YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Spezzian lahdelma.
Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa, mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa, aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä, uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa, ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt, joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.
Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.
Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.
Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen. Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä, toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit, raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.
Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.
Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.
Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset, mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet, hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa, ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."
"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen lyhyeksi.
"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana. Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.
"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.
"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä, sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas, seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan, ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten, leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys, tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella, johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä, maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan; — se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle, seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut. Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella vaivalla saamaan minut laivalle.
"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään, kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani; heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt melkein kokonaan masenti minut; mutta — toivon että Jumalan armon kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona, tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä, etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan, jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."
Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja kiiruhti ulos huoneesta.
"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon, vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"
Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan nähdä heitä.
Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja puolen vuotta sitten?
"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä häneen.
"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N——n majakka?"
"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"
Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.
"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori, tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin perästä tiesi hän kaikki.
"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.
"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä odottavan onneen, ja tuo hän tänne."
Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin, joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville aalloille.
"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.
"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"
"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on tapahtunut."
"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?…"
Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän löytäisi vanhempansa.
"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti
Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.
"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi, mutta äitisi —"
"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä tietämättömyyttä!"
"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen luoksensa."
Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen. Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan lehti.
"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."
Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.
"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa; tule, oi tule äitisi syliin!"
Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.
"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista; sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä", ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Florensissa.
Iloinen oli se seura, joka sinä iltana kokoontui kreivinna d'Osoglion huoneisin. Elsa, tahi Angela, joksi nyt saamme nimittää häntä, ei tiennyt, mitenkä olisi osoittanut onnellisuuttaan. Välin makasi hän kuten pieni lapsi äitinsä sylissä, välin laski hän polvilleen neiti Edelstedtin viereen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, välin hyväili hän rakasta tohtoriansa; eipä isä Pajatsokaan jäänyt osaansa paitsi tässä yleisessä ihastuksessa. Alussa oli hän vähän ujoksissa, sillä hän luuli ettei "la contessina" milloinkaan enää mitään huolisi köyhästä naurattajamestarista ja hänen Marketastaan, mutta kauaksi ei jäänyt hän tähän luuloon, sillä sekä Angela että hänen äitinsä kilpailivat keskenään osoittamassa Pajatsolle kiitollisuuttaan.
"Ensi tiistaina matkustamme kaikin Florensiin", sanoi kreivinna, "sitte tulemme tervehtimään teitä, rakas Crespini. Olette olleet lapselleni isänä, hänen ollessaan aivan yksinään maailmassa, ja olette olleet apuna pelastamassa henkeäni; siitä olen kyllä huolen pitävä ett'ette te eikä teidän perheenne mitään hätää kärsi niin kauan kun minä elän. Sitte matkustamme suoraan Roomaan, sillä minä ikävöitsen saada esitellä Fernandoni tyttären hänen iäkkäille vanhemmilleen."
Muutamana kirkkaana aamuna saivat matkustajamme nähdä ihanan Florensin, joka maailman mainioine kupooleineen ja huippuineen, kypressien ja poppelipuiden ympäröimine hymyilevine huviloineen ja kaikkine muhkeine rakennuksineen lepäsi heidän edessään.
Kohta heidän tänne tultuansa, pyysi kreivinna Crespiniä kiiruhtamaan kotiinsa; samana iltana aikoivat he käydä tervehtimässä häntä.
Ja sen he tekivätkin. He kulkivat useampia kapeita katuja, eivätkä ilman vaivatta, kunnes vihdoin löysivät tuon pienen asunnon. Se oli pihan sisässä, yhdessä noista hävinneistä palatseista, joissa Florensin uljaat aateliset muinen olivat asuneet. Hauskannäköiset sammalpeitteiset kiviportaat veivät eräälle rautaristikolla varustetulle portille, jonka ympärille viiniköynnös oli poimutellut loistavat kukkakiehkuransa, tuoksuva myrtti tunkeutui siellä täällä esiin kivien välistä ja heleät konvolvulus-kukat kiemurtelivat muutamien rikkeimien marmorikuvien ympärillä, jotka vielä olivat jälellä muinoisesta komeasta suihkulähteestä pihan keskellä.
Vaunujen tullessa esiin, aukesi ovi äkkiä ja Crespini seisoi siinä parhaassa juhlatakissaan, toisella puolellaan oli pieni iloisa akkansa ja toisella hoikka mustasilmäinen Marketa, joka seisoi punastuneena puhtaassa hienosti tärkätyssä pääliinassaan ja nypisteli ujostellen monivärisen esiliinansa nauhaa.
Kaikki tervehtivät, syvästi niiaten ja kumarrellen ja veivät nämät ylhäiset vieraat sisään huoneisinsa, jotka olivat hyvin pienet ja yksinkertaisimmilla huonekaluilla varustetut; mutta tässä yksinkertaisuudessakin tuntui olevan joku taiteellinen aisti. Yhdessä nurkassa oli Marketan mandoliinikantele ja pöydällä puolivalmis mosaikkiteos, sillä tämä nuori tyttö oli tullut hyvin taitavaksi tällaisten teosten valmistamisessa. Näkyipä siellä myöskin äidin nypläystyyny ja värttinä, ja kaikki todisti tuon köyhän kansan ahkeruudesta ja uutteruudesta.
Angela vei kohta Marketan erikseen ja lahjoitti hänelle sitävarten kirjaelemansa kauluksen ja kauniin korallikoristeen, jonka äitinsä oli tähän tarkoitukseen hänelle antanut. Marketa oli ihastuksissaan; hän näytti kuinka hän asetti kokoon pienet lasipuikkonsa mosaikiksi ja toivoi ettei neiti halveksisi hänen juuri nyt tehtävänään olevaa pientä rintasolkea, joka esitti kyyhkystä öljypuun oksa nokassa. Angelan mielestä oli se ihastuttava, hänellä ei ollut koskaan ollut mitään niin kaunista.
Sillä välin kysyi kreivinna Crespiniltä pitikö hän tästä yksinkertaisesta asunnostaan, tahi eikö hän mieluummin tahtonut muuttaa isompaan? Hän sanoi ei milloinkaan toivoneensa mitään parempaa, mutta isäntä oli hänen suureksi surukseen juuri sanonut heidät ylös, kun ei hän jaksanut maksaa korkeampaa hyyryä. Kreivinna pyysi saada puhua isännän kanssa, ja tämän tultua, suuresti kumarrellen ylhäiselle herrasväelle, sopi kreivinna hänen kanssaan niin että Crespini saisi asua siinä niin kauan kuin hän itse haluaisi, määrättyä vuokraa vastaan, jonka kreivinnan asiamies olisi vuosittain maksava. Hän vakuutti myöskin Crespinille pienen vuotuisen elinkoron ja määräsi summan rahaa, joka olisi Marketalle maksettava hänen hääpäivänään tahi kaikessa tapauksessa hänen täytettyänsä viisikolmatta vuotta. Kuka voi kuvata tämän pienen perheen iloa? Ei ainoastaan sen jäsenet olleet tavanneet toisensa monivuotisen erinänsä olon perästä, vaan tuntui kuin onni tahtoisi heille jakaa kaikki antimensa tänä päivänä! Neiti Edelstedt tilasi muutamia mosaikkiteoksia ja pitsejä, ja monta käden puistutusta toiselta puolen ja siunauksia toiselta puolen annettua, erkanivat matkustajamme vihdoin köyhistä ystävistään, jättäen iloa ja kiitollisuutta tuon pienen hauskan kodin jäsenten sydämiin.
He pysähtyivät Florensiin ainoastaan pariksi päiväksi, ja viettivät aikansa taulukokoelmien ja muiden arvollisten esineiden katselemisessa, niin paljon kuin neiti Edelstedtin heikot voimat myöden antoivat. Kreivinna d'Osoglion hieno taideaisti ja syvälliset tiedot olivat tässä erittäin hyvin paikallaan, sillä hän taisi aina osoittaa kaikki, mitkä parhaiten ansaitsivat katsomista, eikä tarvittu tuhlata aikaa mihinkään vähemmän arvollisiin.
Jälkimäisenä päivänä olivat he Palazzo Pitti'ssä ja katselivat juuri Rafaelin ihanaa Madonna della sediaa, kun Angela huomasi erään nuoren miehen, joka teki muutamia muistiinpanoja.
"Eikö hän ole Alpi Elgenströmin näköinen?" kuiskasi hän neiti
Edelstedtille. Samassa kääntyi mies heitä kohden, se oli todellakin hän!
"Kuinka odottamaton ilo on minulla saadessani tavata niin hyviä ystäviä täällä", sanoi hän tohtorille ja hänen sisarelleen. "Ja onko mahdollista? onko tässä pieni mallini, joka on tullut niin suureksi ja komeaksi! Hän on koko nuori neiti, jota en saa enää kutsua Elsaksi."
"Ei, ette saakaan, se on totta se," vastasi tohtori hymyillen, ja nyt tapahtui yleinen selitys; Alpi esitettiin kreivinnalle nuorena ruotsalaisena taiteilijana, jonka sisaret olivat erittäin hyviä Angelan ystäviä ja Alpi kuulteli suurimmalla jännityksellä Angelan kummallisia kohtaloita. Kreivinna pyysi häntä käymään heidän luonaan Roomassa. Hänellä oli vielä jotakin teoksia valmistamatta Florensissa, mutta mielihyvällä lupasi hän tulla, kohta kun hän taas palajaisi taiteen pääkaupunkiin.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Ikuinen kaupunki.
Rooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon maailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota herättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta Angelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa heidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus miellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt äitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän kaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan huoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa vanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan, tykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut tiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja astuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat hänen otsaansa.
"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."
Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei voi kukaan erehtyä."
Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.
Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän onnellinen.
Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa, jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää. Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita. Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.
Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän matkustanut kotiin tai niissä hän oli.
Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen nähnyt tuolla sisällä."
Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin, toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet; odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen yläpuolella.
"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.
"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului tuttu ääni sanovan heidän vieressään.
"Herra Elgenström!" huudahti Angela.
"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."
Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin, "alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"
Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi hän ikäänkuin unelmasta heräten:
"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."
"Ja se on?" kysäsi Alpi.
"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:
"On linna luja Jumala;
Kaikessa hädäss' auttaja."
"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."
KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Jälleennäkeminen.
Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa, oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.
Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman. Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle, oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset; ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät; siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan. Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan heille viimeiset jäähyväisensä.
Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen: "rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"
Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana, Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä, koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.
Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa, näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse, sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.
Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin vastenmielisellä löyhkällä.
Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.
Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos.
Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui
Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.
"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.
Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.
"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua. Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."
Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui; tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua Mustaksi Jussiksi.
Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas verkkoonsa, eikä huomannut häntä.
"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne
Elsaanne?"
"Minun Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."
"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."
Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti: "orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, — mutta sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!" huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.
Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä; hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat häneltä, huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta, kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä, rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä. Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin, tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa, sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.
"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita, jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas, tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti, hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet isäraukalle."
Juho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä olisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja kohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä kaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin omista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut elämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle kyllä viettämään rauhallisempaa elämää.
"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon", sanoi tohtori Edelstedt, "niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä"; jonka jälkeen Kalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in viittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka- ja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri istumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: "Pysähtykää, ystäväni, minä odotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin ajanut tuolla?"
Samassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja pitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.
"Tervetuloa, rakas herrani Holmers," sanoi tohtori; "me vietämme täällä ystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän läsnäoloanne."
"Olen iloinen saadessani olla muassa", sanoi rannikkokersantti, kumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän Angelalle: "Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin peloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille onnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä monta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein velvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia selvitetty."
"Niin, herra luutnantti", sanoi salakuljettaja, "kiitos olkoon Elsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt eläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat murtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa osoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen teille tehnyt."
Nuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti toistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat he kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä, tätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja tohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin tämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset virtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista päivällis-soittoa.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Vieraissa käynti.
Kreivinna d'Osoglio halusi osoittaa kiitollisuuttaan kaikille, jotka olivat olleet ystävällisiä hänen tytärtänsä kohtaan hädän ja surun aikoina. Sen vuoksi matkustikin hän hänen kanssaan eräänä päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä herra Rosenqvistilla oli puutarhansa.
Heti tultuansa puutarhan veräjälle, astuivat he vaunuista ja menivät alas puutarhaan; mutta Angela hämmästyi kohta sitä muutosta, mikä siellä oli tapahtunut. Hyvin järjestettyjen pengerten sijaan, kauneine kukkasryhmineen, olivat kukat nyt melkein rikkaruohon vallassa, pienet hedelmäpuut olivat irtaantuneet tukipuistaan, käytävät olivat hiedoittamattomia ja kaikki näytti huonosti hoidetulta ja huolettomuuteen heitetyltä.
"Kenties jokin muu asuu täällä nyt?" sanoi Angela; mutta kun hän oli ehtinyt vähän kauemmaksi eteenpäin, näki hän ukon istuvan pensasmajassa, piippu suussa, ihan kuin ennenkin; mutta hänen pyöreät, punahkot kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja hän istui ikäänkuin unessa, pyörivien savupilvien ympäröimänä.
Nähtyään naiset, nousi hän ylös ja sanoi vanhan tottumuksen mukaan: "Käskettekö mitään? Erinomaisen kauniita kasviksia ja hedelmiä ja erittäin hienoja kukkaiskimppuja."
"Herra Rosenqvist", sanoi Angela, "ettekö muista Elsaa, teidän pientä kukkaistyttöänne?"
"Elsa", hän sanoi, "siitä on jo pitkä aika, siitä. Minä uskon että kaikki on jo mennyttä minulle."
"Mutta", sanoi Angela, "ettekö ole milloinkaan kuullut hänestä?
Kirjoittihan hän monta kirjettä."
"En milloinkaan", vastasi hän; "siinä tapauksessa niitä on salattu. Lapsi parka; minä jätin hänen, ja nyt hän on poissa; niin, kaikki on poissa."
Angela kävi kovin murheelliseksi kuullessaan ukon puhuvan noin, ja hän koetti selittää hänelle, että hän ja tuo kadonnut pieni kukkaistyttö olivat sama henkilö; mutta se oli vaikeaa, sillä ukko pysyi aina siinä ajatuksessa, että hän oli uhrannut viattoman tytön ja että se oli jäljettömiin kadonnut. Vasta vähitellen, kun Angela puhui siitä, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli hänen huoneessaan, ja niistä kohtaloista, joissa hän oli elänyt sittemmin, alkoi ukon pää selvitä ja hänen tylsät silmänsä elähtyivät. "Jos olisin tämän tiennyt ennen", hän lausui, "olisi minulla yhtä vähemmän omantunnon vaivoja. Mutta he olivat kovia minua vastaan. Saara parka, olihan hänellä itselläkin kyllä kärsimistä." Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi sitten; hän ei voinut kantaa sitä surua, että hän tiesi poikansa, jota hän oli niin hemmoitellut, olevan varkaan. Kohta sen perästä, kun hän vangittiin, kävi hän kipeäksi, eikä koskaan enää parantunut. Kun Niilo oli ollut määrätyn aikansa, muutti hän Amerikaan, "ja siellä, luulen minä", lisäsi hänen isäpuolensa, "hänelle käyvän hyvin, kuten niin monelle hänen kaltaisellensa."
Nyt istui ukko yksin jälellä pienessä talossaan, mutta asiat eivät käyneet nyt, niinkuin ennen. Kaikki oli käynyt huonosti sitten, kun Elsa tuli sieltä pois. "Tyttö raukka, tyttö raukka," sanoi hän välistä, "minä pidin hänestä niin paljon; mutta eiväthän he tahtoneet jättää minua rauhaan!"
Kesti kauan, ennenkuin hän kyllin voi käsittää, että tuo hieno nainen, joka nyt seisoi hänen edessään valkeassa musliinivaatetuksessaan ja pieni siro olkihattu päässä sinisine nauhoineen, oli sama kuin tuo pieni kerjäläistyttö, jonka hän oli ottanut maantieltä. "Niin, Jumalan tiet ovat ihmeellisiä", hän sanoi; "mutta se oli hauskaa, erinomaisen hauskaa!" Angela kertoi silloin, että hänen äidillään oli muutamia kauniita, harvinaisia kasvia hänelle muassa, joitten hän luuli menestyvän hänen puutarhassaan; tämä näytti miellyttävän häntä; mutta kun kreivinna kysyi, voisiko hän tehdä mitään muuta hänen hyväkseen, pudisteli ukko vain päätään ja sanoi, ett'ei hänellä ollut enää monta päivää jälellä tässä maailmassa; siksi lyhyeksi ajaksi oli hänellä kaikkea, mitä hän tarvitsi; sen ainoan, jota hän oli odottanut, oli hän nyt saanut; hän tiesi ettei hänen Elsa parkansa ollut joutunut hukkaan; vaan oli hyvässä hoidossa ja oli saanut niin korean ja kauniin rouvan äidikseen! Tämä oli parasta mitä nyt enää voi tapahtua hänelle. Kuitenkaan eivät he saaneet jättää häntä, maistamatta vähän hänen puutarhatuotteistansa; hän kävi itse hakemassa melonin ja kauniimmat kukat, mitä hänellä oli tarjota, ja kun heitä siten oli kestitty, jätti Angela liikutetulla sydämellä hyvästi vanhalle ystävälleen, ja he lähtivät matkaan.
Kun ukko sitten tuli sisälle huoneesensa, näki hän korin täynnä erinomaisen kauniita kasvia, useampia pulloja hyvää viiniä sekä muita hyödyllisiä kapineita, ja paketin kirjoja, joitten joukossa korukansiin sidottu raamattu, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu:
"Elsalta hänen ensimäiselle ystävälleen ja holhojalleen maan päällä."
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Lopputapauksia.
Lähellä Svartviikkiä saamme nyt nähdä kaksi vanhaa tuttavaa, joita emme ole pitkään aikaan tavanneet; ne ovat Maija ja Anna Leena, jotka kantavat hauroilla täytettyä koria ylös jyrkkää kalliopolkua pitkin, kuten silloinkin, kun ensi kerran tulimme heidän tuttaviksensa. Nyt he taasen puhelevat vilkkaasti.
"Oletteko kuullut, Maija äiti", sanoi nuorempi nainen, "että tänne on tullut koreat vaunut, jotka pysähtyivät tuonne alas kylään, ja niissä oli niin hienoa herrasväkeä, joka nousi niistä, ja he ovat nyt menneet ylös nähdäkseen sitä vanhaa ryövärinluolaa, missä Musta Jussi piti elämää; ihmettelen, mitä siitä pienestä tytöstä on tullut, joka aina istui kalliolla mietiskellen; siellä ei ollut lainkaan siunausta tuossa ruojassa, sitten kun tuo kauhea kertomus veljesmurhasta tapahtui. Nyt on jokin kaupungista ostanut sen, ja se tulee revittäväksi ja uudestaan rakennettavaksi; saa nähdä, kuinka käy. Tule, pankaamme kori maahan tässä ja menkäämme ylös katsomaan niitä ylhäisiä vieraita; mikä on voinut tuoda heidät tänne?"
He menivät ylös kallioille, kunnes he olivat tulleet vanhalle salakuljettajan tuvalle, missä he näkivät vanhemman naisen ja nuoren tytön, jotka tulivat vastaiselta taholta. Siinä oli Angela äitineen.
"Voi, äiti", sanoi Angela, "kuinka on ihmeellistä nähdä tätä kauheaa paikkaa jälleen; mutta halusin kuitenkin taasen niin mielelläni käydä täällä. Katsos tässä, tällä kalliolla minä tavallisesti istuin ja kuuntelin aaltoja, kun ne lauloivat niin lohduttavia sanoja, jotka sitten niin hyvin ovat toteutuneet:
"On linna luja Jumala,
Kaikessa hädäss' auttaja."
"Voi, rakas lapseni", sanoi kreivinna, "mitä kärsimyksiä sinulla on ollutkaan tällä paikalla. Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, hän on suojellut sinua ja saattanut sinun takaisin äitisi syliin!" Molemmat talonpoikaisvaimot seisoivat ihmeissään, kun he kuulivat nämät sanat, mutta samalla huomasi Angela heidät. "Kas, eikös se ole Maija äiti ja Anna Leena alhaalta kylästä! Te ette olleet aivan ystävällisiä minua kohtaan, kun teidän viimeiseksi näin, mutta sellaisen voi helposti unhottaa; ette tienneet paremmin."
Vaimot eivät voineet ymmärtää hänen tarkoitustansa, mutta asia selveni pian, ja kun he kuulivat, että hän oli sama pieni tyttö, joka tavallisesti istui kalliolla ja katseli merelle, sill'aikaa kun hänen vanhempansa olivat ulkona salakuljetusretkillä, ihmettelivät he sitä suuresti.
"Mutta rakkaat ystäväni", sanoi Angela silmänräpäyksen vaiettuansa, "voitteko sanoa minulle, minne vanha Kaisa on joutunut, tuo ilkeä ihminen, joka oli lapsuuteni pahin vitsaus?"
"Kyllä, sen voin sanoa neidille", vastasi Anna Leena. "Hän jäi vielä vähäksi aikaa tänne ylös Ulrika Bryngelson'in kuoltua; hänen sanottiin olevan rikas, koska hän oli omaksi hyväkseen piilottanut osan kalliista salakuljetustavarasta, mutta kukaan kylässä ei tahtonut lähestyä häntä, sillä kaikki pelkäsivät tuota ilkeää akkaa. Kumminkin oli Matin, tuon ilkiön, joka petti Mustan Jussin, täytynyt saada vihiä hänen aarteistansa, sillä hän tuli usein hänen luoksensa ja esitti hänelle, että olisi vaarallista asua noin yksinään, eikä antanut hänelle rauhaa, ennen kuin hän muutti alas hänen luoksensa. Silloin tuli hän eräänä päivänä veneillensä, johon he kokosivat Kaisan tavarat; mutta juuri, kun heidän piti nostaa suurinta arkkua veneesen, putosi se sen laidalle; vene kallistui, Matti ja Kaisa suistuivat suin päin mereen, ja koska vesi on syvä siinä paikassa, täytyi heidän heti upota, sillä sittemmin ei heitä näkynyt. Kukaan ihminen ei tiennyt tästä, sillä se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa; kuitenkin sattui niin, että veljeni oli tuolla kaukana kallioilla kokoilemassa linnunmunia, ja hän näki, kuinka kaikki tapahtui; mutta kun hän oli ehtinyt alas, oli jo liian myöhäistä. Ylös alasin kääntynyt vene ajaantui rannalle ja parin päivän perästä tavattiin Matti Mattsonin ruumis merellä uiskentelemassa; mutta Kaisa äitiä ei ole koskaan nähty. Hän kai on haudattuna arkkujensa alle."
"Se oli kauhistuttava kertomus", sanoi Angela vakavasti.
"Niin, sillä tavalla käy sellaisten ihmisten; — joka pahaa tekee, se pahaa kokee", sanoi Anna Leena. "Mutta kas tuolla tulee se nuori herra, joka asuu meidän luonamme kylässä. Kenties herrasväki tuntee hänet?"
Nuori mies, kirjelaukku kainalossa, astui samalla kallioita ylös ja seisahtui hämmästyneenä, kun hän sai nähdä kreivinnan ja Angelan.
"Te täällä, herra Elgenström?" sanoi edellinen; "luulin teidän jääneen
Roomaan."
"Ei, heti sen jälkeen, kun te olitte matkustanut, sain semmoisen koti-ikävän vanhempieni perään, että jätin kaikki työni ja lähdin kotia. Mutta tultuani Ekepyyhyn, sain tietää, että koko perhe oli muuttanut Varberg'iin; matkustin sinne, mutta ikävystyin vihdoin kylpylaitokseen, ja silloin lähdin saaristoa kohden ja täällä olen kuleksinut ympäri, tehden luonnoksia ja modelleja. Erittäin hauska oli tulla tähän paikkaan, missä on kesytön luonto ja omituisia muistoja. Olen myöskin käynyt N——n majakalla, sillä halusin nähdä, olenko esittänyt sitä oikein korkokuvassani, mutta sitä ei enää ole olemassakaan. Sen hävitti hirveä myrsky vuosi sitten, ja nyt he rakentavat par'aikaa uutta sopivammalle paikalle."
"Sepä oli vahinko", sanoi Angela, "olisimme muuten matkustaneet sinnekin; mutta nyt saamme tyytyä siihen, että merirosvojen pesä vielä on jälellä; pian, saan nyt kuulla, ei sitäkään enää olisi."
"Jäättekö tähän kauemmaksi?" kysyi kreivinna, "vai seuraatteko meitä kotia? Meillä on tilaa vaunuissa!"
"Koska vanhempani luultavasti ovat palanneet Ekepyyhyn, vastaan otan mielelläni teidän tarjoomuksenne, matkustaakseni edes niin kauaksi teidän seurassanne", vastasi Alpi, ja koottuaan tavaransa sekä heitettyänsä hyvästi kalastaja- ja talonpoikaisvaimo-joukolle, joka oli keräytynyt vaunujen ympärille näkemään "Salakuljettajan tytärtä", josta nyt oli tullut ylhäinen neiti, mutta joka kuitenkin näytti niin hyvältä ja kelpo tytöltä, matkustivat he takaisin kotiansa tohtori Edelstedt'in luona.
* * * * *
Jos hyppäämme parin vuoden yli, saamme nähdä Angela d'Osoglio'n valkeassa hääpuvussaan, myrttikruunu hiuksissa Alpi Elgenström'in onnellisena morsiamena.
Alpin sisaret, Alma ja Silja, jotka ovat olleet Angelan ensimmäisiä ystäviä, olivat nyt myöskin hänen morsiustyttöinänsä. Mutta häitä ei vietetty Italiassa, vaan Ruotsissa, sillä appivanhempiensa kuoltua oli kreivinna antanut Edelstedt'in houkutella itsensä hänen vaimonansa muuttamaan hänen pohjoiseen kotiinsa. Hän oli tosin vanhanpuoleinen mies, vaan ei kreivinnakaan niin nuori ollut, ja he soveltuivat niin hyvin toisillensa, että heidän avioliittonsa tuli erittäin onnelliseksi. Eleonore Edelstedt jäi ainaiseksi veljensä luokse; he olivat luvanneet toisillensa, ett'eivät he milloinkaan eriä, ja nyt kun Alpin vaimo oli Eleonoren paras ystävä, tuli hänen olonsa heidän kotonaan kaksinkerroin viehättäväksi. Alpi Elgenström'in korkokuva kaunisti hänen huonettansa; jäljennöksen marmorissa oli Angela saanut lahjaksi äidiltään, kun hän meni naimisiin. Hän ja hänen miehensä viettivät talvensa tavallisesti Roomassa, jossa hän työskenteli ahkeraan atelierissaan sekä voitti pian tunnetun nimen taiteilijain joukossa, kun Angela levitti hauskuutta kodissaan, josta pian tuli kokouspaikka kaikille merkittävimmille henkilöille taiteen ja kirjallisuuden maailmassa.
Kesällä he olivat usein Ekepyyssä taikka Edelstedt'in luona. Angela toi hauskuutta kaikkialle muassaan, minne hän vain tuli. Hänen suurista silmistään oli kadonnut mietiskelevä katse, sillä hän oli löytänyt haluttunsa: avun kaikissa suruissa, onnellisen kodin täällä maailmassa sekä toivon vielä onnellisemmasta, kun tämä elämä monine koettelemuksinensa oli loppunut. Tässä toivossa kasvattaa hän lapsiansakin, kahta poikaa ja kahta tytärtä, tervettä, eloisaa nelilehtistä, joka näyttää tulevan vanhempain iloksi vanhoina päivinä.