LEIOKRITOS.
Hän turmiota ennustava oliko?
MEDON.
No kuule! Lähtehelle nyt Kastaalian
Hän meni, palasi ja, puhdistettuna
Edellisen ja nykyajan tiedoista,
Hän taitti lehvän laaker-puusta pyhästä
Ja söi sen saadaksensa hengen jumalan.
Hän kohta liikutetuks' luolan höyrystä
Ja vavistukseen joutui, huulet vapisi
Ja tukka pystyyn nousi, pyhä houraus
Se kauheana loisti hänen silmistään,
Niin aivan kuin ois noussut sydämmestä maan
Kaikk' ilot, kauhut, tuskat tulevaisuuden,
Naispapin hengen kautta ilmi tunkien.
Hän virkkoi viimein vavisten: sun kuninkuus
Siis tahtoo tietää kohtalonsa kauttani;
Siis kuule, tiedä, päätä: siks kun kaatunut
Isänsä miekan kautta on Leontes, siks
Leiokritos on Salaminin kuningas.
LEIOKRITOS.
Noin kuuluivatko sanat, Delphon jumalan?
MEDON.
Naispappinsa ne omat sanat olivat.
LEIOKRITOS.
Siis oikein, Adamastor, onnelliseksi
Sä lausuit lähetystänne, ja ilolla
Mä teitä kuninkaallisesti palkitsen.
Mut ensin toinen työ on mulla tehtävä,
Juur äsken haaksirikko liki rantaamme
On tapahtunut, kaikk' on pelastettava.
Siis Xuthos vuoren rantaan joutuun rientäkää
Ja nimessäni mun nyt kansaa käskekää
Vesille kiirein venheet kaikki laskemaan.
Rukoilkaa kansaa, pyytäkää sit' auttamaan.
Jos saatte jonkun noista onnettomista
Pelastetuksi maalle, älkää epäilkö
Jos oiskin henkensä jo sammumaisillaan,
Niin häntä henkiin jälleen saada pyytäkää.
(Lähettiläät menevät).
KYMMENES KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Mit' onnessani, ylpeintä mi toivoan'
On suurempi, mun ensin tehdä tulisi,
Ellei nyt kiittää teitä, kuolemattomat,
Jotk' ihmis-onnen keskenänne päätätte.
On helpot ehtonne. On varma valtani,
Ellei Leontes kaadu kautta miekkani.
Mun miekkani? Leontes poikani? Jos en
Mä surmaa lastani, on varma valtani.
Jos hänen kuoloons' onneni mun perustuis,
Jos mulle säätty oisi hänet surmata
Tai itse hukkua, mä onnen, valtikan
Ja hengestänsä henkeni ain' antaisin.
Ja nyt, nyt saan mä kaikki nämät omistaa,
Jos vaan mä tahdon säästää hänen henkeään.
Mut kenen edest' olen vaivaa kärsinyt,
Ja vallastani kovat sodat kestänyt?
Juur hänen edestään. Mä itse tuonelaan
Koht' olen lähtevä, sen ikän' ilmoittaa.
Mut hän on nuori, häness' elän uudestaan
Ja vallitsen, ja työni, kunniani taas
On hänen kauttaan jääpä suvun perinnöks.
Mä häntä kohtaan nostaisinko miekkani?
Jos elää hän, ei kuolo ole loppuni,
Mut hänettä jo elo ompi kuolemaa.
Mä kiitän teitä myöskin siitä että saan
Nyt olla kuningas, en hallitsija vaan,
Ja täyttää oman sydämmeni toivoja.
Mut katso, kalastaja lähestyypi. Hän
Mua väistää. Niin on tapahtunut ennenkin.
Ei enää niin saa olla. Joudu luokseni,
Eubulos, sua kutsuu kuninkaas.
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Leiokritos. Eubulos.
EUBULOS.
Mlk' on
Sun tahtos?
LEIOKRITOS.
Lausu, riennätkö sä rannalta,
Kuss' alus tuntematoin hukkui äskettäin?
EUBULOS.
Mä saavun sieltä.
LEIOKRITOS.
Minkä sanoman sä tuot?
EUBULOS.
Sen sanoman, jok' ei lie sulle suloinen.
LEIOKRITOS.
Kaikk' onko auttamattomasti hukkunut?
EUBULOS.
Yks pelastettiin, vaikk' ei sulle mieluinen.
LEIOKRITOS.
Ken on se?
EUBULOS.
Nuorukainen, jonka pelasti
Mun poikan' aalloin kuohusta ja maalle toi.
LEIOKRITOS.
Ken olevansa sanoo hän ja mistä myös?
EUBULOS.
On suunsa suljettu ja niin myös silmänsä,
Ja hiukan henkeä vaan enää häness' on.
LEIOKRITOS.
Ja meren kuohuun hukkuneet on kaikki muut?
EUBULOS.
Uip' aaltoin harjoilla nyt pirstaleita vaan.
LEIOKRITOS.
Oi kova onni! Miks' en ennen tietänyt,
Nyt minkä tiedän? Tok' on pelastettu yks.
Ken hoitaa nuorukaista? Koetellaanko
Taas hengen kipunata häneen herättää?
EUBULOS.
Leontes, ollen läsnä, hänet korjasi.
LEIOKRITOS.
Ei huolta siis; on hällä hyvä hoitaja.
EUBULOS.
Jos mulle lupa sallitaan, oi kuningas,
Mä kysymyksen tekisin.
LEIOKRITOS.
Se sallitaan.
EUBULOS.
Siis sano, koska ihmisyyttä ilmoitat
Nyt puheessas ja muodossasi, valheko
Vaan oli puhe Rhaistehen tuon heittiön,
Kun nimessäs hän kielsi avun rannalla?
LEIOKRITOS.
Voi kaikki muuttaa silmänräpäys; en se,
Mik' olin ennen, enää olla tarvitse.
EUBULOS.
Kuin niin?
LEIOKRITOS.
Its', ukko, olet myös sen tunteva.
Jo ohitse on aika, jona rannalla
Sun täytyi ylenkatsottuna, köyhänä
Ja peljäten kuin lokki aaltoin kuohusta
Töin tuskin niukkaa saalistasi pyydellä,
On ohitse se aika, vanhus, eikä taas
Se palaja, niin voipi kaikki muuttua.
EUBULOS.
Voi!
LEIOKRITOS.
Maasi entisen saat kohta takaisin,
Omilla juhdillas saat kyntää peltosi,
Ja omat laihos leikata.
EUBULOS.
Voi kuningas!
LEIOKRITOS.
Sä vihaat Rhaistesta ja pelkäät että hän
On sulta ryöstävä, mit' olet saanut taas;
Saat olla huoleti, nyt olen turvasi,
Ja suurempi lie valtani kuin hänen on.
EUBULOS.
Voi mitkä mustan murheen pilvet nousevat!
LEIOKRITOS.
Mä tiedän ettei sua oma kohtalos
Niin huoleta kuin hänen, jok' on turvissas.
Tekmessan tähden pelkäät, jätä pelko pois!
Hän kadotettunsa on saapa minussa.
Vaikk' onkin Aias kuollut, jos hän huolehtii
Eurysakesta, kuningas mä olen myös
Ja voin ja tahdon häntä hoitaa hellästi
Ja kohtalonsa keventää.
EUBULOS.
Mä äsken näin
Lähettilääs kun palasivat luotasi.
Oi onneni, oi toivoni, jää hyvästi!
LEIOKRITOS.
En, vanhus, ymmärrä sun turhaa puhettas.
Sä vaikeasti valitat ja huudat "voi"
Kun sulle hyvää muutosta mä ennustan.
Sinua turmiollako mä uhkailen?
Siis onko paha rikastua köyhästä
Ja kurjuudesta päästä armoon kuninkaan
Ja nähdä kohtalonsa kukoistavan taas?
Vai luuletko sä että asuu viekkaus
Mun lupauksissan' ja että valheilla
Mä turvatonta tilaas tahdon pilkata?
Oi Zeusin kautta! Onnetonta polkemaan
En syntynyt. Jos olin kova kohtaasi
Mä ennen, olin pakosta, en halusta.
Mua ymmärrä.
EUBULOS.
Jo liiaks sua ymmärrän.
Se juuri että suoraan totta puhut nyt,
Se mua huolettaapi, sillä, kuningas;
Se näyttää ettet pelkää enää ketäkään.
LEIOKRITOS.
Siis onneani pelvotonta kadehdit?
Sä peität itses syviin arvoituksihin.
EUBULOS.
Ne, kuullen kysymykseni, ehk' ymmärrät:
Viel' onko elossa Eurysakes, vai ei?
LEIOKRITOS.
Ei ole. Perusta siis toivos toisehen,
Eurysakeessa turvaa etsit turhaa vaan.
EUBULOS.
Oi ilkityötä! Eikö kosto jumalten
Noit' ole kukistava, jotka murhaavat
Mit' isäin maa on synnyttänyt jalointa?
Ei löytyne siis sallimuksen johtajaa?
Mä elän, Telamon on kuollut, kuollut on
Myös Aias, ompi murhattu Eurysakes.
Mä mato ryömin vielä päivän valossa
Ja heitä peittää yö! No, äsken lupasit
Sä onneani edistää; nyt miekkasi
Mun sydämmeeni pistä. Se on ainoa
Työ hyvä, josta tahdon kiittää sinua.
Mä eläisinkö nähdäkseni valtaasi,
ja maineen kuullaksen' Atridin voitoista,
Kun olen kaiken rakkauden puutteessa,
Ja tulevaisuus kieltää koston nautinnon.
Mun vereni nyt jalkais juureen vuodata.
Mä soisin että Nesson myrkyn lailla se
Sun päälles vuodattaisi kaiken vihansa
Ja sinut korventais.
LEIOKRITOS.
Sä olet katkera,
Mut murhe katkeroittaa, itse katkera.
Jos oikein tahi väärin vihaat minua,
Sen päättäköhön Zeus, mä annan anteeksi.
En onneani ansaitseva ois, jos en
Mä tuntisi myös ett' on parhain lahjansa
Ett' armias ja suopea nyt olla saan.
Mua vihaat. Viha, ei se pysy ainiaan,
Ei enemmän kuin talven lumi vuorilla:
Se sulaa kun vaan hyvyys kevät-ilmallaan
Sit' uupumatta päiväkaudet hautelee.
On aika tuleva, sä jolloin ymmärrät
Ett' Aiaan suku yksinään ei ansaitse
Sun rakkauttas, eikä yksinänsä myös
Sit' omista. Siks pane jääsi vastaani,
Sen lempeyden auringolla sulatan.
(Eubulos menee pois.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
LEIOKRITOS (Yksin.)
Hän menee pois, ei viitsi edes vastata.
Vaan en voi vihastua. Milloin, jumalat,
Noin rakkaana mun sukuani pidetään?
Jos saarellan' ois joku tunne, jossa ois
Noin jalo itu höystyvä, mä siemeneks
Mun sydämmeni kappaleiksi hakkaisin
Ja kostuttaisin verelläin. Oi rakkaus,
Uskollisuus! Oi teidät vielä löydän mä,
On mulla tahto, eikä löydy ketäkään
Nyt enää, jota pelkään, olen kuningas.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Aukea ranta. Kaukana merellä luotoja ja karia. Rannalla venheitä ja laivan kappaleita. Hiekalla, lähellä tuuheata, väärää puuta makaa hengetönnä haaksirikkoon joutunut nuorukainen.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Leontes. Hyllos.
HYLLOS.
Pois käskit kansan, käskit meidät jättämään.
LEONTES.
Mit' auttaa meitä tyhjä uteliaisuus?
HYLLOS.
Mun käskit jäämään, olen huono auttaja.
LEONTES.
Sä tahdot auttaa sä, sen tekos todistaa.
HYLLOS.
Myös muut niin tehneet ois, jos ois vaan tohtineet.
LEONTES.
Kai tuulen, meren myrsky heitä säikytti.
HYLLOS.
Ei ne, mut isäs viha meitä uhkaava.
LEONTES.
On tämän nuorukaisen hengen kipuna
Kai syvään nukkunut, jos ei sit' aalto lie
Jo sammuttanut. Mene, vuode valmista
Puun suojaan tuohon, jossa hän saa levätä
Siks kunnes hänen herättävät jumalat,
Me turhaan koemme.
HYLLOS.
Nyt kuule, ruhtinas,
Mun ajatukseni, vaikk' et sä tahtone
Sun isästäsi kuulla mitään. Vihattu
Leiokritos on täällä. Eipä yksikään
Hänelle sydämmestään soisi onnea;
Toist' ahneus ja toista pelko pakottaa.
Ei rakkauskaan kuninkaihin entisiin
Vihamme syynä häneen ole; isät vaan
He Aiaan ynnä Telamonin muistavat.
Me nuoret hänen tekojansa vihaamme,
Juur' julmaa, väärää väkivaltaisuuttansa.
Myös sinun täytyy varmaan niitä vihata.
Mut sano sana vaan, me sua seuraamme
Jos minne käsket; tule kuninkaaksemme.
Sua rakastamme, suosimme ja tunnemme
Myös mitä sydammessäs kätket. Tekosi
On todistanut jalouttas ylevää.
Siis ota valtikka ja poista häpeä.
Jok' isäin maata painaa: väkivalta vaan
Se täällä vallitsee, ja ihmisapua
Nyt täällä hädänalaiselta kielletään.
Me sinuun turvaamme.
LEONTES.
Eubulos onpiko
Sun isäs, kalastaja, jonka puolesta
Sä äsken vasten väkivaltaa taistelit?
HYLLOS.
Miks' kysyt, ruhtinas? Ei tuntematonta
Lie sullo ett' Eubulon poika olen mä.
LEONTES.
On mulla myöskin isäni, Leiokritos.
HYLLOS.
Maan oman pojiks' itsemme me katsomme,
Me nuoret, niin myös sunkin tehdä tulisi.
On Salaminin käsky meille kallihin;
Ja jos se huutaa ankaralla äänellä:
Kukista hirmu-haltia, maan sortaja;
Ei silloin kenkään meistä viivy epäillen,
Mut meitä johtaa tulee sinun.
LEONTES.
Hurja mies!
Mua etkö ymmärrä, vai halveksitko sä
Mun hellää varoitustani, kun rohkenet
Kapinan huutoa nyt vielä uudistaa?
Jos vielä tuota kieltä käyttää uskallat,
Mä tällä kaksiteräisellä miekallani
Sun pääsi häijyn kieles juureen halkaisen.
Sä ymmärrätkö nyt mun mielipiteeni?
HYLLOS.
On selvä puheesi, mä sua tottelen,
Sen teen mä rakkaudesta, en pelosta.
LEONTES.
Mä luulen hukkunut tuo kättään liikutti.
HYLLOS.
En aatoksissani mä sitä huomannut.
LEONTES.
Oi eikö täällä lääkäriä parempaa
Meit' ole? Eikö taito ruohoin voimalla
Vois tuottaa apua?
HYLLOS.
Suo tänne kutsua
Sokea vaimo; vaikka onkin sokea
Hän tietää, näkee enemmän kuin näkevä.
LEONTES.
No, nouda hänet!
HYLLOS.
Häntä tänne johdattaa
Voi ehkä saattajansa. Jos hän saapuu, pois
Mä mennä saanen.
LEONTES.
Kas, mun isän' lähestyy.
Nähnenkö unta, onko tuo Leiokritos,
Niin muuttunut, niin tyyni nyt ja iloinen
Kuin äsken synkkä, suruinen. Oi jumalat!
Mit' on nyt tapahtunut? Muuttaneetko on
Lähettiläät, vast'ikään tänne saapuneet,
Hyvillä sanomilla hänen mielensä.
Mä heiltä ihmetellen kuulin, ett' ois hän
Pelastamahan käskenynnä kaikkia.
Nyt ihme suurin kun nään hänen tuommoisna.
TOINEN KOHTAUS.
Leiokritos. Leontes.
LEIOKRITOS.
Leontes, jalo poikani! Kuink' edistyy
Sun jalo työsi ihmis-avun annossa?
LEONTES.
Yks, näät, on pelastettu meren vallasta
Mut kuolon ei.
LEIOKRITOS.
Hän näkyy syvään nukkuneen,
Ja paha ol' ett' apuamme viivytti
Nuo asiat ja pahin niitten suhtehen,
Jotk' aallot nieli. Ehkä kansalaisia,
Helleniläisiä ne oli. Orja vaan
On tää ja jos vaan katsoo hänen vaatteitaan,
On muukalainen, ostettu tai ryöstetty.
LEONTES.
Pukunsa, pedon pikemmin kuin ihmisen,
Sen luulon todistaa; mut katse kasvojaan,
Oi isä, liekkö Hellaan maassa syntynyt
Tuon valjun nuorukaisen kuvaa kauniimpaa?
LEIOKRITOS.
Haa!
LEONTES.
Mikä jalous on tuolla otsalla!
LEIOKRITOS.
Mi näky!
LEONTES.
Noiden silmäin kanssa sammuneet
On varmaan monet salamat.
LEIOKRITOS.
Oi ihmettä!
LEONTES.
Nuo huulet, uhkaavaiset vielä kuolossa,
Ja kuinka hellät kuitenkin! Hän varmaan on
Helleniläinen, vaikk' on kova onnensa
Hänt' asettanut halpaan tilaan.
LEIOKRITOS.
Olit laps
Kun Trojaan riensi sankarimme. Muistatko
Sä kilpiurost' Aiasta?
LEONTES.
On silmissäin,
Kuin öinen näky, laivasto ja sankarit;
Mä muistan lähdön riemut, valitukset myös;
Jaloa sankaria, joukon johtajaa
En muista.
LEIOKRITOS.
Tuohon nuorukaiseen silniäs luo.
Juur semmoinen ol' Aias, vähän vanhempi
Ehk' oli hän, mut kasvoiltansa pulskempi
Ja loistavampi voimissansa nuoruuden,
Vaan muuten kaikin puolin yhden näköinen,
Niin että hämmästyin kun hoidettavas näin.
LEONTES.
Voi, isä, meitä, voi, jos oisi sallimus
Eurysakeen nyt rantahamme saattanut.
LEIOKRITOS.
En tiedä minkä turmion hän meille tois,
Kun makais kuolleena kuin nuorukainen tää.
LEONTES.
Hän näyttää kuolleelta, mut elpyis uudestaan
Jos häntä taitavasti hoidettaisiin vaan.
LEIOKRITOS.
Tääll' onko ketään taitavata hoitajaa?
LEONTES.
Sokea vaimo kalastajan majassa
On toivoni, mä tänne hänet kutsutin.
LEIOKRITOS.
Mut jos hän Aiaan pojan henkiin herättää?
LEONTES.
Se oisi onnensa, mut meille turmio.
LEIOKRITOS.
Huoletta ole, auta häntä minkä voit.
Ken ikään lienee hän, ei vaan Eurysakes
Hän ole, syvään nukkuu Aiaan suku jo
Eik' ihmistaito sitä enää herätä.
LEONTES.
Oi ilosanomaa! Mä oikein lienenkö
Sua, isä, ymmärtänyt.
LEIOKRITOS.
Aika surkea
On kadonnunna, jona pelvon orjana
Mun täytyi poveen peittää parhaat toiveeni.
Nyt kuninkaana olla saan, saan tahtoni
Ja työni yhteen sovittaa. Ei horju, ei,
Mun valtikkan', on kuollut kilpailijani.
LEONTES,
Ja miten, missä? Ken toi ilosanoman?
LEIOKRITOS.
Sen Spartan kuninkaalta, Menelaolta,
Toi lähettini äsken. Missä, mitenkä
Eurysakes on kuollut, en mä tutkinut,
Ja tutkia en huoli; todeks kuolonsa
On ilmoitettu minulle, se kyllin on.
LEONTES.
Oi suuret jumalat! nyt loppui huoleni,
Jok' ilopäivää nuoruuteni pimitti
Ja sorti elon innon. Nyt se loppui siis.
Nyt kirkas tulevaisuus mua odottaa
Ja pitkä ikä, Moirain langan lupaama.
LEIOKRITOS.
Nyt vasta valtikkani mulle iloks on,
Kun saan sen jättää perinnöksi miehelle,
Jok' ymmärtää sen arvoa, kun havaitsen
Miten jo miellyttää se sua toivossa.
Sä ennen olit kylmä; valtaa, kunniaa,
Noit' elon kultalahjoja, sä halveksit.
Nyt onnellinen olen, täys' on toivoni,
Kun onneni myös sinä tunnet, tahdot myös
Siin' osaa ottaa.
LEONTES.
Nyt siis olet kuningas;
Ja oikeutta Salaminin hallintoon
Ei kellään ole suurempaa kuin sulla on.
LEIOKRITOS.
Viel' elää Teukros entis-suvun sukua,
Mut hältä puuttuu ystäviä, voimia.
LEONTES.
Jos tuliskin hän sotajoukkoineen, mi siis?
Miekalla oikeutta miekan vastataan,
Muut' oikeutta ei oo hällä. Telamon,
Isänsä, hänet hylkäs jo ja vihassaan
Pois ajoi kodistansa, Salaminista.
Hän miekkaan vaan ei oikeuteen luottaa voi.
Ken häntä pelkää?
LEIOKRITOS.
Sua siis Eurysakes
Peloitti oikeudellansa valtikkaan?
LEONTES.
Ol' oikeudessansa voima verraton.
LEIOKRITOS.
Niin, jos se oisi tunnustettu, muuten ei.
LEONTES.
Se kiellettynä kauheampi ollut ois
Mun silmissäni.
LEIOKRITOS.
Nyt sä lasket leikkiä!
LEONTES.
En isä. Kuninkaana jos Eurysakes
Ja tunnustettuna ois tänne tullut, sä
Häll' oisit kieltämättä vallan antanut.
Mut jos hän ois vaan valtaoikeudellaan
Ja yksin ystävittä tullut vaatimaan
Taas valtikkaa, jok' oli ollut isänsä,
Oi silloin.
LEIOKRITOS.
Miekkani ois riidan ratkaissut.
LEONTES.
Mä sitä, isä, pelkäsin, mut ensin ois
Tuo miekkas meidän välillämme päättänyt.
LEIOKRITOS,
Hänt' olisitko puolustanut hengelläs?
LEONTES.
Ja oikeuttaan miekallani, vaatinut
Velvollisuus sit' oisi.
LEIOKRITOS.
Isääs vastaan myös
Sua ryntäämähän vaatinunna puolesta
Tuon muukalaisen?
LEONTES.
Kuule, mitä aina oon
Ma kauhistunut tulevaista miettien
Ja muistaissani mikä tapahtua vois;
Mun alakuloisuuteni nyt ymmärrä.
Mä vaivoissani aattelin, ja nukkuen,
Kun joskus sylihinsä armas unetar
Mun sulki säälivästi, aina uneksin,
Ett' Aiaan poika ehkä tänne saapuisi
Ja valtikkansa anastetun vaatisi.
Mä silloin välillänne oisin seisonut
Ja nähden isän tuossa, tuossa ruhtinaan,
Mun oisi tullut valita.
LEIOKRITOS.
Haa, vaikea
Tuo vaali sangen!
LEONTES.
Eipä juur niin vaikea
Kuin raskas sekä sydäntäni särkevä,
Kun päätökseni tein jo.
LEIOKRITOS.
Kuinka kuuluu se?
LEONTES.
Mua rakkaus sun avuksesi vaatii, mut
Velvollisuus mun kuningastan' auttamaan.
Jos semmoisna hän vaatii turvaa käteni,
Sen nostan sua vastaan, vasten kaikkia.
LEIOKRITOS.
Kuin miettiväinen tieto-viisas unhotat
Sä aatteen tyhjän tähden luonnon kaikki lait
Ja tosi-olot. Suuttunenko, poikani,
Vai nauranenko? Hyv' on, ettei sallimus
Suo houreillesi tilaa työhön ryhtymään.
Unohtukoon se. Aika uusi alkaa nyt.
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. Sanansaattaja.
SANANSAATTAJA.
Hyv' ompi että löysin sinut, kuningas,
Sua kauvan turhaan etsin.
LEIOKRITOS.
Miksi?
SANANSAATTAJA.
Kutsumaan
Sua heti asuntoosi.
LEIOKRITOS.
Heti lausut sä;
Mi pikaisuutta vaatii?
SANANSAATTAJA.
Oma onnesi.
LEIOKRITOS.
On vakaa onneni.
SANANSAATTAJA.
Sun linnas, kuningas,
On rahvas piirittänyt. Yhä lisäytyy
Väkeä. Huhu kertoo Aiaan suvun nyt
Eurysakeessa ikipäiviks sammuneen,
Ja kansa tahtoo tietää kussa, kuinka on
Hän, Aiaan poika, kuollut. Vasten toisiaan
Kaks puoluetta seisoo. Rhaistes puolellaan
Hän kiljuu kovasti, ja rahvas toisella
Niin huutaa ettei eri ääntä kuulla voi.
Mut sua kaikki nimittää ja sulta vaan
He vaatii, toiset turvaa, toiset selkoa.
Siis joudu. Kiviä jo heitetään, ehk' on
Jo kohta miekat paljastetut.
LEONTES.
Isäni,
Jää tänne, minä riennän, pian miekkani
On rauhaan asettava kansan kapinan.
LEIOKRITOS.
Sä jää, mä riennän, olen itse kansani
Mä hillitsevä. Levätköhön miekkasi;
Miekalla tehty rauha on kuin hiljaisuus
Välillä ukon salaman ja jyrinän.
LEONTES.
Mut millä keinoin noita valapattoja
Sä mielit hillitä?
LEIOKRITOS.
Mun huolen' olkoon se.
LEONTES.
Siis mennään molemmat.
LEIOKRITOS.
Ei, yksin menen nyt,
Mä sinut tunnen, sinä vihaan vimmastut.
On varmin rauhan rakentaja laupeus.
LEONTES.
Oi kummaa eri-mieltä! Mitä suhteita
Mä säälin, niitä poljet sä, ja rikoksiin,
Mä joita rangaisisin, et sä vihastu.
Ken antaa vallan sokealle rahvaalle
Sua vastaukseen vaatimahan kuolosta
Eurysakeen? Hän kuollut on, se kyllin on.
Sä olet kuningas.
LEIOKRITOS.
Ja siis mä laupias
Voin olla. Hyvästi!
LEONTES.
Käyt yksin, enkö saa
Mä olla apunas jos rahvaan vimmassa
Mua tarvitsisit?
LEIOKRITOS.
Vertasi ei tippaakaan
Näy miekallan', ei huolta siis, jää hyvästi!
(Menee.)
NELJÄS KOHTAUS.
Leontes. Haaksirikkoinen.
HAAKSIRIKKOINEN.
Hoi, odota!
LEONTES.
Hän herää, kieli Hellaan on.
HAAKSIRIKKOINEN.
Oi viivy, viivy hetki, hurja!
LEONTES.
Hämärtää
Nyt uni hänen mielessään.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mies, sanon ma,
Luodosta pidä kiinni.
LEONTES.
Toverillensa
Hädässä noin hän huutaa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Äiti, äiti, oi!
LEONTES.
Hän äitiänsä mainitsee, hän lieneekö
Myös hädässä, vai hyvästikö äidilleen
Hän huutanee? Oi kuink' on sulo äänensä!
Hän nuori on; ja nimi kallein kaikista
Ei vielä ole kuollut hänen huulillaan.
HAAKSIRIKKOINEN.
Sun pelastan, ei huolta! Haa, sä pettäjä,
Nyt kuole! Voi!
LEONTES.
Hän mielessänsä taistelee,
Vaikk' ei nyt toimeen pysty kuollut kätensä.
Mä tahdon häntä puhutella. Nuori mies,
Sä pelastettu olet, lepää.
HAAKSIRIKKOINEN.
Jumalat!
Hän luodolla on yksin, turvaton. Oi kuin
Hän huutaa: armoa!
LEONTES.
Ken on tuo turvaton?
HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, syöksy Hadeen hautaan, ettei löytäisi
Zeus ketään, jota salamansa peljättäis,
Kun sen hän tänä hetkenä on säästänyt.
LEONTES.
Mies nuori, silmäs aukaise ja toinnu taas.
Oi mitkä näöt kauheat nyt herättää
Näin suuren raivon?
HAAKSIRIKKOINEN.
Surmaa minut koska et
Suo mulle voimaa kukistamaan kaikkea.
Voi äiti, äiti, en voi sua pelastaa.
LEONTES.
On suuri tuskansa, kun mereen hukkuvan
Hän näkee kalliimpansa, eikä auttaa voi.
HAAKSIRIKKOINEN.
Sä kuningas, noin ihmisien kiittämä
Ja kuitenkin noin rietas; eikö milloinkaan
Sua kosto kohdanne?
LEONTES.
Mua hirvittää kun noin
Hän kauheasti soimaa ehkä Zeusiä.
HAAKSIRIKKOINEN.
Sua kansain ylikuninkaaksi kutsutaan,
Sua kuulee rahvas, kavala kuin sinäkin.
Edestäs, konna, vuoti Hellaan veri siis.
LEONTES.
Hän vasten ketä ihmistä tai jumalaa
Vihassaan raivoaa?
HAAKSIRIKKOINEN.
Te rosvot, laskekaa!
En syntynyt mä orjankahleen kantajaks,
Mut pojaks kuninkaan.
LEONTES.
Kai sammuttaneet on
Jo meren aallot valon hänen järkensä.
HAAKSIRIKKOINEN.
Kas, purje näkyy, hiljaa, jo se lähestyy
Ja laskee sinne, minne hänet jätettiin,
Nyt kaiu ääneni kuin jyry ukkoisen!
Oi tähden jumalten, Foboinaan laskekaa!
LEONTES.
Nuo sanat kertoi äsken vaimo sokea.
Mies nuori, kenen suusta olet saanut ne?
Ma sinuun tartun, herää, seikka selvitä!
Ken olet?
HAAKSIRIKKOINEN.
Haa, sä yksin olet, silmäni
Mua pettäneekö? Orja, miss' on kumppalis?
Sun yksin nään.
LEONTES.
Et pety, yksin olen vaan.
HAAKSIRIKKOINEN (nousten ylös)
Siis kuole!
LEONTES.
Kauttasi? Sä hullu, henkesi
Pelastajata noinko kiität, palkitset?
HAAKSIRIKKOINEN.
Voi teitä jäseneitä kunnottomia,
Miss' on nyt voimanne?
LEONTES.
Sua kiittämätöintä
Mä rangaisisin ellen katsois käytöstäs
Jumalten suomaks, tähden järkes puutteisen.
HAAKSIRIKKOINEN.
Oletko muita, etkä noita rasvoja?
Mun silmän' aukenee ja muisti heräjää.
Mä enkö äsken aaltoin kanssa taistellut?
Miss' ovat toiset saman hädän alaiset?
En ketään huomaa.
LEONTES.
Meren aalto säälittä
On kaikki niellyt.
HAAKSIRIKKOINEN.
Kaikki, kaikki, sanot sä.
LEONTES.
En vastausta parempaa sull' antaa voi.
HAAKSIRIKKOINEN.
Ei jäänyt ketään? Kerro kerran vieläkin
Tuo sulo sana: kaikki.
LEONTES.
Julma oot!
Kov' onni kumppalies sua miellyttää.
HAAKSIRIKKOINEN.
Zeus, ota kiitos sydämmeni vastahan.
On päivän valo silmilleni suloinen,
Ja vihatulla elollan' on arvonsa
Niin kauan kun vaan ajatus tuo tyydyttää,
Ett' ovat kovat vaivani nyt kostetut.
LEONTES.
Käy kohtalosi mulle aina oudommaks
Ja synkeämmäks, uhkaavammaks. Lausu siis
Ken olet?
HAAKSIRIKKOINEN.
Olen vieras haaksirikkoinen,
Pyhällä oikeudellansa kysyvä:
Maan minkä rantaan olen pelastettuna?
LEONTES.
Sä jouduit maahan, jonka maine kauaksi
On kuulunut, tää Salamis on mainio.
HAAKSIRIKKOINEN.
Maa, kallis maa!
LEONTES.
Hän kasvoillensa lankeaa
Ja huulillansa vaaleilla hän suutelee
Maan multaa hellemmin kuin sulho neitoaan,
Ja joka kerta kun hän päänsä kohottaa
Nään kyyneleitä kasvoiltansa valuvan.
Mit' ajatella tästä?
HAAKSIRIKKOINEN.
Terve isäin maa!
Mun kotimaani, Telamonin, Aiaan maa!
Sun näänkö, koskeeko nyt sua huuleni?
LEONTES.
Mua enemmän vaan oudostuttaa puheensa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mun aatosteni ikävöimä satama,
Sä, jonne toivoni on aina lentänyt,
Mun autuuteni koti olet Salamis,
Sä saari, jonka nimeä mun kieleni
Samahan aikaan lausumahan oppi kuin
Isän ja äidin nimeä. Nyt löysin sun,
Mä nään, mä kosken sinun pyhää maatasi,
Mä sitä syleilen ja nyt sen omistan.
Sä olet mun, ei kenkään meitä eroita.
LEONTES.
Oi järkikö vai hulluus häntä vallitsee?
HAAKSIRIKKOINEN.
Maan tämän lapsi, nuorukainen, olet myös,
Siis polves notkista ja kiitä armoa
Zeus jumalan, kun pelastajakseni on
Sun valinnut ja ensimmäiseks kaikista
Sun kuningastas tervehtimään maassansa.
LEONTES.
Mahdollisuus nyt liekkö rajans' au'aissut,
Mahdottomuuden vallan vienyt, koska nyt
Voi tapahtua mik' ei ennen saattanut?
Vai valtikkansa kadottanut tuoni lie,
Ja haamunsa taas päässeet ruumiillisesti
Vaeltamahan elävinä kuoltuaan?
HAAKSIRIKKOINEN.
Puhettan' etkö ymmärtänyt koska noin
Sä vaivut aatoksiin, ja etkä riemuitse,
Vaikk' olet jälleen saanut oman kuninkaas?
LEONTES.
Hän Aiaan näköinen on, sanoi isäni,
Ja oma kielensä, kun taannoin tunnoton
Hän uneksien näki äiti raukkansa
Luodolla seisovan, ja vihanvimmansa
Ja avunhuutonsa, ne kaikki yhtehen
Tekmessan kertomuksen kanssa sopivat.
Ei! mahdotonta! Kuollut on Eurysakes,
Ei kuolo heitä saalistaan. Jos miekkani
Juur heti huolet päättäisi ja pettäjän
Nyt rangaisisi rohkeasta valheestaan!
(ääneen)
Maan tämän kuningas siis olet, sanot sä,
Mik' ompi nimes.
HAAKSIRIKKOINEN.
Vieras tahi orja vaan
Sä lienet tässä maassa, joll'et tietäne
Mut kysyt, kuinka Aiaan poikaa kutsutaan.
LEONTES.
Mitenkä taidat todistaa ett' olet hän?
HAAKSIRIKKOINEN.
Sen todistavat kasvoni. Ei unhota
Zeus hallitsija-sinettiään istuttaa
Otsalle kuninkaaksi syntyneen.
LEONTES.
Ei vaan
Se otsan merkki aina riitä, jos niin ois,
Mun myöskin kuninkahan pojaks tuntisit.
HAAKSIRIKKOISEN.
Siis olet vieras täällä niin kuin arvasin.
Jos totta puhut sä, jos juoksee suonissas
Niin jalo veri, terve, terve meille siis!
Kuin tuntee nuori kotka, vuoren kasvatti,
Veikkonsa luonnon, lento-tavan rohkean,
Niin toisiamme tuntekaamme, auttakoon
Siis toinen toistaan. Työhön kiinni käykäämme!
Mult' ihmiset ja aallot vaatteet ryöstivät
Ja alastonna seison valtakunnassani.
Se sopimatont' on. Siis linnaan kiiruhda
Nyt pian Aiaan entisehen asuntoon,
Ja käske linnan ja sen aarteen hoitajaa
Lähettämähän mulle kaikkein kauniimman
Ja kallihimman asepuvun isäni.
Myös tulkoot orjattaret mua huuhtomaan
Ja voitamahan, että suolavedestä
Noin jähmettynyt ruumiini taas virkistyis.
Mua sitten seuraa kansan kokouksehen,
Ja katso silloin, ainoastaan sanoissa
Olenko Aiaan poika, täällä kuningas.
Sä katso saaren harmaapäitä urhoja,
Jotk' ovat nähneet isäni. Jos eivät he
Mun nähden riemukyyneleitä vuodattais,
Ois pettääksensä maininnut mun äitini
Nimeä Aiaan, Salaminin urhot ois
Mua suotta muinoin kilvillänsä kantaneet.
LEONTES.
Nyt kaikki yhdistyy sen todeks näyttämään,
Jot' olen peljännyt ja jot'en kuitenkaan
Voi estää. Mutta vielä keinon käyttänen,
Ennenkuin kokonaan mä jätän toivoni.
Sokea vaimo tulee tuolla.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mietitkö
Pitäiskö antaa apu anottu vai ei.
Jos niin, oot työstäs palkkaa saamaan tottunut
Ja väärin kutsut itses pojaks kuninkaan.
LEONTES.
Odota joku hetki vielä tyynenä.
Käy selväks kaikki, kun vaan ennätän
Mä puhutella sokeata vaimoa.
HAAKSIRIKKOINEN.
Mi pilkkaava on näkö yhtäläisyyden!
Pois käännän kasvoni ja tammen tuuhean
Mä taakse kätkeyn ja suljen silmäni
Jott'ei se kuva, jonka, etääll' ollen, hän
Mun nähdä suopi, muuttuisi ja hälveneis,
Kun lähemmä hän lähestyy. Oi äitini!
Sua saanenko ma koskaan nähdä hengissä
Niinkuin nyt näen haamusi?
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Tekmessa, (mukana.) SAATTAJA.
SAATTAJA.
Käy tänne päin,
Oi kuningatar, täss' on paikka.
TEKMESSA.
Kuuleeko
Leontes jos mä häntä täältä tervehdin?
LEONTES.
Edessäs on hän.
TEKMESSA.
Terve, nuori ruhtinas!
Miss' ompi avunpuutteinen?
LEONTES.
Kuink' alttiisti,
Jalosti astut, itse huolen alainen,
Lievittämähän muitten huolia! Mist' on
Se suuri taito sulla, muitten haavoja
Omilla kärsimisilläsi parantaa,
Sen kukan lailla, joka taitettunakin
Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?
TEKMESSA.
Mun murheistani ällös puhu, ruhtinas;
Nyt olen onnellisempi kuin ennen, ei
Mua murheet paina, kuollut on Eurysakes.
LEONTES.
Käy puhe hänen kuolostaan, se kuitenkin
On epäiltävä. Mutta tuota vierasta
Nyt itse puhuttele, äsken tointui hän;
Hän ehkä tietää enemmän.
TEKMESSA.
Oi miss' on hän?
LEONTES.
Niin kaukana ei ole, ettei huutoas
Hän kuulisi.
TEKMESSA.
Sä vieras tänne lähesty!
HAAKSIRIKKOINEN.
Hän on se!
TEKMESSA.
Ääni!
EURYSAKES.
Äitini!
TEKMESSA.
Eurysakes!
EURYSAKES,
Sä elät!
TEKMESSA.
Sydämmesi sykkii, lapseni!
Mä tunnen sinun hengitykses lämpimän
Mun kasvoillani.
LEONTES.
Hän se ompi. Outo tää
On kuolon kolkko rauha, jonka tunnen nyt,
Kun kovan kohtaloni mitta täysi on.
TEKMESSA.
Oi silmäni, nyt vasta kaipaan valoasi!
EURYSAKES.
Valoksi silmäs muinoin mua mainitsit;
Nyt sit' et kaipaa, olen luonasi.
TEKMESSA.
Niin kyllä, vaan oon sokea, en sua nää.
EURYSAKES.
Oi kauheata, milloin tulit sokeaks?
TEKMESSA.
Maailma pimeni kun sinut kadotin.
EURYSAKES.
Oi kosto, kosto, toivossa jo suloinen,
Kun todeks tulet, kuinka lienet makea!
Iloitse äiti, kohta kova onnemme
On vainoojaimme päälle lankeava; nyt
On hetki minun, nyt on minun kosto myös.
TEKMESSA.
Oi lapseni, ei uhata vaan rukoilla
Sun tulee tilassas.
EURYSAKES.
Ja miksi? Kuningas
Mä enkö ole maassa esi-isien,
Jot' ai'on mä, kuin hekin ennen, hallita?
Sopiiko hallitsijan ketään rukoilla?
TEKMESSA.
Sua kohtaan, jalo ruhtinas, mä rukoillen
Mun käteni nyt nostan; sulje korvasi,
Ett'ei ne kuulis hänen rohkeutensa
Lapsellisesti vilpitöntä puhetta.
Hän kalttaisensa isän, Aiaan poika on.
Noin Aias vapaana ja rohkeana myös
Ain' astui tietään, kunnes joutui turmioon.
Sä ole poikaa kohtaan laupiaampi kuin
Ol' Aias-isällensä Hellaan ruhtinaat,
Ja vaatimuksiansa älä turmioks
Hänelle käännä. Hälle suo, jos valtaa et,
Tok' ilmaa, päivää, metsän vehreyttä ees
Isäinsä maassa: täällä elää kanssani
Suo hänen, jonka hengen äsken pelastit.
LEONTES.
Hän kuninkaani on; sä hänen henkeään
Et paremmin voi varjella kuin mä; vahv' on
Velvollisuuden side niin kuin lemmenkin.
Velvollisuus, tuo pyhä, vaatii minua
Ei ainoastaan hänet rauhaan jättämään,
Vaan häntä puoltamaan ja hältä poistamaan
Jokaisen vaaran, joka häntä uhkailee.
Mä tiedän kyllä uhraavani onneni
Ja enemmänkin Diiken alttarille nyt.
Mut mitä painaa kaikki mitä mulla on,
Mit' ollut on, ja mitä voisin kadottaa,
Kun Diiken käskyn rinnalla ne punnitaan?
Siis, Aiaan poika, vaikka onkin turmios
Mun pelastuksen' ainoa, mä varoittaa
Sua tahdon syöksymästä omaan turmioos.
Siis tiedä ett' on sulla tällä saarella
Enemmän mahtavia vihollisia
Kuin niitä, jotka ystävikses yhtyvät.
Jos joku vihollisistasi aavistais
Sun sukuperääs, oisi turhaan säälinyt
Sua meri, eihän sääli nämät ihmiset.
Siis sulje suusi ettei sanaa yhtäkään
Varomatonta pääsisi sen sulusta
Sua ilmaisemaan. Näytäte vaan semmoisiin
Kuin olet, haaksirikkoisena kurjana,
Ja hiljaa seuraa äitiäsi kotiinsa.
Ehk' aika muuttuu pareinmaks, sit' odota.
Sä nuori olet, vanhuus häntä painaa jo,
Jot' enin on sun peljättävä. Odota
Siks kunnes luonto kohta vaatii velkansa;
Kun astut sitten esiin Aiaan poikana,
Saat kieltämättä valtikan.
EURYSAKES.
Tuo puhuja
Hän onko vihollinen taikka ystävä?
TEKMESSA,
Ei vihollinen varoittaisi noin kuin hän.
Hänt' opi tuntemaan. Vaikk' on hän poika sen,
Jok' isäs valtikkaa nyt pitää täällä, ei
Hän tahdo sua turmella vaan varjella.
Sä vaadit hänen isältänsä valtikkaa,
Hält' itseltänsä vastaisuuden loistehen;
Ei ole hällä vihollista pahempaa
Kuin olet sä, ja kuitenkin hän sinua
Nyt tahtoo pelastaa, ei katsoin itseensä
Mut siihen mik' on jumalten ja ihmisten
Edessä oikea. Siis seuraa neuvoaan.
Ei voisi hän, jok' edestäs nyt vapisee,
Ei voisi äitis parempaa nyt antaa neuvoa.
Nyt mennään!
EURYSAKES.
Jumalat, siis onko semmoinen
Tää suku maailmassa, teidän johtama,
Ett' avosilmin julki tietään astua
Ei kenkään saa, mut salaisesti hiipiä
Vaan sinne, minne viepi häntä sallimus.
Mä luulin viekkauden, valheen löytyvän
Vaan Iiliossa, luulin yksin Odysseun
Ja Atreun pojat ilkitöihin tottuneiks.
No, valmis olen kaikkiin, mull' on tarkoitus,
Johon mä pyrin, jota vielä tavoitan,
Jos niinkuin jalopeura julki astunen
Tai maassa matelen kuin käärme myrkkyinen.
Sen tarkoituksen tähden, tähden kostoni,
En henkeni, mä aaltoin kanssa taistelin.
Mut äiti, äiti, täytynenkö polkuja,
Joit' Aias sankar-aseissaan on astunut,
Mä, hänen poikans', aseetonna hiipiä,
Ja ryysypukuun peittää kuninkuuteni!
Mut olkoon! kaikki tahdon kantaa, kärsiä.
On työni tehtävä, mun täytyy elää. Pois
Nyt menkäämm', äiti!
TEKMESSA (Saattopojalleen.)
Poika, mennään kotiini,
Ja muista, jos on sulle kallis henkemme,
Ett'et sä julkaise mit' olet nähnyt nyt.
NELJÄS NÄYTÖS.
(Maisema saaren sisemmäsaä. Laaksoja ja viljeltyjä maita. Lähempänä syrjässä louhinen kallioseinä. Taajempana Eubulon maja lehtojen suojassa. Samalta puolelta siintää meri.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Eubulos. Hyllos.
EUBULOS.
Luo lapiolla vielä, poika. Syvemmäks
On hauta tehtävä, niin syväks että se
Kuin tuonen yö sen kätkee mitä saanut on.
HYLLOS.
Tää kenen rakkaan luille, isä, kaivetaan?
On rakkahasi täällä pian luetut,
Ja nekin harvat, vielähän ne elävät.
EUBULOS.
Ne elää, laps, jos elää se ku henkii vaan.
HYLLOS.
Ken epäileepi henkiväisen elävän?
EUBULOS.
Kun poistetaan mit' elossa on rakkainta
Ja rakkaudelle jää kaihon tyhjyys vaan,
Kun olennoss' on yö ja päivä sydämmen
On laskenut ja aamun toivo hukkunut.
Ei silloin eletä, jos kohta hengitään.
HYLLOS.
Noin paljastettu kenen sydän olla voi?
EUBULOS.
Se on sun isäs, onnettomaks syntyneen.
HYLLOS.
Sun? Eikö sua omaisesi rakasta?
EUBULOS.
Kuin kuori simpukan, jost' ompi matanut
Jo henki, tyhjä olen, ihmisraunio.
HYLLOS.
En voi sun kummaa puhettasi ymmärtää.
Äl' aatteitasi kääri tummiin kuvihin;
Mik' on näin kovin sydämmeesi koskenut
Ett' ompi, vaikka elät, halu elämän,
Sen toivo tuiki sammunut?
EUBULOS.
Mik' eloni
Ja vanhuuteni toivo oli ainoa?
Mik' oli päivän työssä ajatukseni,
Yön helmoissa mun maatessani uneni?
Sit' etkö muista, etkö kuullut?
HYLLOS.
Oli se
Ett' Aiaan suku täällä vielä kukoistais,
Ja kuninkaana vallitseis Eurysakes.
EUBULOS.
Se toivo sammui, kuollut on Eurysakes.
HYLLOS.
Hän milloin, miten kuoli? Hänet surmasi
Apollon nuoliko, vai käsi ihmisen?
EUBULOS.
Voi, kuollut on hän. Sen vaan tiedän. Kuninkaan
Nyt äsken tulleet lähetit sen kertoivat.
HYLLOS.
Siis nöyrry alle tahdon suurten jumalten;
Tee hälle hauta, kutsu lepoon haamunsa
Jos hautaamaton ois hän maassa vieraassa.
Et enää muuten taida häntä palvella.
EUBULOS.
Noin kylmä olet, järkevä, ja kuitenkin
Noin nuori vielä. Lämpimillä huulillas
Jokainen sana on kuin järven jää, kuin ois
Se harmaapäisen suussa ammoin jäätynyt.
Voi nuorukaisen osaa, joka niinkuin sä
On nykyisehen Salaminiin syntynyt.
Oi talvitaimi raukat synnyinmaassanne!
Ei leuto kesäns' ole teille loistanut,
Se katos Aiaan kanssa, eikä palaja.
Te tänne synnyitte, mut ette kukkimaan,
Vaan tutaksenne väkivallan myrskyjä,
Petoksen pimeyttä, vihan kylmyyttä.
Mi jumaloille, ihmisille armaint' on:
Ilo ja rauha, hurskaus ja vapaus
Ja tahto yhteinen; et niitä ole sä
Eik' ikäkumppalisi täällä nauttineet,
Me vanhat vaan.
HYLLOS.
Sun sanas ovat outoja,
Sä hourit, isä.
EUBULOS.
Hourin! En, mä näytän vaan
Syys-perhoselle synkän syksyn, sanoen:
Myös täällä kesä kukoisti.
HYLLOS.
Nyt onko jo
Tää hauta kyliin syvä?
EUBULOS,
Kyllin kätkemään
Tään Salaminin muinaisloisteen jäännöksen.
HYLLOS.
Nyt saanen mennä tiedustamaan onkohan
Tekmessa vieraan herättänyt kuolosta?
EUBULOS.
Et vielä. Köyhä hauta, kas, nyt rikastuu.
HYLLOS.
Oi isä, Aiaan pojalle jos teetit sen,
On tyhjä haamu oleva sen rikkaus.
EUBULOS.
Näät, Hyllos, kallion tuon jyrkän, korkean,
Jok' ompi mustiin kappaleihin haljennut.
Nyt lapiosi heitä, sieppaa kirveesi.
Tuon louhen reunalla näät pensaan tuuhean.
Se pois on raivattava.
HYLLOS.
Miksi, isäni?
Ja mitä varten ai'ot sitä hävittää?
Se lapsuudestani on saanut höystyä.
EUBULOS.
En salli muiden eteheni ennättää.
Mut joudu ettei kenkään työtäs keksisi.
(Hyllos menee.)
TOINEN KOHTAUS.
EUBULOS (Yksin.)
Nyt päivään nostetaan mi muinoin kätkettiin
Ja taas on kätkettävä ajaks ikuiseks.
Jos hauta synkkä on, on loiste saaliinsa
Sen kirkkahampi ollut, nyt se sammukoon.
Siis kätke, maa, se kallis lahja poveesi,
Jok', ennen laina, nyt jää omaisuudekses.
Se kätke, varjele niin huolellisesti
Yö-vuoteessansa alla kukka-katoksen,
Ett' ihmis-silmä ei sit' enää nähdä saa.
Mut katso, Rhaistes saapuu.
KOLMAS KOHTAUS.
Eubulos. Rhaistes.
RHAISTES.
Hyvä että mä
Sun täällä tapasin. Et niiden joukossa
Siis ollut, jotka sorti rauhaa kuninkaan.
En niitä uskonunna, jotka vannoivat
Ett'et sä ollut siellä, omin silmin siis
Mä tahdoin nähdä.
EUBULOS.
Mene siis kun nyt sen näit.
RHAISTES.
Viel' on mun kysyttävä; miss' on poikasi?
Ett' oli hän, sun opettamas kapinaan,
Myös siellä, todistaapi rahvaan rohkeus,
Kun sitä kuninkaamme koki hillitä.
EUBULOS.
Ja joko kansa asettui?
RHAISTES.
Se väistyi pois,
Kun lähettien lausehet se kuulla sai.
EUBULOS.
Niin väisty sinäkin nyt täältä!
RHAISTES.
Missä on
Sun poikasi, se sano, sitten väistyn mä.
EUBULOS.
Hän äsken kaivoi tämän haudan, sitten hän
Läks kotihimme tuonne, jossa nyt hän on.
RHAISTES.
Hän jääkö sinne taikka tänne palajaa?
EUBULOS.
Hän tulee kohta.
RHAISTES.
Siis mä viivyn nähdäksen'
Ett' olet, niinkuin luulen, valhetellut sä.
EUBULOS.
Mä oisin sua roistomaisempi, jos en
Edessäs rohkenisi totta puhua.
RHAISTES.
On ylpeyteen, pilkkaan kieles tottunut.
Mut jos mä sulta kysyn, kelle hautaa teet,
Niin kyllä osaat kiertää kysymykseni;
Et tunnustaisi todeks että olet sen
Sä tehnyt kuninkaasi pojan haamulle.
EUBULOS.
Ken muu siis hälle haudan suojan suonut ois?
Kas, tuoss' on Hyllos. Oonko totta puhunut?
RHAISTES.
Oi Zeus! hän tulee, mutta kirves kädessä.
Mua aikoneeko murhata tuo hurja mies?
Hänt' estä siitä, niin mä rauhaan jätän sun.
(Menee.)
NELJÄS KOHTAUS.
Eubulos. Hyllos.
EUBULOS.
Ei tuota miestä kavalampi maatamme
Lie polkenut, ei pelkuria arempaa.
Ei palaja hän kohta tänne takaisin,
Se tästä käynnistään on hyvä voittoni.
HYLLOS.
Kyykäärme, Rhaistes, eikö täällä käynyt taas?
EUBULOS.
Hän tuli, meni, hetken täällä viipyi vaan.
HYLLOS.
Mit' etsi hän, mik' asiansa kavala?
EUBULOS.
Hän kävi tutkimassa oisimmeko me
Myös olleet kapinassa, jota äskettäin
Leiokritoa vastaan kansa yritti.
HYLLOS.
Herääkö viimein into, viha syttyykö
Tulehen, joka monen sydämmessä on
Jo kuohunut? Josp' oisin ollut siellä myös!
EUBULOS.
On kaikki loppunut ja turhaan rauennut.
On sama kuka Aiaan vallan perii nyt,
Kun sukuns ompi sammunut. Käy työhösi.
HYLLOS.
Raosta louhen synkkä syvyys näytäksen,
Pimeä luola. Mutta mitä keksin mä?
Metallin loiste, isä, sieltä välkkyvi.
EUBULOS.
Käy alas luolaan, sisällys sen esiin tuo.
HYLLOS.
Kas, vaski-kypäri, ja sfinksi kultainen
Sen harjalla, oi taide-työtä kaunista!
EUBULOS.
Se anna tänne, poika. Vanha silmäni,
Sä ällös synkisty, vaan kyynel pidätä,
Mi nousta tahtovi nyt sydämmestäni,
Ett'ei se sua näkemästä estäisi.
Oi kypäri, on kirkkautes tummennut,
Ja vaskes homehtunut, kultas kiiltää vaan,
Uskollisuuden kuva, jota murtaa ei
Voi mitkään vaihtelevan onnen kohtalot.
HYLLOS.
Isäni, ota haarniska tää mainio
Ja kilpi, miekka. Ihmettelen kuvaillen
Tuon ase-puvun väkevätä kantajaa.
EUBULOS.
Jo heikontunut olen paljon sitten kuin
Tuon haarniskan mä nostin, huolet heikontaa.
Se tuntuu raskahalta vaikka tyhjä on,
Ehk' enin tyhjyytensä tähden. Muinoin se
Sisälsi sydämmen, joss' oli yhteinen
Kotinsa koko Salaminin kansalla.
Oi kilpi, miekka, todistajat arvokkaat
Tuhosta monen miehen, loppui aikanne.
Nyt ketään koskematta maassa ruostukaa.
Pois tule, poika, luola ompi tyhjä jo.
HYLLOS.
Mit' ai'ot tehdä, isä, tällä aarteella?
EUBULOS.
Sen mielin haudata, sentähden hauta tuo.
HYLLOS.
Noin kaunihita aseita, joit' ihminen
Ei tehdä taida, haudan helmaan hävität.
Ne mulle anna taikka myö ne kultahan.
EUBULOS.
Niit' ompi kuninkaamme Aias kantanut,
Tuo poika Telamonin. Tältä saarelta
Kun purjehti hän Troian sotaan, huostaani
Hän antoi ne. Niit' ai'on myöskin varjella.
Siis upota ne hautaan.
HYLLOS.
Sua tottelen,
Vaikk' ensi kerran murhemielin tottelen.
Siis maineetonna lepää tuossa haarniska,
Ja ruostukaa te, kilpi, miekka, kypäri!
Oi ett' ois mulle suotu teihin puetun
Tään kurjan kansan pelastajan nähdäksein.
Mut kas, Tekmessa saattajoineen lähestyy,
Ja vieras myös; oi jumalat, hän henkiin taas
On herätetty ihmeen kautta.
EUBULOS.
Joudu vaan!
Ja taita lehdon oksia ja hautahan
Ne syydä päälle aseitten niin kosolta,
Ett'ei vois nähdä silmä jonkun kavalan
Mit' ompi niiden alla.
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Tekmessa (mukana) Saattaja. Eurysakes.
TEKMESSA.
Ihmisääniä
Mä kuulen. Hiljaa, liekkö meidät huomattu?
SAATTAJA.
On, kuningatar.
TEKMESSA.
Seiso! Montako aiell' on?
SAATTAJA.
Eubulos vaan ja Hyllos, muita en mä nää.
TEKMESSA.
Nyt katso vielä tarkemmin, Eurysakes,
On silmäs tottuneempi, katso, mitä näät?
EURYSAKES.
Kaks miestä näen, toinen niistä nuori on
Ja toinen vanha, köyhänlaiset kumpikin
Ja aseettomat molemmat.
TEKMESSA.
Ei vaaraa siis,
Lähemmä mennään. Kuulevatko ääntäni?
EUBULOS.
Oi kuningattareni, terve tultuas,
Tuolt' avunteostasi! Jos oikein arvannen,
On tämän vieraan pelastus sun palkkasi.
TEKMESSA.
Eubulos, katso häneen, kenen näköinen
Hän ompi? sano!
EUBULOS.
Kuningatar, kenenkä?
TEKMESSA.
Sä kysyt. Oi kun muinoin silmilläni mun
Viel' oli näköns', oli suurin riemuni
Tuot' yhdennäköisyyttä katsella.
EUBULOS.
Siis näit
Jo ennen nuorukaisen?
TEKMESSA.
Synnyinhetkestään.
EUBULOS.
Mua kummastutat. En mä hänen vaatteistaan
Voi päättää muuta kuin ett' on hän syntyään
Niin köyhä, kurja ett'et hänt' ois huomannut.
TEKMESSA.
Kas tuota muotoansa, eikö ole se
Sen näköinen, jonk' ennen onnen päivinä
Sä näit ja etkä unhota?
EUBULOS.
Niin, muoto tuo
Pitemmän ajan huolia se ilmoittaa
Kuin ikävuosia lie tällä vieraalla,
Se kaunis ollut on, mut tuska kauhea
Sen lienee sortanut.
TEKMESSA.
Oi poika raukkani!
EUBULOS.
Ellei ois hänen uhkuvia huuliaan
Jo kalma kalventanut, oisko kasvoillaan
Viel' elon karva, tulen kiilto silmissään
Mä ehkä näkisin — — —
TEKMESSA.
Oi kenen näkisit?
EUBULOS.
Mä näkisin — — — ken mahdotonta nähdä voi?
TEKMESSA.
Ehk' ei niin mahdotonta kuin se näytäksen.
EUBULOS.
Ma katsoisin tään vierahan, oi ihmettä,
Sen näköiseks', jok' ennen ol' — — — en rohkene
Niin suurta nimeä, jok' oli hänellä,
Nyt mainita ja häntä tähän verrata.
TEKMESSA.
No sano hänet suoraan Aiaan näköiseks.
EUBULOS.
No niin, hän totta ompi Aiaan näköä,
Mut niinkuin aamupuhde päivän rinnalla.
TEKMESSA.
Täst' aamupuhteesta voi päivä syntyä,
Siis riemuitse, tää kuninkaasi poika on.
EUBULOS.
Ei mahdollista, kuningatar; erehdyt.
Sun kovan onnes täyteläiseen maljahan
Sä ällös lisää pettäväistä riemua.
EURYSAKES.
Äitini todistusta tohdit epäillä.
TEKMESSA.
Mä enkö tuntis ääntä oman lapseni?
Sokea vaikk' on silmäin, kuulee korvani.
EUBULOS.
Ei mahdollista! taitaa ääni pettää niin
Kuin korvat.
EURYSAKES.
Loppuu mielestäni maltti jo.
TEKMESSA.
Mä pian hänet tunsin, minut tunsi hän
Myös samassa, ja sydäntemme todistus
Tuhannet epäilykset ompi voittava.
EUBULOS.
Oletko tullut, vieras, meitä pettämään?
EURYSAKES.
Mä pettämäänkö?
TEKMESSA.
Vanhus, ken sun sokaisi?
HYLLOS.
On kaikki selvää, voitko, isä, epäillä?
EUBULOS.
Oi ihmeellistä! Kuollut on Eurysakes,
Ja tuoni, kuningatar, pitää saaliinsa,
Se haamuja vaan päästää, tuo ei haamu oo.
EURYSAKES.
Nyt onko häijy suusi kyllin puhunut?
Oon kyllin kärsinyt. Nyt saanko puhua?
Siis kuule, epäilijä kurja, hävytön,
Sä mato maan, sä kunniaton orja vaan,
Sä koiran silmä!
TEKMESSA.
Jumalat! Oi malta, laps'!
EUBULOS.
Oi kuningatar, hiljaa, vaiti ole vaan.
EURYSAKES.
Sä tylsä ihmiskuva, epäluuloinen,
Jos mull' ois miekka halkaisisin otsasi
Ett' älyisit mun olevan Eurysakeen.
TEKMESSA.
Sä valo silmäni, sä jälleen löydetty
Mun sydämmeni turva, ällös raivoa,
Vihasi hillitse! Sä uskollisinta
Harvoista ystävistämme nyt uhkailet.
EUBULOS.
Vait' ole, kuningatar! Pauhaa, vieras, vaan!
On kauniin näky mulle, kun mä sinut nään
Noin vihaan syttyvän. Mun vielä katsella
Suo silmäs säteitä ja muotos hohtoa!
Siis pauhaa!
EURYSAKES.
Hullu olet, surkuteltava
Pikemmin kuni rangaistuksen alainen,
Kun minun vihaani et pelkää ensinkään.
EUBULOS.
Sun polviesi eteen, nuori ruhtinas,
Mä lankean ja suutelen sun jalkojas.
Sä olet Aiaan poika, aivan tuommoinen
Hän oli, vihasta kun muuttui muotonsa,
Kun silmäns' otsan pilven alla säteili,
Juur tuommoisna hän usein seisoi eessäni.
Mun kuninkaani poika, olet kuningas,
Mun jalo kuninkaani, kauan kaivattu,
Nyt terve tultuasi, suoma jumalten!
TEKMESSA.
Et epäile siis enään.
EUBOLOS.
Epäillä! Oi kun
Hän tuli puolikuolleena, ken kummeksii
Ett' en mä Aiaan poikaa heti tuntenut?
Nyt on hän elpynyt ja intoon syttynyt,
Nyt tunnen Aias kuninkaani hänessä.
TEKMESSA.
Oi tulinen ja kiivas oli mainio
Isänsä myös ja siksi joutui turmioon.
Rukoilen kaikkivaltiasta Zeusiä
Ja tytärtään Athenea ett' antaisi
He pojallein mit' Aiaalta he kielsivät:
Tasaisen mielen, viisauden malttavan.
Oi poika, äsken sylihini saapunut,
Niin alaston, niin aseeton ja avuton
Kuin olit synnyttyäs siihen tullessas,
Sä vihastua rohkenetko? Pakene
Nyt ihmisiä, piile äitis turvihin
Ett'ei hän sua ainiaksi kadottais.
HYLLOS.
Nyt, kuningatar, toimehen.
TEKMESSA.
Sä myös?
EUBULOS.
Ja mä.
Tulevaisuuden muodon määrää hetki tää;
Siis joutukaamme!
EURYSAKES.
Aseita!
EUBULOS.
Sä, Hyllos, nyt
Talosta taloon saarellamme kiiruhda,
Ja julistain ett' Aiaan poika, kaivattu,
On täällä, kutsu ystävämme kokohon
Tään nuoren kuninkaamme puolta valvomaan.
Nyt kiiruhda vaan!
HYLLOS.
Ei nyt enään epäilys
Saa heitä masentaa, nyt väkivallalla
On väkivalta kumottava. Pois!
TEKMESSA.
Ei, seis!
Sä saatat meidät hukkaan.
EUBULOS.
Myöhä! ääntäsi
Ei enää kuule hän.
TEKMESSA.
Oi ukko onneton,
Miks tuhotyöhön nuorukaista kehoitit?
Me hukkaan joudumme nyt. Oi Eurysakes,
Sun äitis syliin riennä, että syleillä
Sua saisin vielä kerran. Ennen ehtoota
On aamusi jo muuttunut taas illaksi
Ja iltas päivätönnä yöksi synkäksi;
Ken meitä suojelee?