SAKSANMAA

Talvinen tarina

Kirj.

HEINRICH HEINE

Suomentanut

O. Manninen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

HEINRICH HEINE

Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä "Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama.

Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.

Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.

Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.

Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.

Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi.

Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan.

Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.

Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.

Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.

Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."

Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.

Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu. Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja. Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän, joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten jumala.

SAKSANMAA

Talvinen tarina

Alkusana.

Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.

Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä.

Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.

Heinrich Heine.

JÄÄHYVÄISET PARIISILLE

Ah Pariisi, kallis kaupunki, nyt eroomme — Herran huomaan! Sinut heitän riemua, hekkumaa ma täysin maljoin juomaan.

    Sydän saksalainen mun rinnassain
    tuli sairahaks äkkipikaa,
    tuolla pohjolass' ainoa poppa on,
    joka lääkitä voi sen vikaa.

    Hän kohta sen korjaa, on kuulut maan
    tuon lääkärin suuret kuurit;
    vaan mua, sen myönnän, jo hirvittää
    ne ankarat mikstuurit.

    Ah ranskalaiset te rattoisat,
    iloveikkoni, huomaan Herran!
    Minut kaiho lapsekas ajaa pois,
    mut en viivy kuin täytymän verran.

    Ken uskois — mun haikea kaihoni on
    käry turpeen, on lammaskullat
    tuoll' Lüneburgin nummella, on
    hapankaalit, perunapullat.

    Savu tupakan on, salaneuvokset
    ja parvet yöpatrullein,
    alasaksa, ruislimppu, raakuuskin,
    papintyttäret poskin pullein.

    Myös äitiä on minun ikävä,
    sitä peittelisin ma suotta;
    siit' onkin, kuin emo-vanhan näin,
    jo kolmetoista vuotta.

    Ah vaimoni, vaimoni kaunis, et
    tuta vaivaani voi, et lientää,
    sinut vasten rintaani painallan,
    vaan pois mun täytyy rientää.

    Luota suloimman onneni ajaa pois
    minut vaino polttavan vaivan —
    jos en ilmaa saa minä Saksanmaan,
    niin tukahdun ma aivan.

    Kipu, tuska, kiihko hillitön
    ihan kouristuttaa rintaa.
    Mun jalkani halusta vapisee
    taas astua Saksan pintaa.

Tulen ennen loppua vuoden jo pois, ja taas olen mies mitä vankin, sen lupaan, ma lahjat kauneimmat iloks uuden vuotesi hankin.

I LUKU

Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi.

    Ja rajalle tullessa tunsin ma,
    kun kiivahammin sykki
    sydän rinnassa, luulenpa, silmääni
    ihan kyyneleitä lykki.

    Ja kieltä kotoista kuullessa
    niin mieli kummaksi meni,
    ihan kuin verenvuotohon suloiseen
    ois riutunut sydämeni.

    Oli harpputyttönen tyllerö,
    tosituntein ja äänin väärin
    hän lauloi, vaan mua liikutti
    toki soitto se suuressa määrin.

    Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuu
    ja kärsii ja jälleen tapaa
    tuoll' iloissa paremman maailman
    sydän toisensa, vaivoista vapaa.

    Maan murhelaaksosta lauloi hän,
    sen riemuista rikkuvista,
    isänmaasta sielun kirkastuneen,
    ilohäistä sen ikuisista.

    Soi vanha kieltäymysvirsi taas,
    tuo taivaan aa-lulla-loru,
    jolla kansan, tuon ison vintiön,
    pois tuuditellaan poru.

    Hyvin virren ja virrentekijät
    ne tunnen ma, tiedän että
    he salassa viiniä itse joi,
    mut julki veisasi vettä.

    Uus laulu, laulu parempi
    nyt, veikot, laulakamme!
    Me taivaan valtakunnan jo
    maan päälle perustamme.

    Tääll' olla tahdomme onnelliset,
    pois puutteet, polot ja raiskat!
    Käden ansiota ei ahkeran
    saa ahmia vatsat laiskat.

    Joka ihmislapselle kasvavi
    tääll' leipä ja leivän apu,
    ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös,
    joka suuhun sokeri papu.

    Niin, sokeripapuja kaikille,
    heti kohta kun halkee palot!
    Me huostaan houkkain ja enkelein
    jo jätämme taivaan talot.

    Ja luoksenne vieraiksi lennämme,
    jos kuoltua siivet saamme;
    autuuden kauneimmat kakkuset
    me siellä kanssanne jaamme.

    Uus laulu, laulu parempi!
    kuin viulun ja huilun humu!
    Ohi Miserere on, vaiennut
    jo kuolinkellojen kumu.

    Europa-neitseen kihlannut
    on Vapaus, sulho suuri,
    ens syleilyn, ens suutelon
    jumalaisen he vaihtaa juuri.

    Sitä vaikka pappi ei siunannut,
    on luja se liitto ja sauma —
    pari kaunis kauan eläköön,
    jalo nouskoon lapsien lauma!

    Häälaulu on mun lauluni,
    se uus, mi vanhat voittaa!
    Olen haltioitu, mun sielussain
    pyhät, korkeat tähdet koittaa —

tulitähdet tenhotut, hillittömät kuin tulvivat liekkilammet — väen kumman tunnen ma itsessäni, käsin voisin taitella tammet!

Kotimaahan jalkani käytyä mun lumonesteet suonissa soutaa — emon tapasi jättiläinen taas, hält' uusia voimia noutaa.

II LUKU

Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa.

    Nenäliinat ja paidat ja housut muut,
    joka nurkan ne nuuski ja kurkki;
    jalokiviä, pitsejä, kirjoja
    myös kielletyitä ne urkki.

    Te tomppelit arkkujen tutkijat,
    te tutkitte turhin vaivoin!
    Salatavarat, joita ma kuljetan,
    ne mull' on arkussa aivoin.

    Siell' on mulla pitsit hienommat
    kuin Brüsselin parhaat — ne jahka
    ma näytän, niin neulasin neulotuiks
    ne tunnette, tulessa nahka.

    Jalokivet on, valtatimantit
    ajan uuden otsalle mulla,
    nuoren jumalan temppelikalleudet,
    suuren tuntemattoman tulla.

    Ja kirjoja päässäni mulla myös,
    sen sanon, on sangen monta!
    Kuin laulava linnunpesä se pää
    lukemista on luvatonta.

    Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss'
    on tuskin niin turmiokkaita;
    ei Hoffmann von Fallersleben ees
    niin vaarallisia laitat —

    Joku matkustaja se mainitsi,
    ett' edessämme juuri
    oli Preussin tulliliitto nyt,
    tuo tullirengas suuri.

    "On tulliliitto" — hän huomautti —
    "perus kansallisuutemme vakaa,
    isänmaalle eheän yhteyden
    se pirstotulle takaa.

    Meille ulkonaisen se yhteyden suo,
    niin sanotun aineellisen;
    suo sensuuri henkisen yhteyden,
    tuon tosi-aatteellisen.

Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata."

III LUKU

    Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa
    Karolus Magnus maatuu, —
    Karl Mayer, Svaabissa eläjä,
    mies vallan toist' on laatuu.

    Vähät maata Aachenin kirkossa
    ma keisarivainaana soisin;
    ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen
    runopiltti pieni ma oisin.

    Kovin Aachenin koirill' on ikävä,
    alamaisesti anoo ne suita:
    "Meille potku suo, vähän virkistää
    meit' ehkä se, vieras kulta.":

    Tuossa kuivassa pesässä kulutin
    ma saappaan korkoja tovin.
    Sotaväkeä preussiläist' oli taas,
    eip' ollut muuttunut kovin.

    Sama vanha, harmaa mantteli
    ja korkea punainen kaulus —
    "Puna verta frankkien merkitsee",
    soi muinen, Körner, sun laulusi

    Nuo samat pedanttiset pökkelöt,
    yhä vaan sama suora kulma
    joka kääntehessä, ja kasvoilla
    sama samea, puutunut pulma.

    Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,
    sama asento seivässojo,
    kuin kitaansa kepin he nielleet ois,
    josta kyljiss' ol' ennen mojo.

    Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se
    ole milloinkaan ihan laannut;
    on sijaansa vaan tuo vanha "hän"
    "sinän" tuttavallisen saanut.

    Noina pitkinä viiksinä virkaan taas
    sama vanha palmikko palas:
    takapuolia se ennen puikkeli vaan,
    nokan alta nyt riippuu alas.

    Tuo uus univormu ratsuväen
    mua miellytti melkoisesti,
    teräspiikkinen kypäri semminkin, —
    hyvä sillä on ollut lesti.

    Sen ritarisuudessa kangastaa
    kaikk' armahat romantiikit,
    jalorotuiset rouva Montfauconit,
    Fouquét, Uhlandit, Tieckit.

    Keskiaika kaunoinen kangastaa,
    sen linnat ja ritarituvat,
    asepojat, povissa uskollisuus,
    takamuksissa vaakunakuvat.

    Kaikki ristiretket ja turnaukset,
    hovit lemmen ja kaihot kainot,
    ajat aapisettoman uskon, jot' ei
    vielä vienehet kirjapainot.

    Jalo kypäri, kaikkein korkeimman
    se sukkeluuden on väläys!
    Se piikkiä, kärkeä puutu ei —
    kuninkaallinen päähänpäläys!

    Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa
    pian moinen piikki se johtaa
    upo-uusimmat taivaan salamat
    romanttista päätänne kohtaani

    On köykäisemmät päähineet
    sodan tullen tarvis ostaa;
    kovin raskas on kesk'ajan kypäri,
    jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —

    Ovell' Aachenin postitalon se taas
    tuo lintu kilvessä liehui,
    jota vihaan ma niin! Mua kohti sen
    kähy musta silmissä kiehui.

    Sa lintu-iljetys, maltas kun
    sun käsiini saamaan osun,
    mä kyllä sun kynin ja höyhennän
    ja kyntes murskaksi hosun.

    Sa maltas, ilmassa heilua saat
    pian varressa pitkän luudan;
    ma hauskahan haukan-ammuntaan
    kytät, reiniläiset huudan.

    Ken alas sun ampuu, se valtikan saa
    sekä kruunun mult', uros oiva!
    Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!"
    on riemuhuutomme soiva.

IV LUKU

Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan

ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian.

    Yhä vehreissä roomalaislaseissa
    se vielä kultana hohtaa,
    ja liikaa jos puolikon jonkun juot,
    nokan päähän se nousee kohta.

    Nokan päähän niin makea kutkutus,
    että malta et maistamatt' olla; —
    ulos lähteä katuja kaiuttamaan
    piti öisellä kuutamolla.

    Kivitalot ne katseli mua, kuin ois
    ajan ammoisen tarinoita,
    pyhän Kölnin kaupungin tahtoneet
    mulle kertoa muisteloita.

    Niin, tääll' ovat nähneet elostavan
    ne pappein, hurskasten sutten,
    täällä "hämärät miehet" on häärineet,
    kuten kertoo Ulrik von Hutten.

    Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkien
    oli kankaani-maskeraati;
    Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll'
    ilmiannot äkäiset laati.

    Tääll' ihmisiä ja kirjoja
    tulirovio tuhosi muinen;
    soi kellot ja kyrie-eleison
    nous ilmoille tuhatsuinen.

    Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimaili
    kuin koirat raitteja pitkin;
    vielä tuntea uskonvimmastaan
    voi jälkeläiset ne nytkin. —

    Vaan tuolla kuutamossa, kas,
    tuota jylhää kummitusta!
    Se Kölnin tuomiokirkko on
    tuo pelätti peikko-musta.

    Tuli olla sen hengen bastilji,
    ketut Rooman ne tuumi: tänne,
    tähän jättityrmään turtuva
    on Saksan järjen jänne!

    Tuli silloin Luther, luja mies,
    seis-huutonsa kuului suuri —
    sen koommin korkenematta jäi
    tuon tuomiokirkon muuri.

    Se kesken jäi — ja se hyvä on.
    Juuri valmistumatta-jäänti
    sen Saksan voiman ja tehtävän
    protestanttisen merkiks säänti.

    Te tomppelit tuomioneuvoston,
    onko aikomus kättenne heikkoin
    työ jäänyt päättää, valmistaa
    pesä vanha se sorron peikkoin?

    Voi mielettömyyttä! Te kalistakaa
    ropopussia, juoskaa rahaa
    kereteiltä ja juutalaisiltakin —
    siit' apua ei pahan pahaa.

    Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaan
    tuota tuomiokirkkoa tukee,
    ja muuan lahjakas kuningas
    suotta hyväks sen lausuu ja lukee!

    Tule tuomiokirkko se valmiiks ei,
    vaikka Svaabin narrit keksi
    koko laivan kiviä lähettää
    sen jaloksi jatkamiseksi.

    Tule valmiiks ei, vaikka kirkuna
    miten korppein ja pöllöin kiihtyy,
    jotka vanhanaikaisin aatteineen
    hyvin vanhoissa torneissa viihtyy.

    Niin, aika on saava, mi itseään
    sen valmistelull' ei vaivaa,
    päinvastoin suojat sen sisäiset
    se hevostalliksi raivaa.

    "Hevostalliksi tuomiokirkkomme!
    Mut kuinkas silloin noiden
    pyhän kolmen kuninkaamme käy,
    tabernaklissa nukkujoiden?"

    Niin kysytte multa, mut pakkoko
    on kursailla tämän ajan?
    Itämaan pyhät kolmet kuninkaat
    saa muuttaa muualle majan.

    Ma teitä neuvon, ne pistäkää
    noihin kolmeen rautavakkaan,
    jotka Münsterissä on ripustetut
    Pyhän Lambertin tornin lakkaan.

Ja jos triumviraatti ei täys, joku muu mies lisäksi pankaa vainen, sijast' itäisten maitten kuninkaan joku pankaa länsimainen.

V LUKU

Ja tuonne kun Reinin sillalle tulin Satamavallin luoksi, näin isä Reinin, kun valossa kuun se juhlallisna juoksi.

    Ole tervehditty sä, isä Rein,
    sa oletko voinut hyvin?
    Sua olen monesti muistellut
    ma kaipauksin syvin.

    Noin virkoin, ja oli kuin veestä ois
    niin outo urina soinut,
    mies vanha kuin yskäisin, vapisevin
    ois äänin vaikeroinut:

    "Tervetullut, poikani, kiitos, kun
    noin vuott' olet kolmetoista
    mua muistanut, poissa ollessas
    sain kokea monenmoista.

    Biberichissä kiviä niellä sain,
    ei kiittää kestä se kekker'!
    Mut pahemmin lastasi laulullaan
    mun vatsani Niklas Becker.

    Mua laulanut on hän, kuin oisin ma
    mikä puhtahin impi ikään,
    kenen kunniankukkaista riistämään
    ei tulla saa mies mikään.

    Tuon tuhman laulun kuullessain
    ihan valkopartani voisin
    pois reväistä, itseni hukuttaa
    ihan omaan itseeni soisin.

    Pojat Ranskan ne paremmin tietävät,
    mi on impeydessäni perää;
    ovat voittajavetensä sekoittaneet
    mun vesiini monta jo erää.

    Tuo tuhma laulu ja tuhma mies!
    Mua herjasi suotta syyttä.
    Tavallaan mulle hän tuotti myös
    poliittista ikävyyttä.

    Näet ranskalaiset jos palaa nyt,
    saan hävetä niiden eessä,
    joka taivaalta heit' olen takaisin
    ain' anonut silmät veessä.

    Pikku ranskalaisia rakastanut
    olen aina — vieläkö siellä
    vain leikkivät, laulavat, valkoiset
    heill' onko housut vielä?

    Ilo heit' ois tavata, elleivät
    he irvisteleis mua nähden
    tuon kirotun loilotuksen vuoks,
    tuon häväistyksen tähden.

    Alfred de Musset, katupoika tuo,
    etupäässä päälleni käyden
    ehkä rummunlyöjänä rummuttaa
    mulle kompia korvan täyden."

    Noin huoltaan päivitti isä Rein,
    koko oloa onnetonta.
    Koin häntä rohkaista, haastelin
    hälle lohdun sanaa monta:

    Ole huoleti ilkuista, isä Rein,
    ei enää he moniin vuosiin
    ole vanhoja ranskalaisia,
    myös housut on uuteen kuosiin.

    Ne on punaiset nyt, ei valkoiset,
    napit toiset myös niitä sulkee.
    Heiltä leikit ja laulut on lakanneet,
    päät kuurussa miettein he kulkee.

    He filosofeeraa nyt Kanteista
    ja Fichteistä, Hegeleistä,
    he piippua polttaa ja olutta juo,
    lyö keilaakin moni heistä.

    Poroporvareiksi kuin mekin he käy,
    ja vimmatummiksi vielä;
    Voltairen henki on heistä pois,
    pian Hengstenberg herra on siellä.

    Alfred de Musset'llä tosiaan
    vielä katupojan on eljet;
    mut rauhaan jää, hänen kielelleen
    kyllä teemme häijylle teljet.

    Pahan komman sulle jos rummuttaa,
    saa kuulla hän pahemmat kommat,
    saa kuulla, kuin kävi kauniissa
    hamekansassa häitä hommat.

    Viis tuhmista lauluista, isä Rein,
    pois huolet ja huonot tuulet!
    Jää hyvästi, jälleen tapaamme —
    pian paremman laulun kuulet.

VI LUKU

Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys.

    Näki punaisen miehen Napoleon,
    kun suurt' oli tapahtuva,
    ja Sokrateell' oli daimoni,
    ei ollut se hourekuva.

    Minä itse, kun pöytäni ääressä
    välin myöhään yöll' olin työssä,
    olan takaa olennon kammokkaan
    näin naamio kasvoilla yössä.

    Salas jotain kummasti kiiluvaa
    hänen vaippansa vaiheella hihan,
    se kirveeltä, teloituskirveeltä
    mun silmääni näytti ihan.

    Oli olento vanttera varreltaan,
    ja silmät kuin tähteä kaksi;
    ei koskaan työtäni häirinnyt,
    jäi tyynnä vaan taemmaksi.

    Ei vuosiin ollut näyttäynyt
    tuo kumma kumppani luona,
    kun äkisti Kölnissä tapasin taas
    hänet kuutamoyönä tuona.

    Ma miettien katuja mitatessain
    hänen keksin takana käyvän,
    kuin varjoni ois, ja kun pysähdin,
    näin hänenkin pysähtäyvän.

    Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut,
    kävi taas, kun käydä ma aloin.
    Noin tuomiokirkon torille
    oli tultu me jalka jaloin.

    Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin:
    "Tee tili, mies, mikä sulia
    jok' askel noin läpi aution yön
    on tarvis takana tulla?

    Sun aina tapaan, kun laineihin
    saa maailmantunteet laajat
    mun poveni, kun läpi aivojen
    lyö hengen hehkuvat vaajat.

    Sa minuun jäykästi tuijotat noin —
    tee tili: sa mitä salaat,
    joka vilkkuu ja välkkyy suu viitastas?
    Ken olet ja mitä halaat?"

    Mut toinen laiskan kuivasti
    vain vastaa: "Salli nyt saattos,
    älä pois mua manaa, pyydän ma,
    ja semminkin, jätä paatos!

    Ole aave en aikojen menneiden,
    en hautojen kouko ja peikko,
    ja retoriikast' en pidä, mun on
    hyvin filosofiiakin heikko.

    Olen käytännön mies ma, vaitelias
    ja verkkainen aina. Vaan tiedä:
    mit' olet sa miettinyt mielessäs,
    sen lupaan ma perille viedä.

    Ja vuodet jos menköön, ma työtä teen
    yhä väsymättömin voimin,
    kunis todellisuutena aattees nään;
    sa tuumit, ja ma, ma toimin.

    Sa tuomari olet, ma pyöveli,
    joka täytän tuomios määrät,
    kuin tulee orjan tottelevan,
    oli oikeat ne tai väärät.

    Kävi Roomassa liktori kirveineen
    ain' edellä konsulin ennen.
    Niin sunkin, mut takana tappara käy,
    nyt itses edellä mennen.

Ma olen sun liktoris, alati sua seuraan, liepeessä vaatteen teloituskirves, mi valmis on — Teko olen ma aivojes aatteen."

VII LUKU

Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.

    Kuink' usein kaipasin makeutta
    ma pieluksen kotimaisen
    öin unettomin noilla kovilla
    matrasseilla maanpakolaisen!

    Hyvät untuvapatjamme maata on
    ja ne hyviä unia suopi.
    Niissä sielu saksalainen se maan
    kaikk' ikeet yltään luopi.

    Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat
    valontaivasten tarhat tapaa.
    Sielu saksalainen, kuink' untes tie
    on öisten uljas ja vapaa!

    Käy kalpeiksi korkeat jumalat,
    kun kotkanlentoos sa rupeet!
    Sun siipes kirkasti kiitäissään
    jo monen tähtösen kupeet!

    Maa ranskalaisten ja ryssäin on,
    ja meren on herroina britit,
    mut isännät ilmojen ihannemaan
    on meidän Meyerit, Schmidtit.

    Se on valtamaamme, siellä on
    ehyt heimomme, pilvien päällä;
    muut kansat kaikki on kehittyneet
    maan matalan tasalla täällä. — —

    Ma nukuin ja katuja noita taas,
    valetuita kuutamon valoin,
    olin kaikuvin askelin astuvinain
    ohi vanhanaikaisten taloin.

    Taas naamio silmillä takana mun
    tuli tumma se seuralainen.
    Mua väsytti, polvet kuin poikki ois,
    mut yhä me astuimme vainen.

    Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain
    oli avattu, auki rippui
    se ammottavasti, virtanaan
    veri sydänhaavasta tippui.

    Verivirtaan monesti sormeni
    ma kastoin ja pieltä oven
    myös monta ohitse astuissain
    ma sivusin punalla poven.

    Ja aina, kun talon ma minkä noin
    olin merkinnyt, kuolinsoitto
    niin väräjävästi valittain
    mun korvaani kumahti loitto.

    Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu
    taa peittyi kolkkojen varjoin,
    rajut pilvet mustina ratsuina
    ens ilmassa häilyvin harjoin.

    Ja yhä olento tumma tuo
    tuli perässä. Tuima terä
    hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin
    me katuja hyvä erä.

    Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas
    me kunnes jo yhdyttäytiin;
    ovet kaikk' oli sepposen selällään,
    me kirkkoon sisälle käytiin.

    Tuon holvin äärettömän vain yö
    ja kuolo äänetön täytti;
    joku palava lamppu se ikäänkuin
    vain pimeytt' oikein näytti.

    Pilaristoa kauan ma kävelin,
    vain askelet saattajan vakaan
    mun korviini soi yhä, jäljistäin
    ei jäänyt hän askeltakaan.

    Oli vihdoin paikka, min kynttilät
    valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin
    oli koristeltu; — me kappeliin
    pyhän kolmen kuninkaan tultiin.

    Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat,
    jotka muuten niin hiljaa nukkuu,
    kas ihme! nyt arkkuinsa kannella
    ne siellä kolmisin kukkuu.

    Luurankoa kolme, koristein
    eriskummaisin, — kurjat, valjut
    pääkallot kruunua, valtikkaa
    käsirangat kanteli kaljut.

    Kuin nuoranuket ne heiluivat
    nuo luut, jotka ammoin kuoli;
    mädän löyhkää puol' oli hajussaan
    ja suitsutussavua puoli.

    Höpis yhden huuletkin, puheen hän
    hyvin pitkän ja laajan laati;
    hän selitti, miksikä minulta
    hän kunnioitusta vaati.

    Näet koska hän kuollut ensiksikin
    ja toiseksi kuningas oli,
    ja pyhimys kolmanneksi, mut ei
    moneks auttanut tuo holipoli.

    Vain nauravin mielin ma vastasin:
    "Tuo kaikki on hukka-huolta!
    Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään,
    vaikka katsoisin miltä puolta.

    Pois täältä, pois! Tilaks omansa
    teille haudan on mustat mullat.
    Nyt elämä ottaa haltuunsa
    tään kappelin kivet ja kullat.

    Ajan uuden ratsassaatto saa
    ilon lyöden ja ottaa majan
    tässä templissä — mielin menkää pois,
    tai ma asevoimalla ajan!"

    Niin lausuin ja käännähdin ja näin,
    kun kamalasti se välys,
    ase kamala saattajan sanattoman —
    ja hän viittaukseni älys.

    Kävi kirveineen hän päin ja löi
    alas armahtamattomasti
    nuo taikauskon katalat
    luurangot pirstoiks asti.

    Joka holvissa, sopessa raikui, soi
    kuin tuomiopäivän pauhu!
    verivirrat syöksähti rinnastain,
    ja siihen mun herätti kauhu.