VIII LUKU
Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin.
Syysaamu harmaa ja kostea,
loan vallassa vaunut sousi;
mut säässä ja kelissä kehnossakin
sulo tunne se suoniin nousi.
Kodin kultaisenhan se ilmaa on,
jota polttava poski tapaa!
Ja maantien rapakko onhan tuo
isänmaani rakkaan rapaa!
Hevot mulle huiskutti häntää kuin
tutut vanhat tuhansin muistoin,
kakaratkin ne kauniilta näyttivät
kuin heelmät Hesperian puistoin!
Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki
ja uurasta, hiljaista väki.
Oli toukokuu kolmekymmentä-yks,
kun viimeks sen silmäni näki.
Ilos silloin ilmassa päivän koi,
maa kukkaishäitä vietti,
kevätkaihoja linnut liversi,
ja ihmiset toivoi ja mietti —
ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista!
Saa Vapaus liehuvin lippuineen,
käy karkelot, soitot soipi,
ehkä Bonapartenkin takaisin
se tuonelta tuoda voipi!"
Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan,
ja moni nulikka-paha,
joka itikkahoikkana maahan sai,
nyt on mahtaja isomaha.
Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan
kuin rakkaus, toivo ja usko,
heillä meidän viljoista viineist' on
nyt nokalla rohkea rusko. — —
Eikä juosta ja rynnätä Vapaus
voi enää, sen jalka on nilkku;
alas Pariisin torneista tuijottaa
vain trikolori-tilkku.
Ylös sittemmin keisari noussut on,
mut mieheksi äänettömäksi
madot Englannin hänet jo saattoi nuo,
hän jälleen hautaan läksi.
Omin silmin ne hautajaiset näin,
näin kultaiset vaunut, joilla
kuus voitotart' oli kultaista,
arkku kultainen hartioilla.
Kautt' Elyseisten kenttien,
kautt' uljaan Riemukaaren,
kautt' usmain ja lunten hiljaa niin
kävi saatto sankaripaaren.
Rämis vihloin kauhea musiikki,
väris soittajat viiman alla.
Sotalippujen kotkat tervehti
mua katseella murehtivalla.
Niin oudoilta, vanhaan muisteloon
lumotuilta ihmiset näytti —
tarun keisarillisen kangastus
taas mielet tenhoi ja täytti.
Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut.
IX LUKU
Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä.
Oli pöytä katettu. Herkut näin
ma taas peri-germanilaiset.
Sua hapankaalini tervehdin,
sun lemus on ihanaiset!
Kera kaalisten haudotut kastanjat!
niit' ennen söin emon koissa! —
Kapaturskat te kotoiset, terve myös!
miten viisaina virutte voissa!
Isänmaa joka ihmissydämen
on ainainen aarre — maistaa
myös hyvältä munat ja silakat,
kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.
Miten riemusi makkarat rasvassaan!
Ja rastaat, paistetut, pienot
herran-enkelit omenahilloineen,
tervetullut! ne visersi vienot.
"Tervetullut, maanmies!" — ne visersi —
"jo viikon viivyitkin poissa,
kera vierasten lintujen leikamoit
vain vieraissa viidakoissa!"
Oli pöydässä hanhi, hiljainen,
hyvänsävyinen olento siellä.
Mua kerran lempinyt lie kenties,
kun nuor' oli kumpikin vielä.
Mua silmäs se katsein niin merkitsevin,
niin syvin, niin hellin, niin heikein!
Oli kaunis sisällä sielu kai,
mut liha ei murennut leikein.
Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin.
X LUKU
Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.
Siellä mulle kiltisti punssia kaas
soma tyttö tyllykkä muudan —
kuin keltasilkkiä kiharat,
ja silmät kuin lempeä kuudan.
Tuo westfalilainen soperrus
taas soittona korvissa soi mun.
Sulomuistoja punssi se höyrysi,
tutut veikot mielehen toi mun,
kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!
Niin paljon heist' ain' olen pitänyt
kelpo Westfalin pojista noista —
väki niin luja, vakaa ja uskollinen,
ei koskaan kuorella loista.
Miten miekkasill' uljaina seisoivat
he leijonamielin ja -tarmoin!
Niin vilpittömästi he iskivät,
niin kvartein ja terssein varmoin.
Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat,
ja silmiss' on kyynellammet,
kun ystäväliittoon he kättä lyö,
nuo sentimentaaliset tammet.
Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon,
jalo kansa, sun kylvöjes keot,
sodat maaltas ja maineet estäköön
ja uroot ja urosten teot.
Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!
XI LUKU
Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.
Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas
tässä häviöön hänet hääsi;
tässä ravassa Saksan kansallisuus
se voiton päälle pääsi.
Jos Hermann vaalevin heimoineen
ois tässä tappion saanut,
me roomalaisia oltais nyt,
ois Saksan vapaus laannut!
Tavat Rooman täällä nyt vallitseis,
ja Rooman kieli se soisi;
vestaaleja Münchenissäkin ois,
qviriittejä svaabit oisi!
Nyt Hengstenberg olis haruspex
ja sonnein suolia urkkis.
Neander, neuvokas auguuri,
se lintuin kulkua kurkkis.
Birch-Pfeiffer tärpättiä jois
kuin muinen naiset Rooman
(uriinille kuuluu se antaneen
niin erinomaisen arooman).
Ei lumppusaksa nyt Raumer ois,
vaan roomalainen Lumpacius,
ja riimittä laulais Freiligrath
kuin muinen Flaccus Horatius.
Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri,
ois nimeltä Grobianus.
Puhuis Massmann, me hercule! latinaa,
tuo Marcus Tullius Massmanus!
Jalopeurain, hyenain, shakaalein
kera otella totuuden tulkit
areenalla sais, katulehdiss' ei
tulis kintuille penikka-nulkit.
Yksi Nero, ei kolmea tusinaa
maanisää meill' olis tuhmaa.
Me valtimot avaten näytettäis
orjuuden vahdeille uhmaa.
Ois Schelling maar koko Seneca,
kun kohtais moinen fatum.
Corneliuksemme kuulla sais:
"Non pictum est, qvod cacatum!" —
Vaan onneksi Varuksen legiot
löi Hermann taistelollaan,
pois roomalaiset ne tungettiin,
ja me saksalaisia ollaan!
Meillä Saksan mieli ja kieli on,
kuin ollut on iät päivät;
nimi aasin on aasi, ei asinus,
ja svaabit svaabeiksi jäivät.
On Raumer lumppusaksa vain,
saa kotkantähden viimein.
Ei ole Horatius Freiligrath,
vain laatii lauluja riimein.
Puhu onneks ei Massmann latinaa,
Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,
tärpättiä saastaista särpi ei
kuin Rooman naikkoset salaa.
Oi Hermann, se on sun ansiosi
Siks sulle patsas suuri
Detmoldiin tehdään — se kohtuus on
panin lisäni listaan juuri.
XII LUKU
Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.
Alas astui ajaja laudaltaan
avun hakuun kylästä kiirein.
Jäin yksin, metsä mun ympäröi
sydänöisin, ulvovin piirein.
Sudet nälistyneillä äänillään
ne ulvoi viiltävin vimmoin.
Kuin kynttilät yössä tuikkivat
nuo silmät kiiluvin kimmoin.
Kai oli kuullut mun tulostain
tuo metsän karvainen kansa,
ja kunniakseni tulitti tien
ja kaiutti kuorojansa.
Mulle kunniavastaanotto, sen nään,
noin suodaan silmillä, suilla!
Otin asennon heti ja vastaamaan
kävin liikkeillä liikutetuilla:
"Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,
joka jaloon seuraanne toi mun,
niin sydämenpohjainen ulvonta
missä tervehdykseksi soi mun.
Oi, mittaamaton on tunne tuo,
minkä mielelleni se antaa;
tään hetken ihanan iäti
ma tahdon muistossa kantaa.
Teitä luottamuksesta kiittää saan,
jota minulle olette suoneet
ja koetuksissa näkyviin
ain' uskollisesti tuoneet.
Sudet, veljet! Te minuun luotitte,
ette käyneet kurjien paulaan,
muka ett' olin koiraksi kääntynyt
ja ottanut renkaan kaulaan,
pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.
Jos lampaanturkin mä toisinaan
vedin päälleni pahaan säähän,
mun haaveilla onnea lammasten
toki tullut ei ikinä päähän.
En ole lammas, en koira, en
hovineuvos, en silli mikään —
susi oon, suden mulla on sydän ja suu
ja ikenet niin-ikään.
Olen susi ja sutten keralla
ain' ulvon ma — teit' en heitä.
Niin, itseänne kun autatte,
niin luojakin auttaa teitä!"
Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.
XIII LUKU
Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!
Kun yhden kupeen valaistuaan
se hehkuvin kiirein heittää
valon toiselle puolle, niin pimeys
sill' aikaa jo toisen peittää.
Kivi Sisyphon yhä se vierii pois,
Danaiidit seulaansa täyttää
ei saata, ja turhaan aurinko
maapallolle soihtua näyttää! — —
Tien varrella, valoon kun alkavaan
sumu hälveni aamun suussa,
sen miehen kuvan ma huomasin,
joka riippui ristinpuussa.
Näkös, serkku parka, mun murheiseks
saa aina, jok' alttihisti
tämän maailman mielit lunastaa,
sa narri, sa utopisti!
Se pahoin on sua pidellyt
tuo herrain korkea raati,
vaan kirkon ja valtion kimppuun ken
niin sokkona käymään vaati!
Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi
tuhat vuotta ja tovin toista;
vain oisit kirjan kirjoittanut
sa taivaan asioista.
Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois
maan päällä loukata tainnut;
Sensuurin laupias suoja sun
ois ristinpuulta kainnut.
Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun
vain oisitpa valikoinut!
Kyky, henki suli' oli — ja oisithan
vanhurskaita säästää voinut!
Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!
XIV LUKU
Sää märkä, maisema kalju — taas
vain lokaa harmaata halo!
Toki elää ja helaa mun hengessäin:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Runon vanhan loppukertaus,
jota ammani ennen lauloi —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun
kuin paimentorvi pauloi.
Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän
iloss' elää ja hekkumassa,
kunis kerran riippuvan tavataan
pajun harmaan haarukassa.
Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
sen todisti sankka salo;
se työt' oli Fehmen kostajain —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
oli saattanut ilmi sen palo.
Ottilia huutanut kuollessaan:
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Ja laulua muistaissa muistan myös
tuon hoitajamummoni hyvän,
näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
joka rypyn ja kurtun syvän.
Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,
ja julmat kummitusjutut
ja kansanlaulut ja tarinat
ne kaikk' oli hälle tutut.
Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
kuinka kuninkaantytär nuori
kedoll' autioll' istui itsekseen
ja kultakutreja suori.
Hän hanhipaimenna hanhineen
siell' olla sai, ja kun illoin
piti karja portista ajaa taas,
hän surren seisahti silloin.
Näet portin päälle naulittu
oli hevon pää, hepo-raukan,
joka häntä maalle vieraalle
oli viemään lähtenyt laukan.
Tytär kuninkaan kovin huokasi:
"Oi Falada, missä sun nään nyt!"
Hevon pää se vastahan valitti:
"Voi, ettet kotia jäänyt!"
Tytär kuninkaan kovin huokasi:
"Tään äiti jos aavistaisit!"
Hevon pää se vastahan valitti:
"Sydän raukalta ratkeaisi!"
Vedin henkeä tuskin, kun sopottain
niin vakaana kertomusta
Punaparrasta, keisaristamme hän
sai sanelemaan salatusta.
Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet
niin uskoo, vakuutti muori,
hänet sotureineen on suojaansa
vain kätkenyt lumottu vuori.
Kyffhäuser nimi sen vuoren on,
joka heidät luolaansa salaa;
saliholvien laessa lamput ne niin
valoll' aavemaisella palaa.
Hevostalli niist' etumainen on,
monta tuhatta hevosta missä
näet seimien ääressä seisovan
sa valjaissa välkkyvissä.
Ne on satuloidut ja suitsitetut,
vaan nuo monet tuhannet ratsaat
ei hirnahda, ei heilahda,
ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.
Sotamiehiä salissa toisessa
tuhatt' on monen monituista,
kuve kupeessa oljilla permannon,
on urosta partasuista.
Ovat aseissa kiireestä kantahan,
mut urosten uljas rivi
ei hievahda, ei hiiskahda,
he nukkuvat kuin kivi.
Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys
sali kolmas on koston hankkein,
teräs-, hopeasopaa ja kypärää,
tuliaseita muinaisfrankkein.
Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
aseryhmää varten sentään.
Sen keskeltä musta-puna-kultainen
ylös lippu ylpeä lentää.
Itse keisari neljänness' istuvi
jo vuosisatojen takaa
kivituolilla, kivipöydässä,
pää kätten varassa vakaa.
Alas aaltoova parta on punainen
kuin tulenliekkien huima,
välin silmäluomi se rävähtää,
käy ryppyyn monesti kulma.
Uness' onko vai ajatuksissaan?
sit' et arvaa tarkasti aivan;
mut oikea hetki kun kerran saa,
ylös näät hänen ponnahtaivan.
"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa
ja viittaa oivin viirein.
Asekalskeella väkensä varteva
ylös kimpoo unesta kiirein.
Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,
ne kuopivat, korahtelevat.
Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
ja torvet ne torahtelevat.
Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
ovat maanneet halunsa täyden.
Kovin kostaa keisari, murhaajain
kera tuimalle tilille käyden —
salamurhaajani, joilta surmansa
sai kerran ihana, jalo,
kultakutrinen neitsyt Germania —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Monen ilkkuin istujan linnassaan,
joka luuli vastuusta vapaa
olevansa, silloin kostava köys,
viha Barbarossan tapaa! — — —
Oi mummoni vienoine virsines,
oi taruinen syntymätalo!
Sydän taikauskoinen riemusta soi
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
XV LUKU
Sade hieno silmille hyisnä niin
kuin neulantutkaimin tuiskii.
Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,
niin murheisna hännät huiskii.
Soi toitahus ajajan torvesta,
sen nuotti tutulta tuntuu —
"Kolme poikaa portille ratsastaa!"
Niin mieleni uniseks untuu.
Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,
unen juoni se kauas juoksi,
minut ihmevuoreen se tuonne vei
Punaparta-keisarin luoksi.
Kivikuvana enää istunutkaan
hän ei kivi-istuimellaan;
ei ollut niin arvokas näöltäkään,
kuin yleensä kuvitellaan.
Läpi salien kävellä vaapersi
ja haasteli kanssani haluin,
mulle näytteli kaikkia aarteitaan
kuin kauppias muinaiskaluin.
Asesalissa mulle hän neuvoi kuin
piti käytellä pyssynperää,
pois ruosteesta manttelinliepeellään
pari hivutti miekanterää.
Hän riikinkukon-pyrstöllä myös
monen puhdisti rautapaidan
ja monen kypärin tomuistaan,
monen piikkilakinkin laidan.
Lipun tomutti samoin ja pakisi:
"Se ylin on ylpeys mulla,
että koita silkkiin ja toukkaa ei
ole ehtinyt puuhun tulla."
Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili,
päänalusna kummut kilpein,
väki tuhantinen, sotavalmis tuo,
pakis äijä tuulin hilpein:
"Puhukaamme, etteivät heräjä,
nyt äänellä alennetulla;
sata vuotta ohi on mennyt taas,
ja nyt maksupäivä on mulla."
Ja keisari hiljaa tassuttain
luo kulki nukkujan kunki,
ja salaa taskuhun kullekin
tukaatin kolikon tunki.
Salamyhkäisesti hän hymyili,
kun kummastukseni näki:
"Tukaatin mieheen palkkaa saa
joka vuosisadalta väki."
Ja salissa, jonka ratsujen
rivit liikkumattomat täytti,
siellä keisari hykersi käsiään,
kovin tyytyväiseltä näytti.
Luki yksitellen hän laukit nuo
ja taputti kyljille; — kuulin,
kun laski ja laski hän, itsekseen
hätähoppuisin jupisi huulin.
"Luku viel' ei täysi", — virkahti
hän viimein nurjalla miellä —
"sotaväkeä, aseit' on kylliksi,
mut ratsuja puuttuu vielä.
Hevossaksoja laittanut samoamaan
olen joka maailman loukon,
mulle ostaa ne parhaat juoksiamet,
olen saanut jo hyvän joukon.
Ma odotan, kunnes on luku täys,
silloin isken ja isänmaani,
jalon Saksankansani vapautan,
joka vartovi tulentaani."
Pakis keisari noin, vaan ma huudahdin:
"Anna paukkaa, sa vanha veikko,
anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat,
jos hevosten luku on heikko."
Punaparta; vastasi' naurussa; suu:
"Ei hyväksi hoppua pitää,
ei Roomaa päivässä rakettu,
hyvä vilja se vitkaan itää.
Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo,
tasan varttuvi tammen varsi;
"Chi va piano, va sano", Rooman on
valtakunnassa sananparsi."
XVI LUKU.
Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta.
Kävin taas läpi salien kaikuvain
hänen kanssaan juttua pitäin;
piti kertoa kaikesta, kysymätään
hän kyseli vaan minkä mitäin.
Ei vuoteen moneen moniseen
ylämaailmast' ollut tuolta,
sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,
hän saanut niin sanaa puolta.
Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch
nyt eli, mit' erikoista
Dubarry oli tehnyt, lemmitty
tuo Ludvig viidennentoista?
"Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt!
Jo Moses on ammoin kuollut
kera Rebekkansa, myös Abraham,
rakas poikans', on nurmen nuollut.
Oli Abraham siittänyt Leastaan
vesan, kutsutun Feliksiksi;
hän kristillisyydessä pitkälle pääs,
jo kapellimestariksi.
Ja Karschin muori on vainaa myös,
tytär, Klencke, samalla lailla;
tytär tyttären, Helmine Chézy, lie
viel' elävitten mailla.
Iloss' eleli kreivitär Dubarry —
ajall' Ludvigin elää päti;
hänet vihdoin kun giljotineerattiin,
hän oli jo vanha täti.
Hänen Ludviginsa vuoteessaan
kuoli rauhassa vanhaan muotiin,
vaan giljotiinille seuraava
kuningattarinensa tuotiin.
Sille Antoinette kuningatar
nous suurta uljuutta näyttäin,
Dubarry taas giljotineerattavaks
meni itkulla ilman täyttäin." — —
Akin silmät keisarin seisattui
mua kohti, jäi pasteeraus
hältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala,
mitä on se, giljotineeraus?"
"On giljotineeraus" — selitin —
"uus keino, mi vaivaa säästää,
jolla kansaa kaikensäätyistä
voi elonpäiviltä päästää.
Sitä keinoa varten vaaditaan
kone myöskin erikoinen,
sen keksinyt on herra Guillotin,
siks sillä nimi on moinen.
Sinut siinä lautaan nuoritetaan; —
se painuu; — sun kahden paalun
se väliin tempaa; — ylhääll' on
terä kolmikulmaisen piilun; —
mies nuorasta vetää, ja sievästi alas terä se luistaa äkin; — siinä tilaisuudessa sinulta pää putoo pohjalle säkin."
Minut keisari keskeytti: "Vaikene,
murhakoneesta mokomasta
älä haasta, taivas varjelkoon
sen kättäni saastuttamasta!
Mitä, kuningas ja kuningatar!
Ne nuoritettuina lautaan!
Johan viety on viimeinen respekti
ja etiketti hautaan!
Ja ken olet sa, joka julkeet noin
mua tutusti sinutella?
Maltappas, poika, sun purstos maar
pian tahdon ma masennella!
Mun nostaa sisintä sappeain,
kun kuulen puhettas pöyhkää,
sun hengitykses jo herjausta,
majesteetinrikosta löyhkää!"
Noin äijä kun suuttui suunniltaan
ja vallassa sokean vimman
kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös
purin sisuni salaisimman.
"Herra Punaparta" — ma huudahdin —
"olet vanha sa satuhaamu,
mene maata, meille sinuttakin
kyll' aukee vapauden aamu.
Tasavaltalaiset ne nauraa sais,
meill' etupäässä jos vilkkuis
eto kummitus kruunuin ja valtikoin, —
kovin ilkeästi ne ilkkuis.
Ei lippusikaan mua miellytä,
ei koko sen musta-puna-kulta;
halun vanhasaksalais-narrit sen
otti opistoaikaan jo multa.
Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan
pysyt kiltisti kotona täällä —
kun oikein mietin, on keisari vaan
meille kiusana kiusan päällä."
XVII LUKU.
Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.
Unen ihannehaavehissa vain
mies Saksan saksaksi julki
heille mielensä tuo, min uskollinen
sydän syvimpähänsä sulki.
Ohi metsän menossa oltiin, kun
ma havahduin, — näkö puiden,
tuo puinen, alaston todellisuus,
udut hajotti haaveiluiden.
Mulle tammi päätänsä pudisti
ja viittoi koivu ja viita
niin varoittavasti — ma huudahdin:
"Rakas keisari, anteeks se riita!
Punaparta, anteeks se pikaisuus!
Sulla suurempi paljon kuin mulla
on viisaus ja maltti — mut etkö voi,
oi keisari, pian jo tulla?
Jos giljotiini ei mielees, niin
pysy vanhoissa keinoissa: miekka
varall' aatelin, nuoraan porvari taas
ja moukka mekkoniekka.
Välin aatelinenkin hirtätä vaan
toki vaihteluksi, ja lyötä
vähän päitä moukkain ja porvarein,
kaikk' oommehan luojan työtä.
Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo
Kaarle viidennen käyntiin taas sa,
taas kansa vanhoihin säätyihin
ja ammattikuntiin jaa sa.
Pyhä vanha Rooman valta taas
ehyt nosta sa ennellensä,
koko elvytä möyhtynyt muinaisuus
meille kaikkine ilveinensä.
Kesk'aika oikea, tosi tuo,
se sietää toki on toista —
valetilasta tästä sa vapahda vaan,
meno kaksikarvainen poista,
meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.
Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"
XVIII LUKU.
Minden on luja linnoitus, varustus vahva aivan! Kera Preussin linnain ei liioin vaan tekemistä mun, kiitos taivaan.
Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niin
kumis sillan lasketun laudat
yli ajaessamme; hämärät
alla ammotti vallihaudat.
Niin uhkaavan tuimasti tuijotti
mua kohti korkea muuri;
kävi ratisten auki ja ratisten
taas sulkihe portti suuri.
Ah! murhe mun sieluni täytti kuin
Odysseyn sielun, konsa
Polyphemos paaden nostanut
oli aukolle asuntonsa.
Tuli korpraali vaunuille vaatimaan
nimet matkustavain. — Ei-kenkään
nimelt' olen ma, silmälääkäri,
jäät jättien silmistä henkään.
Majatalossa ankeus yltyi vaan,
ei maistunut ruoka, ma maata
menin kohta, mut paatena painoivat
mua peitot, en nukkua saata.
Oli untuvavuode se leveä,
punadamasti-uutimet, teltta
kulunutta kullan väriä
ja tomuinen tupsuheltta.
Tuo kirottu heltta! Se untani
yhä häiritsi aamuun asti;
se häilyi kuin miekka Damokleen
yli pääni niin uhkaavasti.
Välin käärmeenpääksi se muuttihe,
ma kuulin, kun sähis se salaa:
"Nyt linnassa olet ja linnaan jäät,
ikipäivänä täält' et palaa!"
"Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin,
jos pääsisin kotia viereen
oman vaimo-kultani Pariisiin,
tuonne Faubourg Poissonièreen!"
Välin tuntui, kuin joku otsallain
otus limainen liikkuis ja kävis,
kuin kylmä sensorinkäsi, ja mun
ajatukset aivoista hävis. —
Santarmeja ruumisliinoissa
mun vuoteeni ympäri vilkkui
kuin valkoaaveita, korvissain
pahat kahleet kalkkui ja kiikkui.
Ah, aaveet raasti mun mukanaan,
ja viimein itseni löysin
ma syrjältä suistuvan kallion;
olin siihen ma kytketty köysin.
Tuo ilkeä tupsu turjake!
Taas näin sen, tuonne kun tulin,
mut korppikotkalta näytti se
nyt kynsin ja mustin sulin.
Se Preussin kotkalta näytti nyt,
mun koppoi allensa kourin;
se maksaa repi mun rinnastain,
ma voivotin, voihkin ja hourin.
Ma voihkin, kunnes jo kukko huus
sitä pakeni painajainen.
Hiess' uin ma Mindenin sängyssä,
taas kotka on tupsuna vainen.
Pikapostilla pois ma matkustin,
vasta vapaassa luonnossa tuolla
taas saatoin vapaasti hengittää
mä Bückeburgin puolla.
XIX LUKU.
Danton, sa pahasti erehdyit, ja se maksoi pääsi hinnan! Kyll' anturan alla kuljettaa voi isänmaansa pinnan.
Puoli Bückeburgin maata jäi
mun saappaani anturoihin;
elinpäivänä vielä en sattunut
ma moisihin savikoihin.
Ma Bückeburgissa katsomaan
sukulinnaa poikkesin suurta,
isoisäni miss' oli syntynyt; —
isoäit' oli Hampurin juurta.
Tulin puolissa päivin Hannoveriin,
sain saappaista pois savivahdon
ja riensin kaupungin katsontaan, —
ain' oppia matkoista tahdon.
Hyvä Jumala! sielläp' on siistiä!
Kadut ei kurakaukaloita.
Siell' loistorakennuksia näin,
hyvin kauniita kartanoita.
Tori suur' oli muuan varsinkin,
taloin ympäröity uhkein;
oli palatsi, asunto kuninkaan,
näkö jonka on mitä muhkein,
(se on palatsin.) — Pääoven edess' on
kopit vahtien molemmin kulmin.
Punatakkeja vahdissa pyssyineen
on muodoin niin murhan-julmin.
Ties oppaani: "Tässä asuu Ernst
Augustus, suurtorylainen
jalo, vanha lordi, mut vuosikseen
hyvin vielä virkeänlainen.
Olo häll' on idyllisen turvallinen,
näet paremmin kuin punanuttuin
kaikki parvet puuttuva uskallus
häntä turvaa rakasten tuttuin.
Hänet joskus nään, ja hän päivittää
miten kuiva virka on kovin
tää kuninkuus, johon tuomittu hän
nyt on päänä Hannoverin hovin.
Isobritannilaisille tavoilleen
muka täällä ahdasta niin on,
ihan pelkää vaan, että silmukkaan
hänet vielä saattava spleen on.
Toiss' aamuna kamiinin ääressä näin
hänen häärivän kumarassa;
oli kuningas kipeille koirilleen
lavemangia laittamassa."
XX LUKU.
Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta.
Ja kun äitini luo tulin äkkiään,
ilo hänt' ihan häpsähytti;
"Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi
kädet yhteen, läpsähytti.
"Lapsi kulta, kolmetoista jo on
ohi vuotta, ennenkuin palaat!
Kova nälkä sulla on varmaankin —
sano mitä sä syödä halaat?
On hanhea, kalaa ja kauniita
myös appelsiineja mulla."
"Anna hanhea, kalaa ja kauniita
vain appelsiineja tulla."
Emo ilosta säteili nähdessään
mun ruokahaluni julman,
sen sitä, tuon tätä hän kyseli,
välin pisti pahankin pulman.
"Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan
hyvin siell' on vieraissa laitas?
Tokko rouvas on toimekas emäntä
ja parsii sukkas ja paitas?"
"Kala hyvältä maistuu, maammosein,
mut ääneti syödä se pitää;
niin helposti kurkkuunsa ruodon saa,
älä nyt multa kysele mitään."
Tuli hanhi pöytään, kun popsinut
kalan tuon olin kaunihisti.
Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas,
välin pahankin pulman pisti.
"Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa
on parempi elää, ja kumpi,
tämä Saksan kansa vai Ranskanko,
on mielestäs mieluhumpi?"
"Hyvä Saksan hanhi on, maammosein,
mut muheammiksi kuin meillä
ne ranskalaisin' on syötetyt,
myös paremmat höysteet on heillä."
Tuli appelsiinien vuoro, kun jo
teki lähtönsä hanhenpaisti;
ne ol' odottamattoman oivia,
ihan mainiolta ne maisti.
Jo äiti minulta mielissään
taas kyseli kyselemätään,
hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun
välin saada ol' aivan hätään.
"Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt?
Yhä vieläkö ulkona tuolla
sa politikoit? Nyt kannaltas
minkä puolueen olet puolla?"
"Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla."
XXI LUKU.
Taas alkaa kohota poroistaan vähitellen kaupunki polo; kuin puudelin puoleksi kerityn on Hampurin hahmo nolo.
Näen murehella ma kadonneen
monen kallismuistoisen kadun. —
Missä talo, joss' suutelot suutelin
ma ensi lempeni sadun?
Missä kirjapaino, jost' ilmoille
mun matkakuvani tuli?
Missä kellari, jossa kerran mun
ens osterit suuhuni suli?
Ja Dreckwall, missä Dreckwall on?
Sit' on hakea turha työ nyt!
Missä paviljonki, joss' olen niin
monet sokeritortut syönyt?
Missä porvariston ja senaatin
koti korkea, raatitalo?
Tulen tuiman saalis! Pyhintäkään
ei säästänyt ahne palo.
Viel' ihmiset huokaili hätäänsä
ja kasvoilla murhe musta
palon suuren surkuteltavaa
he muisteli tapausta:
"Joka haaralla valkea valloillaan,
kaikk' kietoi se liekein ja sauhuin!
Tulipatsaina tornit kirkkojen
ne sortui ryskein ja pauhuin.
On porona vanha pörssi nyt,
joss' isämme asioivat
läpi vuosisatojen keskenään
niin rehellisesti kuin voivat.
Pankki, kaupungin kultainen sielu, jäi,
Herran kiitos! ja kirjat, joissa
joka miehen arvo merkitty
on selvissä numeroissa.
Meille kansat kaukaisimmatkin
keräs apua, kiitos Herran!
hyvä kauppa — se kolehti tuotti noin
miljoonan kahdeksan verran.
Tosihurskaat ja kristityt hoitivat
apukassaa tuota — ei tiennyt
käsi vasempi konsaan, paljonko
oli oikea kulloinkin vienyt.
Avoimiin käsiimme tulvanaan
tuli rahaa kaikista maista,
elintarpeita myös, ylenkatsottu
ei lahjaa minkäänlaista.
Tuli leivät ja lihat ja liemet myös,
puvut, peitteet tukkunansa!
Meille miel' oli Preussin kuninkaan
myös johtaa jo joukkojansa.
Tuho aineellinen tuli korvatuks,
se voitiin arvioida —
mutta hirmu se, meidän hirmumme,
sit' ei millään korvata voida!"
Sanoin rohkaisevasti ma: "Ette saa
noin, veikkoset, itkua valaa;
oli Troija parempi kaupunki,
vaan silt' oli pakko palaa.
Talot uudet tehkää ja kuivatkaa
pois katuinne ropakko-roiskut,
ja paremmat lait te laittakaa
ja paremmat paloruiskut.
Ei kilpikonna-lientänne
pidä liiaksi pippuroittaa,
nuo lihavat suomukarppinne myös
voi terveyttä vahingoittaa.
Vähän vaaraa kalkkunat teille saa,
vaan varottavammat on pillat
sen linnun, mi pesäks on ottanut
pormestarin peruukkivillat.
Mikä turman lintu se on, sit' ei
tässä tarvis sanoa mulla.
Mult' aina, kun sitä aattelen vaan,
ylös tahtoo yökätys tulla."
XXII LUKU.
Vielä muuttuneemmat kuin kaupunki on kaikk' ihmiset — kallella-päiset ja apeat kadulla astuissaan kuin rauniot käveleväiset.
On hoikat viel' yhä hoikenneet,
yhä pullistuneet on pulleet,
on lapset vanhoja, vanhat taas
on jälleen lapsiksi tulleet.
Moni imuvasikka entinen
nyt mua jo mullina kohtaa;
moni pikku hanhonen piiperö
emähanhen jo höyhenin hohtaa.
On vanha Gudel maalattu
ja siistitty sireeni-somaks;
tukan mustan ja hampaat valkeat
upo-uudet on hankkinut omaks.
Oli tuttuni, paperikauppias tuo,
lujin kestämään ajan hallan;
pää kehäss' on hiusten kellahtavain —
kuin Johannes kastaja vallan.
Näin ————:n vilahtamalta vain,
ohi pyyhkäs kuin puhallettu;
aju palanut raukan, ja Bieberill'
oli kuulemma vakuutettu.
Näin vanhan sensori-kuomanikin.
Tuli halki usman ja huurun
hän Hanhitorilla vastaani, —
pään kantoi kovin jo kuurun.
Me toistemme kättä pudistettiin,
ukon silmään kyynel täytti.
Miten iloitsikaan minut nähden taas!
Se liikuttavalta näytti. —
En kaikkia tavannut. Ajalliset
monelt' askeleet jo on laanneet.
Ah, silmäni Gumpelinoakaan
eloss' enää ei nähdä saaneet!
Pois suuren sielunsa henkäsi
jalo tuo juur' ennenkuin saavuin,
Jehovan istuimen eess' on nyt
seraafina kirkkain kaavuin.
Tuota käyrää Adonista turhaan hain
halki Hampurin kadut ja torit,
jolla kuppeja, yöposliineja
oli kaupan kukkurakorit.
Pikku Meyer vieläkö elossa lie,
sitä tiedä en toden totta;
en nähnyt miestä ja unohdin
selon Cornetilta ottaa.
Sarras, tuo puudeli uskollinen,
pois kuollut on — haikea hukka!
Kynäniekkaa kymmenen ennen maar
ois uhrannut Campe rukka. — —
On juutalaista ja kristittyä,
niin kauas kuin muisti kantaa,
väki Hampurin; — jälkimmäistenkään
tapa juur' ei ilmaiseks antaa.
Koko hyviä kristityt kaikk' on, myös
hyvin päivällisensä syövät,
ja vekselinlankeema-päivänsä
hyvin harvoin he laiminlyövät.
Taas juutalaisten joukkoa kaks
eri puoluetta on heitä;
synagoogassa vanhat vaeltaa
ja nuoret temppelinteitä.
Halu hangotella on nuorten, ne
sianlihan on nielijöitä,
demokraatteja; vanhat pikemmin taas
ovat ylimysmielijöitä.
Pidän vanhoista, pidän nuorista,
vaan varma se on kuin vala,
eräs muu laji: silakat savustetut,
on vielä parempi kala.
XXIII LUKU.
Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.
Oli kaunis ilta, kun Campe vei
minut sinne, — meill' iltatuimaan
oli tuumana Reininviinissä
siell' osterit panna uimaan.
Hyvä seura siell' oli myös, mä näin
iloll' entistä veikkoa monta,
Chaufepién esimerkiksi, monta myös
uutta, ennen tuntematonta.
Oli Willen viiruinen naama, tuo
sukukirja, kärjellä miekkain
käsialaa täyteen kirjattu
akadeemisten vihasniekkain.
Ja Fucks oli, umpipakana,
verivihollinen. Jehovan,
vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös
kai Venukseen Canovan.
Oli Campeni jalo Amphitryon,
hymy huulilla luopumatonna;
hänen silmänsä autuutta säteili
kuin kirkastettu Madonna.
Ma aattelin, pöydän aarteita
alas kaulaani halulla ajain:
"Tuo Campe on todella suuri mies,
kukka kaikkien kustantajain.
Joku toinen ois nälässä antanut
mun kulkea maita, teitä,
tää juottaa janonkin sammuksiin;
hänt' en mä ikinä heitä.
Ole kiitetty, luoja taivahan,
tään rypälemehun kun luonut,
ja kustantajaksi kun minulle
olet Julius Campen suonut!
Ole kiitetty, luoja taivahan,
kun suuri tulkoon-sanas
loi osterit mereen ja kasvamaan
maan Reininviiniä manas!
Sitruunia myöskin, antamaan
meren ostereille mehun —
tän' yönä suo, isä, vatsassain
vain hyvästi sulaa rehun!"
Tuo Reininviini niin hellyttää
minut aina, rinnasta haipuu
joka ristiriita, siell' elähtää
syvä ihmislemmen kaipuu.
Mun ajaa se katuja astelemaan
ulos alle taivallan välkeen;
sydän sydäntä hakee, ja silmä käy
valkohelmain hentojen jälkeen.
Ihan riutua moisena hetkenä
olen kaihoon, mi rinnan täyttää;
katit kaikki harmailta silmissäin,
Helenoilta naiset näyttää. — — —
Ja Drehbanin päähän päästessäin
kuun valossa kuninkainen
tuli vastaani vaimo-ihminen,
ylen korkeapovinen nainen.
Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu,
sini silmäin kuin turkoosikivi,
kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu,
nenä myös vähän punehtivi.
Päässä päähine valkealiinainen
ihan linnakruunun malliin,
sen tärkkäys poimuihin taitettu
kuin tornit ja sakarat valliin.
Hän kantoi valkoista tunikkaa
alas pohkeille ulottuvaista.
Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin
pari pylvästä doorilaista.
Mitä maallisin, mitä luonnollisin
joka ilme, mut että vaimo
oli ylempi olento, tiesi taus
yli-inhimillisen aimo.
Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas
tykö Elben pitkältä tieltäs —
nuo kolmetoista ei vuotta viel'
ole, näämmä, muuttanut mieltäs!
Haet noita kauniita sieluja kai,
kera joitten niin monesti muinen
tässä kauniissa seudussa karkeli pois
sult' yö sulohaaveiluinen.
Nieli elämä, hirviö satapää,
ne jo irjuvin ikenineen;
pois aika vanha on vaipunut
jo armaine ajattarineen!
Poiss' on sulokukkaset, sydämes
jumaloimat nuoren — ne kukat
on langenneet, on lakastuneet,
ne myrsky runteli rukat.
Ne kuihtui, murtui, musertui
raa'an kohtalon-anturan alle —
niin, veikkonen, täällä kaikelle käy
ihanalle ja armahallel"
"Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan
kuin unelma aikojen takaa!
Miss' asut sa, korkea kulkijatar,
ja saanko matkas ma jakaa?"
Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt,
olen kunniallinen nainen,
siveellinen, hieno henkilö, en
katuperhonen kaikellainen.
En moinen pikku mamselli,
siro etelän seikkailijatar —
sa tiedä: Hammonia, Hampurin
olen suojelusjumalatar!
Sä säpsähdät, laulaja uljas sa,
sä säpsähdät, säikähdytkin!
No niin, tule äläkä tuumaile,
jos tahdot seurata nytkin!"
Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"
XXIV LUKU.
Miten salin ahtaista portaista lien ylös tullut, sit' en mä tiedä; mua näkymättömät henget kai ylös sinne mahtoi viedä.
Siellä, kammiossa Hammonian,
pian hetket herttaiset kulki.
Mulle sympatiansa Jumalatar
jo vanhan tunnusti julki.
"Näes", — virkkoi hän — "ennen enimmän
tuo laulaja lempeni voitti,
joka meille hartaalla harpullaan
Messiaan suuruutta soitti.
Klopstockini kipsinen kaapin pääll'
on vielä, mut verkoissa lukin,
jo vuosia mulla hän ollut on
vain toimessa myssytukin.
Sua lemmin ma nyt. Näet vuoteeni
pääpohjissa kuvasi oman,
ja tuores laakeri, katsopas,
on seppelnä kuvan soman.
Se vaan, että olet mun poikiain
niin näykkinyt usein, se mua
välin todella syvästi loukkas, — nyt ei
saa enää se tapahtua.
Kera vuotten suita jo vallattomuus
tuo toivottavasti talttui,
ja mieles narreja kohtaankin
kai suvaitsevammaksi malttui.
Vaan sanos, kuinka sun pohjolaan
tuli matkata tuuma päähän
tähän vuoden-aikaan, kun tantereet
vilu talven jo vetää jäähän?"
"Oi Jumalatar!" — ma vastasin —
"syväll' ihmispovessa asuu
moni uinuva aatos, mi heräämään
ihan väärällä hetkellä osuu.
Hyvin päällisin puolin ma kyllä voin,
mut sisällä vaiva valvoi,
se päivä päivältä paheni vaan —
mua kotikaipaus kalvoi.
Kävi painostamaan tuo muuten niin
kevyt Ranskan ilma mua;
piti tänne päästäni hengittämään,
jos mieli ei tukehtua.
Käry turpeen ja tupakan täällä taas
piti tuntea täyttä rintaa;
mun jalkani halusta vapisi
taas astua Saksan pintaa.
Yöt unetta huokailin; mieli mun
oli vanha rouva se vielä
Dammthorin varrelta tavata,
sisar Lottekin lähell' on siellä.
Jalo vanha herra se myös, jok' on
mua torunut aina ja mulle
tuki aimo ain' ollut, hän myöskin syy
oli monelle huokailulle.
Halas korvani "tyhmän junkkarin"
taas kuulla ärähtäväisen
hänen suustaan — soittona kauneinna
mun rintaani kaiku jäi sen.
Sai mieleeni sauhut siniset
savupiipuista Saksan kyökkein,
Ali-Saksin sai satakielet, sai
polut varjomat vanhain pyökkein.
Halu haikeat piinapaikatkin
tuli nähdä, miss' ensimäisen
ma kannoin kärsimysristini,
okakruununi repiväisen.
Halu itkeä, miss' olin itkenyt
surun kyynelet katkerimman —
isänmaan-rakkaudeksi ne kai
tuon sanovat hassun vimman.
Hevin siit' en haasta ma; pohjaltaan
se on tauti vaan, ja ma vieron
eess' yleisön näytellä haavojain
kuin mikä kulkija mieron,
kuin nuo kovan onnen koturit, jotka kiitosta kilvan kosii, isänmaalliset markkinasaksat nuo, jotka vannoo ja huutaa ja hosii.
Kapikerjurit julkeat, almuja
he juoksevat — penni nakkaa
populariteettia Menzelin
ja Menzelin svaabien vakkaani
Oi Jumalatar, minun tänään näät
näin heltyvän herkimmälleen;
olen hieman sairas, mut terveeksi
pian itseni hoidan jälleen.
Niin, sairas olen, ja sieluain hyvin virvoittais, jos laittaa teevettä kupposen viitsisit — seass' ei tee rommi haittaa!"