KAHDESTOISTA LUKU.
Vankilassa.
Muutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan turvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli pelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen luo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä. Elsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle mustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja ilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan. Ovi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle, joka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän heidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja osoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei pidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen järjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta muustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.
Elsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä, vanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka rämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta. Sitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut akkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli useampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä miehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen ja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan. Mutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä ryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta Jussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen sisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta; musta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi. Tahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea omaa isäänsä.
"Mitä minusta tahdotte", jupisi musta Jussi kumeasti, "enkö saa tässä viheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?"
Mutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi piiloutuneena vanginvartijan takana.
"Mitä tämä on?" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, "kuka tuo tyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!" Hän tuijotti niin julmasti, että Elsa kauhistui vielä enemmän.
"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa", huudahtivat muutamat toiset vangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni leijona. "Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!" kirkui hän, "voi kuu hän on Elsan näköinen!"
"Ja Elsa minä olenkin!" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; "ettekö isä minua enää tunnekkaan?"
"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär. Ulrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut paljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on joutunut."
Rohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa ja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman yön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka onnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona, ja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. "Ah", sanoi hän, "Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta evankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!"
"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni tehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja tietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt, kun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole kovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä joskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin Marstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa. Mutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan enkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa. Katsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi sinut nähdessään."
Ja totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat tuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan maailmaan, jossa he oleskelivat.
Mutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä hyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni Elsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat pihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona työssä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään niistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän nuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli tuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin poika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan jälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin kysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen tapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun tämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan tarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia itselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien kumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi anastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan mennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin hänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei voitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään rangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.
"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan"; lisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa pojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen surullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään siitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti kohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen tietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla mitään mainitsematta.
Herra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön vankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas kotiinsa.
Vielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin Mustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne niin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää hänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto tarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta Jussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut nähdä.
Mutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti Edelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan. Usein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja vaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan tai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän pienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon sisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja erakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan ollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi oli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten kuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan, sillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina että kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: "tuossa menee sen mustan salakuljettajan tytär." Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan, sillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.
Jonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän olisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri ketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän, että koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko ajattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.
KOLMASTOISTA LUKU.
Ekepyy.
Niiden nuorten tyttöjen seassa, joiden kanssa neiti Edelstedt Elsan sinne tullessa vielä työskenteli, oli kaksi, jotka olivat hyvin ystävälliset pienelle tulokkaalle, ja joihin hän erittäin mieltyi. Heidän nimensä oli Alma ja Silja Elgenström. Heidän äitinsä oli Eleonore Edelstedtin nuoruuden ystävä ja rakasti ja kunnioitti häntä suuresti, ja kuultuansa hänen huolensa kasvatustyttärestään, (jona Elsa nyt pidettiin perheessä) ehdotti rouva Elgenström, että Elsa seuraisi heidän mukanaan, kun he menivät uudelle maatilalleen, jonka hänen miehensä oli ostanut, ja viettäisi osan suvesta heidän luonaan. Siellä tapaisi hän paljon nuorisoa ja saisi usein oleskella ulkona raittiissa maaseutu-ilmassa. Muuan taitava opettajatar, joka johti hänenkin lastensa opintoja, saisi toimiskella Elsankin kanssa.
Sydämestään kiitollisena myöntyikin neiti Edelstedt ystävänsä ehdotukseen, vaikka hänen oli haikea erota Elsasta, sillä sekä hän että veljensä olivat niin kiintyneet nuoreen hoidokkaasensa, että kaikki oli tuntuva aivan tyhjältä ilman häntä. Tyttö oli niin rakastettava, niin tarkkaavainen ja oppivainen, ja sitte vielä tuo vähän synkkämielinen katse hänen tummissa, uneksuvissa silmissään lisäsi hänen viehätysvoimaansa näihin hyviin ystäviinsä, jotka niin hellästi huolehtivat hänen todellisesta hyvästään.
Kuitenkin iloitsivat he hänestä, kun eräänä kauniina kevät-aamuna kahdet vaunut tulivat tohtorin asunnolle ja Elsakin sai sijansa toiseen vaunuun kokoontuneen nuorison joukkoon. Niin monta raitista naamaa näkyi siitä, että ajopelit, vieriessään matkaansa, näyttivät kukilla täytetyltä korilta, Elsan viitatessa viimeisen jäähyväistervehdyksensä tohtorille, joka seisoi portailla, ja hänen sisarelleen, ylhäällä avonaisen akkunan luona.
Alussa tuntui tytöstä vähän ikävältä ja ahdasmaiselta tässä uudessa iloisassa seurassaan. Mutta lasten riemu ja vielä enemmän suloinen kevätilma ja ihana seutu, jonka lävitse he kulkivat, hälvensi pian kaikki ikävät ajatukset ja hän antautui kokonaan hetkelliseen nautintoon.
Aamu oli ihana, kasteen pisarat rippuivat vielä välkkyen kukkien nupuissa, viheriät metsäiset kummut kohoutuivat tien varrella; koivut ja monet muut puulajit seisoivat komeissa viheriöissä kevätpuvuissaan heiluellen keveässä aamutuulessa. Etäältä kuului käen soinnukas kukunta; linnut riemuitsivat toistensa seurassa; laulurastaan huiluntapaiset säveleet kaikuivat puiden latvasta, tie kun johti sulotuoksuisen kuusiston keskitse. He olivat juuri kulkeneet sellaisen lävitse ja tulivat muutamalle ylänteelle, josta suurenmoinen näkyala aukesi heidän katseilleen. Alhaalla laaksossa oli välkkyvä järvi, saarien ja luotojen kaunistamana, kauniit pellot ulottuivat sen rantoihin, eräällä kummulla kohoutui vanha maalaiskirkko kukoistavien orapihlajain ympäröimänä, somannäköisiä torppia pilkisti esiin puiden välistä, ja aivan niiden edessä, eräällä järveen päin viettävällä viheriällä lakealla, jota vuosisatoja vanhat tammet siellä täällä varjoivat, seisoi suuri valkea rakennus, aamuauringon säteiden valaisemana.
"Siellä on Ekepyy, uusi kotinne, lapset", huusi isä toisesta vaunusta.
"Ekepyy, Ekepyy! Voi kun on hauskaa!" riemuitsivat kaikki lapset. Elsa mietti mitenkä onnelliset he olivat, joilla oli semmoinen koti ja niin siivot ja hyvät vanhemmat.
Pian saapuivat he pihalle, johon kansa oli kokoontunut uutta isäntäänsä vastaanottamaan. Nyt oli lapsilla juoksemista katsomassa kaikkia huoneita, puutarhaa, tallia, kanakoppia ynnä muita, ja Elsa tuli aivan päästä pyörälle kaikista näistä uusista esineistä, jotka häntä ympäröivät, ja ujo kun oli, vetäytyi hän erikseen toisista, sillä hän ajatteli, että hän vaan häiritsisi heidän iloansa. Muistellessaan omaa lapsuuden kotiansa tulivat kyyneleet hänen silmiinsä; mutta huomattuansa hänen ikävystyneenä, tuli Alma Elgenström heti ystävällisesti hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja näytti hänelle kaikki mitä hän luuli häntä parhaiten huvittavan, joten Elsa pian unohti surunsa ja tuli melkein yhtä iloiseksi kuin toisetkin.
Herra ja rouva Elentrömillä oli iso perhe. Muutamat lapsista olivat jo kasvaneita, toiset vielä pieniä. Vanhin poika oli laivastossa ja vanhin tytär oli eräässä kasvatuskoulussa Tukholmassa. Alpi, toinen järjestyksessä, oli aikaisin osoittanut nähtävää taipumusta kuvanveistämiseen, ja kun isänsä antoi hänen vapaasti virkansa valita, päätti hän antautua tähän taiteesen. Hän oli käynyt Tukholman akateemian lävitse ja tuli Ekepyyhyn vasta muutamia päiviä muun perheen jälkeen. Täällä aikoi hän jatkaa opintojansa luonnon mukaan ja sitte matkustaa ulkomaille täydellisesti harjaantuakseen. Nähtyänsä Elsan vaaleaveristen sisariensa seurassa, ihastutti tämä kohta hänen taiteilija-silmiään, ja hän sanoi Almalle, joka aina oli hänen uskottunsa: "Kas tässä olen vihdoinkin löytänyt esikuvan Mignon'iini, jota kauan olen etsinyt. Jos sinä saat hänen mielistymään istumaan edessäni, niin luulen varmaan, että se onnistuu hyvin."
Ja Alman hartaasti ajaessa veljensä asiaa, täytyi Elsan voittaa ujoutensa ja olla mallina ei ainoastaan Mignoniin, vaan myös Italialaiseen kalastajatyttöön, metsä-impeen ja useampiin muihin opiskeluihin, joita tämä nuori taiteilija aloitteli, vaikka ei aina valmistanut. Tämmöinen näin erityinen huomio, jota hänelle osotettiin enemmän kuin kenellekään muulle niistä tytöistä, jotka vierastelivat Ekepyyssä, olisi hänessä taas helposti voinut herättää samaa kunnianpyyntöä, joka hänen niin oli vallannut "Titania"-aikanaan; mutta ollessaan yhdessä neiti Edelstedtin kanssa, oli hän saanut kokonaan toisen mielen. Korkeampia pyrintöjä oli herännyt hänessä, hän oli oppinut käsittämään mielettömäksi kiinnittää liian paljon huomiota päällimäiseen kuoreen, joka pian katoaa, sen sijaan kuin pitäisi kehittää ja vaurastuttaa sisimmäistä sydäntä, joka kestää ja elää ijankaikkisesti.
Näin kului suvi kaikenlaisissa hupaisissa ja hyödyllisissä toimissa. Elsa oli taas saavuttanut terveytensä ja viihtyi hyvin nuorten ystäväinsä seurassa; mutta usein ikävöi hän kuitenkin rakasta neiti Edelstedtiänsä, eikä ollut ensinkään pahoillaan, kun tohtori muutamana kauniina päivänä tuli ajaen pienillä matkarattaillaan ja pyysi Elsan tulemaan takaisin. Hänen sisarensa oli pahoin voipa ja ikävöitsi pientä hoidokastaan, joka hellällä huolehtimisellaan usein oli lieventänyt hänen kärsimisiään.
Alma ja muut lapset olivat ikävissään kun niin pian menettäisivät kiltin leikkikumppaninsa, joka aina oli niin myöntyväinen ja osasi keksiä jotakin uutta, toisten ollessa väsyneitä ja nurpeamielisiä. Alpikin huoahti, katsellessaan viimeistä puolivalmista korkokuvaansa, esittävä greikkalaista kukkaistyttöä, joka tarjoo voittoisalle sotilaalle orvokeista tehtyä kukkakiehkuraa; nyt ei voitaisi sitä valmistaa, väitti hän, ja se olisi kuitenkin varmaan taidenäyttelyssä pidetty hyvin onnistuneena! Elsa tahtoi että hän olisi ottanut inallikseen Siljan, joka oli niin sievä ja kaunis! Ei kukaan siihen paremmin sopisi kuin hän.
"Ei sovi", sanoi Alpi, "hän on pitkine vaaleine hiuksineen oikea pohjalaisen perikuva; hänen esitän joskus Aslööginä tulemassa ulos kuningas Helmerin kanteleesta; mutta Elsa näyttää tummanveriseltä ja etelämaiselta, hän sopii niin hyvin greikkalaiseksi kukkaistytöksi, ja olisi hyvinkin voinut jäädä tänne, kunnes olisin saanut teoksen valmiiksi."
Rukouksilla ahdistettiin tohtoria, että hän jäisi sinne edes muutamiksi päiviksikin; lapset eivät voisi erota Elsasta, joka oli tullut kaikkein lemmikiksi, ja hyväähän olisi tehnyt tohtorillekin viettää muutaman päivän maalla ja levätä uutterasta työstään kaupungissa. Tämän myönsi hän mielellään, mutta juuri nyt oli se mahdotonta, aika oli taudillinen ja hänen täytyi lähteä takaisin kohta aikaiseen seuraavana aamuna.
Liikutettuna ja kiitollisena jätti Elsa hyvästi uudet ystävänsä, asettautui rattaille tohtorin viereen, kyytipojan istuessa takana, ja niin lähtivät he matkaansa, kulkien sinisen järven rantaa pitkin ja lemuavien metsien lävitse, jotka jo olivat alkaneet vivahdella monen värisenä. Pari tuntia kuljettuansa saapuivat he kaupunkiin ja Elsa riensi ylös rappusia rakkaan ystävänsä huoneesen, jossa hän pian istuutui vanhalle paikalleen pienelle tuolille neidin sohvan viereen ja huvitteli häntä vilkkailla kertomuksillaan oleskelustaan Ekepyyssä.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Muuan käynti sairaan luona.
Oli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia vasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui kaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja pimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä niin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.
Noin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse, joka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa. Elsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa, kun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona sinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä hetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi, päätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten luukun.
"Nyt on hirveä ilma", sanoi hän, "ei nyt laskisi ulos koiraa eikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on matkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän luennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset sinäkin levätä."
Hän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello alkoi soida.
"Kuka se nyt ollenee?" sanoi hän ja meni ovelle.
Se oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi hartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen luoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli Algren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä tohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.
"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni, tämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!" sanoi hänen sisarensa huolestuneena.
"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole", sanoi tohtori, pannen takkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat pieksivät; "mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt menemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään."
"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!"
"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa taas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan juuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata."
Ja tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin kaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli sanan tuonut.
Seuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin puolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän kuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas tuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.
"Ihmisparka", sanoi tohtori, "hänen tilansa oli surkuteltava."
Hän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; — ainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen parempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli karannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa ollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori tietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään samassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli eräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.
"Minä olin jo unhottanut lapsen", sanoi hän, "mutta tyttö muisti aivan hyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi minulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset luulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita, jotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän aikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut. Näin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi keuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin kipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka olisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina oli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä mitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan naisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka rauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia kertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta mentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä varustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa kuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin; liikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen kirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista, sovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi. Hän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta kuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi silminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä, ja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin hänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin tytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin säädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen ketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin laatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää on minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni."
"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin levätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan."
"Saa nähdä," vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti hattunsa ja meni.
VIIDESTOISTA LUKU.
Tunnustus.
Harvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori oli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen pari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että neiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa. Tohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän hankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa. Hänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä hellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys, minne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen? Rouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi; tämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon; mutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan, tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän sitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö opettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi vähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta, johon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin siis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen, kuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä Nizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin terveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian hauskimmassa paikkakunnassa.
Vuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin kiire.
"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan lääkärille," sanoi tohtori sisarelleen; "olen kohdannut hänen eräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on totta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä kirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?"
Tohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan papereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä varustetun kirjekotelon käsiinsä.
"Ai, tämä on sen rouva raukan kirje!" huudahti hän hämmästyneenä; "lukuisissa askareissani olen sen kokonaan unohtanut, menen kohta huoneeseni ja luen sen; katso ettei kukaan häiritse minua sinä aikana."
Vähän ajan perästä tuli hän taas.
"Oletko yksin, Eleonore?" sanoi hän.
"Olen, Elsa on mennyt ulos tekemään muutamia ostoksia. Onko jotain tapahtunut? Näytät niin totiselta?"
"Ei mitään erinomaista tapahtunut ole, mutta jos sinulla on aikaa, luen mielelläni rouva Algrenin kertomuksen sinulle."
Hän istui sohvalle sisarensa viereen ja luki seuraavan:
Rouva Algrenin tunnustus.
"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan tuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen rikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja poistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en saata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos ei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi lääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan tietoja asiain nykyisestä tilasta."
Meitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin sisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni naimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen kodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin hajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni luokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä, hyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari N——n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä, joka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren ympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.
Sisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta pieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena, joka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa kohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä hyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli odottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi, sillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin kovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan perästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi, tummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha, oli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois muutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari. Sillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein olimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen lähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin, sanoi hän tuiman näköisenä: "Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa tapahtuu, ollessani poissa!"
En milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.
Lapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon aikaan olin häntä nähnyt.
Eräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää silmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä polvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin raittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se, ja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi. Kimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi hän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa vasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas äidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli kauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä hypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon säde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä voimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin katosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin että se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista tummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun sisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.
Aikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin peili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin semmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren vaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä, jyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla, mutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä kuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.
Kello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin hänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin kuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta laivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti valaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui taaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.
Tämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea hätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. "Emme olekkaan sytyttäneet majakkatulta!" huusin minä melkein mielettömänä, juoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni. Seisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa perästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin erään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä; silmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.
Tultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut lapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä, ainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: "hän on lyövä minut kuoliaaksi."
"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?" kysäsin kauhistuneena.
"Mieheni", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisin, mutta turhaan. "Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja löydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut oman lapseni!" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja hänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui levottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen kehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin alas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini vapisi vielä yön tapahtumista.
Maininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn pirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos jotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä lahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti viheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen keikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten ja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville, jossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja löysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin näytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin — pienen hennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti käsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman ikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken oli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: "Miksei otettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä huomaava."
Aiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä kummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka juuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut täysin tunnollaan.
"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt sinulle poissa olevan lemmittymme sijaan."
Hämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä tarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän semmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä, mitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että miehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen kuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän hänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku Liisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin kapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä kudotun lakin, voin vastata ettei yksikään isä olisi tuntenut mitään eroitusta lasten välillä; miten olisi äidin kanssa käynyt, en uskalla sanoa.
Sitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin yövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein sen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin sen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti paikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti puhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin luullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät tapahtumat häneen.
Tuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti muutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.
Aikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi hän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin pahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti pienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut kasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi maahan vaipunut.
"Kuinka hän on kasvanut!" huudahti isä ihastuneena, "ja niin ketterältä hän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu parissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat silmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän pelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen kun olen!"
Hetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli tyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja riemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän, mikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen; sisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän oli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin hänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. "Nuo naisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä", sanoi hän välinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi näkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme, minä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus painoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun kuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle ja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan tervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla pohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan oikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin olisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli mahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.
Pian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty ilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön tuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli hukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan. Tarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti majakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui hän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen niin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen sytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä tästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he saivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä itselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että voin auttaa sisartani muuttamisessa.
Bryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat hyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua erääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa, jossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa kummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten olen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon seutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty, erittäin hyvin näyttivät sopivankin.
Minä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H——n kaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin sitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun erinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin houkutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle Tukholmasta, nimeltä Algren.
Pian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni tähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni juominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin terveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni luona tekemästäni rikoksesta.
Sisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H——iin. Viime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla on syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää, ikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet viekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!
Jos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada selville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean sukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat, antaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.
Ensiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin Elisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei kuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä, vaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan siihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut saman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.
"Elsa!" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle; "voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?"
"Niin, rakas Eleonore", vastasi tohtori, "minulla on todellakin kyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan kertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen olleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei voi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän turhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin ja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi! jospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin paljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni löytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!"
"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet häntä näin monta vuotta", sanoi neiti Edelstedt. "Kenen lapsi hän mahtaa olla?"
Tohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin että ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi sillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka voisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan. Kaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.
"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?" kysyi neiti Edelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi liian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi eivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja saattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori oli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla, mutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän milloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan. Päinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan totuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä paitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi olla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään joutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä taakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta seuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. "Lapsi raukka", sanoi neiti Edelstedt, "kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi tulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin."
KUUDESTOISTA LUKU.
Mitä Elsa arveli.
"Elsa, lapseni", sanoi neiti Edelstedt seuraavana päivänä, "istuppas tähän viereeni; minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa sinulle. Elsa mitäpäs sanoisit jos kertoisin sinulle ettet luultavasti olekkaan heidän tyttärensä, joita tähän asti olet vanhempinasi pitänyt?"
Elsa tuijotti häneen, käsittämättä hänen tarkoitustaan.
"Niin, meillä on kyllin syytä luulla ettet olekkaan Juho ja Ulrika
Bryngelsonin tytär, vaan löytölapsi, jonka aallot ovat heille tuoneet."
"Aallot?" sanoi Elsa, kuten unissa. Ikäänkuin äkisti heräten huudahti hän sitten: "Oi, neiti, eikö hän olekkaan minun isäni, joka on linnassa? Kukas sitte on minun isäni? Ehkäpä", lisäsi hän tuskin kuultavasti, "ehkäpä hän ei olekkaan salakuljettaja!"
Tuo tuskallisesti rukoileva ääni, jolla Elsa puhui viimeiset sanansa, liikutti neiti Edelstedtiä niin että kyyneleet tulivat hänelle silmiin.
"Kutka vanhempasi ovat, en voi sinulle sanoa, lapsi raukkani", vastasi hänen ystävänsä; "lue tämä paperi, se sisältää kaiken mitä minä asiasta tiedän", ja neiti antoi hänelle rouva Algrenin tunnustuksen. Elsa otti sen ja aikoi lukea, mutta kirjaimet pyörivät ympäri hänen silmissään. "Minä en tiedä, — on niinkuin en voisi nähdä", sanoi hän. ja neiti Edelstedt huomasi hänen pitävän paperia ylösalasin vapisevissa käsissään.
"Kyllä minä luen sen sinulle, lapseni", sanoi hänen ystävänsä ja luki koko kirjeen lävitse. Elsa istui mykkänä ja liikkumattomana; ainoastaan kasvojensa vaihteleva väri osoitti mitä hän tunsi.
Vihdoinkin sanoi hän: "Oi isä raukkaa; hän sanoi aina minun olleen hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa. Kuinka kovin hänen mielensä on tuleva katkeraksi, kuultuaan tämän. Ja olihan hän aina hyvä minulle, vaikka hän olikin tyly muita kohtaan. Ah, neitikulta, olleeko suuri synti, että siitä kuitenkin tunnen kuten kevennyksen etten ole salakuljettajan tytär?"
Hän puhkesi valtaavan itkuun. Mutta neiti Edelstedt suuteli häntä ja puhutteli hyvin ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä, ja samassa tuli tohtori sisään ja osoitti hänkin hellimpää osanottavaisuutta ja lupasi aina olla isänä hänelle jos ei onnistuttaisi löytämään hänen oikeita vanhempiansa, jotka luultavasti olivat hukkuneet samalla kertaa kun hän ajautui maalle. Tohtori muisti hyvin tuon silloisen haaksirikon kun majakkatuli ei ollut sytytettynä. Ei yhtään ihmistä ollut pelastettu; se oli noin neljätoista vuotta sitten ja hän oleskeli juuri silloin saaristossa, levätäkseen pari viikkoa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa onnettomuus tapahtui.
Elsa sanoi, että koska hän oli pelastunut niin ihmeellisellä tavalla, olivat muutkin voineet pelastua; eihän sekään ollut sanottu että molemmat vanhemmat olisivat olleet mukana; hän tahtoi sentään toivoa niin kauan kuin mahdollista.
"Tee niin, rakas lapsi", sanoi tohtori; "minä olen tekevä kaikki mitä voin, hankkiakseni selvitystä asialle; kuitenkin on sinulla täällä koti niin kauan kuin me elämme."
Elsa oli liian kovin liikutettu, voidakseen puhua; hän tarttui tohtorin käteen, vei sen huulilleen, kietoi kätensä neiti Eleonoren vyötäisille ja nyyhkytti ääneensä. "Niin, aallot olivat oikeassa", sanoi hän vihdoin. "Mutta isä raukka, — niin täytyy minun vielä kutsua häntä — raskaaksi tulee sanoa hänelle…"
"Sitä emme vielä teekkään", sanoi tohtori, "hän on ollut sinulle isänä niin hyvin kuin hän taisi, älkäämme riistäkö häneltä viimeistä iloaan ilman täytymystä. Sinä et saa häntä nähdä; kirjoita muutamia ystävällisiä riviä ennenkuin matkustat, minä toimitan niin että hän saa ne. Luulen hänen rangaistusaikansa pian olevan loppuun kuluneen; sitte tahdon minä katsoa mitä voidaan hänelle tehdä, jotta sinun ei tarvitse hänen tähtensä rauhattoman olla. Kas niin, nyt olen seisonut tässä ja unhottanut että vähintäin kaksikymmentä sairasta odottavat minua; hyvästi, hyvästi."
Samana päivänä kirjoitti Elsa hellän kirjeen luullulle isälleen ja lähetti hänelle muutamia hyviä kirjoja. Seuraavana päivänä seurasi tohtori sisartaan ja hoidokastaan Göteporiin, jossa hän jätti heidät hyvästi ja he matkustivat eteenpäin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Venetsiassa.
Talvi vietettiin Nizzassa, kuten lääkärit olivat määränneet. Sinä aikana parantui neiti Edelstedtin tila melkoisesti; tuo lauhkea ilma teki hänelle niin hyvää, ja hänelle, joka oli tottunut viettämään pitkän, kylmän vuodenajan suljettuna huoneissansa, oli sanomaton nautinto saada istua ulkona vapaassa luonnossa ja henkiä sisäänsä lauhoja merituulahduksia. Elsa hoiti häntä suurimmalla hellyydellä ja antautui aina sillävälin suurella innolla opiskeluihinsa. Hän tuli pian ystävyyteen muutaman samassa talossa asuvan englantilaisen perheen nuorempien jäsenten kanssa, ja sai olla opinnoissa heidän kanssaan yhdessä; siten tuli hän myös perehtyneeksi englannin kieleen ja sai rakastettavilta, hyvin kasvatetuilta nuorilta ystäviltään lainaksi monta erinomaisen hyvää englanninkielistä kirjaa, joiden tosikristillinen ja siveellinen luonne teki häneen syvän vaikutuksen. Mutta istuessaan yksinään rannalla ja kuunnellessaan rakkaiden aaltojen laulua tahi yöllä maatessaan hiljaisessa kamarissaan, ajatteli hän tuntemattomia vanhempiaan, jotka joko makasivat meren pohjassa tahi olivat niin monta vuotta surreet häntä aaltojen saaliina. Usein uneksui hän että hän oli hukkumaisillaan ja että silloin muuan suurilla valkeilla siivillä varustettu korkea olento tuli pelastamaan hänet ja likisti häntä hellästi rintaansa vasten, ja hän tunsi selvästi sen olevan hänen äitinsä. Kun neiti Edelstedt tämän kuuli (sillä Elsa puheli kaikki äidilliselle ystävälleen), tunsi hän väristyksen ruumiissaan, sillä hänestä tuntui tämä merkitsevän sitä että äiti oli kuollut ja vasta enkelinä olisi vastaanottava kadonneen lapsensa. Mutta ei hän puhunut tästä mitään, vaan Elsa sai pysyä iloisissa toiveissaan. Joka kerta kun tohtorilta tuli kirje, luuli Elsa sen sisältävän jotakin tietoja hänen kauan kaivatuista vanhemmistaan. Mutta turhaan.
Vihdoinkin tuli tohtori Edelstedt itse, ja suuri oli hänen ilonsa nähtyään sisarensa voittaneen niin paljon oleskelullaan etelässä. Nyt olisi heidän matkustettava yhdessä edemmäksi ja päätettiin ensin käydä Venetsiassa, sillä sinne oli neiti Edelstedt aina erittäin ikävöinnyt.
Oli iltapäivä kun matkustavat ystävämme ensikerran näkivät meren kuningattaren kaikkine kupooleineen ja huippuineen ylevästi kohoutuvan sinertävien aaltojen helmasta. Kohta ympäröitsi heitä joukko venemiehiä, jotka kirkumalla ja vilkkailla liikkeillä tarjosivat palvelustaan, ja pian olivat he gondoolissa (eräs laji soutuveneitä, joilla kuljetaan Venetsiassa huoneiden välillä). Tuntui kuten unelta siten nähdä ihanimmat toiveensa toteutuneiksi. Nopeasti ja äänettömästi liukuivat he eteenpäin tuolla kristalli-kirkkaalla vedenpinnalla, pehmeillä tyynyillä leväten, ja tuo synkkä värikin, sillä sekä gondoolit että teltat olivat mustat, näkyi hyvin sopivan yhteen tämän koko näkymöllä vallitsevan runollisen salaperäisyyden kanssa.
Seuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme ihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista, loistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka pidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain rikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana, liukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat olivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin — muutamilla oli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt lakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa, toiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa tunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle perheelle, huudettiin nimiä "Foscari", "Manfrini" ynnä muita, ja näitä lemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen kuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa, sisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa; suuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa. Koko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla, kaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla kohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman taulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi keskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja väririkkauksineen.
Neiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden päällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin kuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia taulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat Venetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa, Dogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit olivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he olivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön. Kymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä istuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine tyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu. Vielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa kolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei mitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan kapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien jalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty näihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen nimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan. Scala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on jälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille, joka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä Dogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle kumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset muistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan historiasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon teroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne ovat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli. Hänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin, jossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista kohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen sisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle, ja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan runsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren morsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja minareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.
Mutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut matkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti neiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien pöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin, sillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan paikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia heidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden virkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät suljettiin — kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta ja arvollisuudesta — oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän yhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät harjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset, pitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit, nuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki muodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle Dogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä, toinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen pyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui tasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme, nähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha vakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni, joka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne kelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö tunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella selvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella ja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.
Muutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat Piazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä kyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin suojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa milloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten ollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan ravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla huolella.
Kello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle ja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi ja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka melkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului kyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille runsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä noita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja riitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään noukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon paljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia ja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä oli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä, muutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi tanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä enimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä, jossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat nojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo- ja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla äänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden, mutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri lopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa äännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.
"Signor Crespini!" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen ja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.
"Kuka nuori neiti se on, joka minua puhuttelee?" kysyi mies kohteliaasti.
"Isä Pajatso", kuiskasi Elsa, tuskin rohjeten katsahtaa ylös.
"Mitä? Kuka minua siksi nimittää? Voikohan se olla? Ah ei, eihän tämä hieno Signorina ole la mia povera Elsa!" sanoi taruniekka, katsellen ällistyneenä tuota nuorta tyttöä, kuuntelijainsa vähitellen hajautuessa.
"Tunnetteko tätä?" sanoi tyttö punastuen ja otti esiin Crespinin hänelle muistoksi antaman pienen karneoliristiu.
"Ai! la mia Marketani risti! Niin, nytpä tiedän! Voi, kun vielä piti elämän siihen päivään, jona saan jälleen nähdä rakkaan Titaniani, ihka elävänä ja niin hienona ja kauniina! Ja il Signor dottore, ja la Signora", sanoi hän, kumartaen ainakin kaksikymmentä keltaa, "tämä oli odottamaton ilo ja kunnia. Ja kas, tässä", jatkoi hän, ottaen vanhasta kukkarostaan esiin pienen emaljoidun medaljongin, "on la Signoran muistolahja joka on ollut kalliimpana aarteenani; en milloinkaan ole tahtonut siitä erota, kuinka suuri hätäni välin on ollutkin."
"Tulkaa nyt kanssamme tänne pieneen kahvilaan, rakas ystäväni" sanoi tohtori, "tulkaa kertomaan kuinka teille nyt menestyy; ei aivan hyvin, pelkään minä," lisäsi hän, samassa säälivästi katsellen Pajatsoraukan kuluneita vaatteita ja laihaa vartaloa.
He menivät erääsen erityiseen huoneesen kahvilassa, siellä kestittiin Crespiniä jääkylmillä juomilla, makaroonilla ja kaikella mikä tavallisesti enimmän miellyttää italialaista.
Vihdoinkin tarpeeksi syötyään, joka luultavasti ei ollut pitkiin aikoihin tapahtunut, rupesi hän kertomaan kohtaloitaan siitä asti kun hän erkani Elsasta. Silloin matkusti hän edelleen teaatterinjohtajan ja hänen seuransa kanssa; mutta he eivät olleet kauan yhdessä. Crespini ei saattanut unohtaa johtajan kovuutta Titania raukalle ja tämä oli syynä paljoon riitaan ja eripuraisuuteen heidän välillään. Tämä meni niin pitkälle, että Pajatso muutamana kauniina päivänä karkasi esimieheltään. Sen jälkeen oli hän koettanut onneaan monella eri tavalla. Pajatson osan näytteleminen tuli hänelle ajan pitkään ylen kiusalliseksi, välin matkusteli hän ympäri, näytellen apinaa, välin myi hän kipsikuvia, aikomuksessa koota niin paljon rahaa, että hän olisi voinut kääntyä takaisin Italiaan vaimonsa ja lapsensa luokse. Hän oli vihdoinkin saanut paikan matkapalvelijana eräälle herralle, joka aikoi käydä Venetsiassa. Tämä oli kuitenkin saanut matkalla tietoja, jotka pakoittivat hänen kääntymään takaisin kotiinsa, itse oli Crespini sairastunut ja hänen oli täytynyt kuluttaa kaikki kootut rahansa ennenkuin saattoi päästä kauemmaksi. Taas jotakin ansaitakseen oli hän nyt koettanut kykyään taruniekkana; ulkomaalla ei ollut hänellä tästä mitään hyötyä, sillä siellä ei ymmärretty häntä, mutta täällä sai hän kansan nauramaan eli itkemään aivan niinkuin hän tahtoi. Ja niin toivoi hän ettei kovin kauvan viipyisi ennen kuin hän saisi nähdä ihanan Florensinsa, vaimonsa ja rakkaan Marketansa.
Silloin sanoi tohtori Edelstedt, että hän luuli saattavansa Elsalle suuren ilon ja tekevänsä sekä Crespinille että heille kaikille palveluksen esittämällä erästä ehdotusta; Crespinille olisi vapaassa vallassa myöntyä siihen tahi ei. He aikoivat suoraan Venetsiasta Spezziaan, jossa sisarensa tulisi oleskelemaan jonkun ajan, saadakseen nauttia sen suloista meri-ilmaa. Sieltä aikoi hän tehdä pienen matkan Florensiin ja ottaa Elsan mukaansa; jos hänen sisarensa voisi jotenkin hyvin, noutaisi hän kenties myöhemmin hänenkin sinne. Nyt tahtoi hän ehdoittaa Crespiniä, joka niin hyvin tunsi maan ja kaikki sen olot, seuraamaan heitä apulaisena matkalla, ehkäpä viipyisi vähän kauemmin ennenkuin hän saapuisi kotiinsa, mutta sitten voisi hän samassa saattaa Elsan tuttavuuteen Marketansa kanssa, josta hän oli niin paljon puhunut. "Mitähän sanotte tästä, rakas Crespini?" sanoi tohtori lopuksi, "haluttaako teidän myöntyä tähän ehdotukseen?"
Haluttaisiko hänen? Mies raukka oli aivan mielettömänä ilosta. Niin, hän tahtoi tehdä vaikka mitä, — vaikkapa tuo maksaisi hänen hengensäkin, tahtoi hän tehdä kaikki valmistaakseen heille tämän hauskan matkan! Sairas signora ei tulisi vähintäkään kärsimään; he saisivat katsoa kaikki mitä katsottavaa oli, tulematta vähintäkään väsyneiksi; ihastuksissaan ja etelämaisessa vilkkaudessaan lupasi hän niinhyvin mahdollisia kuin mahdottomiakin, hypellen ja juoksennellen ympäri huonetta niinkuin olisi ollut vähän hupsu.
Elsakaan ei ollut vähemmän iloinen, vaikk'ei hän osoittanut iloaan niin rajuilla liikenteillä.
"Ah!" sanoi tyttö, "minä olen niin kauan halunnut saada tehdä jotakin hyvän isä Pajatson avuksi, joka teki niin paljon hyvää minulle, silloin kun ei minulla ollut muuta ystävää maailmassa. Nytkään en kyllä voi mitään tehdä, mutta voin toki koettaa osoittaa kiitollisuuttani sanoilla jos en töillä."
Ja hän päätti käyttää kaikki säästörahansa ostaakseen Crespinille jotakin kaunista, ja sitäpaitsi kirjaella hienoimman pienen kauluksen Marketalle.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Matkustus.
Pari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja liikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon muinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.
Siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta tohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut, ja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista, kulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli väsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat nähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka historiallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot, joissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.
Pietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan: "Fuoco di Legno." Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein pimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn ympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa läpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta, jotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan väkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein yliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren tummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen näytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli paennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka niin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen päivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä kohtalokseen tulisikin.
Pian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille vuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle sisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen välitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten. Luonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin ainoastaan sen ryppyinen otsa.
Illalla tultiin pieneen "osteriaan", eli kestikievaritaloon, joka oli, aivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt ei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä epäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa, matkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori arveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan yökortteeriin.
Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi; he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla, viritetty pistoli kädessään.
Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen, läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä. Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä. Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen, saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein, vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä, mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna, kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen huutaa apua.
Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten etsiessä kreivinnaa.
"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"
Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty, sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.
"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.
"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen taas virotessa henkiin!"
Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä, huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."
Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot, näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!" huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran! Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän valokuvan!"
Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse, joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat, tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu vähitellen aukeni matkustajien katseille.