XIII.
'Rakas Wilson, lähettämäsi kirjeet salpasivat minulta melkein hengen. Minä en voi enkä tahdokaan kertoa sinulle, millaisia tunteita ne minussa herättivät.
Kertomasi hyvät uutiset täyttävät mieleni ilolla ja kun Ben kertoi minulle, ettet menetäkään jalkaasi, vaan paranet, silmäni täyttyivät kyynelistä ja sydämeni oli tukahduttaa minut ja kiitin Jumalaa, joka on kuullut rukoukseni. Kaikkien sydäntuskien ja pelon jälkeen tuntuu niin ihmeelliseltä, etteivät asiat olekaan niin huonosti kuin olen luullut. Ah, miten kiitollinen olenkaan! Sinun pitää vain hoitaa itsesi hyvin, maata kärsivällisesti ja odottaa ja totella Beniä, niin aika kuluu nopeasti ja sitten olet terve jälleen. Ehkä jalastasi ei sittenkään tule noin muodotonta. Ehkä voit ratsastaakin, ellet juuri niin ihmeellisen sirosti kuin ennen, niin kuitenkin niin hyvin, että voit ratsain tarkastaa isäsi karjaa. Sillä, Wilson rakkaani, sinun pitää matkustaa kotiisi. Se on sinun velvollisuutesi. Isäsi on vannaankin jo hyvin vanha ja kaipaa apuasi. Hän on antanut sinulle anteeksi, sinä paha poika. Sinä olet kai nyt melko onnellinen. Ajatus, että poistut White Slidesistä, tappaa melkein minut. Mutta sehän on vain itsekkäisyyttä, ja minä koetankin oppia Ben Waden kaltaiseksi, sillä hän ei ajattele milloinkaan itseään.
Saat olla aivan varma siitä, etten mene milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Tuosta kauheasta lokakuun ensimmäisestä tuntuu jo kuluneen vuosia. Annoin silloin sanani ja olisin sen pitänytkin, mutta nyt olen muuttunut. Olen jo vanhempi ja näen asiat eri valossa. Rakastan kuitenkin isää yhtä paljon ja säälin Jackia ja toivon voivani auttaa häntä vieläkin. Uskon vieläkin velvollisuuteeni hänen isäänsä kohtaan, mutta en voi mennä naimisiin hänen poikansa kanssa, sillä silloin tekisin suuren synnin, koska minulla ei ole minkäänlaista oikeutta mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta. Kun ajattelen, että hän mahdollisesti koskisi likaisilla käsillään minuun, vihaan häntä. Velvollisuuteni isää kohtaan on asia, josta en voi luopua, mutta se ei suo naiselle minkäänlaista oikeutta luovuttamaan itseään. Velvollisuuteni itseäni kohtaan voittaa sen. Tämän kertominen sinulle tuntuu niin vaikealta enkä sitä itsekään oikein ymmärrä, mutta rakkauteni sinuun on avannut silmäni. En kuitenkaan ajattele sitä, että se tekee minut itsekkääksi. Olen vain uskollinen jollekin itsessäni, josta en ennen tiennyt mitään. Voisin mennä naimisiin Jackin kanssa, vaikka rakastankin sinua, ja siten uhrautua, jos se olisi oikein. Mutta se olisi väärin, enkä tiennyt sitä, ennenkuin suutelit minua. Sen jälkeen kaikki sellaiset ajatukset, jotka lähestyvät persoonallisia suhteita, ja pieninkin vihjaus läheisestä tuttavuudesta Jackin kanssa, inhoittavat minua.
En siis ole kihloissa Jack Bellloundsin kanssa enkä milloinkaan suostukaan sellaiseen. Täällä tulee ilmestymään vaikeuksia. Tunnen sen ja näen niiden tulevan. Isä ahdistaa minua alituisesti. Hän vanhenee. En luule hänen vielä kuolevan, mutta hän on menettänyt muistinsa melkein kokonaan ja sitten hän on lapsellisen itsepäisesti kiintynyt tähän avioliittoon, jota hän niin kauan on suunnitellut. Hänen rakkautensa Jackiin näyttää vain tulevan yhä suuremmaksi, sitä mukaa kuin hän vähitellen oppii näkemään, ettei Jackiin voida luottaa. Wilson, olen antanut sinulle sanani. Pelkään, että jos isä jolloinkin saa selville yhtä hyvin kuin sinä ja minä, millainen Jack todellisuudessa on, silloin tulee tapahtumaan jotakin hirveätä. Huolimatta kaikesta isä vieläkin luottaa häneen. Sellainen on samalla niin kaunista ja peloittavaa. Siinä on muudan syy, miksi haluan auttaa Jackia, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä joka päivä ja tunti erkanee Jack Belllounds minusta yhä enemmän. Hän ja isä koettavat taivuttaa minua suostumaan tuohon avioliittoon. He pakottavatkin minua ehkä vielä, mutta siinä tapauksessa olen yhtä kova ja kylmä kuin Old White Slides. Ei milloinkaan! Ja voinhan muutenkin täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Jään hänen luokseen. En voi mennä naimisiin kanssasi, vaikka rakastankin sinua niin äärettömästi, enemmän joka minuutin kuluttua… Älä senvuoksi puhu siitä enää, että viet minut kotiisi, äläkä pyydä minua. Armahda minua, Wilson, sillä pyyntösi järkytti minua sydänjuuria myöten. Ah, kuinka suloista olisikaan ruveta vaimoksesi!… Mutta jos isä hylkää minut, niin — En luule hänen sitä kuitenkaan tekevän. Hän on kyllä niin omituinen ja raudanluja, silloin kun Jack on kysymyksessä. Jos hän hylkää minut joskus, ei minulla ole minkäänlaista kotia. Kuten tiedät, olen löytölapsi. Silloin — siiloin, Wilson… On hirveätä joutua tällaiseen tilanteeseen. En tahdo sanoa enempää, sillä ymmärrät kai jo tästäkin, rakkaani?
Rakkautesi herätti minut ja Ben Wade on suojellut minua. Wilson, rakastan häntä melkein kuin isää, mutta omituisemmasti. Uskon, että hän oli jollakin tavoin syyllinen Jackin juopotteluun lokakuun ensimmäisenä päivänä. En tarkoita sitä, että Ben olisi houkutellut hänet juomaan, vaan sitä, että hän viekkaasti hankki Jackille sellaisen tilaisuuden. Juominen on Jackin heikkous ja pelaaminen hänen intohimonsa. Tiedän aineen, jota Ben on antanut paimenillekin, olleen jotakin hienoa vanhaa rommia, ja nyt voi jokainen selvästi huomata, miten Jack karttaa Beniä. Hän oikein vihaa häntä. Hän pelkää häntä ja on mustasukkainen senvuoksi, että Ben on niin paljon kanssani. Olen kuullut Jackin raivoavan siitä isälle. Mutta isä on puolueeton muita kohtaan, mutta ei omaa poikaansa.
Ja sitten haluan sanoa sinulle, että Bent Wade on parantanut minut. Sairastuttuani olen oppinut tuntemaan hänet paremmin. Hän on kuin nainen, hän ymmärtää eikä minun milloinkaan tarvitse kertoa hänelle mitään. Sinä, Wilson, olit joskus tyhmä ja itsepäinen (suo minulle anteeksi) pieniin asioihin nähden, joita tytöt tuntevat, mutta eivät voi selittää, mutta Ben tietää. Kerron tämän sinulle senvuoksi, että ymmärtäisit, miksi ja miten häntä rakastan. Luulen rakastavani häntä enimmän senvuoksi, että hän on ollut niin hyvä sinulle. Rakas poikaseni, ellen olisi rakastanut sinua jo ennen Ben Waden tuloa, olisin rakastunut sinuun sitten kuunnellessani tällaista, minkä vuoksi rupean jälleen puhumaan Benistä. Hän on ystävämme, Wilson, kun ajattelemme tuota hänessä piilevää hellyyttä, suloa ja ystävällisyyttä, hänen sydäntään, joka pakottaa häntä rakastamaan meitä, niin meidän on pakko verrata häntä naiseen. En tiedä ollenkaan, millaiselta äidin myötätunto tuntuu, tiedän vain sen, että olen ollut paljon onnellisempi uskottuani hänelle huoleni. Lem kertoi minulle, että Ben oli tarjonnut Jackillekin ystävyyttään, mutta Jack oli solvannut häntä. Minulla on omituinen tunne siitä, että silloin kun Jack teki sen, hän käänsi selkänsä paremmalle elämälle.
Toistan vieläkin, että Ben Wade on ystävämme ja minulle jotakin enemmän kuin osaan selittääkään. Kuultuasi tämän voit ehkä ajatella enemmän häntä ja totella mieluummin hänen neuvojaan. Toivon ainakin niin. Onko kukaan poika ja tyttö milloinkaan ennen ollut niin ystävän tarpeessa? Kaipaan juuri sitä, jota hän vuodattaa mieleeni. Jos menettäisin sen, olisin surkuteltava. Ja, Wilson, olen sellainen raukka ja niin hirveän heikko. Menetän niin äkkiä rohkeuteni ja voimani häilyessäni monien mahdollisuuksien välillä. Mutta minähän olenkin vain nainen! En kuole kuitenkaan taistelutta. Tätä Ben Wade vuodattaa minuun. Niin kauan kuin on elämää, tämä omituinen pieni mies ei milloinkaan luovu toivosta. Hän herättää minussa sellaisia tunteita, että hän tietää paljon enemmän kuin hän puhuu. Hänen avullaan saan voimia pysyä päätöksessäni olla uskollinen itselleni ja sinulle.
Sinun iäti.
Columbine.'
'Joulukuun 3 p.
Rakkahin Columbine!
Viimeinen kirjeesi oli vain pieni lipare, ja minä sanoinkin Wadelle, että jollei hän tuo seuraavalla kerralla enempää, syntyy tässä tuvassa kiukkuinen rähinä, sitten hän toi kun toikin minulle oikean kirjeen.
Tunnen olevani aivan ylitsekuohuva (luullakseni se on oikea sana) tänään. Olen ensimmäisen kerran pystyssä. Collie, minä voin todellakin nousta, eläköön! Kävelen kainalosauvoilla enkä uskalla laskea toista jalkaani maahan: Ei senvuoksi, että siihen koskee, vaan lääkärini oikusta. Olen iloinen, että olet lopettanut ystävämme ylistämisen. Voin vielä tukahduttaa mustasukkaisuuteni ja olla puoleksi tasapuolinen. Hän on valkoisin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut.
Kuuntelehan nyt, Collie, viimeisiä suunnitelmiani. Olen alkanut syödä ja vahvistua ja voin mielestäni mainiosti. Tuskat ovat menneet. Ajattelehan nyt, vannoin Wadelle, että annan anteeksi Jack Bellloundsille ja etten milloinkaan vihaa enkä tapa häntä!… Se oli kuin kissan vapauttamista säkistä ja se on tehty nyt. Mutta mitä sen on väliä. Totuus on kuitenkin sellainen, etten milloinkaan voinut lakata vihaamasta Jackia niin kauan kuin tuskat kestivät. Nyt voisin puristaa hänen kättään ja hymyillä hänelle.
Niin, kuten sanoin, minulla on uusia suunnitelmia. Ne ovat vallan suurenmoisia. Tartu satulannuppiin nyt, ettet putoa, sillä aion iskeä! Kun paranen niin paljon, että voin kävellä ja ratsastaa, jonka Wade sanoo tapahtuvan keväällä, pyydän isääni tuleman White Slidesiin. Hän tulee kyllä. Silloin aion kertoa hänelle kaiken, ja ellen Benin kanssa voi saada häntä puolelleni, voit sinä. Isä ei milloinkaan voisi vastustaa sinua. Sitten kuin hän on rakastunut sinuun, johon ei menekään pitkää aikaa, menemme vanhan Bill Bellloundsin luo ja selitämme hänellekin asian. Oletko vielä satulassa, Collie?
Jos olet, tartu lujemmin kiinni, sillä nyt aion laskettaa laukkaa, Ben Wade on hyväksynyt suunnitelmani. Hän sanoo, että Belllounds voidaan kyllä palauttaa järkiinsä. Wade sanoo voivansa näyttää hänelle, miten hän turmelee meidän kaikkien elämän, jos hän pakottaa sinut naimisiin Jackin kanssa. Omituista, Collie, että hän yhdisti itsensäkin tuohon ennustettuun häviöön, joka on kohtaava sinua, minua, vanhusta ja Jackia. Wade on niin syvä kuin joku kanjooni. Joskus kun hän vaipuu ajatuksiinsa, kammoan häntä, ja joskus taasen, kun hän sanoo minulle tyynesti ja vakavasti, että kaikki on hyvin ja että saamme toisemme, joudun jonkinlaiseen julmaan mielentilaan. Luotan häneen ja olen onnellinen, vaikka minusta tuntuukin siltä, ettei ystävämme ole sellainen nyt kuin hän on ollut ennen. Ja se häiritsee ajatuksiani ja jäähdyttää mieleni. En ymmärrä sitä. Ymmärrän kyllä, millaiseksi sinä luulet häntä, mutta en ymmärrä omia tunteitani. Katsohan, olen mies ja olen ollut paimen jo toistakymmentä vuotta. Olen ollut mukana muutamissa ikävissäkin tilanteissa ja olen työskennellyt yhdessä usean raa'an miehen kanssa, paimenien, intiaanien, meksikolaisten, kaivostyömiesten, kullanetsijöiden, karjanomistajien ja metsästäjien, joista muutamat olivat hyvin ilkeitä ihmisiä. Olen senvuoksi oppinut suhtautumaan miehiin eri tavalla kuin sinä. Ja Bent Wade on ollut kaikkea, mitä ihminen ikinä voi olla. Hän on kuin kaikkien miesten ilmenemys yhdessä ainoassa. Ja huolimatta hänen ystävyydestään, hyvyydestään ja toivorikkaudestaan, minulla on kuitenkin sellainen tunne, että hänessä on jotakin kuolettavaa, peloittavaa ja kohtalokasta.
Sydämeni lakkaa melkein sykkimästä tietäessäni hänen olevan puolellani, koska tunnen hänessä olevan niin paljon henkistä ja ruumiillista ihmistä — ah, en osaa sanoa sitä, mutta tarkoitan jotakin suurta, jota ei voida voittaa. Mitä hän sanoo, se toteutuu!… Olen alkanut jo haaveilla ja ajatella sinua vaimonani. Jos joskus tulet — ei, sittenkuin tulet vaimokseni, olen kiitollinen sinusta Bent Wadelle. Onko kukaan ihminen antanut milloinkaan toiselle niin kallista lahjaa? Mutta, Collie, en voi tukahduttaa pientä epämääräistä pelkoa — en osaa sanoa, mitä se on, ellei se ole jonkunlaista aavistusta Hell-Bent Waden mahdollisuuksista… Kultaseni, en tahdo pahoittaa mieltäsi enkä peloittaa sinua, mutta en voi oikein selittää hämäriä mielikuviani. Älä ole milläsikään jaarittelustani. Sinun pitää vain todeta, että Wade on suurin tekijä toivoissamme tulevaisuudestamme! Luottamukseni häneen on niin luja, että se on vallan tyhmää. Rakastan häntä melkein yhtä paljon kuin sinua, vaikkakin eri tavalla. Hän tuntuu minusta rakkaammalta kuin omat vanhempani. Hän on opettanut minut suhtautumaan elämään eri tavalla kuin ennen, ja samoin hän on vaikuttanut sinuunkin. Mutta sinä, Columbine kultaseni, olet vain tuntehikas hento tyttö, hauras ja suloinen kuin columbinet kukkuloilla, ja oman etusi vuoksi et saa ummistaa silmiäsi siltä, mihin Wade kykenee. Jos vain rakastat ja ihailet häntä huomaamatta sitä, joka on tehnyt hänestä suuren, se on, näkemättä hänen traagillista puoltaan, silloin jos hän tekee jotakin kauheata täällä meidän hyväksemme, se järkyttäisi sinua hirveästi. Jumala tietää, etten epäile häntä, mutta olen varma, että hän sinun vuoksesi on valmis kaikkeen. Hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin minäkin, mutta eri tavalla. Millainen vaikutusvalta tuollaisella kalpealla suloisella tytöllä onkaan meidän miesten elämään!
Hyvästi nyt taas tällä kertaa!
Uskollinen Wilsonisi.'
'Tammikuun 10 p.
Rakas Wilson!
Jokaisessa kirjeessäni voin kertoa sinulle olevani parempi. Piakkoin ei minulla ole mitään valittamista terveyteni suhteen. Olen ollut pystyssä jo päiväkausia, mutta vasta viime aikoina olen ruvennut voimistumaan. Jackin poistumisen jälkeen olen jo lihonutkin. Syön kovasti ja siinä on muudan syy, luullakseni. Sitten olen liikkeessäkin enemmän.
Pyydät minua kertomaan kaikista töistäni. Hyvä Jumala, en voi enkä tahdokaan. Olet tullut hirmuisen vaativaiseksi sen jälkeen kuin olet ruvennut kompuroimaan sauvoinesi ympäriinsä, kuten sanot. Mutta sinä et voi komennella minua. Olen kaikissa tapauksissa niin kiltti, että kerron sinulle hieman. Ahkeruuttani en voi kehua. Olen auttanut isää kirjanpidossa, jonka Jack on sotkenut niin, ettei siitä tahdo mitenkään saada selvää. Lueskelen paljon ja kirjeesi ovat jo vallan siekaleina. Kun sataa lunta, istun ikkunassani katselemassa sitä. Pidän lumihiutaleiden putoilemisesta, noista villamaisista, valkoisista ja pehmeistä kiteistä, muta en pidä lumisesta maailmasta myrskyn jälkeen. Minua värisyttää ja kiiruhdan takan luo lämmittelemään. Suonissani on varmaankin intiaaniverta. Kun kuutamoöinä katselen Old White Slidesiä, tuota kylmää, jäistä ja mahtavaa vuorta ja valkoisia kukkuloita ja harjanteita, niin vapisen. En tiedä, miksi. Kaikki on niin kaunista, mutta ne muistuttavat minua jollakin tavoin kuolemasta… Istun joutilaanakin päivät pitkät ajatellen sinua ja rakkauttani, miten voimakkaaksi se onkaan kehittynyt ja… Mutta ei puhuta nyt enää tästä.
Kuten tiedät, poistui Jack jo ennen uuttavuotta. Hän sanoi menevänsä Kremmliniin, mutta isä kuulikin hänen matkustaneen Elgeriaan. En ole kertonutkaan sinulle, että isä ja Jack riitaantuivat rahoista. Jack käyttäytyi kuin mies niin kauan, että luulin hänen jo muuttuneen paremmaksi. Hän ahdisti minua, ei niin paljon tuolla avioliitolla, vaan rakkaudellaan. Hän sai minut melkein hulluksi tunnustuksillaan. Vihdoin suutuin ja sanoin hänelle suorat sanat. Ah, onnistuin todistamaan sen hänelle ja silloin hän muuttui entiselleen. Vilahduksessa hän oli entinen Möly-Jack taasen. 'Saat mennä helvettiin!' hän huusi minulle. Ja miten hän sitten katsoikaan minuun!… No niin, hän poistui huoneestani ja silloin hän riitaantui isän kanssa rahasta. En voinut sille mitään, että kuulin osan heidän keskustelustaan. En tiedä, antoiko isä hänelle rahaa, mutta luullakseni hän kieltäytyi. Jack matkusti kaikissa tapauksissa.
Isä oli aivan entisellään muutamia päiviä, niin, hän oli melkein kiltimpi ja ystävällisempi Jackin poistuttua, mutta sitten hän yhtäkkiä tuli hyvin synkäksi. En voinut ilahduttaa häntä mitenkään. Kun Ben Wade tuli illallisen jälkeen luoksemme, isä pani hänet aina kertomaan jonkun noista hirveistä jutuistaan. Sinähän tiedät, millaisia kauheita juttuja Ben osaa. No niin; isä halusi kuulla pahimmat niistä, ja minua, raukkaa, minä en olisi halunnut kuunnella, mutta en voinut vastustaakaan haluani. Ben osaa kertoa. Ja voi, millaisissa kauheuksissa hän on ollutkaan mukana!
Mieleeni juolahti, ettei isä Jackin poissaolon vuoksi istunutkaan takan ääressä tuijottaen tuleen, huokaillen ja näyttäen kokonaan Jumalan hylkäämältä. Minun käy niin säälikseni isää, koska hän vain suree suremasta päästyäänkin. Hän kiivastuu kyllä vielä jonakin päivänä, mutta silloin en halua olla täällä. Meillä ei ole aavistustakaan, milloin Jack tulee kotiin. Hän on voinut poistua ikuisiksi ajoiksikin. Ben sanoo hänen tulevan. Hän luulee Jackin vihaavan työtä, mutta olevan niin huonon pelaajan ja veijarin, ettei hän voi tulla toimeen työttä. Arvaat kai, miten Ben Wade sen sanoi? Sanon sinulle, että hän aloittaa vallan oikein, mutta erehtyykin sitten ennustamaan joistakin onnettomuuksista ja vaikeuksista. Ja toiselta puolen, muistele, miten hänen on tapana sanoa: 'Odottakaa! Älkää hellittäkö! Mikään ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Olkaa uskolliset sille, minkä sydämenne sanoo oikeaksi. Se ei ole milloinkaan myöhäistä. Rakkaus on elämän ainoa hyve. Rakastakaa toisianne, odottakaa ja luottakaa, niin kaikki muuttuu hyväksi jälleen!'… Ja, Wilson, olen valmis tunnustamaan, että hänen aavistuksensa onnettomuuksista ja hänen toivonsa hyvästä näyttävät varmoilta. Ben Wade on yliluonnollinen. Joskus, vain hetkisen, uskallan luottaa hänen sanoihinsa, että unelmamme toteutuu ja saan tulla omaksesi. Silloin, ah, sitä taivaallista iloa ja riemua! Minä… Mutta mitä minä nyt kirjoitankaan? Wilson Moore, tämä riittää vallan mainiosti tällä kertaa. Älä luulekaan, että minä nyt olen niin äärettömästi rakastunut!
Sinun Columbinesi.'
'Helmikuussa —.
Rakkahin Collie!
En tiedä päivämäärää, mutta kevät on tulossa. Tänään potkaisin Bent Wadea kipeällä jalallani. Siihen ei koskenut ollenkaan, mutta Wade tuli pahoilleen. Hän sanoo, ettei minua pidätä piakkoin mikään. Niin minustakin, sillä aion syödä sinut suuhuni. Olen yhtä nälkäinen kuin puuma, joka vaaniskelee tupani nurkissa öisin. Se on varmasti nälkään kuolemaisillaan. Wade seurasi sen jälkiä muutamaan vuoren rinteessä olevaan luolaan.
Collie, voin jo kävellä melko hyvin. En käytä enää kainalosauvaani. Voin sytyttää tulen ja keittää ruokani. Wade ei näytä ajattelevan niin, mutta minä ajattelen. Hän sanoo, että jos haluan säilyttää rakkautesi, minun ei pidä antaa sinulle milloinkaan valmistamaani ruokaa syötäväksi. Uskallan jo lähteä samoilemaankin. En ole ollut kaukana vielä. Karjani on talvehtinut mainiosti, sillä tämä laakso on hyvin suojaisessa paikassa, kuten tiedät. Lumi ei ole tehnyt ollenkaan haittaa. Ostin heiniä Andrewsilta, mutta odotan kevättä nyt, kultaista vanhaa auringonpaistetta, harmaita salviakukkuloita, ja kesää columbineineen. Wade on muuttanut omaan tupaansa nukkumaan. Kaipaan häntä, vaikka olenkin iloinen saadessani viettää yöni yksinäni jälleen. Minun täytyy suunnitella tulevaisuutta! Lue tämä uudestaan, Collie.
Tänään, kun Wade toi kirjeesi, hän kysyi minulta hieman omituisesti: 'Kuulehan, Wils, tiedätkö, montako kirjettä olen tuonut sinulle Collielta?' Vastasin: 'Hyvä Jumala, en, mutta kyllä kai niitä on koko joukko.' Silloin hän sanoi tuoneensa kaikkiaan seitsemänviidettä kirjettä. Seitsemänviidettä! En voinut uskoa häntä ja sanoinkin häntä hulluksi. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista onnea. No, hän pani minut laskemaan ne, ja eikö hän, koira vieköön, ollutkin oikeassa. Seitsemänviidettä ihmeellistä kirjettä maailman suloisimmalta tytöltä! Mutta ajattelehan, että Wade muisti ne kaikki. Hämmästyin, sillä en voi ymmärtää häntä.
Vai on Jack Belllounds vieläkin poissa White Slidesistä. Collie, olen varmasti pahoillani hänen isänsä vuoksi. Miltähän tuntuisi, jos omistaisin tuollaisen Möly-Jackin laisen pojan? Hyvä Jumala! Mutta sinun vuoksesi vain huudan ja laulan kuin mielenvikainen intiaani. Kevääseen ei ole enää pitkälti. Silloin, sinä kukkuloiden villi kukka, sinä tyttönen suloisine suinesi ja surullisine silminesi, tulen sinua noutamaan. Silloin eivät kenenkään kuninkaan hevoset eivätkä miehet voi milloinkaan ryöstää sinua minulta jälleen!
Uskollinen Wilsonisi.'
'Maaliskuun 19 p.
Rakas Wilson!
Olen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet kätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni näinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.
Syyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut kirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän käsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän, niin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä kirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi kirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle sanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle saan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon, vaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle kaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa mielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet pahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan viime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä. Minusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen toiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat herättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.
Mutta jottet ymmärtäisi minua väärin, aion kertoa sinulle luuloistani ja sinun pitää lukea tämä kirjeeni kohta Benille. Hän on ollut varmaankin pahoillaan omituisesta käytöksestäni häntä kohtaan.
Jack palasi kotiin maaliskuun toista päivää vasten yöllä. Muistat kai tuon synkän, pimeän ja väsyttävän päivän? Satoi lunta, räntää ja vettä. Muistan vieläkin, miten sade rapisi kattoon. Se lorisi niin kovasti, ettemme kuulleet hevosen kavioiden kapsettakaan. Mutta kuulimme raskaita askelia arkihuoneen kuistista ja sitten kovan kolahduksen, kun joku heitti veitsensä lattialle. Huoneessa paloi kirkas tuli. Isä katsahti ylös tullen aivan hurjaksi ilosta. Hän muuttui silmänräpäyksessä. Hän aivan loisti, kun hän tunsi poikansa raskaat askeleet. Ellen ennen milloinkaan olisi rakastanut ja säälinyt häntä, olisin tehnyt sen silloin. Mieleeni juolahti tuhlaajapojan paluu… Oveen koputettiin. Silloin isäkin tointui. Hän työnsi oven selälleen ja kirkas valo sattui Jack Bellloundsiin, mutta aivan erilaiseen kuin ennen. Hän tuli huoneeseen. Silloin näin ensimmäisen kerran, että Jack'kin voi näyttää mieheltä. Hän oli kalpea, laihtunut, paljon vanhempi, synkkä ja ylpeä. Tullessaan hän sanoi: 'Hyvää iltaa!' heitti märän hattunsa lattialle ja meni takan ääreen. Hänen saappaansa olivat aivan märät vedestä ja liasta ja hänen vaatteensa alkoivat höyrytä.
Katsoessani isään hämmästyin. Hän näytti tyyneltä ja vakavalta ja tuntui rohkaisseen mielensä tavalliseen tapaansa odottaessaan jotakin tavatonta.
'Vai niin, vai olet sinä tullut takaisin!' hän sanoi.
'Niin, olen nyt kotona', Jack vastasi.
'Kylläpä se kesti, ennenkuin jouduit.'
'Haluatko, että jään?'
Tämä Jackin kysymys näytti mykistyttävän isän. Hän katsoa tuijotti vain poikaansa. Jack oli tullut niin äkkiä ja hänen käytöksensä ei ollut ollenkaan samanlainen kuin tavallisesti isän seurassa. Hänellä oli jotakin hihassaan, kuten paimenet sanovat. Hän näytti uhmaavalta ja välinpitämättömältä.
'Kyllä', isä vastasi harkitusti. 'Mitä tarkoitat kysyessäsi minulta sitä?'
'Olen ollut täysi-ikäinen, jo pitkät ajat. Et voi pakottaa minua jäämään kotiin, ellen halua.'
'Vai niin. Luulet varmasti voivasi tehdä mitä tahansa, mutta et täällä White Slidesissä. Jos luulet joskus saavasi tämän maatilan haltuusi, pitää sinun tehdä niinkuin minä sanon.'
'Vieköön sen vaikka piru! En välitä tuon vertaa, saanko sen joskus vai en.'
Isä kalpeni kalmankalpeaksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan. Hetkisen kuluttua hän käski minun mennä huoneeseeni. Olin jo lähiömäisilläni, kun Jack sanoi: 'Antakaa hänen vain olla täällä. Hänen on paras kuulla hänenkin, mitä minulla on sanottavaa, sillä se koskee häntäkin.'
'Ohoo! Silloin sinulla on varmaankin paljonkin puhuttavaa', isä huudahti omituisesti. 'No niin, sano sanottavasi ensin.'
Jack alkoi silloin puhua tyynesti ja yksitoikkoisella äänellä, niin kokonaan erilaisella kuin tavallisesti, että vallan hämmästyin. Hän kertoi, miten hän syystalvella ennen poistumistaan kotoaan oli ollut rakastunut minuun rehellisesti. Se oli muuttanut hänet, pannut hänet ymmärtämään, ettei hänestä milloinkaan olisi mihinkään, ellei hän parantaisi tapojaan. Hän oli koettanut ja onnistunutkin. Kokonaista kuusi viikkoa hän oli käyttäytynyt niinkuin nuorelta mieheltä voidaan vaatiakin. Minun oli pakko todistaa, että asia olikin niin… No niin, hän jatkoi pakinaansa selittäen meille, että hän oli taistellut itsensä kanssa niin kauan kuin hän varmasti tiesi voivansa hillitä luontonsa. Hänen rakkautensa minuun oli suonut hänelle rohkeutta ja voimaa. Se oli ollutkin ainoa hänen tuntemansa kunnollinen tunne. Hän halusi saada isän ja minut ymmärtämään ehdottomasti, epäilyksen hivenettäkään, että hän oli keksinyt keinon, miten hän voi olla luopumatta noista hyvistä tarkoituksistaan ja tunteistaan. Kaiken tämän hän oli tehnyt minun vuokseni!… Vapisin kuullessani totuuden, sillä tottahan se oli. Hän kertoi sitten pakottaneensa minut päätökseen vihjaisemattakaan minulle näistä hänessä tapahtuneista muutoksista ja mahdollisuuksista. Olin sanonut hänelle, etten voi rakastaa häntä milloinkaan. Silloin hän oli käskenyt minun mennä helvettiin ja luopunut yrityksistään. Koska hän ei ollut saanut rahoja, hän oli varastanut saamatta omantunnontuskia ja tuntematta katumusta. Ensin hän oli mennyt Kremmliniin ja sitten Elgeriaan.
'En välittänyt mistään', hän sanoi häpeämättä, 'vaan join ja pelasin. Juovuksissa ollessani en muistanut Collieta, mutta selvänä ollessani en voinut unhottaa häntä. Hänen muistonsa ahdistivat minua ja elämäni muuttui yhä kurjemmaksi. Join suunnattomasti unhottaakseni hänet. Rahani riittivät paljon pitemmäksi aikaa kuin olin luullutkaan, senvuoksi että voitin aina yhtä paljon kuin menetinkin, kunnes onneni lopulta kääntyi. Sitten lainasin melko suuria summia pelitovereiltani, mutta enimmäkseen karjanomistajilta, jotka tiesivät isäni vastaavan veloistani… Jouduin kaksintaisteluun muutaman Elbert-nimisen miehen kanssa Smithin kapakassa Elgeriassa. Riitauduimme pelissä. Hän teki vääryyttä ja kun sain hänet kiinni, hän ampui minua, mutta ei osunut. Silloin ammuin minäkin… Hän eli vielä kolme päivää ennen kuolemaansa. Se pehmitti minut ja kerran vielä juolahti mieleeni, millainen voisin olla. Palasin Kremmliniin ja koetin tulla jälleen mieheksi. Tein työtä jonkun aikaa Judsonille, jolta olin lainannut suurimmat summat. Iltaisin menin kaupunkiin ja kapakkaan, jossa tapasin pelitoverini. Menin sinne vasiten nähdäkseni juomista ja pelaamista, ja voin pysyä poissa molemmista. En välittänyt niistä kummastakaan. Heti kun olin varma itsestäni, lähdin kotiin ja tässä nyt olen.'
Tämä Jackin pitkä puhe vaikutti järkyttävästi minuun. Tunsin olevani mykistetty ja sairas. Mutta jos se vaikutti niin minuun, niin miten se vaikutti isään? Taivas sen tietää, mutta minä en voi kertoa teille. Hän kallistui ja huokaisi, kuin hän olisi saanut poistetuksi nuoran, joka ei ollut vielä kokonaan kuristanut häntä.
'Niinpä näyt olevan', hän vaikeroi. 'Millainen on nyt tarkoituksesi tultuasi tänne?'
'Tarkoitukseni on, ettei se ole vieläkään liian myöhäistä', Jack vastasi. 'Älkää käsittäkö minua väärin. En kadu pahuuttani, mutta olen pehmennyt. Säikähdin ja näen turmioni selvästi. Rakastan sinua vieläkin, isä, huolimatta julmasta kohtelustasi. Olen poikasi ja haluan sovittaa sinulle kaikki pahat tekoni. Taivas minua auttakoon, voin sen kyllä tehdä, jos vain Collie suostuu menemään naimisiin kanssani! Mutta naimisiinmeno ei ainoastaan riitä, hänen pitää myös rakastaa minua. Olen aivan hullu hänen rakkauteensa. Se on kauheata.'
'Sinä hemmoiteltu raukka!' isä jyrähti. 'Kuinka helvetissä minä voisin uskoa sinuun?'
'Senvuoksi, että tiedän sen', Jack sanoi katsoen isäänsä suoraan silmiin ja väistymättä ollenkaan.
Silloin isä raivostui niin, että jäykkenin pelosta enkä voinut liikahtaakaan. Sydämeni löi nopeasti ja raskaasti. Isä kalpeni, hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hän solvasi Jackia niin kuin ikinä olen kuullut kenenkään häntä nimittelevän ja vieläkin pahemmin. Sitten hän kirosi hänet enkä ole milloinkaan kuullut mitään hirveämpää. Kuinka kauhealta ja peloittavalta isä näyttikään!
'Olet aivan oikeassa!' Jack huusi katkerasti ja kovasti kaikuvalla äänellä. 'Aivan oikeassa, Jumalan nimessä, mutta voidaanko minua moittia? Olenko minä itse tuonut itseni tähän maailmaan? Minussa on jotakin sellaistakin väärää, joka ei ole kokonaan minun vikaani. Et voi häväistä, peloittaa etkä pieksää minua. Voisin heittää vasten kasvojasi nuo kolme kirottua helvetillistä vuotta, jotka annoit minun kärsiä. Mutta hyödyttävätkö nuo sinun karjumisesi ja minun moitteeni mitään? Olen hukassa, ellet anna minulle Collieta ja pakota häntä rakastamaan minua. Silloin olen pelastettu. Tahdon sitä sinun ja hänen vuokseen, mutta en itseni. Vaikka rakastankin häntä mielettömästi, en halua häntä senvuoksi omakseni. Olen paha enkä ole kelvollinen koskemaankaan häneen… Olen vain tullut sanomaan teille totuuden. Tunnen Collieta kohtaan samaa ja haluan tehdä niin paljon hänen hyväkseen kuin sinäkin teit äitini hyväksi. Etkö voi ymmärtää minua? Olenhan poikasi ja minussa on jotakin sinusta, jonka luulen löytäneenikin. Ettekö te molemmat voi luottaa sanaani?'
Jackissa oli jotakin vakuuttavaa ja vierasta, jota isä ei luullakseni huomannut niin pian kuin minä. Hän ymmärsi kuitenkin vihdoin, että Jack tiesi jostakin jumalallisesta tahi sisäisestä voimasta parantumisensa mahdolliseksi, jos vain rakastaisin häntä. En ole milloinkaan ollut niin toivottomassa ja peloittavassa tilanteessa kuin silloin jolloin se selveni minulle. Tiesin totuuden että voin pelastaa Jack Bellloundsin. Ei kukaan nainen voi erehtyä sellaisessa tärkeässä silmänräpäyksessä. Ben Wadekin sanoi kerran että voisin pelastaa Jackin, jos vain voisin rakastaa häntä. Nyt tuo totuus selveni minulle ja oli vähällä musertaa minut.
Isäkin ymmärsi sen enkä voinut arvata, mitä se merkitsi hänelle. Hän luuli varmaankin kaikkien entisten toiveittensa toteutuneen, ylpeytensä säilyvän, häpeän unhottuvan ja rakkauden tulevan korvatuksi. Hän näki varmaankin tämän kaiken kuin mies, jonka toinen jalka on luisumaisillaan pohjattomaan kuiluun. Hän näytti muuttuneelta, mutta tietoiselta hirmuisesta vaarasta. Hänen suuri sydämensä näytti haluavan mukaantua tähän viimeiseen tilaisuuteen, antaa anteeksi ja olla kiitollinen, mutta se taipui kuitenkin lopullisen ja peruuttamattoman synkän ja vakavan päätöksen edessä.
Hän kohotti suuren nyrkkinsä yhä korkeammalle ja hänen ruumiinsa jännittyi vapisten ja kohoten samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat oikeamielisen ja vihaisen Jumalan kasvoiksi.
'Poikani, uskon sanaasi!' hän sanoi niin kovasti, että hänen äänensä kaikui koko talossa. 'Annan sinulle Collien!… Hän tulee kyllä omaksesi!… Mutta sen rakkauden nimessä, jota tunsin äitiäsi kohtaan, jos varastat vielä joskus, tapan sinut!' En voi kirjoittaa enempää —
Columbine.'
XIV.
Kevät tuli varhain sinä vuonna White Slidesin kartanoon. Lumi suli laaksoista ja villit kukat pistivät teränsä esille viheriöitsevästä ruohosta vuorten kukkulain pysyessä vielä valkoisina. Pitkät kiviset rinteet kimaltelivat kosteudesta ja purot olivat reunojaan myöten täynnä vettä, joka virtasi äänekkäästi, vaahdoten ja kohisten.
Vanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta päästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut heiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät lehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat viiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat pajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.
Laitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat ja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat kiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat ammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta vapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia kutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä keimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja arokanat lentelivät harmailla rinteillä.
Mustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen suuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä elämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat iltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.
Talvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta. Mustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat, sulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki vain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin vihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä voitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä seuraavine kesineen enää voitu kieltää.
Bent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron rannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin intiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa ratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.
"Ah, Ben, miten säikähdinkään!" Columbine huudahti koettaen hillitä pelästynyttä hevostaan.
"Hyvää huomenta, Collie!" Wade sanoi. "Olen pahoillani, että säikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä. Muistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko vakoilla teitä melkein rosvon tapaan."
Wade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti aikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin läheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi. Nuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.
"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?" Columbine kysyi harkitusti.
"Aion viedä teidät Wils Mooren luo", Wade vastasi katsoen häneen tutkivasti.
"Ei!" Columbine huudahti punastuen.
"Collie, kuunnelkaahan nyt. Olenko milloinkaan vastustanut toivomuksianne?"
"Ette vielä."
"Luuletko minun nytkään tahtovan sitä tehdä?"
Columbine ei vastannut. Hän katsoi maahan ja kiersi hermostuneesti ohjakset kätensä ympärille.
"Epäilettekö hyviä tarkoituksiani ja rakkauttani teitä kohtaan?" Wade kysyi hiljaa ja käheästi.
"Ah, Ben, en, en mitenkään! Pelkään vain rakkauttanne enkä voi kestää kärsimyksiäni, jos keskustelen kanssanne ja kuuntelen puheitanne."
"Siinä tapauksessa olette heikontunut ettekä ole enää mikään ylpeä, ylevä ja täysiverinen tyttö. Olette ruvennut pelkäämään."
"Ben Wade, kiellän sen", Columbine vastasi kiihkeästi kohottaen päänsä pystyyn. "Mitään heikkoutta se ei ole, vaan päinvastoin voimaa."
"Vai niin! No ymmärrän sen kyllä. Collie, kuunnelkaahan nyt, Wils luki viimeisen kirjeenne minulle."
"Toivoinkin sitä ja muistaakseni pyysinkin sitä häneltä. Halusin, että saisitte tietää, mikä minua vaivaa."
"Tyttöseni, kirje oli hieno ja urhoollinen ja paljasti selvästi kirjoittajansa sielun ja mielen jalouden. Mutta tuskissanne unhotitte, millainen vaikutus sillä mahdollisesti on Wils Mooreen."
"Ben, olen valvonut senvuoksi monta yötä. Tuliko hän pahoilleen?"
"Collie, vannon, että jollette nyt lähde Wilsonin luo, hän tappaa joko itsensä tahi Möly-Jackin!" Wade vastasi vakavasti.
"Kyllä minä tulen", Columbine änkytti. "Mutta, Wade, ette suinkaan tarkoita, että Wils voisi käyttäytyä niin kehnosti ja raukkamaisesti?"
"Collie, olette vielä lapsi ettekä voi käsittää niitä kuiluja, joihin ihminen voi vajota. Wils on kärsinyt kauheasti tämän talven kuluessa. Hoitoni ja kirjeenne ovat pelastaneet hänen elämänsä. Hän on nyt ruumiillisesti terve, mutta tuo pitkäaikainen jännitys jätti kumminkin merkkinsä häneen. Hän on hyvin sairaalloinen."
"Miksi hän tahtoo puhutella minua?" Columbine kysyi vapisten. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä. "Sehän vain synnyttää uusia tuskia ja pahentaa asioita."
"En myönnä sitä. Wils toivoo kiihkeästi saavansa puhutella teitä ja hän on teidän lohdutuksenne tarpeessa. Hän ymmärtää kyllä tilanteen ja olen kuullut hänen itkevän kuin nainen sen ja avuttomuutemme vuoksi. Häntä vaivaa vain rakkaudenkaipuu, tuo kauhea tunne, johon mies vaipuu luullessaan menettäneensä morsiamensa rakkauden."
"Poika raukka! Vai kuvittelee hän sellaista, etten rakasta häntä enää. Taivas varjelkoon, kuinka tyhmiä te miehet sentään olette! Tahdon puhutella häntä, Ben. Viekää minut hänen luokseen."
Vastauksen asemesta Wade tarttui hänen hevosensa suitsiin, käänsi ratsun ja lähti taluttamaan sitä muutaman kukkulan yli, joka oli heidän ja kartanon välissä. Polku oli niin kapea ja oksien suojaama, että hänen oli pakko kävellä hevosen edellä. Senvuoksi metsästäjä ei puhunutkaan hänelle eikä katsonutkaan häneen vähään aikaan, vaan tunkeutui eteenpäin katsellen koko ajan maahan. Hänen mieltään ahdisti joku vanha tuttu houkutteleva asia, epämääräinen, salaperäinen ja synkkä aavistus jostakin onnettomuudesta, vaikka se vielä olikin vain jonkunlainen avautuva halkeama hänen mielessään. Hän ei voinut vielä määritellä sitä. Hän tunsi mielensä vakavaksi ja onnettomaksi, mutta hänen aistinsa olivat valppaat. Hän kuuli tulvivan puron hiljaisen kohinan, lentoon lähtevien metsälintujen aiheuttaman jyminän, antilooppien kavioiden kapseen kiviseltä rinteeltä ja kevätlintujen laulun. Hän huomasi myös varjoisissa paikoissa kasvavat pienet villit kukkaset. Hetkisen kuluttua hän talutti hevosen pajukosta aukeamalle ja sitten vähitellen nousevalle, tuoksuvalle, salviaa kasvavalle rinteelle. Hän tuli nyt takaisin Columbinen rinnalle ja laski kätensä hänen satulansa nupille. Hetkisen kuluttua Columbine laski hellästi kätensä hänen kädelleen ja puristi sitä. Lämmin ote hurmasi Waden. Kuinka hyvin hän tunsikaan tytön sydämen! Silloin kun tyttö lakkaa rakastamasta jotakin, jolle hän on lahjoittanut rakkautensa, silloin lakkaa tytön sydänkin sykkimästä.
"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut teitä", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Ja kun minun oli pakko palata Wilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta."
"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?"
"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina", Wade sanoi.
"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon ajattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä."
"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?"
"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä paikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu."
Wade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti, kun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran tytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade näytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys tuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä enemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia ahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana sinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja kiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.
"Wils odottaa tuolla", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan haavikkoon. "Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen vieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä senvuoksi parhaimmalta paikalta."
"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin minun tavanneen Wilsonin", Columbine sanoi.
"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen", Wade vastasi.
He ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka oli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja vanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa auringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien varjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui kummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti sitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore halusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran näiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen selässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt katsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore odotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella rakastavaisten ensi kohtausta.
Columbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan mielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa jännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi paljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti kuitenkin ruusut hänen poskiltaan.
"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä jälleen!" hän huudahti. "Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen rukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan entiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?… Näytä minulle jalkaasi."
Moore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli viilletty auki.
"En voi vetää siihen saapasta", hän selitti.
"Ah, minä näen!" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa hänen huuliltaan. "Voitko pistää sen jalustimeen?"
"En."
"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?"
Columbine sanoi rukoilevasti.
"Ei milloinkaan enää, Columbine", Wilson vastasi surullisesti.
Silloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa takaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.
"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan pariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne jonkun matkan päähän vahtimaan."
"Ben, te pysytte täällä", Columbine sanoi äkkiä.
"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?"
Moore kysyi katkerasti.
Columbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen tyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.
"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden", hän sanoi, "mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä kuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat kuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme Benin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin vaikeuksia hartioilleni?"
"Pyydän anteeksi, Collie", paimen sanoi. "Olen vain ollut niin peloissani."
"Hevoseni on levoton", Columbine vastasi. "Laskeutukaamme maahan puhumaan."
He tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen naisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä. Ollakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä oli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset ja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa vaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän kanssaan ja kärsi heidän mukanaan.
"Kerro minulle nyt kaikki", Columbine sanoi kiihkeästi.
Moore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn luo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski sormikkaansa pölkylle.
"Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota et jo tietäisi", Moore vastasi. "Olen kirjoittanut sinulle kaikesta, paitsi —" tässä hän taivutti päänsä, "siitä, että viimeiset viikot ovat muodostuneet minulle todelliseksi helvetiksi."
"Eivät ne ole olleet juuri taivaallisia minullekaan", Columbine vastasi naurahtaen niin, että Wade tunsi piston sydämessään.
Sitten alkoivat rakastuneet puhua kevääntulosta, hevosista, karjasta, laitumista ja muista yleisistä maatilanhoitoa koskevista seikoista, jotka eivät kiinnittäneet heidän mieltään ollenkaan, mutta jotka muodostivat keskustelunaiheen ja näyttivät auttavan heitä piilottamaan ajatuksensa. Wade kuunteli ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut lukea heidän sydämensä ajatukset.
"Tyttöseni ja sinä Wils, te tuhlaatte vain aikaa pääsemättä sen pitemmälle", hän sanoi. "Sallikaa minun nyt poistua, että saatte olla kahden."
"Te ette mene minnekään", Moore määräsi.
"Ben, häpeän tunnustaa, että unhotin kokonaan teidän läsnäolonne",
Columbine sanoi.
"Siinä tapauksessa muistutan teille jostakin", metsästäjä vastasi.
"Kertokaa meille vanhasta Billistä ja Jackista."
"Mitä sitten?"
"Olen nähnyt muutoksia heissä kummassakin. Niin on Wilskin, vaikka hän ei ole nähnytkään niin paljon kun hän on kuullut Lemiltä, Montanalta ja Andrewsin pojilta."
"Ah!" Columbine yskähti huudahtaen ymmärtämyksestä. "Isä on saanut uuden otteen elämästä, luullakseni. Hän on onnellinen kuin poika joskus ja hyvä kuin kulta… Se johtuu kokonaan Jackin muuttumisesta ja on niin merkillistä, etten joskus voi oikein uskoa omia silmiäni. Aina tuosta illasta asti, jolloin Jack palasi kotiin ja selitti kaiken isälle, hän on ollut kuin toinen ihminen. Hän on antanut minun olla rauhassa. Hän kohtelee minua hyvin kunnioittavasti, mutta karttaa kaikkea tuttavallisuutta. Hän on hyvin ystävällinen, kohtelias, mutta ei lainkaan tunkeilevainen. Menneisyydestä ei puhuta milloinkaan sanaakaan. Hän käyttäytyy kuin hän tahtoisi voittaa kunnioitukseni, saada sen tahi ei mitään… Sitten hän työskentelee paljon ahkerammin kuin milloinkaan ennen, joko tarkastellen isän kirjoja tahi työskennellen pajassa tahi laitumilla. Hän näyttää ajattelevan yhä asiaa koko ajan eikä puhu juuri mitään. Kaikki entinen ärtyisyys, itsepäisyys, itsekkäisyys ja erittäinkin nuo hänen äkkinäiset ja omituiset mielijohteensa ja härkäpäinen itsepintaisuutensa ovat ollutta ja mennyttä. Hän on saanut kärsiä ruumiillista väsymystä, koska hän ei ole tottunut kovaan työhön, ja vielä kauheammin hän on kärsinyt viinan puutteesta. Olen kuullut hänen sanovan isälle: 'Tällainen kirottu polttava juomisen himo on hirveä. En tiennytkään joutuneeni niin perin pohjin sen orjaksi, mutta aion kestää sen, vaikka se minut tappaisi… Eiköhän olisi helpompi minulle, jos ottaisin ryypyn silloin tällöin näiden kovien aikojen kuluessa?'… Silloin isä vastasi: 'Ei, poikani, rikot silloin vain lupauksesi. Sellaiset keinot eivät kelpaa silloin kun halutaan lopettaa juominen. Tukahduta himosi ja sitten kuin olet sen voittanut, olet sitä iloisempi ja minäkin sitä ylpeämpi'… En ole unhottanut Jackin kaikkia entisiä vikoja, mutta olen unhottamaisillani ne vähitellen. Isän vuoksi olen äärettömästi iloissani, ja hänen itsensäkin vuoksi. Olen varma nyt, että hän on oppinut läksynsä, kylvänyt villikauransa ja kehittynyt mieheksi."
Moore kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten kuin Columbine lopetti, hän taivutti päänsä miettiväisesti alkaen veistellä pieniä lastuja pölkystä puukollaan.
"Collie, olen kuullut puhuttavan paljonkin tuosta Jackissa tapahtuneessa muutoksesta", hän sanoi vakavasti. "Olen todellakin iloinen hänen isänsä, hänen itsensä ja sinun vuoksesi. Pojat luulevat Jackin menettäneen järkensä, mutta hänen muuttumisensa ei tunnu minusta ollenkaan omituiselta. Jos minäkin olisin paha, aivan samanlainen kuin hän, minäkin voisin muuttua niin suuresti sinun vuoksesi."
Columbine käänsi äkkiä kasvonsa syrjään. Waden terävät silmät, jotka olivat vanhan leveälierisen hatun suojassa, näkivät, miten kosteat hänen silmänsä olivat ja miten hänen huulensa vapisivat.
"Wilson, luulet siis, että Jack voi pysyä horjumatta tällä uudella tiellään?" hän kysyi äkkiä.
"Kyllä", Wilson vastasi nyökäyttäen päätään.
"Kuinka hyvä sinä oletkaan! On niin sinun laistasi olla jalo ja rehellinen, vaikka minusta mikään ei olisi sen luonnollisempaa, kuin että haluaisit epäillä ja ivailla häntä."
"Collie, olen rehellinen siinä suhteessa ja sinunkin pitää nyt olla yhtä rehellinen. Luuletko sinäkin, että Jack voi pitää päätöksensä? Luuletko, ettei hän milloinkaan enää juo, pelaa eikä hyppää pois aisoistaan?"
"Luulen kyllä, jos hän vain — jos hän vain —"
Hän ei voinut sanoa sitä.
Moore kääntyi metsästäjän puoleen.
"Toveri, mitä te ajattelette? Kertokaa se meille. Se auttaisi minua ja Collietakin. Olen kysynyt teiltä ennenkin, mutta ette ole halunnut vastata. Sanokaa meille nyt, luuletteko Möly-Jackin voivan pitää kiinni näistä uusista ihanteistaan?"
Wade oli jo kauan aikaa kieltäytynyt vastaamasta tähän kysymykseen, koska ei aika sen vastaamiseen ollut koittanut ennenkuin nyt.
"En", hän sanoi hiljaa.
Columbine huudahti heikosti.
"Miksette?" Moore kysyi synkistyen.
"Vannon siihen olevan sellaista syitä, joita te nuoret ette tule ajatelleeksikaan ettekä tiedäkään."
"Wade, ei ole ollenkaan tapaistanne joutua toivottomaksi kenenkään ihmisen suhteen", Moore sanoi.
"Sellaista voi kuitenkin sattua joskus", Wade vastasi pudistaen vakavasti päätään. "Ystäväni, yhdyn kaikkeen, mitä olette puhuneet Jackin parantumisesta, paitsi siihen, että se on jatkuvaa. Olen aivan varma siitä, että hän on vakavissaan teeskentelemättä mitään, enkä epäile ollenkaan, että jalo pyrkimys tulla sellaiseksi kuin hänen todellisuudessa pitäisi olla on kahlehtinut hänen hurjat mielitekonsa. Siinä ei ole minkäänlaista petosta, mutta Möly-Jack on sittenkin tehnyt sen mahdottomaksi."
"Miksi nuo hänen vakavat aikomuksensa ovat niin haihtuvia?" Moore kysyi kärsimättömästi huitaisten vihaisesti kädellään.
"Koska hänen muutoksensa ei johdu siveellisestä voimasta, vaan intohimosta."
Paimen kalpeni. Columbine seisoi vaiti katsellen tarkkaavaisesti metsästäjään. Kumpikaan heistä ei näyttänyt ymmärtäneen Wadea tarpeeksi hyvin voidakseen vastata.
"Rakkaus voi saada ihmeitä aikaan jokaisessa ihmisessä", Wade jatkoi, "mutta rakkauskaan ei voi muuttaa ihmisen sydämen aivoituksia, ihminen on syntynyt sellaiseksi ja sellaiseksi. Hän rakastaa, vihaa ja tuntee luonteensa mukaan. Jack Bellloundsin luonteen mukaista olisi siis muuttua perin pohjin, jos hänen rakkautensa Colliehen olisi kestävää. Mutta siinäpä se pykälä juuri onkin. Se ei voi kestää. Ei milloinkaan hänen kaltaisessaan miehessä."
"Miksi ei?" Moore kysyi.
"Koska Jackin rakkauteen ei milloinkaan vastata eikä sitä milloinkaan tyydytetä. Hänen pitäisi olla aivan erilainen, jos hän voisi rakastaa naista, joka ei milloinkaan tule rakastamaan häntä. Jack on intohimonsa vallassa nyt ja voi saada ihmeitä aikaan, mutta sellainen ei ole sittenkään mahdollista. Tässä olisi tarpeen sellainen ihme, että hän muuttaisi kokonaan moraalinen voimansa, verensä ja taipumuksensa, eikä hänellä ole voimia sellaiseen."
Columbine ojensi rukoillen kätensä.
"Ben, voisinhan teeskennellä rakastavani häntä — voisinhan pakottaa itseni siihen, jos hän vain saisi siitä voimaa."
"Tyttöseni, älkää pettäkö nyt itseänne, sillä sellainen on mahdotonta",
Wade vastasi.
"Kuinka voitte tietää, mitä voin tehdä?" Columbine kysyi taistellen avuttomuutta vastaan.
"Lapseni, tunnen heidät paremmin kuin te itse."
"Wilson, hän on oikeassa!" Columbine huudahti. "Senvuoksi tämä onkin niin hirveätä minulle nyt. Hän tuntee koko sydämeni ja lukee sieluni salaisuudet. En voi milloinkaan rakastaa Jack Bellloundsia enkä teeskennelläkään rakkautta!"
"Collie, jos Ben tuntee sinut niin hyvin, sinun pitää kuunnella hänen neuvojaan, kuten ennenkin", Moore sanoi koskettaen hänen kättään äärettömän myötämielisesti.
Wade tarkasteli heitä. Hänen säälinsä ja rakkautensa eivät olleet hänen säälimättömästi ilmaistujen mielipiteittensä ja tarkoitustensa suunnan tiellä.
"Kuunnelkaahan nyt, molemmat", hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin. "Asiat ovat jo tarpeeksi pahasti teidän tarvitsematta niitä enää pahentaa. Älkää pettäkö itseänne. Niin monen ihmisen vaikeudet muodostavat helvetin eikä ole ollenkaan helppoa nähdä selvästi teidän kärsiessä ja taistellessa. Mutta näen kuitenkin… Jos sanoisin vain sanankaan, Jack Bellloundsista tulisi taasen heti entinen Möly-Jack."
"Ah, Ben, ei mitenkään!" Columbine huudahti niin toivottomasti, että siitä voitiin selvästi huomata, miten Waden voima hallitsi häntä.
Mooren kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi.
Wade huomasi silloin, että Moorekin tiesi sen saman Jack Bellloundsista kuin hänkin, jolloin hänen rakkauteensa Moorea kohtaan liittyi ääretön kunnioitus.
"En tahdo, ellei Collie pakota minua siihen", hän sanoi tarkoittavasti.
Tämä oli kriitillinen hetki ja äkkiä Wade vastasi siihen epäröimättä.
Hän hyökkäsi seisoalleen säikähdyttäen Columbinen.
"Wils, sanot minua toveriksesi, mutta vannon, ettet tunne minua vielä ollenkaan. Peli on pelattu jo melkein loppuun enkä ole näyttänyt sinulle vielä korttejani!… Tahdon nähdä Jack Bellloundsin ennen helvetissä, kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa. Ja jos Collie toteuttaisi kummallisen ja jalon suunnitelmansa ja menisi naimisiin hänen kanssaan tänä iltana täyttääkseen velvollisuutensa, erottaisin heidät ennen yötä!"
Hän lopetti tämän puheensa sellaisella äänenpainolla, etteivät nuo toiset olleet kuulleet hänen käyttävän sitä ennen milloinkaan. Ja hänen ulkomuotonsa oli varmaankin yhdenmukainen sen kanssa, koska Columbine ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen silmät auki ja hirveästi säikähtyneenä. Mooren kalpeat kasvot näyttivät kauhistuneilta ja pelästyneiltä ja samalla iloisiltakin. Wade kääntyi poispäin heistä voidakseen paremmin hillitä valloille päässeet tunteensa. Se ei tahtonut onnistuakaan yhdessä silmänräpäyksessä ja hänen oli pakko kävellä edestakaisin pää kumarassa. Hetkisen kuluttua, kun hän katsoi taakseen, hän näki sen, mitä hän oli odottanutkin näkevänsä.
Columbine lepäsi Mooren sylissä.
"Collie, et suinkaan ole luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin?"
"Ah, en, en! Koetin vain taivuttaa luontoani siihen. Wilson, et saa katsoa minuun noin vihaisesti."
"Et siis aio suostua siihen enää etkä määrätä uutta hääpäivää?" Moore kysyi kiihkeästi. Hän veti tytön luokseen niin, että hän voi nähdä tytön kasvot, ja voi niin ollen hallita häntä voimallaan ja tahdollaan. Wilsin ohimosuonet olivat pullistuneet, hänen poskensa olivat aivan tummanpunaiset ja hänen leukansa vapisi. "Lupaathan, ettet milloinkaan mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa? Ethän anna minkään nopean mielijohteen, taivutuksen tahi voiman muuttaa mieltäsi? Lupaa se minulle. Vanno, ettet mene milloinkaan naimisiin hänen kanssaan!"
"Ah, Wilson, lupaan ja vannon sen!" Columbine huudahti. "En milloinkaan, sillä olen sinun ja se olisi suuri synti. Olen vain pettänyt hirveästi itseäni."
"Sinä siis rakastat minua vieläkin?" Wils huusi muuttuen kokonaan.
"Tietysti!"
"Sano se sitten, ettei minun tarvitse enää milloinkaan epäillä eikä kärsiä!"
"Rakastan sinua, Wilson! Rakastan sinua äärettömästi", hän kuiskasi. "Rakastan sinua niin, että sydämeni särkyy. En voi elääkään ilman sinua. Kuolen, ellen saa sinua, sillä lemmin sinua niin suuresti."
"Sinä kukkaseni, sinä enkelini!" Wils kuiskasi takaisin. "Sinä nainen, sinä erinomainen ihminen, olen ollut aivan mieletön, kun en ole saanut puhutella sinua."
Wade poistui kuulomatkan ulkopuolelle ja tällä kertaa hän viipyikin poissa melko kauan. Hän eli toistamiseen hetkiä menneisyydestään, tuosta unhottumattomasta ja surullisesta. Kun hän vihdoin jälleen lähestyi nuorta paria, nämä istuivat erillään toisistaan tyynesti ja keskustelivat vakavasti. Kun hän lähestyi, Columbine nousi tervehtimään häntä ihmettelevin silmin, joiden ilme oli samalla sekä moittiva että hellä.
"Ben katsokaa nyt, mitä olette saanut aikaan!" Hän huudahti.
"Tyttöseni, olen vain mitätön välikappale ja luulen Jumalan ohjaavan minua oikein", metsästäjä vastasi.
"Minusta tuntuu, että rakastan teitä sitä enemmän, kuta kovemmin minua
kiusaatte", Columbine sanoi suudellessaan häntä vakavana suloisesti.
"Olen kuin lehti myrskyn kynsissä. Mutta nyt saa tulla mitä tahansa…
Viekää minut nyt kotiin."
He sanoivat jäähyväiset Wilsonille, joka istui pää käsien varassa. Hänen äänensä vapisi hänen vastatessaan heille. Columbinen noustessa satulaan Wade haki tien. Kun he laskeutuivat hitaasti vähitellen loivenevaa rinnettä kiipeillen lukemattomien tien poikki kaatuneiden runkojen yli, Wade huomasi vilahdukselta muutaman liikkuvan esineen heidän kohdallaan olevan haavikon laidassa. Siellä oli joku puiden takana piileskelevä mies, joka katosi äkkiä. Wade huomautti sivumennen Columbinelle, että hän nyt saa kannustaa poniaan ja kiiruhtaa kotiin, mutta Columbine kieltäytyi. Heidän saavuttuaan etemmäksi pois Mooren näkyvistä ja hieman vasemmalle Wade huomasi miehen jälleen. Miehellä oli pyssy ja Wade säikähti hieman.
"Collie, nyt teidän pitää rientää kotiin", hän sanoi tiukasti.
"Miksi? Olette ollut pahoillanne, kun ette ole saanut puhutella minua ja nyt kun haluan olla kanssanne… Ben, näette jonkun!"
Columbinen terävä huomiokyky käsitti Wadessa tapahtuneen muutoksen ja
Waden levoton katse vahvisti hänen epäluulojaan.
"Ah, tuolla on muudan mies!… Ben, siellä ei ole kukaan muu kuin
Jack!" hän huudahti kiihkeästi.
"Vannon, että teidän olisi jo parasta sanoa: Möly-Jack", Wade vastasi hymyillen surullisesti.
"Ah!" Columbine kuiskasi katsoen haavikkoon leimuavin silmin.
"Ratsastakaa nyt kotiin, Collie, ja jättäkää hänet minulle", Wade sanoi.
"Ben, tarkoitatteko, että hän näki meidät tuolla haavikossa? Luuletteko hänen nähneen minut Wilsonin sylissä ja että suutelin häntä?"
"Aivan yhtä varmasti kuin olette syntynyt, Collie. Hän vakoili meitä ja näki koko hellän kohtauksen. Näen sen hänen käyttäytymisestään. Siinä on Möly-Jack taasen. Tuota uutta ja jaloa Jackia ei ole enää olemassakaan. Sanoinhan sen teille jo, Collie. Rientäkää nyt kotiin ja jättäkää hänet minulle."
Wade huomasi sanoessaan viimeisiä sanoja Columbinen kääntyvän ja katsovan häneen tarkasti, vaikka Waden katse olikin kiintynyt uhkaavasti esiintyvään Bellloundsiin.
"Teillekö? Miksi, ystäväni?" Columbine kysyi.
"Möly-Jack on raivoissaan. Ettekö voi huomata sitä? Hän aikoo loukata teitä eikä hän —"
"En lähde minnekään", Columbine keskeytti ja pysähdyttäen poninsa hän laskeutui harkitusti satulasta.
Waden huomio kiintyi yhä enemmän nuoreen Bellloundsiin samalla kun hän tuli hyvin surulliseksi aavistustensa toteutumisesta. Kun he pysähtyivät tiellä, Bellloundsin nopea kulku kiihtyi, kunnes hän melkein juoksi. Hän piti pyssyään kädessään hyvin uhkaavasti ja hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Niissä vielä äsken ilmenneet arvokkaisuus, tuska ja päättäväisyys olivat nyt hävinneet olemattomiin.
Belllounds saapui heidän luokseen suu vaahdossa. Hän veti pyssynsä hanan vireisiin ojentaen aseen Wadea kohti, mutta suunnaten sen alas.
"Te viekas käärme! Jos avaatte suunne, ammun teidät!" hän huusi ollen melkein suunniltaan.
Wade tiesi, milloin uhkaava vaara oli suurin. Hän katsoi Bellloundsin leimuaviin silmiin.
"Jack, koska näette, ettei minulla ole pyssyä, olisi se aivan teidän muiden tekojenne kaltaista, jos ampuisitte minut", hän sanoi.
Hänen hiljainen äänensä, tyynet kasvonsa ja ivansa estivät kuin jättiläisen kädet Bellloundsin murhasta. Pyssy nousi pystyyn, hana laskettiin alas ja perä kolahti maahan Bellloundsin yskiessä ja sähistessä koettaessaan puhua.
"Aion olla rehellinen teitä kohtaan", hän sanoi käheästi. "Olen saanut selville vehkeenne nyt. Suoriudun teistä myöhemminkin, mutta jos sekaudutte tähän, teen sen nyt."
Hän kääntyi nyt Columbineen päin, kuin hän vasta olisi oppinut tuntemaan hänet, muutos, joka säälittävästi ja suonenvedontapaisesti esiintyi hänen kasvoissaan. Nojautuen häneen päin hän viittasi vapisevalla ja syyttävällä kädellään.
"Näin sinut tuolla. Vakoilin sinua", hän huohotti.
Columbine katsoi häneen kalpeana sanomatta mitään.
"Sinä kai siellä olit, vai mitä?" Jack huusi.
"Minä tietysti."
Jack horjui kuin lyönnistä.
"Mitä tuo peli tarkoitti? Oliko se kaikki minun varaltani?"
"En ymmärrä sinua", Columbine vastasi.
"Häh, sinä valkonaamainen kissa!… Näin sinut! Näin sinut Mooren sylissä! Näin hänen syleilevän ja suutelevan sinua!… Sitten näin sinunkin kiertävän kätesi hänen kaulaansa ja suutelevan häntä lukemattomia kertoja!… Näin tuon kaiken."
"Näit varmaankin, koska sanot sen", Columbine vastasi tyynesti.
"Mutta sano, teitkö niin?" hän melkein huusi veren syöksyessä hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa niin kovasti, että se oli melkein halkaista suonet.
"Kyllä", Columbine tiuskaisi. Hänessä oli nyt niin paljon alkuperäistä naista ja rohkeutta, ettei kukaan mies olisi uskaltanut loukata häntä.
"Sinä rakastat siis häntä?" Jack kysyi hiljaa epäillen ja melkein mielettömästi innoissaan saada kuulla kieltävän vastauksen.
Silloin Wade näki hänen suurenmoisuutensa — näki hänen äitinsä jälleen kasvojen ylpeässä tulisuudessa, kasvojen, jotka ensin punastuivat ja kalpenivat — näki vihan, intohimojen ja rakkauden kaikessa alastomuudessaan.
"Rakastanko häntä? Rakastanko Wilson Moorea? Kyllä, sinä tyhmeliini!
Tietysti rakastan! Voisiko muu olla mahdollistakaan?"
Tuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin ajatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja riemuitessa.
Belllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen vaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni, perääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan lamaantuneen.
Wade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Millainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli perinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon satutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin hiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.
"Sinä, sinä —", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike soi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin myrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet paholaiset ilmestyivät esille. "Sinä —." Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova virta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten läpi.
Hän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut maahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja vapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen tuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.