Wade sai hänet kiinni kukkulan juurella.
"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan
Wilsiä", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.
"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä milläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin."
"Ehkä, mutta tämä onkin jonkunlainen poikkeustapaus. Eikä Wils ole sellaisessa tilassa kuin hän luulee. En heitä mitään sattuman varaan. En tahdo menettää työpaikkaani enkä halua tulla estetyksi tuon pojan hoitamisessa."
Waden lopettaessa puheensa he olivat jo päässeet ensimmäiseen haavikkoon. Columbine pysähdytti hevosensa pakottaen toverinsa tekemään samoin. Waden surullisten ja uurteisten kasvojen viisaus lisäsi hänen entisiä huoliaan.
"Ben, kertokaa minulle", hän kuiskasi koskettaen kädellään Waden käsivarteen.
"Neiti Collie, olen tavallani jonkunlainen lääkäri. Luin kerran maailmassa hieman lääketiedettä ja kirurgiaa, ja senvuoksi tiedän. En kertoisi teille, ellen olisi apunne tarpeessa."
"Suostun auttamaan mielellänikin, mutta kertokaa nyt", Columbine sanoi koettaen rohkaista mieltään.
"Wilsin jalka on aivan murskana. Möly-Jack potki sen melkein muodottomaksi. Se on sata kertaa pahemmassa kunnossa kuin ennen. Pelkään verenmyrkytystä ja kylmänvihoja, joka mädättää lihan ja kuolettaa sen. Sanoin pojalle suoraan, että hänen on paras antaa minun katkaista jalka, mutta hän vannoi pitävänsä sen tahi kuolevansa. Jos siihen tulee kylmänvihat, emme voi pelastaa sitä, tuskinpa hänen henkeänsäkään."
"Ah, asiat eivät voi olla niin huonosti!" Columbine huudahti. "Tiesin siinä olevan jotakin… Ben, tarkoitatteko, että hänestä parhaimmassakin tapauksessa tulee —" Hän keskeytti voimatta lopettaa.
"Neiti Collie, Wils ei missään tapauksessa voi enää milloinkaan ratsastaa kuin paimen."
Tämä tuntui Columbinesta kaikista pahimmalta ja viimeiseltä oljenkorrelta, johon hän voi turvautua. Hänen kyyneleensä sokaisivat hänet, hänen suoniaan poltti ja sydän oli nousta kurkkuun.
"Poika raukka, se voi tappaa hänet", hän huudahti. "Hän piti hevosista, halusi ratsastaa ja olikin paras ratsastaja heistä kaikista. Ja nyt hän on mennyttä kalua! Hänestä tulee raajarikko ja pölkkyjalka. Ja kaikki tämä Jack Bellloundsin vuoksi. Minä vihaan, ah, miten minä vihaankaan tuota roistomaista raukkaa!… Ja minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan lokakuun ensimmäisenä päivänä! Jumala minua armahtakoon!"
Columbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään itkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen surunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa vastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.
Wadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski hiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut sanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän kohotti tytön päätä.
"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se näyttää", hän sanoi ystävällisesti. "Nouskaa istuallenne ja antakaa minun lohduttaa teitä."
"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut", Columbine huudahti.
"Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!"
"Mutta minä tiedän", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa vasten. "Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on sattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan auttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja voimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea varten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan —"
"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta", Columbine nyyhkytti. "Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut lapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua minun itseni vuoksi!"
"Eikö kukaan rakasta teitä?" Wade toisti hyvin moittivasti ja vastustavasti. "Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään. Tyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi väärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te kirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen Jack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä sitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin… Ja minäkin rakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä sovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin olla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain sallitte."
Jokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa lieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon miehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti häneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.
"Rakastatteko minua todellakin?" hän kuiskasi jollakin tavoin lohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista, jota hän oli kaivannut lapsuudessaan. "Haluatte siis olla kaikkea tuota minulle?"
"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle."
"Ah, miten hyvä olettekaan! Tunsin sen heti ollessani ensimmäistä kertaa seurassanne. Olen halunnut tulla luoksenne puhumaan vaikeuksistani. Rakastan isää ja hän rakastaa minua, mutta hän ei ymmärrä minua. Isä elää vain pojalleen eikä minulle. Minulla ei ole milloinkaan ollut isää."
"Teillä on nyt ainakin jonkunlainen", Wade vastasi niin täyteläisellä ja syvällä äänellä, että Columbine tyyntyi ja ihmetteli. "Ja koska olen kokenut niin paljon, kerron teille, miten aion teitä auttaa. Tyttöseni, elleivät naiset ole jaloja ja urhoollisia, niin miten meidän miesten silloin käy? Naisissa on aina enemmän kuin miehissä. Elämä on kohdellut teitä kovasti tuomalla teidät tänne vieraiden ihmisten joukkoon ja saattamalla teidät kiitollisuuden velkaan miehelle, jonka ainoa intohimo on rakkaus poikaansa. Teidän pitää nyt alistua siihen turvautumalla avuihin, joita naisessa on enemmän kuin miehessä. Rohkeutta! Otaksukaamme nyt, että vihaatte Möly-Jackia ja rakastatte raajarikkoista Wilson raukkaa… Tyttöseni, älkää olko tuon näköinen! Älkää kieltäkö ollenkaan, sillä te rakastatte tuota poikaa… Mikään ei voi olla ikävämpää, mutta ette voi milloinkaan sanoa, mitä saattaa tapahtua, jos vain olette rehellinen ja suora. Jos tunnette velvollisuutenne olevan maksaa vanhukselle, jota sanotte isäksenne, niin maksakaa se menemällä naimisiin hänen poikansa kanssa ja olemalla oikea nainen. Nainen voi olla niin jalo, ettei maailmassa voida verrata mitään häneen. Onni voi tulla jokaisen osaksi hyvin kummallisella ja odottamattomalla tavalla. Elämässä on paljon sellaista, jota ihminen ei osaa toivoakaan. Ette suhtaudu tähän vaikeuteen oikein. Jos olette rehellinen itsellenne ja kohtaatte sen rohkeasti, se ei olekaan sellainen kuin pelkäätte… Jonakin päivänä, jos vieläkin olette siinä luulossa, että sydämenne on särkynyt, kerron teille oman tarinani, ja silloin teistä ei kohtalonne varmaankaan tunnu enää niin kovalta. Minun sydämeni on särkynyt ja elämäni on ollut mennyttä, mutta kuitenkin olen elänyt ja kokenut työni ja taistelujen suomaa onnea, vaikka en sellaisesta osannut silloin uneksiakaan. Huomasin, miten maailma sentään on kaunis, miten suuresti voin rakastaa kukkia ja kukkuloita ja koko villiä luontoa, ja totesin, että niidenkin vuoksi kannattaa elää… Ja ajatelkaahan nyt, tyttöseni, miten ääretöntä onnea saan tuntea saadessani näyttää tämä kaiken teille. Silloin saan todellakin palkkani kaikesta. Ja ellei se ole liikaa minulle, ei maailmassa ole mitään, jota en haluaisi tehdä tähtenne."
Columbine kohotti kyynelien kostuttamat innoituksen valaisemat kasvonsa.
"Ah, Wilson oli sittenkin oikeassa!" hän mumisi. "Olette todellakin taivaan lähettämä ja rakastan teitä."
IX.
Aivan uusi mieli tahi entisen vapautuminen rohkaisi Columbinea palaen nyt hänen suonissaan niin, ettei sitä voitu sammuttaa eikä kuvata. Joku jumalallinen säkene oli tunkeutunut hänen mielensä salaperäisiin syvyyksiin sytyttäen ja valaisten ne niin, että kun hän selviytyi tästä onnettomuuden tunnista, hän tunsi intohimojen kirkkaan salaman yhtyneen sielunsa hellyyteen, suruihin ja uskollisuuteen.
"Ah, Ben, kykenenköhän tekemään tämän kaiken?" hän huudahti levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen taivaan tuulia.
"Minkä kaiken, tyttöseni?"
"Tämän, jota vaaditaan todellisilta naisilta!" hän vastasi kiihkeästi painaen käsillään rintaansa.
"Herännyt nainen ei voi milloinkaan enää muuttua tytöksi", Wade sanoi surullisesti.
"Halusin kuolla, mutta nyt haluan elää ja taistella!… Ben, olette rohkaissut minua. Olin pieni, heikko ja surkuteltava ja nyt… Mutta unissani tahi jossakin sellaisessa tilassa, jota en voi muistaa enkä ymmärtää, olen odottanut näitä sanojanne. Olin valmis. Tuntuu aivan siltä, kuin olisin tuntenut teidät jossakin toisessa maailmassa ennenkuin synnyin tähän. Kun puhutte minulle niin ihmeellisesti kuin ehkä äitini olisi puhunut, sydämeni kiiruhti tuntemaan teidät vedotessanne naisellisuuteni!… Ah, miten tämä onkaan omituista ja kaunista!"
"Neiti Collie", Wade vastasi kumartuessaan korjaamaan jalustimiaan, "olette nuori ettekä senvuoksi ymmärrä elämän omituisia ja peloittavia puolia. Sanoitte sen olevan kaunistakin… Kukapa sen tietää? Ehkä olen jossakin edellisessä olotilassa ollutkin jotakin teille. Uskon sen, mutta en voi sanoa, milloin ja missä. Ehkä olemme olleet kukkia tahi lintuja. Tuollaiset mielipiteet kiinnittävät mieltäni."
"Lintujako? Minuakin miellyttää tuo ajatus", Columbine vastasi.
"Pidän enimmän linnuista. Mutta niiden joukossa on haukkoja, variksia ja korppikotkia."
"On kyllä. Luonnossa pitää olla jonkunlainen tasapaino. Ellei siinä olisi rumaa ja pahaakin, emme huomaisi sen kauneutta emmekä hyvyyttäkään… Mutta lähtekäämme nyt kotiin. On jo myöhäinen."
"Ben, eikö minun pitäisi palata Wilsonin luo heti?" Columbine kysyi epäröiden.
"Miksi?"
"Kertomaan hänelle jotakin ja ilmoittamaan, miksi en voi tulla hänen luokseen huomenna enkä milloinkaan muulloinkaan enää", hän vastasi hiljaa värisevällä äänellä.
Wade mietti hänen sanojaan. Columbinesta tuntui, että hänen terästynyt järkensä synnytti Wadessa jotakin vihamielistä ja vastustavaa.
"Huomenna on varmasti parempi", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Wilson kiihtyi jo tarpeeksi tänään."
"Siis menen sinne huomenna."
Lisääntyvässä kylmässä hämärässä he ratsastivat vierekkäin vaitiollen.
"Hyvää yötä, tyttöseni", Wade sanoi heidän saavuttuaan hänen tupansa luo. "Ja muistakaa nyt, ettette ole enää yksinänne."
"Hyvää yötä, ystäväni", Columbine vastasi jatkaen matkaansa.
Hän tapasi Jim Montanan aitauksessa ja ilta oli vielä siksi valoisa, että hän näki hänen vaahtoavan hevosensa. Jim näytti hyvin töykeältä, melkeinpä pahantuuliselta. Mutta Columbine arvasi, että hän oli käynyt Jackin määräyksestä Kremmlinissä ja tehnyt tuon matkan samana päivänä edestakaisin.
"Neiti Collie, minä kyllä hoidan Pronton", hän tarjoutui. "Illallisenne odottaa."
Arkihuoneen takassa paloi kirkas tuli ja karjanomistaja luki sen valossa.
"Halloo, punaposki!" vanhus tervehti tavattoman ystävällisesti. "Olet ratsastanut vastatuuleen, vai mitä? Ellet ole kaunis, ei minun silmistäni ole mihinkään!"
"Siellä on melko kylmä, isä", Columbine vastasi, "ja tuuli puree. En ratsastanut nopeasti enkä kauaskaan… Kävin katsomassa Wilson Moorea."
"Vai niin! No miten poika jaksaa?" Belllounds kysyi tylysti.
"Hän sanoi voivansa melko hyvin, mutta luullakseni asian laita ei olekaan niin", Columbine vastasi.
"Ystävätkö häntä hoitavat?"
"Niin. Hänellä onkin sellaisia, Andrewsit esimerkiksi. Olen iloinen voidessani sanoa, että hänen majansa on mukava. Hänestä pidetään kyllä huolta."
"No, sepä hyvä! Lähetän Lemin tahi Waden sinne katsomaan, voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen."
"Isä, sellainen on niin sinun tapaistasi", Columbine vastasi laskien kätensä hänen leveälle olalleen.
"Älähän nyt! Kuulehan Collie, tässä on kirjeitä melkein kaikilta Kremmlinin asukkailta. He toivovat saavansa kutsun häihin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Pyydämmekö heidät tulemaan?"
"Kuta enempi heitä tulee, sen hauskempaa", Columbine vastasi.
"Vannon, etten kutsu ketään."
"Miksi et, isä?"
"Kukaan ei voi sanoa, mitä poikani päähän voi juolahtaa hääpäivänäkin."
"Mutta, isä, voit luottaa minuun."
"Kyllä varmasti!" vanhus vastasi kiertäen vahvan käsivartensa hänen ympärilleen. "Toivoisin, että sinä olisit Jack ja Jack olisi sinä."
Nuorukainen laahusti silloin huoneeseen sidotuin päin istuutuen illallispöytään.
"No niin, Collie, ryhdytään mekin syömään", vanhus sanoi iloisesti.
"Minulla on sentään kaikesta huolimatta hyvä ruokahalu."
"Minäkin olen nälkäinen kuin susi", Columbine vastasi istuutuen paikalleen Jackia vastapäätä.
"Missä olet ollut?" Jack kysyi uteliaana.
"Kas, hyvää iltaa, Jack! Huomasitko minut vihdoinkin?… Olin ratsastamassa Prontolla ensimmäisen kerran sen loukkaantumisen jälkeen. Tein ihanan retken Sage-laaksoon."
Jack luimisteli häneen näkyvissä olevalla silmällään mumisten jotakin ja alkaen sitten pistellä perunoita ja lihaa suuhunsa haarukallaan.
"Mikä sinua oikeastaan vaivaakaan, Jack? Etkö olekaan terve?" Columbine kysyi niin levottomasti, että se oli liian osanottavaista ollakseen totta.
"Minua ei vaivaa mikään!" Jack tiuskaisi.
"Mutta näytät aivan sairaalta, tarkoitan, että näkyvissä oleva osa kasvoistasi on sen näköinen. Suupielesi ovat pahasti väärässä. Olet hyvin kalpea, lukuunottamatta noita punaisia laikkuja. Ja toisen silmäsi ilme on niin yliluonnollisen tuskallinen, kuin et enää kuuluisikaan tähän maailmaan."
Tytön, joka aina oli ollut niin suloinen, rauhallinen ja hienotunteinen, hämmästyttävää puhetta kuunteli Jack järkytettynä ja isä nauraen.
"Pilkkaatko minua?" Jack kysyi tiukasti.
"Kuinka niin, Jack? Miten voit luullakaan minusta sellaista? Halusin vain sanoa, miten omituiselta näytät… Aiotko mennä naimisiin silmäpuolena?"
Jack hämmästyi sanattomaksi ja vanhus istuttuaan kauan aikaa suu auki ihmettelystä huudahti: "Koira vieköön, tyttöseni! En olisi milloinkaan uskonut tällaista sinusta… Jack, niele vain lääkkeesi empimättä… Teidän molempien pitää unhottaa ja antaa anteeksi. Riitaisuuksia voi ilmetä tarpeeksi sittenkin, vaikka ei menneisyyttä pengottaisikaan."
Jäätyään yksikseen Columbine joutui sellaiseen mielentilaan, joka erosi suuresti hänen vanhuksen ja tämän pojan seurassa näyttämästään iloisuudesta. Hän vaipui vakaviin omiin tunteihinsa kohdistuviin ajatuksiin, jotka askartelivat tuossa kohotetussa henkisessä edistymisessä ja yrityksessä nousta oman henkilöllisen hyvinvoinnin yläpuolelle, johon Bent Wade oli ohjannut hänet omituisella tavalla. Aivan heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan saakka hän oli vetänyt Columbinea kummallisesti puoleensa ja Columbinesta tuntui nyt, että tuo hänen lumousvoimansa johtui siitä jaloudesta ja viisaudesta, jotka aiheutuivat hänen kärsimyksistään ja niistä kauheista vuosista, jotka olivat piirtäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa.
Senvuoksi koettikin Columbine sitoa sieluunsa ikuisiksi ajoiksi hänessä syntyneen hengen, joka oli herännyt Waden vaatimattomista filosofisista sanoista, omaksi ohjeekseen ja voimakseen.
Hän tunsi velvollisuutensa miestä kohtaan, joka oli ollut kuin isä hänelle. Mitä ikinä hän vaatisikaan, hän olisi valmis tekemään. Ja mitä taasen hänen poikaansa tuli, jonka kanssa hänen oli määrä elää jäljellä oleva osa elämästään, hänen velvollisuutensa oli tulla hänelle hyväksi vaimoksi, kärsiä hänen vikojaan ja koettaa aina auttaa häntä ystävällisesti, kärsivällisesti, tasapuolisesti ja niin myötämielisesti, kuin se hänelle suinkin olisi mahdollista. Viha oli myös otettava lukuun, mutta hän tiesi, ettei vihalla ole minkäänlaista sijaa hyvän naisen sydämessä. Hänen täytyy tukahduttaa se, jos se vain on inhimillisesti mahdollista. Tämä kaikki oli hyvin kovaa ja muuttuisi vielä kovemmaksi, mutta hän alistui siihen ja tiesi luontonsa.
Hänen sielunsa oli hänen omansa eivätkä minkäänlaiset vastoinkäymiset voineet sitä muuttaa. Hän voi olla sen kanssa kahdenkesken milloin tahansa, välittämättä noista vaivoista ja mitättömistä vaikeuksista, joita vastaan ihmiset tavallisesti taistelevat. Waden sanat olivat lumonneet hänet salaisuudellaan ja rajattomalla toivollaan jostakin tuntemattomasta ajatuksien ja tunteitten maailmasta. Hän saa tuskin milloinkaan nauttia onnesta sen tavallisessa merkityksessä. Haihtukoot unelmat siitä ikuisiksi ajoiksi! Mutta hän oli nähnyt vilahdukselta jotakin korkeampaa kuin huvituksia ja tyytyväisyyttä. Unelmat ovat aina unelmia. Mutta hän voi vieläkin uneksia siitä, joka oli ollut, tahi siitä, jollaiseksi se olisi voinut muodostua, elämän kauneudesta ja salaperäisyydestä ja tuosta luonnossa olevasta jostakin, joka oli vetänyt häntä puoleensa suloisesti ja vastustamattomasti. Kuka voi ryöstää häneltä nuo pyöreät, harmaat ja sametinväriset kukkulat, purppuran väriset huiput ja tummat selänteet, joilta hänet oli löydetty lapsena, eksyksiin joutuneena pienokaisena, syntyneenä kuin kuusten juurilla kasvavat columbinet?
Rakkaus, äkkiä selvinnyt ja selittämätön, oli hänen salaisuutensa, vielä värisyttävän uusi ja vaarallinen suloisuudessaan. Hän pelkäsi tunnustaa sitä itselleen ja suhtautua siihen rohkeasti, koska se oli vielä tuntematon tekijä ja uhkaava kuin tuli. Hänen äkkinäinen tietonsa siitä tuntui erottamattomasti yhtyneen tuohon kasvavaan, voimakkaaseen ja vakavaan tunteitten virtaan.
"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle", hän mumisi. "Hänellä on oikeus saada se tietää!… Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset ikuisiksi ajoiksi!"
Wilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen katkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen vaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki tuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee, ennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni pakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja arosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli nyt mennyttä.
Kun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine valitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti mutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä, jossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän, hän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja kiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.
Nähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine onnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli varmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista salaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen saapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.
"Collie, olet myöhästynyt", Wilson vastasi sekä iloisesti että moittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen yksin koko huoneessa.
"Ah, missä Ben on?" Columbine huudahti.
"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei kuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut katumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä… Wade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen jonnekin… ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?"
Columbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin tuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään. Wilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin ajettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut minkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja kaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen ja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea vastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä ennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?
"Olet luullakseni hieman parempi", hän sanoi onnellisena.
"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin päivänkoitteessa. Wade herätti minut… Collie, olit kiltti, kun tulit. Olet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi hehkuvan noin. Ja silmäsi sitten — ah!"
"Olen siis mielestäsi kaunis?" Columbine kysyi haaveillen, ajattelematta sitä ollenkaan.
Wilson naurahti ivallisesti.
"Tule lähemmäksi", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla kädellään.
Columbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Kumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan pääsi tukahdutettu ääni.
"No mutta, Collie!" Moore huudahti hämmästyneenä. "Taivas varjelkoon, älä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi."
"Kas tässä", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi Wilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi säilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita tämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista nainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.
"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?" paimen huudahti huumautuneena.
Hän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. "Collie, käyttäydyt niin
omituisesti… Et itkekään!… Näenkö unta, vai mitä tämä on?
Kultaseni, katso minuun!"
Columbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.
"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen", hän sanoi huohottaen.
"Miksi?"
"Muutaman asian vuoksi vain, jonka aion kertoa sinulle", hän kuiskasi.
"Mikä se on?"
Columbine kumartui häneen päin,
"Etkö voi arvata sitä?"
Wilson kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat.
"En tahdo arvata enkä uskallakaan."
"Se on jotakin, joka on ollut totta vuosikausia — aina, kuten minusta nyt tuntuu — jotakin, josta en milloinkaan ole uneksinutkaan, ennenkuin viime yönä", Columbine jatkoi hellästi.
"Collie!" Wilson huudahti. "Älä kiusaa minua!"
"Muistatko ne ajat, jolloin riitelimme niin hirveästi, koska suutelit minua?" Columbine kysyi.
"Luulitko minun voivan suudella sinua ja elää sitten unhottaakseni?"
"Rakastan sinua!" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia myöten.
Tämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi tytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä siinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita silmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.
Sitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!" hän huudahti käheästi.
Columbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen kätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen suudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän lepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki tuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin pyyntöön:
"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!"
"Kultaseni!… Näytä minulle kasvosi… Se on siis sittenkin totta. Tiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa kasvojasi."
Columbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet olivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä tärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin koittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän suloisuuden.
"Suutele minua, Columbine!" Wilson käski.
Kyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja loukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen huulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.
"Vielä, Collie, vielä!" Wilson rukoili.
"Ei enää", hän kuiskasi hyvin hiljaa, ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa hän kätki kasvonsa ja puristi Moorea suonenvedontapaisesti koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä, jotka vapisuttivat häntä.
Moorekin vaikeni puristaen tyttöä vapaalla kädellään, hengittäen syvään ja hitaasti rauhoittuen. Columbine tiesi silloin Wilsonin arvaavan siinä olevan jotakin hirveän väärää, josta aiheutuvaa pelkoaan hän ei ehkä uskaltanut ilmaista. Wilson piteli häntä kaikissa tapauksissa vaieten ja odottaen, ja tämä kärsivällinen odotus alkoi Columbinesta tuntua sietämättömältä. Hän halusi kyllä pidentää tätä hetkeä, joka oli ainoa, mihin hän milloinkaan voi alistua, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä hän tiesi, että jos Wilson suutelisi häntä vielä, hänen velvollisuutensa Bellloundsia kohtaan häviäisi kuin sumu auringonpaisteessa.
Otteen irroittaminen hänestä tuntui Columbinesta kuin sydänjänteittensä katkomiselta. Hän suoristautui, kuivasi kyyneleet silmistään nousi seisoalleen koettaen koko ajan koota voimia voidakseen katsoa Wilsonia silmiin jälleen.
Kova ulkoa kallioilta kuuluva ääni säpsähdytti Columbinea. Wade siellä kutsui koiriaan. Hän oli palannut ja se liikutti häntä.
"Minun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa lokakuun ensimmäisenä päivänä", hän kuiskasi.
Paimen kohottautui niin ylös kuin hän suinkin voi. Columbinesta tuntui tuskalliselta katsella hänen kasvojensa muuttumista ja kalpenemista.
"Ei, ei!" hän huohotti.
"Kyllä", Columbine vastasi toivottomasti.
"Ei!" Wilson huudahti käheästi.
"Mutta, Wilson, minähän tulin kertomaan sitä sinulle. Ah, tottahan se on, siitä ei päästä minnekään!"
"Tyttöseni, sinähän sanoit rakastavasi minua", Wilson sanoi katsoen häneen tummin syyttävin silmin.
"Se onkin vielä kauheampaa."
Wilson leppyi hieman ja hänen vihansa muuttui jonkunlaiseksi peloksi.
Wade astui juuri silloin majaan kuulumattomin askelin, epäröi hieman, mutta tuli sitten Columbinen viereen. Columbine ei voinut irroittaa silmiään Mooresta katsoakseen ystäväänsä, vaan ojensi hänelle vain vapisevan kätensä. Wade puristi sen känsäiseen kouraansa.
Wilson koetti turhaan hillitä mieltään.
"Collie, jos rakastat minua, niin miten voit mennä naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa?" hän kysyi tiukasti.
"Minun on pakko."
"Miksi?"
"Olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen isälleen elämästäni ja kasvatuksestani. Hän vaatii sitä minulta. Hän luottaa siihen täydellisesti, että voin tehdä Jackista miehen. Isä rakastaa minua ja minäkin rakastan häntä. Minun pitää auttaa häntä ja palkita hänelle jollakin tavoin. Velvollisuuteni on sellainen."
"Sinulla on naisellisia velvollisuuksia itseäsikin kohtaan", Wilson vastasi kiihkeästi. "Belllounds on sokea poikaansa nähden. Hän ei ymmärrä ollenkaan, miten häpeällinen sellainen avioliitto on. Mutta sinä ymmärrät."
"Häpeällinenkö?" Columbine änkytti.
"Niin juuri! On häpeällistä mennä naimisiin toisen miehen kanssa silloin kun rakastaa toista. Et voi rakastaa kahta miestä… Aiot lahjoittaa itsesi ja ruveta hänen vaimokseen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?"
"Kyllä luullakseni", Columbine vastasi heikosti. Mihin hänen ihmeellinen rohkeutensa nyt oli haihtunutkaan? Tuo tulisilmäinen poika oli musertamaisillaan hänen sydämensä moitteillaan.
"Mutta sinun pitää synnyttää hänelle lapsia", Wilson huusi. "Tulla äidiksi heille, vaikka rakastatkin minua! Etkö ole ollenkaan ajatellut sitä?"
"Ah, en milloinkaan!" Columbine vaikeroi.
"Silloin sinun pitää, ennenkuin se on liian myöhäistä!" Wilson rukoili hurjasti. "Rakas Collie, ajattelehan nyt toki hieman! Et suinkaan halua tehdä loppua itsestäsi? Ethän? Sano se minulle."
"Mutta —. Ah, Wilson, mitä sanoisinkaan! Minun pitää yksinkertaisesti mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Collie, tapan hänet, ennenkuin hän saa sinut!"
"Et saa puhua niin. Jos tappelette jälleen ja jos jotakin hirmuista tapahtuu, kuolen."
"Parasta se olisikin!" Wilson sanoa tiuskaisi kalmankalpeana.
Columbine nojautui Wadeen saadakseen tukea. Hänen voimansa heikkenivät nopeasti, vaikka hän ei menettänytkään rohkeuttaan. Hän tiesi mikä on välttämätöntä, vaikka Wilsonin tuska raatelikin häntä..
"Kuuntelehan nyt", paimen aloitti jälleen. "Tässähän ovat kysymyksessä elämäsi, onnesi ja sielusi. Belllounds on aivan hullu tuohon hemmoiteltuun poikaansa nähden. Hän luulee, että aurinko nousee ja laskee pojan kanssa… Mutta Jack Belllounds on liian ilkeä tähän maailmaan!… Collie rakas, älä luule minun puhuvan mustasukkaisuudesta. Olen kyllä hirveästi mustasukkainen, mutta minä tunnen hänet. Hän ei ole sinun arvoisesi. Sellaista miestä ei olekaan, mutta häntä ei voida ottaa ollenkaan huomioonkaan. Hän särkee sydämesi, vetää sinut lokaan, turmelee terveytesi ja tappaa sinut vihdoin yhtä varmasti kuin nyt olet siinä. Tahdon saada sinut uskomaan, että voisin todistaa sinulle, millainen hän on, mutta älä vaadi minulta sitä. Luota minuun muutenkin, Collie."
"Wilson, kyllä minä luotankin", Columbine huudahti, "mutta se ei vaikuta ollenkaan asiaan. Se vain muuttaa velvollisuuteni raskaammaksi."
"Hän tulee kohtelemaan sinua, kuten hän kohtelee hevosia ja koiria. Hän pieksää sinua."
"Ei milloinkaan! Jos hän milloinkaan koskee minuun pikkusormellaankaan, niin —"
"Ellei nyt juuri sitäkään, niin hän väsyy sinuun pian. Jack Belllounds ei ole milloinkaan pitänyt mitään missään arvossa eikä tule ikinä pitämäänkään. Hänen luonteensa on sellainen, että hän haluaa vain sitä, jota hän ei voi saada, jos hän onnistuu sen saamaan, kyllästyy hän siihen heti. Ah, tunnen hänet poikasesta asti!… Columbine, olet kokonaan erehtynyt tuosta velvollisuudestasi. Ei kenenkään tytön ole pakko uhrata itseään senvuoksi, että joku mies on löytänyt hänet lapsena ja antanut hänelle kodin. Nainen on velkaa enemmän itselleen kuin kenellekään muulle."
"Se on kyllä totta, Wilson, sillä olen usein ajatellut tuota kaikkea. Mutta nyt et ole oikeudenmukainen, vaan kova. Kiellät kokonaan sen, että kussakin ihmisessä on jotakin hyvää. Isä vannoo, että voin parantaa Jackin. Ehkä voinkin. Rukoilen ainakin."
"Parantaa Jack Bellloundsin! Voitko säilyttää pahennutta munaa? Tuo kirottu raukka! Eikö sekään todistanut sinulle, millainen hän on, kun hän hyökkäsi kimppuuni ja potki kipeää jalkaani, kunnes pyörryin? Millaisia todistuksia haluatkaan?"
"Älä sano enää mitään, ole niin kiltti!" Columbine huudahti. "Ah, olen niin pahoillani! Minun ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan… Ben, viekää minut kotiin."
"Mutta Collie, minähän rakastan sinua!" Wilson rukoili hurjasti.
"Hänkin voi kyllä rakastaa sinua, mutta hän on ollut, hän on —"
Tässä Moore näytti purevan kieltään voidakseen olla puhumatta ja jaksaakseen taistella jotakin kauheata, toivotonta ja raukkamaista vastaan itsessään.
Columbine kuuli vain hänen intohimoisen rakkaudentunnustuksensa, joka pani hänet vapisemaan.
"Puhut, kuin tämä kaikki koskisi vain sinua", hän huudahti kuuman veren polttaessa hänen suoniaan. "Et rakasta minua ollenkaan enemmän kuin minäkään sinua, etkä niinkään paljon, sillä minähän olen nainen!… Rakastan sinua kaikesta sielustani ja mielestäni!"
Moore vaipui vuoteelleen muserrettuna ja voitettuna.
"Wade, ystäväni, tehkää Jumalan nimessä nyt jotakin!" hän kuiskasi vedoten metsästäjään kuin viimeiseen oljenkorteen. "Selittäkää Collielle, mitä kaikkea siitä seuraa, jos hän menee naimisiin Bellloundsin kanssa. Jollei se muuta hänen mieltään, kertokaa silloin hänelle, mitä se minulle merkitsee. En milloinkaan lähde kotiini enkä poistu ikinä hänen luotaan. Ellei hän olisi kertonut rakastavansa minua, silloin olisin kestänyt kaiken, mutta nyt en voi. Se tappaisi minut, Wade."
"Puhut tyhmyyksiä jälleen, poikaseni", Wade vastasi. "Tullessani tänne tänään uneksit ja puhuit puuta heinää, koska olit aivan sekaisin… No niin, kuunnelkaa nyt molemmat. Te olette molemmat oikeassa. En ole milloinkaan ennen joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa kuin te olette, mutta se ei estä minua suhtautumasta asiaan samoin kuin johonkin tuntemaani seikkaan."
Hän keskeytti irtautuen hellästi Columbinesta. Sitten hän meni Mooren luo, sitoi irtautuneen kääreen uudestaan ja oikoi epäjärjestykseen menneet peitteet. Tehtyään sen hän istuutui vuoteen jalkapäähän ja kumartuen hieman eteenpäin hän alkoi sivellä känsäisellä kourallaan harvaa tukkaansa, joka alkoi jo harmaantua ohimoilta. Hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa ja noissa tuhkanharmaissa surujen uurtamissa kasvoissa ja syvissä salaperäisissä silmissä oli ilme, joka, vaikka se olikin surullinen ja viisas äärettömässä ymmärtäväisyydessään, oli kuitenkin säälimätön ja sammumaton toivossaan.
"Wade, pelastakaa Columbine, Jumalan nimessä!" Wilson rukoili.
"Niin, kunpa vain voisitte!" Columbine huudahti voimatta vastustaa kuulemaansa rukousta.
"Tyttöseni, teidän on pysyttävä päätöksessänne", hän sanoi käskevästi. "Ja Moore, sinun pitää olla mies eikä tehdä sitä hänelle niin vaikeaksi. Teistä ei voi kumpikaan tehdä mitään… Vanha Belllounds ei muuta mieltään milloinkaan. Hän voi kyllä raivostua silloin tällöin, mutta hän ei milloinkaan luovu hartaimmista toiveistaan poikaansa nähden… Mutta Jack voi muuttua. Ajatellessani menneitä vuosia muistan monta hänen laistaan ja miten he töittensä perusteella muuttuivat. Minulla on omituiset mielipiteet henkilöistä, joiden huolet olen ottanut omakseni. Se on jotakin sellaista, joka ei milloinkaan petä. Kun heidän vaikeutensa alkavat näyttää musertavilta, tekee mieleni kertoa heille Hell-Bent Waden tarina. Tästä onnettomuuksien ennustamistaidosta olen saanut nimeni… Mutta se ei kuulu nyt tähän… Ja nyt, nuoret ystäväni, uskokaa minua, että jotakin tulee tapahtumaan. Mitä lokakuun ensimmäiseen ja muihinkin lähimmässä tulevaisuudessa oleviin päiviin tulee, Collie ei mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa."
X.
Eräänä päivänä Wade huomautti Bellloundsille: "Koirista ei ylimalkaan voida sanoa mitään, ennenkuin ne opitaan tuntemaan. Ne muistuttavat monessa suhteessa ihmistä. Muutamat niistä näyttävät hyviltä, mutta ovatkin todellisuudessa pahoja. Ja se muuttaa asian. Jos villinä syntyneestä koirasta tulee lampuri, pysyy se sellaisena koko ikänsä. Olen tuntenut koiria, jotka ovat rakastaneet ihmisiä niin suuresti, etteivät ihmisetkään voi rakastaa toisiaan sen kovemmin. Koira ei välitä siitä, onko sen isäntä hyvä vai huono."
"Useimmilla noista koirista on ollut hyvin huonot isännät niiden käyttäytymisestä päättäen", Belllounds vastasi.
"Harjoitan juuri ensiluokkaista paria", Wade sanoi. "Jimillä on vain se vika, että se haukkuu liian hiljaa. Samilla taasen ei ole niin tarkka vainu kuin Jimillä, mutta se seuraa Jimiä ja sillä on niin kova ääni, että se kuuluu penikulmien päähän. Se korvaa siis Jimin ainoan vian. Nuo koirat pysyvät yhdessä ja niiden avulla voin harjoittaa toisia. Denver poikkeaa mielellään karhun ja puuman jäljille ajaessaan hirveä. Se on jo liian vanha vieroitettavaksi siitä tavasta. Useat nuoremmat koirat edistyvät mainiosti. Laumassa on kumminkin pari koiraa, joille en voi mitään."
"Mitkä sitten?"
"Ensiksikin tuo verikoira Kane. Se on hyvin omituinen eläin. En voi voittaa sitä puolelleni. Se ei voi unhottaa sitä, että kerran annoin sille kovasti selkään, kun se puri minua… Olen sen mielestä aivan arvoton. Se on kiintynyt neiti Columbineen ja luulenkin voivani kasvattaa siitä neidille mainion vahtikoiran. Mistä olette saanut sen, Belllounds?"
"Muistaakseni se on syntynyt jossakin vaunukaravaanissa aavikolla. Sen emä oli kuulemma täysiverinen kotoisin Louisianasta."
"Siinä onkin sitten selitys eräälle Kanessa huomaamalleni vaistolle. Se pitää ihmisten jälkien seuraamisesta. Olen saanut sen kiinni siitä. Eikä se rupea ajamaan puumia eikä karhuja. Tässä muudanna päivänä, kun koirat löysivät puuman jäljet alkaen haukkua riivatusti, Kane erosi joukosta näyttäen tyytymättömältä ja lähti sitten yksinään jonnekin. Se metsästelee yksinään. Luulin sitä alussa lampuriksi, mutta sellainen se ei ole. Se osaa seurata ihmisten jälkiä eikä sillä juuri muuta ansiota olekaan. Sen emä on varmaankin ollut orjakoira ja Kane on perinyt siltä sen vaiston."
"Vai niin! No opettakaa se sitten siihen. Olen nähnyt aikoja, jolloin sellainen koira olisi ollut tarpeen. Ja jos se kiintyy Collieen ja te hyväksytte sen, antakaa se hänelle. Tyttö on kärttänytkin minulta koiraa."
"Suunnitelmanne ei ole niinkään huono. Neiti Collie ratsastelee ja kävelee pitkiä matkoja yksinään eikä hänellä ole milloinkaan pyssyä mukanaan."
"Niin, siinä on todellakin jotakin kummallista. Collie on reipas tyttö kaikissa suhteissa, mutta hän ei milloinkaan tapa mitään. Wade, pitääkö hänen mielestänne lopettaa nuo yksinäiset retkensä?"
128
"El missään tapauksessa, niin kauan kuin hän ei ulota matkaansa liian kauaksi."
"Niinkö! Otaksukaamme kumminkin, että hän ratsastaa tuonne mustien vuorten takana olevaan laaksoon, niin miten sitten?"
"Siitä ei tule mitään, Belllounds", Wade vastasi vakavasti. "Mutta neiti Collie ei menekään sinne, sillä olen varoittanut häntä. Puhuakseni totta, olen nähnyt muutamia roiston näköisiä miehiä liikuskelevan tämän ja Buffalo-laakson välillä. Ne eivät ole metsästäjiä, ei kullankaivajia, ei paimenia eivätkä matkustajia."
"Mitä kuulenkaan! Wade, luuletteko noita muukalaisia voitavan syyttää menetyksestä, jonka sain kärsiä viimeisessä karjantarkastuksessa?"
"En voi sanoa vielä sitäkään, mutta en pitänyt heidän ulkomuodostaan."
"Wade, teidän asianne on jakaa oikeutta. Meillä on piakkoin lokakuu käsissä eikä lumentuloon ole enää pitkälti aikaa. Luuletteko noiden miesten talvehtivan näissä metsissä?"
"En eikä Lewiskään. Muistatte kai hänet?"
"Kyllä. Tarkoitatte varmaankin tuota kaivosmiestä, joka asuu Buffalo-laaksossa etsien sieltä kultaa. Hän on ollut täälläkin. Hyvä mies, mutta aivan hullaantunut kultaan."
"Olen puhutellut häntä usein, milloin siellä, milloin täällä. Eksyin koirieni jäljiltä toissa päivänä. Ne ajoivat puumaa ja Lewis kuuli haukunnan jääden niiden luo, kunnes saavuin. Silloin hän kertoi minulle muutamia mielenkiintoisia uutisia. Katsokaa, hän on huolissaan Buffalo-laakson seuduilla kuljeskelevien miesten vuoksi ja koettaa saada ne kiinni jostakin konnantyöstä. Joku oli ampunut häntä metsässä. Hän ei voinut kyllä vannoa, kuuluuko ampuja noihin miehiin, mutta siitä hän on aivan varma, ettei se ollut mikään vahingonlaukaus. Lewis sanoo niiden asuvan Elgeriassa ja hän luulee niiden olevan yhteistoiminnassa Smithin kanssa, jolla on kapakka siellä. Tunnette kai Smithin?"
"En enkä haluakaan", Belllounds sanoi lyhyesti. "Hän on aina suhtautunut vihamielisesti minuun eikä hän ole ollut rehellinen Elgeriassa asuvia ystäviänikään kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole voinut todistaa hänestä mitään huonoa, vaikka joku ehkä olisi halunnutkin. Minä puolestani en ole milloinkaan vielä erehtynyt mielipiteissäni ihmisistä. Miehillä ei ole turhan vuoksi sellaisia arpia naamassaan."
"Isäntä, uskon nyt teille jotakin sellaista, jota teidän ei pidä kertoa muille", Wade sanoi tyynesti. "Tunnen Smithin. Hän on niin ilkeä mies kuin länsi vain voi ihmisestä tehdä. Tuo arpi on minun ansiotani… Kun hän näkee minut, tarttuu hän heti pyssyynsä."
"No, minut saa vaikka hirttää! Mutta se ei kummastuta minua ollenkaan.
Maailmamme on niin pieni. Wade, lupaan, etten puhu tästä kenellekään.
Mutta millainen on suunnitelmanne?"
"Aion ottaa Lewisin avulla selville, ovatko nuo muukalaiset jossakin yhteydessä Smithin kanssa ja voidaanko heitä syyttää karjan katoamisesta."
"Ahaa! Wade, annan siihen suostumukseni empimättä. Karjaani on varmasti ryöstetty. Ei kumminkaan niin paljon, että se mitään haittaisi, eikä sellaista tule enää tapahtumaankaan Coloradossa, mutta jos saamme heidät kiinni itse teosta, meidän on pakko laittaa heidät vankilaan."
"Isäntä, sanon teille —"
"Wade, ette suinkaan aio sanoa, että täällä White Slidesissä tulee tapahtumaan jotakin hirveätä?" Belllounds keskeytti surullisesti.
"Vannon, ettei minulla ole sellaisesta vielä aavistustakaan", Wade vastasi vakavasti. "Aioin vain sanoa, että jos Smith on mukana tuossa karjanvarkaudessa, ei häntä oteta niinkään helposti kiinni, ja jos hän joutuu pulaan, syntyy laukaustenvaihtoa. Hän on viekas ja hänellä on suuri kokemus. Ei ole ollenkaan luultavaa, että hän toimii avoimesti, kuten vuosia sitten. Jos hän varastelee karjaa tahi ostaa ja myy sellaisia eläimiä, joita muut hankkivat hänelle pienissä erissä, tulee hänen kiinniottamisensa muodostumaan hyvin vaikeaksi."
"Niin, hän voi olla suuri lurjus", Belllounds sanoi miettiväisesti. "Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta kiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa. Mikään ei ole luonnollisempaa… Oliko teillä jotakin riitaa Smithin kanssa?"
"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä syystä. Mutta hän on vihoissaan minulle."
"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa
White Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi.
Mutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos
satutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä."
Vanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.
"Hänelle on vihjattu, että tulen kertomaan hänelle joistakin White Slidesiä uhkaavista vaikeuksista", Wade mumisi itsekseen. "Ehkä asia onkin niin, vaikka en vielä siitä tiedäkään. Omituista, miten ihminen tulee juuri sanoneeksi sellaista, josta hänen ei pitäisi puhua mitään. Aioin jutella hänelle tuosta hämmästyttävästä Fox-nimisestä koirasta, ja näin se nyt kävikin."
Fox oli lauman viisain koira eikä siitä oltu välitetty ollenkaan, minkä seikan Wade luki itselleen suureksi viaksi. Sitten hän sattumalta tuli kiinnittäneeksi huomionsa siihen. Tarhan jossakin nurkassa oli reikä, josta pienemmät koirat voivat paeta, mutta jota Wade ei ollut löytänyt. Tarha oli kyllä täynnä pieniä kuoppia ja reikiä, joiden koko Waden mielestä ei sopinut muille kuin oraville piilopaikaksi.
Eräänä päivänä, kun metsästäjä toivottomana haki tätä salaperäistä pakopaikkaa, muudan hyvin pieni koira, jonka harmaanruskeat karvat olivat kiharat ja jonka tuuheat kulmakarvat melkein peittivät suuret kirkkaat silmät, tuli hänen luokseen heiluttaen häntäänsä.
"Tietäisitkö sinä jotakin siitä?" Wade kysyi. Hän oli tietysti huomannut tämänkin koiran, käyttämättä sitä vielä mihinkään. Tässä tilaisuudessa koira osoitti hänelle sellaista vilpitöntä ystävyyttä, että hän rupesi tarkastelemaan sitä lähemmin. Eläin ei ollut enää mikään nuori, ei sievä eikä puhdasverinenkään, mutta sen ymmärtäväisissä silmissä oli jotakin, joka hämmästytti häntä suuresti. "Olenkohan minä laiminlyönyt tässä jotakin? Mutta täällä on niin paljon kaikenlaisia koiria, joiden joukossa sinä näytät melkein kaikista mitättömimmältä. No, jos aikomuksesi on ilmoittaa minulle jotain, niin hae minulle reikä."
Wade alkoi nyt tutkia tarhaa toistamiseen. Se oli melkein hehtaarin suuruinen ja muutamissa paikoissa aidan paalut olivat hyvin likellä kallioita. Useammasti kuin kerran Wade polvistui katsomaan, oliko hän jo löytänyt reiän. Koira seurasi häntä katsoen häneen viisailla silmillään ja, kuten metsästäjästä tuntui, nauraen hänelle. Silmät näyttivät ainakin iloisilta ja niissä oli jonkunlainen anteeksipyytävä ilme. Hetkisen kuluttua, kun Wade saapui erääseen louhikkoon, koira pujahti erään liikkuvan kallion alle ja sitten puoleksi piilossa olevasta reiästä aidan toiselle puolelle. Se palasi heti samasta reiästä heiluttaen häntäänsä ja ollen sen näköinen, kuin se olisi tahtonut ilmoittaa, ettei reiästä kulkeminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.
"Sinä vanha kettu!" Wade sanoi mielissään taputtaen koiraa. "Hait sen minulle, vai mitä? Hyvä koira! Nyt korjaamme reiän ja sitten saat tulla tupaan kanssani. Ristin sinut Foxiksi."
Tällä tavoin Fox esitteli itsensä Wadelle saaden tilaisuuden näyttää kuntoaan. Koska se ei ollut näyttänyt ollenkaan ajokoiralta, ei sitä oltu vietykään metsälle eikä siihen oltu kiinnitetty muutenkaan minkäänlaista huomiota. Lyhyen ajan kuluessa Fox osoittautui mitä viisaimmaksi koiraksi. Metsästäjä oli elänyt paljon koirien parissa ja oppinut näkemään, että kuta kauemmin niiden parissa oleskelee, sitä enemmän niitä voidaan ihmetellä ja rakastaa.
Fox vaati itsepäisesti, että sekin oli otettava muiden koirien mukaan metsälle. Uskaltamatta ihmetellä enää mitään Wade antoi sen tulla. Päivä sattui muodostumaan tavallista kovemmaksi koirille vanhojen jälkien, ristijälkien ja vaikean maaston vuoksi. Fox selvitteli muutamat sotkuiset jäljet, joista Sampson luopui ja joista ei Jimkään saanut tolkkua. Tämä ihastutti Wadea ja samana iltana hän koetti saada selville Andrewsilta, joka oli myynyt koiran Bellloundsille, jotakin Foxista. Tiedot supistuivat siihen, että Andrews luuli miehen, jolta hän oli saanut Foxin, varastaneen sen. Belllounds ei ollut kiinnittänyt siihen milloinkaan minkäänlaista huomiota. Wade piti Foxin mahdollisuudet omina tietoinaan, ja kunakin päivänä näytti koira jollakin tavoin, mihin se kykeni.
Ennen viikon loppua Wade kiintyi äärettömästi siihen, sillä hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin ihmeellistä koiraa. Fox piti metsästämisestä välittämättä ollenkaan, mitä se metsästi. Se tahtoi vain miellyttää isäntäänsä. Se haki sellaiset hevoset käsiinsä, jotka olivat piiloutuneet ja seisoivat hiljaa säästyäkseen löytämiseltä. Se seurasi karjan jälkiä, ajoi oravat puuhun ja haukkui metsälintuja sovittaen aina käytöksensä sen mukaan, millainen riista sillä kulloinkin oli edessään. Jos Wade vei sen hirven tahi antiloopin jäljille, se seurasi niitä erehtymättä pysyen metsästäjän näkyvissä haukkumatta ja vinkumatta ja erikoisemmatta innotta, kunnes se löysi riistan tahi kunnes Wade kutsui sen pois. Mutta silloin kun karhun ja ilveksen jäljet olivat kysymyksessä, sen villit vaistot heräsivät eikä se voinut hillitä itseään. Se haukkui hurjasti laukatessaan ja kun haukunta muuttui kimeäksi ja yhtämittaiseksi, Wade tiesi selvästi, että riista oli näkyvissä. Se tappeli karhun kanssa kuin vanha ja viisas koira ainakin tietäen selvästi, milloin sen oli hyökättävä ja milloin peräännyttävä. Sitten kuin puumat ja ilvekset olivat kiivenneet puuhun, se menetti paljon hurjuudestaan ja mielenkiinnostaan, koska ajo silloin oli lopussa. Sen arvokkain ominaisuus oli sellainen, että se pysyi kiinteästi niillä jäljillä, joille se oli usutettu. Wade uskoi varmasti, että jos Fox viedään kaniinin jäljille, se seuraa niitä, vaikka karhu tahi puuma kulkisikin kaniinin jälkien yli. Kummallisinta kaikista oli, ettei Fox milloinkaan varastanut palastakaan lihaa, ja vieläkin merkillisempää, ettei se sallinut muidenkaan koirien varastaa.
Metsästäjästä tuntui ajatellessaan White Slidesin tulevia tapahtumia, että Fox ja Kane tulevat niissä näyttelemään tärkeintä osaa.
Muutamana erikoisena aamuna joitakin päiviä ennen lokakuun ensimmäistä, joka oli syöpynyt peruuttamattomasti Waden mieleen, hän lähti Mooren tuvalta taluttaen kuormahevosta. Hän oli jättänyt muut koirat kotiin, paitsi Foxia, joka seurasi häntä.
"Wade, minun tekee mieleni hirvenpaistia", vanha Belllounds oli sanonut edellisenä päivänä. "Mikään ei vedä sille vertoja ja lapsuudessani oli se pääravintoni. Mainitsin teille siitä jo viikko sitten. Näillä seuduilla on paljon hirviä. Kuulin uroshirven äänen auringon noustessa tänään. Toivoin silloin olevani nuori jälleen… Menkää nyt toimittamaan minulle hirvenpaistia."
"Viime aikoina en ole nähnyt niitä lainkaan", Wade oli vastannut ilmaisematta kuitenkaan, että hän oli vasiten karttanut sellaista tilaisuutta. Todellisuus oli sellainen, että Wade ihaili ja rakasti hirviä enemmän kuin muuta sarvipäistä riistaa. Hänen mieltymyksensä niihin oli niin omituinen, että hän oli ollut nälissään monta kertaa, vaikka noita suuria elukoita oli ollutkin paljon hänen asuntonsa läheisyydessä.
Hänen kiivetessään kellastunutta ruohoista rinnettä kiertääkseen laakson hänen mielensä ei ollut ollenkaan kohdistunut käsillä olevaan työhön, vaan Wilson Mooreen, joka oli kiintynyt tietämättään häneen niin lujasti kuin poika, jonka luottamus isäänsä on horjumaton. Raajarikkoinen paimen ei luopunut toivostaan, vaan pysyi siinä kiinni iloisesti ja kiitollisesti, totteli ja kärsi niin kärsivällisesti, että sitä oli oikein hauska katsella. Hänen loukkaantuneessa jalassaan ei näkynyt paranemisen merkkiäkään. Se huolestutti Wadea paljon enemmän kuin Moorea. Paimen ajatteli vain lokakuun ensimmäistä päivää ja silloin mahdollisesti sattuvia hirveitä tapahtumia. Hän ei kyllä puhunut siitä muulloin kuin kuumehoureissaan, mutta Wade tiesi kumminkin selvästi, miten hän rukoili, toivoi ja odotti hiljaisuudessa. Omituista, kuinka hän luotti Wadeen, että Wade voi estää Columbinen avioliiton aiheuttaman onnettomuuden! Tällainen luottamus tuntui Wadesta tutulta, kun hän muisteli menneitä tapahtumia. Ellei hän olisi odottanut sellaista, hän ei olisi sitä vaatinutkaan.
Hän ei ollut pariinkymmeneen vuoteen saanut sellaista onnea osakseen, kuin mistä hän nyt sai nauttia salaisesti, saadessaan elää Columbine Bellloundsin läheisyydessä ja todeta joka ainoa päivä, kuinka uskollinen tyttö oli omalle minälleen ja kuinka suuresti hän oli sen naisen näköinen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja jolle hän oli tehnyt vääryyttä. Columbine oli hänen tyttärensä ja Wade näki hänessä itsensä. Ja Columbinekin, tuntien suurta vetovoimaa häneen ja luottaen ja turvautuen häneen, oli ruvennut rakastamaan häntä. Tämä oli kauniin ja peloittavin tapaus Waden elämässä, kaunis senvuoksi, että se toi takaisin hänen menneisyytensä, hänen lapsuutensa ja nuo synkät vuodet suoden hänelle tämän äkkinäisen muutoksen, jossa hän eli omistusoikeutensa suoman ilon vallassa, ja peloittava senvuoksi, että Columbine oli onneton, koska Columbine oli kunnian ja velvollisuuden kahlehtima, koska tuho odotti Columbinea ja koska Wade alkoi epämääräisesti aavistaa jotakin hirveää tapahtumaa. Tämä onnettomuus näytti kyllä vielä olevan kaukana kuin taivaanrannalla oleva pilvi, mutta se oli kuitenkin olemassa. Wade oli jo kauan aikaa sitten huomannut, miten hyödytöntä hänen oli vastustaa sairaalloisia näkyjään. Mutta hän turvautui toivoon, elämän uskoon, hyveen voittoon ja pahan tappioon. Tuhannet todistukset olivat vahvistaneet tätä hänen luottamustaan.
Columbine Bellloundsin kohtalo peloitti Wadea aiheuttaen hänelle suunnattomia tuskia. Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli omat kummalliset aavistuksensa, että lopussa kaikki sittenkin kääntyy Columbinelle hyväksi. Sellaiseen luottaminen nyt, kun vaikeudet alkoivat uhata hänen omaa tytärtään, tuntui sittenkin tyhmältä ja jonkunlaiselta leikittelemiseltä kohtalon kanssa.
"Minusta alkaa näyttää melkein siltä, etten voi antaa hänen mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa", Wade puhui itsekseen ratsastaessaan ruohoista polkua. "Alussa, kun huomasin miten voimakas hänen velvollisuudentuntonsa ja uskollisuutensa ovat, en ollut sitä kovinkaan vastaan, mutta nyt alan jo olla toista mieltä. Ajatelkaamme nyt tytön rakkautta raajarikkoista poikaa kohtaan ja pojan rakkautta häneen. Hyvä Jumala, he ovat vielä niin nuoria, elämä on niin kuumaa ja rakkaus niin suloista! En senkäänvuoksi voi sallia, että hän menee naimisiin Jackin kanssa. Mutta sitten toiselta puolen minun pitää kiinnittää huomioni vanhuksen luottamukseen, jota vanhus osoittaa pojalleen, ja uskoon, johon Columbine turvaa ajatellessaan itseään ja elämää. Minäkin uskon siihen. Vuosien kuluessa olen oppinut näkemään, että ilkeimmätkin miehet voivat muuttua… En ole milloinkaan keskustellut tämän Möly-Jackin kanssa. Olen tietysti ennakkoluuloinen ottaessani huomioon sen, millaisessa paikassa hänet näin Denverissä ollessani… Ennenkuin menen pitemmälle, minun on paras puhutella Bellloundsin poikaa nähdäkseni, millainen hän on."
Wadelle oli luonteenomaista, että hänen yksinpuhelunsa tavallisesti lopettivat hänen syvälliset mietelmänsä. Tämä johtui aina siitä päätöksestä, jonka hän kulloinkin teki, ja käsillä olevasta työstä, nyt tämän kiipeämisen tarkoituksesta.
Hän sivuutti penkereen penkereen jälkeen ja kuta korkeammalle hän pääsi, sitä tiheämmiksi kävivät haavikot ja sitä rehevämmäksi ruoho. Hetkisen kuluttua hän näki edessään tumman kuusikkorinteen, jonka reuna näytti mustalta vallilta. Hän saapui tuoksuvaan metsään, jossa ei oksan risahduskaan eikä mikään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Hevosen kaviot eivät tehneet minkäänlaisia jälkiä pehmeään neulasten peittämään maahan ja niiden kapsekin oli melkein kuulumaton.
Wade kääntyi vasemmalle karttaen louhikkoisia rapautuneen kallion muodostamia solia ja tuulen kaatamia puita ja koettaen päästä helpointa tietä kauempaa näkyvän vuoren laelle. Tämä metsä oli hänelle aivan outo. Sen muodostivat niin tiheässä kasvavat keskipituiset kuuset, että hänen oli oltava hyvin varovainen voidakseen olla loukkaantumatta kuiviin oksiin. Fox juoksi edellä pysähtyen silloin tällöin katsomaan isäntäänsä kuin saadakseen määräyksiä.
Edessä olevan tummanviheriän hämärän kirkastuminen ilmoitti metsästäjälle, että hän lähestyi jotakin laajaa metsäaukiota tahi avonaista paikkaa, johon aurinko sopi esteettömästi paistamaan. Se osoittautui suureksi suoperäiseksi laaksoksi, joka oli muutamien hehtaarien suuruinen ja sijaitsi viimeisen metsäisen rinteen juurella. Fox nosti kuononsa ilmaan ja pysähtyi.
"Mitä nyt vainuat, Fox vanhukseni?" Wade kysyi hiljaa katsoen etäisyyteen. Tuuli oli hänelle siihen nähden epäedullinen, ettei hän voinut lähestyä riistaa tulematta huomatuksi. Fox heilutti lyhyttä häntäänsä katsoen häneen viisain silmin. Wade jatkoi matkaansa varovaisesti. Laaksossa kasvoi pitkää märkää ruohoa ja sanajalkoja. Siellä täällä oli joku sammaltunut melkein piilossa oleva lähde, joiden läheisyydessä kasvoi muutamia surkastuneita tammia. Waden hevonen vajosi polviaan myöten suohon, jonka toisessa vetisessä laidassa oli tuoreita jälkiä.
"Hirviä ne sittenkin olivat", Wade sanoi laskeuduttuaan satulasta. "Kuulivat meidän tulevan. Fox, lähdehän nyt seuraamaan näitä jälkiä, mutta älä pidä kiirettä."
Ottaen pyssyn valmiiksi kouraansa Wade alkoi kiivetä kukkulalle jalkaisin taluttaen hevostaan. Vanhalla hirvenpolulla oli tuoreitakin jälkiä. Fox sovitti kulkunsa metsästäjän askeleiden mukaan. Polku oli jyrkkä ja vei tiheän metsän läpi. Silloin tällöin, kun Wade pysähtyi hengähtämään ja kuuntelemaan, hän kuuli kuivien oksien ritinää kaukaa edestään. Vihdoin hän pääsi vuorenlaelle, laajalle ja avonaiselle, jonka toisella puolella suoraan edessä oli synkkä metsä ja oikealla paljas kulovalkean polttama aukeama. Fox murisi ja yritti hyökätä eteenpäin. Silloin muutamassa metsäaukeamassa Wade huomasi suuren uroshirven, joka oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä. Se oli harmaa vanha hirvas, jonka sarvet olivat katkenneet. Wade ei yrittänytkään ampua ja hetkisen kuluttua poistui hirvi näkyvistä.
"Liian vanha ja sitkeä, Fox", metsästäjä selitti levottomalle koiralle.
Mutta ehkä Wade säästi sen hengen muistakin syistä.
Wade nousi jälleen satulaan ja kiinnitti huomionsa palaneeseen seutuun. Se oli hirveän näköinen mustunut täplä viheriöiden vuorten välissä. Alalaidasta alkoi leveä sola ja ylempänä oli toinen puuton rinne. Maa oli täynnä hiiltyneitä runkoja, puita, jotka olivat ensin palaneet ja sitten kaatuneet. Siellä ja täällä oli korkeita suoria runkoja, joita tuuli ei ollut saanut vielä kumoon. Solassa oli melkoinen ala sellaista metsää, jossa kaikki puut olivat kuivuneet, mutta eivät olleet vielä kaatuneet, muodostaen surullisen näyn. Taempana ja kaukana vasemmalla oli kuusikossa aukeita harjanteita, joilla kasvoi seetrejä, ja sitten alkoi taasen tuo sama tumma keihäspäinen metsä viekoitellen katseen vuorten muodostamaan loppumattomaan purppuranväriseen panoraamaan.
Metsästäjä näki sellaisia ruohikoitakin, joissa oli vielä selviä makuupaikkoja.
"Vuorilampaita, koira vieköön!" hän huudahti. "Ja jäljet ovat vielä aivan tuoreita! Mitenkähän olisi, jos ampusinkin lampaan ja sanoisin Bellloundsille, etten löytänytkään hirviä?"
Metsästäjä ei saanut minkäänlaisia omantunnonvaivoja lampaiden ampumisesta, mutta hän rakasti jumalallisia hirviä ja oli valmis valehtelemaankin säästääkseen niitä. Ratsastaessaan eteenpäin hän tarkasti terävin silmin kaikkea ympärillään nähdäkseen jotakin liikettä tahi jotakin muuta edessään olevassa villissä seudussa. Mutta jos näkyvissä olikin joku eläin, se ei liikahtanut. Wade ratsasti kuopan poikki mutkitellen sinne tänne kuivuneiden puunrunkojen välitse ja saapui lopulta tiheään vuoren harjannetta reunustavaan metsään. Hetkisen kuluttua hän tuli aukealle laelle, josta katsoen harmaat ja viheriät syvyydet näyttivät mahtavilta. Kaukaa siinsi Old White Slides uhkaavana ja tavallista korkeampana. Se oli niin arvokkaan ja majesteetillisen näköinen, ettei sitä laaksosta katsoen sellaiseksi voinut kuvitellakaan.
Wade löysi tuoreita lampaan jälkiä kukkulan keltaisesta savesta, pieniä kuin pienten antilooppien jäljet, joista voitiin nähdä, että siinä oli ollut emiä karitsoineen. Ainoatakaan pässin jälkeä ei näkynyt.
"No, tämä ratkaisee asian", Wade sanoi katsoa tuijottaessaan jyrkänteelle nähdäkseen lampaat. Ne olivat laukanneet jyrkän harjanteen poikki kuin niillä olisi ollut siivet. "Voiko kukaan ymmärtää, miten ne voivat kulkea luisumatta kuiluun? Ja kuinka ovelasti ne saattavat kätkeytyä!"
Hän tiesi niiden olevan lähellä ja hän tuhlasi aikaa koettaessaan etsiä niitä, voimatta sittenkään huomata niitä. Fox odotti kärsimättömästi käskyä saadakseen näyttää, miten helposti se olisi ne löytänyt, mutta tuota lupaa ei kuulunut.
"Mehän olemme hirvenjahdilla, sinä koirien mestari", Wade sanoi moittivasti sille.
He jatkoivat matkaansa harjanteen poikki ja saapuivat, kuljettuaan noin pari penikulmaa, muutamaan metsään ja sitten aukeamiin ja soliin, jotka laajenivat jatkuessaan alaspäin. Parempia laitumia eivät hirvet olisi voineet löytää mistään. Wade poistui harjanteelta ratsastaakseen alemmas laaksoon näitä hitaasti laskeutuvia harvametsäisiä rinteitä, joilla kasvoi seetrejä ja mäntyjä ja joiden juurilla kapeat ruohoreunaiset purot lorisivat. Hän näki suuren urosantiloopin jälkiä, peloitti metsälinnut, jotka säikäyttivät hevosen, ja huomasi vihdoin paikan, jossa karhu oli paloitellut lahonneen puunrungon. Fox ei kiinnittänyt lainkaan huomiotaan näihin seikkoihin.
Wade laskeutui vähitellen näiden solien yhtymäkohtaan, jossa kolme kapeata puroa yhtyi nopeaksi kirkasvetiseksi virraksi, joka oli noin jalkaa syvä ja muutamien metrien levyinen.
"Vannon, että tässä ovat nyt Troublesomen lähteet", Wade sanoi. "Kuka sitten lieneekään antanut tälle virralle nimen, hänellä ei ole ollut ollenkaan järkeä, vaikka sen juoksu täällä lähteillä onkin hieman vaivalloista [troublesome = vaivalloinen]. Mutta nuoruuden tapa on sellainen."
Ruoho muuttui paksuksi ja reheväksi, ja sitä oli juuri äsken jyrsitty. Hirvet olivat kulkeneet puron reunaa tänään. Siellä oli paljon aivan lehmän jälkien näköisiä jälkiä, ainoastaan pienempiä, syvempiä ja soikeampia, paikkoja, joissa hirvet olivat maanneet, ja mulloksia, joita uroshirvet olivat kuopineet raskailla kavioillaan.
Fox seurasi lauman jälkiä korkeammalle maalle, jossa ne nähtävästi olivat poikenneet metsään. Wade sitoi sinne hevosensa ja kuiskaten koiralle hän alkoi hiipiä kuusikon läpi. Hän saapui aukean palkan laitaan varoen kuitenkin näyttäytymästä ja huomasi edessään metsäisen kuopan, ruohoisen ja vetisen. Kierrettyään paremmalle paikalle hän heti näki, miksi Fox oli äkkiä pysähtynyt jännittyneenä ja harjakset pystyssä. Hirvilauma oli kerääntynyt yhteen seuraavalle rinteelle tuskin sadankaan metrin päähän. Eläimet olivat kuulleet ja vainunneet hänet, mutta eivät näyttäneet pelästyneiltä, vaan katsoivat taakseen pysähdyttyään. Metsästäjä näki heti, että siinä oli melkein pari tusinaa, enimmäkseen naaraita. Muudan suurenmoinen uros, jolla oli suuret leveät sarvet, musta pää ja hartiat ja harmaat kyljet, erosi joukosta seisoen hetkisen pää pystyssä paikoillaan koskemattoman luonnon loistavana tunnuskuvana. Sitten se katosi metsään siirtäen sarvillaan äänettömästi syrjään viheriät oksat. Muutkin lähtivät liikkeelle. Wade kohotti pyssynsä tähdäten urokseen, mutta antoikin sen sitten mennä. Sitten hän huomasi toisen ja kolmannenkin. Hän tähtäsi viimein vastahakoisesti ja pakosta ja veti liipaisinta. Suurireikäinen Henry paukahti hiljaisuudessa ja Fox lähti laukkaamaan innokkaasti haukkuen. Savun haihduttua Wade ei enää nähnyt vastakkaisella rinteellä muuta kuin yhden ainoan kaatuneen hirven.
Hän palasi hevostensa luo ja toi ne sinne, missä Fox istui kaatuneella riistalla.
"Niin, Fox, tuo uros ei hirnu enää milloinkaan auringon noustessa", Wade sanoi. "Omituista, miksi meidät on luotu sellaisiksi, että meidän pitää syödä lihaa. Muussa tapauksessa en siitä ollenkaan välittäisi."
Hän nylki ja paloitteli hirven ottaen niin paljon lihaa mukaansa kuin hevonen vain jaksoi kantaa ja ripustaen loput niin korkealle puihin, etteivät arosudet voineet ulottua niihin. Nousten jälleen satulaan hän kiipesi harjanteelle ja sitten rinteelle, joka rupesi viettämään länttä kohti. Alempana olevassa seudussa oli hän metsästellyt ennenkin useasti. Hän tiesi tämän tien kotiin olevan pitemmän, mutta helpomman miehelle ja hevoselle. Hänen kuormahevosensa kulku oli hyvin vaikeaa joka tapauksessa ja Wade pysähtyikin silloin tällöin kokonaan lepuuttaakseen sitä. Vihdoin hän pääsi tielle, jonka hän oli itse raivannut, ja rupesi nyt seuraamaan sitä. Se vei pois kuopasta palaneen ja kuoppaisen maan poikki metsäiselle rinteelle ja sitten ruohoiselle ja haapaiselle ylängölle. Muudan haavikko, jossa hän oli levännyt ennen, jatkui länttä kohti eikä jostakin kummallisesta syystä ollut kärsinyt ollenkaan pakkasesta. Kaikki lehdet olivat vielä jäljellä, muutamat olivat säilyttäneet viheriän värinsä, mutta useimmat näyttivät kullankeltaisilta sinistä taivasta vasten. Haavikko oli suuri vähitellen aleneva keltaisen ruohon reunustama saareke, jossa kasvoi niin paljon purppuranvärisiä astereita, ettei Wade ollut nähnyt niitä milloinkaan niin paljon kukkia rakastavan elämänsä aikana. Hän laskeutui satulasta ja istuutui nojautuen muutamaan haapaan. Hevoset eivät säälineet ollenkaan kauniita kukkia, vaan ahmivat niitä suuhunsa.
Luonto oli tuhlannut tässä antimiaan. Haapojen rungot olivat vaalean viheriät ja ylempänä oli tuo lepattava ja värähtelevä keltaisen viheriä vuodekatos ja maassa taasen astereita niin tiheässä kuin taivaalla tähtiä, kukkia, jotta heiluivat, nyökkäsivät ja taipuivat heikossakin syystuulessa muodostaen liljan, lavendelin, violetin ja purppuranvärisiä läikkiä.
Wade viipyi paikoillaan nauttien joka huokosellaan. Tämä oli muudan noista hetkistä, jotka kaunistivat hänen yksinäisiä matkojaan. Paljas katseleminen riitti. Hän olisi mielellään siirtänyt syrjään kaikki itsekkäät ajatukset omasta minästään, muista ja elämästä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta täällä tyynnyttyään ensimmäisestä humauksestaan, missä kukkien ja ruohon tuoksu täytti ilman ja missä kullanvärinen katos suojeli purppuraa, hän alkoi ajatella, miten kaunis maailma sentään on, miten luonto säästää harvinaisimmat lahjansa niille, jotka rakastavat sitä enimmän, ja miten yksistään niidenkin vuoksi kannattaa elää. Hänen mietteensä muuttuivat surullisiksi hänen muistaessaan, miten tämä kauneus on lyhytaikaista, miten kaikki kulta häviää pian ja miten asterit, nuo vaaleat, kauniit ja purppuraiset, muuttuvat kohta ihanan unen kaltaisiksi, joka on ollutta ja mennyttä.
Lopuksi seurasi se siunauksellinen ajatus, että pakkasen ja talven on jälleen alistuttava auringolle, ja kevät, kesä ja syksy palaavat kukin kukkineen alituisesti vaihtelevassa järjestyksessä, joka on niin suloinen ja lupaava. Haavan lehdet lepattavat taasen, ruoho huojuu tuulessa ja asterit kukkivat kohottaen tähdenmuotoisia teriöitään taivasta kohti tulevana syksynä ja joka vuosi niin kauan kuin aurinko lämmittää maailmaa.
Vain ihminen jää joskus pois rakastamiltaan metsästysmailta.