Salakuljettajan tytär eli Mitä aallot kertoivat

SALAKULJETTAJAN TYTÄR

eli Mitä aallot kertoivat

Kirj.

Emily Nonnen

Suomennos Johan Bärlund

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1890.

SISÄLTÖ:

     I. Kalastajan tyttö Svartviikissä.
    II. Kylässä.
   III. Salakuljetus.
    IY. Urhea päätös.
     V. Maantiellä.
    VI. Pieni kukkaistyttö.
   VII. Niilo.
  VIII. Titania.
    IX. Elsan ensimäinen esiintyminen.
     X. Yliskamarissa.
    XI. Lääkäri ja hänen sisarensa.
   XII. Vankilassa.
  XIII. Ekepyy.
   XIV. Muuan käynti sairaan luona.
    XV. Tunnustus.
   XVI. Mitä Elsa arveli.
  XVII. Venetsiassa.
 XVIII. Matkustus.
   XIX. Spezzian lahdelma.
    XX. Florensissa.
   XXI. Ikuinen kaupunki.
  XXII. Jälleennäkeminen.
 XXIII. Vieraissa käynti.
  XXIV. Lopputapauksia.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kalastajan tyttö Svartviikissä.

Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla, lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta, jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.

Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä hauroja.

"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa, minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."

"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle, käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota, minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää, katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.

"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan, aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin; joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin arka."

"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä, luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi elämän."

"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi
Anna Leena.

"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne hämärässä."

"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.

"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on", sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi, ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa, ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle, sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"

"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein jäätävä kylmyys seljässäni."

Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.

Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin.

"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle, sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä; tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit, oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria, ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla minun tyköni.' — Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida, oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, — ne olivat kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin kaunista."

Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen, niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa korvissamme.

"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:

    "On linna luja Jumala
    Kaikessa hädäss' auttaja."

"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin kaikessa hädässäni ja murheessani."

Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla istui.

"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet, sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin, kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä, mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka (se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.

"Väsyneeksi tulee laiskuudesta", huudahti äiti tuimasti, "Kaisa ehkä ei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso, tuolla hän tulee", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä ämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä, jotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat hiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut tulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa. Keltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä, ja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi ainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä akka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki lapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi Elsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi vavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. "Koskaan hän ei ollut nähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui ja uneksui kuni hupsu", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui äiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli ruveta huutamaan tuskasta.

Silloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri, tummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi jyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.

"Anna lapsen olla, Ulrika", huusi hän, "aina sinä torut raukkaa pienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan tyttöseni?" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita kiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.

"Niin sillä tavoin se aina on", sanoi vaimo katkerasti, "kukaan muu ei taida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo tyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden hän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä."

"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän; mutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää sisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo viinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla sisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa naisväen toralta myöskään."

Nämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe oli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan kanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä; sisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi otaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti seiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka varmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli, jonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.

"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa", sanoi hän tuimasti kaapin luona askaroiden, "vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi, ja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen matruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä."

Elsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle, missä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään sammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.

"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme", sanoi muuan seurasta, pitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; "tule tänne rakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun me näimme toisiamme."

"Anna lapsen olla, Kalle", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti tarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois niin pikaan kuin mahdollista.

"Nyt, hyvät ystävät", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, "kylläpä nyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se oli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia kun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta tullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei aavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen pesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun menemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se on kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa."

Hetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi taas puhua:

"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut."

"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä", mutisi Matti, muuan karsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi kasvoiltansa paljosta juomisesta, "olemmehan uskaltaneet henkemme ja jäsenemme hänen tavaroittensa tähden!"

"Tilin tekee hän", jatkoi Jussi, "jahka minä vaan käyn hänen konttorissansa."

"Emmepä siitä paljonkaan saa", mutisi Matti taas.

"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa alusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin sattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä. Hän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän itsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa merkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja meidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää ne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.", — "Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa", lisäsi Musta Jussi hetkisen vaiti-oltua, "mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei voi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää itseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet pahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot, ketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei ole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme asian."

"Minä tahdon olla mukana!" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen, niin että lasit helisivät, "siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan jää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen kuolemaan!"

"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?"

"Voit luottaa meihin", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui vaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin sanoi hän:

"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon kuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää uskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada osakseni, muuten en minä tule mukana."

"Mitä!" huudahti Jussi tuimasti, "luuleeko hän saavansa enemmän kuin jonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki tyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä."

"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella jupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua hänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä."

Matti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää Jussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme tahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin miesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä tilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset, vaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja pieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut puollustaa häntä.

"Sinä olet oma rohkea tyttöni" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti lapsen syliinsä, "sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä enemmittä nuhteitta."

Ulrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin erinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka takaisin ja sanoi: "Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän oli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle anteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas."

"Kuule nyt, Jussi", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle puolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; "tahdotko todellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota häneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi hänestä, sen neuvon annan sinulle."

"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän", vastasi mies; "sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme, että ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin", sanoi hän korkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi allapäin ja nöyrällä katseella, "koska kaikki välillämme nyt on oikein ja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme jälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä kantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään kalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena."

Nyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli sijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.

"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi", kihisi hän hampaittensa välistä, "sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on oikein, — aika ei ole vielä sisällä."

Hetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen raskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä liikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman selkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti ikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.

Tuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi korkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä muurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta hyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli oikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi kohta takaisin taas. "Täällä on jo ylen pimeä," sanoi hän, "minä en näe avaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa."

"Tulen kohta", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli hän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi avaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan sisälle.

Hitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi sisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka himmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo; siellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä sammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea ja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa menevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota oli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien välisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin esineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin asetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen, toiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m., kaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman piilopaikan.

"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä", sanoi Jussi, "mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja Almkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin viedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa tuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä", sanoi hän miehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta aukeamasta sisälle.

"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut", sanoi Kalle, katsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin että sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka valui maahan; "tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta saduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä, ikäänkuin lamppuina katossa."

"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja", vastasi Jussi nauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä kalliokäytävissä; "entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän sukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa ympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan tähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme vapaasti toimia mitä mielimme."

"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?" sanoi Matti, joka oli pistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat kasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti ympärillensä luolassa.

"Luullaan niinkin!" sanoi Musta Jussi; "mutta mitä se tekee tuollaiselle urhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta näistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja; me olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota, ja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit, niin lähdemme"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti itsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka silminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.

"Hyvää yötä, hyvät ystävät", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen tulleet ulos vapaasen ilmaan; "huomenna tapaamme taas ehkä toisemme. Tuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä."

Ja salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan
Jussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.

TOINEN LUKU.

Kylässä.

Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja. Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin, niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä, eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.

Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.

"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä," sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän kalansa vaikuttaisi."

"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään tekemisessä heidän kanssansa."

Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle. Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle, kuten tekevät muille lapsille!"

Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä meidän kanssamme?"

Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.

Mutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten kallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat kertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen rauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.

Tyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas matkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan kumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän arkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi ja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat rikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli vapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien alla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja kuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän meni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa noin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen olevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja vertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.

Elsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä; mutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi, oivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti vettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja koetti nousta seisaalle.

"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut", sanoi hän ruotsiksi, mutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.

"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan nähdä miten on käsivarteni laita?"

Elsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti; sillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan tulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.

"Paljon, paljon kiitoksia", sanoi muukalainen, joka oli erittäin hyvänluontoinen mies; "mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on tehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki, miten tulla edemmäksi?"

"Jos te voitte käydä kappaleen matkan", sanoi Elsa, "niin muistan että tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin yksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä varmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin huolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun täytyy sitten kiiruhtaa kotia."

He kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa putoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä vastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka jälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin Elsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa ja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä kauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja viittaavan kädellänsä jäähyväisiä.

KOLMAS LUKU.

Salakuljetus.

Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla. Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä, sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva, josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän, "aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä; voi, isä, enkö saa tulla mukana?"

Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä, mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että seisot täällä ja ammottelet."

Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista, sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.

Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä. Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö. Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama, niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.

Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.

"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se saattaisi herättää huomiota."

"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana", sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"

Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen veneesen, sitten toiseen.

"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."

"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle", ja tuo suuri laiva, kaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti luotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten kääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.

Mutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon ja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan, suuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen pohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti jyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia ilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima tuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi erkaantui kauvaksi seuralaisestansa. "Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin mahdollista, Matti", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen kuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli vaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.

"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa", sanoi isä; "lapsi parka mitenkä hän tutisee."

"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista hirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi", ja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.

"Hiljaa", huudahti hänen miehensä; "mikä se oli?" Ja samassa kuului kimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla vihellyksellä.

"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset! Kalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin kuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä."

Miehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot kohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni palli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli käsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa tulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja tarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.

Salakuljettajan tytär.

"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse", kuiskasi Kristian; vielä hetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!

"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?" sanoi Kalle, "ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut."

Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.

"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön veneen pohjalle.

"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."

Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan ikkunasta.

"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa, "tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa, onko tämä oikea maallemenopaikka?"

Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.

"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti; jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"

Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti kalliolta alas mereen.

"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.

"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta asettumaan vastarintaan."

"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi, ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat palkan siitä ukkorenttu.

"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota, tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.

"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."

Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli, tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.

Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.

"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen", käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin sinne."

Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä, melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.

Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:

"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."

Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä haikeasti nyyhkien.

"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle, kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."

Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.

"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.

"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä, lapseni!"

"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata täällä koko yötä."

He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat, jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla lähdettiin rannasta.

Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat kadonneet näkymöltä.

Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.

Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä, jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen jalkainsa edessä.

"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen huuliltansa.

"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.

"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."

"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"

Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä, nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille kasvoillensa.

"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."

Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta, jotka olivat puuhassa toisaalla päin.

Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko, joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.

Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat; mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä; pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.

"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.

Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.

"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.

"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."

Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja kostealta.

"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"

"Oi, äiti", nyyhki Elsa.

"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen vielä. Minä tunnen… että tulee loppu pian…" Hän voi tuskin saada lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo… sinä löydät hänen osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta… hän pitää sinusta murhetta… hän sanoo sinulle…"

Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin päänaluiselle, — hän oli kuollut.

Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.

Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"

Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi, kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä nukuksiin.

NELJÄS LUKU.

Urhea päätös.

Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville. Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö surkuteltavampaa asemaa?

Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä, kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, — semmoisena ei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää, valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli suudellut äitiänsä.

Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön. Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän, "kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".

Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun, lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.

Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen, niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä. Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.

Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä, joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.

Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä; hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua, jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet, ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta. Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.

Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan, ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta, ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää. Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.

Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden; muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin, vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa, silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin, jossa täti asui.

Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli, istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.

"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta, kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu vankeudessa?"

Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:

    "On linna luja Jumala
    Kaikessa hädäss' auttaja."

Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä uskovaisia lapsiansa.