VIIDES LUKU.
Maantiellä.
Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä, joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte, kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.
Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla, joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.
Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.
Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.
"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen ruutuisella nenäliinallansa.
Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.
"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet, ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"
Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H——ssa. "Ehkä on tämä H——?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.
"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H—— on suurempi kaupunki; mutta ei sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni…"
Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.
"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo ylen kauan."
Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.
KUUDES LUKU.
Pieni kukkais-tyttö.
Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa; mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta pieneltä somalta tytöltä.
"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön", kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli pudonnut pilvistä.
Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti
Polle takaisin kotiansa.
Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta; mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä, joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.
He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon, ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua, joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät, valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä, näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.
"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää, kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan, kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä, niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä, mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi, täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän, vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä ja mitä sitten oli tapahtunut.
"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on poikkeessa!"
"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt niin huokealla kaupalla.
"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä läpitunkevilla silmäyksillä.
Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi, ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän. "Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."
Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin hän ei koskaan olisi voinut paremmin.
"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"
Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.
"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli kysymystä."
"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa, kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo asetti herneitä kuivumaan.
"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen mansikoita hänelle."
"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva, kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."
Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä piipustansa.
SEITSEMÄS LUKU.
Niilo.
Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut mitään aavistustakaan.
Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.
"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö" oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa, väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.
Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.
Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut; hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä, ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."
Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään, että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa sanoi hänen tehneen oikein.
Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.
Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa, ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan; hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli; eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan, ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä huoneissa.
"Rakas Rosenkvistini", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat yhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko sukankudin kädessä. "Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että sinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi ja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että Elsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut käynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin saanut kanoistani!"
"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni", sanoi ukko sävyisästi.
"Mitä!" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. "Oma poikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen katukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että milloinkaan menin naimisiin!"
Hän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat pehmeiksi kyyneleistä.
"Mutta, rakas Saarani", sanoi miehensä hänelle, "olehan toki järjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia asiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän lapsiraukan."
"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja ja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän voinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on. Mimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja sen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo raukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka silmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on tyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle kerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!"
Ja kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta puikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä katsomatta.
Kauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa piipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti hän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi kiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan lämpimän vaikutuksesta.
"Tule tänne, lapsi raukka", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi kohta hänen vieressään.
"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut sulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai eikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin hirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle, lapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan."
Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua kohtaan! Olen kyllä nähnyt… kotonani… mihin semmoinen jumalaton toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti… ja palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"
Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista, joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala tietää, että niinä toden sanon."
"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä vastausta."
Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin, surullisesti katsoen akkunaa kohden.
Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen. "Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli tullutkin.
Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne, jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)
Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä rauhassa.
Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista. Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt. Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan päätöksensä.
Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle, ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin lempeydellä.
Niilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään tutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen jalomielisyyttään.
"Hän on jalo poika", sanoi äiti, "koska hän voi olla niin hyvä tyttöä kohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen omassa äidissään!"
Niilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko ravisti päätään, miettien: "äiti raukka, mitenkä käyneekään kun vihdoinkin saat tietää totuuden!"
Aurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen virkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta ja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti viemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa niin onnelliseksi. "Ja kuitenkin", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä nauttiessaan aamu-ilmaa, "on minun laitani paljon parempi kuin isä raukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä hänet niin vapaana kuin minä olen!"
"Jumala olkoon kanssasi, lapseni", kuiskasi herra Rosenkvist hänen korvaansa. "Ilmoita minulle joskus kuinkas voit"; ja salaa pisti hän tytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist syleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri läiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.
KAHDEKSAS LUKU.
Titania.
Matkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli paljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän ihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja ajatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen huoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja tulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa kirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean kadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa astui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä aukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.
"Onko matami Ljungström kotona?" kysyi Elsa.
"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä."
"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8,
Pieni Myllykatu."
"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä."
Nähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa hetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko he ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla vastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.
Kauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen tullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.
"Voi sitä häijyä Niiloa!" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden perässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.
Tämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt oli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain ihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella niin surullisen näköisenä.
Niillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen seisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin edelleen, vastausta odottamatta.
Aivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä vapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat pitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä tuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa eivät mitkään aallot laulaneet hänelle: "On linna luja Jumala." Ah, eikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein sydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: "Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten kaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.
Siten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat silmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta huoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli hyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin, oli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla hiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja huiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä niin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka muuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän jäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan keskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti tumma mies yhtäkkiä ja huudahti: "Mutta mitä merkillistä sinulle on tapahtunut, lapsi parka? Poverina! Minä en salli milloinkaan pienen tytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta olenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?"
Elsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen vierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama vieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan lähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa tunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen ja avulias häntä kohtaan.
"Sano, miksikä itket, mia cara", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."
Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: "È si bella! hän on hyvin kaunis! Signore… mieleeni juolahti jotakin… juuri sen johdosta, josta äsken puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme… jonkun jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"
"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa voittain tuleva itsenäiseen asemaan.
"Älä pelkää, mia cara", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo raukka."
"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."
Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.
Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla, edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää, parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja, joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa, kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan kappaleen täytyi näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.
Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.
Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä. "Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."
Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.
Nyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli hänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä ketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli ollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja kauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta yhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi. Hänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua kaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen liikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea korvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi itkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin sillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.
Mutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin luokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta rohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan Crespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan kauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. "Ah, Firenze la bella!" huudahti hän, "ajatteleppa, carissimo jos kerran voisimme tavata toisemme siellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun kauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa kansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ajatellessani rakkaitani kotona!"
Ja tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine hioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi pitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin istuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin hän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa Italiaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, — kunnes huudettiin Pajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää valtaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.
Vaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat pian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen suloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä teaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa olivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta naiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä saavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja kujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen miellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.
Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan, että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa, sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään. Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut — eikä juuri vähänkään — teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat hurjiin mieltymyksen osoituksiin.
Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi: "Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille, se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna suuren riemastuksen."
YHDEKSÄS LUKU.
Elsan ensimäinen esiintyminen.
Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa, keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita, kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla; kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari, kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.
Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"
"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti silmäillen häntä.
"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten kuningattarelle olisi ollut sopiva.
Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle. Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot, jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon, tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas laattialle.
Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on kuollut!" huudettiin joka taholta.
Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois. Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen. Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin saattoi puhua.
"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen, jos hän vielä eläisi.
Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.
Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen. Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.
"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte tuskallisen rauhattomana.
"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en luule löytäneeni."
"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.
"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."
"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä! Hän on kerran pelastanut minun henkeni; povera piccola; voi jospa minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"
"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.
"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.
Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse. Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia kestävään levottomaan uneen.
KYMMENES LUKU.
Yliskamarissa.
Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi, lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan, vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.
Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut, vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.
"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta — en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."
Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.
Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.
Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen suloisella hupaisuudella.
"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani", sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."
Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut, ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat kuivuneesen maahan.
Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.
Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin, sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin, pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.
Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi. Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa! Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.
"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä unhota vanhaa Pajatso-isää."
"En milloinkaan!" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen varovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa olivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.
"Signor Crespini", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen sydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, "ottakaa tämä muistoksi hoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä hyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona."
Ihastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen kättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä. Vaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen, kunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja surullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.
YHDESTOISTA LUKU.
Lääkäri ja hänen sisarensa.
Nyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen sisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen käsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat hänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset elantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta hyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan uutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.
Tohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti kun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka juuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen talouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet. Saman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä hyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas nainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten parantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin vaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi voima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi tohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä; hän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja sisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät he uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he "ruokkeivat ja juottivat isoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat alastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona."
Mutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin käymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli hän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan aavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan täytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä tapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi tietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen että ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten kasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja, saattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä arvattavasti tulisivat kutsutuiksi.
Vähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut tavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa; mutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt vaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he päättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.
Lukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun tämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin, unohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt sitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen rakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli sitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän haluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti kaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.
Nuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta liikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he, ainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen kasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa sanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen polvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen kättänsä suudelmillaan.
"Ah", kuiskasi hän, "aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:
"On linna luja Jumala,
Kaikessa hädäss' auttaja."
Mielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli, niin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona, josta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille — sillä talo, jossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla — seinät olivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia, viheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat kullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä, pieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä näkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus- ja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä hän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa viihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous ja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin hänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja päivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa ja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja sisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi paljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen hetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson pienestä yliskamarista.
Täällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi tulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös — joka onkin paljon tärkeämpää — ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi hän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan, joka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä aukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa lempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen jalkoihinsa. "Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä Hän pitää murheen teistä."
Kuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli hänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että se olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka turhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän ponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä olisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut hänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen olonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä painoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui vankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä isänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina ollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli etsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä oli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin sulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein ja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän rajattomasti luotti.
Tämä mainitsi asiasta veljelleen.
"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän pelästyi teaatterissa", sanoi tohtori miettivästi; "tyttö sanoo salakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se toki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut muutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän tietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa talossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat ovat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin toiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden tullivirkamiehistä."
Kun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi häntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta, tuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän näyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:
"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua, tultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli kuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää. Vihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota, nimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin murheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt."
"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle kirjoitin", sanoi Elsa.
"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.