XI.
Silloin kun Bent Wade toivoi tilaisuuksia, ne näyttivät tulevan häntä vastaan.
Ratsastaessaan White Slidesin kartanolle hän huomasi Jack Bellloundsin istuvan laiskana ja välinpitämättömänä kuistissa. Jokin hänen masentuneessa ulkomuodossaan säälitti Wadea. Koska ei ketään muuta ollut näkyvissä, metsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Hei, Belllounds, voitteko auttaa minua tämän lihan kantamisessa?" hän huudahti.
"Varmasti", Jack vastasi nousten heti.
Wade talutti kuormahevosen aitan eteen, joka sijaitsi keittiön takana saman katon alla kuin sekin. Siellä hän Jackin avulla purki kuorman ja ripusti lihat nauloihin. Kun se oli saatu tehdyksi, Wade tarttui veitseensä ruveten viiltelemään lihoja.
"Luulen, että ne näyttävät paremmilta, jos niitä hieman siistitään", hän huomautti.
"Wade, täällä ei ole ollut milloinkaan ketään muuta kuin isä, joka olisi osannut teurastaa hirven tahi antiloopin", Jack sanoi. "Te olette kuitenkin häntäkin etevämpi."
"Niin, olen melko taitava kaikenlaisissa askareissa."
"Taitavako?… Toivoisin voivani tehdä yhdenkään asian niin hyvin. Osaan ratsastaa, mutta siinä onkin sitten kaikki. Kukaan ei ole opettanut minulle milloinkaan mitään."
"Olette vielä nuori, joten teillä on vielä aikaa opetella, jos vain haluatte. Olin vanhempi kuin te opetellessani näitä kaikkia."
Metsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama kummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren Bellloundsin huomion puoleensa.
"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle",
Belllounds vastasi. "Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä."
"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?"
"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin. Ratsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä, rupean vihaamaan sitä."
"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ muodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette ymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni — ja sallikaa minun sanoa, nuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi — muistan siitä parhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen kovasti hikoillut."
Wade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin mieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt ollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne, ja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.
"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä", hän sanoi. "Isällä on myös tällainen vanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?"
"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?"
"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin", hän vastasi. "En ole koettanutkaan nyt tultuani kotiin… Ehkä annatte minun ampua tuohon paaluun." Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan aitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.
Aitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka voivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi nuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa. Ehdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.
"Ampukaa vain. Tähdätkää alas, hieman alemmas sitä paikkaa, johon tahdotte osua", Wade sanoi.
Belllounds nosti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kumea paukahdus tärisytti koko rakennusta. Paalusta lensi lastuja ja tomua.
"Osuinpa siihen!" hän huudahti ihastuneena. "Olin melkein varma, ettei luoti sattuisi, koska tähtäsin niin alas."
"Niin teitte. Laukaus oli mainio."
Silloin paukahti muudan ovi ja vanha Belllounds näyttäytyi hiukset pystyssä ja muutenkin sen näköisenä kuin hän olisi ollut hirveästi raivoissaan.
"Jack, mitä sinulla nyt on mielessä?" hän karjaisi tullen kynnykselle ja huomaten poikansa käsittelevän pyssyä. "Taivas varjelkoon, etkö sinä milloinkaan voi olla siivolla?"
"Isäntä, älkää nyt olko millännekään", Wade sanoi. "Jos olisin aavistanut, että pyssy paukahtaa noin hirveästi, en olisi sallinut Jackin ampua. Tämä avonainen katos siihen oli syynä. Haluan puhdistaa pyssyn ennenkuin se jäähtyy."
"Vai niin! Pelästyin ensin luullen entisten aikain koittaneen ja intiaanein hyökkäävän, mutta sitten suutuin, koska luulin Jackin olevan jossakin pahanteossa… Saitteko lihaa?"
"Kyllä. Tahdon ottaa itsellenikin palasen", Wade vastasi.
"Olkaa niin hyvä. Voitteko tulla illalliselle luoksemme?"
"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti."
Vanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.
"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!" Jack huudahti kiitollisena. "Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön vaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen kanssa."
"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi", Wade vastasi. "Teidän pitää ilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa."
Belllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen tietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet näyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä nopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan mielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.
"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti loukkaantunut?" hän kysyi äkkiä.
"Onko hän?" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä.
"Kuinka pahasti?"
"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen", Wade vastasi vakavasti lopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket muodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.
"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!… Nyt hän ei enää voi komennella paimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!" Hänen kasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi, muuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä, koska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen onnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä poskiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin tavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli melkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava vain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.
"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun",
Wade sanoi harkitusti.
"Mitä hittoa te nyt sanoittekaan?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti punastuvin poskin, ivallisesti ja ollen vähältä raivostua. Hän paukautti pyssynperän kovasti maahan.
"Niin, hittoa juuri", metsästäjä vastasi. "Minua sanotaankin
Hell-Bent Wadeksi."
"Oletteko Mooren ystävä?" Belllounds kysyi alkaen vapista.
"Olen kaikkien ystävä. Haluan tulla teidänkin ystäväksenne."
"En välitä. Ilmoitan tässä samalla erään asian: Te ette tule oleskelemaan täällä White Slidesissä pitkää aikaa."
"Ette tekään!"
Belllounds muuttui kalmankalpeaksi, ei nähtävästi raivosta eikä pelosta, vaan säikähdyksestä, joka aiheutui hänen mielensä syvistä, salaperäisistä ja tunneherkistä komeroista. Hän oli äärettömästi huumaantunut, kuin jonkun epämääräisen ja peloittavan tulevaisuuden kuvan edessä. Waden nopeat sanat, jotka olivat kuin tiukujen kilinää, eivät olleet uhkaavat, vaan profeetalliset.
"Nuori mies, teille on puhuttava ja jos teillä on ollenkaan järkeä päässänne, sanani varmaankin tunkeutuvat aivoihinne", Wade jatkoi. "Olen vieras täällä, mutta satun nyt olemaan sellainen mies, joka näen asioiden läpi, ja huomaan, miten isänne kasvattaa teitä väärin. Ette tiedä, kuka olen, ettekä siitä välitäkään, mutta jos haluatte kuunnella, saatte oppia jotakin sellaista, joka voi auttaa teitä… Ei kukaan ihminen voi noudattaa kaikkia hurjia mielitekojaan turmelematta itseään. Sellainen ei ole luonnollista. On olemassa muitakin ihmisiä, joilla on haluja ja toivomuksia kuten teilläkin. Teidän pitää asua muiden ihmisten joukossa. Täällä on isänne, neiti Columbine, paimenet, minä ja kaikki karjanomistajat tästä Kremmliniin ja muissakin paikoissa. Näiden kaikkien ihmisten kanssa teidän on elettävä. Ette voi jatkaa, kuten olette aloittanut, turmelematta itseänne ja tuottamatta onnettomuutta isällenne ja tytölle… Tapojen parantaminen ei milloinkaan ole myöhäistä. Tiedän sen. Mutta joskus on liian myöhäistä suojella toisten onnea. Näen nyt, mihin olette menossa yhtä selvästi kuin jos tulevaisuutenne olisi näytetty minulle kuvissa. Minulla on sellaiset lahjat… Ja, Belllounds, te ette tule olemaan pitkäaikainen. Ellette rupea hillitsemään mieltänne, ellette tukahduta hurjia halujanne ja unhota itseänne, ellette tule hyväksi ja opi kunnioittamaan rakkautta, ette menesty… Se johtuu asioiden luonteesta ja ne seuraavat toisiaan, kuten tappelunne Mooren kanssa, Pronton säikähdyttäminen, juopottelunne Kremmlinissä ja raivonne minua kohtaan — itse jatkuvasta elämästä. Teille käy lopulta huonosti. Teidän pitää muuttua kokonaan, Belllounds. Ei puoleksi, kuten hemmoiteltu poika, vaan kuten teoistaan tietoinen mies… Tarkoitan, että teidän pitää huomata ilkeytenne ja parantaa tapanne. Ihmisten mielessä tapahtuu useinkin sellaisia vallankumouksia. Minäkin olen ollut paha. Tein suurempia konnantöitä kuin te milloinkaan tulette saamaan aikaan, koska ette ole tarpeeksi järkevä ollaksenne todellakin paha, ja kumminkin olen muuttunut saadakseni elää… Kas niin, nyt olen lopettanut ja tarjoudun ystäväksenne auttaakseni teitä."
Belllounds seisoi levitetyin käsivarsin ovella hämmästyneenä ja kalpeana, mutta sitten kuin tämä pitkä nuhdesaarna loppui, hän tiuskaisi vihaisesti: "Kuka helvetissä te olettekaan oikeastaan?… Ellen olisi niin hämmästynyt ja jos olisin voinut saada sanankaan väliin, olisin tukkinut leipälaukkunne. Oletteko saarnaaja, vaikka olette olevinanne metsästäjä? Sallikaa minun sanoa teille muudan asia: en kärsi tuollaisia puheita, en keneltäkään ihmiseltä. Säästäkää neuvonne ja ystävyytenne itsellenne."
"Ette siis välitä minusta?"
"En!" Belllounds tiuskaisi.
"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?"
"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!" Belllounds huudahti.
Silloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä vihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut kokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.
"Niin otaksuinkin", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei Belllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin nimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen itselleen.
Belllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.
Wade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois viettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi metsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä siinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta auringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat hänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan heidän hyvänluontoista jaaritteluaan.
"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai", Lem sanoi.
"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?" Montana lisäsi.
"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen."
"Olette todellakin onnellinen. Mutta miksi meitä ei ole käsketty?" Lem vastasi. "Kuulin Möly-Jackin karjuvan teille ratsastaessani aitan ohi tänne. 'Kuka helvetissä te sitten oikeastaan olettekaan?' kiinnitti huomioni, ja minun oli pakko nauraa. Kuuntelin sitten koko hänen puheensa. Vai tarjositte te hänelle ystävyyttänne ja neuvojanne."
"Kyllä."
"Voin vain sanoa, että tuhlasitte aikaanne turhaan. Olette kummallinen mies, Wade."
"Kummallinenko? Ah, Lem, hän ei ole ollenkaan kummallinen", Montana sanoi, "vaan valkoinen. Wade, tunnen samoin kuin tekin ja haluaisin tehdä jotakin turmeltuneen Möly-Jackin hyväksi."
"Montana, sinä tässä turmeltunut olet", Lem vastasi. "Möly-Jack tietää kyllä, mitä hän tekee. Hän osaa pelata pokeria paremmin kuin sinä."
"Ehkä. Wade, pelaatteko te pokeria?"
"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa teidän rahojanne", Wade vastasi.
"Teidän ei tarvitse olla niin omantunnontarkka senvuoksi. Tulkaa luoksemme tänään ja ottakaa sitä hieman mukaanne. Möly-Jack tarjoutui itse vieraaksemme. Hänen kätensä oikein syyhyvät, joten me myönnyimme. Bluds tulee myös mukaan. Tulkaa tekin, niin meitä on sitten viisi."
"Sellainen ei varmaankaan miellyttäisi nuorta Bellloundsia."
"Mitä? Luuletteko, ettei Möly-Jack halua pelata kanssanne? Mitä vielä. Hän on syntynyt pelaajaksi. Hän pelaisi vaikka isoäitinsä kanssa ja varastaisi renkaat kuolleen neekerin korvista."
"Ovela korttimies, vai mitä?" Wade kysyi.
"Jack ei ole mikään ovela, vaikka hän koettaa tekeytyä sellaiseksi.
Aiomme pestä häntä hieman."
"Eiköhän vanha Bill suuttuisi tästä kortinlyönnistä?"
"Hän vallan kauhistuisi, mutta koira vieköön, me emme ole viekoitelleet Jackia! Emmekä me aio pelatakaan hänen kanssaan, vaan aiomme huviksemme katsella hieman kortteja."
"No minä tulen", Wade vastasi poistuen mietteissään.
Kun hän saapui asuinrakennukseen, Columbine vei hänet sisään. Tyttö oli pukeutunut niin komeasti, ettei Wade ollut nähnytkään häntä ennen milloinkaan sellaisena, ja Waden sydän alkoi sykkiä hieman nopeammassa tahdissa. Tytön nauru ja ääni lisäsivät Columbinen kuvaamatonta suloa, joka näytti johtuvan menneisyydestä. Hänen katseensa oli innokas ja ikävöivä kuin Waden läsnäolo olisi ollut hänelle kuin jokin tervetullut lahja.
Sitten karjanomistaja tuli huoneeseen. "Halloo, Wade, illallinen on melkein valmis! Miksi riitauduitte Jackin kanssa? Hän ei sano tulevansa syömään kanssanne."
"Tarjosin hänelle neuvojani."
"Hm! Hän kertoi minulle teidän saarnanneen hänelle, kunnes kasvonne olivat aivan mustat, ja —"
"Jack on selostanut tilanteen väärin, sillä vain hänen kasvonsa mustuivat", Wade keskeytti.
"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka lopulta menee päistikkaa helvettiin?"
"Sanoin paljon muutakin", Wade vastasi ystävällisesti.
"Vai niin! Mutta mistä se johtui?" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.
Wade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne aivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds suhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen vastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi puhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan hänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.
"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?" Belllounds kysyi pettyneenä.
"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi tullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja minullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia."
Kuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu illalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine tarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman tyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen häntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi voinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin kun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja kauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät iloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän yhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota hän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa jännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista. Sillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta samalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi Bellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet haihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa. Wade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä milloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi rakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta. Tunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä myötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.
Wade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds muuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle. Columbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos hän tarttui Waden käteen ja kysyi: "Kuinka Wilson voi?"
Metsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän puristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa. Tyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja kaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.
Äkkiä hän kuiskasi: "Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää kuin kolme päivää!"
"Tyttöseni, vaikka siihen olisi tuhat vuotta, teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne", Wade vastasi matalalla täyteläisellä äänellään. Silloin näytti, kun Columbine kohotti käsivartensa, että hän aikoi syleillä Wadea, mutta liike olikin vain vetoomus tähtiin ja taivaaseen jostakin syystä, jota hän ei ilmaissut.
Wade toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui.
Paimenet ja Jack olivat juuri aloittamaisillaan pelin pokeria, kun Wade astui hämärästi valaistuun tupakansavua täynnä olevaan huoneeseen. Montana Jim asetteli talikynttilöitä karkeasti kyhätyn pöydän keskelle, Lem penkoi vaatteittensa taskuja hakien nähtävästi rahaa, Bludsoe sekoitteli likaisia kortteja ja Jack Belllounds täytti piippuaan takassa palavan räiskyvän tulen valossa.
"Koira vieköön, minulla piti olla jossakin enemmän rahaa!" Lem valitti.
"Jim, kävit Kremmlinissä viimeksi. Otitko silloin rahani?"
"Nyt kun siitä mainitset muistelen ottaneeni", Jim vastasi hämmästyneenä.
"No, missä ne nyt ovat?"
"Toveri, minulla ei ole aavistustakaan. Luultavasti ne ovat vielä
Kremmlinissä. Maksan ne sinulle takaisin."
"Tietysti. Mutta aloittakaamme nyt."
"Bent Wade, tulitteko tänne saadaksenne housuillenne?" Bludsoe kysyi.
"Pojat, pelasin pokeria melko hyvin Missourissa silloin kun te olitte vielä sylilapsia", Wade vastasi kylmäverisesti.
"Kuulin hänen olleen todellinen korttihai", Jim sanoi. "Ottakaa nyt jokainen joku tuoli tahi laatikko istuimeksenne ja alkakaamme. Tulkaahan nyt, Jack. Ette näytäkään nyt niin innostuneelta kuin tavallisesti."
"Haluan pelata neljään mieheen", hän sanoi.
Tämä huomautus keskeytti keskustelun hetkiseksi ja lopetti ystävällisyyden. Paimenet katsoivat toisiinsa, ei hämmästyneinä, vaan hieman poissa suunniltaan, kuin he olisivat unhottaneet jotakin, jonka heidän olisi pitänyt muistaa.
"Vastustatte siis minun yhtymistäni peliin?" Wade kysyi tyynesti.
"Kyllä!" Belllounds vastasi.
"Saanko kysyä, miksi?"
"Senvuoksi, mitä Montana teistä äsken sanoi", Belllounds vastasi hävyttömästi.
Tällainen huomautus, kun se sanotaan päin naamaa, katsotaan loukkaukseksi lännessä. Paimenet jäykistyivät äkkiä katsoen Wadeen. Hän ei kumminkaan muuttunut ollenkaan.
"Taidanpa siis todella ollakin koko korttihai", hän sanoi tyynesti. "Pelatkaa te vain minutta. En välitä enää koko pokerista ja senvuoksi mieluummin katselenkin."
Siten hän suoriutui tilanteesta, josta olisi voinut tulla hyvin vaarallinen. Lem katsoa tuijotti häneen, Montana potkaisi muutaman laatikon lähemmäksi mielenosoituksellisesti, Bludsoe heitti kortit pöydälle katsoen halveksivasti Wadeen ja Belllounds veti tuolinsa lähemmäksi pöytää.
"Millaisen rajan määräämme?" Jim kysyi.
"Kaksikymmentä senttiä", Lem vastasi nopeasti.
Silloin alkoi väittely. Belllounds ehdotti dollaria, mutta pojat vastustivat.
"Mutta, Jack, jos isänne saa tietää meidän pelaavan niin suurista panoksista, ajaa hän meidät matkoihimme", Bludsoe vastusti.
Tämä järkevä huomautus ei vaikuttanut ollenkaan vanhuksen poikaan. Hän ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi ivailla paimenten rohkeutta. Hymy häipyi heidän kasvoiltaan ja Lem oikein punastui.
"No, jos aiomme pelata, niin se on aivan eri asia", hän sanoi kylmästi ottaessaan laatikon ja istuutuessaan. "Wade, lainatkaa minulle hieman rahaa."
Wade pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille kourallisen kultarahoja ojentaen ne paimenelle. On hyvin luultavaa, että jos tämä suuri summa olisi tullut päivänvaloon aikaisemmin, ennenkuin muutos mielipiteissä oli tapahtunut, Lem olisi hämmästynyt ja pyytänyt armoa. Mutta asian näin ollen hän hyväksyi lainan kuin hän olisi tottunut lainaamaan niin paljon joka päivä. Belllounds oli tehnyt tyhjäksi paimenien tyynen ja ystävällisen lähenemisyrityksen, koska hän ei ollut suostunut pelaamaan pienillä panoksilla leikin vuoksi.
Peli alkoi Waden seisoessa vieressä katsomassa. Pojat eivät aavistaneetkaan, millainen suunnaton pokerin pelaamisen taito piili hänen tyynen katseensa takana. Jo poikasena hän oli oppinut pokerin alkeet sellaisessa seudussa, josta peli on peräisin, ja miehenä hän oli pelannut sitä suurista määristä keltaisia rahoja revolveri vieressään pöydällä. Hänen innostuksensa saada katsella oli mitä poikiin tuli paljasta teeskentelyä, mutta Bellloundsin suhteen se oli perinpohjainen. Saavuttuaan White Slidesiin hän oli silloin tällöin kuullut puhuttavan nuoren Bellloundsin pelihimosta, mutta hänestä se oli tuntunut vain paimenten lavertelulta. Wade tiesi kumminkin, ettei lännessä ole mitään niin hyvin suunniteltua viekoittelemaan ihmisiä ja paljastamaan heidän luonteensa kuin peli pokeria.
Belllounds oli kuumeinen vastaaja, riemuitseva voittaja ja surkuteltava silloin kun hän hävisi. Hänen tietonsa pelistä olivat alkeelliset. Wade alkoi yhä selvemmin käsittää, ettei Jack halunnut laskea leikkiä eikä koetella onneaan vastustajiensa kanssa eikä voittaa rahaa, sillä hänen levottomuutensa kumosi sellaisen otaksuman, vaan hän halusi vain päästää pelihimonsa valloilleen. Wade näki sen melkein heti. Belllounds ei käyttäytynyt missään suhteessa reilusti. Hän oli itsekäs ja piti kiinni pelin kaikista pienimmistäkin määräyksistä vedoten aina omiin oikeuksiinsa, mutta epäillen toisten vaatimuksia. Hänen petoksensa olivat kömpelöitä ja raakoja. Hän piti korttejaan piilossa kädessään ja sekoitti leikin niin, että ässät jäivät alimmaisiksi. Ne hän halusi aina itselleen ja oli niin tyhmä, ettei hän saanut pelitovereitaan kiinni samanlaisista kömpelöistä petoksista. Wade hämmästyi ja tuli pahoilleen. Hänen tuntemansa sääli Bellloundsia kohtaan kohdistui isään, joka luotti poikaansa itsepäisesti ja järkkymättömästi.
"Eikö teillä ole mitään juotavaa?" Jack kysyi tovereiltaan.
"Ei! Mistä me sellaista olisimme saaneet?" Jim vastasi.
Belllounds unhotti sen nähtävästi, koska hän hetkisen kuluttua uudisti kysymyksensä. Paimenet pudistivat päätään. Wade tiesi heidän valehtelevan, sillä heillä oli viinaa takanaan. Silloin juolahti hänen mieleensä tarjoutua hakemaan omasta tuvastaan sellaista vain nähdäkseen, mitä nuori mies sanoisi. Mutta hän hillitsi kumminkin halunsa.
Onni kääntyi Bellloundsille vastaiseksi. Hän ei ollut mikään karitsa susien joukossa, ei millään muotoa, vaikka hänen tappioistaan olisi voitu tullakin sellaiseen luuloon. Waden mielestä hän sai vain ansionsa mukaan. Eivät mitkään paimenet, eivät näinkään hyvänahkaiset ja hienot kuin kysymyksessä olevat, voineet ruveta Bellloundsin tyhmyyksien uhreiksi. He voittivatkin kaikki, mitä hänellä oli.
"Minä lainaan", hän sanoi kuumeisen kärsimättömästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kosteat ja kuumeiset, erittäinkin ajettuneiden kuhmujen ympärillä, ja hänen silmänsä olivat pudota kuopistaan niiden pyöriessä ja leimahdellessa synkästi. Mutta hänen suunsa ilmaisi selvemmin kuin mikään muu heikon ja synnynnäisen pelaajan, itsekkään, hemmoitellun ja kärsimättömän nuorukaisen. Se paljasti hänen ilkeytensä kokonaisuudessaan.
"Minulta ainakaan ei lohkea senttiäkään", Lem vastasi laskien voittojaan. "Wade, tässä on tuo lainaamanne summa. Olen teille hyvin kiitollinen."
"Olen rahaton, enkä siis voi lainata teille mitään", Jim sanoi. Bludsoe oli pitänyt hyvin puolensa tässä nopeassa pelissä, mutta hän ei ollut niinä miehinäkään. Belllounds tuijotti kärsimättömästi heihin.
"Te veitte kaikki rahani. Vaadin hyvitystä!" hän tiuskaisi melkein huutaen.
"Mehän voitimme ne luullakseni", Lem vastasi tyynesti ja kylmästi. "Olemme valmiit antamaan teille millaisen hyvityksen tahansa heti tässä paikassa."
Wade ojensi kourallisen rahaa Bellloundsille. "Kas tässä!" hän sanoi hänen syvällä olevien silmiensä loistaessa hämärässä huoneessa. Wade oli lyönyt vetoa itsensä kanssa, ettei Belllounds epäröisi ollenkaan ottaa häneltä rahaa.
"Tulkaa nyt jälleen, te saidat lehmienpieksäjät!" hän huudahti siepaten rahat Waden kädestä. Hänen kiivas ja nopea liikkeensä ei paljastanut silloin muuta kuin hänen kasvonsa.
Paimenet näyttivät hämmästyneiltä ja joltakin muultakin. He aloittivat pelin heti uudestaan kiihkeämmin ja tulisemmin kuin äsken tämän Bellloundsin pojan leimahtavan luonteen kannustamina. Onni, väärään johtava ja lumoava, suosi Jackia hetkisen muuttaen hänet kokonaan kunnes hän oli iloinen, kerskaileva ja riemuitseva. Sitten onni muuttui ja samoin hänen kasvonsakin. Ne synkkenivät kokonaan.
"Haluan jotakin ryypättävää", hän äkkiä vaati. "Tiedän kirotun hyvin, että teillä on sellaista takananne, sillä tunsin sen hajun tullessani sisään."
"Jack, joimme juuri silloin viime tipan", Jim vastasi, joka näytti hieman suopeammalta kuin hänen toverinsa.
"Minulla on hieman vanhaa rommia", Wade sanoi katsoen Jimiin, mutta tarkoittaen kaikkia. "Hienoa tavaraa, mutta hirveän väkevää ja tulista. Se panee miehen veret varmasti liikkeelle."
"Hakekaa se tänne!" Belllounds sanoi käheästi kuin hänellä olisi ollut jotakin suussaan.
Wade katsoi noihin punastuneihin kasvoihin ja leimuaviin silmiin, ja intohimon, joka särki kaikki sulut tieltään, myrskyjen läpi hän näki nuorukaisen voimakkaan ja alastoman sielun. Wade oli katsellut ennenkin useaan sellaiseen kuiluun.
"Kuulkaahan, Wade", Jim sanoi tyynesti, mutta päättäväisesti, "älkää viitsikö hakea tänne tuota tulista ainetta tänään. Joskus toiste ehkä, kun Jack haluaa enemmän hyvitystä. Muistaakseni on meilläkin vielä pieni tippa jäljellä."
"Hyvä on, pojat", Wade vastasi. "Silloin sanon luullakseni hyvää yötä."
Hän jätti heidät pelaamaan ja poistui pihalle mennäkseen omaan tupaansa. Yö oli tyyni, kylmä, tähtikirkas ja mustavarjoinen. Yksinäisen arosuden haukuntaan vastasi joku valpas koira. Wade pysähtyi portailleen viipyen siinä hetkisen katsoa tuijottaen vanhaan harmaaseen huippuun, paljaaseen ja tähtien ympäröimään.
"Minua säälittää tuo vanhus", hän mumisi, "mutta Jack Bellloundsin lähetän mieluummin helvettiin kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa."
Lokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin kartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa kultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset selänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.
Wade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat soineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.
Fox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis metsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska se oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja ihmettelynsä.
Ennen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten vetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds tervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta voitiin päättää, että hän oli pappi.
"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin", sanoi Belllounds toivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.
Wade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista kyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli huomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut ilmoittaa hänelle, missä ne olivat.
Suuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua. Wade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla kun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä ajatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen askeleita takaansa.
"Hyvää huomenta, Ben", hän sanoi.
Wade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen liikkeensä.
"Hyvää huomenta, tyttöseni", hän vastasi. "Olette todellakin yhtä suloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne."
"Ystäväni, nythän on lokakuun ensimmäinen, hääpäiväni!" Columbine mumisi.
Wade tunsi hänen jännityksensä ja oli tyytyväinen nähdessään hänen kasvojensa urhoollisen ja suloisen alistuvaisuuden. Hänen toivonsa ja luottamuksensa olivat lannistumattomat, vaikka hän olikin valmistautunut unelmiensa ja rakkautensa murtumiseen.
"Olisin tullut luoksenne jo ennenkin, mutta minun oli vaikea taivuttaa Wilsonia uskomaan, ettei meidän tarvitse onnitella teitä vielä pitkiin aikoihin", Wade vastasi ystävälliseen tapaansa.
"Ah!" Columbine huudahti.
Wade näki hänen täyteläisen rintansa kohoavan ja kalpeiden poskien punastuvan. Hän kumartui Wadeen päin nähdäkseen hänen silmänsä. Ja Wadelle, kun Columbine katsoi häneen jännittynein sydämin ja sieluin kokonaan muuttuneena, tämä hetki oli suloinen ja soi hänelle täydellisen korvauksen vuosikausia kestäneistä tuskista.
"Teette minut hulluksi!" Columbine kuiskasi.
Bellloundsin raskas kävely kaikui kuistissa kuin kohtalon viimeiset jatkuvat askeleet Waden surullisessa odotuksessa.
"Kas, tyttöseni, täällähän sinä oletkin", hän sanoi iloisesti. "Missä poika on?"
"Isä, en ole nähnyt häntä sitten aamiaisen", Columbine vastasi vapisten.
"Kylläpä hänen rakkautensa on laimeaa näin hääpäivänäkin", vanhus vastasi. Hänen ilonsa ja anteeksiantavaisuutensa olivat yhtä suuret kuin hänen sydämensäkin. "Wade, oletteko nähnyt Jackia?"
"En", metsästäjä vastasi hitaasti ja venytellen. "Mutta näen hänet nyt."
Wade viittasi Jack Bellloundsiin, joka lähestyi tuvilta päin. Hän ei kävellyt suorana.
Vanha Belllounds suoristi vanhaa päätään kuin iskevä kotka.
"Mitä helvettiä!" hän mumisi kuin huumautuneena poikansa omituisesta ja horjahtelevasta kulusta. "Wade, mikä Jackia vaivaa?"
Wade ei vastannut. Tällä hetkellä oli surunsa hänelläkin samalla kun hän ymmärsi ihmettelyn, jonka Columbinen pieni ja vapiseva käsi ilmaisi hänelle.
Vanha Belllounds säpsähti äkkiä.
"Auttakoon minua Jumala, hänhän on juovuksissa!" hän huohotti toivottomasti menettäen kaikki voimansa.
Pappi ja kutsutut sukulaiset tulivat nyt myös kuistiin iloisesti puhellen ja nauraen, mutta vaieten äkkiä, kun vanha Belllounds huusi änkyttäen: "Tyttöseni, mene huoneeseesi!"
Mutta Columbine ei liikahtanutkaan ja Wade tunsi hänen vapisevan nojatessaan.
Sulhanen tuli yhä lähemmäksi. Hän oli todellakin juovuksissa, ei hilpeästi kuin sellainen, joka juhlii hyvää onneaan, vaan täydellisesti, surkuteltavasti ja hirveästi.
Vanha Belllounds hyökkäsi häntä vastaan. Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa kuin leijonan harja. Yhdellä hyppäyksellä hän oli horjuvan poikansa luona ja lyödä läimäytti häntä suurella nyrkillään päin punaista tahmeaa naamaa. Jack kaatui hermottomana maahan.
"Makaa siinä, sinä kirottu tuhlaajapoika!" hän karjui näyttäen hirveältä raivossaan. "Häpäiset minut ja tytön, joka on ollut kuin oma tytär minulle!… Jos joskus maailmassa vielä vietät häitä, minä en ainakaan määrää hääpäivääsi!"
XII.
Marraskuu oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin nähtiin merkkejä talven lopullisesta tulosta.
Eräänä aamuna Waden ratsastaessa Mooren tuvalle koko maailma näytti peittyneen paksuun harmaaseen sumuun, jonka läpi hän ei voinut nähdä syltää etemmäksi. Myöhemmin hänen poistuessaan sumu oli kohonnut jo vuorten rinteille ja oli lopullisesti haihtumaisillaan päästääkseen sinisen taivaan näkyviin. Toisena aamuna se oli vieläkin pahempaa, paljon paksumpaa ja harmaampaa. Kiivetessään vuoristossa olevaa syvännettä kohti, jossa hän näihin aikoihin enimmäkseen metsästeli, hän toivoi sumun haihtuvan. Mutta hän pettyikin toiveissaan. Hän voi tuskin erottaa hevosten kavioiden alta näkyvää tietä ja oli eksymäisillään paksuun, harmaaseen ja äänettömään pimeyteen.
Äkkiä hän kumminkin pääsi sumusta kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja pysähtyi hämmästyneenä, sillä tämä ilmiö oli hänelle aivan tuntematon. Hän oli korkealla vuoren rinteellä, jonka huippu kuvastui jylhästi ja selvästi sinistä taivasta vasten. Alempana olevat seudut olivat uponneet kuin valkoiseen järveen. Äärettömän suuri pilviröykkiö oli täyttänyt laaksot kuin kermanvärisellä vaahdolla tahi lumella, pehmeällä paksulla ja liikkumattomalla, muodostaen selvän vastakohdan ylempää näkyvälle siniselle taivaalle. Old White Slides työnsi harmaan, vaalean ja kimaltelevan huippunsa siitä esille kuin jostakin vyöryvästä villaläjästä. Kaukaa tämän omituisen tasaisen pilvilattian takaa siinsivät vuorten tummat jonot. Wade katseli näytelmää jonkunlaisella riemastuksella. Hän oli aivan yksinään näillä korkeuksilla. Ei ääntäkään kuulunut ja tuulikin oli kokonaan tyyntynyt. Kaikkialla tuntui vallitsevan joku mahtava henki, jonka läheisyydessä Wade tunsi surujensa ja toivojensa mitättömyyden.
Toisena päivänä kiitivät tummanharmaat pilvet taivaalla, tuuli oli puuskaista ja lehdettömät haavat natisivat. Ilma kävi kylmemmäksi ja pimeämmäksi. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Yöllä tuli talvi.
Seuraavana aamuna Wade sai kahlata Mooren tuvalle parin jalan paksuisten lumikinosten läpi. Kauniisti kimalteleva valkoinen vaippa peitti laaksoja, rinteitä ja vuoria muuttaen koko maailman häikäisevän kirkkaaksi niin kauaksi kuin silmä kantoi.
Kun Wade työnsi tuvan oven auki ja astui tupaan, paimen heräsi.
"Huomenta, Wils", hän sanoi pudistellen lunta vaatteistaan ja saappaistaan. "Kesä on mennyt, talvi on tullut ja kukat nukkuvat haudoissaan. Kuinka voit, poikaseni?"
Moore oli laihtunut ja kalvistunut pitkän sairautensa aikana. Hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä ja silmissä oli tuskallinen ilme. Mutta hänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin.
"Halloo, Bent, vanha veikko!" hän vastasi. "Mielestäni voin mainiosti. Olin melkein paleltua viime yönä ja nukkumisesta ei tullut juuri mitään."
"Olinkin huolissani senvuoksi", metsästäjä sanoi. "Meidän on selvitettävä tilanne jotenkin."
"Kuuntelin lumimyrskyä. Kuinka hirveästi tuuli ulvoikaan! Lumi on varmaankin tukkinut kaikki tiet?"
"Varmasti. Tasaisilla mailla sitä on jo parin jalan paksuudelta. Olipa onni, että arvasin koota tänne niin paljon polttopuuta. Hakkaan ne nyt haloiksi ja ladon pinoon tuvan seinustalle. Parasta olisi, että muuttaisin asumaan tänne luoksesi, Wils."
"Eiköhän vanha Bill suuttuisi?"
"Antaa hänen vain suuttua. Mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Kylläpä täällä onkin kylmä, mutta pian minä tämän lämmitän. Tässä on muutamia kirjeitä, jotka Lem toi Kremmlinistä toissapäivänä. Lue ne sillä aikaa kuin valmistan sinulle hieman aamiaista."
Moore tarkasteli kuorissa olevia osoitteita ja huokaisi.
"Kotoa! Luulenpa melkein, etten luekaan niitä."
"Mikset?"
"Kirjottaissani heille viimeksi en puhunut mitään tapaturmasta. Olen kuin valehtelija."
"Mutta sehän on yhdentekevää, Wils, koska vannoit pysyväsi täällä."
"Minäkö? Hymyilisin, ellei asia olisi niin… Bent, toivoin Collien vastaavan kirjeeseeni, jonka veit hänelle."
"Ei vielä. Wils, sinun pitää antaa tytölle aikaa."
"Aikaako? Mutta siitähän on jo kolme viikkoa, ellei enemmänkin."
"Lue nyt vain kirjeesi, tahi muuten kumahdutan sinua päähän tällä halolla", Wade sanoi hellästi.
Metsästäjä sai äkkiä huoneen lämpimäksi ja iloiseksi. Höyryävä aamiainen kiehua porisi hehkuvalla hiiloksella. Hetkisen kuluttua, kun hän oli ryhtymäisillään syöttämään Moorea, hän hämmästyi nähdessään pojan itkevän.
"Wils, mikä nyt on hätänä?"
"Ah, ei mikään! Olen vain niin pahoillani, siinä kaikki", Moore vastasi.
"Vai niin. No, sen voi sokeakin huomata. Kerro minulle kaikki."
"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi."
"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan kertonut minulle riidastanne."
"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin kuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi, mutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat senjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat isältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi, jos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin suurenmoista?… En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan saisi enää ratsastaa, jos menisin sinne."
"Kuka sen on sanonut?" Wade kysyi. "En minä ainakaan. Sanoin vain, ettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt, ettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin parantaa jalkasi… Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen todellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi."
Paimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden huolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut tämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen jalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka silloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen merkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan uhkaavilta kylmänvihoilta.
"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat", Wade sanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.
"Ryhtykää vain toimeen… Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on katkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini."
Paimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli sellainen ilme, että se peloitti Wadea.
"Joutavia!… Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos Collie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin jalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi."
Wilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.
"Vieköön teidät hitto, Bent! Sanotte aina jotakin sellaista, joka tappaa minut!… Tietysti minäkin haluan."
"Ole nyt alallasi, että saan katsella tätä murskautunutta jalkaparkaasi."
Waden kätevät sormet eivät työskennelleetkään nyt niin järjestelmällisesti ja nopeasti kuin tavallisesti. Mutta vihdoin Mooren loukkaantunut jäsen oli paljaana, niin vaalennut ja muodoton kuin se olikin. Ensimmäisen silmäyksen jälkeen metsästäjän liikkeet kiihtyivät hänen ryhtyessään tutkimaan jalkaa tarkemmin. Sitten hän huudahti iloisesti.
"Poikaseni, se on parempi! Siinä ei ole jälkeäkään kylmänvihoista.
Jalkasi on pelastettu!"
"Toveri, en ole milloinkaan pelännytkään menettäväni sitä. Olin vain levoton senvuoksi, että minusta tulee pölkkyjalka… Antakaahan minunkin katsoa", paimen vastasi nousten kyynärpäänsä varaan. Wade nosti jalan korkeammalle.
"Hyvä Jumalani, sehän on aivan väärä!" Moore huudahti kiihkeästi. "Wade, se on parantunut. Se jää tuollaiseksi ainaiseksi! En voi liikuttaa sitä!… Ah, miten tuo Möly-Jack turmelikaan minut!"
Metsästäjä painoi hänet takaisin vuoteelle ystävällisesti. "Wils, siinä olisi voinut käydä vielä huonomminkin."
"Mutta en milloinkaan luopunut toivosta", Moore vastasi hyvin surullisesti. "En voinut, mutta nyt!… Kuinka voin katsella tuota — pölkkyjalkaa kiroilematta?"
"No, no, poikaseni, kiroilemisesta ei ole mitään hyötyä. Makaa nyt vain rauhassa ja anna minun työskennellä. Olet saanut paljon hyviä uutisia tänään, joten luullakseni voit kuunnella hieman huonojakin."
"Mitä? Huonojako?" Moore kysyi säpsähtäen.
"Niin, kuuntelehan nyt… Collie on maannut vuoteessa sairaana kolme viikkoa eikä senvuoksi ole voinut vastata kirjeeseesi."
"Ah, ei suinkaan!" paimen huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan.
"Niin ja minä olen hänen lääkärinsä", Wade sanoi ylpeänä. "Ensin sinne haettiin rouva Andrews, mutta Collie halusi saada minut luokseen. Hän oli aivan suunniltaan, kuten tiedät. Heti kun hän tuli minun hoitooni, hän alkoi parantua."
"Taivas varjelkoon! Collie on ollut sairaana ettekä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!" Moore huudahti. "En voi uskoa sitä, sillä hän on ollut niin terve ja voimakas. Mikä häntä vaivaa?"
"Rouva Andrews sanoi sitä hermojen kiihoittumiseksi, mutta vanha Bill pelkäsi keuhkotautia. Jack Belllounds vannoi, että tyttö vain teeskentelee."
Paimen kirosi hurjasti.
"Ellet lakkaa kiroilemasta ja tempoilemasta noin, en kerro sinulle enää mitään", Wade varoitti.
"No, minä vaikenen", Moore lupasi pyytävästi.
"Tuo paksupäinen Jack on vielä pahempienkin nimien arvoinen kuin mitä annoit hänelle, jos tahdot kuulla mielipiteeni… Nyt, Wils, on asia sellainen, ettei kukaan muu tiedä, mikä Collieta vaivaa, paitsi minä. Hän oli niin äärettömässä jännityksessä lokakuun ensimmäiseen päivään saakka, josta sitten muodostui sellainen hääpäivä, että vanha Bill iski Jackin tainnuksiin, jolloin ei avioliitosta tullut mitään ja hän säikähti melkein kuoliaaksi. Hän näytti sen jälkeen väsyneeltä ja kalpealta eikä ruoka maistunut hänelle ollenkaan. No niin, sitten kuin Möly-Jack tointui tuosta vanhuksen antamasta lyönnistä, hän kävi Collien kimppuun kiivaammin kuin milloinkaan ennen. Collie ei kertonut minulle sitä, mutta minä huomasin sen. Hän ei voinut karttaakaan Jackia muuten kuin pysyttelemällä huoneessaan, jossa hän oleskelikin enimmäkseen. Silloin Jack näytti, että hän voi elää kunnollisestikin, ja hän hämmästytti kaikki, Collienkin. Vanha Billkin ihastui, mutta minun silmiäni hän ei saanut sokaistuksi. Hän oli kuin poikanen, joka haluaa uutta leikkikalua, ja hän hullaantui aivan Collieen. Hän on varmasti rakastunut kovasti tyttöön, ja päiväkausia hän käyttäytyi niin, jotta hänen juopottelunsa unhotettaisiin. Tästä nähdään, että hän voi käyttäytyä hyvinkin, jos hän vain haluaa, tarkoitan, että hän voi kyllä hillitä luonteensa ja mielijohteensa. Kaikissa tapauksissa hän teeskenteli olevansa niin hyvä, että vanha Bill muutti mielensä unhottaen kokonaan sen, mitä hän vannoi tuona päivänä, ja määräsi uuden hääpäivän. Silloin Collie sairastui. He viivyttelivät, ennenkuin he lähettivät sanan minulle. Mutta sitten kuin menin hänen luokseen ja tunsin miten hän tarttui minuun kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan, silloin ymmärsin, mikä häntä vaivaa. Hän on rakastunut."
"Rakastunutko?" Moore huudahti huohottaen.
"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen paimeneen… Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut minutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla särkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei kaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain hänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä."
"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White Slidesiin", Moore sanoi loistavin silmin. "Mutta kertokaa nyt minulle, mitä sanoitte hänelle."
"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse mennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen rupesin vähitellen kertomaan sinusta."
"Toveri, rakastaako hän minua vielä?" Moore kuiskasi.
"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain voimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen."
Moore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen.
"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle", hän huudahti. "Olen mies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen kärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon avioliittoon — niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan avuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi."
"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun häneen ja kaikkeen muuhunkin nähden."
"Wade, luullakseni rakastan teitäkin", paimen sanoi. "Toimitte niin, etten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä tahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse milloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?"
"Koska tiedän sen", Wade vastasi hymyillen.
"Tiedättekö sen?"
"Kyllä!"
"Miten maailmassa voitte estää sen? Belllounds ei luovu milloinkaan tuumastaan naittaa Collie pojalleen. Nuo molemmat yhdessä väsyttävät tytön pian. Ystäväni, kuinka voitte estää sen?"
"Wils, puhuakseni totta, en ole vielä suunnitellut, miten suojelen Collieta. Mutta se ei vaikuta asiaan. Sekin riittää, kun tiedämme päivän. Mutta teen sen, saat luottaa minuun, Wils. Sinun pitää pysyä siinä toivossa ja uskossa parantuaksesi, sillä me emme saa unhottaa, että olet suuremmassa vaarassa kuin Collie."
"Uskallan sen vuoksi vaikka elämäni ja sieluni!" Moore vastasi kiihkeästi. "Taivaan nimessä, minun täytyy jälleen saada entinen miehuuteni takaisin! Koetan unhottaa toivottomuuteni ja senkin, että minusta tulee raajarikko."
"Ja, Wils, etkö tahdo unhottaa vihaasikin?" Wade kysyi hiljaa.
"Vihaaniko? Vihaani ketä vastaan?"
"Jack Bellloundsia."
Paimen tuijotti häneen ja hänen laihat ja kalpeat kasvonsa vetäytyivät kokoon.
"Toveri, ette suinkaan — vaadi minua antamaan anteeksi hänelle?"
"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään ole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin ehkä luuletkaan… Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa hänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen… Jos voit karkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja ymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin. Sillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo mennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt milloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla vihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?"
"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?" Moore kuiskasi.
"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se olisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin sisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella on omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan. Jos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien kärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän tahdot tehdä hänet onnelliseksi."
"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja
Collien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä."
"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun lupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen sammua enää."
"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle tuo lehtiö tuolta ja kynä… älkääkä pitäkö kiirettä halkojen hakkuussa."
Wade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä. Halkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan lumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa työskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän piti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta puhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla eikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi muuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade heilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät ja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan pituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään kirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle latoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi työssään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli. Hänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja hänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.
Työskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon hän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore kirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden tuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.
"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?" Wade kysyi.
"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa… Ellei
Columbine vastaa tähän, niin…"
"Näin sivumennen sanoen, minulla on nyt kaksi kirjettä annettavana hänelle, sillä en ole antanut vielä tuota ensimmäistäkään", Wade keskeytti.
"Te riivattu!"
"Koeta nyt kiiruhtaa, poikaseni, sillä minun pitää jo lähteä. Tässä on sinulle halkoja. Nostan ne tähän läheisyyteesi ja kun tuli alkaa sammua, heitä silloin muutamia pölkkyjä uuniin. Tulen tänne illalla ennen pimeää ja ellen silloin tuo sinulle kirjettä, tapahtuu se vain senvuoksi, etten ole voinut taivuttaa Collieta kirjoittamaan."
"Toveri, jos tuotte minulle kirjeen, tottelen teitä ehdottomasti.
Makaan hiljaa, nukun ja teen, mitä vain ikinä haluatte."
"No, siinä tapauksessa pitää minun kai tuoda sinulle sellainen", Wade sanoi ottaessaan pienen kirjeen ja pistäessään sen povitaskuunsa. "Hyvästi nyt ja ajattele lumen mukana tulleita hyviä uutisia."
"Hyvästi, Heaven-Sent Hell-Bent Wade!" Moore huudahti. "Nimissänne ei ole enää mitään joutavaa, sillä jokainen erikoiskohta on tosi."
Wade tallusteli eteenpäin syvässä lumessa astuen vanhoihin jälkiinsä, ja vaivalloisesti kulkiessaan hänen ajatuksensa olivat syvät ja lohduttavat. Hän mietti, että jos hänen pitäisi aloittaa elämänsä uudestaan, hän alkaisi heti hakea onneaan toisten ihmisten onnesta. Tultuaan kotiin hän alkoi luoda tietä auki koiratarhaan. Lumi oli juossut suuriin kinoksiin eikä hänen työnsä ollut mikään helppo. Oli suorastaan onni, että hän oli rakentanut suuren kopin koirille talveksi. Tällainen paksu lumi lopetti metsästyksenkin pitkiksi ajoiksi. Kartanossa oli suuret varastot antiloopin, hirven ja karhun lihaa, joka tänä aamuna oli jäätynyt kivikovaksi ja säilyisi niin muodoin tuoreena käytäntöön asti. Wade mietti, että hänen työnsä kartanossa supistuisivat nyt koirien ruokkimiseen, halkojen hakkaamiseen ja muihin samanlaisiin talvisiin hommiin. Koiralauma, joka oli supistunut jo melko pieneksi, jäisi nyt varmaankin kokonaan hänen hoitoonsa. Columbine oli saanut Kanen ikuiseksi omaisuudekseen ja se elikin nyt asuinrakennuksessa, jossa sillä oli omat tiensä. Se tervehti aina Wadea halveksivin ja epäilevin katsein, voimatta antaa hänelle milloinkaan anteeksi sitä, että hän oli kerran antanut sille selkään. Sampson, Jim ja Fox asuivat tietysti Waden tuvassa ja tervehtivät hänen tuloaan äänekkäästi.
Wade meni varhain iltapäivällä asuinrakennukseen. Lunta ei ollutkaan niin paksulti sinne vievällä tiellä, koska tuuli oli tuiskuttanut sitä syrjään. Joku kuului takovan pajassa, hevoset tömistelivät aitauksissa ja karja ammui heinäsuovien ympärillä tallipihassa.
Metsästäjä koputti Columbinen oveen.
"Tulkaa sisään!" tyttö huusi.
Waden tullessa huoneeseen tyttö oli yksinään. Hän istui vuoteessa pielusten varassa yllään lämmin villainen takki eli aamupuku. Hänen kalpeutensa oli silmiinpistävä ja silmien ympärillä olevat varjot muuttivat ne suuremmiksi ja surullisemmiksi.
"Ben Wade, ette näytä välittävänkään minusta enää", hän huudahti moittivasti.
"Mitä nyt, tyttöseni?"
"Viipyi niin kauan, ennenkuin tulitte", hän vastasi surullisesti.
"Luullakseni en tarvitsekaan teitä enää."
"Vai niin! Näinkö palkitsette ihmisiä, jotka huolehtivat ja työskentelevät muiden vuoksi? Siinä tapauksessa poistun enkä annakaan teille aikomaani esinettä."
Hän oli poistuvinaan pistäen kätensä taskuunsa kuin koetellakseen, oliko siellä oleva esine enää tallessakaan. Columbine punastui ojentaen kätensä. Hän katui sanojaan, mutta oli utelias tietämään, mitä Waden puhe merkitsi.
"No mutta, Ben Wade, minähän laskin minuutteja, ennenkuin tulitte", hän sanoi. "Mitä tuotte minulle?"
"Kuka täällä on ollut?" Wade kysyi tullen lähemmäksi. "Tuo valkea ei kelpaa mihinkään. Minun pitää laittaa se kuntoon."
"Rouva Andrews poistui juuri. Hän sanoi keliä niin hyväksi, että hän oli tullut tänne reellä. Ah, Ben, nyt on talvi! Herätessäni oli vuoteellani lunta. Luullakseni olen parempi tänään. Jack ei ole ollut vielä täällä."
Wade naurahti ja Columbinenkin suu vetääntyi hymyyn.
"Niin, olette hieman pahalla tuulella tänään, mikä minusta on oikein hyvä merkki", Wade sanoi. "Minulla on muutamia uutisia, jotka varmasti tekevät teistä melkein terveen."
"Ah, kertokaa ne äkkiä!" Columbine huudahti.
"Wils ei menetäkään jalkaansa, sillä se paranee. Hän sai kirjeen isältään, jossa isä antaa hänelle anteeksi jotakin sellaista, josta hän ei ole kertonut minulle milloinkaan."
"Ah, rukoukseni on kuultu!" Columbine vastasi sulkien silmänsä.
"Hänen isänsä haluaa saada hänet kotiin tilanhoitajaksi", Wade jatkoi.
"Ah!" Columbinen silmät aukenivat äkkinäisestä pelosta. "Mutta hän kai ei voi eikä haluakaan mennä?"
"Ei varmastikaan. Hän ei menisi, vaikka hän voisikin. Mutta jonakin päivänä hän tahtoo ja silloin vie hän teidät mukanaan."
Columbine kätki kasvonsa käsiinsä ja vaikeni hetkiseksi.
"Sellaisia ennustuksia! Ne eivät voi milloinkaan —" Hän ei voinut lopettaa.
"Joutavia, kyllä minä tiedän! Tässä on omituisinta juuri se, että ne toteutuvat. Toivon, että saisin aina kuljettaa iloisia uutisia noiden synkkien ja surullisten asemesta, jotka tulevat kuin korpit… Niin, olette paljon parempi tänään."
"Niin, niin, mutta mitä olette tuonut minulle?"
"Onpa teillä nyt hätä. Haluan puhella kanssanne ja jos näytän teille, mitä minulla on mukanani, keskustelusta ei sitten tulekaan mitään. Sanoitte, ettei Jack ole ollut täällä vielä tänään."
"Ei vielä, Jumalalle kiitos!"
"Kuinka vanha Bill voi?"
"Ben, miksi ette milloinkaan sano häntä isäkseni? Toivon sitä. Sananne muistuttavat minua aina siitä, ettei hän todellisuudessa olekaan isäni."
"No, no, älkäähän nyt!" Wade vastasi pää kumarassa. "Omituista, etten sitä milloinkaan muista. Kuinka hän voi tänään?"
"Ihmeekseni hän ei muistanut surkutella minua lainkaan, vaan puhui yhtämittaa Kremmliniin menostaan. Hän aikoo ottaa Jackin mukaansa. Tiedättekö, Ben, ettei isä voi pettää minua? Hän ei uskalla jättää Jackia tänne kahden minun kanssani. Isä puhui pitkälti, miten hän aikoo myydä karjaa, ostaa elintarpeita, kuinka suuresti hän siellä on Jackin avun tarpeessa ja niin edespäin. Olen hyvin iloinen, että hän aikoo ottaa Jackin mukaansa. Mutta siunatkoon, eiköhän Jack loukkaannu?"
"Kyllä. On jo aikakin."
"Ja nyt, rakas Ben, mitä olette tuonut minulle? Tiedän sen olevan
Wilsonilta", hän houkutteli.
"Tyttöseni, mitä antaisitte, jos saisitte pienen kirjeen Wilsonilta?"
Wade kysyi kiusoitellen.
"Mitäkö? Viitsittekin kysyä, kun olen juuri toivonut ja rukoillut sellaista."
"Koska lupaatte minulle niin paljon pienestä kirjeestä, kuinka paljon annatte silloin kokonaisesta kirjasesta, jonka kirjoittamiseen Wilsonilta meni pari tuntia?"
"Ben, voi antakaa se minulle!" Columbine huudahti onnellisena. "Lupaan antaa teille suutelon."
"Puhutteko totta?" Wade kysyi heiluttaen kirjettä.
"Tottako? Tulkaa tänne, niin saatte nähdä."
Wade laski leikkiä, mutta oli samalla niin syvästi ja kauniisti liikutettu, että hän vallan vapisi. Kumartuen Columbinen puoleen hän pisti kirjeen tytön käteen. Hän ei nähnyt silloin selvästi, kun Columbine painoi hänen päänsä alemmaksi ja suuteli häntä poskelle hellästi ja suloisen kiitollisesti ja myötätuntoisesti.
Voimakkaita ja kaikkikorvaavia hetkiä ei Wadelta ollut viime aikoina puuttunut, mutta tämä kruunasi kaiken. Kun hän istuutui takaisin tuolille, hänen äänensä vapisi hieman hänen sanoessaan:
"Niin te siis suutelitte rumaa vanhaa Bent Wadea."
"Kyllä ja minä olen halunnut tehdä sen ennenkin", Columbine vastasi. Hänen tummien silmiensä kirkkaus ja kalpeiden poskien puna kaunistivat häntä äärettömästi.
"Tyttöseni, lukekaa nyt kirjeenne ja vastatkaa niihin. Sitten teidän pitää repiä ne. Minä istun tässä ja olen lukevinani ääneen tästä kirjasta, jottei kukaan voisi yllättää meitä."
"Ah, miten te osaatte ajatellakin kaikkea!"
Metsästäjä istuutui hänen viereensä ollen lukevinaan pöydältä ottamaansa kirjaa, mutta katselikin salavihkaa tyttöä. Columbine oli silloin todellakin äärettömän kaunis. Sairaus ja tuskat olivat lisänneet hänen suloaan. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä selvempää oli, että hän oli kokonaan unhottanut metsästäjän läsnäolon. Hänen poskensa tulivat ensin vaaleanpunaisiksi, sitten ruusunvärisiksi ja vihdoin tummanpunaisiksi ja loistaviksi. Ja sama lumous, joka valloitti hänet, valloitti Wadenkin, ja hän rakasti tyttöä sitä enemmän, kuta voimakkaammaksi tämänkin rakkaus näytti muuttuvan. Moore oli varmaankin kirjoittanut aivan lumoavasti. Waden nälkäinen sydän tunsi hieman mustasukkaisuutta, mutta karkoitti tuon tunteen heti. Hän näki tytön tavasta lukea kirjettä enemmän kuin kukaan osasi aavistaakaan, enemmän kuin tyttö itsekään. Hän sai varmuuden siitä, että tytön elämä muuttuisi hyvin surulliseksi ja lyhyeksi, ellei tyttö saisi elää Wilson Mooren hyväksi. Nämä hetket, jolloin hän sai tarkastaa häntä, olivat sanomattoman kalliita Wadelle. Hän näki, miten joku jumalallinen ohjaus oli suunnannut hänen askeleensa tähän taloon. Kuinka monta vuotta häneltä oli mennytkään päästäkseen tänne. Columbine luki lukemasta päästyäänkin kuin tyttö, joka on saanut ensimmäisen rakkauskirjeensä. Ja Wadesta, joka tuntui näkevän ihmisten kaikki tunteet ja sielun, näytti hänen riemunsa joltakin äärettömältä. Nyt, kun Columbine ei osannut olla ollenkaan varuillaan, hän vasta ymmärsi, kuinka viaton tyttö todellisuudessa oli, kuinka ääretön hänen tyttömäinen pelkonsa oli ollut ja kuinka turhaan hän oli koettanut tukahduttaa rakkauttaan. Wade oppi nyt tietämään paljon enemmän kuin ennen naisen sydämen salaperäisyydestä ja tarkoituksista.