta lähteminen,
Kätt' ei kullalle käy antaminen;
Sydänparka syvästi vaan sykkää,
Rinta raskahasti huokailevi!
Joulupuu.
Kuusen poika, korven luota saatu,
Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,
Ei enämpi oksillas orava
Yötä istu, ei jänölän jussi
Juuressasi piile poikinensa,
Viereltäsi puolavarvikost' ei
Pyrähtele pyiden parvet lentoon,
Kotoaspa kauas kaupunkihin
Olet joutunut jo joulupuuksi.
Liehuihin nyt puen punaisiin sun,
Keltaisiin ja kullankarvaisihin;
Kävyiksi sinulle solmielen
Punaruusut vasta puhjennehet,
Omenoita oksiisi sitelen
Sekä hedelmiä Hesperian,
Etnan kylkilöillä kypsyneitä;
Viimein oksas, lehväsi ja latvas
Valasen ma vahatuohuksilla,
Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin
Mehiläisen saamista varoista.
Näin pukien joulupuuni teen sun
Niiden autuaisten armolahjain
Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,
Jotka kerran jouluna valuivat
Meille Luojan laupeaan kädestä!
Ja mun piskuiseni puuhajavat,
Iloiten ja sua ihmetellen,
Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen,
Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!
Pienelle tyttärelleni.
Väsyen minä katsoen silmääs,
Joko itkenet tai iloellet;
Ole itkus ei ilkeä ynseys,
Se on lauha kuin lämpimä vihma;
Myhäellessäisipä taasen
Minust' on kun taivas aukeis
Sekä rauhan enkelin siivet
Liki leuhkaisi syntistä syöntän'.
Minä silloin ain' arvaan selvään,
Miten oot sä niin enkelinlainen:
Muka syntyin taivaasta läksit
Viatoinna ja puhdasna tänne.
Suru vaan käy mieleen', kun muistan:
Kuta kiireemmin ihmistyt täällä,
Sitä ennemmin enkelis haihtuu,
Ja sä taivaasta poikkenet pois!
Pikku Annan kuoltua.
Muuanna yönä taivaasta
Katosi pikku enkeli;
Hän läksi maata katsomaan,
Ja meidän mökkiin laskeusi.
Hän ol' niin kirkas, kaunoinen.
Ja armas, lämmin luonnoltaan;
Ei ken niin ollut kurjainen,
Jot' ei hän saanut lohtumaan!
Vaan enkelistä itsestään
Maan ilma tuntui raskaalta;
Hän liikutteli siipiään,
Takaisin tahtoi kotiinsa.
Ken, taivas, puhtaat lapsesi
Maan mustuudessa viihtää vois!
— Surusuulla hänkin myhähti,
Ja liikahti ja lensi pois!
Sä kirkas, puhdas enkeli
Siell' autuasten seurassa,
Maan heltehesen hetkeksi
Tule vielä käymään vieraina!
Kuin tunnet huoliin sortuneen',
Ja kaipaus käy korvaasi,
Kuin arvaat silmän' itkeneen,
Niin silloin laskeu luokseni!
Oi, silloin laskeu luokseni,
Ja ympärillän' lentele;
Niin huojeneepi huoleni,
Ja sydämmeni tyynenee!
Leivolle.
(Kesällä v. 1869.)
Et suinkaan voisi leivo,
Noin riemuisasti laulaa,
Jos ken sun poikas poies
Pesästäs ottaisi!
Vaan pääsi siipes alle
Sä piiloon peitteleisit,
Ja kurja sydänparkas
Surusta pakahtuis!
Eräsnä katkerana hetkenä.
Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,
Ja laskeutui mun ryntäillen',
Povehen' hiljaa hiivi,
Ja luikahtihen lempehen'.
Vaan kyyhky kyyksi muuttui,
Ja mua pisti povehen,
Ja pistimensä puuttui
Syvälle raukkaan sydämeen'.
Kyyn mustan myrkky kiehuu
Ja kovin kuohuu suonissan',
Ja koston vimma riehuu
Nyt vielä vaan mun rinnassan'.
Vaan poies, kosto, vaivu,
Pois haihdu, myrkky, mielestän'!
En teidän alle taivu;
Kyy-park' ol' ollut — ystävän'!
Mun kesäni.
Keväällä lohdutin näin aina itseäni:
"Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,
Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,
Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"
"Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,
Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,
Ja ilman valoa ihailen keskiöin.
Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."
Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,
Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,
Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,
Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.
Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa,
Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa;
Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu,
Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.
Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,
En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. —
Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:
Kuvapa kulkunne mun elostani on!
Sydämeni asukkaat.
Yks' perkele,
Yks' enkeli
Asuvat sydämessäni;
Ne taistelee
Ja kamppailee,
Yks' toistaan voittaa koettelee.
Kuin voitolle
Pääs' perkele,
Niin sydän synnin ahjona
Se suitsuaa
Ja kuumoittaa,
Kuin Etna tulta tupruaa.
Kuin voittaapi
Taas enkeli,
Se muuttuu lemmen laaksoksi;
Ja rakkautta
Ja rauhaa vaan
Nyt Etnan kohta kukoistaa.
O, milloinkaan
Tään sodan saan
Sydämessäni sammumaan?
Oi enkeli,
Jos joutuisi
Sun avukses viel' enkeli!
Unetoinna.
Unonen, Jumalan luoma, kiehauta
Unimettä uutta valmun pulpuista;
Unimalja kainalohos painalla,
Tule tänne, täällä sua tarvitaan!
Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan,
Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee
Unissaan hän onnellisna irrallaan,
Lehtikossa lapsinensa leikitsee.
Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit
Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,
Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit
Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.
Merimiehen-poian maston huipussa,
Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,
Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,
Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.
Tule siis jo, Uniukko, tänneki,
Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,
Ripahuta riipsilleni mettäsi;
Otavall' on sarvet päin jo suvehen!
Kerran viinikellarissa.
Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!
— Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,
Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!
Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,
Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. —
Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,
Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:
Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi
Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;
Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,
Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!
Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;
Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!
Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,
Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!
Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,
Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;
Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,
Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:
Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,
Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!
V.
Koskenlaskijan morsiamet.
"El', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi, kuinka kirkas on illan kuu
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa.
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossa!
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa voi ei kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää?
— Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Vellamonneidonpaasi,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan?
Olos' on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.
Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sun nämät surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
Rupaa ja ruuhkia,
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan,
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivät paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukkaparvet,
Hohaja honkapuut.
Jos kirkkaan silmäs' oisit
Hämeessä auaissut,
Niin hietakankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sun vuostas voimaa jois,
Ja reunallas levähtäin
Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä
Savohon, Karjalaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Norossas huojumaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimehessä
Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppamiehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Veteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kesäöillä kulkeneet.
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.
Ja itse viimein oisit
Liikkeelle lähtenyt,
Välitse kukkakumpuin
Ja vaarain vierellyt,
Siit' äitisi sylihin
Lopulla pauhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran koskena.
Vaan kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan.
Olos' on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.
Punkaharjun Laulutytön laulu.
Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
Yö alkaa maita peittää,
Kuin tuulen henk' on haipunut,
Ja laine loiskeen heittää;
Niin silloin vaan
On airoillaan
Tää tyttö ja myös lauluillaan.
Ken kullastaan on kaukana
Ja ikävyyttä huokaa,
Se huolensa ja kaihonsa
Mun kuuluville tuokaan:
Min täällä vaan
Ne kaiullaan
Mun laulun' saapi lauhtumaan.
Sä, jonka tunteen turtaneet
On melskeet maailmassa,
Jolt' ihanteet on haihtuneet
Ja sydän sammumassa:
Käy tänne vaan,
Niin hehkullaan
Mun laulun' saa sun sulamaan.
Jo kerttu helkkää lehdossa
Kuu kumottaa tuoll' yllä;
Näit' aistellen sä hurmeissa
Jo huudat varmaan kyllä:
Oi, onkohan
Maan maailman
Piirissä tälle vertaistaan!
VI.
Schillerin laulu kellosta.[7]
Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
Maahan vankkaan vahvistettu
Kaava seisoo kuopassa,
Valu on kellon valmistettu.
Työhön, poiat, joutukaa!
Hien otsalta
Täytyy tippua.
Työmme meillen arvon tuopi,
Siunauksen Herra suopi.
Kuin alamme nyt oiva työtä,
Täss' oiv' on sanat paikallaan;
Kuin kelpo lause työss' on myötä,
Niin juoksee työmme helpompaan.
Siis tässä tarkoin tutkikamme,
Min heikko voima aikaan saa,
Ja sitä miestä moittikamme,
Ken työnsä suotta alottaa.
Se onkin lahja ihmisellä
Ett' ensin miettii mielessään
Ja mittaa järjen mittehellä,
Mink' aikoo tehdä työllähän.
Tuokaa puuta, kuusipuuta,
Kuivaa, jota liekki sois!
Lähemmäksi haudan suuta!
Että helteen horniin lois.
Vask' jo pehmeni.
Tuokaa tinaki!
Että syntyis kellon aine
Sitkeä ja kaikuvainen.
Se, jonka taito maassa alla
Nyt valkealla valmistaa,
Se kirkon yllä korkealla
On meitä kiittäin kaikuva;
Se polvien vast' ilmauvaisten
Käy monta korvaa koskemaan,
Käy huolta soimaan huolivaisten.
Ja hurskaat templiin huutamaan.
Ja maassa täällä ihmisparkaa
Jos mitkä vaiheet saavuttaa,
Sen laidasta siell' ääni karkaa
Ja kansalle ne ilmoittaa.
Valkoisia vaskestamme
Kuplia jo kumpuaa,
Lipeällä ainettamme
On nyt aika luikentaa.
Puhdas vaahdostaan
Myös se olkahan,
Että soinnon selvän antais,
Sekä kaiun kauas kantais.
Sill' riemuisella soitollansa
Se lapsikultaa tervehtää,
Jok' alkaa maalla matkoansa,
Leväten unta lempeää;
Tään osat matkan kohtalossa
On vielä onnen kainalossa;
Nyt äitinrinnan hellä lempi
On heikon armas aamuhempi —
Vaan vuodet joutuin vierähtää.
Ja viskaten pois tyttöin vauvan
Jo poika syöksee maailmaan,
Ja lähtee kanssa matkasauvan
Nyt maata, merta tuntemaan. —
Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,
Niin niinkuin tähti taivahan
Siell' impi ruusuposkin hohtaa
Ujoinen hälle vastahan.
Niin toivo, tuska vaihetellen
Nyt hällä mieltä ahdistaa,
Ja yksinänsä käyskennellen
Hän kyyneleitä vuodattaa.
Ja milloin neittä seuraellen
Hän hältä silmänluonnin saa,
Niin silloin mieli leimahdellen
Jo kohta aaltoo onnea.
Oi armaita ja autuaita
Ens'-lemmen kulta-aikoja,
Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,
Ja sydän juo vaan hekkumaa;
Oi, jospa aina kestää taitais,
Ens'-lempi, armas riemuaikais!
Kas, kuin piippu ruskettuvi!
Pistän puikon taikinaan,
Jos se siitä lasittuvi,
Saamme käydä valamaan.
Poiat, koetelkaa
Valinainetta,
Tokko hauras norjan kanssa
Ottaa yhteen puuttuansa.
Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,
Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
Niin siinä syntyy sointoisuus.
Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,
Jos taltuu luonto luontoon yhteen,
Niin ett'ei tulis katumus.
Hempeä on morsiamella
Päässä kukkaseppele,
Koska kellon soimisella
Häntä viedään vihkille.
Vaan tää elonjuhla päättää
Ilon kukka-aianki,
Lakki ynnä huntu säätää
Neidon nuoren vaimoksi.
Kuin himo on pois,
On rakkaus jäävä;
Ja kukkanen on
Nyt heelmän tuova.
Ja mies elämään
Nyt vieraasen lähtee,
Hän liikkuu ja hankkii,
Ja liehuu ja riehuu,
Hän riistää ja raastaa,
Hän uhkaa ja puhkaa,
Kuin onnea etsii.
Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,
Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,
Niin perhe karttuu kuin kartano myös;
Tuo kelpo vaimo
Ja lapsien äiti
Siell' toimella holhoo
Ja lemmellänsä
Hän perhettänsä;
Ja tyttöjä neuvoo
Ja poikia ohjaa,
Ja päivällä, yöllä
Hän aina on työllä,
Ja voittoa vaan
Hän järjellä saa,
Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,
Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,
Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää
Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,
Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,
Ja liikkuu aina.
Isä kartanoportaaltaan
Ilomielellä ympäri katsoo
Sekä laskevi onneaan,
Nähden niityt ja notkuvat pellot,
Kuullen kaukoa karjansa kellot,
Nähden aittoja, lakkoja monta,
Täynnä viljoa laskematonta,
Kerskuen naurahtaa:
Vahva kuin vankka maa
On minun onneni,
Huoneeni, voimani!
Vaan ei liioin kiittämistä
Ole onnen kestämistä;
Pian rientää vahinko.
Nyt on valmis ainehemme,
Valamaan jo käydä saa,
Nyt kuin torven aukasemme,
Herran puoleen huoatkaa:
Kaitse huonetta!
Tappi auaiskaa!
Savuten ja kuumin lainein
Hyökää kaavaan kellonaine.
Kuink' arvoinen on valkea,
Jok' ihmisen on vallassa!
Hänt' aina töissään, taidoissaan
Täm' auttaa lahja taivahan.
Vaan hirmuinen on valkea,
Kuin kahleistansa karkoaa,
Ja entisille juonilleen
Kun joutuu luonnon neitonen.
Päästyänsä valloillensa
Katuloissa kaidoissa,
Lyö se kaikki leimujensa
Vimmatulla voimalla.
Sillä työtä ihmiskätten
Luonnon voimat vainoovatten.
Pilvi antaa
Sateen, kasteen,
Maalle nesteen,
Pilvest' ukko myös
Nuolen lyö.
Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,
Kellot käy!
Taivaskin
Ruskottavi:
Päivän rant' ei hohda niin!
Kansa kiljuu:
Auki tie!
Vettä vie!
Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan sortuin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
Äitit tyskää, lapset parkuu,
Karja vinkuu,
Hyppii, sinkuu:
Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
Kantamusten alla kiikkuu,
Kätten kautta kiitävillä
Ämpärillä
Vettä saadaan ruiskun juoda,
Kaarin korkein liekkiin luoda.
Ulvoin joutuu myrsky siihen
Tulen voimaa auttamaan,
Liekki lentää aittahan,
Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
Seinähirsiin, paksuin parsiin,
Kiitää, telmää sillä pohdin,
Että luulis vievän maan
Vakavilta juuriltaan,
Töytää taivaankantta kohdin,
Vallatoin.
Toivotoinn'
Ihminen ei luonnon kanssa
Tohdi koettaa voimiansa,
Paeten hän ahkeran
Näkee työnsä hukkuvan.
Tyhjät on
Jääneet seinät,
Ikkunoista tyhjät reiät,
Joista tuulet kaikki käyvät;
Suoraan aivan
Pilkistävät pilvet taivaan
Huoneesen.
Ihminen tuo
Hukkuneellen
Onnellehen
Silmän kerran vielä luo —
Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:
Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,
Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,
Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,
On perhe kaikki tallella.
Siell' on vask' nyt valmis maassa,
Muottihinsa mahtunut;
Tokkohan se lähtee maasta,
Onko työmme palkinnut?
Valu ehk'ei luontunut?
Tai lie muotti haljennut?
Monta kertaa toivostamme
Kovan onnen ottaa saamme.
Tääll' ihmislapsi mustan mullan
Maapeittoon uskoo töitähän,
Maamieskin kylvää kylvöään,
Ja toivoo siitä viljakullan,
Kuin aika joutuu, niittävään.
Myös tiedämm' itse joutuvamme
Me kaikki mustaan peittoon maan,
Vaan nousevamme arkuistamme
Ijäiseen riemuun taivahan.
Kirkon päältä
Verkalleen
Kaikuu kellot
Hautaisten.
Surukelloin ääni saattaa siellä
Matkamiestä viimeisellä tiellä.
Puolisoa, sen uskollisen,
Ah, sen hellän lasten äitin
On nyt Tuoni temmannunna,
Omiltansa ottanunna,
Mieheltä ja lapsiltai,
Joita hälle monta sai,
Joita itse kasvatti,
Hellästi myös hoiteli.
Valo on nyt perheen, huoneen
Ijäksensä sammunut,
Kuin on perheen äiti Tuoneen
Majansa nyt muuttanut:
Hänen kaipaa huoliansa
Lapsiparvi äititön,
Siassansa, toimissansa
Liikkuu vieras lemmetön.
Kunne kello jäähtynevi,
Työ nyt raskas seisokoon,
Niinkuin lintu laulelevi,
Kukin jouten olkohon.
Koska kirkkahat
Tähdet tuikkavat
Ja kuin iltakellot soivat,
Irti työst' on miehet oivat.
Askelilla ahkerilla
Metsämiesi kiirehtivi
Kodon kullan lämpimille.
Kotiin käyvät määkyin lampaat,
Paksurintaa,
Puhdaskarvaa nautakarjaa
Ammuin astuu
Navetoihin pitkä sarja;
Kulkee myös
Lyhdekuorma,
Lyhtehill' on
Kirjavainen
Kiehkurainen
Kukkia;
Nuoret niittomiehet käyvät
Tanssimaan.
Tiet ja raitit raukenevat;
Tulen reiman ympärille
Talon rahvas tunkeuvat.
Portit hiljan sulkeuvat.
Vaippa tumma
Vaipuu maalle;
Vaan ei rauhanmiestä kumma
Haahmo yön
Hämäräinen hämmästytä:
Lain voima poistaa pahatyön.
Laki kallis, viljavainen,
Luojan luoma taivahainen,
Side yksi ylhäisille,
Hyville ja halvimmille;
Kansakunnat liität, laitat,
Vallattoman mielen taitat;
Villit ihmistöille ohjaat,
Siveyden vallan pohjaat,
Itsekkään myös valjun saatat
Muistamahan isänmaataan!
Kaikki, toivoin työstä riistan,
Auttaat toinen toisiaan,
Koetella kilvan, kiistan
Saavat kaikki voimiaan.
Isäntä ja palvelija
Vapaudessa suojan saa,
Kaikilla on varma sija
Vastustella sortajaa.
Työ on miehen kunnia,
Viljan vaivannähnyt saa;
Ruhtinaalle arvo antakaa,
Arvo meille työmme vaivasta.
Rakas rauha,
Sulo sopu,
Olkaa, olkaa
Tässä meidän maassakin!
Älköön päivä moinen tulko,
Jolloin sodan julmat joukot
Tätä maata raatelevat,
Jolloin taivas,
Jonka hellä illan rusko
Kaunistaa,
Kylien ja kaupunkien
Palostakin heijastaa!
Särkekää nyt kellon kuori,
Tarpeens' on se täyttänyt,
Että silmää miellyttäisi
Kalu siinä syntynyt.
Vasaralla kolhikaa,
Kunne kuori halkiaa.
Kuinka kello ilmoin saadaan,
Ell'ei rikota sen kaavaa!
Työn taitaa irti kuorestansa
Vaan mestar' itse irtauttaa;
Oi surkeutta, jos virtanansa
Tulikuuma vaski vallan saa!
Se seinät vahvat maahan lyöpi,
Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,
Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.
Tult', onnettuutta oksentaa.
Kuin raaka voim' on vallan saanut,
Niin järjestys on varsin laannut,
Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,
Niin siin' ei järjen tointa näy.
Voi maata, jossa hiljallensa
On kertynyt paloainetta,
Ja kansa katkoin kahlehensa
Se itse ottaa oikeutta!
Pahanki kellon lieriin tarttuu,
Se vaikk' ois soipa sopua,
Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.
Ja kello ulvoo kapinaa!
Vapaus, veljeys! ääni raikuu;
Nyt rauhanmies käy miekkahan.
Ja torit täytyy, kadut kaikuu,
Ja ryöstää, tappaa aljetaan;
Ja ilvehillä hirmuisilla
Myös vaimot leikkiä nyt lyö,
Ja raatelijan hampahilla
He vastustajan syömen syö.
Ja Herran pelko aivan taukoo,
Myös säätyisyys on voimaton,
Ja konna kahlehensa laukoo,
Ja kaikki hurjuus irti on.
Julm' ompi kyllä sutten vimma,
Terävä hammas leijonan,
Vaan hirmuisimpa hirmuisimman
On ihmispeto vimmassaan.
Voi niitä, jotka sokeille
Tuon taivaansoihdun antavat!
He sill' ei nää, vaan kaupungille
Ja maille palon kantavat.
Kiitos, luoja lempeäinen!
Niinkuin taivon kuu
Kello kirkas, välkkyväinen
Kuorestansa paljastuu,
Aina kannasta
Asti laitahan
Tekijätä kiittää kirjat,
Laidan lehdet, lehvät, marjat.
Tänne, tänne
Työmiehet kaikki! vihkikämme
Ja uusi kello ristikämme,
Concordia sillä nimi on,
Se sopua vaan aina soikoon
Ja mielet yhteen saattaa voikoon!
Se olkoon sillä aina työ,
Nyt mestari sen siksi lyö.
Maast' ylhäällä se riippukohon
Kumussa sini-taivahan,
Ja ukon kanssa kaikukohon
Se läsnä tähtimaailman;
Se sieltä ääni ihmisille,
Kut maassa täällä matavat,
Ja oppi olkoon syntisille,
Ett' luojoansa muistavat.
Tuo vakaisia virkkakohon
Ja pyhiä sen vaskisuu,
Ja hetket lyöden lausukohon
Kuink' armon aika karkoittuu.
Se vaiheist' onnen vankukohon,
Vaikk' itse ompi tunnoton,
Ja kumeasti kaikukohon
Maanmatkaajitten kohtaloon.
Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,
Jo kohta hiljenevi taas,
Se neuvokoon: kuin pysyväistä
Ei ole luotu maailmaan.
Nuorin vahvoin nostakatte
Kellomme nyt kuopastaan,
Äänten maahan auttakatte,
Ylös taivaan ilmahan.
Nosta, nostakaa!
Jo se kohoaa!
Riemun kaupungille kantaa,
Rauhast' ensi äänen antaa.