Salainen puutarha

SALAINEN PUUTARHA

Kirj.

F. H. BURNETT

Suomentanut

Toini Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

1. Ketään ei jäänyt. 2. Mary-neiti, ärripää. 3. Halki nummen. 4. Martha. 5. Käytävästä kuuluu huutoa. 6. "Joku siellä huusi — huusi varmasti!" 7. Puutarhan avain. 8. Punarinta näytti tietä. 9. Näin merkillistä taloa ei ole toista. 10. Dickon. 11. Laulurastaan pesä. 12. "Saanko palasen maata?" 13. "Minä olen Colin". 14. Nuori radzha. 15. Pesää rakentamassa. 16. "En tahdot". 17. Raivokohtaus. 18. "Meidän on toimittava pian". 19. "Se on tullut!" 20. "Minä saan elää ikuisesti!" 21. Ben Weatherstaff. 22. Auringon laskiessa. 23. Taika. 24. "Naurakoot vain". 25. Verho. 26. "Äiti". 27. Puutarhassa.

FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924)

Frances Hodgson Burnett on nimeltään tämän kirjan tekijä — kertoja, joka on kirjoittanut viehättävät kirjat "Pikku lordi" ja "Pikku prinsessa" ja joka Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn rinnalla kuuluu maailman suosituimpiin, jopa suorastaan klassillisiin nuorisonkirjailijoihin.

Frances Hodgson (Hodgson oli hänen tyttönimensä) oli jo pikkutyttönä verraton tarinoiden kertoja. Siitä saakka kun hän oppi kirjoittamaan, hän pani paperille kertomuksiaan, kirjoitti vaikkapa hiilellä jollei ollut lyijykynää, ja paperin puutteessa jopa lastuillekin.

Frances, joka oli syntynyt ja kasvanut Englannissa, muutti 16-vuotiaana Amerikkaan. Silloin alkoi myös hänen kirjailijanuransa — hän oli päättänyt palauttaa perheensä varallisuuden kirjoittamalla kirjoja. Hodgsonit olivat näet saaneet kamppailla köyhyyttä vastaan aina siitä lähtien, kun isä Hodgson oli kuollut — Frances oli silloin vasta nelivuotias. Mutta ennen kuin Frances saattoi ruveta kirjailijaksi, hänen täytyi ansaita rahat paperin, musteen ja postimerkkien ostamiseen. Yhdessä sisartensa kanssa hän alkoi poimia metsämarjoja ja myydä niitä kaupungissa, ja sillä tavalla saatiin rahaa kirjoitustarvikkeita varten.

Frances kopioi 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan ja lähetti sen erään aikakauslehden toimitukseen. Mutta kun toimittaja epäili, ettei niin nokkela kertomus voinut olla hänen ikäisensä tytön kirjoittama, Francesin täytyi sepittää uusi tarina verrattavaksi. Lopulta lehti ottikin julkaistakseen molemmat jutut, ja Frances sai nostaa ensimmäisen tekijänpalkkionsa, 35 dollaria.

Siitä pitäen Frances Hodgson kirjoitti hyvin ahkerasti noin 60 vuoden ajan, kaikkiaan yli 50 teosta (enimmäkseen nuorisonkirjoja), jotka saivat niin erinomaisen menestyksen, ettei sanaakaan siitä, mitä hän kirjoitti, jäänyt myymättä. Hänen teoksiaan esitettiin sitä paitsi näytelminä teattereissa ja elokuvina. — Kirjailijatar meni Amerikassa naimisiin kuuluisan lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa, joille hän heidän vartuttuaan luki kertomustensa käsikirjoituksia.

Yhtä työteliäs kuin rouva Burnett oli kirjailijana, yhtä puuhakas hän oli auttaessaan muita ihmisiä. Hänellä oli hyvin lämmin sydän ja hän otti syvästi osaa toisten suruihin ja vastoinkäymisiin. Avuliaisuus saattoi hänet itsensä usein suuriin rahavaikeuksiin.

1.

KETÄÄN EI JÄÄNYT

Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat, vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.

Maryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut kiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei harrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei ollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä kokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi piankin, että jos mieli pysyä rouvan — memsahibin — suosiossa, oli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä kärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan, ja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä pidettiin yhä heistä erillään.

Mary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun nämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi, jottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli kuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella saattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan tytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä, vaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä nuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt edes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut hauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.

Eräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias Mary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi huomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen aiansa.

— Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. — Et sinä saa olla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.

Nainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja kun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä säikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti sahibin luo.

Jotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin kuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät tai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut kertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan yksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan puun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria tulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä enemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu Saidielle kun tämä palaisi.

— Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita loukata kuin sättimällä heitä siaksi.

Hän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä uudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen miehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.

Mary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin Englannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen, mutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli tilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib — siksi Marykin tavallisesti sanoi häntä — oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään ihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä, pieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi alati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, "täynnä pitsejä", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin enemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja rukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.

— Onko se niin vaarallista? Todellako? Mary kuuli hänen kysyvän.

— Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. — Hirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi viikkoa sitten.

Memsahib väänteli käsiään.

— Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. — Mutta minä hupsu halusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!

Samassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin kaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti päästä jalkoihin.

— Mitä se on? Mitä se on? änkytti rouva Lennox.

— Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. — Ette sanonut, että se raivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.

— En tiennyt sitä! äännähti memsahib. — Tulkaa! Tulkaa! Ja hän kääntyi kiireesti ja juoksi sisään.

Tämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun käsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt paikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut yöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että hän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta palvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa bungalow'issa voihki kuolevia.

Toisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary pysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä kaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä kului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli kaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.

Kerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken jäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin aterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.

Tyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein täyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka väkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi lastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten töminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki, ja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen ympärillään tapahtui.

Paljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään häirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia vietiin edestakaisin.

Herättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään ei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi huolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja ehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo lopen kyllästynyt entisiin.

Hoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen lapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja hätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain säikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan näyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä, niin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.

Mutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa hiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa ja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen, joka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä jalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku eläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti oven alle Maryn katsellessa sitä.

— Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. — Tuntuu siltä kuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.

Melkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä ja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai puhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan huoneisiin.

— Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. — Tuo kaunis viehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului olleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.

Heidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary seisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku äkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä, että hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä kanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään hän hätkähti yllättyneenä.

— Barney! hän huudahti. — Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin!
Tällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.

— Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä. Oli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta "tällaiseksi paikaksi"! — Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja heräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?

— Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti mies seuralaiselleen. — Totisesti: hänet on unohdettu tänne!

— Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. — Miksi ei kukaan tule?

Nuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki hänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.

— Pikku raasu, hän sanoi. — Ei ole jäljellä ketään joka tulisi. Näin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä ollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät oli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat säästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta ensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin hiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat elävät olennot koko bungalow'ssa.

2.

MARY-NEITI, ÄRRIPÄÄ

Marystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä kaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut ihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei ikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta kuin itseään.

Jos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt huolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan. Mutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä pidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt vain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko hänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten ollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.

Hän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin, jonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli köyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli tahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut sietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja ärtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut leikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi, joka sai hänet raivostumaan.

Basil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla oli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä. Tyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin kolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja puutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen työtään hartaasti.

— Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita? hän virkkoi äkkiä. — Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui osoittamaan sormellaan.

— Mene tiehesi! kirkaisi Mary. — En voi sietää poikia. Mene tiehesi!

Basil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän kiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä, väänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:

"Mary-neiti ärripää miten kasvaa tarhas tää? Liljat, kaalit, orvokit kaikki rinnan istutit."

Hän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat nauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat: "Mary-neiti ärripää". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti ärripääksi, usein hänelle itselleenkin.

— Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. — Ja siitä me olemme hyvillämme.

— Niin minäkin olen, vastasi Mary. — Missä on koti?

— Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava ylenkatse äänessään. — Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä ja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde isoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen nimensä on Archibald Craven.

— En minä tiedä mitään hänestä, kivahti Mary.

— Et tietenkään, vastasi Basil. — Tytöt eivät koskaan tiedä mitään. Kuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa talossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei huoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän on kyttyräselkäinen ja ihan kamala.

— En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien sormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.

Mutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva Crawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin päivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo, joka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja välinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.

— Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi, kun Mary oli lähtenyt huoneesta. — Ja äiti oli niin kaunis. Hän oli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja epäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat häntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen hyvin ymmärtää.

— Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi vähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää käytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät hänellä olleenkaan lasta.

— Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford. — Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja palvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon bungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.

* * * * *

Maryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka matkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin puuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa luovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka oli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock. Hän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät terävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta, ripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat samettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt hänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt juuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin välittävän hänestä.

— Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. — Ja joku väitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole tyttärelleen suuria peruja antanut.

— Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva hyväntahtoisesti. — Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän näköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.

— Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva Medlock. — Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä lapset kaunistuvat — sen saatte uskoa.

He eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana hotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja ihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias tietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa hän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei Intiassa ollutkaan.

Jouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia ajatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut tuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja äitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen, mutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja vaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt. Hän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja pahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa luonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.

Punakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen Maryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt. Kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli asemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin loitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa samaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat luulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.

Mutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan. Hän oli niitä naisia, jotka "eivät voi sietää, että lapset ovat nenäkkäitä". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään, sillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa tytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja jos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli viisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.

— Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra Craven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. — Kapteeni Lennox oli vaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava tänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.

Niinpä rouva Medlock sulloi pienen matkalaukkunsa täyteen ja lähti matkaan.

Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja, mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan hän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava tukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole eläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla, kimeällä äänellään.

— Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän sanoi. — Oletko kuullut mitään sedästäsi?

— En, vastasi Mary.

— Eikö isäsi tai äitisi koskaan puhunut hänestä?

— Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä ja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.

— Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku kasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.

— Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin — valmistaa sinua. Sinä tulet merkilliseen paikkaan.

Mary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön näennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:

— Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka vähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on kuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka useimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja hienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties kuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto ja puutarha — vanhat puut, joiden oksat viistävät maata… Hän vaikeni ja veti uudelleen henkeään. — Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti äkkiä puheensa.

Mary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin erilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta hän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.

— No niin, sanoi rouva Medlock. — Miltä sinusta tuntuu?

— Ei miltään, vastasi Mary. — En tiedä mitään tuollaisista paikoista.

Rouva Medlockista pääsi lyhyt naurahdus.

— Vai et! hän sanoi. — Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan välitä, millaista siellä on?

— Eihän se ketään liikuta, välitänkö vai en, sanoi Mary.

— Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. — Ei sitä kukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite Manorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin helpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.

Hän katkaisi puheensa ikään kuin älyten jotakin.

— Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. — Sen takia hänellä kaikki meni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia rahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.

Unohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi häneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että kyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt. Rouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi yhä paremmalla vauhdilla.

— Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi ilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta äärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän naimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat, että hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta — ei missään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. — Kun hän kuoli —

Tahtomattaankin Mary hätkähti.

— Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri muistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja ihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti säälittämään häntä.

— Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. — Ja silloin herra Craven muuttui vielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä tahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan hän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin Pitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia jo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.

Tämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä suinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata huonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja — talo nummen laidassa — minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean mielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien taakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta, ja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi ollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen oma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku, joka oli "täynnä pitsejä". Mutta hän oli mennyt hänkin.

— Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua tavata sinua, sanoi rouva Medlock. — Äläkä kuvittele, että siellä on ihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja tulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa. Sinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä mielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi ympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.

— En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa herra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli herännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen parempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.

Ja hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa kohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan iankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka harmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.

3.

HALKI NUMMEN

Hän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta lounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja kuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla seisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti lamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan osansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti sitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan nauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan sateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli pysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.

— Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. — On jo aika herätä. Olemme
Thwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.

Mary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin kootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa alkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja Marystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.

Asema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin he. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva Medlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.

— Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. — Ja pikkarainen on tullut mukana.

— Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään olkapäänsä yli Maryä kohti. — Miten rouvanne jaksaa?

— Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan toisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.

Ne olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin auttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä sadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.

Palvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän istuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli ikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi tuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut eikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua nummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta huonetta.

— Minkälaista on nummi? hän kysäisi yhtäkkiä rouva Medlockilta.

— Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi nainen. — Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki, ennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään, mutta ehkä sentään jotain.

Mary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta. Vaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän silloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin. Asemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat valkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja pappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia ja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin maantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei pitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.

Lopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa pensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin sakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti kasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.

— No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen lyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti kiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien läpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä ja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan suhinan.

— Eihän se ole — eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen seuralaisensa puoleen.

— Eihän toki, vastasi rouva Medlock. — Eikä nummella ole peltoja eikä vuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä ravintoa kuin lampaat ja villiponit.

— Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. — Se kuohuu kuin meri juuri nyt.

— Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. — Autiota, yksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät siitä — varsinkin kun kanervikko kukkii.

Yhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut, vinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän ympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut vierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana virtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli hänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta pitkin.

— En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. — En pidä tällaisesta, ja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.

Hevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa.
Rouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.

— Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. — Se tulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.

Kului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi mailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden latvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu läpi pitkän, pimeän kaariholvin.

Holvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan ympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se näytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi eräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.

Rakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti yhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat ja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä valaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät niin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä. Hän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä ja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa puvussaan.

Laiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan vieressä.

— Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain kuiskaamalla. — Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna Lontooseen.

— Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. — Kyllä minä järjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.

— Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja ettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.

Ja niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi käytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi, kunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli räiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.

Rouva Medlock virkkoi kursailematta:

— No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua — ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!

Tällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan ollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.

4.

MARTHA

Aamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli äänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary seurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään niin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava gobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa ja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli metsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta ikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti suuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.

— Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha, nuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin sormellaan.

— Tuo tuossako? hän sanoi.

— Niin.

— Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. — Mitäs pidät siitä?

— En voi sietää sitä, sanoi Mary.

— No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin takkavalkean ääreen. — Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta vielä sinä opit pitämään siitä.

— Pidätkö sinä? kysäisi Mary.

— Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. — Oikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän kasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä, kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin hunaja ja siellä on puhdasta ja raitista — ja taivas tuntuu olevan korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä, surisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea jättää, en mistään hinnasta.

Mary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan erilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut. He olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella isäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan pyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu "olkaa hyvä" ja "kiitos". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa vasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos joku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen ja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa oli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä läiskäyttää takaisin — jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.

— Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta jotensakin ylväästi.

Martha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään loukkaantuneelta.

— Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. — Jos Misselthwaitessa olisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä olisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen ja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen, vaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää eikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra Craven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan hän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää hyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos Misselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.

— Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja käskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.

Martha alkoi uudelleen kiillottaa uuninristikkoa.

— Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. — Ja hän on herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa sinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.

— Kuka minut pukee? kysyi Mary.

Martha asettui uudelleen kyykylleen ja tuijotti Maryyn.

— Etkö osaa itse pukeutua? hän puhkesi ällistyneenä sanomaan.

— En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. — En ole eläissäni pukenut itse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.

— Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi vähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. — Sinulle tekee vain hyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi ihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja — kun niillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan ja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.

— Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä sietämätöntä.

Mutta Martha ei nolostunut.

— Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi melkein säälivästi. — Siellähän on paljon mustia ja vain vähän valkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin sinuakin mustaksi.

Mary hypähti raivostuneena pystyyn vuoteessaan.

— Mitä? hän kirkaisi. — Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta alkuasukas! Sinä — sinä emäsika!

Martha ällisteli ensin ja näytti sitten tulistuneelta.

— Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. — Ei sinun tarvitse noin kovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin. Enkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän väliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on ihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä ihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun tänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja vedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi pettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään — vaikka oletkin aika keltainen.

Mary ei edes koettanut hillitä raivoaan ja pettymystään.

— Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä mitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!

Hänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja äkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana kaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi kasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki niin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi säälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.

— Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. — Älä toki. Totta sinä puhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa itkemästä!

Marthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä ystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi itkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.

— Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. — Rouva Medlock sanoi, että minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on muutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa, jos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa niitä.

Päätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan vaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.

— Ei se ole minun, hän sanoi. — Minun on musta.

Hän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista villatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:

— Nuo vaatteet ovat kauniimmat kuin minun.

— Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. — Herra Craven käski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: "En tahdo, että lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu. Paikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin." Äiti sanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset tarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.

— En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja toista opittavaa pukemisen aikana.

Martha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa, että toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse olisi vailla käsiä ja jalkoja.

— Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti kurotti esiin jalkansa.

— Aia pani ne aina jalkaani, vastasi Mary ihmeissään. — Niin oli tapana.

Hän sanoi hyvin usein — "niin oli tapana". Intialaiset palvelijat sanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota heidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he silmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: "Niin ei ole tapana", ja silloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.

Mary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin "oli tapana" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä alkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika paljon uutta — muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät sekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi ollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi ja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen toimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja pudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain kouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan mökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan olleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava itsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.

Jos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva olisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä haluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan puhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.

— Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. — Meitä on kaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti on usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille. Lapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti sanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä ruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista vuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää omanaan.

— Mistä hän sai sen kiinni? kysyi Mary.

— Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja hän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin tuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen kintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika ja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.

Marylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli aina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa, ja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän saakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen huoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli jotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut kalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja tauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle katettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono ruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä hänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.

— En halua, hän sanoi.

— Et halua puuroa! puuskahti Martha epäuskoisena.

— En.

— Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai sokeria.

— En halua, toisti Mary.

— Vai et! sanoi Martha. — Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa halveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he tyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.

— Miksi? kysäisi Mary kylmästi.

— Miksi? äännähti Martha. — Siksi että he ovat tuskin koskaan eläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan ja ketun poikaset.

— En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary välinpitämättömästi.

Martha näytti närkästyneeltä.

— Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee selvästi, virkkoi hän kursailematta. — En voi olla suuttumatta, kun näen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa vain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä hyvää.

— Miksi et vie sitä kotiisi heille? ehdotti Mary.

— Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. — Eikä tänään ole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin käyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän levätä.

Mary joi hiukan teetä ja söi palasen marmelaatilla siveltyä paahtoleipää.

— Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. — Siitä sinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.

Mary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine puineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.

— Ulos! Mitä minä ulkona tällaisena päivänä?

— No niin, pysy sitten sisällä, mutta mitä sinä aiot täällä puuhailla?

Mary silmäili ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Sisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut hauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.

— Kuka lähtee kanssani? kysäisi hän. Martha oli ihmeissään.

— Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. — Täytyy oppia leikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria. Dickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia. Siellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin tuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään. Oli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen noille ystäville.

Tuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse ei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei puutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat tietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä huvittavaa katsella.

Martha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat pikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.

— Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten pensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. — Kesäaikaan siellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän näytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: — Osa puutarhaa on lukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.

— Miksi? pääsi Maryltä.

— Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli kenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja kaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan — minun täytyy juosta.

Hänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan portille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää ja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan portista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli laajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja kukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita ja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut lukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan saattoi aina mennä.

Tätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin verhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin niin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi muratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut kielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.

Puutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja että tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli useita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen välissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn mielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä hauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.

Samassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio olalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten lakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun hän näki Maryn — eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön hänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.

— Mikä paikka tämä on? hän kysyi.

— Vain yksi keittiöpuutarhoista, vastasi mies.

— Entä tuo? jatkoi Mary viitaten toiseen vihreään oveen.

— Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. — Muurin toisella puolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.

— Saako sinne mennä? kysyi Mary.

— Saahan toki, jos haluttaa. Mutta ei siellä ole mitään nähtävää.

Mary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta vihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän talvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas vihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen.

Mary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti. Nytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa. Hän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli löytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän astui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit, ja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta. Vihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle Mary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan kauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella olevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja seisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen linnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan talvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua häntä.

Mary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku viserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä — juro ja ynseä pikku tyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso autio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa ollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen lapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon alla, mutta "Mary-neiti ärripäänäkin" hän tunsi itsensä hylätyksi ja sirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen hymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi tiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti siitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti salaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa kiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään, millainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen? Miksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut vaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät he pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi hän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka häntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin merkillisesti.

— Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän mietti. — En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten oli tapana.

Hän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle. Muistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä pysähtyi.

— Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. — Puutarhan ympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.

Hän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen siellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi häntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja niinpä Mary aloitti puheen.

— Olen käynyt katsomassa muitakin puutarhoja, hän sanoi.

— Kaipa sinulla oli siihen lupa, vastasi toinen äreästi.

— Kävin hedelmäpuutarhassakin.

— Ei siellä ole vihaisia koiria, jotka sinua estäisivät.

— Sieltä ei ollut ovea siihen toiseen puutarhaan, sanoi Mary.

— Mihin puutarhaan? virkkoi mies tuimasti lakaten samassa kuokkimasta.

— Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. — Siellä on puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä puussa ja lauloi.

Maryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä juro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan toisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon hauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.

Puutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää — hiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen happamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia ääniä.

Melkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului kevyttä suhinaa — ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen ja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin saappaan viereen.

— Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa linnulle kuten pienelle lapselle.

— Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. — Vasta ensi kertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa? Onpa sinulla kiire.

Lintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla silmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin tuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se hyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä tuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja hupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko ruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.

— Tuleeko se aina kun kutsutte sitä? hän kysäisi melkein kuiskaten.

— Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli piipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi kerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin päivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se sitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli kadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.

— Mikä lintu se on? kysyi Mary.

— Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin. Punarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira — jos vain tietää, miten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä pysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.

Vanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata, helottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.

— Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. — Se on mielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on — ei kukaan osaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää mitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven ei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri onkin.

Lintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen heihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla kastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut tarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen sydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.

— Minne ne muut poikaset lensivät? hän kysyi.

— Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne lentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli älykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.

Mary astui askelen lähemmäs punarintaa ja silmäili sitä tarkasti.

— Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt, että tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt hän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.

Vanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti häneen hetken.

— Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti päätään.

— Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle täällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.

Hän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään puutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.

— Mikä teidän nimenne on?

Puutarhuri ojentautui suoraksi vastatessaan:

— Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: — Yksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja hän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.

— Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. — Eikä ole koskaan ollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään kanssa.

Yorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben
Weatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.

— Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. — Ei meistä kumpikaan ole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.

Tämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai kuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina ja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän todella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö hän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja oliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.

Äkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja hän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta omenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt kurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.

— Mitä varten se niin tekee? kysyi Mary.

— Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. — Senkin vietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.

— Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua silmäillen.

— Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin ihmistä. — Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan niin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi yhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.