Muutamissa seuduin Baijerissa on n.s. rukkitanssi yhä vielä suuressa kunniassa. Se onkin kauneimpia kaikista häätansseista. Kun sen aika tulee, jotenkin aterian puolitiessä, ennenkuin paisti pöytään kannetaan, niin kaikki vieraat, soittokunta etupäässä, lähtevät krouvista häätaloon, keräytyen siellä eteiseen taikka pihaan. Joku morsiusneidoista kantaa ulos kirjavasti koristetun rukin ja kohottaa sen korkealle. Toiset tytöt tarttuvat nauhain päihin ja tämän levitetyn nauharuusukkeen alitse tanssii sitten morsiusparikunnan jälkeen koko hääjoukko, jonka jälkeen rukki juhlasaatossa tuodaan krouviin ja siellä asetetaan morsiamen viereen. — Suuressa suosiossa ovat "vapaatanssit", jotka tavallisesti toimeenpannaan jonkun arvossapidetyn vieraan kunniaksi. — Westfalissa tanssitaan erästä hurjaa piiritanssia, jossa morsian esiintyy hiukset hajallaan ja seppele päässä. Parikunnat asettuvat riviin, niinkuin leskeä juostessa, liina yhdyssiteenä kunkin parikunnan välillä, sitten tanssitaan ensin tuli sammuksiin, tanssitaan tupa, kamarit, tallit, navetat, puutarha ja vihdoin koko kylä, hurjassa laukassa. Edellä karkeloi soittokunta ja kokki, viimeisenä taas "hoputtaja", joka liinalla ajaa vitkastelijoita ja huutaa jonolle, miten sen tulee kiertää, käskien usein mitä vaikeimpiin paikkoihin (niinkuin "franseesissa"). Vasta kun kaikki ovat lopen väsyneet, päättyy leikki, ja samalla häätkin ovat päättyneet ja kaikki lähtevät kotiinsa. — Hessissä on vielä siellä täällä tapana, että morsian kesken häitä muuttaa vaatteita.
Näin vietetään vielä monessa paikassa maaseuduilla häitä vanhoja tapoja noudattaen monta päivää peräkkäin, mutta kaupungeissa sitä vastoin ovat tavat jo ammoin muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi, kaikkein uudenaikaisimmat eivät enää suvaitse muuta kuin yksinkertaisen vihkimyksen ja sen tapahduttua suoraa päätä lähtevät häämatkalleen. Ja kun vihdoin vihkimyskin näyttää jäävän pois, niin palataan kaikkein vanhimpaan häätapaan — naisenryöstöön. Salaa lähtee parikuuta matkaan saapuakseen kotiseudulle vasta sitten, kun asia jo on niin vanha, ettei sitä enää kukaan muistakaan.
Hautaustapoja.
Vainajain muistoksi soitetaan kerran vuodessa kelloja, köyhät ja rikkaat silloin vaeltavat hautausmaille, omistaen muutaman hetken menneitten muistolle. Näissäkin tavoissa esiintyy ikivanhoja piirteitä.
Vielä tänä päivänä on maaseudulla vallalla se luulo, että kuolema ennakolta ilmaisee itsensä lintujen äänien kautta. Semmoisia kuoleman lintuja ovat esim. kissapöllö ja huuhkaja, sitä tietää puutoukan naksutus, esineitten äkillinen putoaminen, kellon seisominen, kaappien ritinä. Westfalissa luullaan, että muutamilla ihmisillä on kahdet kasvot, toisilla he muka voivat nähdä kuoleman.
Kun vainaja on kuollut, niin avataan akkuna, jotta linnuksi ajateltu sielu pääsee pois lentämään. Pahain ihmisten sielua luullaan hiireksi, joka levottomana juoksentelee huoneessa. Tuolit ja peilit verhotaan, kellon annetaan seisoa, kaikki vesi talossa kaadetaan maahan. Steiermarkissa taas pidetään huolta siitä, että kellon viisari vainajan kuolemaa tehdessäkin pysyy käynnissä, jotta muka sielu pääsee helpommin lentämään. Ruumiin poikki viritetään lanka, jotta sen kautta estettäisiin sen varastaminen. Eräässä osassa Hessiä on tapana, että isännän kuollessa talon nurkkapatsaita lyödään vasaralla matojen torjumiseksi. Kaikkialla on maaseudulla tapana, että kotieläimillekin annetaan tieto kuolemasta, ikäänkuin niitäkin sen kautta vaadittaisiin yhteiseen suruun osaa ottamaan.
Spreewaldissa kuollut asetetaan pitkälle laudalle, kunnes arkku on valmis, hänen kanssaan asetetaan arkkuun kampa, saippuapalanen ja pesuliina. Toisissa seuduissa saa kuollut arkkuun semmoisia esineitä, joihin hän oli eläissään kiintynyt, jopa kortitkin, jos hän on erikoisesti mieltynyt kortin lyöntiin.
Ikivanha tapa on niinikään se, että kuolleen mukaan annetaan matkaraha, joka tavallisesti asetetaan kielen alle. Pommerin sivistyneissä piireissä on tapana asettaa puolison mukaan arkkuun ne kirjeet, jotka vaimo hänelle morsiamena kirjotti. Toisissa seuduissa vaimon arkkuun asetetaan muistoja hänen morsiusajaltaan. Vanha tapa on, että vainaja on talosta kannettava jalat edellä, ettei hän enää palaisi. Laajalle levinnyt on se luulo, että kuolleen koskeminen parantaa eräitä tauteja, kuten juoppoutta. Kaikin tavoin koetettiin sen vuoksi anastaa kuolleen kääreistä kappaleita, vielä aivan viime aikoinakin, eikä siinä väkivaltaakaan kammottu. Vendien kesken vallitsee se luulo, että vainaja menettää kammonsa, jos sitä kolmasti nipistetään nenästä ja isosta varpaasta. Muutamissa Alppiseuduissa ei arkussa suvaita rautanauloja eikä minkäänlaisia muitakaan metalliesineitä, koska ne kiirastulessa saattaisivat ylenmäärin lisätä vainajan tuskia. Ala-Hessissä ja muissakin seuduissa katsotaan visusti, ettei kuolleen käärevaatteissa ole hänen nimikirjotuksiaan, koska muutoin koko perhe kuolee. Vanha, yleiseen levinnyt taikaluulo on niinikään se, että kuollut vetää muita perässään, jonka vuoksi hänen päänsä luota huolellisesti poistetaan kaikki, mihin hän voisi huulillaan tarttua, kuten liinat, nauhat, nyörit y.m. Ruumiille ei saa pudota kyyneliä, sillä muutoin rikotaan vainajan hautarauha. Arkku koristetaan rosmarinin oksilla. Thüringissä on hyvin vanha tapa antaa vainajan käteen sitruna. Hessissä kohotetaan, heti kun ruumis on kannettu huoneesta, vaalean pöytäliinan neljää kolkkaa, koska se muka estää tautia taloon jäämästä.
Hautaukset olivat keskiaikana paljon juhlallisemmat kuin nykyään. Porvarillisissa hautajaisissa oli ylellisyys niin suuri, että toiset kaupungit näkivät tarpeelliseksi sitä erikoisilla säännöksillä rajottaa.
Sekä kuolleen vartioiminen, että peijaispidot ovat ikivanhoista ajoista säilyneet meidän aikoihimme saakka. Jo aikaisin keskiajalla peijaiset muodostuivat oikeiksi juomingeiksi, joihin tuotiin ilveilijöitäkin ja narreja. Se oli kirkollisten säännösten kautta kiellettävä. Mutta tapa oli niin syvälle juurtunut, että nämä kiellot enimmäkseen olivat voimattomia. Ja vielä tänä päivänä pitävät varsinkin rikkaat velvollisuutenaan parhaimman mukaan kestitä niitä vieraita, jotka ovat koolle tulleet saattamaan vainajaa viimeiseen lepoon. Ala-Itävallassa on tapana kattaa vainajan silmät kuparirahoilla ja sitten antaa nämä rahat lahjaksi. Vainajan vuodevaatteet poltetaan joko pellolla tai avoimella tiellä. Naapurit ja omaiset polvistuvat tulen ympärillä ja sen palaessa lukevat ääneti rukouksia vainajan puolesta.
ESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.
Paljon kauemmaksi, kuin mikään kirjotettu historia tai muistokirjotus, ulottuvat Saksassa ihmiselämän jäljet. Jo jääkauden jälkiajalla, ehkä kymmeniä tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, asui Saksassa ihmisiä. Maantieteellisten olojen muuttuessa muuttui asutuskin, kehittyen raakalaisuudesta korkeampiin viljelysmuotoihin, kivikaudesta pronssikauteen ja rautakauteen. Asutuksesta niinä vuosituhansina, jotka ennen ajanlaskumme alkua kuluivat, voimme saada ainoastaan vaillinaisia yleisiä tietoja muinaislöytöjen johdolla.
Vanhimmat löydöt viittaavat siihen aikaan, jolloin pohjoisen maajäätikön peräydyttyä Saksanmaalla oli aroilmasto, arokasvullisuus ja -eläimistö. Ihminen asui luolissa, luolissa on säilynyt jäännöksiä, joista hänen elämänlaatunsa voidaan arvata. Tunnetaan jo monta tämänkaltaista luolaa, niitä on löydetty Harzista, Thüringistä, Schwaabin Albista. Luolissa on tavattu sekä ihmisenluita, että hänen kaatamainsa eläinten luita, ynnä kaikenlaisia kiviaseita ja talouskapineita ja myös eläinten luista valmistettuja aseita ja talouskapineita. Sen aikuinen ihminen oli voimallinen, vaikka hänen aseensa olivatkin alkuperäiset, hän ryhtyi pelkäämättä taisteluun voimallisimpiakin petoeläimiä vastaan. Hohefelsin luolasta (Schwaabin Achin laaksosta) on löydetty kaikkein vanhimpia limsiöveitsiä, aseena käytettyjä peuran kulmahampaita, hevosen, karhun luurankoja, terotettuja peuransarvia, norsunluitten kappaleita, sarvikuonojen, antiloppien ja vielä nykyistä tiikeriäkin melkoista suurempien kissaeläinten luurangon osia. Mutta varsinkin nämä luolaihmiset pyytävät kolmen metrin mittaista luolakarhua, jonka pääkallo muserrettiin, alaleuka otettiin irti ja muodostettiin kirveeksi, luut halkaistiin ytimen saamiseksi ja kylkiluut huolellisesti pilkottiin nuolenkärjiksi. Karhun leukaluu muodostettiin kirveeksi sillä tavalla, että terävästä kulmahampaasta tuli kirveen varsinainen terä.
Peuran kalloja käytettiin juoma-astioina. Paljon etelämpää, aina Bodenjärven rannoilta, on soitten säilöstä löytynyt luita ja jäännöksiä, jotka todistavat peuran niihin aikoihin olleen Saksanmaalla yleisimmän eläimen.
Myöhemmiltä, vaikka yhä vielä ammoisilta esiajoilta, näyttävät olevan ne ateriatunkiot, jotka ensinnä tutkittiin Tanskan rannikolla ja siellä laadultaan selitettiin. Niitä on Itämeren etelärannallakin, esim. Slesvig-Holsteinin, Rügenin ja Preussin rannoilla. Ne ovat enimmäkseen valtaavia simpukankuorikasoja, todistaen sen aikuisten ihmisten suureksi osaksi eläneen simpukoilla, mutta seassa on myös paljon sekä aseita, että metsästettyjen eläinten luita, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä, minkälaiset ilmastolliset olot, kasvisto ja eläinkunta olivat näitten ihmisten aikoina. Kurisches Haffin kielekkeellä vaeltavan dyynin alta on paljastunut moisia kasoja melkein yhtämittaisia riuttoja. Siihen aikaan kasvoi Saksanmaalla jo valtaavat metsät, ateriatunkioitten kansa kaikesta päättäen oli tuhansia, ehkä kymmeniätuhansia vuosia myöhäisempi, kuin jääkauden jälkeiset luolaihmiset. Jotenkin samanaikuisia näyttävät olleen paalukylät, joitten jäännöksiä on Etelä-Saksassa tavattu, varsinkin Bodenjärven rannoilla. Paalukyläin asukkaat rakensivat kylänsä järven pohjaan upotettujen paalujen varaan. Vanhimmat paalukyläläiset käyttivät jo sirosti hiotuita kiviaseita, mutta kylät näyttivät olleen asuttuja niin pitkiä aikoja, että niiden kuluessa aseet ja viljelys ennättivät muuttua, toiset vielä roomalaisella ajalla. Niitä on löydetty Etelä-Saksan soistakin, joihin ne lienee rakennettu niihin aikoihin, kun nämä suot vielä olivat järvinä. Paalukyläläisillä oli jo kehittynyt talous, heillä oli ajoneuvoja, veneitä, koira ja vuohi. Luista päättäen he metsästivät hirveä, kauriita, metsäkarjua, peuraa, karhua, majavaa, kettua, alkuhärkää, vuorikaurista, jänistä, kissaa, sutta, y.m. Kun metallit tulivat tunnetuiksi, niin heidän kesken jo epäilemättä kehittyi jotenkin edistyneet yhteiskunnalliset olot. Samaan metallittomaan kivikauteen viittaavat myös vanhimmat esiaikaiset haudat, nuo jätinhaudat (Hünengräber), joita yhä on kaikkialla Saksassa runsaasti, vaikka niitä onkin niin paljon hävitetty. Yksin Lüneburgin nummella on vielä 400 tämmöistä hautaa, Slesvig-Holsteinissa monta tuhatta. Schliebenin seudulla, jonka läpi Musta Elster juoksee, oli vielä v. 1833 kokonaista 1,022 hautakumpua. Ne ovat osaksi jykevän suurista paasista rakennettuja. Toiset ovat avoimia, toiset paasilla peitettyjä kammioita. Toiset ovat pitkäveteisiä kivillä ympäröityjä kumpuja, joissa on monta kivikammiota kussakin. Toisista kammioista on löydetty monien kymmenien ruumiitten luut. Arvellaan, että nämä jätinhaudat ehkä jo ovat germanien esi-isäin ajoilta.
Suuremmoisia muinaislöytöjä on tavattu pronssiajan haudoista. Niissä on sirojen pronssiesineitten joukossa vielä runsaasti kivikauden esineitä. Metalliesineet viittaavat siihen, että ne oli valmistettu Välimeren maissa, ja että siis jo puolentoista vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua Keski-Europan ja Välimeren maitten välillä oli vilkas tavaranvaihto. Samaa tietä saapuivat esiaikaiseen Saksaan rautaesineet. Pronssiajan ja varhaisemman rauta-ajan runsaimmat löydöt on tavattu Hallstattin luota Salzkammergutissa. Sieltä löydetyt erinomaisen sirot esineet todistavat jo kehittynyttä kultuuria. Tämän viljelyskauden loistoaika näyttää olleen ensimäisen vuosituhannen keskivaihe ennen ajanlaskumme alkua. Saman kultuurikauden esineitä on löydetty pohjoisesta aina Harzia myöden. Pohjois-Saksan muinaislöydöt samalta ajalta sitä vastoin viittaavat samanlaiseen kultuuriin, joka siihen aikaan vallitsi Skandinavian niemellä.
Nämä esiaikaiset löydöt tarjoovat tyhjentymättömän rikkaan kentän muinaistutkimukselle. Niitten avulla vähitellen voidaan valaista Saksanmaan esiaikaisia viljelysmuotoja. Jossain määrin ne, etenkin vanhat jätinhaudat, ovat huomattavana osana Saksan maisemassakin. Mutta Saksanmaan varsinainen kansallinen maantieto, historia ja viljelyskuva alkavat kehittyä vasta siitä, kun historian valo lankee Saksanmaan nykyisten asukkaitten esi-isäin oloihin, ne alkavat vanhain germanien taisteluista ja suhteista roomalaisiin, kansainvaelluksista ja kansainvaelluksien aikana menetetyn maan takaisin vallottamisesta.
SAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.
Lukija on katsellessaan edelläolevia kuvauksia Saksan historiasta ja kansantavoista varmaan useinkin huomannut silmäänpistävää yhtäläisyyttä saksalaisten ja omain kotoisten olojemme kesken. Seikka onkin sellainen, että muinaisajoista nykyaikaan saakka on Keski-Europan germanilaisten kansain vaikutus ollut hyvin suuri Pohjois-Europan kansoihin, niiden joukossa meidänkin kansaamme. Kielitiede kertoo lukuisista "sivistyssanoista", varsinkin yhteiskuntajärjestystä osottavista nimityksistä, joita Itämeren rantamilla asuvat suomensukuiset kansat jo kansainvaellusten aikoina ja ennemminkin ovat kieleensä lainanneet germanilaisilta naapureiltaan. Vanhimmat kosketukset suomalaisten ja germanilaisten kansain välillä näkyvät tapahtuneen maisin, Itämeren itäpuolitse. Sitä tietä levisivät saksalaiset sivistysvaikutukset naapurilta naapurille, ehtien viimein tänne Suomenlahden taakse saakka. Varhaisemmalla keskiajalla, jolloin näitä vaikutuksia yhä jatkui, olivat slaavilaiset heimot, lättiläiset ja virolaiset siinä kohden saksalaisten ja suomalaisten välittäjinä. Sillä tavoin ulettuvat monet muinaiset saksalaiset yhteiskunta- ja kansantavat pitkinä piirteinä Itämeren ympäri Suomeen saakka. Tällaisia yhtäläisyyksiä voidaan nähdä esim. saksalaisten ja suomalaisten heimojärjestyksessä, kylissä, rakennustavoissa, puvuissa, työaseissa ja talousesineissä eikä vähimmin kansan vanhoissa juhlatavoissa.
Vielä nytkin tavataan suomalaisten vuotuisissa juhlatavoissa monen monta piirrettä, joita ei voitane selittää muulla kuin edelläviitatuilla tavalla. Kauan ennenkuin Suomi sai Saksasta Lutherin opin sai se sieltä monia katolisuskoisia tapoja ja vielä sitäkin ennen pakanallisia uskoja ja menoja. Pääsiäistulet paloivat muinaisuudessa pitkänä rivinä Länsi-Saksasta Suomeen saakka alkuaan Vodan — Ukon kunniaksi. Saksalaisten pääsiäisvuorten vastineina ovat meikäläiset helaavuoret. Pääsiäisviikon "palmut", pääsiäisaamun helinät ovat samanlaiset meillä ja Saksassa. Saksalaisilla on monissa kohdin tarkoilleen samanlaiset keväiset karjan laitumelle laskemisen tavat "karvakakkuineen", kellotaikoineen, paimenkasteineen ja muine menoineen, kuin meillä. Juhannustulen — pyhän tulen eduskuvan — sytyttivät vanhat saksalaiset ja suomalaiset samalla muinaisella tavalla puupalasia yhteen hieromalla (kitkavalkea). Niinkuin siellä niin täälläkin oli Juhannus ennen myös pyhän veden, pyhäin lähteitten juhla. Jos vertauksia jatkamme, niin suomalaisten vanha Yrjön päivä selviää ilmeiseksi Vodan-juhlaksi, Marketan päivän menot länsi-Suomessa germanilaiseksi lohikäärmeen taikomiseksi, Mikonpäivän tavat muinaisen elojuhlan muistoiksi. Martinpäivän juoksut ja narrinpelit ovat olleet täälläkin tunnetut ja käytännössä, koska siinäkin kohden keski- ja pohjoiseuroppalaiset kansanuskot olivat samat. Emme yritäkään tässä täydellisesti kuvaamaan muinaisia saksalais-suomalaisia suhteita; niistä on tulevaisuuden kansantapa- ja kansanrunoustutkimus antava täydellisemmän kuvan.
Keskiajalla alkavat myöskin Suomen ja Saksan historialliset suhteet. Niiden välittäjänä ja ylläpitäjänä on ensi sijassa meri ja meriliike. Runsaan viljelysaartehiston saksalaista ritarisuutta, kirkollista rakennustaidetta, saksalaisia tapoja ja käsityksiä tuovat "saksain" ja kauppakestien laivat tullessaan Suomen pieniin satamiin ja kauppakyliin. Keskiajan loppupuolella saksalaisuus vallitsi ylinnä kaikkialla Itämeren maissa. "Hansa" kauppatavaroillaan valloitti silloin meidänkin maamme, Suomen meret muuttuivat saksalaisiksi meriksi, Suomen meripaikat saivat saksalaisia nimiä ("Hogland", "Krysserort" y.m.) kaupunkeihin kotiutui saksalainen porvaristo ja alasaksan kieli 1400-luvulla oli melkeinpä maamme virallisena kielenä. Oppinsa ja tietonsa kävivät suomalaiset etsimässä ensi sijassa Saksan yliopistoista (Rostockista ja Leipzigistä). Se oli sanalla sanoen saksalaisen kultuurin valtakausi pohjolassa.
Kustaa Vaasa tosin perusti valtiollisesti ja sivistyksellisesti itsenäisen Ruotsin valtakunnan ja kukisti saksalaisen kauppavallan Suomessakin. Mutta uutena voimakkaana virtauksena kävi Saksasta pohjoiseen lutherilainen uskonpuhdistus ja uudet hallintotavat. Niitä pian seurasivat uudet saksalaiset elämäntavat ja käsitykset, ja niinpä 1600-luvulla, suuren "Saksan sodan" aikana, jälleen kukoisti Suomessa uusi ylimyksellinen saksalainen sivistys, saksalaisine ylhäisöineen, tapoineen ja muotineen.
Vasta sen jälkeen ovat pohjoismaat vapautuneet näkyvästä saksalaisuudesta. Mutta vielä tänäänkin on saksalaisuuden vaikutus täällä kyllä tuntuva, varsinkin kaupassa, teollisuudessa, tieteessä ja ennen kaikkea valtioelämässä, joka niin uskollisesti nykyään näkyy liikkuvan "bismarckilaisuuden" vanavedessä.
Lähteitä:
Otto Kaemmel: Der Werdegang des deutschen Volkes. O. Weise: Die deutschen Volksstämme und Landschaften. Chr. Raack: Kulturgeschichte des deutschen Bauernhauses. R. Mielke: Das deutsche Dorf. H. Hausrath: Der deutsche Wald. H.S. Rehm: Deutsche Volksfeste und Volkssitten.
SAKSAN VALTAKUNTA.
SAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.
Vaikka Saksa nykyään onkin yhtenäinen kansallinen valtakunta, niin kuvastuu sen valtiollisessa kartassa yhä vieläkin selvään entinen historiallinen hajanaisuus. Saksan valtakunta on yhä liittovaltakunta, vaikka entistä paljon lujempi sekä perustuslakinsa, että johtavan valtion suuren ylivoiman vuoksi. Sen muodostaa 26 eri valtiota, joista kuitenkin suurin luku on aivan pieniä, vain valtiollisia muinaisjäännöksiä. Suurempi kuin kaikki muut valtiot yhteensä on Preussin kuningaskunta, jonka sekä alue että väkiluku on noin 60 pros. koko valtakunnan alueesta ja väkiluvusta. Baijeri, joka on Preussin jälkeen suurin, on alaltaan vain 14 pros. valtakunnan koko alueesta; väkiluku 11 pros. koko väkiluvusta. Suuruudessa seuraavat viisi valtiota käsittävät vain kukin 2 1/2-4 pros. valtakunnan alueesta, ja kokonaista 17 on semmoista, joitten alue on 1 pros. pienempi.
Saksan valtakunnan pinta-ala on yhteensä 540,745 neliökilometriä, väkiluku (1905) 60,600,000.
Tästä alueesta kuuluu Preussin kuningaskuntaan 348,658 neliökilometriä, asukasluvusta 37,300,000.
Saksan eri maitten pinta-alat ja väkiluvut näkyvät seuraavasta luettelosta:
Valtiot Pinta-ala Väkiluku Pääkaupunki
km2 1.12.I905
Preussin kuningaskunta 348,658 37,278,820 Berlin
Baijerin kuningask. 75,870 6,512,824 München
Saksin kuningask. 14,993 4,502,350 Dresden
Württembergin k. 19,514 2,300,330 Stuttgart
Badin suurherttuakunta 15.081 2,009,320 Karlsruhe
Hessin " 7,68l 1,210,104 Darmstadt
Mecklenburg-Schwerinin 13,127 624,881 Schwerin
suurherttuakunta
Saksi-Weimarin " 3,6l7 387,892 Weimar
Mecklenburg-Strelitzin 2,930 103,251 Strelitz
suurherttuakunta
Oldenburgin " 6,427 438,195 Oldenburg
Braunschweigin herttuakunta 3,672 485,655 Braunschweig
Saksi-Meiningin " 2,468 268,859 Meiningen
Saksi-Altenburgin " 1,324 206,500 Altenburg
Saksi-Coburg-Gothan " 1,977 242,292 Gotha ja Coburg
Anhaltin " 2,299 328,007 Dessau
Schwarzburg-Rudolstadtin 940 96,830 Rudolstadt
ruhtinaskunta
Schwarzburg-Sondershausin 862 85,177 Sondershaus
ruhtinaskunta
Waldeckin " 1,121 59,135 Arolsen
Vanh. Reussin " 317 70,590 Greiz
Nuor. Reussin " 827 144,570 Gera
Schaumburg-Lippen ruht.k. 340 44,992 Bückeburg
Lippen ruhtinaskunta 1,215 145,610 Detmold
Vapaakaupunki Lübeck 298 105,857 Lübeck
Vapaakaupunki Bremen 256 263,426 Bremen
Vapaakaupunki Hampuri 415 875.090 Hampuri
Valtakunnanmaa Elsass- 14.513 1,814,626 Strassburg
Lothrinki
Saksan valtakunta 540,743 60,605,183 Berlin
Saksan valtakunnan nykyisessä valtiojaossa ilmenee jotenkin selvästi maan maantieteellinen pintamuodostus. Pohjois-Saksan alanko, joka on maantieteellisesti yhtenäisin alue, käsittää suurimman valtionkin, Preussin kuningaskunnan. Etelä-Saksan joki- ja vuorimaa on jakautunut useiksi keskikokoisiksi valtioiksi, Keski-Saksan vuoristokynnyksellä taas ovat säilyneet, maanmuodostuksen epätasaisuuden mukaisesti, useimmat pienet valtiot. Niitä on varsinkin Thüringissä, jossa niitä yhteisellä nimityksellä nimitetään Thüringin pieniksi valloiksi.
Johdamme lyhyesti muistoon, miten nykyiset valtioalueet ovat kehittyneet.
Preussin kuningaskunnan varsinainen kantamaa on v. 931 perustettu Nordmark, nykyinen Altmark, joka on Elben mutkassa, Magdeburgista pohjoiseen. Albrecht Karhu valtasi 12. vuosisadalla Mittelmarkin, jossa Berlin on, sekä sen luoteispuolella olevan Priegnitzin alueen ja kutsui itseään Brandenburgin markkikreiviksi. Seuraavalla vuosisadalla liitettiin tähän alueeseen Ukermark, Berlinistä pohjoiseen, ja Neumark, Mittelmarkin itäpuolella. V. 1411, jolloin Nürnbergin linnankreivi, Hohenzollerin Fredrik, sai nämä maat ja pian korotettiin vaaliruhtinaaksi, kuului Brandenburgiin vasta noin 23,300 neliökilometriä maata. Aina seitsemännentoista vuosisadan alkuun oli Brandenburgin kasvu vähäinen. Vasta Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen alkoi tämä alue, yhteensä tuskin 40,000 neliök., nopeammin kasvaa sekä itää että länttä kohti. V. 1614 siihen perinnön kautta tulivat alisen Rheinin varrelta Kleven herttuakunta ynnä Markin ja Ravensburgin kreivikunnat, sekä koillisessa Preussin herttuakunta, Saksalaisen ritarikunnan entinen maa. Suuri vaaliruhtinas sai Westfalin rauhassa Taka-Pommerin slaavilaisen herttuakunnan ynnä Magdeburgin, Halberstadtin, Mindenin ja Kamminin entiset hiippakunnat, hän vapautti Preussin Puolan yliherruudesta ja rakensi näistä hajanaisista osista valtion, joka jo käsitti 111,000 neliökilometriä maata ja ulottui Itämereen saakka. Mutta tämän valtion alueet olivat vielä hajallaan, Itä-Preussin ja Rheinin alueet päämaasta aivan erillään. V. 1701 tästä valtakunnasta tuli Preussin kuningaskunta. V. 1720 siihen lisättiin Etu-Pommerin itäinen osa ynnä Stettin ja Oderin suistamo. Seuraava melkoisin lisäys oli Schlesian vallotus, sen jälkeen Puolan jaon kautta anastetut alueet, vaikka osa näistä maista myöhemmin menetettiinkin Venäjälle. Länsi-Preussi ja Posen jäivät pysyvästi valtakunnan osiksi. Tämän lisäyksen kautta tulivat Preussin Pohjois-Saksassa olevat alueet yhtenäiseen kappaleeseen. Wienin kongressissa, jossa Napoleonin kukistumisen jälkeen Europan karttaa uudelleen muovailtiin, Preussi sai Ruotsilta Uuden Etu-Pommerin, Saksin pohjoisen osan, Erfurtin, Mainzin vaaliruhtinaskunnan maat Thüringissâ, ynnä koko joukon muita hengellisiä ruhtinasalueita Rheinin rannoilta ja Westfalista. Siitä syntyi valtakunnan länsiosasta yhtenäinen preussiläinen alue, joka jaettiin kahdeksi maakunnaksi, Rheinin maakunnaksi ja Westfaliksi. Preussistä oli näin tullut suurvalta, jonka alue käsitti 275,000 neliökilometriä maata. Mutta läntinen pienempi osa oli vielä erillään itäisestä suuremmasta. Maayhteys niitten välillä saatiin aikaan vasta v. 1866, Itävaltaa ja sen saksalaisia liittolaisia vastaan käydyssä sodassa, jossa Preussi anasti Slesvig-Holsteinin, Hannoverin, Hessin vaaliruhtinaskunnan; Nassaun ja Mainin Frankfurtin, yhteensä 73,000 neliökilometriä maata. Preussi käsitti silloin yhdessä kappaleessa lähes 350,000 neliôkilometriä Pohjois-Saksan alangolla ja vuoristokynnyksen pohjoisella rinteellä. Ainoastaan hallitsijahuoneen vanha sukumaa, schwaabilainen ruhtinaskunta Hohenzollern, on aivan erillään, keskellä Württembergiâ. Mutta Preussin eri osain, varsinkin idän ja lännen uskonnolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot eroovat suuressa määrin toisistaan.
Hallinnon puolesta Preussi nykyään jakaantuu 12 maakuntaan, jotka vain osaksi noudattavat historiallisia rajoja.
Muista Pohjois- ja Keski-Saksan valloista on vain Saksi tärkeämpi. Kauan aikaa oli se Preussin tasavoimainen kilpailija. Samoin kuin Preussi kehittyi Nordmarkista Elben alijuoksulla, samoin Saksi kehittyi Mark Meissenistä Elben keskijuoksun varsille. Myöhemmin siihen liitettiin Thüringin maakreivikunta, ynnä Saksin vanha herttuakunta. 1423 se korotettiin vaaliruhtinaskunnaksi, mutta jaettiin v. 1485. Läntinen osa, etupäässä Thüringin maat, hajaantui perinnönjakojen kautta moneen pieneen valtioon. Itäinen osa, joka pysyi vaaliruhtinaskuntana, sai v. 1635 Lausitzin markkikreivikunnan, mutta 1815 sekä tämä alue että Saksin pohjoinen osa joutuivat Preussille. Saksin kuningaskunta — Napoleon antoi tämän arvonimen — on tosin nykyään pieni, mutta erinomaisen taajan asutuksensa vuoksi on sillä aluettaan paljon suurempi merkitys.
Baijerin kuningaskunnan kantamaa on Baijerien vanha, jo v. 912 perustettu heimoherttuakunta, joka käsitti Lechin ja Innin välisen ylätasangon. Ajottaiset jaot eivät ole olleet pysyväisiä. V. 1777 Baijeri sai takaisin Rheinin Pfalzin, joka jo aikaisemmin oli sille kuulunut, mutta 1806 sen täytyi luovuttaa siitä Rheinin oikealla puolella oleva osa Badille. Korvaukseksi se sai koko frankkilaisen Mainin maan ja Illerin ja Lechin välisen osan Schwaabia. Nykyinen Baijeri on siis kahteen osaan jakautunut, varsinaiseen Baijeriin ja Pfalziin, joka tosin on pieni alaltaan, mutta erinomaisen taajaan asuttu. Baijerinkin eri osien kansalliset, yhteiskunnalliset ja uskonnolliset olot ovat hyvinkin vaihtelevat.
Württembergin kuningaskunta käsittää likimain Schwaabien vanhan heimoherttuakunnan, vaikkei olekaan siitä välittömästi syntynyt. Vanha heimoherttuakunta keskiajalla hajaantui moneksi maalliseksi ja hengelliseksi ruhtinasalueeksi ja valtakunnankaupungiksi. Näitten joukossa Württembergin kreivikunta, jonka sukulinna on lähellä Cannstattia, voimistui muita tärkeämmäksi, anastaen vähitellen koko Neckarin maan ja sen frankkilaisenkin osan. V. 1806 se sai Illerin länsipuolella olevan osan Schwaabin ylänköä ja kuningaskunnan arvon. Alueeltaan on Württemberg Saksia koko joukon suurempi, mutta sen asukasluku on tuskin muuta kuin puolet Saksin asukasluvusta.
Badin suurherttuakunta ei ole vanhain heimoherttuakuntain pohjalle kehittynyt. Se on syntynyt markkikreivikunnasta, joka sijaitsi Rheinin rannalla Badenin kaupungin ympärillä ja ajottaisten jakojen kautta hajaantui vielä pienempiin osiin. Vähitellen siihen liitettiin muitakin pienempiä alueita, mutta valtakunnan arvoiseksi se kasvoi vasta v. 1806, jolloin se sai Itävallan maat Rheinin oikealla rannalla (Breisgaun), toisen puolen Pfalzista ja kappaleita Mainin Frankkien maasta. Badin pohjoisosassa asuu frankkilainen, eteläosassa allemanninen väestö.
Hessin suurherttuakunnan kantamaa on Hessin vanha maakreivikunta, joka v. 1247 erotettiin Thüringistä. V. 1479 se sai nykyisen Darmstadtin seuduilla olevat maat. Vaihtelevien kohtaloitten kautta on tämä alue sitten milloin lisääntynyt, milloin vähentynyt, mutta valtiona se on pysynyt näihin saakka.
Valtakunnanmaahan Elsass-Lothringiin kuuluu kaksi aivan erilaista osaa. Elsass, joka käsittää Rheinin vasemmalla puolella olevan osan Ylä-Rheinin laaksoa, oli aikanaan osa Schwaabien heimoherttuakunnasta. Tämän hajottua Elsass hajosi useihin pieniin ruhtinasalueihin, jotka Ranska anasti seitsemännellätoista vuosisadalla. Nykyinen Saksan Lothring taas oli aikanaan osa Lothringin herttuakunnasta, toinen osa siitä kuului Mainzin hiippakuntaan. Molemmat alueet Ranska vallotti. V. 1871 Saksa vihdoin voitti takaisin nämä molemmat maat ja yhdisti ne valtakunnanmaaksi, jota hallitsee keisarin nimittämä maaherra.
Siirtomaat.
Saksan valtakunta myöhään valmistui, myöhään saattoi ruveta merillä liikkumaan, vallottaakseen takaisin osansa merille siirtyneestä maailmankaupasta, myöhään sen vuoksi saattoi ruveta itselleen siirtomaitakin hankkimaan. Saksan ilmestyessä merille oli merentakaiset maat jo enimmäkseen jaettu. Aivan osattomaksi ei kuitenkaan Saksakaan jäänyt. Se ryhtyi hankkimaan siirtomaita sekä kauppansa, että lisääntyvän siirtolaisuutensa tueksi.
Ylä-Guinean rannalla on Saksa vallannut kapeanlaisen, maan sisälle ulottuvan palstan, Togomaan, joka on Englannin ja Ranskan vanhempien siirtomaitten välissä. Tällä alueella ei kuitenkaan ole luonnollisia kehitysmahdollisuuksia, koska takamaa on Ranskan oma.
Laajempi alaltaan on Kamerun, Guinealahden pohjukassa; sen rajat ulottuvat kauemmaksi sisämaahan, aina Tshad-järvelle saakka, joten Kamerunin kauppa voi kehittyä aina Sudanin sydämeen saakka.
Saksan Lounais-Afrika käsittää suurimman osan Etelä-Afrikan läntistä rannikkoa; pieni kulma siitä ulottuu itäänpäin aina Sambesijoelle saakka. Tällä enimmäkseen aroja sisältävällä alueella — jossa suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat kauan vaikuttaneet Ovambojen kesken — on osittaisesta karuudestaan ja kuivuudestaan huolimatta lauhkean ilmastonsa vuoksi suurempia kehitysmahdollisuuksia kuin troopillisilla mailla. Lounais-Afrikassa voi kehittyä laaja karjanhoito, ilmaston puolesta siellä tulevat toimeen europpalaiset uudisasukkaat, ja jos sieltä vielä löydetään kultaa ja muita metalleja, niin suuntautuu sinne epäilemättä nopeaan saksalainen siirtolaisvirta, joka tähän saakka on enimmäkseen kulkenut Yhdysvaltoihin.
Saksan Itä-Afrika on troopillista maata, jossa europpalaisella uudisasutuksella tuskin on menestymisen edellytyksiä. Rannikko on karua ja kuivaa maata, suurien järvien seutu sitä vastoin taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä. Siellä sen vuoksi epäilemättä, kun hallinto on saatu järjestetyksi käytännölliselle kannalle, kehittyy tuottava troopillinen maanviljelys.
Tyynessä meressä on Saksa onnistunut hankkimaan itselleen montakin saaristoa. Sille kuuluu osa Uudesta Guineasta, Bismarckin saaristo, joka on Uuden Guinean koillispuolella, osa Salomonin saarista, Karolinit, Marianit, Palau-saaret ja Marschallin saaret. V:sta 1899 kuuluu myös suurin osa Samoa-saarista Saksalle. Tyvenen meren saarilla on lauhkean ilmastonsa vuoksi mitä parhaat edellytykset troopillisen maanviljelyksen kehittämiseksi.
Kiinassa on Saksa Tientsinissa ja Hankaussa hankkinut omaa maata kauppasiirtokunnalleen ja Shantungin niemimaalla vuokrannut Kiautshoun lahden ja 600 neliökilometriä maata. Tästä alueesta se vähitellen levittää kauppaansa varsinkin Shantungin niemimaan taajaan asuttuihin sisäseutuihin.
Siirtolaisuus.
Saksan siirtolaisuus enimmäkseen suuntautuu Pohjois-Amerikaan, etenkin Yhdysvaltoihin. Vuosikymmenenä 1894-1904 muutti Yhdysvaltoihin 280,000 siirtolaista, Kanadaan ja muuhun Amerikaan 11,500, Brasiliaan 7,700, Afrikaan 5,600, Australiaan 1,600, Aasiaan 830. Pohjois-Amerikaan pyrkii varsinkin eteläsaksalainen ja itäsaksalainen siirtolaisuus, muihin maihin Luoteis-Saksa ja Hansa-kaupungit.
Melkoinen oli siirtyminen Venäjälle aikaisempina vuosikymmenmä. Vuodesta 1857 vuoteen 1878 muutti Venäjälle kaikkiaan 685,000 saksalaista.
Aikaisempi saksalainen siirtolaisuus, sekä Venäjälle ja Unkariin, että merentakaisiin maihin pyrkivä, lähti etupäässä Etelä-Saksasta, Badista, Württembergistä ja Pfalzista; viime vuosikymmeninä on merentakainen siirtolaisuus sitä vastoin lähtenyt varsinkin Itämeren saksalaiselta rannikolta.
Tämä siirtolaisuus on vaikuttanut, että saksan kieli on maailmassa laajalle levinnyt. Se olisi vielä paljon yleisempikin, elleivät saksalaiset uusissa oloissa yleensä pian luopuisi kielestään. Otaksutaan Yhdysvalloissa nykyään elävän 6 tai 7 miljonaa saksalaista, Kanadassa 300,000, Etelä-Brasiliassa 250,000.
Vaikka merentakaisissa sivistysmaissa asuvat saksalaiset eivät voikaan ajaa Saksan valtiollisia asioita, niin on niistä kuitenkin suuri apu Saksan vaikutusvallan leviämiselle kaikkialla maailmassa.
Vuodesta 1821 on merentakaisiin maihin muuttanut kaikkiaan noin seitsemän miljonaa saksalaista. Ainoastaan Suur-Britanniasta ja Irlannista on siirtolaisuus ollut vielä suurempi, nimittäin 13 miljonaa samalla ajalla. Irlanti on siirtolaisuuden kautta menettänyt suurimman osan asukkaistaan, jota vastoin Saksan asukasluku siirtolaisuudesta huolimattakin on lisääntynyt nopeammin kuin minkään muun Europan maan. Väkiluvun suuruuteen nähden on Saksan siirtolaisuus vähäpätöinen. Irlannissa on 100,000 asukkaasta vuosittain 12 tarttunut matkasauvaan; Saksassa vastaava luku on ainoastaan 2 ja Saksan väkiluku yhä kasvaa paljon nopeammin kuin Ranskan, vaikka Ranskan siirtolaisuus on ainoastaan neljäskymmenes osa Saksan siirtolaisuudesta.
Ennen aikaan Saksan siirtolaisuus, ikäänkuin luonnollista kaltevuutta seuraten, suuntautui itään. Sen kautta anastettiin saksalaisuudelle koko Itä-Preussi. Nykyään sitä vastoin on Saksan rajamaitten väestö siksi tihennyt, etteivät ne enää voi vastaanottaa sanottavaa saksalaista siirtolaisuutta. Valtiollisistakin syistä olisi saksalainen virtaus sekä Venäjälle että Itävalta-Unkarille nykyään epämieluinen — ennen vanhaan Venäjä sitä kaikin tavoin edisti. Saksan sen vuoksi täytyy pitää liikaväelleen tietä avoinna semmoisiin lauhkean vyöhykkeen maihin, joitten väestö vielä on siksi harva, että niissä on siirtolaisille sijaa. Uuden Seelannin väestö on 70 kertaa, Sa. Catherinan maakunnan väestö Brasiliassa 30 kertaa harvempi kuin Saksan. Saksan politika pitää alati silmällä, että tiet maan siirtolaisvirralle pysyisivät avoinna.
Suuressa määrin levittää Saksan vaikutusvaltaa merentakaisissa maissa sekin siirtolaisuus, johon maan oppineet säädyt osaa ottavat. Melkein kaikkiin niihin nuoriin kultuurimaihin, jotka viime vuosisadalla ovat pyrkineet ajan saavutuksien tasalle kohoomaan, on kutsuttu saksalaisia tiedemiehiä laskemaan perustus korkeammalle opetukselle. Saksan loistavalla menestyksellä käydyt sodat ovat vaikuttaneet, että Saksan upseereita on kutsuttu kaikkiin maailman ääriin sotaväkeä opettamaan. Saksalaiset upseerit ovat harjottaneet Turkin uuden armeijan, he ovat olleet mukana Japanin sotalaitoksen järjestämisessä. Useimmissa Etelä-Amerikan valloissa, varsinkin eteenpäin pyrkivässä Chilessä, ovat he suorittaneet saman työn. Etelä-Amerikassa on sitä paitsi tieteellinen elämä suureksi osaksi saksalaisten oppineitten perustama.
Uskonnot.
Uskontojen puolesta Saksanmaa on erinomaisen hajanaista. Pääuskonnot ovat lutherilais-evankelinen ja roomankatolinen. Koko väestöstä on 63 pros. protestantteja, 36 pros. room. katolisia, 1 pros. juutalaisia. Koko Pohjois-Saksa, puolalaisia osia ja länsipuoltaan lukuun ottamatta, on jotenkin yhtenään evankelista oppia. Länsi-Saksa ja Etelä-Saksa sitä vastoin ovat etupäässä katolilaisia. Mutta Etelä-Saksassakin on suurin osa Württembergiä ja siihen idässä rajottuva osa Baijeria jotenkin yhtenäistä evankelista aluetta. Rheinin varsilla on uskontunnustuksien jako erinomaisen kirjava. Tämä uskonnollinen hajaannus perustuu uskonpuhdistuksen taisteluaikoina noudatettuun periaatteeseen, että kukin maa omisti uskonnon sen mukaan, mitä uskoa sen hallitsija tunnusti. Sen kautta säilyivät varsinkin Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa katolilaisten kirkkoruhtinaitten hallitsemat maat katolilaisina.
Juutalaisten luku on suurin Posenissa ynnä Ylä-Rheinin laaksossa, Hessissä ja Frankissa. Viime aikoina juutalaisia on keräytynyt varsinkin valtakunnan pääkaupunkiin, Berliniin, jossa juutalaisten luku nousee sataantuhanteen. Kaikkiaan oli juutalaisten luku Saksassa v. 1900:n vaiheilla noin 600,000, siis 1 pros. koko väestöstä. Mutta verraten paljon suurempi on juutalaisten vaikutus kaikilla elämän aloilla, koska he hallitsevat paljon suurempaa suhdelukua valtakunnan varallisuudesta, ja varallisuutensa ja yritteliäisyytensä nojalla ovat voineet vallata verrattomasti suuremman sijan sekä tieteen että käytännöllisen opin aloilla. Saksassakin on sen vuoksi juutalaisvihollinen liike, vaikkei se olekaan yhtä kiivas kuin naapurimaassa Itävalta-Unkarissa. Juutalaisia tukee voimakas sosialidemokratinen puolue, jonka johtajista useat ovat olleet juutalaisia.
Valtiomuoto ja hallinto.
Saksan valtakunta on perustuslain mukaan "valtioitten liitto", jonka saksalaiset ruhtinaat ja vapaakaupungit ovat "ikuisiksi ajoiksi" solmineet.
Liittoutuneitten valtioitten puolesta hoitaa valtakunnanvaltaa liittoneuvosto, jonka esimiehen Preussin kruunu nimittää. Hallitsijan arvonimi on "Saksalainen keisari", eikä Saksan keisari, koska hän on vain ensimäinen ruhtinaitten kesken, primus inter pares. Preussin kuninkaana keisarilla on oikeus eräissä asioissa kieltää liittoneuvoston päätökset, ja 17 äänellään Preussi voi liittoneuvostossa estää kaikki perustuslain muutokset. Liittoneuvoston hyväksymät lakiehdotukset esitetään keisarin käskystä yhdistettyjen hallitusten nimessä valtiopäiville. Keisari kutsuu kokoon, avaa ja sulkee sekä liittoneuvoston että valtiopäivien istunnot. Valtiopäiväin hajottaminen tapahtuu liittoneuvoston päätöksestä, keisarin suostumuksella. Keisari on koko valtakunnanhallinnon päämies. Hän nimittää valtakunnan-virkamiehet. Keisari edustaa valtakuntaa kansainvälisissä asioissa, hän valtakunnan nimessä julistaa sodan, solmii rauhan, tekee liittoja vieraitten valtain kanssa. Mutta sodan julistamiseen hän tarvitsee liittohallituksen luvan, ellei vihollinen maahan hyökkää; siinä tapauksessa hän omin valloin paikalla julistaa sodan. Vieraitten valtain kanssa tehdyt sopimukset, jotka koskevat valtakunnan lainsäätöä, ovat sekä liittoneuvoston että valtiopäivien vahvistettavat.
Keisari on valtakunnan armeijan ja laivaston ylin päällikkö. Valtakunnan armeija on yhteinen. Ainoastaan Baijerilla on oma armeijansa, jonka päällikkö rauhan aikana on Baijerin kuningas. Sodan aikana on keisari Baijerinkin armeijan ylipäällikkö. Sotalaivasto on valtakunnan yhteinen ja keisari on sen ylin esimies.
Keisari valtakunnan nimessä hallitsee Elsass-Lothringia, (jolla liittoneuvostossa on vaan neuvotteleva sija), sekä Saksan siirtomaita.
Yhteiseen valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluvat m.m. seuraavat asiat: koti- ja asuntoseikat (Baijeria lukuun ottamatta) ja valtakunnan määräykset kansalaisoikeudesta, passilaitos, muukalaisten poliisivalvonta, ammattilainsäädäntö ja vakuutuslaitos (lukuun ottamatta kiinteimistövakuutusta Baijerissa) ynnä siirtolaisuus muihin maihin, tulli- ja kauppalainsäädäntö ynnä valtakunnan hyväksi kannettavat verot, mittain, rahain ja painojen määrääminen, ynnä paperirahan liikkeeseen laskeminen, pankkilaitos, patentit, Saksan meriliikkeen turvaaminen, ynnä Saksan konsuliedustus ulkomailla, rautatielainsäädäntö (Baijeria lukuun ottamatta), ynnä maanpuolustukseen tai yleiseen liikkeeseen tarvittavain maa- ja vesiteitten rakentaminen, posti- ja sähkölennätinlaitos (Baijeria ja Württembergiä lukuun ottamatta), koko sivililainsäädäntö, rikoslainsäädäntö ja oikeudenkäyntiä koskeva lainsäädäntö, maasotaväki ja laivasto, terveydenhoito, sanomalehtien ja yhdistyksien valvominen. Kaikki semmoiset asiat, joita ei nimenomaan ole mainittu valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluviksi, kuuluvat eri valtioitten sisälliseen lainsäädäntöpiiriin. Niinkuin luettelosta näkyy, on Baijeri pidättänyt erikoisoikeutenaan useita semmoisia asioita, jotka ovat koko muulle Saksalle yhteisiä valtakunnanasioita.
Valtakunnan lakiasäätävät mahdit ovat liittoneuvosto ja valtiopäivät. Valtiopäivät valitaan yleisen äänioikeuden perustuksella. Keisarin edustajana liittoneuvostossa on valtiokansleri, jonka keisari nimittää. Kaikkien Saksan valtioitten kansalaiset ovat sinään myös valtakunnan kansalaisia. Raha-asiain hoito on jotenkin monimutkainen. Valtakunta omiin tarpeisiinsa kantaa veroja. Osan yhteisistä tuloista se on velvollinen suorittamaan maavaltioille. Mutta näiden puolestaan tulee suorittaa valtakunnan rahastoon yhteisiä menoja varten summia, jotka tavallisesti ovat näitä jako-osuuksia paljon suuremmat. Maavaltiot siis sisäisen lainsäädännön ja verotuksen kautta hankkivat osan niistä menoista, joita valtakunnan hallinto vaatii.
Maavaltioissa on sisällinen lainsäädäntö ja hallinto eri tavoilla järjestetty. Kaikilla on edustuskuntansa — Elsass-Lothringillakin, jonka eduskunnan päätöksiä valtiopäivät kuitenkin voivat kumota ja säätää niiden sijaan uusia lakeja. Eri tavalla on hallinto, eri tavalla kansanedustus järjestetty. Yleensä ne valtioissa ovat paljon vanhoillisemmalla kannalla kuin valtakunnassa, jonka vuoksi edistyneempien puolueitten voima esim. Preussin maapäivillä on paljon pienempi kuin valtiopäivillä, ja Baijerissa katolisilla puolueilla on lainsäätäjäkunnassa ehdoton enemmistö.
ASUTUKSEN KESKUSTAT.
Keskiajalla, jolloin Saksan kansan valtiollinen mahti oli suuri, jolloin se maantieteellisen asemansa mukaisesti oli koko Keski-Europan liikkeiden keskusta ja välitti kauppasuhteita ja kultuuria joka puolella olevain naapurien kesken, kehittyi Saksassa, osasta vanhalla roomalaisella pohjalla, melkoinen luku vilkkaita kauppakaupunkeja. Tämä historiallinen pohja on yhä vielä ilmeinen suuressa osassa Saksan kaupungeista. Mutta vanhain keskustain rinnalla on uusien kulkusuuntien vaikutuksesta kehittynyt aivan uusiakin, ja Saksanmaalla sen vuoksi tapaamme rinnan sekä vanhaa historiallista, että aivan uudenaikaisinta kaupunkiasutusta.
Etelä-Saksan kaupungit.
Alppien eteismaan kaupungeista on muistorikkaimpia Konstanz. Se on sillä kohdalla, jossa Rhein lähtee varsinaisesta Bodenjärvestä, levitäkseen lyhyen virran kuljettuaan pienemmäksi Alajärveksi (Untersee). Kaupunki on yksinään, ilman maaseutua, Sveitsin puolella virtaa. Nykyään Konstanz on, samoin kuin Bodenjärven muutkin kaupungit, tärkeä liikepaikka. Noin miljona matkustajaa kulkee vuodessa Bodenjärven satamain välillä, ja suuren osan tästä liikkeestä saa juuri vanha Konstanz (noin 20,000 a.). Konstanzissa pidettiin tuo kuulu kirkonkokous, jossa Huss tuomittiin; yhä vielä on pystyssä vanha tuomiokirkko, jossa kirkolliskokous enimmäkseen istui, se kun oli niin lukuisa, ettei kaupungissa ollut muita rakennuksia, joihin niin suuri joukko olisi mahtunut. Tuomiokirkossa vielä osotetaan matkailijalle paikkaa, jossa muka Huss tuomittaessa seisoi. Kaupungin ulkopuolella tämä uskonpuhdistuksen tienraivaaja poltettiin.
Konstanz kuuluu Badiin. Kun sieltä kuljemme itäänpäin Bodenjärven ihanaa pohjoisrantaa, niin tulemme Friedrichshafeniin, joka on Württembergin puolella. Matkustaja tuskin huomaa tulleensa toisen valtakunnan alueelle, kun tullirajaa ei ole. Friedrichshafen, ihana kaupunki kuninkaallisine linnoineen, köynnös- ja hedelmäpuistoineen, on nykyään kuuluisin siitä, että kreivi Zeppelin on siellä ilmaretkensä suorittanut. Kauas ei tarvitse kulkea siitä edelleen, ennenkuin ollaan Lindaussa, hauskassa kaupungissa, joka on rakennettu Bodenjärven saareen ja on vilkas liikepaikka. Lindau on Baijerin puolella, kapealla kaistaleella, joka Württembergin ja Itävallan välitse pistää Bodenjärven rantaan.
Nämä rannat ovat leudoimpia seutuja, mitä on koko Saksassa, kaupunkien välimaatkin ovat melkein yhtämittaista kylää, puutarhaa, viinimäkeä. Mutta kun kuljemme pohjoista kohti sisämaahan, niin kohoomme piankin karunpuoleisiin ylämaihin. Metsiä ja soita on laajalti, kyliä harvemmassa. Mutta omavaraista, juurevaa maanviljelysväestöä asuu näillä ylämailla, joihin uudenaikainen teollisuus soveliaitten luonnonetujen puutteessa ei ole pystynyt. Mutta ennen on koko tämä Alppien eteismaa ollut tärkeä liikeasemansa vuoksi. Sen kautta ovat toiselta puolen kulkeneet liikkeet lännestä itään, toiselta puolen pohjoisesta etelään, Alppien poikki Italiaan. Monta vanhaa kaupunkia täällä sen vuoksi tapaamme, mutta enimmät näistä kaupungeista ovat muinoin olleet nykyistään mahtavammat.
Augsburg.
Tämän ylänkömaan pääkaupunki oli ennen Augsburg, roomalaisten Augusta Vindelicorum, josta nykyinen nimi on perintö. Augsburgissa yhtyivät ne roomalaiset valtatiet, jotka Splügenin ja Brennerin solain välillä kulkivat Alppien poikki. Asemansa puolesta oli kaupunki muutoinkin sovelias sotilaspaikaksi, koska se on Lechin ja sen syrjäjoen Wertachin yhtymäpaikassa, ja on rakennettu laajalle mäelle, joka hallitsee koko ympärillä olevaa ylätasankoa.
Augsburg oli mahtavimmillaan keskiajalla. Silloin se Italian kaupan välittäjänä rikastui niin, että se aikanaan vallitsi koko Europan rahamarkkinoita. Siellä elpyi ensimäiseksi Saksan kelpo keskiaikainen taidekin; augsburgilainen oli kuulu maalari Holbein. Olemme jo ennen kertoneet Fugger- ja Welsersuvuista, jotka olivat keskiajan mahtavimmat rahaylimykset, keisarien ja ruhtinaitten ystäviä. He olivat augsburgilaisia. Eräästä Fuggerista kerrotaan, että hän tilasi Italiasta itse kuulun Tiziano maalarin taloaan koristamaan. Mutta Fuggerien palatsi olikin niin upeasti sisustettu, niin rikas uusista ja vanhoista taideteoksista, etteivät ruhtinaittenkaan linnat sille vertoja vetäneet. Esimerkkiä matkivat parhaan kykynsä mukaan Augsburgin muut kunnon porvarit. Heillä oli siihen varoja. Kaupunki kohosi täyteen upeita rakennuksia, maaseutu huvilinnoja. Kolmenkymmenen vuoden sodassa tämä komeus suurimmaksi osaksi tuhoutui, kaupunki menetti puolet asukkaistaan. Augsburg oli silloin muutamia vuosia myös Ruotsalaisten ja Suomalaisten hallussa. Lähellä on Lechin kuulu taistelukenttä. Mutta hävityksistä huolimatta on Augsburgissa kuitenkin säilynytkin paljon rakennuksia entisiltä ajoilta. Muutamilla kaupunginosilla on yhä vielä varsin keskiaikainen sävy. Useimmat ovat kuitenkin muuttuneet aivan uudenaikaisiksi, sillä Augsburg on jälleen toimelias teollisuuskaupunki, joka vuolaasta Lechistä saa melkoisen liikevoiman.
Kaupungin rakennuksista on vanhin tuomiokirkko, joka rakennettiin ensimäisen vuosituhannen viime vuosina. Augsburg olikin ensimäisiä paikkoja Saksassa, missä kristinusko pääsi juurtumaan. Ja uskonpuhdistuksen aikana se taas oli ensimäisiä, joissa evankelinen oppi sai jalansijaa, vaikka katolilaisuus myöhemmin väkipakolla palautettiin Augsburgissa. Luther siellä laati Augsburgin uskontunnustuksen, siellä puhdistetun uskon pykälät annettiin keisari Kaarlo V:lle. Tuomiokirkko, joka on alkuaan rakennettu romanilaiseen tyyliin, myöhemmin osaksi gootilaiseksi muutettu, sisältää paljon arvokasta keskiajan taidetta, kuten Holbein vanhemman maalaamia alttaritauluja ja Saksan kaikkein vanhimpia lasimaalauksia. Pari muutakin vanhaa komeata kirkkoa kaupungissa on. Mutta kaikkein merkillisimpiä sen vanhoista rakennuksista on raatihuone, jonka "kultainen sali" on seitsemännentoista vuosisadan kauneimpia rakennustaiteellisia muistomerkkejä. Raatihuoneen läheisyydessä on 11:llä vuosisadalla rakennettu "Perlachin torni", jonka vanhaa taidokasta kellolaitosta nykyään enimmän ihmetellään. Joka vuosi arkkienkeli Mikael nimipäivänään joka kellon lyönnillä keihäällään lävistää jalkainsa juureen kyyristyneen saatanan. Säilynyt on myös vielä Fuggerien komea vanha talo, ja se on yhä vielä, kautta vuosisatain, saman suvun hallussa. Tätä perhettä muistuttaa vielä kokonainen kaupunginosa, jonka kolme Fugger-veljestä v. 1519 rakennutti köyhäin kaupunkilaisten tyyssijaksi; vielä tänä päivänä Augsburgin köyhät perheet siellä saavat asumuksen muutaman markan vuotuista vuokraa vastaan; taloja on yli puolen sataa, asumuksia kahta vertaa enemmän. — Augsburgin nykyinen väkiluku lähentelee pian 100,000:tta. Keskiajalla se tuskin oli puoltakaan tästä määrästä, mutta kaupungin kauppa oli nykyistään monta vertaa laajempi.
Augsburg säilytti vapaakaupunkioikeutensa viime vuosisadan alkuun saakka. Silloin se lopullisesti liitettiin Baijeriin. Kaupunki on kahden maakunnan rajalla. Lechin länsiranta, jolle kaupunkikin on rakennettu, on Schwaabia, itäranta taas varsinaista Baijeria.
Muutaman tunnin matkan päässä itää kohti on Augsburgin entinen kilpailija, München, joka nykyään sen joka suhteessa monin verroin voittaa. Autioitten ja osaksi aivan viljelemättömäin nummien ja soitten poikki kulkee tie itäänpäin, Isarin rannalle.
München.
Baijerin pääkaupunki on laajalla, hedelmättömällä ylätasangolla, jotenkin koleassa ilmastossa, se kun on noin 520 metriä meren pintaa korkeammalla. Talvi on ankaranlainen, kesä lämmin. Kustaa II Adolf sanoi Münchenistä, että "se on kuin kultainen satula hevoskonin selässä."
Jos nousemme Münchenin ulkopuolella olevalle kukkulalle, jossa Baijerin kuparinen suojelusneitsyt kohoo "Kunniahallin" (Ruhmeshallen) edustalla, niin avautuu sieltä kuitenkin niin viehättävä näköala, että se melkein saa unohtamaan maaseutujen karuuden. Etelässä hohtavat Alppien lumiset kukkulat taivaanrannan autereista, niiden edustalla aaltoilevat matalampain esivuorien siintävät piirteet. Mäen pohjoispuolella hohtavat rakennusaavikon keskeltä tornit, kirkot, palatsit ja talojen välistä vihannat puistot ja lehtokujat. Kaupungin läpi virtaa viheriävetinen, vuolas Isar, jonka rannalla, kaupungin pohjoispuolella, on Münchenin laaja kansanpuisto. Semmoinen on päältä nähden Baijerin suosittu pääkaupunki.
Münchenin perusti Henrik Leijona, joka v. 1150 tälle paikalle rakensi sillan, rahapajan ja suolavaraston. Nimensä se sai vanhasta luostarista (Muniha) ja siitä sen vaakunassakin on munkin kuva. Jo kolmannellatoista vuosisadalla Baijerin herttuat valitsivat tälle paikalle kasvaneen kaupungin pääkaupungikseen. Se sai ympärysmuurit ja laajat kaupunkioikeudet. Vielä tänä päivänä ovat pystyssä vanhat portit, jotka kaupungin aikaisempaa ahdasta piiriä merkitsevät. Mutta kauan pysyi München siitä huolimatta varjossa kuuluisain naapurien, etenkin Augsburgin ja Nürnbergin vuoksi. München oli keskiajalla ja sen jälkeenkin ahtaasti rakennettu, kadut olivat väärät ja likaiset, merkillisempiä rakennuksia oli vähän. Nykyisen loistavan ulkomuotonsa se on saanut vasta 19:llä vuosisadalla. On Münchenillä kuitenkin vanha raatihuoneensa ja myöhäisgootilainen "Jumalan äidin kirkko", jotka vielä pitävät paikkansa uusien rakennuksien rinnalla. Kaupungin varsinainen "sydän" on sen vanhassa osassa "Maarian tori", joka kaikista uudenaikaisista rakennuksista huolimatta yhä vielä on Saksanmaan hauskimpia vanhoja toreja. Sillä on yhä vielä keskiaikainen sävynsä, joka vaikuttaa varsinkin myöhään illalla, kun suurkaupungin vilkas elämä on jonkun verran asettunut. Neljä suurta liikeväylää johtaa torilta kaupungin uudenaikaisiin osiin, jotka uusien leveäin katujen, laajain torien erottamina piirittävät vanhaa kaupunkia. Näillä valtakaduilla uudenaikainen liike-elämä on kerrassaan karkottanut kaiken vanhanaikaisuuden. Mutta kun valtakaduilta poikkeaa syrjäkaduille, niin joutuu jälleen menneiden aikojen muistoihin. Vanhemmista rakennuksista on, paitsi äsken mainittua kirkkoa, huomattavin laaja kuninkaallinen linna monine pihoineen, muistopatsaineen, sivustarakennuksineen, kappeleineen, arvokkaine taidekokoelmineen. Uusista rakennuksista taas ovat merkillisimmät suurenmoinen, gootilaisen tyyliin rakennettu raatihuone, molemmat oikeuspalatsit, teknillinen korkeakoulu, molemmat "Pinakotekit" runsaine taidekokoelmineen ja valtaava pääasemahuone. Puolensa niinikään pitävät muitten rakennusten joukossa kaupungin laajat ja osasta taiteellisesti rakennetut olutpanimot. Kaupungin kaunein tori on "Maximilianin tori"; se on kauniine puistikkoineen ja suurenmoisine kaivoineen koko Saksan kauneimpia toreja.
München nykyisessä haahmossaan on, niinkuin lausuimme, melkein kokonaan viime vuosisadan luoma. Sen on nopeasta kehityksestään kiittäminen Baijerin kuninkaita, varsinkin Ludwig I:tä, joka siitä teki Etelä-Saksan ja ehkä koko Saksankin ensimäisen taidekaupungin. Hän rakennutti suuren osan kaupungin komeista julkisista rakennuksista ja kiinnitti niitten koristamiseen parhaita taiteellisia voimia, keräsi kokoelmat täyteen taideaarteita, ja siitä pitäen ovat taiteilijat erinomaisesti viihtyneet tässä Isar-Atheenassa, joka maisemainsakin ja Alppien läheisyyden vuoksi on omiaan taiteilijoita houkuttelemaan. Ludwig I olikin kruununprinssinä luvannut tehdä Münchenistä semmoisen kaupungin, ettei kukaan voisi "sanoa Saksaa tuntevansa, joka ei olisi Müncheniä nähnyt."
München on Saksan ehkä ensimäinen matkailijakaupunki. Sinne kertyy sekä saksalaisia, että ulkomaalaisia matkailijoita, sillä mikäpä toinen kaupunki samassa määrässä yhdistäisi suurkaupungin nautinnot, taiteen viehätykset ja suuripiirteisen luonnon? Kaupungin läheisyydessä, lyhyen rautatiematkan päässä, ovat ensimäiset ihanat järvet Alppien eteismaalla, rannat täynnään huviloita, terveyslaitoksia, ravintoloita, majataloja. Muutamassa tunnissa on matkailija Alppien juurella, jopa niiden keskellä.
Mutta Münchenin väestökin on sen luontoista, että siellä matkailija viihtyy. Paremmin kuin missään muualla Saksassa on Baijerin rahvas säilyttänyt juurevan kansanomaisuutensa ja herttaisen, vaikka vanhoillisen mielialansa. Baijerin kaupunkien porvaristokin suureksi osaksi yhä vielä elää poroporvarillisinta "vanhaa kulta-aikaa"; ei edes Münchenissä ole vielä niin lukuisaa työväki-köyhälistöä, että se olisi voinut muuttaa kaupungin hauskaa, pesiytynyttä elämänlaatua. Mutta varsinainen tehdastyöväestökin elää täällä koko joukon paremmissa oloissa kuin esim. Rheinin teollisuusalueissa. Arkina se juo samaa oivallista olutta kuin rikkaimmatkin, ja pyhäpäivinä sitä sekä puvun että ulkonaisen esiintymisensä puolesta on vaikea erottaa parempiosaisista. Oluestaan München tosiaan on melkein laajemmalle kuulu kuin taiteestaan. Sitä juovat ylhäiset ja alhaiset, nuoret ja vanhat, ja oivallista se on ja vaikeata on semmoisenkaan, joka parhaimmilla raittiusharrastuksilla kulkee, Baijerin pääkaupungissa vastustaa oluthaarikan viettelyä. Se täyttää samalla ravintoaineen ja nautintoaineen tehtäviä.
Maidon sijasta Saksassa yleensäkin, mutta varsinkin Baijerissa nautitaan olutta. Mutta vaikka sitä Münchenissä väärinkäytetäänkin ylenmääräiseen ahmailuun, niin on kuitenkin muistettava, ettei Münchenin olut pääkaupungissa itsessään sisällä yhtä paljon alkoholia, kuin muualle vietäväksi valmistettu olut. Alkoholia on vientiolueen lisättävä, jotta se kestäisi matkan. Müncheniläinen itse juo koko joukon lauhkeampaa ohramehua, ja pelättävää on, että Baijerin pääkaupunki on viimeisiä, joka mielijuomansa uhraa raittiusaatteelle, vaikkapa ylenmääräisen oluenjuonnin turmiolliset seuraukset näkyisivätkin siellä paremmin kuin muualla.
Alppien juurella ei ole suuria teollisuuspaikkoja, ei liikekeskuksia, mutta siellä on pienempiä kaupungeita, jotka ovat erinomaisen vilkkaan matkailijaliikkeen keskustoja. Muita laajemmalti tunnettu on aivan vähäinen Oberammergau Kristuksen piinanäytelmien vuoksi, joita siellä on esitetty joka kymmenes vuosi monta vuosisataa yhteen mittaan. Ne vietetään muinoin raivonneen ruton muistoksi. Vanhuutensa vuoksi nämä näytelmät, joissa kaupunkilaiset itse ovat näyttelijöinä ja toiset osat periytyvät suvuissa polvesta polveen, herättävät suurta mielenkiintoa, ja niihin tulvaa väkeä läheltä ja kaukaa. Viime aikoina niitä on koetettu muovata yhä taiteellisemmiksi. Näytelmien tuottamat melkoiset tulot jaetaan näyttelijäin ja kaupungin yleisten laitosten kesken. — Suosittu paikka kansanomaisuutensa vuoksi on Tölz. Mutta ylämaan kaikkein kaunein matkailijapaikka on Berchtesgaden Baijerin kaakkois-kolkassa, lähellä Salzachin jylhän kaunista laaksoa.
Tonavan rantueen kaupungit.
Münchenin erinomainen kehitys on suuressa määrin lamannut eteismaan muitten vanhojen ja aikanaan mahtavien kaupunkien toimeentuloa. Ulm, jonka kohdalla Iller purkaa Tonavaan vetensä, oli keskiajalla mahtava kauppa- ja teollisuuskaupunki. Ulmin kukoistusaika oli 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Se oli vapaa valtakunnankaupunki, joka monella tavalla itsenäisesti sekaantui asiain menoon. Nykyään kaupunki kuuluu Württembergiin, mutta vastapäätä Tonavan toisella puolella on Uusi-Ulm, joka on Baijeria. Ulm on nykyään Saksan lujimpia linnotuksia. Se on muutoin vanhanaikainen ja epäsäännöllisesti rakennettu kaupunki, jolla kuitenkin on melkoinen teollisuus (yli 50,000 a.).
Ulmin gootilainen, 14:llä ja 15:llä vuosisadalla rakennettu tuomiokirkko, on koko Saksanmaan kauneimpia. Torni, joka valmistui vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, on 161 metriä korkea, vielä 5 metriä korkeampi Kölnin tuomiokirkon torneja. 15:llä vuosisadalla rakennetussa raatihuoneessa on paljon vanhoja taideteoksia ja erinomaisen taidokas kellolaitos. Taidokkaat kellolaitokset olivat Saksassa keskiajalla erinomaisessa suosiossa, ja jokainen varakkaampi kaupunki koetti semmoisen hankkia jonkin julkisen rakennuksensa kuuluksi.
Jos Ulmista kuljemme Tonavaa pitkin alaspäin, niin kohtaamme ensinnä alavia, rämeisiä maita, kunnes Tonava Kelheimin luona poikkee Laaka-Juran sisään. Välillä on sen rannalla Ingolstadtin kaupunki. Siinä missä Alpeilta tulevista syrjäjoistaan jo melkoisesti paisunut joki poistuu vuoristosta ja missä se suuntaansa muuttaen polveaa kaakkoa kohti, on Regensburgin kaupunki. Regensburg on Saksan vanhimpia, ja keskiajalla Etelä-Saksan mahtavimpiakin kaupungeita. Se oli asutuskeskustana jo siihen aikaan, kun näiden seutujen väestö vielä oli keltiläinen. Nimikin on keltiläinen (Radasbona, josta kaupunki sai latinalaisen nimensä Ratisbona). Roomalaisten aikana se oli tärkeä linnotus. Marcus Aurelius sieltä kävi sotaa Böhmin Markomanneja vastaan. Keskiajalla kaupunki oli saksalaisuuden etuvartija; sieltä käsin laajensivat Saksalaiset uudisasutuksen ja vallotuksen kautta aluettaan alaspäin Tonavaa pitkin. Silloin muun muassa rakennettiin Tonavan poikki silta, joka oli keskiajan kuuluimpia rakennustöitä. Regensburgista lähtivät Saksan keisarit ristiretkilleen Palestinaan. Saksan valtiopäivät kokoontuivat siellä yhtämittaa vuodesta 1663 vuoteen 1806, jolloin Regensburg joutui Baijerin omaksi ja menetti valtakunnankaupunki-oikeutensa. Regensburgillakin on jalo vanha gootilainen tuomiokirkko. Se on yhä vielä tärkeä liikekeskusta, vaikka nykyään muutoin vähänläntä kaupunki (noin 50,000 a.). Regensburg elää pääasiallisesti Böhmerwaldin puutavarateollisuudella, vie alaspäin Tonavaa pitkin rautaa ja teollisuustuotteita, tuo alamaista viljaa.
Tonavaa alaspäin kulkiessamme tapaamme Baijerin ja samalla Saksan valtakunnan rajalla Passaun erinomaisen kauniilla paikalla, siinä missä Inn laskee Tonavaan. Tonavan laakso tekee matkustajaan hauskan vaikutuksen vanhanaikaisen asutuksensa kautta. Tuskin missään muualla Saksassa ovat sekä kaupungit että maaseutu säilyttäneet niin entisaikaisen leiman, kuin Tonavan ja sen pohjoisten ja eteläisten syrjäjokien rannoilla. Kukkulat ovat täynnään vanhoja, enimmäkseen jo raunioiksi rauenneita linnoja. Väestö asuu yhä ikivanhoissa taloissaan, kaupunkien kadut ovat kapeat, väärät, torit ahtaat, siellä täällä on vielä säilynyt vanhoja keskiaikaisia kaupunginmuureja tornineen ja porttineen. Uuden ajan teollinen elämä on suureksi osaksi uponnut näihin vanhoihin muotoihin, mutta paremmin kuin muualla ovat täällä myös säilyneet kansan varhaisemmat elinkeinomuodot. Vanhanaikainen haahmo on varsinkin Nördlingenin kaupungilla, joka on kappaleen matkaa Tonavasta pohjoiseen omituisessa, maan vajoomisen kautta syntyneessä kehälaaksossa (Ried). Nördlingin luona Ruotsin ja Suomen armeija 30:n vuoden sodassa kärsi verisen tappion. Sen aikuiset kaupunginmuurit tornineen ja porttineen ovat vielä jäljellä.
Kun Tonavan laaksosta kuljemme pohjoista kohti, niin kohoomme jotenkin jyrkkiä rinteitä Laaka-Juraan, jonka kuivilla, vedettömillä ylängöillä asutus on päässyt entistä parempiin oloihin, kun viime vuoden jälkipuoliskolla yleisillä varoilla rakennetut suurenmoiset vedennostolaitokset valmistuivat. Ennen oli Laaka-Juran kylissä vedenpuute ainaisena haittana, vesi oli tuotava kaukaa vuoriston juurelta. Harvaa on täällä ylängöllä kuitenkin yhä vieläkin asutus. Sitä taajempaa on se vuoriston pohjoisilla liepeillä, jossa kaikilla kukkuloilla on vanhoja linnoja, joka laaksossa taajaan ahdettuja kyliä. Siellä ovat Württembergin viehättävimmät seudut. Maa on jaettu aivan pieniin palstoihin, tuottavaisuus mitä korkeimmalle kehitetty. Kaikkialla vallitsee myös vireä teollinen elämä. Mutta se ei ole täällä noennut hauskoja, lehtoisia kaupungeita, niinkuin Saksan varsinaisissa teollisuusalueissa, se on vain niitä nuorentanut; ne ovat pitäneet kotoisen, idyllisen haahmonsa ja elämänsä.
Neckarin laakso.
Albin juurella on Reutlingen tärkeä kutomakeskusta, Tübingen vanha yliopistokaupunki; Gmündillä on vireä jalokiviteollisuus. Siinä, missä Neckar loittonee vuoriston liepeiltä, ovat Esslingen ja Cannstatt, molemmatkin vireitä kaupungeita. Canstattiin lämpöisessä, herttaisessa laaksossa oli jo roomalais-ajalla kaupunki. Siihen päättyi ennen Neckarin laivaliike. Nykyään Cannstatt on vain ikäänkuin Württembergin pääkaupungin, Stuttgartin esikaupunki. Stuttgart on omassa suljetussa syrjälaaksossaan, hieman sivussa yleisistä liikeväylistä, mitä viehättävimmässä maisemassa, kauniisti rakennettu, vireä ja valistunut kaupunki laajain viinimäkien keskellä. Stuttgart oli jo siksi kaukana Tonavan laakson tärkeistä kaupungeista, että se saattoi kehittyä melkoiseksi keskustaksi omassa hedelmällisessä ympäristössään. Tuskin olisi Stuttgart kuitenkaan päässyt kehittymään nykyiseen loistoonsa, elleivät Württembergin hallitsijat olisi sitä valinneet pääkaupungikseen. Nykyään siinä asuu lähes 26,000 asukasta. Stuttgart on Etelä-Saksan kirjakaupan keskus. Joka vuosi siellä pidetään suuret eteläsaksalaiset kirjakauppa messut. Ainoastaan Leipzig voittaa Stuttgartin kirjakaupan. Württembergin pääkaupunki on uudenaikaisesti ja uljaasti rakennettu ja viihdykkäimpiä Saksanmaan uusista kaupungeista. Se ei ole olutmaan kaupunki, kuten München, vaan suuren viinialueen keskusta. Siitä väestön luonnekin on leikillisempi, lyyrillisempi kuin Baijerin juurevan rahvaan.
Alempana on Neckarin rannalla Heilbronn tärkeiden liikereittien keskusta ja yhä vieläkin vilkas kauppakaupunki. Kaupungin keskusta on vielä aivan vanhanaikainen, laidat sitä vastoin uudenaikaiset ja kauniisti rakennetut. Heilbronn oli keskiajalla tärkeä valtakunnankaupunki, joka usein ratkaisevasti puuttui näitten maitten vaiheisiin.
Neckarin laakson itäpuolella ovat Frankin osasta hyvinkin karut, harvaan asutut ylängöt. Mainiin laskevain latvavesien varrella tapaamme kaupungin, joka on Saksanmaan muistorikkaimpia. Regnitzin laaksossa, jonka kautta lyhyin kauppatie kävi Etelä-Saksasta Pohjois-Saksaan, kehittyi kauppakaupunki, joka aikanaan oli Saksanmaan mahtavin. Se oli Nürnberg.
Nürnberg.
Nürnbergin vanhat kaupunginmuurit mahtavine tornineen ja porttineen, vanhoine vesottuneine vallinhautoineen, olivat pystyssä vielä viime vuosisadan keskivaiheilla; vasta v. 1866 niitä aljettiin murtaa, vallihautoja täyttää, koska pahoin rappeutunut vanha kaupunki silloin alkoi nopeasti kasvaa. Mutta on näitä vanhoja varustuksia säilynytkin, kuusi vanhaa porttia on vielä pystyssä, ja näitten lisäksi kymmeniä vanhoja julkisia rakennuksia, vieläpä keskiaikaisen kaupungin koko ulkonainen haahmokin, koska uusiakin rakennuksia on koetettu pysyttää vanhassa rakennusmallissa, mikäli se on ollut mahdollista. Vanhoja rakennusmuistoja on Nürnbergissä enemmän kuin missään muussa Saksan kaupungissa. "Kun vieras sinne saapuu, varsinkin pohjoisesta tullen, niin hän asemahuoneen laajan nykyaikaisen lasiholvin alta ulos astuessaan hämmästyksekseen huomaa edessään leveän keskiaikaisen vallinhaudan ja korkean torniniekan kaupunginmuurin. Ja kun hän jykevän, monisakaraisen porttitornin alatse astuu kaupunkiin, niin hänet melkein valtaa sama tunne, kuin poikana tullessaan isoisän vanhanaikaiseen kotiin." Talojen pystyt päädyt, seinäpesäkkeet, lukemattomat tornit, mutkailevat kadut, sillat ja portaat, kaivot ja kuvapatsaat, ne tuntuvat hänestä oudoksestaan melkein lapsuudenaikaiselta unelta. Joka puolella puhuvat kaupungin piirteet entisajan omituisesta, monimuotoisesta, värikkäästä elämästä. Tuntikausia voi vieras vaeltaa Nürnbergin katuja ja ihailla muotojen vaihtelevaisuutta, rakennusten syrjäviivoja ja rintamia, pilareita, koristeltuja akkunoita, portteja, korutakeita ja taidokkaita puuleikkauksia, vanhaa kivityötä, maalarityötä, Pyhän neitsyeen kuvia y.m. Jokainen talo on itsenäinen, eikä ainoastaan muotonsa, vaan usein myös epäsäännöllisen asentonsa kautta naapuritaloihin verraten. Numeroiden asemesta taloissa vielä on keskiaikaiset talonmerkkinsä, millä punainen hevonen, millä makaileva sonni, millä takajaloillaan seisova oinas. Tämän keskiaikaisen kaupungin sisällä hyörii vilkas uudenaikainen elämä rautateineen ja raitioteineen, automobilineen, ja tuo alussa tekee omituisen oudon vaikutuksen, kunnes vieras siihen tottuu ja sitä suuremmalla mielenkiinnolla alkaa ympäristöänsä tutkia. Kaikkialla näkee Nürnbergissä vielä keskiajan eteväin taiteilijain teoksia, kuuluisain maalarien, kuvanveistäjäin, rakennusmestarien, puunleikkaajain, seppäin käsialaa. Kuuluimpain mestarien asuintalotkin vielä ovat melkein ennallaan ja heidän nimensä elävät paikoissa.
Nürnbergin asukkaat ovat kohteliasta, älykästä, ystävällistä rahvasta. Hepä ovatkin Frankkien vilkasluontoista heimoa. Pitkäin rappioaikain jälkeen pääsi kaupunki viime vuosisadalla uuteen vauhtiin, entinen toimeliaisuus, kekseliäisyys, teollinen taito ovat elpyneet, laaja metsä tehtaanpiippuja on kohonnut vanhanaikaisen kaupungin ympärille, mutta siitä huolimatta Nürnberg sitkeästi säilyttää historiallista rakennusmalliaan ja vaalii muinaismuistojaan.
Nürnbergin vanhin osa lienee syntynyt 11:llä vuosisadalla Konrad II:n perustaman linnan ympärille. Ympäristön karuudesta huolimatta kaupunki jo aikaisin ryhtyi kaikenlaista teollisuutta ja kauppaa harjottamaan. Se nopeaan vaurastui ja alkoi tuota pikaa rakentaa komeita kirkkoja, niinkuin keskiajan kaupunkien oli tapana. Kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla valmistui Sebalduksen, kaupungin suojeluspyhimyksen kirkko, joka yhä vielä on pystyssä, täynnään historiallisia muistoja ja arvokkaita entisajan taide-esineitä. Vähän myöhemmin aljettiin rakentaa Laurin kirkkoa. Hallitsijain suosioon Nürnberg jo aikaiseen pääsi ja sai niiltä toisen vapaakirjan toisensa jälkeen. Viidennentoista vuosisadan alussa Nürnbergillä oli Frankin pengermaassa yhtä vallitseva asema, kuin Kölnillä Rheinin rannoilla. Venetsiasta sinne kulki Itämaitten kauppatavaroita, Puola ja Unkari saapuivat sinne ostamaan Saksan teollisuuden tuotteita. Kaupunkia hallittiin tasavallan tavoin, mutta valta oli muutamain harvain ylimyssukujen käsissä. Rakennusmuistomerkki toisensa jälkeen kohosi kaupunkiin, entisiä rakennuksia yhä kehitettiin ja koristettiin. Kuvanveisto, maalaus, kuvapainotaiteet kehittyivät korkeammalle kuin missään muualla Saksassa.
Nürnbergiin kokoontui tiedemiehiäkin monelta taholta, sillä he eivät missään muualla olleet niin vilkkaassa yhteydessä muun maailman kanssa, kuin laajalti asioivassa Nürnbergissä. Niinpä kuuluisa tähtitieteilijä Müller (Regiomontanus) asettui Nürnbergiin, koska hän sieltä käsin saattoi parhaiten ylläpitää yhteyttä Europan muitten tiedemiesten kanssa ja käsityöläisten etevän taidon kautta sai parhaiten koneensa valmistetuksi. Martin Behaim siellä laati ensimäisen pallokarttansa. Tämän etevän maantieteilijän ja tutkimusretkeilijän synnyintalo on yhä vielä pystyssä. Nürnbergissä Henlein valmisti ensimäisen taskukellon, "Nürnbergin munan", siellä keksittiin monta parannusta ampuma-aseihin, messingin valaminen, rautalangan vetäminen, vieläpä klarinettikin. Jo v. 1470 Nürnbergissä oli kirjapainokin, josta tuli maailman ensimäisiä.
Nämä vanhat muistot elävät vielä nykyisessä Nürnbergissä. Pyhän Sebalduksen kirkossa seisoo yhä Pietari Vischerin valama Sebalduksen hautapatsas, joka on Saksan vanhan kuvanveistotaiteen mestariteoksia. Vischer, jonka taidevalimo oli saavuttanut laajan maineen, valmisti sen viiden poikansa avulla. Veistoksista ovat huomattavimmat kaksitoista apostolia. Samassa kirkossa on monen muunkin kuuluisan Nürnbergin taiteilijan käsialaa, kuten Adam Kraftin ja Veit Stossin. Kuorin akkunat ovat Hirschvogelin, Saksan etevimmän vanhan lasimaalausmestarin sommittelemat. — Pyhän Laurin kirkko taas, gootilaiseen tyyliin rakennettu, on Saksanmaan jaloimpia muistomerkkejä. Kuori ja tornien välinen akkunaruusu varsinkin ovat kuulut. Lasimaalaukset ovat parhaita mitä on olemassa. Jalo rakennus on niinikään "Jumalan äidin kirkko" torin varressa, edessään Vischerin valmistama kuulu "Kaunis kaivo". Kirkko on sekä ulkoa että sisältä myöhemmin korjattu, palautettu keskiaikaisten maalausten alkuperäinen väriloisto. "Kaunis kaivo" on lähes parinkymmenen metrin korkuinen, gootilaiseen tyyliin rakennettu ja koristettu lukuisilla kuvanveistoksilla; siinä ovat Saksanmaan seitsemän vaaliruhtinasta, kristikunnan, juutalaisuuden ja pakanuuden tärkeimmät sankarit, ynnä Mooses ja profeetat. Vesi valuu kahden hanhen suusta, joita mies kainalossaan kantaa.
Nürnbergissä asui ja vaikutti Albrecht Dürer, nerokkain Saksan vanhoista taiteilijoista. Pystyssä on yhä vielä se talo, jossa hän asui ja maalasi. Museoissa on hänen oivallisia taulujaan, piirustuksiaan ja kaiverruksiaan, vaikka suurin osa onkin maailmalle hajaantunut. Laurin kirkossa on hänen "Kristuksen syntymää" esittävä maalauksensa. Nürnbergin vanhalla hautausmaalla on hänen hautansa ja monen muun kuulun ja aikanaan mahtavan kaupunkilaisen hauta. Siellä lepäävät mestarilaulaja ja ajattelija Hans Sachs ja puukuvain vuolija Veit Stoss, muita mainitsematta.
Mutta Nürnberg ei ole vain muistojen kaupunki, se yhä elää. Se elää kaksinaista elämää, menneisyyden ja nykyisyyden elämää. Kaupungissa on katuja, joilla kulkija lämpöisenä kesäpäivänä, auringon sinisenä helottaessa, luulisi olevansa vanhassa Italiassa. Hän näkee samanlaisia pilarikäytäväin ympäröimiä pihoja, leveitä kiviportaita, hiljaisia saleja, kauppahuoneita, joitten pimeistä ovista, ristikkoikkunoista, mahtavista kellariholveista kostean ilman keralla henkii väkevän viinin, oliviöljyn, etelämaan hedelmäin tuoksut. Toiset sisäkaupungin vääristä ja ahtaista kaduista kankurineen ja läiskyvine ruoskineen taas paremmin johtavat muistoon Nürnbergin vapaakaupunkiaikoja. Melkein joka talolla on historiansa. Vielä on pystyssä Viatiksen, vielä Pellerin talo, joka oli niin komea, että kaupunki kauan odotti, ennenkuin se piti itseään kyllin rikkaana, voidakseen sen lunastaa. Muitten vanhain käsityöläistalojen rinnalla pitää yhä vielä suutari Hans Sachsinkin talo puoliaan. Ja Pietari Vischerin talossa työskentelee vielä tänä päivänä "jöljuutari". Eivätkä ainoastaan elottomat muistomerkit ole säilyneet, Nürnbergissä yhä vielä elävät kuuluisimmat niistä suvuista, joilla on sen historiassa sijansa. Kaikki siellä juurtuu mainehikkaaseen ja mahtavaan menneisyyteen.
Kolmenkymmenen vuoden sota ja monet myöhemmät sodat mursivat Nürnbergin mahtavuuden, saivat sen niin suuresti velkaantumaan, että se jo rahan puutteessa rupesi myymään vanhoja taideteoksiaan. Niinpä on Pietarhovin puutarhassa sieltä ostettu taiteellinen kaivo, jonka jäljennökseen nykyinen Nürnberg saa tyytyä. Kun kaupunki v. 1806 yhdistettiin Baijeriin, niin oli se siihen määrään rappeutunut, että asukaslukukin oli vähentynyt vain 27,000 henkeen, velkakuorma sitävastoin kohonnut 10 miljonaan guldeniin. Mutta uusissa oloissa kaupunki alkoi nopeaan vaurastua, vanha yritteliäisyys virkosi. Ensimäinen veturi, mitä Saksassa on milloinkaan kulkenut, juoksi v. 1835 Nürnbergistä naapurikaupunkiin Fürthiin. Muitten teollisuuksien ohella on Nürnberg uskollisesti kohottanut uudelleen kunniaan vanhojakin. Siellä on valimoita, joissa useat Saksan etevimmistä kuvapatsaista on valettu, siellä on Faberin lyijykynätehdas, jonka etevät tuotteet ilahduttaisivat itse Albrecht Düreriäkin. Korkealle kehittynyt on niinikään rauta- ja koneteollisuus, ynnä kaikenlainen sähköteollisuus. Kaupungin olutpanimot vetävät vertoja Münchenin parhaille. Mutta kaupunkipa onkin parhaassa humalamaassa ja humalakaupan keskustoja.