VIII LUKU

Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin.

    Syysaamu harmaa ja kostea,
    loan vallassa vaunut sousi;
    mut säässä ja kelissä kehnossakin
    sulo tunne se suoniin nousi.

    Kodin kultaisenhan se ilmaa on,
    jota polttava poski tapaa!
    Ja maantien rapakko onhan tuo
    isänmaani rakkaan rapaa!

    Hevot mulle huiskutti häntää kuin
    tutut vanhat tuhansin muistoin,
    kakaratkin ne kauniilta näyttivät
    kuin heelmät Hesperian puistoin!

    Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki
    ja uurasta, hiljaista väki.
    Oli toukokuu kolmekymmentä-yks,
    kun viimeks sen silmäni näki.

    Ilos silloin ilmassa päivän koi,
    maa kukkaishäitä vietti,
    kevätkaihoja linnut liversi,
    ja ihmiset toivoi ja mietti —

ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista!

    Saa Vapaus liehuvin lippuineen,
    käy karkelot, soitot soipi,
    ehkä Bonapartenkin takaisin
    se tuonelta tuoda voipi!"

    Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan,
    ja moni nulikka-paha,
    joka itikkahoikkana maahan sai,
    nyt on mahtaja isomaha.

    Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan
    kuin rakkaus, toivo ja usko,
    heillä meidän viljoista viineist' on
    nyt nokalla rohkea rusko. — —

 Eikä juosta ja rynnätä Vapaus
    voi enää, sen jalka on nilkku;
    alas Pariisin torneista tuijottaa
    vain trikolori-tilkku.

    Ylös sittemmin keisari noussut on,
    mut mieheksi äänettömäksi
    madot Englannin hänet jo saattoi nuo,
    hän jälleen hautaan läksi.

    Omin silmin ne hautajaiset näin,
    näin kultaiset vaunut, joilla
    kuus voitotart' oli kultaista,
    arkku kultainen hartioilla.

    Kautt' Elyseisten kenttien,
    kautt' uljaan Riemukaaren,
    kautt' usmain ja lunten hiljaa niin
    kävi saatto sankaripaaren.

    Rämis vihloin kauhea musiikki,
    väris soittajat viiman alla.
    Sotalippujen kotkat tervehti
    mua katseella murehtivalla.

    Niin oudoilta, vanhaan muisteloon
    lumotuilta ihmiset näytti —
    tarun keisarillisen kangastus
    taas mielet tenhoi ja täytti.

Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut.

IX LUKU

Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä.

    Oli pöytä katettu. Herkut näin
    ma taas peri-germanilaiset.
    Sua hapankaalini tervehdin,
    sun lemus on ihanaiset!

    Kera kaalisten haudotut kastanjat!
    niit' ennen söin emon koissa! —
    Kapaturskat te kotoiset, terve myös!
    miten viisaina virutte voissa!

    Isänmaa joka ihmissydämen
    on ainainen aarre — maistaa
    myös hyvältä munat ja silakat,
    kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.

    Miten riemusi makkarat rasvassaan!
    Ja rastaat, paistetut, pienot
    herran-enkelit omenahilloineen,
    tervetullut! ne visersi vienot.

    "Tervetullut, maanmies!" — ne visersi —
    "jo viikon viivyitkin poissa,
    kera vierasten lintujen leikamoit
    vain vieraissa viidakoissa!"

    Oli pöydässä hanhi, hiljainen,
    hyvänsävyinen olento siellä.
    Mua kerran lempinyt lie kenties,
    kun nuor' oli kumpikin vielä.

    Mua silmäs se katsein niin merkitsevin,
    niin syvin, niin hellin, niin heikein!
    Oli kaunis sisällä sielu kai,
    mut liha ei murennut leikein.

Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin.

X LUKU

Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.

    Siellä mulle kiltisti punssia kaas
    soma tyttö tyllykkä muudan —
    kuin keltasilkkiä kiharat,
    ja silmät kuin lempeä kuudan.

    Tuo westfalilainen soperrus
    taas soittona korvissa soi mun.
    Sulomuistoja punssi se höyrysi,
    tutut veikot mielehen toi mun,

kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!

    Niin paljon heist' ain' olen pitänyt
    kelpo Westfalin pojista noista —
    väki niin luja, vakaa ja uskollinen,
    ei koskaan kuorella loista.

    Miten miekkasill' uljaina seisoivat
    he leijonamielin ja -tarmoin!
    Niin vilpittömästi he iskivät,
    niin kvartein ja terssein varmoin.

    Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat,
    ja silmiss' on kyynellammet,
    kun ystäväliittoon he kättä lyö,
    nuo sentimentaaliset tammet.

    Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon,
    jalo kansa, sun kylvöjes keot,
    sodat maaltas ja maineet estäköön
    ja uroot ja urosten teot.

Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!

XI LUKU

Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.

    Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas
    tässä häviöön hänet hääsi;
    tässä ravassa Saksan kansallisuus
    se voiton päälle pääsi.

    Jos Hermann vaalevin heimoineen
    ois tässä tappion saanut,
    me roomalaisia oltais nyt,
    ois Saksan vapaus laannut!

    Tavat Rooman täällä nyt vallitseis,
    ja Rooman kieli se soisi;
    vestaaleja Münchenissäkin ois,
    qviriittejä svaabit oisi!

    Nyt Hengstenberg olis haruspex
    ja sonnein suolia urkkis.
    Neander, neuvokas auguuri,
    se lintuin kulkua kurkkis.

    Birch-Pfeiffer tärpättiä jois
    kuin muinen naiset Rooman
    (uriinille kuuluu se antaneen
    niin erinomaisen arooman).

    Ei lumppusaksa nyt Raumer ois,
    vaan roomalainen Lumpacius,
    ja riimittä laulais Freiligrath
    kuin muinen Flaccus Horatius.

    Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri,
    ois nimeltä Grobianus.
    Puhuis Massmann, me hercule! latinaa,
    tuo Marcus Tullius Massmanus!

    Jalopeurain, hyenain, shakaalein
    kera otella totuuden tulkit
    areenalla sais, katulehdiss' ei
    tulis kintuille penikka-nulkit.

    Yksi Nero, ei kolmea tusinaa
    maanisää meill' olis tuhmaa.
    Me valtimot avaten näytettäis
    orjuuden vahdeille uhmaa.

    Ois Schelling maar koko Seneca,
    kun kohtais moinen fatum.
    Corneliuksemme kuulla sais:
    "Non pictum est, qvod cacatum!" —

    Vaan onneksi Varuksen legiot
    löi Hermann taistelollaan,
    pois roomalaiset ne tungettiin,
    ja me saksalaisia ollaan!

    Meillä Saksan mieli ja kieli on,
    kuin ollut on iät päivät;
    nimi aasin on aasi, ei asinus,
    ja svaabit svaabeiksi jäivät.

    On Raumer lumppusaksa vain,
    saa kotkantähden viimein.
    Ei ole Horatius Freiligrath,
    vain laatii lauluja riimein.

    Puhu onneks ei Massmann latinaa,
    Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,
    tärpättiä saastaista särpi ei
    kuin Rooman naikkoset salaa.

    Oi Hermann, se on sun ansiosi
    Siks sulle patsas suuri
    Detmoldiin tehdään — se kohtuus on
    panin lisäni listaan juuri.

XII LUKU

Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.

    Alas astui ajaja laudaltaan
    avun hakuun kylästä kiirein.
    Jäin yksin, metsä mun ympäröi
    sydänöisin, ulvovin piirein.

    Sudet nälistyneillä äänillään
    ne ulvoi viiltävin vimmoin.
    Kuin kynttilät yössä tuikkivat
    nuo silmät kiiluvin kimmoin.

    Kai oli kuullut mun tulostain
    tuo metsän karvainen kansa,
    ja kunniakseni tulitti tien
    ja kaiutti kuorojansa.

    Mulle kunniavastaanotto, sen nään,
    noin suodaan silmillä, suilla!
    Otin asennon heti ja vastaamaan
    kävin liikkeillä liikutetuilla:

    "Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,
    joka jaloon seuraanne toi mun,
    niin sydämenpohjainen ulvonta
    missä tervehdykseksi soi mun.

    Oi, mittaamaton on tunne tuo,
    minkä mielelleni se antaa;
    tään hetken ihanan iäti
    ma tahdon muistossa kantaa.

    Teitä luottamuksesta kiittää saan,
    jota minulle olette suoneet
    ja koetuksissa näkyviin
    ain' uskollisesti tuoneet.

    Sudet, veljet! Te minuun luotitte,
    ette käyneet kurjien paulaan,
    muka ett' olin koiraksi kääntynyt
    ja ottanut renkaan kaulaan,

pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.

    Jos lampaanturkin mä toisinaan
    vedin päälleni pahaan säähän,
    mun haaveilla onnea lammasten
    toki tullut ei ikinä päähän.

    En ole lammas, en koira, en
    hovineuvos, en silli mikään —
    susi oon, suden mulla on sydän ja suu
    ja ikenet niin-ikään.

    Olen susi ja sutten keralla
    ain' ulvon ma — teit' en heitä.
    Niin, itseänne kun autatte,
    niin luojakin auttaa teitä!"

Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.

XIII LUKU

Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!

    Kun yhden kupeen valaistuaan
    se hehkuvin kiirein heittää
    valon toiselle puolle, niin pimeys
    sill' aikaa jo toisen peittää.

    Kivi Sisyphon yhä se vierii pois,
    Danaiidit seulaansa täyttää
    ei saata, ja turhaan aurinko
    maapallolle soihtua näyttää! — —

    Tien varrella, valoon kun alkavaan
    sumu hälveni aamun suussa,
    sen miehen kuvan ma huomasin,
    joka riippui ristinpuussa.

    Näkös, serkku parka, mun murheiseks
    saa aina, jok' alttihisti
    tämän maailman mielit lunastaa,
    sa narri, sa utopisti!

    Se pahoin on sua pidellyt
    tuo herrain korkea raati,
    vaan kirkon ja valtion kimppuun ken
    niin sokkona käymään vaati!

    Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi
    tuhat vuotta ja tovin toista;
    vain oisit kirjan kirjoittanut
    sa taivaan asioista.

    Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois
    maan päällä loukata tainnut;
    Sensuurin laupias suoja sun
    ois ristinpuulta kainnut.

    Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun
    vain oisitpa valikoinut!
    Kyky, henki suli' oli — ja oisithan
    vanhurskaita säästää voinut!

Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!

XIV LUKU

    Sää märkä, maisema kalju — taas
    vain lokaa harmaata halo!
    Toki elää ja helaa mun hengessäin:
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Runon vanhan loppukertaus,
    jota ammani ennen lauloi —
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun
    kuin paimentorvi pauloi.

    Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän
    iloss' elää ja hekkumassa,
    kunis kerran riippuvan tavataan
    pajun harmaan haarukassa.

    Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
    sen todisti sankka salo;
    se työt' oli Fehmen kostajain —
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
    oli saattanut ilmi sen palo.
    Ottilia huutanut kuollessaan:
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Ja laulua muistaissa muistan myös
    tuon hoitajamummoni hyvän,
    näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
    joka rypyn ja kurtun syvän.

    Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,
    ja julmat kummitusjutut
    ja kansanlaulut ja tarinat
    ne kaikk' oli hälle tutut.

    Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
    kuinka kuninkaantytär nuori
    kedoll' autioll' istui itsekseen
    ja kultakutreja suori.

    Hän hanhipaimenna hanhineen
    siell' olla sai, ja kun illoin
    piti karja portista ajaa taas,
    hän surren seisahti silloin.

    Näet portin päälle naulittu
    oli hevon pää, hepo-raukan,
    joka häntä maalle vieraalle
    oli viemään lähtenyt laukan.

    Tytär kuninkaan kovin huokasi:
    "Oi Falada, missä sun nään nyt!"
    Hevon pää se vastahan valitti:
    "Voi, ettet kotia jäänyt!"

    Tytär kuninkaan kovin huokasi:
    "Tään äiti jos aavistaisit!"
    Hevon pää se vastahan valitti:
    "Sydän raukalta ratkeaisi!"

    Vedin henkeä tuskin, kun sopottain
    niin vakaana kertomusta
    Punaparrasta, keisaristamme hän
    sai sanelemaan salatusta.

    Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet
    niin uskoo, vakuutti muori,
    hänet sotureineen on suojaansa
    vain kätkenyt lumottu vuori.

    Kyffhäuser nimi sen vuoren on,
    joka heidät luolaansa salaa;
    saliholvien laessa lamput ne niin
    valoll' aavemaisella palaa.

    Hevostalli niist' etumainen on,
    monta tuhatta hevosta missä
    näet seimien ääressä seisovan
    sa valjaissa välkkyvissä.

    Ne on satuloidut ja suitsitetut,
    vaan nuo monet tuhannet ratsaat
    ei hirnahda, ei heilahda,
    ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.

    Sotamiehiä salissa toisessa
    tuhatt' on monen monituista,
    kuve kupeessa oljilla permannon,
    on urosta partasuista.

    Ovat aseissa kiireestä kantahan,
    mut urosten uljas rivi
    ei hievahda, ei hiiskahda,
    he nukkuvat kuin kivi.

    Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys
    sali kolmas on koston hankkein,
    teräs-, hopeasopaa ja kypärää,
    tuliaseita muinaisfrankkein.

    Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
    aseryhmää varten sentään.
    Sen keskeltä musta-puna-kultainen
    ylös lippu ylpeä lentää.

    Itse keisari neljänness' istuvi
    jo vuosisatojen takaa
    kivituolilla, kivipöydässä,
    pää kätten varassa vakaa.

    Alas aaltoova parta on punainen
    kuin tulenliekkien huima,
    välin silmäluomi se rävähtää,
    käy ryppyyn monesti kulma.

    Uness' onko vai ajatuksissaan?
    sit' et arvaa tarkasti aivan;
    mut oikea hetki kun kerran saa,
    ylös näät hänen ponnahtaivan.

    "Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa
    ja viittaa oivin viirein.
    Asekalskeella väkensä varteva
    ylös kimpoo unesta kiirein.

    Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,
    ne kuopivat, korahtelevat.
    Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
    ja torvet ne torahtelevat.

    Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
    ovat maanneet halunsa täyden.
    Kovin kostaa keisari, murhaajain
    kera tuimalle tilille käyden —

    salamurhaajani, joilta surmansa
    sai kerran ihana, jalo,
    kultakutrinen neitsyt Germania —
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Monen ilkkuin istujan linnassaan,
    joka luuli vastuusta vapaa
    olevansa, silloin kostava köys,
    viha Barbarossan tapaa! — — —

    Oi mummoni vienoine virsines,
    oi taruinen syntymätalo!
    Sydän taikauskoinen riemusta soi
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

XV LUKU

    Sade hieno silmille hyisnä niin
    kuin neulantutkaimin tuiskii.
    Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,
    niin murheisna hännät huiskii.

    Soi toitahus ajajan torvesta,
    sen nuotti tutulta tuntuu —
    "Kolme poikaa portille ratsastaa!"
    Niin mieleni uniseks untuu.

    Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,
    unen juoni se kauas juoksi,
    minut ihmevuoreen se tuonne vei
    Punaparta-keisarin luoksi.

    Kivikuvana enää istunutkaan
    hän ei kivi-istuimellaan;
    ei ollut niin arvokas näöltäkään,
    kuin yleensä kuvitellaan.

    Läpi salien kävellä vaapersi
    ja haasteli kanssani haluin,
    mulle näytteli kaikkia aarteitaan
    kuin kauppias muinaiskaluin.

    Asesalissa mulle hän neuvoi kuin
    piti käytellä pyssynperää,
    pois ruosteesta manttelinliepeellään
    pari hivutti miekanterää.

    Hän riikinkukon-pyrstöllä myös
    monen puhdisti rautapaidan
    ja monen kypärin tomuistaan,
    monen piikkilakinkin laidan.

    Lipun tomutti samoin ja pakisi:
    "Se ylin on ylpeys mulla,
    että koita silkkiin ja toukkaa ei
    ole ehtinyt puuhun tulla."

    Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili,
    päänalusna kummut kilpein,
    väki tuhantinen, sotavalmis tuo,
    pakis äijä tuulin hilpein:

    "Puhukaamme, etteivät heräjä,
    nyt äänellä alennetulla;
    sata vuotta ohi on mennyt taas,
    ja nyt maksupäivä on mulla."

    Ja keisari hiljaa tassuttain
    luo kulki nukkujan kunki,
    ja salaa taskuhun kullekin
    tukaatin kolikon tunki.

    Salamyhkäisesti hän hymyili,
    kun kummastukseni näki:
    "Tukaatin mieheen palkkaa saa
    joka vuosisadalta väki."

    Ja salissa, jonka ratsujen
    rivit liikkumattomat täytti,
    siellä keisari hykersi käsiään,
    kovin tyytyväiseltä näytti.

    Luki yksitellen hän laukit nuo
    ja taputti kyljille; — kuulin,
    kun laski ja laski hän, itsekseen
    hätähoppuisin jupisi huulin.

    "Luku viel' ei täysi", — virkahti
    hän viimein nurjalla miellä —
    "sotaväkeä, aseit' on kylliksi,
    mut ratsuja puuttuu vielä.

    Hevossaksoja laittanut samoamaan
    olen joka maailman loukon,
    mulle ostaa ne parhaat juoksiamet,
    olen saanut jo hyvän joukon.

    Ma odotan, kunnes on luku täys,
    silloin isken ja isänmaani,
    jalon Saksankansani vapautan,
    joka vartovi tulentaani."

    Pakis keisari noin, vaan ma huudahdin:
    "Anna paukkaa, sa vanha veikko,
    anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat,
    jos hevosten luku on heikko."

    Punaparta; vastasi' naurussa; suu:
    "Ei hyväksi hoppua pitää,
    ei Roomaa päivässä rakettu,
    hyvä vilja se vitkaan itää.

    Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo,
    tasan varttuvi tammen varsi;
    "Chi va piano, va sano", Rooman on
    valtakunnassa sananparsi."

XVI LUKU.

Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta.

    Kävin taas läpi salien kaikuvain
    hänen kanssaan juttua pitäin;
    piti kertoa kaikesta, kysymätään
    hän kyseli vaan minkä mitäin.

    Ei vuoteen moneen moniseen
    ylämaailmast' ollut tuolta,
    sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,
    hän saanut niin sanaa puolta.

    Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch
    nyt eli, mit' erikoista
    Dubarry oli tehnyt, lemmitty
    tuo Ludvig viidennentoista?

    "Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt!
    Jo Moses on ammoin kuollut
    kera Rebekkansa, myös Abraham,
    rakas poikans', on nurmen nuollut.

    Oli Abraham siittänyt Leastaan
    vesan, kutsutun Feliksiksi;
    hän kristillisyydessä pitkälle pääs,
    jo kapellimestariksi.

    Ja Karschin muori on vainaa myös,
    tytär, Klencke, samalla lailla;
    tytär tyttären, Helmine Chézy, lie
    viel' elävitten mailla.

    Iloss' eleli kreivitär Dubarry —
    ajall' Ludvigin elää päti;
    hänet vihdoin kun giljotineerattiin,
    hän oli jo vanha täti.

    Hänen Ludviginsa vuoteessaan
    kuoli rauhassa vanhaan muotiin,
    vaan giljotiinille seuraava
    kuningattarinensa tuotiin.

    Sille Antoinette kuningatar
    nous suurta uljuutta näyttäin,
    Dubarry taas giljotineerattavaks
    meni itkulla ilman täyttäin." — —

    Akin silmät keisarin seisattui
    mua kohti, jäi pasteeraus
    hältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala,
    mitä on se, giljotineeraus?"

    "On giljotineeraus" — selitin —
    "uus keino, mi vaivaa säästää,
    jolla kansaa kaikensäätyistä
    voi elonpäiviltä päästää.

    Sitä keinoa varten vaaditaan
    kone myöskin erikoinen,
    sen keksinyt on herra Guillotin,
    siks sillä nimi on moinen.

    Sinut siinä lautaan nuoritetaan; —
    se painuu; — sun kahden paalun
    se väliin tempaa; — ylhääll' on
    terä kolmikulmaisen piilun; —

mies nuorasta vetää, ja sievästi alas terä se luistaa äkin; — siinä tilaisuudessa sinulta pää putoo pohjalle säkin."

    Minut keisari keskeytti: "Vaikene,
    murhakoneesta mokomasta
    älä haasta, taivas varjelkoon
    sen kättäni saastuttamasta!

    Mitä, kuningas ja kuningatar!
    Ne nuoritettuina lautaan!
    Johan viety on viimeinen respekti
    ja etiketti hautaan!

    Ja ken olet sa, joka julkeet noin
    mua tutusti sinutella?
    Maltappas, poika, sun purstos maar
    pian tahdon ma masennella!

    Mun nostaa sisintä sappeain,
    kun kuulen puhettas pöyhkää,
    sun hengitykses jo herjausta,
    majesteetinrikosta löyhkää!"

    Noin äijä kun suuttui suunniltaan
    ja vallassa sokean vimman
    kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös
    purin sisuni salaisimman.

    "Herra Punaparta" — ma huudahdin —
    "olet vanha sa satuhaamu,
    mene maata, meille sinuttakin
    kyll' aukee vapauden aamu.

    Tasavaltalaiset ne nauraa sais,
    meill' etupäässä jos vilkkuis
    eto kummitus kruunuin ja valtikoin, —
    kovin ilkeästi ne ilkkuis.

    Ei lippusikaan mua miellytä,
    ei koko sen musta-puna-kulta;
    halun vanhasaksalais-narrit sen
    otti opistoaikaan jo multa.

    Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan
    pysyt kiltisti kotona täällä —
    kun oikein mietin, on keisari vaan
    meille kiusana kiusan päällä."

XVII LUKU.

Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.

    Unen ihannehaavehissa vain
    mies Saksan saksaksi julki
    heille mielensä tuo, min uskollinen
    sydän syvimpähänsä sulki.

    Ohi metsän menossa oltiin, kun
    ma havahduin, — näkö puiden,
    tuo puinen, alaston todellisuus,
    udut hajotti haaveiluiden.

    Mulle tammi päätänsä pudisti
    ja viittoi koivu ja viita
    niin varoittavasti — ma huudahdin:
    "Rakas keisari, anteeks se riita!

    Punaparta, anteeks se pikaisuus!
    Sulla suurempi paljon kuin mulla
    on viisaus ja maltti — mut etkö voi,
    oi keisari, pian jo tulla?

    Jos giljotiini ei mielees, niin
    pysy vanhoissa keinoissa: miekka
    varall' aatelin, nuoraan porvari taas
    ja moukka mekkoniekka.

    Välin aatelinenkin hirtätä vaan
    toki vaihteluksi, ja lyötä
    vähän päitä moukkain ja porvarein,
    kaikk' oommehan luojan työtä.

    Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo
    Kaarle viidennen käyntiin taas sa,
    taas kansa vanhoihin säätyihin
    ja ammattikuntiin jaa sa.

    Pyhä vanha Rooman valta taas
    ehyt nosta sa ennellensä,
    koko elvytä möyhtynyt muinaisuus
    meille kaikkine ilveinensä.

    Kesk'aika oikea, tosi tuo,
    se sietää toki on toista —
    valetilasta tästä sa vapahda vaan,
    meno kaksikarvainen poista,

meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.

Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"

XVIII LUKU.

Minden on luja linnoitus, varustus vahva aivan! Kera Preussin linnain ei liioin vaan tekemistä mun, kiitos taivaan.

    Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niin
    kumis sillan lasketun laudat
    yli ajaessamme; hämärät
    alla ammotti vallihaudat.

    Niin uhkaavan tuimasti tuijotti
    mua kohti korkea muuri;
    kävi ratisten auki ja ratisten
    taas sulkihe portti suuri.

    Ah! murhe mun sieluni täytti kuin
    Odysseyn sielun, konsa
    Polyphemos paaden nostanut
    oli aukolle asuntonsa.

    Tuli korpraali vaunuille vaatimaan
    nimet matkustavain. — Ei-kenkään
    nimelt' olen ma, silmälääkäri,
    jäät jättien silmistä henkään.

    Majatalossa ankeus yltyi vaan,
    ei maistunut ruoka, ma maata
    menin kohta, mut paatena painoivat
    mua peitot, en nukkua saata.

    Oli untuvavuode se leveä,
    punadamasti-uutimet, teltta
    kulunutta kullan väriä
    ja tomuinen tupsuheltta.

    Tuo kirottu heltta! Se untani
    yhä häiritsi aamuun asti;
    se häilyi kuin miekka Damokleen
    yli pääni niin uhkaavasti.

    Välin käärmeenpääksi se muuttihe,
    ma kuulin, kun sähis se salaa:
    "Nyt linnassa olet ja linnaan jäät,
    ikipäivänä täält' et palaa!"

    "Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin,
    jos pääsisin kotia viereen
    oman vaimo-kultani Pariisiin,
    tuonne Faubourg Poissonièreen!"

    Välin tuntui, kuin joku otsallain
    otus limainen liikkuis ja kävis,
    kuin kylmä sensorinkäsi, ja mun
    ajatukset aivoista hävis. —

    Santarmeja ruumisliinoissa
    mun vuoteeni ympäri vilkkui
    kuin valkoaaveita, korvissain
    pahat kahleet kalkkui ja kiikkui.

    Ah, aaveet raasti mun mukanaan,
    ja viimein itseni löysin
    ma syrjältä suistuvan kallion;
    olin siihen ma kytketty köysin.

    Tuo ilkeä tupsu turjake!
    Taas näin sen, tuonne kun tulin,
    mut korppikotkalta näytti se
    nyt kynsin ja mustin sulin.

    Se Preussin kotkalta näytti nyt,
    mun koppoi allensa kourin;
    se maksaa repi mun rinnastain,
    ma voivotin, voihkin ja hourin.

    Ma voihkin, kunnes jo kukko huus
    sitä pakeni painajainen.
    Hiess' uin ma Mindenin sängyssä,
    taas kotka on tupsuna vainen.

    Pikapostilla pois ma matkustin,
    vasta vapaassa luonnossa tuolla
    taas saatoin vapaasti hengittää
    mä Bückeburgin puolla.

XIX LUKU.

Danton, sa pahasti erehdyit, ja se maksoi pääsi hinnan! Kyll' anturan alla kuljettaa voi isänmaansa pinnan.

    Puoli Bückeburgin maata jäi
    mun saappaani anturoihin;
    elinpäivänä vielä en sattunut
    ma moisihin savikoihin.

    Ma Bückeburgissa katsomaan
    sukulinnaa poikkesin suurta,
    isoisäni miss' oli syntynyt; —
    isoäit' oli Hampurin juurta.

    Tulin puolissa päivin Hannoveriin,
    sain saappaista pois savivahdon
    ja riensin kaupungin katsontaan, —
    ain' oppia matkoista tahdon.

    Hyvä Jumala! sielläp' on siistiä!
    Kadut ei kurakaukaloita.
    Siell' loistorakennuksia näin,
    hyvin kauniita kartanoita.

    Tori suur' oli muuan varsinkin,
    taloin ympäröity uhkein;
    oli palatsi, asunto kuninkaan,
    näkö jonka on mitä muhkein,

    (se on palatsin.) — Pääoven edess' on
    kopit vahtien molemmin kulmin.
    Punatakkeja vahdissa pyssyineen
    on muodoin niin murhan-julmin.

    Ties oppaani: "Tässä asuu Ernst
    Augustus, suurtorylainen
    jalo, vanha lordi, mut vuosikseen
    hyvin vielä virkeänlainen.

    Olo häll' on idyllisen turvallinen,
    näet paremmin kuin punanuttuin
    kaikki parvet puuttuva uskallus
    häntä turvaa rakasten tuttuin.

    Hänet joskus nään, ja hän päivittää
    miten kuiva virka on kovin
    tää kuninkuus, johon tuomittu hän
    nyt on päänä Hannoverin hovin.

    Isobritannilaisille tavoilleen
    muka täällä ahdasta niin on,
    ihan pelkää vaan, että silmukkaan
    hänet vielä saattava spleen on.

    Toiss' aamuna kamiinin ääressä näin
    hänen häärivän kumarassa;
    oli kuningas kipeille koirilleen
    lavemangia laittamassa."

XX LUKU.

Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta.

    Ja kun äitini luo tulin äkkiään,
    ilo hänt' ihan häpsähytti;
    "Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi
    kädet yhteen, läpsähytti.

    "Lapsi kulta, kolmetoista jo on
    ohi vuotta, ennenkuin palaat!
    Kova nälkä sulla on varmaankin —
    sano mitä sä syödä halaat?

    On hanhea, kalaa ja kauniita
    myös appelsiineja mulla."
    "Anna hanhea, kalaa ja kauniita
    vain appelsiineja tulla."

    Emo ilosta säteili nähdessään
    mun ruokahaluni julman,
    sen sitä, tuon tätä hän kyseli,
    välin pisti pahankin pulman.

    "Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan
    hyvin siell' on vieraissa laitas?
    Tokko rouvas on toimekas emäntä
    ja parsii sukkas ja paitas?"

    "Kala hyvältä maistuu, maammosein,
    mut ääneti syödä se pitää;
    niin helposti kurkkuunsa ruodon saa,
    älä nyt multa kysele mitään."

    Tuli hanhi pöytään, kun popsinut
    kalan tuon olin kaunihisti.
    Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas,
    välin pahankin pulman pisti.

    "Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa
    on parempi elää, ja kumpi,
    tämä Saksan kansa vai Ranskanko,
    on mielestäs mieluhumpi?"

    "Hyvä Saksan hanhi on, maammosein,
    mut muheammiksi kuin meillä
    ne ranskalaisin' on syötetyt,
    myös paremmat höysteet on heillä."

    Tuli appelsiinien vuoro, kun jo
    teki lähtönsä hanhenpaisti;
    ne ol' odottamattoman oivia,
    ihan mainiolta ne maisti.

    Jo äiti minulta mielissään
    taas kyseli kyselemätään,
    hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun
    välin saada ol' aivan hätään.

    "Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt?
    Yhä vieläkö ulkona tuolla
    sa politikoit? Nyt kannaltas
    minkä puolueen olet puolla?"

"Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla."

XXI LUKU.

Taas alkaa kohota poroistaan vähitellen kaupunki polo; kuin puudelin puoleksi kerityn on Hampurin hahmo nolo.

    Näen murehella ma kadonneen
    monen kallismuistoisen kadun. —
    Missä talo, joss' suutelot suutelin
    ma ensi lempeni sadun?

    Missä kirjapaino, jost' ilmoille
    mun matkakuvani tuli?
    Missä kellari, jossa kerran mun
    ens osterit suuhuni suli?

    Ja Dreckwall, missä Dreckwall on?
    Sit' on hakea turha työ nyt!
    Missä paviljonki, joss' olen niin
    monet sokeritortut syönyt?

    Missä porvariston ja senaatin
    koti korkea, raatitalo?
    Tulen tuiman saalis! Pyhintäkään
    ei säästänyt ahne palo.

    Viel' ihmiset huokaili hätäänsä
    ja kasvoilla murhe musta
    palon suuren surkuteltavaa
    he muisteli tapausta:

    "Joka haaralla valkea valloillaan,
    kaikk' kietoi se liekein ja sauhuin!
    Tulipatsaina tornit kirkkojen
    ne sortui ryskein ja pauhuin.

    On porona vanha pörssi nyt,
    joss' isämme asioivat
    läpi vuosisatojen keskenään
    niin rehellisesti kuin voivat.

    Pankki, kaupungin kultainen sielu, jäi,
    Herran kiitos! ja kirjat, joissa
    joka miehen arvo merkitty
    on selvissä numeroissa.

    Meille kansat kaukaisimmatkin
    keräs apua, kiitos Herran!
    hyvä kauppa — se kolehti tuotti noin
    miljoonan kahdeksan verran.

    Tosihurskaat ja kristityt hoitivat
    apukassaa tuota — ei tiennyt
    käsi vasempi konsaan, paljonko
    oli oikea kulloinkin vienyt.

    Avoimiin käsiimme tulvanaan
    tuli rahaa kaikista maista,
    elintarpeita myös, ylenkatsottu
    ei lahjaa minkäänlaista.

    Tuli leivät ja lihat ja liemet myös,
    puvut, peitteet tukkunansa!
    Meille miel' oli Preussin kuninkaan
    myös johtaa jo joukkojansa.

    Tuho aineellinen tuli korvatuks,
    se voitiin arvioida —
    mutta hirmu se, meidän hirmumme,
    sit' ei millään korvata voida!"

    Sanoin rohkaisevasti ma: "Ette saa
    noin, veikkoset, itkua valaa;
    oli Troija parempi kaupunki,
    vaan silt' oli pakko palaa.

    Talot uudet tehkää ja kuivatkaa
    pois katuinne ropakko-roiskut,
    ja paremmat lait te laittakaa
    ja paremmat paloruiskut.

    Ei kilpikonna-lientänne
    pidä liiaksi pippuroittaa,
    nuo lihavat suomukarppinne myös
    voi terveyttä vahingoittaa.

    Vähän vaaraa kalkkunat teille saa,
    vaan varottavammat on pillat
    sen linnun, mi pesäks on ottanut
    pormestarin peruukkivillat.

    Mikä turman lintu se on, sit' ei
    tässä tarvis sanoa mulla.
    Mult' aina, kun sitä aattelen vaan,
    ylös tahtoo yökätys tulla."

XXII LUKU.

Vielä muuttuneemmat kuin kaupunki on kaikk' ihmiset — kallella-päiset ja apeat kadulla astuissaan kuin rauniot käveleväiset.

    On hoikat viel' yhä hoikenneet,
    yhä pullistuneet on pulleet,
    on lapset vanhoja, vanhat taas
    on jälleen lapsiksi tulleet.

    Moni imuvasikka entinen
    nyt mua jo mullina kohtaa;
    moni pikku hanhonen piiperö
    emähanhen jo höyhenin hohtaa.

    On vanha Gudel maalattu
    ja siistitty sireeni-somaks;
    tukan mustan ja hampaat valkeat
    upo-uudet on hankkinut omaks.

    Oli tuttuni, paperikauppias tuo,
    lujin kestämään ajan hallan;
    pää kehäss' on hiusten kellahtavain —
    kuin Johannes kastaja vallan.

    Näin ————:n vilahtamalta vain,
    ohi pyyhkäs kuin puhallettu;
    aju palanut raukan, ja Bieberill'
    oli kuulemma vakuutettu.

    Näin vanhan sensori-kuomanikin.
    Tuli halki usman ja huurun
    hän Hanhitorilla vastaani, —
    pään kantoi kovin jo kuurun.

    Me toistemme kättä pudistettiin,
    ukon silmään kyynel täytti.
    Miten iloitsikaan minut nähden taas!
    Se liikuttavalta näytti. —

    En kaikkia tavannut. Ajalliset
    monelt' askeleet jo on laanneet.
    Ah, silmäni Gumpelinoakaan
    eloss' enää ei nähdä saaneet!

    Pois suuren sielunsa henkäsi
    jalo tuo juur' ennenkuin saavuin,
    Jehovan istuimen eess' on nyt
    seraafina kirkkain kaavuin.

    Tuota käyrää Adonista turhaan hain
    halki Hampurin kadut ja torit,
    jolla kuppeja, yöposliineja
    oli kaupan kukkurakorit.

    Pikku Meyer vieläkö elossa lie,
    sitä tiedä en toden totta;
    en nähnyt miestä ja unohdin
    selon Cornetilta ottaa.

    Sarras, tuo puudeli uskollinen,
    pois kuollut on — haikea hukka!
    Kynäniekkaa kymmenen ennen maar
    ois uhrannut Campe rukka. — —

    On juutalaista ja kristittyä,
    niin kauas kuin muisti kantaa,
    väki Hampurin; — jälkimmäistenkään
    tapa juur' ei ilmaiseks antaa.

    Koko hyviä kristityt kaikk' on, myös
    hyvin päivällisensä syövät,
    ja vekselinlankeema-päivänsä
    hyvin harvoin he laiminlyövät.

    Taas juutalaisten joukkoa kaks
    eri puoluetta on heitä;
    synagoogassa vanhat vaeltaa
    ja nuoret temppelinteitä.

    Halu hangotella on nuorten, ne
    sianlihan on nielijöitä,
    demokraatteja; vanhat pikemmin taas
    ovat ylimysmielijöitä.

    Pidän vanhoista, pidän nuorista,
    vaan varma se on kuin vala,
    eräs muu laji: silakat savustetut,
    on vielä parempi kala.

XXIII LUKU.

Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.

    Oli kaunis ilta, kun Campe vei
    minut sinne, — meill' iltatuimaan
    oli tuumana Reininviinissä
    siell' osterit panna uimaan.

    Hyvä seura siell' oli myös, mä näin
    iloll' entistä veikkoa monta,
    Chaufepién esimerkiksi, monta myös
    uutta, ennen tuntematonta.

    Oli Willen viiruinen naama, tuo
    sukukirja, kärjellä miekkain
    käsialaa täyteen kirjattu
    akadeemisten vihasniekkain.

    Ja Fucks oli, umpipakana,
    verivihollinen. Jehovan,
    vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös
    kai Venukseen Canovan.

    Oli Campeni jalo Amphitryon,
    hymy huulilla luopumatonna;
    hänen silmänsä autuutta säteili
    kuin kirkastettu Madonna.

    Ma aattelin, pöydän aarteita
    alas kaulaani halulla ajain:
    "Tuo Campe on todella suuri mies,
    kukka kaikkien kustantajain.

    Joku toinen ois nälässä antanut
    mun kulkea maita, teitä,
    tää juottaa janonkin sammuksiin;
    hänt' en mä ikinä heitä.

    Ole kiitetty, luoja taivahan,
    tään rypälemehun kun luonut,
    ja kustantajaksi kun minulle
    olet Julius Campen suonut!

    Ole kiitetty, luoja taivahan,
    kun suuri tulkoon-sanas
    loi osterit mereen ja kasvamaan
    maan Reininviiniä manas!

    Sitruunia myöskin, antamaan
    meren ostereille mehun —
    tän' yönä suo, isä, vatsassain
    vain hyvästi sulaa rehun!"

    Tuo Reininviini niin hellyttää
    minut aina, rinnasta haipuu
    joka ristiriita, siell' elähtää
    syvä ihmislemmen kaipuu.

    Mun ajaa se katuja astelemaan
    ulos alle taivallan välkeen;
    sydän sydäntä hakee, ja silmä käy
    valkohelmain hentojen jälkeen.

    Ihan riutua moisena hetkenä
    olen kaihoon, mi rinnan täyttää;
    katit kaikki harmailta silmissäin,
    Helenoilta naiset näyttää. — — —

    Ja Drehbanin päähän päästessäin
    kuun valossa kuninkainen
    tuli vastaani vaimo-ihminen,
    ylen korkeapovinen nainen.

    Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu,
    sini silmäin kuin turkoosikivi,
    kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu,
    nenä myös vähän punehtivi.

    Päässä päähine valkealiinainen
    ihan linnakruunun malliin,
    sen tärkkäys poimuihin taitettu
    kuin tornit ja sakarat valliin.

    Hän kantoi valkoista tunikkaa
    alas pohkeille ulottuvaista.
    Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin
    pari pylvästä doorilaista.

    Mitä maallisin, mitä luonnollisin
    joka ilme, mut että vaimo
    oli ylempi olento, tiesi taus
    yli-inhimillisen aimo.

    Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas
    tykö Elben pitkältä tieltäs —
    nuo kolmetoista ei vuotta viel'
    ole, näämmä, muuttanut mieltäs!

    Haet noita kauniita sieluja kai,
    kera joitten niin monesti muinen
    tässä kauniissa seudussa karkeli pois
    sult' yö sulohaaveiluinen.

    Nieli elämä, hirviö satapää,
    ne jo irjuvin ikenineen;
    pois aika vanha on vaipunut
    jo armaine ajattarineen!

    Poiss' on sulokukkaset, sydämes
    jumaloimat nuoren — ne kukat
    on langenneet, on lakastuneet,
    ne myrsky runteli rukat.

    Ne kuihtui, murtui, musertui
    raa'an kohtalon-anturan alle —
    niin, veikkonen, täällä kaikelle käy
    ihanalle ja armahallel"

    "Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan
    kuin unelma aikojen takaa!
    Miss' asut sa, korkea kulkijatar,
    ja saanko matkas ma jakaa?"

    Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt,
    olen kunniallinen nainen,
    siveellinen, hieno henkilö, en
    katuperhonen kaikellainen.

    En moinen pikku mamselli,
    siro etelän seikkailijatar —
    sa tiedä: Hammonia, Hampurin
    olen suojelusjumalatar!

    Sä säpsähdät, laulaja uljas sa,
    sä säpsähdät, säikähdytkin!
    No niin, tule äläkä tuumaile,
    jos tahdot seurata nytkin!"

Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"

XXIV LUKU.

Miten salin ahtaista portaista lien ylös tullut, sit' en mä tiedä; mua näkymättömät henget kai ylös sinne mahtoi viedä.

    Siellä, kammiossa Hammonian,
    pian hetket herttaiset kulki.
    Mulle sympatiansa Jumalatar
    jo vanhan tunnusti julki.

    "Näes", — virkkoi hän — "ennen enimmän
    tuo laulaja lempeni voitti,
    joka meille hartaalla harpullaan
    Messiaan suuruutta soitti.

    Klopstockini kipsinen kaapin pääll'
    on vielä, mut verkoissa lukin,
    jo vuosia mulla hän ollut on
    vain toimessa myssytukin.

    Sua lemmin ma nyt. Näet vuoteeni
    pääpohjissa kuvasi oman,
    ja tuores laakeri, katsopas,
    on seppelnä kuvan soman.

    Se vaan, että olet mun poikiain
    niin näykkinyt usein, se mua
    välin todella syvästi loukkas, — nyt ei
    saa enää se tapahtua.

    Kera vuotten suita jo vallattomuus
    tuo toivottavasti talttui,
    ja mieles narreja kohtaankin
    kai suvaitsevammaksi malttui.

    Vaan sanos, kuinka sun pohjolaan
    tuli matkata tuuma päähän
    tähän vuoden-aikaan, kun tantereet
    vilu talven jo vetää jäähän?"

    "Oi Jumalatar!" — ma vastasin —
    "syväll' ihmispovessa asuu
    moni uinuva aatos, mi heräämään
    ihan väärällä hetkellä osuu.

    Hyvin päällisin puolin ma kyllä voin,
    mut sisällä vaiva valvoi,
    se päivä päivältä paheni vaan —
    mua kotikaipaus kalvoi.

    Kävi painostamaan tuo muuten niin
    kevyt Ranskan ilma mua;
    piti tänne päästäni hengittämään,
    jos mieli ei tukehtua.

    Käry turpeen ja tupakan täällä taas
    piti tuntea täyttä rintaa;
    mun jalkani halusta vapisi
    taas astua Saksan pintaa.

    Yöt unetta huokailin; mieli mun
    oli vanha rouva se vielä
    Dammthorin varrelta tavata,
    sisar Lottekin lähell' on siellä.

    Jalo vanha herra se myös, jok' on
    mua torunut aina ja mulle
    tuki aimo ain' ollut, hän myöskin syy
    oli monelle huokailulle.

    Halas korvani "tyhmän junkkarin"
    taas kuulla ärähtäväisen
    hänen suustaan — soittona kauneinna
    mun rintaani kaiku jäi sen.

    Sai mieleeni sauhut siniset
    savupiipuista Saksan kyökkein,
    Ali-Saksin sai satakielet, sai
    polut varjomat vanhain pyökkein.

    Halu haikeat piinapaikatkin
    tuli nähdä, miss' ensimäisen
    ma kannoin kärsimysristini,
    okakruununi repiväisen.

    Halu itkeä, miss' olin itkenyt
    surun kyynelet katkerimman —
    isänmaan-rakkaudeksi ne kai
    tuon sanovat hassun vimman.

    Hevin siit' en haasta ma; pohjaltaan
    se on tauti vaan, ja ma vieron
    eess' yleisön näytellä haavojain
    kuin mikä kulkija mieron,

kuin nuo kovan onnen koturit, jotka kiitosta kilvan kosii, isänmaalliset markkinasaksat nuo, jotka vannoo ja huutaa ja hosii.

    Kapikerjurit julkeat, almuja
    he juoksevat — penni nakkaa
    populariteettia Menzelin
    ja Menzelin svaabien vakkaani

    Oi Jumalatar, minun tänään näät
    näin heltyvän herkimmälleen;
    olen hieman sairas, mut terveeksi
    pian itseni hoidan jälleen.

Niin, sairas olen, ja sieluain hyvin virvoittais, jos laittaa teevettä kupposen viitsisit — seass' ei tee rommi haittaa!"