ELÄINKUNTA.

Saksan eläinkunnassa on vanhoja kotimaisia muotoja sekaantunut idästä, pohjoisesta ja kaakosta vaeltaneihin. Eläinkunta yleensä on paljon suuremmassa määrässä maidenvälistä kuin kasvisto, eläimet kun helpommin muuttavat majaa, vaeltaen maasta toiseen.

Suuri osa Saksan eläimistä on samoja, jotka esiintyvät myös Pohjois- ja Keski-Aasiassa. Mutta niistä ei monikaan ole levinnyt Saksanmaan länsirajaa kauemmaksi. Siitä syystä Saksanmaa on varsinkin luurankoisista lajirikkaampaa kuin sen läntiset naapurimaat, mutta köyhempää kuin Venäjä. Laululintujen luku on runsas, vesilintujen niinikään, maassa kun on runsaasti vesiä, sekä jokia, järviä että merenrantoja. Kalalajien runsauteen on syynä se seikka, että Saksanmaan joissa esiintyy sekä Atlantinmeren että Mustanmeren kaloja.

Mutta samoin kuin kasvisto, samoin eläinkuntakin viljelyksen nopean levenemisen johdosta köyhtyy. Alpeilla esiintyy karhu vielä silloin tällöin, kerran parissa vuosikymmenessä, milloin se lähtee Tirolin vuoristosta vaellukselle. Jo yhdeksännentoista vuosisadan toisella vuosikymmenellä se oli Saksanmaan alueella sukupuuttoon kuollut. — Nyt kohoo ääniä, jotka vaativat kontionkin rauhottamista luonnon muistomerkkinä. Ilves on hävinnyt, visenttiä ja vuorikaurista tavataan ainoastaan suojelluilla metsästysmailla, susi on tungettu itärajan taa, hirveä ja majavaa on vain siellä täällä suojeluspiireissä, kaurista ja saksanhirveä niinikään. Kotka ja korppikotka ovat kadonneet melkein koko Saksasta. Ja kalainkin luku on kaikkialla Saksanmaalla vähenemään päin, etenkin siellä, missä jokien vettä käytetään teollisuuteen. Varsinkin lohen ja forellin levenemisalueet ovat supistuneet, jota vastoin petokaloin luku ehkä on enentynyt.

Mutta toisessakin suhteessa on Saksanmaan nykyinen eläimistö kultuurin tuote. Samalla kun se on kultuurin kautta köyhtynyt, on se siitä myös rikastunut. Melkein kaikki nykyiset kotieläimet ovat joko ulkomaalaisia, taikka on niihin ainakin sekotettu ulkomaalaista verta. Vapaista eläimistä on ihminen joko tahallaan taikka vasten tahtoaan tuonut maahan kuusipeuran ja kaniinin, kotihiiren ja rotan, useita käärmeitä ja kaloja. Valitettavasti on ihmisen tahtomatta liikkeen mukana tullut maahan useita hyönteisiäkin; toisia on tullut sitä myöden, kuin ihminen on luontoa muuttanut niitten elinehtojen mukaiseksi. Metsäin harvennuttua on avoimille viljelysmaille muuttanut aroeläimiä ja jyvänsyöjiä häviävien metsäeläinten sijaan. Iso trappi, kuovi, useimmat leivot, kotivarpunen, viiriäinen ja pelinkanakin ovat arvatenkin siten maahan muuttaneet, muita mainitsematta. Toisia lintuja näyttää paraillaan muuttoa tekevän, kuten pieni trappi, arokana, mehiläissyöjä y.m., jotka silloin tällöin pistäytyvät idästä Saksan alueelle pesimään. Perhosista muutamat ehkä ovat saapuneet etelästä ja kaakosta vasta sen jälkeen, kuin metsät olivat harvenneet. Toiset eivät vielä ole päässeet Rheinistä, toiset eivät Elbestä yli. Kaloista on karppi ihmisen toimesta kotiutunut Saksanmaan vesissä. Semmoiset hyönteiset, jotka elävät maahan tuoduista viljelyskasveista, ovat melkein varmaan maahan tulleet vasta sen jälkeen kuin nämä kasvit itsekin. Lentosirkka on vasta muutamia vuosikymmeniä esiintynyt Rheinin rannoilla, ei kuitenkaan niin suuressa määrin, että se olisi sanottavaa vahinkoa tehnyt.

Wattimeren eläimistö.

Samoin kuin Pohjanmeren rannalla kuollut luonto pitää puoliaan ihmistä ja hänen lannistamisyrityksiään vastaan, samoin eläväkin. Wattien eläinmaailma on säilynyt alkuperäisempänä, kuin missään muualla Saksassa. Tosin metsästäjiä siellä harhailee, käyttäen hyväkseen vuoksivesien lomaa. Mutta heidän aikansa on rajotettu, surma uhkaa jokaista, jonka meri yllättää vuoksen palattua. Nopeammin kuin kilparatsu hyökkää vuoksi vuoronkuivalle, ja pohjaa risteilevät notkot täyttyvät jo ennen kuin meri tuleekaan ja sulkevat myöhästyneeltä paluumatkan.

Kun watti on kuivilla, niin vilisee sillä kaikenlaisia eläimiä, varsinkin siivekkäitä, ravintoaan etsimässä. Illalla ja yöllä kuuluu varsinkin sateitten edellä ilmassa kurmitsain vikinä. Ne ovat kahlaajia; meren jättämät madot, simpukat ja äyriäiset ovat niitten ravinto. Muuan niistä kääntelee nokallaan kiviä nurin ja korjaa niitten alta piiloutuneet merieläimet. Ne ovat arkoja, erinomaisen vilkkaita lintuja, alati valmiina tappeluun, alati varuillaan. Pelotta käyvät ne kaikenlaisten rosvolintujen, varsinkin variksien ja lokkien kimppuun, säikäytellen ainakin kovalla kirkunallaan niitä, joille eivät voi mitään tehdä. Omituinen "sapelinoukka"-kahlaaja ei milloinkaan eroo suolavedestä. Watti on sen oikea koti. Se on saanut nimensä omituisesta sapelin tavoin ylöspäin kääntyneestä nokastaan. Luodeveden aikana se ikäänkuin sorsa uiskentelee watille jääneissä lätäköissä ja kuopii nokallaan ravintoa liejusta. Mutta vapaastikin uiskentelevia vesieläimiä se omituisella nokallaan pyydystää. Vielä mainittakoon watin kahlaajista harmaa haikara, joka matalista lätäköistä ja ojista löytää runsaasti ravintoa.

Watin kauneimpia ja tavallisimpiakin lintuja on tulihanhi, nimensä saanut tulipunaisesta rintajuovastaan. Tulihanhi pesii maakuoppiin, käyttäen usein kaniinien ja muitten nelijalkaisten reikiä, mutta myös ihmisen kaivamia. Näistä munat ja untuvat vähitellen varastetaan pois, — ei kuitenkaan kaikkia samalla haavaa, sillä muutoin lintu heittää koko munimisen. Tulihanhi on niin rohkea, että se pelkäämättä tekee pesänsä sekä ketun että mäyrän reikiin. Toisiakin hanhia watilla lentelee, vaikka ne pesivätkin suolattoman veden rannoilla. Näitä villihanhia pyydetään Syltin saarella siten, että maahan kaivetaan allikko, johon johdetaan suolatonta vettä. Allikosta kaivetaan kapenevia, pensasrantaisia ojia joka puolelle ja ojain päähän asetetaan rysä. Aljot hanhet uivat allikosta näihin rysiin, joissa niitä ruokitaan, ja niitten seurassa tulevat villihanhetkin satimeen joutuakseen.

Lukemattomia lokkeja leijailee wattimeren päällä. Ne lentävät väsymättä kaiket päivää, usein kaiket yötäkin, silloin tällöin vain laskeutuen aalloille lepäämään. Paras lentäjä kaikista lokkilinnuista on kalatiira. Tavallisin Pohjanmeren lokeista on harmaa lokki, jota varsinkin ennen huviksi ammuttiin, vaikka se onkin ennemmin hyöty- kuin vahinkolintu. Tosin se syö silloin tällöin kalankin, mutta vielä paljon enemmän vahingollisia matoja ja äyriäisiä.

Talvellakin on wattimerellä vilkas elämänsä. Sinne saapuu silloin summalta Pohjolan vesilintuja ja kahlaajia, lumivalkoisia jäälokkeja, ruokkeja ja muita Jäämeren kesäasukkaita. Jäälautoilla istuskelee laumoittain kuoveja, rannikon läheisyydessä uiskentelee monenlaisia sorsia. Muitakin lintuja, jotka eivät oikeastaan wattiin kuulu, saapuu sinne pyydysretkille. Varikset tulevat tänne simpukoita pyydystämään, kohottaen niitä korkealle ilmaan ja pudotellen sieltä kiviin, jotta kuori aukeaa.

Luodeveden aikana naiset ja lapset etsivät watilta hiekkamatoja, joita käytetään täkynä. Verkoilla pyydystellään äyriäisiä. Ostereita taas merroilla, joita laivat vetävät perässään.

Helgolannin mutkassa risteilevät suuret kalastajalaivastot kesän talven, pyydystäen tuoretta kalaa. Nopeat höyryt sitä myöden kuljettavat maihin saaliin, suurkaupunkeihin lähetettäväksi. Lohta ja sampia saadaan joista, etenkin Rheinistä ja Elbestä, vaikkeivät ne olekaan täällä niin kookkaita kuin Pohjolan merissä ja joissa.

Muuttolinnut Helgolannilla.

Saksanmaan kautta kulkee useita muuttolintureittejä. Niiden omituisista suunnista on tahdottu päättää, että ne ovat lintujen säilyttämää ikivanhaa perimätietoa niiltä ajoilta, jolloin merenranta ja vesistöt kulkivat noiden suuntain seutuja. Varmaa on, että linnut mieluimmin seuraavat juuri meren ja maan rajaa.

Merkillisin on muuttolintutulva Helgolannissa, saari on lintujen suosituimpia lepoasemia matkalla. Sekä keväällä Pohjolaan mennessään että syksyllä palatessaan ne siellä poikkeavat. Kello kymmenen aikaan aamupäivällä on Helgoland silloin aivan mustanaan. Saarella vikisee äärettömät joukot västäräkkiä, kivitaskua, uunilintua, sinirintakerttua, sirkkua, kaikki saaren puutarhat ja vainiot ovat täpösen täynnään lintuja, niitä vilisee kallioitten juurellakin ja dyynillä pensaissa ja rantakauran seassa, etenkin kerttuja ja muita laululintuja.

Suurenmoisin on tämä luonnonilmiö majakan luona yöllä. Koko avaruus kohisee lukemattomien lentäjien läheisemmistä ja etäisemmistä äänistä. Ikäänkuin sankan lumisateen taajoja hiutaleita kiehuu ilma täynnään leivoja, kottaraisia, rastaita, seassaan kurmitsoita, rantaharakoita, töyhtöhyyppiä, rantakiitäjiä ja kuoveja. Lukemattomia tuhansia lentää majakkavalon ohi, mutta yhä uusia saapuu menneitten sijaan. Suunnattomia varisparviakin näyttäytyy täällä muuttoretkillään. Tätä ääretöntä lintutulvaa kestää kokonaisen syysyön ja usein montakin yötä peräkkäin. Siitä saa vähän käsitystä siitä, kuinka lukemattomia miljoneja lintuja muuttoaikana kulkee saaren ohi.

Lähteitä.

Geologinen puoli osaksi Kutzenin ja Steinecken ennen mainitun teoksen mukaan.

Kasvisto esitetty etupäässä mukaillen R.H. Francin teosta: Das
Pflanzenleben Deutschlands.

KANSA JA ASUTUS.

SAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.

Saksan kansan alkuainekset ovat ne germaniset kansat, joita asui nykyisessä Pohjois-Saksassa ajanlaskumme alussa ja sitä ennenkin.

Yhä vielä ovat Saksan kansan hallussa pääasiassa samat alat kuin puolenkolmatta vuosituhatta takaperinkin. Jonkun verran se on itäpuolelta menettänyt alaa, mutta enemmän lisää voittanut lännestä ja etelästä. Mutta noista vanhoista germanilaisista heimoista on ainoastaan osa säilynyt nykyisessä Saksan kansassa. Toinen puoli kansainvaelluksen myrskyissä tuhoutui tai upposi näkymättömiin lahoovaan roomalaiseen maailmanvaltakuntaan. Näistä ei ole säilynyt meidän aikoihin muuta kuin historian kertomus. Vieraat kansallisuudet ovat hyväkseen käyttäneet niiden elinvoimat. Niiden korvaukseksi on Saksan kansa voinut itseensä sulattaa jonkun määrän vieraita aineksia. Se ei siis yhdistä itseensä koko vanhaa germanilaisuutta, eikä enää edes ole aivan puhtaasti germanilainen.

Koetamme seuraavassa pääpiirteitä myöden luoda kuvan siitä, mitenkä vaiheitten kautta noista aineksista on kehittynyt uudenaikainen saksalainen kansallisuus ja vihdoin ehyt kansa.

Vanha Germania.

Koska ja milloin nykyisten saksalaisten esi-isät, vanhat germanit, erosivat muista indo-europpalaisista kansoista, ja missä ero tapahtui, sitä emme tiedä.

Germanien asuinpaikat.

Jo hyvin varhain, ennenkuin historian valo heihin lankee, näyttää germanilaisia kansoja asuneen alisen Weichselin ja Weserin välisissä, ketojen, laajain metsäin ja soitten peittämissä maissa, etelään päin Keski-Saksan vuoristokynnyksen aarniometsiin saakka. Epäilemättä heillä jo oli joltinenkin sivistys, kuvarikas kieli, jumaluususkon perusteet, perheen ja suvun vahva järjestys, maanviljelyksen ensimäiset alkeet, vaikka karjanhoito vielä olikin pääelinkeino. Arvellaan germanilaisen asutuksen näillä seuduilla juurtuvan aina kivikauteen saakka. Toisia germanilaisia heimoja oli muuttanut Skandinaviaan, Juutinniemelle ja Tanskan saarille. Germanit jo varhain jakautuivat kolmeen pääryhmään, pohjoisgermaneihin, heitä lähellä oleviin itägermaneihin ynnä länsigermaneihin, jotka luultavasti erosivat melkoisesti molemmistakin.

Etelä-Saksan kelttiläiset.

Germanilaisten kansain historia kehittyy heidän suhteistaan Välimeren edistyneihin sivistyskansoihin. Germanit saivat etelästäpäin ensimäiset metalliesineet, antoivat hinnaksi etenkin meripihkaa, joka vanhalla ajalla oli niin erinomaisen haluttua tavaraa. Tämän kaupan kautta, joka luultavasti alkoi jo 600-luvulla e.Kr., Itä-meren eteläpuolella asuvat kansat saivat täydellisempiä aseita. Mutta kauppa ei tapahtunut suorastaan. Germanien ja Välimeren kansain välillä asui silloin leveä vyöhyke kelttläisiä, samoin kuin Galliassakin. Keltiläisten kansain hallussa oli Länsi-Saksa Weseriä myöden ja koko Etelä-Saksa.

Germanit alkavat liikkua.

Vuoden 300 vaiheilla e.Kr. tapahtui näiden maiden asutusoloissa melkoisia muutoksia. Keltiläiset alkoivat siirtyä Etelä-Saksasta Böhmiin, Mähriin ja Tonavaa pitkin alaspäin, etäisimmät aina Vähään Aasiaan saakka. Länsigermanilaisia kansoja tunkeutui Keski-Saksan vuoristokynnyksen, "Herkynisen metsän", laajain erämaitten kautta keltien tiloille, Khatit Hessiin ja Markomannit Mainin maahan. Toisia heimoja kulki Weserin poikki ja levitteli alojaan aina Rheinin suupuoleen saakka, kukistaen sinne jääneet keltiläiset tähteet, joilta he perivät suuren joukon tähän päivään saakka säilyneitä paikannimiä. Pian alkoivat heidän himonsa kantaa kauemmaksi. Kimbrit ja Teutonit tekivät retken aina Välimeren maihin saakka, jossa kuitenkin roomalaiset lopulta v. 102 e.Kr. saivat heidät tuhotuksi. Siitä huolimatta alkoi germanilaisia heimoja yhä enemmän kulkea Rheinin poikki, alussa roomalaisten palkkasotureina. Heitä alkoi saapua niin tulvimalla, että jo näytti siltä, kuin Gallia muuttuisi germanilaiseksi maaksi. Tämän vaaran torjui Julius Caesar, karkottaen tunkeilijat takaisin Rheinin taa. Näin olivat germanilaiset vähitellen levinneet Rheiniin saakka, mutta monta vuosisataa saattoivat roomalaiset estää heitä kauemmaksi pääsemästä.

Heimot.

Germanilaiset heimot elivät tähän aikaan vielä hajallaan, ilman yhteisyyden tuntoa, ilman yhteistä nimeäkään. Nimitys "germanit" oli arvatenkin keltiläisten antama, sana merkitsi "naapuria". Lähinnä roomalaisia olivat Elben seuduilla länsigermanit, Friisit, Haukit, Kimbrit ja Saksit. Rheinin keskijuoksulla asuivat oikealla rannalla ne heimot, joita myöhemmin yhteisellä nimellä sanottiin Frankeiksi, ja syvemmällä maassa, Hessissä, Harzin seuduilla ja Thüringissä Khatit, Kheruskit ja Hermundurit. Sveevien nimityksellä käsitettiin osaksi Khatteja, Hermundureja, Markomanneja ja muita heimoja. Nimitysten määritelmä on häälyvä. Oderin ja Neissen itäpuolella asuivat Gootit ja Vandalit, jotka sekä kielensä että tapainsa puolesta erosivat länsigermaneista. Heidän silloiset asuinsijansa olivat germanien vanha yhteinen kotimaa.

Roomalainen maailmanvaltakunta ei sanottavassa määrässä ulottanut valtaansa näille germanien varsinaisille asuinsijoille. Rhein ja Tonava olivat valtakunnan varsinaiset rajat, ynnä näitten välillä pitkä muuri, joka lohkaisi germaneilta kappaleen Rheinin itäistä ja Tonavan pohjoista rannikkoa. Tällä rintamalla kehittyi kautta vuosisatain germanien ja roomalaisten seurustelu; milloin se oli rauhallista kauppaa, milloin taistelua. Germanit vähitellen omaksuivat itselleen roomalaista sivistystä, menettämättä kuitenkaan alkuperäistä terveyttään, tarmoaan ja sotaista kuntoaan. Roomalaiset perustivat pitkin Rheiniä ja Tonavaa suuria sotilasleirejä, suojellakseen rajaa germanien hyökkäyksiä vastaan. Näistä leireistä vähitellen kehittyi kaupungeita, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa ja osasta ovat Saksan huomattavimpia. Semmoisia ovat Mainz (Mogontiacum), Köln (Colonia Agrippina) ja Trier (Augusta Treverorum), Augsburg (Augusta Vindelicorum), Bregenz (Brigantium) ja Wien (Vindobona).

Rooman valtakunta oli näin asettanut germanien leviämiselle kiinteät rajat. Mutta sitä myöten kuin germanilaiset kansat lisääntyivät ja vahvistuivat, alkoivat nämä rajat niitä yhä enemmän ahdistaa, kunnes he valtaavalla rynnistyksellä ne murtivat.

Vanhain germanien yhteiskunnalliset olot.

Vanhat germanilaiset heimot elivät yksinkertaisissa patriarkallisissa oloissa. Vapaat miehet olivat sotilaita. He hallitsivat kansaa, kävivät sodat, metsästivät, mutta eivät puuttuneet maatöihin. Taloustyöt kuuluivat vaimoille ja orjille. Orjat olivat sotavankeja ja näitten jälkeläisiä. Vapaitten kesken kohosi jo aikaisin moniaita sukuja toisia mahtavammiksi. Yhteiskuntalaitoksen alin yhdistymä oli satakunta (Hundertschaft), johon kuului 120 vapaata sotilasta. Satakunta hallitsi sille maanjaossa luovutettua yhteistä maata ja metsää. Se päätti yhteisessä kokouksessa asioistaan. Luultavasti oli alkuaan kaikilla heimoilla valittu kuninkaansa, mutta länsigermanilaisten heimojen kesken kuninkuus jo aikaisin lakkasi, kansa vain sodaksi valitsi herttuan (heritogo). Rauhan aikana satakunnalla oli ruhtinaansa. Satakunnittain lähdettiin sotaretkelle, tavalliset miehet jalan, johtajat ratsain. Germanien sodankäynti ja aseet olivat kuitenkin roomalaisten taktikkaan ja varustuksiin verraten vaillinaiset, eivätkä he sen vuoksi pitäneet puoliaan tasaisessa taistelussa. Heidän sotataitonsa oli sissisotaa, samoin kuin alkuperäisten kansain yleensäkin. Laajoissa metsissään he väsyttivät roomalaisia legioneja, tuhosivat niistä osan toisensa jälkeen, mutta suuremmissa tappeluissa tavallisesti joutuivat tappiolle. Tämmöisen sissisodan kautta Armin tuhosi roomalaisen sotapäällikön Varuksen armeijan Teutoburgin metsässä, kun roomalainen lähti viemään maailman valtakunnan rajapatsaita aina Elbeen saakka. Arminin voiton kautta pelastui Pohjois-Germanian vapaus. Germanien kylät olivat siihen aikaan vielä niin hatarasti rakennetut, että ne vihollisen lähestyessä voitiin helposti hyljätä ja jättää hävitettäviksi, heimon peräytyessä metsiin karjoineen, tavaroineen. Kun viljelys vielä silloin suureksi osaksi oli kaskiviljelystä, niin oli enimmäkseen vaimokin mukana.

Ne tiedot, mitä meillä on vanhain germanien elämänlaadusta, perustuvat etupäässä roomalaisen kirjailijan Tacituksen teokseen "Germania". Tacitus kertoo monta piirrettä, jotka ovat omiaan suomalaista lukijaa huvittamaan vertauskohtina. Vanhoilla germaneilla oli loitsu ja runolaulu suuressa kunniassa. Runoja laulettiin uhreissa, juhlatilaisuuksissa, perhejuhlissa, sotaan lähdettäissä. Itsenäisesti germanit kehittivät vanhoja aarialaisia jumaluuskäsitteitä. Aasat olivat hyvän, jättiläiset (Thursen, tursaat) pahan voimia. Vanhimpia jumalia oli mannun jumala Mannus. Saksit, Sveevit ja Gootit palvelivat toiskätistä taivaanjumalaa Tiuta, Frankit ja Longobardit toissilmäistä Wodania. Punapartaista Donaria, joka oli ukonilman ja viljelyksen jumala, aljettiin vasta myöhemmin palvella, viljelyksen kehittyessä. Naisjumalat (Frija, Holda, Nerthus) näyttävät viittaavan yhteiseen alkuperäiseen maaemon jumalattareen, joka oli taivaanjumalan puoliso. Näitten ylijumalain ohessa uskottiin kaikenlaisiin haltijoihin, hyviin ja pahoihin henkiin, "albeihin", "nikseihin" ja tonttuihin, valkyrioihin ja nornoihin. Jumalanpalvelus tapahtui pyhissä lehdoissa. Jumalan tahtoa ilmaisivat, tulevaisuutta ennustivat pyhät vaimot, Wodanin valkoinen hepo hirnunnallaan, Donarin tammi kohinallaan ja arpanappulat.

Toisen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla germaniset kansat jälleen yrittivät tunkeutua Rooman valtakunnan alueelle. Itäiset heimot, Markomannit, Kvaadit, Hermundurit, Longobardit ja Vandalit hyökkäsivät Tonavan yli ja tunkeutuivat aina Pohjois-Italiaan saakka (161-180) j.Kr., mutta keisari Marcus Aurelius sai heidät vielä tungetuksi takaisin Tonavan taa. Hänen poikansa Commoduksen täytyi kuitenkin jo luovuttaa germaneille alueita Tonavan rannoilta, vaikka kuitenkin sillä ehdolla, että tulokkaat tunnustivat Rooman ylivallan.

Germanien hyökkäykset.

Toiselta puolelta tapahtui Saksan sisäosissa toinen ratkaiseva kehitys. Sikäläiset hajalliset heimot, joitten rajat raivauksen edistyessä yhä lähenivät, yhtyivät uusiksi ryhmiksi, suuremmiksi heimoiksi. V. 213 esiintyivät Rheinin ja Tonavan välisen rajamuurin (Limes) seuduille sveeviläiset Alamannit (Schwaabit), joitten ydinkansa, Semnonit, olivat Burgundien ahdistamina hyljänneet vanhat asuinsijansa Oderin ja Elben välimailla. V. 240 vaiheilla saapuivat Frankit Keski-Rheinin varrelle. Hekin olivat uudempi, sekaantumisen kautta syntynyt heimo. Toisia vähempiä heimoja yhtyi Sakseihin. Heimojen yhdysside oli vielä löyhä, mutta yleensä ne nyt esiintyivät entistä yksimielisemmin Roomalaisia vastaan ja Roomalle koitui siitä entistä suurempi vaara.

Weichselin suupuolesta Gootit levittelivät alojaan etelää kohti niin tarmokkaasti, että he jo v:n 230 vaiheilla olivat saapuneet Mustalle merelle, vallaten ajaksi suuren osan Balkanin niemimaatakin. Sieltä heidät karkotettiin, mutta Dakian, keisari Trajanuksen perustaman maakunnan, Gootit pitivät. Länsigermanit samoihin aikoihin kulkivat rajamuurin poikki ja anastivat kaiken maan Rheiniin saakka. Vieläpä Roomalaisten täytyi laskea satojatuhansia germanilaisia uudisasukkaita Rheinin ja Tonavan poikkikin, Galliaan ja Pannoniaan, jotka ainaisten sotain kautta olivat menettäneet suuren osan väestöstään. Rooman rajamaakunnat täten vähitellen yhä enemmän germanilaistuivat. Sitä myöden kuin Rooma alkoi armeijaansa palkata yhä enemmän sotaisia germaneja, kasvoi näitten sananvalta itse maailmanvaltakunnassakin. Toiselta puolen roomalainen sivistys yhä enemmän tunkeutui varsinaiseen Germaniaan. Etelä-Saksan Alamannit muuttuivat kiinteäksi maanviljelysväestöksi. Dakiassa Länsigootit niinikään vakautuivat maata viljelemään ja kääntyivät kristinuskoon. Itägoottien mahti sitä vastoin hävisi Venäjälle, jossa he olivat valtansa alle laskeneet suomalaisia ja slaavilaisia kansoja.

Kansainvaellukset.

Tähän saakka germanit olivat Roomalaisilta vallottaneet ainoastaan muutamia rajamaakuntia, ja jos kehitys olisi näin jatkunut, niin Rooman valtakunta ehkä olisi vähitellen voinut ne itseensä sulattaa ja yhdistää. Hunnien hyökkäys mursi kuitenkin kehityksen ja sai aikaan kansainvaellukset. Suuriin kansainvaelluksiin otti etupäässä osaa paimentolaiskannalla eläviä itägermaneja. Länsigermanit sitä vastoin, jotka jo olivat paikoilleen kiintyneet, eivät lähteneet vaelluksille, vaan pysyivät tiloillaan, hiljalleen vain levitellen alojaan roomalaisiin rajamaihin. Tämä perusteellinen ero ratkaisi germanilaisten kansain kohtalon. Itägermanilaiset kansat upposivat roomalaiseen maailmaan, verestäen sitä, mutta muuttamatta sen kansallista luonnetta. Länsigermanit sitä vastoin säilyttivät maansa, ottivat lisää vain sen verran, kuin saattoivat sulattaa, ja perustivat sen kautta Saksan kansan.

Suuret kansainvaellukset alkoivat sen kautta, että Hunnit kukistivat Gootien valtakunnan, Itägootit seurasivat Hunneja liittolaisina heidän retkillään. Pakanalliset Länsigootit koettivat turhaan tehdä vastarintaa, kristilliset Länsigootit pakenivat Rooman alueelle, jossa he, Roomalaisten kanssa riitaannuttuaan, vuosikausia ryöstivät Balkanin pohjoisia maakuntia. Lopulta heille annettiin nykyisessä Bulgariassa asuinsijat. Pienempiä itägootilaisia partiokuntia sijotettiin aina Vähään Aasiaan saakka. Pakanalliset Länsigootit hyökkäsivät Italiaan, joutuen sieltä Galliaan, jota heitä ennen Vandalit ja Kvaadit olivat hävitelleet. Lopulta nämä kansat hyökkäsivät Espanjaan ja jakoivat sen keskenään, mutta olivat liian vähälukuiset sille kansallista leimaa antaakseen. Myöhemmin Länsigootit keisari Honoriukselta saivat Etelä-Galliankin, jota he keisarin nimessä hallitsivat. Burgundit, jotka sillä välin olivat asettuneet Rheinin vasemmalle rannalle, Wormsin seuduille, pakenivat Hunnien edellä Koillis-Galliaan, jossa Bourgognen maakunta vielä tänä päivänä kantaa heidän nimeään. Osa Vandaleista päätyi aina Pohjois-Afrikaan, perustaen siellä valtakunnan, mutta kadoten lopulta kokonaan maan entisiin asukkaihin.

Näin oli koko Länsi-Rooman keisarikunta, Italiaa lukuun ottamatta, joutunut itägermanilaisten kansain haltuun. Se tapahtui vallotuksen kautta, mutta lopulta vallotukset sopimuksien kautta vahvistettiin. Vallottajista tuli uusi ylimysluokka. Ratkaisevassa kamppailussa Attilaa vastaan Roomalaiset ja germanilaiset vallottajat taistelivat yksistä puolin länsimaisen sivistyksen ja kristinuskon puolesta, voittaen arojen vallottajan Pohjois-Ranskassa, Katalaunisten kenttäin valtaavassa kansaintappelussa (451). Itägootit vihdoin v. 493 valtasivat Italian, kukistaen germanilaisen palkkasoturijoukon perustaman väliaikaisen valtakunnan. Heidän valtakuntansa kukistuttua Longobardit perustivat Pohjois-Italiaan valtakunnan, joka oli pitkäikäisempi.

Siten oli vihdoin koko Länsi-Rooma hajaantunut germanilaisiksi valtakunniksi, joissa vähälukuinen germanilainen ylimystö hallitsi sivistyneempiä varsinaisia asukkaita ja näihin vähitellen suli. Mutta Rooman keisarikunnan käsite siitä huolimatta eli, ja myöhemmin koitti se aika, jolloin se jälleen uusittiin, vaikka sen painopiste moneksi ajaksi siirtyi Alppien pohjoispuolelle, Saksaan.

Pohjois-Saksan slaavit.

Saksan kansa — jos tällä nimityksellä käsitämme kaikkia vanhan Germanian kansoja, — menetti näitten vaelluksien kautta suuren osan väestöstään ja samalla alueestaan. Koko maa Elben itäpuolella, Germanien varsinainen kantamaa, jäi autioksi, ja hyljätyille tiloille muutti vähitellen slaavilaisia kansoja. Tämä muutto alkoi jo viidennen vuosisadan toisella puoliskolla ja sitä jatkui, kunnes lopulta koko Pohjois-Saksa Saksien aluetta myöden oli slaavilaisten kansain vallassa ja osaksi on niitten hallussa pysynyt näihin päiviin saakka.

Länsigermanit hajottivat voimiaan ainoastaan Englannin vallottamiseksi. Osa Angleista ja Sakseista laski Juuttien avulla tämän maan valtansa alle, mutta tekivät työnsä niin perusteellisesti, että Englannista sen kautta tuli germanilainen maa.

Länsigermanit.

Vakiintuneet länsisaksalaiset heimot levittelivät alueitaan vallottavan uudisasutuksen kautta. Friisit, jotka pitivät hallussaan koko Pohjanmeren rannikkoa, marsheja ja saaria, ovat uskollisesti näitä asuinpaikkojaan säilytelleet kautta aikain. Heidän takanaan mannermaalla Saksit laskivat alleen koko maan Elben ja Emsin soitten välillä, etelää kohti aina Werran ja Fuldan yhtymäkohtaan saakka. Näitten eteläpuolella vallitsivat Thüringiläiset, vanhat Hermundurit, aluetta Harzin, ylisen Tonavan, Elben keskijuoksun ja Werran välillä. Alppien eteismaahan ja yleensä Keski-Tonavan väettömiksi joutuneihin seutuihin taas muuttivat Böhmistä v:n 500 vaiheilla Markomannit, saaden uudesta kotimaastaan Bajuvarien nimen. Bajuvarit anastivat koko maan Fichtelgebirgestä Alppien harjanteihin saakka, jopa toisin paikoin tunkeutuivat Alppien eteläpuolisiinkin laaksoihin. Heidän uudet naapurinsa, Alamannit, olivat yhdessä Schwaabien kanssa käyttäneet hyväkseen roomalaisen vallan kukistumista Galliassa, kulkeneet Rheinin poikki, anastaneet Ylä-Rheinin laakson Vogeseja myöden, ja etelään päin tunkeutuneet aina Alppien harjanteille saakka. Heidän pohjoispuolellaan olivat Frankit, jotka jakautuivat kahteen osaan. Salilaiset Frankit asuivat alisen, ripuariset Frankit keski-Rheinin varsilla. Hessissä asuvain Khattien avulla he olivat levitelleet alojaan yhä kauemmaksi Galliaan. Salilaiset Frankit (Batavit, Sigambrit y.m.) anastivat koko nykyisen Alankomaan ja Brabantin. Ripuariset Frankit taas vallottivat Maasin ja Moselin seudut Trieriin saakka. Riutunut roomalais-keltiläinen väestö kaikkialla kukistettiin ja sulatettiin, joten nämä maat kokonaan germanilaistuivat ja kasvoivat yhteen vanhan germanilaisen kantamaan kanssa.

Mutta se mitä lännessä voitettiin, saman verran idässä menetettiin. Koko maa Elben itäpuolella menetettiin slaavilaisille kansoille. Ainoastaan muutamia pieniä tähteitä germanilaisista heimoista oli sinne vielä jäljelle jäänyt, kuten silingiset Vandalit, joitten nimen nykyinen Schlesia on säilyttänyt. Viidennen vuosisadan keskivaiheilta saakka Vendit anastivat Pohjois-Saksan alangon Elbeen saakka. Böhmi, Markomannien vanha kotimaa, josta helpoimmin olisi voinut tulla germanilaisen valtakunnan keskusmaa, joutui Tshekkien haltuun. Mähri ja Itä-Alpit aina Draun laaksoon saakka saivat niinikään slaavilaisen väestön.

Vain puolet vanhasta Germaniasta oli siten kuusi saksalaista heimoa, Friisit, Saksit, Thüringiläiset, Baijerilaiset, Alamannit ja Frankit, säilyttänyt hallussaan. Ja nämäkin heimot erosivat vielä toisistaan jyrkästi sekä kielen, että oikeuden ja tapain puolesta. Noin v:n 600 vaiheilla alkoi kieli kehittyä siihen suuntaan, että pohjoinen ja etelä yhä enemmän vieraantuivat toisistaan. Saksalaisilla heimoilla tuskin oli keskenään minkäänlaista yhteyttä. Ja erinomaisen sitkeään nämä heimot pitivät kiinni erikoisuudestaan, ennenkuin ne kiintyivät yhdeksi kansaksi.

Frankkien valtakunta.

Ensimäinen germanilainen valtakunta syntyi pohjalle, jolla nykyään on kaksi vastakkaista suurvaltaa: Ranska ja Saksa. Tämän valtakunnan entiset pääosat ovat molempien uusien valtakuntien rajamaat. Se ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen, vaikka ajoittain hyvinkin laaja. Maantieteelliset ja kansalliset olot piankin erottivat Ranskan varsinaisista germanilaisista alueista.

Merovingit.

Frankkien valtakunnan perusti ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla saalilaisten Frankkien ruhtinas Klodvig. Vallotettuaan Pohjois-Ranskan hän valitsi Parisin pääkaupungikseen, kukisti Alamannit, lannisti Burgundien valtakunnan alaisekseen, riisti Länsigooteilta Loiren ja Garonnen välisen maan ja pakotti lopulta ripuarisetkin Frankit tunnustamaan ylivaltansa.

Klodvig ja osa hänen kansastaan kääntyi kristinuskoon. Vasta tämän jälkeen alkoi kristinusko saada jalansijaa pakanallisten germanien kesken.

Klodvigin jälkeläisten aikana tämä uusi valtakunta yhä laajeni germanilaiselle alueelle. Sekä Thüringiläisten että Baijerilaisten täytyi alistua. Ainoastaan Saksit ja Friisit säilyttivät vapautensa.

Karolingit.

Mutta näidenkin kansain vuoro lopulta tuli, vaikka vasta uuden hallitsijasuvun toimesta. Ensinnä Friisit lannistettiin. Kaarlo Suuri lopulta kukisti Saksit (v. 804), pakotti heidät kääntymään kristinuskoon ja yhtymään valtakuntaansa. Kun Baijerilaisetkin oli siihen lopullisesti liitetty, niin Frankkien valtakunta käsitti sekä kaikki varsinaiset germanilaiset kansat, että enimmät semmoisetkin maat, joita germanit kansainvaelluksen aikana olivat alleen laskeneet, vieläpä uusiakin maita. Siihen kuuluivat kaikki Länsi-Rooman keisarikunnan maat Välimeren pohjoispuolella — lukuun ottamatta Iberian niemimaata, jonka maurit olivat vallottaneet — ja lisäksi avaralta maita alisen ja keskisen Rheinin itäpuolella. Pohjois-Saksan alangolle muuttaneet slaavitkin tunnustivat Kaarlo Suuren ylivallan, vaikka ylläpitävätkin täydellistä sisällistä itsenäisyyttä. Tämän kehityksen päätteeksi uuden maailmanvaltakunnan hallitsija myös kruunautti itsensä Rooman keisariksi. Länsi-Rooman keisarikunta oli siten muodollisestikin jälleen henkiin herätetty, mutta sen voiman keskusta oli siirtynyt Välimeren rannoilta kauas pohjoiseen. Kaarlo Suuri muutti hovinsakin romanilaiselta alueelta germanilaiselle, Aacheniin.

Läänityslaitoksen kehitys.

Tämä nopea valtiollinen kehitys sai vähitellen germanilaisten kansain sisällisissäkin oloissa aikaan perinpohjaisia muutoksia, jotka vuorostaan jälleen ohjasivat valtiollisen kehityksen uudelle tolalle. Nämä muutokset saivat alkunsa niissä maissa, joihin germanilaiset vallottajat asettuivat hallitsemaan roomalais-keltiläistä väestöä, saattaen tämän tavallaan epäitsenäiseen asemaan. Germanilaiset ylimykset, jotka ennen olivat hallinneet vapaata kansaa, saivat siellä haltuunsa suuria maaomaisuuksia ja orjuutetun kansan ja säilyttivät olot yleensä edelleenkin samalla kannalla. Mutta ei sillä kyllä, he pyrkivät saattamaan olot varsinaisissa germanilaisissakin maissa samalle tasalle. Muutamat suvut kokosivat vähitellen yhä enemmän maita haltuunsa ja vapaat maanviljelijät joutuivat heistä riippuvaisiksi. Heidän täytyi ottaa viljelemänsä maa lääninä vastaan ylimyksiltä. Siten syntyi vähitellen läänityslaitos, roomalaisten maaomistusolojen ja germanilaisten sotilaskuuliaisuuskäsitteitten yhteensulattamisesta. Tämä järjestelmä syntyi seka-alueella, mutta valtakunnan laajentuessa se siirtyi varsinaisiin germanilaisiinkin maihin.

Karolingien ajalla kruunu virkamiestensä kautta ja kirkon avulla hallitsi maata. Mutta kuta enemmän läänityslaitos kehittyi, sitä enemmän kruunu menetti välitöntä valtaansa, hallitsija muuttui vain ylimäiseksi lääniherraksi. Ja kun kirkkokin alkoi esiintyä yhä itsenäisemmin, niin kehittyi valtakunnassa vallan kolmia jako, joka kauan ylläpiti ainaisia sisällisiä ja ulkonaisia riitoja ja esti ehjiä valtakuntia syntymästä. Nopeimmin kokoontui Ranska, roomalaisten valmiiksi tasottama maa. Sitä kauemmin Saksa poti ainaista ristiriitaa, vaikka saksalaisellakin alueella syntyi valtakunta. Se tosin saavutti melkoisen ulkonaisen mahtavuuden, mutta pysyi sisällisesti hajanaisena ja siitä syystä ainaisten mullistusten alaisena.

Frankkien valtakunnan hajoaminen.

Kaarlo Suuren kuoltua Frankkien laaja valtakunta viipymättä hajaantui. Se käsitettiin hallitsijasuvun omaisuudeksi, joka kulki perintönä ja palstotettiin perillisten kesken ikäänkuin suuret tilukset. Jotenkin pian näissä jaoissa kuitenkin luonnollisista maantieteellisistä syistä pääsi valtaan ryhmitys jonka pohjalle sitten myöhemmin uuden ajan valtakunnat muodostuivat. Valtakunnan läntinen puolisko, pääasiallisesti nykyinen Ranska, pysyi yhtenä kokonaisuutena, sen itäpuoli, varsinaiset germanilaiset maat toisena ja näitten välillä ulottui Pohjanmerestä pitkin Rheiniä aina Italiaan saakka välimaa, joka ei kauaakaan voinut pysyä itsenäisenä valtakuntana mahdottoman maantieteellisen muotonsa vuoksi. Siitä tuli molempien naapurien välille ainainen riitamaa.

Saksalais-roomalainen keisarikunta.

Ranska kokoontui ja vahvistui verraten nopeaan, mutta Kaarlo Suuren valtakunnan germanilaiset osat elivät enimmäkseen ainaisessa sekasorrossa. Sen verran oli kuitenkin valtakunta-aate päässyt juurtumaan, että yhteisen hallitsijan tarpeellisuus tunnustettiin, etenkin viikinkien tehdessä pohjoisesta tai madjaarien idästä ryöstöretkiään syvälle saksalaisiin maihin. Hallitsijan valitsivat ruhtinaat, mutta hänen valtansa riippui etupäässä siitä, kuinka paljon hän osasi koota itselleen omia personallisiakin läänimaita. Milloin hallitsijan personallinen mahti oli suuri, silloin hän saattoi verraten tarmokkaasti valtakuntaansakin hallita, milloin se heikkeni, silloin kohosivat toiset ruhtinaat häntä vastaan ja sekä hallitsijasuvut että hallitsijat nopeaan vaihtelivat. Mutta täten kuitenkin syntyi valtakunta, joka sisällisestä hajanaisuudestaan huolimatta ulkonaisesti varttui Europan mahtavimmaksi. Syntyi Saksalais-roomalainen keisarikunta, suureksi osaksi kirkon avulla. Se käsitti pääasiassa samat maat kuin Kaarlo Suuren valtakunta, Ranskaa lukuun ottamatta, joka oli pysyvästi eronnut.

Saksilaiset keisarit.

Henrik I alkoi saksilaisten keisarien sarjan. Hänen kauttaan vallan painopiste siirtyi Pohjois-Saksaan Saksien heimoon, ja tätä seikkaa on etupäässä kiittäminen siitä, että uusi valtakunta niin nopeaan voimistui ja vakaantui. Ennen kaikkia muita saksalaisia heimoja ovat juuri käytännölliset Saksilaiset osottautuneet kykeneviksi valtakuntia perustamaan — ei ole sattuma, että heidän keskuudestaan myöhemminkin ovat syntyneet Saksan etevimmät valtiomiehet. Henrik I:sen aikana alkoivat Saksalaiset idässä vallata takaisin germanien vanhoja asuinmaita, jotka oli kansainvaelluksessa menetetty slaaveille. Pohjois-Saksan slaavilaisten maita vollotettiin ja jaettiin läänityksinä saksalaisille ruhtinaille, linnoja rakennettiin. Henrikin seuraajan, Otto Suuren, aikana valtakunta jo lähenteli Kaarlo Suuren aikaista mahtavuutta. Nykyisen Ranskan alueista liitettiin Burgundi valtakuntaan, joten saatiin leveämpi tie Italiaan. Siellä Otto Suuri kruunautti itsensä Longobardien kuninkaaksi. Madjaarit hän voitti Baijerissa Lechin kentällä niin perinpohjin, etteivät he sen koommin uskaltaneet Saksan alueelle tunkeutua. V. 962 Otto antoi kruunata itsensä Roomassa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi.

Otto Suuren seuraajain aikana valtakunnan painopiste jälleen alkoi siirtyä etelään, lähemmäksi Italiaa, jonne vanhempi sivistys, vanha roomalainen loisto, kehittyneemmät olot ja kirkon mahti yhä houkuttelivat saksalaisia. Sen kautta hallitsijan mahti Saksassa itsessään jälleen heikentyi, eripuraisuus synnytti ainaisia sisäisiä sotia, kukistetut slaavit tekivät kapinan ja ajoivat pois saksalaiset isäntänsä, ja pitkät ajat kului, ennenkuin heidät voitiin uudelleen lannistaa. Saksin jälkeen tuli Frankista, s.o. keskisen Rheinin, Mainin ja Neckarin maista valtakunnan päämaa.

Henrik III laajensi valtakuntaa melkoisesti kaakkoon päin, vallottaen nykyisen Itävallan maat Tonavan rannalta ja hetkeksi kukistaen unkarilaisetkin.

Saksalais-roomalainen valtakunta nautti näihin aikoihin lähes vuosisadan melkoista turvallisuutta ulkonaisia vihollisia vastaan ja siitä oli seurauksena eräs kehitys, joka pysyvällä tavalla laajensi saksalaisten kansallisia alueita. Suurien maanomistajien, sekä kirkollisten että maallisten johdolla ryhdyttiin uutterasti levittämään sekä sisällistä että ulkonaista uudisasutusta. Vuoden 1100 vaiheilla oli vähitellen uudisasutus edistynyt Harzin, Thüringerwaldin ja Böhmerwaldin metsäisiin sisäosiin saakka. Ulkomainen siirtolaisuus ohjautui etenkin Tonavan slaavilaisiin maakuntiin. Nykyiset Itävallat raivattiin metsistä kukoistavaksi saksalaiseksi viljelysmaaksi. Itä-Alpeissa saksalainen uudisasutus ei sitä vastoin edistynyt pidemmälle kuin Salzburgiin ja Drauhun, koska siitä itäänpäin unkarilaiset yhä häiritsivät asutusta. Kaikkialla harvanlainen slaavilainen väestö lannistettiin ja suli vähitellen kokonaan saksalaisiin. Tällä siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan kohtaloihin sangen ratkaiseva merkitys, sillä sen kautta kansa yhä enemmän jakautui kahden painopisteen välille. Etelä-Saksa ja Pohjois-Saksa yhä selvemmin erosivat toisistaan ja kävivät sitten myöhemmin erilaisia kohtalojakin kohti.

Saksalaisen kultuurin alkuajat.

Saksalaisten heimojen talous, itse valtionkin, talous oli näihin saakka ollut enimmäkseen luonnontalouden kannalla. Maanviljelys oli pääelinkeino, maaomaisuus tärkein omaisuuden muoto, yksinpä valtakunnankin tulojen pohjana. Vähitellen alkoivat olot kehittyä, Italian edistyneen kultuurin ja taajain sotaretkien vaikutuksesta sekä ulkonainen että sisäinen liike elpyä. Siellä täällä kirkollinen taideteollisuus jo pyrki tyydyttämään laajempiakin kuin kirkon omia tarpeita. Pohjois-saksalaiset kauppiaat yhtyivät "killoiksi", käydäkseen vaaranalaista ulkomaista kauppaa yhteiseksi eduksi tai vahingoksi. Vähitellen alkoivat saksalaiset alukset Slesvigistä käsin näyttäytyä Itämerelläkin, joka siihen aikaan oli ollut yksinomaan Skandinavien ja slaavilaisten kansain hallussa. Eteläsaksalaiset kauppiaat taas, etenkin Regensburgista, ylläpitivät liikettä Unkariin, Puolaan, Preussiin ja Venäjän Kieviin. Alppien poikki kuljettiin sekä roomalaisten solateitä, että uudempia polkuja pitkin Lombardiaan. Sisällinen kauppaliike vähitellen elpyi, muodostui melkoisia markkinapaikkoja, jotka samalla olivat rahapaikkojakin, kuten Erfurt, Würzburg, Regensburg, Augsburg, Konstanz, y.m. Nopeaan vaurastuivat varsinkin Rheinin kaupungit. Mutta itävaltalaisissa siirtomaissakin muodostui melkoisia saksalaisia kaupungeita. Erikoisen aseman saavuttivat jo silloin kaupan alalla juutalaiset, sillä ainoastaan he saivat tehdä rahakauppaa, s.o. lainata pääomia, koska kirkko kielsi kristittyä ottamasta rahoistaan korkoa. Juutalaisista siten tuli välttämättömiä välimiehiä, jotka kuningas itse otti suojeluksensa alaisiksi, vaikkei heille myönnetty samaa ihmisarvoa kuin kristityille. Heitä tarvittiin, mutta halveksittiin. Siitä pitäen on juutalaisilla ollut Saksassa suuri rahamahti.

Italialaisen esimerkin mukaan alkoi näihin aikoihin rakennustaidekin Saksassa kehittyä. Se tapahtui melkein yksinomaan kirkon ansiosta. Vanhat kirkot ja luostarit, joista suuri osa vielä oli puusta rakennettu, hylättiin kokonaan ja niitten sijaan rakennettiin mahtavia kivirakennuksia tornineen ja tapulineen. Näiden rakennusten malli oli vielä kauan kauttaaltaan romanilainen. Semmoisia vanhoja rakennuksia on meidän aikoihin saakka säilynyt varsinkin Harzin ympäristössä, (Goslarissa, Hildesheimissä y.m.), jossa saksilaiset keisarit pitivät hoviaan, Frankkien alueella taas Bambergissä, Mainzissa, Limburgissa, Speierissä, Trierissä ja Kölnissä. Rakennusmestarit ja osasta työmiehetkin olivat kirkon miehiä, vanhimmat julkiset rakennukset temppeleitä. Korkeakin aateli tyytyi melko kauan asumaan yksinkertaisissa puisissa linnoissa. Ensimäisen komean kuninkaallisen tiluslinnan, "pfalzin", rakensi Henrik III Goslariin.

Opetus ja tiede olivat kokonaan kirkonmiesten käsissä ja enimmäkseen kirkkoa tarkottivatkin. Onneksi oli, että kirkko tämän ohella otti suojelukseensa vanhat latinalaiset kirjailijatkin, jäljentäen ahkeraan heidän teoksiaan. Se tapahtui osaksi siitä syystä, että latinankieli oli kirkon kieli ja sen monipuolinen tunteminen sen vuoksi kirkonmiehille välttämätöntä. Luostareissa kirjotettiin ne historiallisetkin teokset, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet näitten vaiherikkaitten aikain tapauksia.

Mutta niinäkin sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka nyt seurasivat, siihen saakka kunnes Hohenstaufit jälleen kohottivat keisariuden, edistyi sisällinen kehitys ripeästi, ehkäpä osaksi juuri niitten johdosta. Parempaa turvallisuutta nauttiakseen alkoivat kaupungit yhä enemmän sisällisesti järjestyä ja älytä yhteisen avun tarpeellisuuden. Kaupungeissa alkoi jälleen voimistua kansalaisvapaus, joka maaseudulla oli maaorjuuteen tukahutettu. Kaupungeissa kehittyi vapaa porvaristo. Varhaimmin pääsivät kaupungit monine teollisuuksineen ja liikkeineen kehittymään Flanderissa, alasaksalaisella, vaikka Ranskaan kuuluvalla alueella, jossa Itämaitten ja Välimeren kauppatiet yhtyivät. Flanderin kaupungit ensimäiseksi taivuttivat lääniherransa myöntämään itselleen sisällisen oikeudenhoidon ja hallinnon. Saksassa kävi kehitys samaan suuntaan, ensinnä Rheinin varrella, joka oli maan tärkein kauppatie. Tosin ruhtinaitten yliherruus edelleenkin tunnustettiin, mutta omassa hallinnossaan kaupungit niin nopeaan kehittyivät, että ne pian saattoivat menestyksellä kapinoida, päästäkseen kokonaan vapaiksi lääniherroistaan, suorastaan kruunun vallanalaisuuteen. Kruunulle puolestaan oli tämmöinen kehitys kylläkin edullinen, koska se sai kaupungeista vastapainoa sekä hengellisten että maallisten ylimysten pyyteitä vastaan.

Hohenstaufit.

Fredrik Barbarossan, ensimäisen Hohenstaufin, noustessa valtaistuimelle, joutui vuorostaan Swaabin herttuakunta valtakuntaa johtamaan. Sen asema oli välittävä. Toinen puoli kuului Rheinin maihin, toinen puoli Tonavan laaksoon. Ainoastaan Koillis-Saksan kohtaloita oli täältä vaikea ohjata, ja ne sen vuoksi kehittyivätkin itsenäisesti. Keisarin huomio enimmäkseen kääntyi edelleenkin Italiaan.

Läänityslaitos oli näihin saakka kehittynyt korkeimmilleen. Saksassa vallitsi nelinkertainen läänityskerrosjärjestys. Keisarilta sai lääninsä ainoastaan puolentoistakymmentä ruhtinasta, näitten vasalleja olivat alemmat lääniherrat. Keskiaikainen ritarilaitos tapoineen, joka oli ensin kehittynyt Ranskan puolella, yhdistäen toiselta puolen romanilaisen hienostuksen, toiselta puolen germanilaisen uskollisuuden lääniherraa kohtaan, levisi Saksaankin, ja sen mukana alkoi tuo suurenmoinen linnanrakentaminen, jonka jälkiä vielä tänäpäivänä näkyy melkein jokaisessa saksalaisessa maisemassa. Saksan ritaristo ei asunut kaupungeissa, kuten Italian, vaan maatiloillaan. Se oli tähän saakka tyytynyt avoimeen matalaan maalaiskartanoon, mutta nyt aljettiin kaikkialla rakentaa mahtavia, muureilla suojeltuja linnoja. Vilkkaimmillaan oli linnain rakentaminen varsinkin yhdennellätoista vuosisadalla. Tuhansittain niitä kohosi kaikkiin Saksanmaan ääriin.

Ritarielämä kohosi varsinkin ristiretkien innostuksen vallitessa korkeimpaan loistoonsa. Samaan aikaan oli Saksan keisarikunta kehittynyt mahtavimmilleen. Molemmatkin esiintyivät koko loistossaan niissä juhlissa, jotka vietettiin Mainzissa v. 1184, sen johdosta että Fredrik Barbarossan molemmat pojat lyötiin ritareiksi. Tilaisuuteen oli saapunut koko länsimainen ritaristo loistavine saattoineen. Kaikkiaan oli Mainzissa koolla noin 70,000 ritaria, muuta väkeä mainitsematta. Kaikki eivät likimainkaan saaneet kaupungissa asuinsijoja, vaan ulkopuolelle oli rakennettu varta vasten toinen kaupunki, joka oli täynnään telttoja, väliaikaisia huoneita ja varta vasten rakennettuja palatsejakin.

Mutta juuri läänityslaitoksen kiinteä rakennus suuressa määrin vaikutti siihen, että hallitsijat koettivat saada Italian yhä lujemmin valtoihinsa. Italiassa ei tämä järjestelmä ollut yhtä syvälle lujittunut, siellä sen vuoksi hallitsijan valtaa voitiin helpommin vahvistaa — samoin kuin oli Ranskassakin tapahtunut. Italiaa Hohenstaufit sen vuoksi pitivät valtansa päämaana. He tosiaan saivatkin lopulta koko Italian valtansa alle, kun normannien perustama Sisiliankin valtakunta naimisen kautta joutui heidän haltuunsa. Mutta kuta enemmän keisarit puuhasivat Italiassa, sitä enemmän Saksan pikkuruhtinaat, hengelliset ja maalliset, pääsivät itsenäistymään. Jos Hohenstaufit olisivat voineet laskea koko Italian pysyvästi välittömän valtansa alle, niin he ehkä olisivat voineet sieltä käsin vahvistaa valtaansa Saksassakin ja lujittaa saksalaisetkin maat yhdeksi kokonaisuudeksi. Mutta heidän valtansa pysyi Italiassa yhtä epävarmalla pohjalla paavin vastarinnan kautta, ja kun Pohjois-Italian kaupunkien voimistuttua molempain valtakunnanosain välinen yhteys katkesi, niin hajosi lyhyen, vaikka loistavan ajan elettyään Saksalais-roomalainen keisarikunta.

Koillis-Saksan saksalaistuminen.

Saksan valtakunnan perustuksia ei laskettu Italiassa, vaan kaukana valtakunnan koillisosassa, eivätkä niitä laskeneet Hohenstaufikeisarit, vaan heidän kanssaan kilpaileva Welfien mahtava ruhtinassuku, joka oli saanut elinvoimaisen Saksin valtaansa.

Ristiretki-into oli ensimäisenä syynä siihen, että saksilaisen ritariston toimintatarmo itäkulmalle kääntyi. Ne, jotka eivät seuranneet keisaria ristiretkelle Pyhälle maalle, koettivat sen sijaan levittää uskoa Pohjois-Saksan slaavilaisten kesken, ja tästä uskonsodasta kehittyi tuo suuripiirteinen uudisasutus- ja siirtolaisliike, jota Saksan on tänä päivänä kiittäminen siitä, että se paikka, jossa nykyään valtakunnan pääkaupunki seisoo, on saksalaista seutua. Henrik Leijona vallotti Obotritien maan Peeneä myöden Tanskalaisten avulla (1160-1166), Tanskalaiset vähän myöhemmin vallottivat Vendeiltä Rügenin ja tekivät siten lopun heidän merirosvouksistaan. Albrecht Karhu anasti Brandenburgin, puolalainen Schlesia erosi vapaaehtoisesti Puolasta, vaikka pysyikin edelleen puolalaisten ruhtinaitten vallassa. Mutta ei ainoastaan valtiollisiin saavutuksiin tyydytty. Nämä alueet myös uudisasutuksen kautta saksalaistuivat. Slaavilainen asutus olikin täällä ylen harva, ainoastaan parempia maita viljeltiin, metsämaat ja suot olivat koskematta. Vallotettuihin maihin alkoi virrata ehtymätön siirtolaistulva varsinaisista saksalaisista maakunnista, Frankista, Alankomaista, jotka silloin vielä kuuluivat valtakuntaan, Westfalista, Thüringistä. Siirtolaisia houkuttelivat varsinkin vapaammat olot, parempi omistusoikeus, itsenäisempi sisällinen hallinto, jotka heille luvattiin uusissa maissa. Osa slaavilaisista asukkaista muitta mutkitta ajettiin kylistään ja uudisasukkaat anastivat heidän maansa. Slaavilaisten entiset yhteismetsät jaettiin siirtolaisten kesken. Täällä koillisessa siten kehittyi jotenkin vapaa talonpoikaisluokka, jota vastoin kaakossa, pitkin Tonavaa etenevässä uudisasutuksessa, olot kehittyivät enemmän maaorjuuden kannalle.

Kuinka suuria kansallisuusmuutoksia tämän kautta tapahtui nykyisen Saksan rintamailla, käy selville siltä, että esim. Lübeck alkuaan oli slaavilainen kaupunki, joka vasta vallotuksensa jälkeen muuttui saksalaiseksi. Lübeckistä saksalainen kauppa kahdennellatoista vuosisadalla ensi kerran pääsi Itämerelle. Mecklenburgin ja Brandenburgin saksalaistuttaminen oli kahdennentoista vuosisadan päättyessä melkein loppuun suoritettu. Erzgebirgen pohjoisrinteillä sitä vastoin, jossa slaavilaiset olivat vapaaehtoisesti alistuneet saksalaisten ylivaltaan, he kauemmin säilyttivät kansallisuutensakin, neljänteentoista ja viidenteentoista vuosisataan, jopa Lausitzissa nykyaikoihin saakka. Ensiksi saksalaistui tällä puolella varsinainen vuoristo, Erzgebirge, jonka metalliaarteita silloin ruvettiin louhimaan.

Tämä uudisasutus tapahtui ilman keisarivallan myötävaikutusta, maallisten ja hengellisten ruhtinaitten johdolla. Siitä syystä uudet maat löyhästi liittyivät keisarikuntaan, päinvastoin tulivat myöhemmin uuden pohjoissaksalaisen valtakunnanmuodostuksen keskukseksi.

Kaupunkien vaurastuminen ja yhteenliittyminen.

Ruhtinaat ja heistä riippuvat talonpojat laajensivat saksalaisten kansallisia rajoja ulospäin. Kaupungeissa, jotka vahvistuivat keisarien turvissa, sitä vastoin kehittyi se kultuuri, jonka pohjalle uusi aika rakentui.

Venezian vallan paisuminen Välimeren itäosissa oli kerrassaan muuttanut maailmankaupan tiet. Saksan Välimeren kauppa ei enää kulkenut Rhonea pitkin, vaan Veneziasta Itä-Alppien poikki keskisen Tonavan varsille, Wieniin ja Baijerin kaupunkeihin, etenkin Augsburgiin, Milanosta ja Genovasta taas Keski-Alppien poikki Rheinin laaksoon, jota myöden kauppa edelleen kulki Pohjois-Saksaan. Mainzista ja Kölnistä kasvoivat Rheinin laakson mahtavimmat kaupungit, mutta niitten ohessa syntyi monta muutakin.

Kaupungit yhtyivät liitoiksi, suojellakseen kauppansa vapautta. Mainzin ja Wormsin aikaansaama liitto (1255) käsitti noin seitsemänkymmentä Rheininmaitten, Hessin, Wetteraun, Neckarin laakson ja Thüringin kaupunkia. Alussa nämä kaupungit vielä olivat ruhtinaitten vallan alaisia, mutta sitkeästi ne toinen toisensa jälkeen yrittivät siitä vapautua, päästäkseen suorastaan valtakunnan hallitsijan vallanalaisuuteen, valtakunnankaupungeiksi (Reichsstadt). Nopeimmin tämän aseman saavuttivat ne kaupungit, jotka olivat hallitsijan omissa sukumaissa, kuten Nürnberg, Frankfurt, y.m. Toisten, kuten Kölnin ja Strassburgin, täytyi veristen taisteluitten kautta vapautua hengellisten lääniherrainsa vallanalaisuudesta. Toiset kaupungit pääsivät ainoastaan "maankaupungeiksi", s.o. niitten täytyi tunnustaa lääniherransa oikeus sekaantua sisällisiin asioihinsa. Valtakunnankaupunkeja syntyi varsinkin lännessä ja etelässä; pohjoisessa ja idässä, varsinkin uusissa siirtolaismaissa, sitä vastoin syntyi etupäässä maankaupungeita, koska hallitsijan valta näissä alueissa oli heikko ruhtinaitten vallan rinnalla.

Hansaliitto.

Mahtavin kaikista kaupunkiliitoista oli Hansa, jonka alkuaan
Rheinjokivarren kaupungit perustivat, suojellakseen kauppaansa
Lontoossa, ja johon myöhemmin yhtyivät Pohjois-Saksan tärkeimmät
kaupungit.

Itämeren rannalla oli Lübeck ihmeteltävän nopeasti kehittynyt tärkeimmäksi kauppakaupungiksi. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella se Gotlantiin perusti oman kauppa-asemansa. Lübeckiläiset anastivat haltuunsa Itämeren kaupan siihen määrään, että he yksinomaan hallitsivat Skånen siihen aikaan erinomaisen tuottavaa sillikalastusta.

Gotlannin kilta teki kauppaa etupäässä Pohjoismaihin ja Venäjälle. Itämeren etelärannalla kuuluivat Hansaan kaikki ne kaupungit, jotka oli perustettu Vendeiltä vallattuihin maihin, mutta ylijohto oli Lübeckillä. Tosin Hansa oikeastaan oli jotenkin löyhä liitto, jonka päätarkotus oli yksinomaan kaupan edistäminen, mutta vähitellen saavutti se kuitenkin suuren valtiollisenkin mahtavuuden. Neljännellätoista vuosisadalla Hansa menestyksellä taisteli Tanskaa vastaan, jonka kuningas oli perinpohjin hävittänyt hansalaisten hallitseman Visbyn. Ensimäinen sota tosin hävittiin, mutta toisessa vallotettiin Köpenhamina ja Skåne, rauhanteossa Tanskan täytyi myöntää Hansalle vapaa kauppa koko maassa ja luovuttaa sille Skåne viideksikymmeneksi vuodeksi. Ei missään Hansa esiintynyt niin kopeana, mahtipontisena ja väkivaltaisena kuin Pohjolassa, jonka kauppaa se kokonaan hallitsi.

Hansakaupungit möivät Pohjolaan ja Venäjälle oman maansa ja etelämaitten maantuotteita ja teollisuustavaroita ja toivat pohjoismaista metsäntuotteita, metalleja, malmeja, karjaa ja turkiksia. Kauppa tapahtui melkein yksinomaan meritse, kaksimastoisilla, parin kolmensadan tonnin vetoisilla aluksilla, "koggeilla", joilla etu- ja takakannella oli korkeat varustukset, ynnä mastoissa pesäkkeet laivan puolustusta varten. Laivan kuormassa ja kaupoissa oli, paitsi kauppiasta, joka itse kulki mukana, myös osallisena kapteeni ja laivan miehistökin, että tämä sitä paremmin piti asiaa omanaan. Merien turvattomuuden vuoksi tapahtuivat nämä kauppamatkat aina kesällä kauniin sään aikana. Kauppalaivat tavallisesti yhtyivät melko laivastoiksi, joita saattelivat jykevät sotalaivat. Koska laivat olivat pieniä, niin saattoivat semmoisetkin jokikaupungit kuin Köln ottaa osaa näihin matkoihin. Hyvin verkalleen vähenivät laivaliikkeen vaarat siten, että rakennettiin sinne tänne parhaille liikepaikoille majakoita, taikka satamaväylät viitoilla merkittiin. Hansalaisten tärkeimmät matkan määrät olivat suuret hansalaiset kauppahovit Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa, johon hansalaisten laivat nousivat pitkin Nevaa, Laatokkaa ja Velhojokea. Nämä kauppahovit välittivät kaiken kaupan laivain ja asukkaitten kanssa, niitä hallittiin Lübeckistä saksalaisen oikeuden mukaan ja johto oli tarkkaan järjestetty. Varsinkin Lontoon ja Bergenin Hansakillat olivat miesvoimaiset ja mahtavat. Sillinpyynnin aikana olivat tuhannet alukset liikkeessä Skånen etelärannalla, jossa niihin aikoihin vielä saatiin suunnattomat määrät silliä. Tämä kala oli haluttua paastoruokaa, jonka vuoksi sen kauppa oli erinomaisen tuottavaa. Sillinpyynti juuri oli suurena syynä siihen, että Itämeren rantakaupungit pääsivät niin loistavaan kehitykseen, sillä paastoruokaa tarvitsi koko maa Alppeja myöden. Sillinpyynnin voitoilla suureksi osaksi rakennettiin ne lukuisat komeat kirkot, muurit, tornit, upeat vanhat raatihuoneet ja yksityiset talot, joita vielä tänä päivänä ihailemme Pohjois-Saksan rantakaupungeissa.

Kaupunkien sisälliset olot.

Sitä myöden kuin kaupungit voimistuivat, ne alkoivat pitää omaa sotaväkeä ja ympäröidä itseään muureilla. Varustuksiensa suojassa niiden ei enää tarvinnut pelätä jokaisen rosvoritarin tai pikkuruhtinaan mielivaltaa, ne päinvastoin tehokkaasti suojelivat kauppaansa alueensa ulkopuolellakin. Kaupan mukana alkoi kaikenlainen käsiteollisuus kukoistaa kaupungeissa. Yhä enemmän väkeä keräytyi niihin suojattomilta maaseuduilta. Käsityöläiset yhtyivät ammattikunniksi, jotka hyvällä menestyksellä suojelivat jäseniensä oikeuksia. Kaupungeissa niin ollen vähävaraisetkin nauttivat vapautta ja turvaa, joka oli maaseuduilta lopen hävinnyt. Toiselta puolen kehittyi kaupungeissa rikas kauppaylimystö sekä kaikenlainen tiede ja taito. Tämän varallisuutensa ja edistyksensä nojassa kaupungit saattoivat kauan pitää puoliansa ruhtinasvaltaa vastaan, vaikka se jo olikin päässyt Saksassa niin lujasti juurtumaan, että se lopulta jaksoi kukistaa kaupungit ja sen kautta pitkiksi ajoiksi estää Saksanmaan valtiollisen uudestumisen kaupunkien luoman kehityksen pohjalle.

Kaupunkisiirtokunnat.

Kaupungitkin ottivat osaa saksalaisuuden levittämiseen saksalaisten kansallisten rajain ulkopuolelle.

Kolmannentoista vuosisadan alussa alkoi kaupunkisiirtolaisuus, joka erinomaisen nopeaan sirotteli saksalaisia kaupunkikeskustoita itään päin aina Suomenlahden rannoille, kaakkoa kohti aina Siebenbürgiin saakka. Tälläkin siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan valtiollisiin kohtaloihin suuri vaikutus.

Samoin kuin kylät, samoin saksalaiset siirtolaiskaupungitkin syntyivät keskelle slaavilaista aluetta, joko jonkun entisen kylän tilalle, jonka nimi otettiin, taikka aivan raivaamattomaan maahan. Nämä uudiskaupungit eivät syntyneet vähitellen, vaan ne rakennettiin kerrassaan. Ne saivat suorat kadut, vapaan kaupunkihallinnon, joka pohjoisessa mukailtiin Magdeburgin ja Lübeckin saksilaista oikeutta noudattaen, kaakossa taas frankkilaisen oikeuden mukaiseksi. Missä näitä kaupungeita perustettiin ventovieraan kansan keskuuteen, vieläpä vieraan valtion alueelle, siellä ne olivat saksalaisuuden keitaita, yksinpä oikeuteensakin nähden, sillä ne ylläpitivät saksalaista oikeuttaan maan omista oikeusoloista huolimatta. Mutta ainoastaan semmoisissa paikoissa saksalaisuus pääsi voitolle, missä maalaisväestökin saksalaistui.

Ensinnä vallattiin Itämeren eteläranta Weichseliä myöden. Obotritien maahan (nykyiseen Mecklenburgiin) perustettiin Wismar ja Rostock, idemmäksi Danzig ja näistä keskustoista tapahtui etupäässä maan saksalaistuminen.

Weichselin itäpuolella uudisasutus ja siihen liittyvä saksalaistuttaminen tapahtui ristiretkien kautta. Puolessa vuosisadassa vallotettiin koko merenranta Narvajokeen saakka ja saatettiin saksalaisen ylimystön vallan alaisuuteen. Ensinnä kukistettiin pakanalliset Preussilaiset, jotka asuivat Niemenin ja Weichselin välillä, sitten Liettualaiset ja vihdoin Virolaiset. Ainoastaan Weichselin ja Niemenin välinen maa on kuitenkin tästä anastuksesta säilynyt Saksan yhteydessä ja vähitellen suurimmaksi osaksi saksalaistunut. Mutta niilläkin alueilla, jotka säilyttivät kansallisuutensa, ovat kaupungit yhä vieläkin suureksi osaksi saksalaisia.

Toisin kehittyi tämä siirtolaisuus Böhmissä ja Mährissä. Böhmin hallitsija suosi saksalaisten maahan muuttamista, koska hän toivoi sen kautta kohottavansa valtakuntansa kultuuria. Böhmin itäiset, läntiset ja pohjoiset vuorimaat ja metsäseudut, jotka siihen saakka olivat asumattomat, joutuivat kokonaan vuoriteollisuutta taitavan saksalaisen väestön haltuun, joka niissä on näihin saakka säilynyt. Muussa osassa maata syntyi taajaan saksalaisia kaupungeita, mutta maaseutu pysyi tshekkiläisenä. Böhmin kultuuri joutui siten pitkiksi ajoiksi saksalaisten käsiin, silloin sai saksalaisuus jalansijan, jonka nojalla se on viimeisiin saakka voinut ehkäistä maan varsinaisen väestön kansallista kehitystä. Böhmin saksalaisuus olisi kehittynyt vielä paljon voimallisemmaksi, elleivät hussilaissodat olisi sille antaneet niin tuhoisaa iskua.

Unkarikin, joka niin kauan oli hävitysretkillään häirinnyt saksalaisia maita, avasi vihdoin ovensa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Sankempaa saksalaista uudisasutusta ei kuitenkaan syntynyt muuta kuin asumattomissa vuorimaissa, kuten Pohjois-Unkarissa, Tatran rinteillä ja Siebenbürgissä. Mutta muuallakin Unkarissa syntyi saksalaisia kaupungeita, jotka saivat pitää magdeburgilaisen tai baijerilaisen oikeutensa. Tämä saksalaisuus on Unkarin kultuuriin painanut pysyvän leiman, mutta se oli toki liian heikkoa, voidakseen määrätä kansan valtiollisia kohtaloita.

Tähän suurenmoiseen siirtolaisuuteen ottivat kaikki Saksan heimot osaa, kaakossa toimivat Baijerilaiset ja Schwaabit, etäimpänä koillisessa Saksilaiset ja Alafrankit ja näiden eteläpuolella Thüringiläiset ja Itäfrankit. Niin paljon edelle oli Saksan viljelys jo päässyt itäisistä rajamaista, että nämä ehdollaan ottivat vastaan saksalaisia vuorimiehiä, ammattilaisia ja kauppiaita, kohottaakseen siten oman maan taloudellista elämää. Kansallinen vaara, joka siihen sisältyi, oli sen ajan ihmisille vielä vieras käsite.

Sota- ja kaupparetkillä Italiaan ja Itämaille, Itämeren rannoille ja Venäjälle Saksalaiset oppivat tuntemaan vieraita kansoja, jotka olivat mitä erilaisimmilla sivistysasteilla. Ajan valistus alkoi syventyä maallikoidenkin kesken, siitä ovat todistuksena ritarien sepittelemät runoelmat, joita näihin aikoihin alkoi syntyä. Hohenstaufien perintömaissa varsinkin rehotti tämä hovieepos, jonka tunnetuimmat edustajat olivat Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg ja baijerilainen Wolfram von Eschenbach, joka ranskalaisen esikuvan mukaan kirjotti "Parcivalinsa", keskiajan suuripiirteisimmän kuvauksen inhimillisestä elämästä ja pyrkimyksestä nuoruuden kokemattomuudesta epäilyksen kautta autuaallisuuteen, korkeimman maallisen ja taivaallisen onnen nautintoon. Itävallassa joku ritari, jonka nimi ei ole jälkimaailmalle säilynyt, vanhoista lauluista ja historiallisista muistoista kirjotti "Niebelungien" laulun, saksalaisten kansalliseepoksen, jossa pakanalliset ja kristilliset käsitteet sulavat valtaavaan kuvaukseen kansainvaelluksien taisteluista. Muuan toinen itävaltalainen pohjoismaalaista aihetta käsitellen kirjotti "Gudrunin" laulun. Molemmissakin runoelmissa käsitellään ruhtinaan ja vasallin, miehen ja vaimon välisiä suhteita, ne ovat siinä suhteessa aitogermanilaisia hengentuotteita. Muutkin runoilun lajit, etenkin lyriikka, kehittyivät harvinaisen korkealle. Lyyrikoiden mestari oli itävaltalainen Walter von der Vogelweide.

Runouden ohella muutkin taiteet kehittymistään kehittyivät, varsinkin rakennustaide. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat rakentaa itselleen yhä komeampia linnoja. Hohenstaufit rakensivat Trifelsin, Hagenaun, Gelnhausenin, Welfit Dankwarderoden, Thüringin maakreivit Wartburgin, muita mainitsematta. Alemman ritariston asumukset sitä vastoin pysyivät edelleenkin jotenkin yksinkertaisina. Mutta vielä suurisuuntaisempi oli kirkon rakennustyö. Pyöreäkaarinen romanilainen rakennustyyli kehittyi kehittymistään, lähennellen suippoholvista gootilaista tyyliä, ja vihdoin tämä itsekin saapui Saksaan rajan takaa Ranskasta, joka on sen varsinainen kotimaa.

Muitten maakuntain edellä kulki yhä Rheinin jokivarsi, jossa viljelys oli vanhin. Mainz, Speier ja Worms rakensivat vanhat tuomiokirkkonsa uudestaan entistä komeammiksi. Kölnissä aljettiin rakentaa suunnattoman suurta gootilaista tuomiokirkkoa, joka vasta viime vuosisadalla lopullisesti valmistui, Frankissa ja Hessissä noudatettiin esimerkkiä, jota vastoin Baijerissa ja Schwaabissa kauemmin pidettiin kiinni vanhasta romanilaisesta rakennusmallista. Erinomaisen vilkas ja itsenäinen käsittelyn puolesta oli rakennustoimi Welfien maissa, Saksin länsiosissa ja Thüringissä, jossa Halberstadtin, Hildesheimin, Naumburgin, Merseburgin ja Magdeburgin kaupungit vielä tänä päivänä säilyttävät noilta ajoilta ihania rakennusmuistomerkkejä. Uudemmista siirtomaista varsinkin hopearikas Saksi noudatti esimerkkiä. Komeimpia sen aikuisia muistomerkkejä on Saksissa Freibergin tuomiokirkko. Pohjois-Saksan alangolla sitä vastoin kivien puute pakotti käyttämään tiiltä ja samalla yksinkertaisempaa rakennustyyliäkin.

Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.

Keskiajan lopulla.

Niinä sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka seurasivat Hohenstaufien kukistumista, Saksa valtiollisesti peräti heikontui. Slaavilainen Böhmi, jonka siihen saakka oli täytynyt noudattaa keisarikunnan käskyjä, paisui nyt niin mahtavaksi, että se joksikin ajaksi vallotti kaikki Tonavan varrella ja Alpeissa olevat nykyisen Itävallan maat aina Kärnthiä ja Krainia myöden.

Hohenstaufien jälkeen jatkui yhä selvemmin se kehitys, joka lopullisesti hajotti Saksan kansan kahdeksi suurvallaksi. Kuninkuus vakautui pysyväisesti eteläsaksalaisten ruhtinaitten piiriin, yhä enemmän joutuivat nykyisen Itävallan maat sen kantamaaksi ja Pohjois-Saksan alueet sitä myöden vieraantuivat valtakunnasta. Hallitsija yhä valittiin ja kruunu kulki suvusta toiseen, mutta muita sukuja suuremman vaikutuksen hallitsijanvaaleissa saavutti Itävallan nykyinen keisarisuku, jonka kantaisä, Habsburgin Rudolf, v. 1273 valittiin kuninkaaksi. Hallitusaikanaan osasi Rudolf etupäässä avioliittojen kautta niin suuressa määrin vahvistaa sukunsa valtaa, että kaikki Itävallan nykyiset maakunnat Tonavan varsilla ja Alpeissa sille kuuluivat. Mutta kauan kulki kruunu vielä muissakin suvuissa, ennenkuin se muuttui Habsburgin huoneessa perinnölliseksi. Saksan hallitsijat edelleenkin tekivät retkiä Italiaan, koettaen palauttaa keisarikuntaa ja vanhaa mahtiaan, mutta lyhytaikaisia olivat siellä saavutetut menestykset. Italia yhä enemmän vieraantui Saksalaisten vaikutuspiiristä, jäädäkseen hajanaiseksi maaksi, jossa paavi, kaupungit ja Napolin kuningaskunta jakoivat vallan. Vieläpä päin vastoin paavi alkoi saada yhä enemmän sananvaltaa Saksan kuningasvaaliin.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla raivosi Saksassa "musta surma", joka varsinkin taajaan asutuissa, ajanlaadun mukaan likaisissa kaupungeissa teki suunnatonta tuhoa. Tätä seikkaa hyväkseen käyttäen saattoivat ruhtinaat hajottaa Etelä-Saksan kaupunkien liitot, korvaamattomaksi tappioksi vapaan keskisäädyn vastaiselle kehitykselle. Kaupunkien liiton vastapainoksi oli muodostunut ritariliitto ja molempien välillä syntyi sota, jonka kestäessä maata kamalimmalla tavalla hävitettiin. Kuninkaan välityksellä sota päättyi, riitakysymykset yhteisesti sovitettiin, mutta kaupunkien liittokunta hajotettiin ja ritarien liittokunta jäi voimaan, ja siinä syy, miksi kehitys Etelä-Saksassa ei päässyt jatkumaan samalla vapaalla pohjalla kuin Pohjois-Saksassa.

Mutta toiselta puolen sai sekä ruhtinasvalta että ritaristo samaan aikaan ankaran iskun, kun mahtavain Habsburgien kaikista ponnistuksista huolimatta heidän varsinainen kantamaansa tähän aikaan vapautui ja yhtyi Sveitsin itsenäiseksi liittovaltakunnaksi. Siihen saakka olivat sveitsiläiset niin kansallisuudeltaan kuin valtioyhteyden puolesta olleet osa Saksan kansasta. Böhmin oli kuitenkin Habsburgin Rudolf saanut uudelleen lannistetuksi. Kaarlo IV aikana siitä tuli valtakunnan päämaa. Pragiin perustettiin saksalainen yliopisto, joka pian kehittyi kuuluisimmaksi koko Keski-Europassa. Böhmi saksalaistumistaan saksalaistui, näytti tosiaan siltä, kuin siitä lopultakin tulisi saksalaisia yhdistävä keskusmaa, etenkin kun kruunusta kilpailevat Lützelburgin ja Habsburgin suvut avioliittojen kautta liittyivät yhteen. Mutta kuninkaan jakaessa kuollessaan maansa poikainsa kesken tämä mahdollisuus hälveni.

Saksan valtakunta puuttui yhtenäisyyttä vielä entistäkin enemmän. Sen vuoksi siirtolaisuuden saavutukset suureksi osaksi jälleen menetettiin. Sisällisesti maa heikontui säätyjen keskinäisten riitain kautta. Yhä yleisemmäksi alkoi sen vuoksi käydä vaatimus, että kirkko oli puhdistettava ja valtakuntaa vahvistettava. Skandinavian maat vähitellen vapautuivat Hansan holhoudesta, idässä Puola voimistui niin, että se pian saattoi anastaa takaisin koko joukon niistä slaavilaisista maista, joita Saksalainen ritarikunta yhä saksalaistutti. Viidennentoista vuosisadan loppupuolella oli koko maa Weichselin suistamoon saakka Puolan hallussa.

Böhmi kukistaa saksalaisuuden.

Böhmissä, jossa saksalaisuus oli nopeaan edistynyt niinä aikoina, kun valtakunnan hallitsija Pragissa asui, tapahtui hussilaissotain kautta viidennentoista vuosisadan alkupuoliskolla perinpohjainen muutos. Kun Juhana Huss vastoin hallitsijan lupaamaa turvallisuutta oli Konstanzin kirkolliskokouksessa poltettu, niin Böhmin tshekkiläinen väestö nousi kapinaan, jota ei paavin saarnaama ristiretkikään voinut kukistaa. Siitä kehittyi mitä kamalin uskonsota ja samalla myös rotusota. Tshekkiläiset karkottivat saksalaiset Pragista, ottivat heidän omaisuutensa takavarikkoon ja valtasivat kaikkialla maassa kirkot ja luostarit. Kuningas Sigismundin ensimäiset ristiretkeläisarmeijat voitettiin v. 1420 ja Böhmin saksalaiset kaupungit toinen toisensa jälkeen vallotettiin ja hävitettiin. Böhmin varakas saksalainen porvaristo tuhottiin, kaupungit muutettiin tshekkiläisiksi. Kun Böhmi oli saksalaisista puhdistettu, niin lähdettiin hävitysretkille Schlesiaan, Lausitziin, Thüringiin, Brandenburgiin, jopa Itämeren rannoille saakka. Hajanaisen Saksan puolustuslaitos oli kykenemätön näitä retkiä vastustamaan. Varsinaista armeijaa ei ollut, paikalliset nostoväet eivät kyenneet vallottajia pysäyttämään. Maaseutua oli aivan mahdoton puolustaa, kaupungit muurineen pitivät paremmin puoliaan. Vaivalla kokoon saadut ristiretkiarmeijat väistivät miesluvultaan heikompia tshekkiläisiä joukkoja. "Niinkuin hävittäviä laavavirtoja purkava tulivuori riehui silloin Böhmi vuoriensa piiristä", kostaen saksalaisten sorron. Eikä sitä lopultakaan voitu sotaisilla keinoilla kukistaa, vaan sekä kirkon että hallitsijan täytyi myöntyä tshekkiläisten tärkeimpiin vaatimuksiin. Böhmi edelleenkin pysyi valtakunnan yhteydessä, mutta sisälliset asiansa se oli itse järjestänyt, ja kaikiksi ajoiksi se oli ratkaissut kysymyksen, pysyisikö se slaavilaisena maana.

Habsburgin huone.

Hajanaisesta Saksasta syntyi tosin uudelleen maailman valtakunta, mutta se ei tapahtunut valtiollisen eikä kansallisen kehityksen pohjalla, vaan avioliittojen kautta. Avioliittojen kautta Habsburgin huone hankki maita niin laajalti, että kun keisarius sille jälleen joutui, niin se hallitsi valtakuntaa, joka laajuuden puolesta saattoi kilpailla Kaarlo Suurenkin maailmanvaltakunnan kanssa. Siihen kuuluivat Itävallan maat ja Böhmi, Alankomaat, Burgundi, Neapel ja Sisilia, vieläpä Espanjakin ja näitten välillä kaikki saksalaiset maat, jotka kuitenkin edelleenkin pysyivät ruhtinassukujensa hallussa, vaikka tunnustavatkin keisarin ylivallan. Valtakunnan valtiopäivillä olivat edustettuina ainoastaan ruhtinaat ja osa kaupungeista, hallitsijan valta edelleenkin pääasiallisesti perustui hänen suoranaisten sukumaittensa mahtavuuteen. Valtakunnan eri osia hallittiin itsenäisesti. Ei edes sotalaitos ollut sille kannalle järjestetty, että se olisi hallitsijalle taannut varman ylivallan. Ruhtinaitten armeijat edelleenkin pääasiallisesti perustuivat läänityslaitokseen ja ritaristoon. Tätä armeijaa oli yhä vaikeampi koossa pitää suuremmissa sotaisissa yrityksissä, ja lisäksi se oli ajan edistyessä käynyt vanhanaikaiseksi ja kaluttomaksi aseeksi. Sveitsiläiset ensimäiseksi olivat osottaneet, että pitkillä keihäillä ja kaukoaseilla oli helppo murtaa ritarien kömpelöt panssaroidut rivit, kaupungit niinikään olivat useimmiten taistelleet menestyksellä niitä vastaan. Kaupungeissa oli ensinnä ruvettu tykkejä ja muita ampuma-aseita käyttämään, joita vastaan ritarien panssaripaidat olivat huono suoja. Seuraus tästä oli, että ruhtinaat rupesivat, samoin kuin kaupungitkin, pitämään palkattuja armeijoja; ritariaikaa seurasi "maanihtien" aika. Keisari Maximilian Alankomailla sotiessaan ensimäiseksi käytti suurempia Ylä-Saksasta palkattuja maanihtijoukkoja. Rahoja armeijansa ylläpitämiseksi ruhtinaat hankkivat pääasiallisesti vuoriteollisuuden kautta, joka kaikkialla oli ruhtinaitten yksinoikeus. Se kukoisti varsinkin Böhmissä, Erzgebirgessä, Westfalissa, Tirolissa, Steiermarkissa, Kärnthissä ja Krainissa. Etupäässä kaivettiin jaloja metalleja, varsinkin hopeata.

Kaupungit keskiajan lopulla.

Etelä-Saksan kaupungit olivat aikaisemmin menettäneet valtiollisen mahtinsa, kun niiden liitto hävitettiin. Myöhemmin tuli Hansan vuoro.

Hansa menetti valtansa sekä ulkomaisen kilpailun että kaupunkien sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Mutta ylä-Saksan kaupungit säilyttivät edelleenkin kauppansa sekä Välimeren maihin, että Alankomaihin, vieläpä ottivat osaa Intiankin kauppaan, kun meritie sinne oli löydetty, hyötyen varsinkin maustekaupalla. Tämä tuottava kauppa kävi Rheiniä myöden. Samalla kauppa kehitti uusia muotoja. Korkokanta aleni ja rahakauppa kävi entistä vilkkaammaksi. Pääomia alkoi olla yhä enemmän liikkeessä ja niitä käytettiin erinomaisen tuottavasti erilaisiin yrityksiin. Samalla alkoi rahoja hämmästyttävän nopeaan kokoontua yksiin käsiin. Siten syntyivät aikansa ensimäiset rahamahdit, Fuggerit, Welserit, Höchstätterit y.m., jotka ensinnä alkoivat rahallisesti vallita kukin kaupunkiaan, ostaa köyhtyneen aatelin maat, jopa usein rahanlainaajina vaikuttivat ruhtinaittenkin politikaan. Fuggerien pankki hallitsi v:n 1500 vaiheilla Rooman koko silloista rahaliikettä ja oli tärkeä tekijä Europan politikassa. Nämä huoneet vähitellen kukistivat keskiajan sosialistis-ammattikunnallisen kehityksen. Tämä pääomallinen kehitys sen vuoksi vaikutti perinpohjaisen muutoksen ammattikuntien oloihin. Se hävitti kokonaan ammattikuntien perustukset. Yksityiset mestarit muuttuivat tehtailijoiksi, vaikeuttivat mestariksi pääsyä yhä enemmän. Kisällit puolestaan liittyivät yhteen laajemmiksi yhdistyksiksi, ja yrittivät jo työlakkojen kautta vaikuttaa palkkausoloihin.