IX.
Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:
"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun tähteni."
Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi, kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.
"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"
Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:
"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista."
Hän antoi minulle merkin kumartua päänaluksen yli ja suudella häntä.
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu monta onnellista syntymäpäivää!"
Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyyneen uneen.
Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:
"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssaan?"
Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.
Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.
Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni — ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen — hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.
Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen tehdaskaupunkiin.
Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina sellaisen naisen kuin hän oli.
Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.
Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä, tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat, voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata on joskus muistella unohtunutta nimeä — saamatta sitä selville, vaikka kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa, kenenkä näköinen tämä nainen oli.
Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta, miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:
"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"
Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!
Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.
X.
Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänet pieneen, yhteiseen huoneeseemme. Alicia ei ollut koskaan ennen ollut silmissäni niin kaunis kuin sinä iltana. Minulla ei koskaan ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä kuitenkin tarkastin yhtä tarkkaan kuin jos itse olisin ollut nainen! Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen pusero, ja päässä yksinkertainen myssy, johon oli pistetty valkea ruusu. Äitini, joka oli pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisiinsa, nousi hämmästyneenä tervehtiäkseen tulevaa miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen eteenpäin, puoleksi hymyillen, puoleksi itkien — hän katsoi Alicia suoraan silmiin — ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket kalpenivat; silmät tuijottivat säikähtyneinä eteenpäin; kädet vaipuivat hervottomina alas. Äitini horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi hänen takanansa. Äitini ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Alicia ja minua.
"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta kenestäkään?"
Ennenkuin ehdin vastata mitään, viittasi hän pöydällä takan luona olevaan kirjesäiliöön. "Anna säiliö tänne", huudahti äitini. Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, miten hän punehtui vihasta; eikä tuo ihme ollutkaan!
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Aikooko äitisi loukata minua?"
Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä. En muista, mitä sanoin — niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennenkuin olin lakannut puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.
Tätini oli tuonut kirjesäiliön äidilleni. Äitini oli sen aukaissut ja ottanut esille erään paperin. Hiljakseen nojaten seinää vastaan äitini lähestyi minua — pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä, hän tarkasteli Alician kasvoja — hän nosti ylös puseron leveät hihat — hän tarkasteli morsiameni käsiä ja käsivarsia. Huomasin harmin Alician silmissä vähitellen muuttuvan peloksi. Äkkiä hän tempasi itsensä irti äitini käsistä.
"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole puhunut minulle koskaan tästä."
Tämän sanottuaan läksi hän huoneesta.
Tahdoin rientää hänen jälkeensä, mutta äitini viittasi minua jäämään. Hän luki paperille kirjoitettuja sanoja. Lukiessaan hän hiljaa ja verkalleen osoitti ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.
"Vaaleanharmaat silmät, vasen silmäluomi hiukan alaspainunut. Hiukset kellahtavat, käsivarret valkoiset. Kynsien ympärystä hieman veripunaiselle vivahtava. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"
Varjo lankesi ikkunaan äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin varjoa, Alicia Warlack oli palannut! Hän vakoili meitä matalan ikkunavarjostimen takaa. Ne olivat samat kaameat kasvot, jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni, sievä käsi, joka oli pitänyt murha-asetta, puukkoa. Olin siis nähnyt hänet, ennenkuin tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!
XI
En toivo kenenkään hyväksyvän, mitä olen nyt kertonut itsestäni.
Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osoittanut Alician siksi naiseksi, jonka minä olin unissani nähnyt, vein Alician kirkkoon, jossa meidät vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen vieläkin kerran, olin aivan lumottu.
Juuri vähää ennen häitäni hajaantui pieni perheemme. Äitini oli riitaantunut sisarensa kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta, vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoni; tätini, joka luotti kortteihinsa, kehoitti minua naimaan.
Tämä mielipiteiden eroavaisuus synnytti riitaa heidän keskensä. Täti Chance — joka ei lainkaan tietänyt olevansa taikauskoinen — laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea avioelämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu kuin "sokea pakana voisi olla niin jumalaton, että uskoisi uniin nähtyään nämä kortit!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita sanoja lausuttiin kummaltakin puolen. Täti Chance palasi vihoissaan ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan — sekä sen ohessa osoitteen, mihinkä voisin hänelle lähettää rahoja.
"Lähellä on se päivä", kirjoitti täti, "jolloin Francis'in tulee muistaa, mitä hän on velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti elää leskenä kolmenkymmenen punnan vuosituloilla."
Äitini oli kieltänyt suostumuksensa antamisen avioliittooni; niinikään kieltäysi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen käytökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmasti uskoi unen ennustaneen totta, pelkäsi hän kovin vaimoani. Huomasin tämän — ja annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme. Ainoa onnellinen muistoni vaikken noudattanut äitini mieltä liittoni suhteen — on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.
Mitä vaimooni tulee, ei hän ollut pahoillaan siitä, että hänen ja anoppinsa välit olivat huonot. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja vuokrasimme huoneita matkustavaisille. Ystävällinen isäntämme antoi meille omasta pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman summan. Tällä rahalla me pääsimme hyvään alkuun ja hankimme mitä tarvitsimme. Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.
Vastoinkäymisemme alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara tarjona. Kuultuani tämän olin tietysti paljon äitini luona. Vaimoni toimeksi jäi tällä kertaa liikkeen hoitaminen. Vähitellen huomasin, että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulonalaisten ja irstaiden ihmisten kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen huoneessaan jotakin, joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia, Ennenkuin viikko oli loppuun kulunut, olin vakuutettu hänen taipumuksistaan. Ennen oli hän seurustellut juopuneiden kanssa, nyt alkoi hän itse olla juovuksissa.
Minä tein kaikki, mitä ihminen voi tehdä, hillitäkseni hänen himojansa. Turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en mitenkään voinut vaikuttaa häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, pukeutui hän eräänä päivänä mennäkseen ulos.
"Minun elämäni päivät päättyvät pian, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikkea voitavaani valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani; aion mennä kanssasi vaimosi luo ja koetan palauttaa hänet himojensa vallasta. Ota minut mukaasi, Francis, kotiin. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkuin on myöhäistä."
Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin, jonne oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yhden tienoissa tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli keittiössä. Saatoin sentähden aivan huomaamatta viedä äitini sisälle asuntoomme ja sitten ilmoittaa vaimolleni äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä ainoastaan vähän maistanut väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.
Alicia seurasi minua sisälle äitini luo ja molemmat naiset kohtelivat toisiansa paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Äitini, joka koki hillitä itseään, ei huolinut katsoa vaimoani silmiin puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.
Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin sekä leikkasi meille muutamia leipäviipaleita. Minä vielä seisoin levottomana ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli leviävän saman aaveentapaisen ilmeen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini kohtasivat toisensa ensikerran. Ennenkuin ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneenä.
"Vie minut takaisin kotiin! — Francis, kotiin! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takaisin!"
Minä en rohjennut vaatia selitystä, saatoin ainoastaan viitata hänelle, että hän olisi vaiti ja nopeasti vein hänet ovelle. Käydessämme pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osoitti sitä.
"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?" kysyi hän.
"En, äitini, en tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?"
"Katso!"
Minä käänsin silmäni äitini osoittamaan suuntaan. Uusi puukko, pukinsarvivartinen, oli leipäviipaleiden seassa korissa. Samassa kuului keittiöstä hälinää ja äitini tarttui käsivarteeni.
"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta — vie minut pois, ennenkuin hän palaa takaisin."
Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni hänelle. Vaikken luullut olevani lainkaan taikauskoinen, hämmästyin kuitenkin nähdessäni puukon. Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin hänen kanssaan kotiin.
Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti pidättää minua.
"Älä mene sinne enää, Francis! älä palaa sinne takaisin!"
"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on palaaminen."
Minä pysyin tässä päätöksessäni ja palasin takaisin kotia.
XII.
Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet pois. Hän oli juovuksissa ja raivoissaan. Keittiössä oli päivällisruoka viskattu tuhkalaatikkoon; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli puukko?
Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kieltäytyi antamasta sitä minulle. Meidän välillämme syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kamalan historian. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä murhassa, ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä kautta sai vaimoni tilaisuuden ostaa tuon murha-aseen. Hänen turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa. Kun huomasin olevan mahdotonta hyvällä saada puukkoa käsiini, päätin ottaa sen myöhemmin salaa. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä lähdin hetkeksi kävelemään kadulle. Voi helposti ymmärtää, miten alakuloinen olin, kun kerron teille pelänneeni nukkua vaimoni kanssa samassa huoneessa.
Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kieltäytyi antamasta puukkoa minulle, ja yhä minä kovin pelkäsin nukkua samassa huoneessa hänen kanssaan. Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkuin äsken alkaneen kuukauden ensimmäinen viikko oli loppuun kulunut, kohtasi minua onnettomuus: äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa minulle tässä maailmassa olivat:
"Älä palaa sinne, poikani — älä palaa."
Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan tehnyt minut kovin surulliseksi, selittäessään, että hän tahtoi käyttää oikeuttaan olla saapuvilla äitini hautajaisissa. Vaikka kovasti vastustelin, niin pysyi hän kuitenkin päätöksessään. Hautajaisia varten määrättynä päivänä hän yllytettynä ja kiihtyneenä väkevien juomien nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja kiroili ruumissaatossa käveleviä.
Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin olisin voinut kärsiä. Se teki minut melkein mielipuoleksi. Minä löin vaimoani.
Kohta lyötyäni kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan sanomatta huoneen nurkkaan ja katseli minua hirvein silmäyksin. Tästä silmäyksestä veri suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallinen paikka, siksi kunnes hautajaiset olisivat ohi. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariinsa.
Kun minä, laskettuani äitini hautaan, palasin kotiin, huomasin Alician istuvan vuoteen vieressä pitäen käsissään myttyä ja suuresti muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä — kaikki hänessä näytti olevan teeskenneltyä.
"Ei kukaan ihminen ole vielä koskaan minua lyönyt;" sanoi hän. "Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukaise ovi ja anna minun mennä matkoihini."
Hän kävi ohitseni ja meni pois talosta. Minä näin hänen kävelevän pitkin katua ylöspäin.
Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja odotin. En askeltakaan kuullut, mikä olisi ilmoittanut kenenkään lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen saakka, mutta en riisunut vaatteitani yltäni, enkä sammuttanut kynttilää. Untani ei mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.
Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mielipahaa. Herätessäni kolmannen kerran, palasi tuo kauhea väristys, joka minulle yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa. Aukaisin silmäni ja katsoin vuoteen vasemmalle puolelle. Siellä nainen seisoi silmät luotuina minuun. — — —
Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset kasvot, samanlainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt unissa. Hän piti kaunista kättänsä koholla ja hienot valkoiset sormet puristivat puukon päätä.
Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuunsa; mutta en kuitenkaan niin rohkeasti, että olisin ennättänyt estää hänet kätkemästä puukkoa. Sanaakaan hiiskumatta, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet alas tuolille. Toisella kädelläni minä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt veitsensä, siihen oli vaimonikin piiloittanut puukkonsa, jonka varsi oli pukinsarvesta ja näytti aivan uudelta.
Minä en voi selittää, mitä tunsin huomatessani tämän, enkä liioin nytkään voi sitä selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti vaimooni.
"Tahdoitko tappaa minut?" kysyin.
"Tahdoin", vastasi vaimoni, "tahdoin tappaa sinut."
Hän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.
"Minä sinut tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä puukolla."
En tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja kuitenkin käyttäydyin kuin pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella häntä — en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukkoineen ja lähdin yön selkään.
Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät lyöntejänsä, kun kuljin kirkon ohitse kaupungin äärimmäisiä katuja pitkin. Lyönnit olivat neljänneslyöntejä. Ensimmäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.
Hän katsoi kelloansa ja vastasi:
"Kello on kaksi."
Kaksi aamulla. Mikä oli kuukauden päivä, joka nyt oli alkanut? Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja todellisuuden kauhistava yhtäläisyys tuli täydelliseksi. Oli — syntymäpäiväni.
Olinko välttänyt sen hengen vaaran, jota uni oli ennustanut? Vai oliko tämä ainoastaan toinen varoitus?
Kun nämä epäselvät ajatukset risteilivät sielussani, seisahduin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virkistänyt mieltäni — tunsin jossain määrin olevani taas entiselläni. Hetkisen mietittyäni huomasin pian, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun annoin vaimoni vapaasti mennä, minne hän halusi, ja tehdä mitä mieleensä johtui.
Käännyin heti ja läksin asunnolleni.
Oli vielä pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneeseen. Kun nyt katsoin ylös ikkunaan, ei valoa näkynyt huoneesta. Astuin eteisen ovelle. Vallan hyvin muistin, että olin sen lukinnut lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.
Pihalla odottelin aina päivänkoittoon saakka pitäen taloa yhä silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään — kuuntelin, mutta mitään ei kuulunut — katsoin keittiöön, arkihuoneeseen, mutta en löytänyt mitään. Vihdoin menin makuuhuoneeseen. Sekin oli tyhjä.
Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt yöllä sisälle. Tämä oli ainoa jälki, jonka Naisen haamu oli jättänyt.
XIII.
Minä viivyin kotona siksi, kunnes liike alkoi kaupungissa — ja sitten lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka olin jonkunverran hämmennyksissäni, oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun oli tekeminen: tahdoin myödä taloni ja lähteä pois paikkakunnalta. Mutta odottamattomia esteitä alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, jotka oli tyydytettävä, ennenkuin pääsisin lähtemään kaupungista. Kuitenkin olin minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi maksaa laskunsa. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että vaimoni oli tuhlannut jokaisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei mikään auttanut. Minun täytyi maksaa vaimoni velat.
Tässä hankalassa tilassa oli ensimmäinen velvollisuuteni ruveta lakimiehen avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa vaimostani.
Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun kerran olin sen käsiini saanut. Lisäksi lähdin ypö yksin jalkaisin kaupungille eräänä pilkkopimeänä yönä lakimieheni luo, koska minulla oli muuan asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaraa pääsin perille, mutta palatessani kotiin tarttui pari miestä takaapäin minusta kiinni ja raahasi minut erääseen pimeään käytävään. Täällä he ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, mikä oli taskussani, että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehotuksestaan käyneen kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyden huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsialalla. Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmaisi minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tämän lyönnin; ja kahdesti oli kirjoitettu nämä sanat: "Minä teen sen puukolla!"
Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet minut, joutuivat oikeuden käsiin, — mutta siitä lähtien en ole onnistunut saamaan minkäänlaista tietoa vaimostani.
Elämäkertani on nyt kerrottu. Maksettuani velat ja lailliset verot, oli minulla jäljellä taloni hinnasta ainoastaan viisi puntaa. Minun oli siis jälleen alusta alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä, saavuin pari kuukautta sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu perheemme kanssa. Hän antoi minulle, — ja se oli ainoa, mitä hän voi antaa — ruokaa ja asunnon eräässä rakennuksessa. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä, paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola suljetaan ja silloin saan tulla toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua — mutta se ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, ehkä kaikki vastoinkäymiseni ovat lopussa tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni — ja voihan tuo syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! On kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja kuulin tornikellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla tulevaisuuteen luottaa. Vaimoni käsissä on puukko — vaimoni vainoaa minua. En ole taikauskoinen, en laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vain että Alicia Warlack vainoaa minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan ratkaista?
XIV.
Me sanoimme jäähyväiset Francis Ravenille Fairleigh Hallin portilla ja lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.
Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme huoneessamme. Puheemme aiheena oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osoittamaan tallirengille.
Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua. Francis Raven oli mielestäni niin kauan miettinyt tuota kummallista unennäköä ja huonon vaimonsa käytöstä, että hän lopulta oli joutunut jonkinmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista, joita minulla saattoi olla tätä henkisesti kivuloista miestä kohtaan.
Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tyytynyt tähän järkevään tuumaan, vaan meni mahdottomiin.
"Yhtä vähän voisin luopua Francis Ravenista, kun hänen syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin laskea luotani hauskan kirjan lukematta viimeisiä sivuja. Olen päättänyt, Percy, viedä hänet tallirenkinä mukanamme Ranskaan, kun palaamme sinne takaisin. Mitäpä yksi mies enemmän tai vähemmän maksaa niin varakkaille ihmisille, kuin me olemme?"
Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä lainkaan pitänyt lukua niistä syistä, joita minä väitteitteni puolustukseksi toin esiin. Tarvitseeko minun sanoa naineille veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi anteeksi ja "rouva" sai asian menemään mieltänsä myöten.
Ennenkuin viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Ravenille ylimääräisen tallirengin paikan luonamme.
Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallista sanoihin. Hän puhui Ravenin kanssa kodistamme Ranskassa, aivankuin harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.
"Te, Francis, ette voi kuvitellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa suurempi kuin tämä, erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Mosel-virta on lyhyen matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan."
Francis, joka tähän asti jotenkin välinpitämättömästi oli kuunnellut kertomusta, säpsähti ja punehtui vaimoni viimeisistä sanoista.
"Saksaan?" toisti Francis.
"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?"
Tallirengin silmät tuijottivat synkästi maahan päin.
"Saksa muistuttaa minua vaimostani", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Vaimoni kertoi kerran minulle asuneensa Saksassa, aikoja ennen kuin minä tutustuin häneen, silloin kun hän vielä oli nuori tyttö."
"Oliko hän siellä sukulaistensa vai ystäviensä luona?"
"Hän oli siellä jonkinlaisena kotiopettajattarena eräässä perheessä."
"Missä osassa Saksanmaata?"
"En muista enää, rouva. En liioin muista, mainitsiko vaimoni sitä lainkaan."
"Sanoiko vaimonne teille perheen nimen?"
"Niin. Nimi oli minulle aivan outo ja olen jo aikoja sitten unohtanut sen. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"
"Sanoiko hän teille, minkälaisia viinejä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme on viiniviljelyksiä. Oliko se Moselviiniä?"
"Enpä voi tuota sanoa, rouva. En muista sanoiko hän viinin nimeä."
Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmoittaa Francis Ravenille, ennenkuin lähtisimme Englannista.
Minä olin aikeissa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja kesällä palata Maison Rougeen. Vähää ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään pienen rettelön tähden, joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin kesän aikana palannut kartanoomme Ranskassa, lähdimmekin sinne vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Raven seurasi mukana ja tuli jonkinlaiseksi apumieheksi Maison Rougen talliin. Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti, että Raven otettaisiin meidän palvelukseemme.
Francis Ravenin ei onnistunut, kuten ennakolta olin pelännyt, elää hyvässä sovussa toveriensa kanssa. He olivat kaikki ranskalaisia eikä yksikään heistä ymmärtänyt englannin kieltä. Francis taasen ei laisinkaan ollut perehtynyt ranskan kieleen. Hänen ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itsekseen — kaikki nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palvelijamme kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi." Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa päättyivät tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että jonkinlainen muutos oli. tapahtumassa, Meidän vielä keskenämme pohtiessa, mikä keino olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengillemme eräs tapaturma tallissa, ja se pakoitti meidät pitämään vielä jonkun aikaa hänet palveluksessamme. Mies raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen potkaisi poikki hänen sääriluunsa.
Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli hän vielä sängyn omana.
Muutoin hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tyytyväinen häneen.
Francis Ravenia vaivasi jokin tuntematon mielensairaus, joka häiritsi hänen yölepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmoittaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies kuten minäkin, arveli myöskin, että Raven oli jonkinlaisessa itsensäpettämistilassa ja että jokin kummallinen hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä.
"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vain yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe."
"Kuinka se tapahtuisi?" kysäsin häneltä.
Lääkäri ei vastannut, vaan teki itse puolestaan kysymyksen:
"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi lääkäri.
"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en olisi sitä tiennyt."
"Luuletteko Francis Ravenin tietävän, että tämä vuosi on karkausvuosi?"
Nyt vasta aloin hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.
"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin hänelle. "Mutta jollei hänellä satu olemaan sitä — mitä sitten?"
"Silloin ei Francis Ravenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän on siis tekevä? Hän odottaa naisen tulevan puukkoineen kello 2 aamulla 29 päivänä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen todellinen syntymäpäivänsä, levätä koko yö rauhassa ja nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin kello kaksi aamulla. Ja kun hän sitten herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä, sanokaa hänelle asian todellinen laita."
Minä lupasin tehdä hänen sanojensa mukaan. Lääkäri lähti luotani kertomaan asiasta mrs Fairbankille, ja minä lähdin talliin katsomaan Francis Ravenia.
XV.
Miesraukkaa vaivasivat niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä merkillisenä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen käskyänsä ja kysyin häneltä, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan, ja tästä huomasin, ettei hän tiennytkään tämän vuoden olevan karkausvuoden, koska hän ilmoitti 29 päivänä helmikuuta olevan hänen syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivänä maaliskuuta. Koska olin lääkärille luvannut tehdä sen kokeen, jonka hän oli esittänyt, en huolinut huomauttaa Ravenille hänen erehdyksestään. Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensimmäisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti ja kummallisesti oli yhteydessä Ravenin lähestyvän lopun kanssa.
Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä pyydettiin läsnäolemaan kahden ylhäissukuisen saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Mosel-virran rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli yö viivyttävä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis olla kotoa poissa maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Mrs Fairbank pysyi jäykästi joutavassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä mahdollisesti tapahtuisi Francis Ravenille hänen syntymäpäivänään, eikä suostunut lähtemään Maison Rougesta.
"On helppo keksiä esteitä", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.
Minä sitävastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmatta vuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin huomasin olevan mahdotonta saada vaimoani taipumaan ehdotukseeni, jätin mrs Fairbankin rauhaan. Mutta kun minulle oli selvää, että ystävämme pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme juhlasta pois, pyysin mrs Fairbankin itse ilmoittamaan esteensä ja lupasin puolestani tulla ystäviemme juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.
Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi perhepula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.
Ensimmäisenä miehenä tallissa oli eräs mies nimeltä Joosef Rigobert. Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta koostaan eikä käyttänyt itseään ollenkaan siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, jotka oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli vaikea löytää hänen veroistaan, ja senvuoksi hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nyt tuli tallimestarini luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli se, että hänet samana päivänä oli Metzin kaupungissa nähty erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa hän seurusteli eräässä ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady", kuten hän naista nimitti, oli vieras englantilainen nainen, joka ei tuntenut kaupunkia, ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enempää tutkia asiaa. Tällä välinpitämättömyydelläni astuin umpimähkään kolmannen askeleen "Tallirengin uni" nimisessä näytelmässä.
Illalla 28 p. helmikuuta annoin minä käskyn tallirengeille, että joku heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä. Joosef Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani suostuin hänen ehdotukseensa.
Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puolen yön aikaan hän ja minä lähdimme tupakkahuoneesta Francis Ravenin makuuhuoneeseen. Rigobert oli paikoillaan eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä. Ranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä sovussa. Francis Raven makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä odottaen, että kello löisi kaksi aamulla, ja että naisen haamu taas ilmestyisi.
"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin hänelle ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa, ennenkuin lähden matkalle."
"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Huomenna te ette näe minua hengissä. Tällä kertaa on nainen tappava minut. Pankaa mieleenne sanani — nainen on tappava minut."
"Hyvä ystävä, eipä tuo nainen voinut Englannissakaan tappaa teitä; mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Ranskassa?"
"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on etsivä minut täältä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä jälleen näkevä naisen ja silloin näen hänet viimeisen kerran. Se on oleva viimeinen kerta."
"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?"
"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut — puukolla. Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua."
"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?"
"Se on pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla yksin kuolinvuoteellani."
Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut, olisin pelkästä säälistä ilmaissut Ravenille, minkä ilveen me olimme hänelle valmistaneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa osoittivat selvään, että pitäisin suuni kiinni.
Seuraavana päivänä, 29 helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimmäinen työni aamulla oli käydä Ravenin luona. Rigobert tapasi minut ovella.
"Kuinka Raven on viettänyt yönsä?" kysyin minä häneltä.
"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hullujen huone on ainoa sopiva paikka hänelle."
Lähestyin vuodetta.
"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka puhuitte eilen niin kamalia."
Hänen silmänsä katsoivat minuun epäilevinä ja ihmettelevinä.
"En ymmärrä sitä", vastasi hän.
"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?"
"En nähnyt, armollinen herra."
"Tapahtuiko mitään?"
"Ei mitään, armollinen herra."
"Ettekö nyt ole vakuutettu siitä, että olitte väärässä?"
Hän katseli yhä epäillen ja ihmetellen. Hän lausui uudelleen sanat, jotka hän jo oli sanonut:
"En ymmärrä sitä."
Minä tein viimeisen yrityksen, saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.
"Olkaa huoletta, Francis! Kahden viikon kuluttua te nousette ylös terveenä."
Hän pudisti päänaluksella lepäävää päätään.
"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että uskoisitte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä on jotakin nurin — ja aika on sen osoittava."
Lähdin pois huoneesta. Puoli tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni huoleksi järjestää huomispäivän asian.
XVI.
Muuan seikka, joka kummastutti minua tavatessani vieraat hopeahäissä, on tässä mainittava. Eräs huomattu nainen oli tässä iloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan kuningatar, itse talon emäntä.
Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tästä asiasta. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten vanhalle tutulle ainakin.
"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä", sanoi nuori Beldheimer; "eikä äitini vieläkään ole unohtanut mielestään tuota ikävää juttua. Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli talossamme eräs englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä pois, mennäkseen naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole sen koommin kuulleet hänestä kerrottavan, ennenkuin äitini 8-10 päivää sitten sai kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi olevansa suuressa kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän erään ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle isännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitini; hän on hyväsydämisin sekä kaikesta pahasta tietämättömin nainen maailmassa; on mahdotonta saada häntä uskomaan, että maailmassa on niin paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeeseen ensi postissa, käski englantilaisen naisen tulla luoksemme ja lähetti hänelle myöskin rahoja matkaa varten. Kun isäni tuli kotiin ja kuuli mitä oli tapahtunut, kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa, pyytäen että tämä ottaisi selvää lastenhoitajan elämänvaiheista ja ilmoittaisi missä tämä oli asunut. Ennenkuin vastaus ehti saapuakaan, tuli lastenhoitaja luoksemme. Isääni hän teki inhoittavan vaikutuksen. Asiamiehen kirje, joka saapui muutamia päiviä myöhemmin, herätti isässäni epäluuloja. Lähdettyään luotamme, oli lastenhoitaja elänyt mitä häpeällisimmällä tavalla. Isäni puhui hänelle kahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos tämä lähtisi pois talostamme, rahasumman, jotta hän voisi palata Englantiin. Jos hän ei suostuisi lähtemään, uhkasi isäni valittaa asiasta viranomaisille ja nostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja lähti pois meiltä. Paluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen Metziin. Helposti voitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne tietää, että tämä sama nainen joku päivä sitten seurusteli kapakassa erään renkinne, Joosef Rigobertin kanssa."
Nuoren Beldheimerin kertoessa näitä asioita, rupesin muistelemaan menneitä tapauksia. Mieleeni johtui, mitä Francis Raven oli kertonut vaimostaan, hänen olostaan lasten opettajattarena Saksassa. Hämärä aavistus asian todellisesta laidasta tunki sieluni läpi.
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyin minä.
"Alicia Warlack", vastasi nuori Beldheimer.
Kuultuani tämän nimen mainittavan, oli minulla vain yksi ainoa ajatus: kiireimmän kautta palata kotiin. Kello oli silloin kymmenen illalla; viimeinen juna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt. Ilmoitettuani sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaarat, sovin hänen kanssaan, että lähtisin ensimmäisessä aamujunassa, enkä odottaisi aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikoivat olla kartanossa yötä.
Yön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiat Maison Rougessa. Tuon tuostakin johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotiin varhain aamulla — maaliskuun 1 päivänä. Kuten tutkimuksista tuli selville, oli ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi mitä todellakin oli tapahtunut tallissa Francis Ravenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt Joosef Rigobert itse teille vuorostaan kertomuksen lopun — sillä tapaa kuin hän on sen kertonut lakimiehelleen ja minulle. —
XVII.
Kunnioitettava herra!
Helmikuun 27 päivänä minut lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean naisen, vaaleaverisen, syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui ranskan kieltä erinomaisen hyvin, vaikkakin murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle virvoitusaineita ja hän suostui ehdotukseeni. Meillä oli hauska ja pitkä keskustelu — me huomasimme ikäänkuin olevamme luodut toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä tahtoo minua seuraansa. Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuvainen rakkausseikkailuihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä moittia? Tietysti luontoa. Ei se ole kauniin naisen syy — eikä liioin omakaan syyni.
Sanalla sanoen, kovasydäminenkään ihminen ei voi olla myöntämättä, että kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, eivät voi erota toisistaan, sopimatta, milloin he seuraavalla kerralla tapaavat toisensa.
Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison Rougea. Suureksi huvikseni hän suostui seurustelemaan kanssani eräissä pienissä kemuissa, jotka minä pidin kamarissani yöllä helmikuun 29 päivää vasten. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kun muut palvelijat tavallisesti menevät levolle, eli kello 11 illalla… — Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis Raven. Hän oli ikävä mies eikä osannut ranskankieltä. Keittiössä häntä alettiin nimittää "Englantilaiseksi karhuksi." Kumma kyllä, hän oli isäntäväen suuressa suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi, jonka vallassa tämä ikävä mies oli, kauhun, jonka laatua minä suurena vapaauskojana en huolinut ryhtyä tutkimaan.
Illalla 28 helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa. Isäntäni oli suuttunut minulle, arvollisuuteni tunto estää minua kertomasta mistä syystä — ja tarjouduin sentähden valvomaan englantilaisen vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, mitä oli tapahtunut välillämme. Englantilaisraukka houraili kaiken yötä. Koska en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuon houkkion, joka häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.
Aamulla 29 päivänä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.
Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että englantilainen seuraavankin yön tulisi tekemään minulle harmia. Herra Fairbankin poissa ollessa piti hänen vaimonsa äärettömän suurta huolta toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja ilmoittaa heti jos jotain tapahtuisi. Koska minä odotin kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat makaisivat rauhallisesti sängyissään sinä yönä. Minä tarjouduin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta kuulin itseäni kiitettävän.
Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon herra Fairbankin poissaollessa, kuulustelemassa, kuinka Raven voi. Ensi kerralla, kun he kävivät, ei ihana naisystäväni vielä ollut saapunut. Koska kamarini oli englantilaisen kamarin vieressä, täytyi minun silloin piiloittaa ihana naisvieraani siihen huoneeseen missä siloja säilytettiin. Enkelintapaisella alistuvaisuudella suostui hän palvelijavirkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan nähnyt rakastettavampaa naista — sellaisessa tilassa. Kun olivat kahdesti käyneet sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli lähes keskiyön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei silloin ollut mitään erinomaista, joka olisi voinut rouvalle ja tohtorille korvata heidän hänen tähtensä näkemiään vaivoja. Hän makasi puolittain valveilla, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua poismennessään pitämään erittäin tarkasti Ravenia silmällä kello kahden aikaan aamulla. Jos sattuisi jotakin tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka ääni helposti kaikui huoneisiin, joissa herrasväki asui. Kun nyt sain palata kauniin ystävättäreni luokse, järjestin illallispöydän. Piirakka, lihamakkara ja muutamia pulloja moselviiniä oli yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa, on rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertainen ateria juhlallisten pitojen veroinen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kun suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään lattiaan, hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä: "Rigobert! Rigobert!"
Ihana naiseni säikähti kuullessaan äkkiä tuon äänen. Hänen kasvonsa vaalenivat silmänräpäyksessä.
"Taivaan jumala!" huudahti hän. "Kuka on tuossa huoneessa?"
"Mielipuoli englantilainen."
"Englantilainen?"
"Rauhoittukaa! englantilainen asettuu aivan pian."
Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:
"Rigobert! Rigobert!"
Kaunis ystävättäreni tarttui käsivarteeni.
"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?"
Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämä kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.
"Tunnetteko te hänet?" kysyin minä.
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on hänen nimensä?"
"Francis", vastasin minä.
"Francis — ja sukunimi?"
En voinut muistaa enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että englantilaisen sukunimi alkoi kirjaimella "R."
Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyikö hän? Ei; nainen punehtui uudelleen. Hänen silmänsä kiilsivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka kyllä hyvin tunsin naisten luonteita, kummastelin kuitenkin tarkastellessani tätä naista.
"Tunnetteko hänet?" kysyin minä uudelleen.
Nainen naurahti kysymykselleni.
"Mitä joutavia puhutte. Kuinka minä voisin tuota miestä tuntea? Käykää rauhoittamassa häntä!"
Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana. Itseluottamukseni palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.
Kohta kun astuin huoneeseen, osoitti hän innokkaasti sormellaan huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollakin käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnäolon, ja vielä kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tavalla, kuin olen jo kertonut; se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottaviakaan, puistelin nyrkkiäni hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.
Palattuani kauniin ystävättäreni luokse, huomasin hänen kävelevän edestakaisin kummallisesti kiihoittuneessa tilassa. Nainen ei odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa — hän oli minun poissaollessani maistellut hyvää moselviiniäni. Vaivoin sain hänet houkutelluksi istumaan pöytään. Mutta en millään keinoin voinut saada häntä syömään edes hiukkasen.
"Minulle ei ruoka enää maistu", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä."
Moselviini on kuuluisaa siitä, että se maistuu hyvältä ja on erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kumminkaan huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan ja virkistävän häntä, eikä mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaan matalalla äänellä, ja vaikka kuinka paljon hyvänsä yrittelin saada käännetyksi keskustelumme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua, mutta kaunis vieraani oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummalliset viehättävyydet, jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalleen. Omituinen hymy näkyi hänen kasvoissaan.
"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi häntä sääriluuhun", sanoi nainen.
"Minun täytyy nähdä, minä tahdon nähdä sen hevosen!"
Saatoin naisen talliin. Hän suuteli hevosta, kunniani nimessä, hän suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:
"Te tunnette tuon miehen, ja hän on varmaan loukannut teitä."
Ei nainen silloinkaan tahtonut myöntää.
"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä", sanoi hän, "enkö ole teitä suudellut?"
Näin viehättävästi selitettyään riensi nainen takaisin ylös rappusia.
Minä jäin hiukan jälkeen, nähdäkseni oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin, kummallista kyllä, naisen siinä samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.
"Aioin juuri tulla alas huutaakseni teille", sanoi nainen. "Mies tuossa huoneessa rupeaa taasen mellastamaan."
Hullun englantilaisen ääni kuului tosiaan taas korvissamme.
"Rigobert! Rigobert!"
Tällä kertaa oli huutaja hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelossaan väänteli hän käsiään ja osoitti taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja liikkeillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosiaan olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen luokseen ja jättäisin ihanan ystävättäreni yksinänsä toiseen huoneeseen.
Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että olin hankkeissa lähteä pois, huusi hän epätoivoissaan niin hirveällä äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tästä huudosta.
Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka mieleni tyyneys on suuri tärkeissä tapauksissa. Aukaisin arkun, jossa englantilaisen liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia niistä kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiinni. Nyt ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi rengit. Sidottuani viimeisen solmun katsahdin ylös.
Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli auki. Kaunis ystävättäreni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan voimattomana vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiinni viimeistä solmua.
"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukaisitte oven?"
Nainen astui luokseni ja kuiskasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.
"Kuulin hänen huutavan."
"Entä sitten?"
"Luulin, että aioitte tappaa hänet."
Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota hänen sanansa osoittivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistuttava. Minä säikähdyin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni, ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.
Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.
Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi naisystävääni, eikä liioin sitä, että englantilainen makasi sidottuna vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta ulos. Juostessani portaita alas, kuulin tallin kellon lyövän neljännestä vaille kaksi aamulla.
Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksissaan. Tohtori joka oli hänen seurassaan, kysyi naurahtaen:
"Onko Francis valveilla vai nukkuuko hän?"
"Hän on ollut hiukan levoton. Mutta nyt hän taasen on tyyntynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseen rouvaa nousemasta ylös portaita… "on hän vaipuva sikeään uneen."
"Eikö mitään ole tapahtunut sitten, kun viimeksi kävin täällä?"
"Ei, ei mitään, mutta…"
Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkinmoisella koomillisella epätoivon katseella.
"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole tapahtunut. Romanttisuuden päivät ovat olleet ja menneet."
"Kello ei ole vielä kaksi", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.
Tallista tuli väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä edessä ja meni pois pihasta pohjoisen portin kautta, jota tietä kuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisiin. Minä sain käskyn seurata häntä ja tohtoria. Kun parahiksi oli päästy jonkun matkan päähän tallista, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta. Hän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen poissaollessaan. Minä vastasin hänelle miten paraiten taisin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi mielihyväkseni tohtori yritti saada hänet luopumaan tästä aikeesta.
"Olettehan kuullut, että Francis on juuri nukkunut", sanoi hän… "Jos menette hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni menestymiselle on tärkeää, että hän saa häiritsemättä nukkua sekä että hän sen itsekin myöntää, ennenkuin kerron hänelle asian todellisen laidan. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen olla rauhassa."
Emäntäni luopui vastahakoisesti aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi heidän välillään, joka kesti ainakin viisi minuuttia. Vihdoin täytyi rouva Fairbankin myöntyä — sillä kertaa.
"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tai on taasen valveilla. Puolen tunnin perästä palaan tänne takaisin."
Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takaisin asuinhuoneeseen.
Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aika, saattaa naisen kylään ja sitten palata talliin ottamaan pois kapulan sekä siteet Francis'ilta ja antaa hänen huutaa täyttä kurkkua. En pitänyt lukua vaikka hän olisi herättänyt koko talon, sittenkun olin päässyt vapaaksi ystävättärestäni, joka saattoi aiheuttaa minulle harmia.
Palattuani pihalle, kuulin ritinää ikäänkuin olisi porttia avattu.
Pohjoisen portin olin itse sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin
takana. Tämän kautta tultiin aukealle, jossa pari polkua risteili.
Toinen polku vei kylään, toinen taasen maantielle ja joen rannalle.
Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli heilutti porttia edestakaisin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystävättäreni sisälle. Mieleeni juolahti hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takaisin talliin.
Pistäysin huoneeseeni. Huone oli tyhjä. Menin toiseen huoneeseen. Mutta sielläkään ei naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin huoneeseeni ja lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan mahdollista, että nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa. Sanomattoman vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin senvuoksi tuokion, ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei hiiskaustakaan. Huusin hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäillen vieläkin astuin askeleen taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka hiljalleen virtasi oven ja lattian välillä olevasta raosta. Otin kynttilän pöydältä ja kumarruin katsomaan. Siinä oli verivirta!
Kauhea näky pakotti minut astumaan eteenpäin. Aukaisin oven.
Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi oli melkein uusi ja tehty pukinsarvesta.
Nostin kohta melun. Todistajat voivat sanoa, mitä sitten seurasi. Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä, että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta jo pelkkä rikos kauhistuttaa minua. Nainen pakeni vasemman portin kautta, kun minä puhuin emäntäni kanssa. Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että kaikki, mitä olen tässä kirjoittanut, on totta, ja että tämä kaikki tapahtui 1 päivänä maaliskuuta aamuyöstä.
Joosef Rigobert.
* * * * *
Francis Ravenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Rigobertin olevan syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistavat, kuinka katkerasti ja leppymättömästi hänen vaimonsa vihasi häntä.
Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui, osoittivat, että naismurhaaja oli tallista lähtenyt astumaan pitkin sitä polkua, joka vei joelle. Joessa kyllä harattiin, mutta mitään ei löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on epäselvää, hukuttiko hän itsensä vai ei. Ainoa varma asia on — ettei Alicia Warlackia enää koskaan nähty.
Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa Naisen haamu näkyvistämme. Henki, paha olento, vai elävä ihmisolento; sanokoon itse, mikä hän on. Tai tietäessänne, että selittämättömiä ihmeitä on ympärillänne ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessänne, antakaa seuraavien suuren miehen sanojen olla riittävänä selityksenä: — "Me olemme sellaista ainetta, josta unia muodostuu, ja lyhyt elinaikamme on unenkaltainen."