XV.
Wade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen ratsasteli hyvin harvoin.
Hän onnistui vaihtamaan sanan tahi pari tytön kanssa käydessään asuinrakennuksessa, mutta hänelle riittikin, kun hän vain näki tytön vilahdukselta. Kaikki muu oli hyvin Columbineen nähden, paitsi hänen huulensa. Hänen rohkeutensa ei näyttänyt lannistuvan, vaikka hän näytti miettivän vain jotakin ratkaisematonta pulmaa. Hänhän oli sanonut: "Odottakaamme nyt, mikä tästä seuraa!" ja hän odotti.
Wade metsästeli muutakin kuin puumia ja susia näiden päivien kuluessa. Kuin joku intiaanivakooja, joka aavistaa vaaraa ja kuulee tuntemattomat askeleet polultaan, Wade ratsasteli vuoristossa ja kulutti monta tuntia piileskellessään autioilla rinteillä ja vahtiessaan vakavin, terävin silmin. Ne olivatkin sellaiset silmät, että ne tiesivät aina etsittävänsä. Ne olivat panneet merkille Bill Bellloundsin pojan omituisen käyttäytymisen tuolla tiellä, jolla Moore oli tavannut Columbinen, kun poika oli nuuskinut kävellen kumarassa ja lopulta katsellen peloissaan ympärilleen polvistunut tielle verratakseen siinä olevia hevosen jälkiä hevosenkenkiin, jotka hän otti taskustaan. Jo sekin yksinään teki Bent Waden hyvin valppaaksi. Hän salasi näkemänsä ja työskenteli nopeammin voidakseen paremmin jatkaa omaa erikoista etsimistään. Hän vietti tunnin joka ilta paimenien parissa kuunnellen heidän muistelmiaan päivän tapahtumista ja heidän suorasukaisia ja kummallisia mielipiteitään. Hän kävi usein iltaisin asuinrakennuksessa vahtien ja etsien tilaisuutta, joka voisi johtaa hänet uhkaavan onnettomuuden perille. Usein hän oli aivan vieressä, kun Columbine meni arkihuoneesta omaan kamariinsa. Hän oli kuullut tytön huokaavan ja olisi melkein voinut koskea häneen.
Möly-Jack oli saanut entisen luonteensa takaisin ja päivät olivat hyvin synkkiä Bellloundsin talossa. Vanhuksen otsalla oli synkkiä pilviä.
Kevättarkastus pantiin toimeen toukokuussa. Wadekin oli otettu suopunkimieheksi ja vasikoiden merkitsijäksi Jack Bellloundsin, White Slidesin työnjohtajan, komennuksen alaiseksi. Tarkastuksessa huomattiin karjasta puuttuvan noin sata päätä, joiden joukossa oli muutamia merkittyjä sonneja, hiehoja ja vasikoita sekaisin. Belllounds kuunteli näitä hämmästyttäviä uutisia raivoten. Hän oli kyllä tiennyt valmistuakin siihen. Paimenet ilmoittivat syyksi talven kuluessa tapahtuneet kuolemantapaukset, puumien aiheuttaman häviön ja sen, että muutamia eläimiä oli voitu varastaakin sitten viime tarkastuksen. Wade kielsi tämän kaiken tiukasti. Puumat eivät olleet tappaneet kuin muutamia elukoita eikä ainoatakaan ollut hautautunut kinoksiin eikä paleltunut kuoliaaksi, ei ainakaan siitä päättäen, mitä hän oli saanut selville. Mutta nuori työnjohtaja mykistytti heidät kaikki. "Ryövätty!" hän sanoi synkästi, "Näillä kukkuloilla on liian paljon kulkijoita ja uudisasukkaita." Hän poistui jättäen kuulijansa miettimään asiaa.
Jack Belllounds joi, mutta ei kukaan nähnyt häntä juovuksissa eikä kukaan voinut ilmoittaa, mistä hän hankki viinaa. Hän ratsasti kovasti ja nopeasti lähettäen paimenet toiselle suunnalle ja lähtien itse toiselle; hän oli muuttunut oikulliseksi, viekkaaksi ja paljon kärsimättömämmäksi kuin ennen. Joinakin iltoina hän ratsasti Kremmliniin tahi ainakin sanoi niin, ja seuraavana aamuna paimenet löysivät taasen laitumelta piloille ajetun hevosen. Toisina iltoina hän houkutteli ja usutti heidät pelaamaan pokeria, jolloin he voittivat enemmän hänen rahojaan kuin he halusivat laskea.
Columbine kuiskasi surullisesti Wadelle, ettei Jack kiinnitä häneen enää minkäänlaista huomiota, ja lisäsi, että vanhus pani tämän Jackin kylmenemisen ja perääntymisen hänen välinpitämättömyytensä syyksi koska hän ei ruvennut määräämään hääpäivää, joka kuitenkin on määrättävä. Tähän Wade kuiskasi vastaukseksi: "Älkää milloinkaan unhottako, mitä sanoin Wilsille ja teille tuona päivänä."
Siten Wade rohkaisi Columbinea kaukonäköisellä valtiudellaan ja piti häntä silmällä kaukaa. Hän ei ollut enää tervetullut suureen arkihuoneeseen, sillä Belllounds taipui poikansa vaikutusvallan alaiseksi.
Pari kertaa Wade yllätti Jack Bellloundsin pajasta aikaisin aamulla. Nämä kohtaukset olivat kyllä satunnaisia, mutta Wade muisti kuitenkin aina, miten samanaikaisuus houkutteli häntä sinne ja olosuhteet suurensivat hänen omituisia päätelmiään. Ei ollut olemassa minkäänlaista syytä, miksi Jack ei olisi saanut askarrella pajassa varhain aamuisin, mutta Wade seurasi turmiokasta opasta. Hän oli aivan samanlainen kuin hänen koiransa Fox, ettei milloinkaan poikennut toisille jäljille. Saatuaan sopivan tilaisuuden hän meni pajaan nuuskien sen perin pohjin niin terävin silmin, kuin hänellä olisi ollut koiran vainu. Ja lattian tomussa hän oli nähnyt pieniä ympyröitä, joiden keskellä oli piste ja jotka olivat kaikki samankokoisia. Niiden näkeminen ei järkyttänyt häntä, ennenkuin hän selvästi muisti nähneensä samanlaisia ympyröitä pisteineen Mooren tuvan savilattiassakin, johon Mooren kainalosauva oli kaivanut niitä. Wade irvisti silloin kuin susi, joka näyttää torahampaansa. Eivätkä sudenkaan vaistot olisi voineet voimakkaammin tuntea hävittämishalua.
Tuo Waden taivaanrannalle ilmestynyt pilvi laajeni ja tummeni, muuttui uhkaavan ja myrskyisen näköiseksi ennustaen salamoimista ja sisäistä onnettomuutta. Tämä pilvi oli hänen mielessään, se oli kuin hänen sielunsa vihjaus ja jonkunlainen profeetallinen tunne antaa samalla mitalla. Minne ikinä hän menikään, sinne salama iski!
Merkityksellistä oli, että Belllounds palkkasi uusia miehiä. Bludsoe erosi ja Montana Jim muuttui äreäksi näiden päivien kuluessa ripustaen revolverin vyölleen. Lem Billingskin oli uhannut lähteä. Kun Jack Belllounds sai uusia ja outoja miehiä komennettavakseen, jännitys laukesi hieman ja asiat menivät taasen jonkun aikaa tasaista menoaan.
Joka kerta kuin vanha tilanomistaja näki Waden, hän mulkoili ja pudisti päätään kuin taistellakseen taikauskoa vastaan järkevillä oikeudenmukaisilla ajatuksilla. Wade tiesi, mikä Bellloundsia vaivasi, ja se vahvisti hänen synkkää aavistustaan, joka tuntui juurtuvan yhä lujempaan kuin myrkyllinen jäkälä.
Wade pistäytyi joka päivä ystävänsä Wilson Mooren luona ja heidän keskustelunsa pyöri enimmäkseen tuon asian ympärillä, josta oli kehittynyt heitä molempia hallitseva intohimo. Mutta vihdoin koitti sellainenkin aika, jolloin Wade luopui ystävällisestä puheestaan ja välinpitämättömyydestään.
"Bent, ette ole enää samanlainen kuin ennen", Moore sanoi kerran hämmästyen huomiostaan. "Olette menettämäisillänne toivonne ja luottamuksenne."
"En, vaan minulla on vain jotakin mielessä."
"Mitä sitten?"
"En voi ilmoittaa sitä sinulle vielä."
"Olette saanut helvetin mieleenne!" paimen tiuskaisi julmasti aavistaen jotakin.
Wade ei ollut kuulevinaankaan viittausta, vaan käänsi puheen muihin asioihin.
"Wils, ostelet luullakseni yhä karjaa?"
"Kyllä. Kuten tiedätte, olen säästänyt hieman rahaa ja mitäpä sen kirstun pohjalla pitäminen hyödyttää. Ostan halvalla. Viiden vuoden kuluttua on minulla viisisataa, ehkäpä tuhatkin päätä. Wade, vanha isäni ihastuu nähdessään minun päässeen näin hyvään alkuun."
"Niin, alku on hyvä, sitä ei voida kieltää. Oletko ostanut merkitsemättömiäkin eläimiä?"
"Olen kyllä. Kuulkaahan nyt, toveri, ette suinkaan ole millännekään noista näillä seuduilla tapahtuneista mitättömistä rosvouksista?"
"Wils, ne eivät ole niinkään mitättömiä enää. Ne lisääntyvät päinvastoin huolestuttavasti."
"Olen ollut niin huolellinen, että olen hankkinut kauppakirjat kaikille kaupoilleni", Moore sanoi. "Joudun siten loukkaamaan muutamia myyjiä, jotka eivät osaa kirjoittaa. He eivät ole tottuneet sellaiseen menettelyyn. Aloitan kuitenkin tämän omalla tavallani."
"Oletko myynyt karjaa?"
"En vielä, mutta Andrewsin pojat ajavat juuri parhaillaan Kremmliniin kolmeakymmentä nautaa myydäkseen ne siellä."
"Vai niin! Nyt minun pitää lähteä", Wade vastasi ja oli merkityksellistä hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa, että hän poistui nuoren ystävänsä luota ilmaisematta tälle mitään. Hän huomasi kyllä Mooren levottomuuden, mutta tapausten kehitys White Slidesissä oli jo sivuuttanut sen kohdan, jolloin myötätuntoinen ja lisääntyvä toivo olisi edistänyt Waden suunnitelmia. Ja sitäpaitsi, samoin kuin nämäkin tapahtumat, samoin hänenkin mielensä muuttui asteittain kuin verkon silmät, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa saavuttaakseen huippukohdan.
Sinä iltana Wade maleksi paimenien ja uusien miesten joukossa pienen varastohuoneen edustalla, jossa Belllounds säilytti elintarpeita kaikille. Hän oli ollut siellä ennenkin toivoen näkevänsä tilanomistajan pojan. Tällä kertaa hänen toivonsa toteutuikin, sillä Jack Belllounds kahnusteli paikalle asuinrakennuksesta. Hän kohtasi nyt kohteliaisuutta ja tottelevaisuutta siellä, missä hänelle ennen oli naurettu ja ynseilty. Niin kauan kuin hän itsekin työskenteli kovasti, paimenet sietivät häntä. Tuo hänessä tapahtunut kummallinen muutos näyttikin olevan vakavampaa laatua. Keskustelu liikkui nytkin tavallisuuden mukaan karjassa paimenien nauraessa ja ilakoidessa. Wade valitsi väliajan, jolloin keskustelu hetkeksi taukosi, ja silmin, jotka leimusivat hänen leveälierisen hattunsa suojassa hän tarkasteli Bellloundsin poikaa.
"Kuulkaahan, pojat, Wils Moore on alkanut myydä karjaa", hän huomautti ylimalkaisesti. "Hän on palkannut Andrewsin pojat apulaisikseen."
"Niin, Wils näyttää todellakin levittävän siipensä tullakseen oikeaksi karjanomistajaksi!" Lem Billings huudahti. "Olen hyvin iloinen kuullessani sen. Hän rikastuu vielä varmasti."
Waden huomautus ei aiheuttanut enää muita mielenkiintoisia huomautuksia, mutta hän halusikin vain tutkia Jack Bellloundsin salaisia ajatuksia. Hän huomasi, etteivät ne ilmaisseet mielenkiintoa, ei välinpitämättömyyttä eikä halveksimista, vaan kohdistuivat johonkin uuteen, joka punasi hänen poskensa hetkiseksi ja vapisutti hänen ruumistaan. Sitten hän taivutti päänsä, maleksi paikalla vielä hetkisen ajatuksissaan ja poistui vähän ajan kuluttua.
Millainen sitten tuo Jack Bellloundsin aivoissa syntynyt ajatus lienee ollutkaan, pani se kuitenkin Waden päättämään jotakin hyvin äkkiä. Hän meni asuinrakennukseen ja koputti arkihuoneen oveen. Huoneessa oli valkea, joka lähetti säteitään ikkunoista hämärään. Columbine aukaisi oven laskien Waden sisään. Kirkas tuli räiskyi takassa. Wade katsahti rauhoittavasti tyttöön.
"Iltaa, neiti Collie. Onko isänne tavattavissa?"
"Ah, tekö sieltä tulettekin, Ben!" Columbine vastasi säpsähtäen. "Kyllä isä on täällä."
Vanhus kohotti katseensa paperista, jota hän parhaillaan luki. "Iltaa,
Wade! Mitä voin tehdä puolestanne?"
"Belllounds, olen tappanut puumat ja useimmat muutkin pedot laitumiltanne. Viime aikoina olen saanut tehdä kaikenlaista niin ahkerasti, etten ole joutanut huolehtimaan omista asioistani ollenkaan. Haluan erota."
"Wade, olette varmaankin riitautunut taasen Jackin kanssa?" vanhus huudahti nousten.
"Ei mitään sellaista. En ole vaihtanut sanaakaan Jackin kanssa pitkiin aikoihin, mutta en tahdo kieltää sitäkään, ettemme voisi riitaantua ja luultavasti kävisikin niin piakkoin. Poistumiseni syy ei ole sellainen."
Tämä selitys muutti nähtävästi asian kokonaan. Belllounds näytti äärettömästi huojentuneelta.
"Hyvä on. Maksan teille palkan kuukauden loppuun asti. Siihen ei ole enää pitkää aikaa. Saatte poistua huomenna."
Wade kiitti häntä ja odotti muita huomautuksia. Columbine oli kohdistanut suuret silmänsä kysyvästi Wadeen, jonka oli sitä hyvin vaikea kestää. Hän koetti katsoa jälleen rauhoittavasti tyttöön, mutta Columbinen silmien ihmettelevä ja vakava ilme ei muuttunut.
"Ben, ette suinkaan aio poistua White Slidesistä?" hän kysyi.
"Viivyn luullakseni seudulla vielä jonkun aikaa", Wade vastasi.
Belllounds pudisti päätään pahoittelevasti ja miettiväisestä.
"Muistan nekin ajat, jolloin ei kukaan mies halunnut poistua palveluksestani. Mutta ajat muuttuvat. Olen vanha mies jo ja ehkä olen muuttunut äreäksi. Ja sitten on tässä tuo poikakin."
Kohauttaen leveitä hartioitaan hän näytti karkoittavan nämä pessimistiset ajatukset kauas luotaan.
"Wade, aiotte siis lähteä jälleen vaeltamaan. Olette aina menossa, vai mitä?"
"Ei minulla ole minnekään kiirettä", Wade vastasi.
"Saanko siinä tapauksessa kysyä, miksi poistutte?"
"Kyllä. Aion ruveta kasvattamaan karjaa Mooren kanssa. Hän on tavattoman viisas poika ja hänen isällään on suuria samanlaisia harrastuksia. Olen säästänyt hieman rahaa enkä ole enää mikään tämän kevään poikanen. Wils on alkanut ostaa ja myydä karjaa ja aikomukseni on yhtyä häneen."
"Vai niin!" Belllounds naurahti ymmärrettyään asian. Hän synkkeni ja hänen suuret silmänsä tuijottivat vakavina leimuavaan tuleen. Hän arvasi tämän selityksen alla piilevän jotakin.
"Niin, tämä on vapaa maa", hän sanoi vihdoin, ja ilmeisesti hänen persoonalliset harrastuksensa saivat väistyä hänen oikeudentuntonsa tieltä. "Kun otan huomioon nämä maatilani kummalliset olot, olisin toivonut Mooren ja teidän aloittavan jossakin muualla. Sellainen on luonnollista. Suon kuitenkin onnea yrityksellenne samoin kuin toivon teidänkin suovan minulle."
"Belllounds, kaikki ihmiset toivovat parastanne", Wade vastasi. "Toivon, ettette pahastuisi poistumisestani. Katsokaa, olen Wils Mooren puolella näissä kummallisissa oloissa, kuten suvaitsette niitä nimittää. Hänellä ei ole ketään muuta. Vannon, että muistellessanne entisyyttänne juolahtaa mieleenne, miten olette ruvennut jonkun onnettoman puolelle hylkäämättä häntä sitten. Eikö ole totta?"
"Kyllä, enkä ajattele teistä sen pahempaa, vaikka puhuttekin noin."
"Hyvä on! Nyt koirista. Luovutan lauman teille takaisin nyt hyvässä kunnossa. Haluaisin ostaa Foxin."
"Ette osta mitään! Annan mielelläni teille Foxin lahjaksi."
"Olen hyvin kiitollinen", metsästäjä vastasi kääntyen mennäkseen. "Fox on oleva minulle suureksi avuksi. Belllounds, aion ottaa selvän niistä rosvoista, jotka ryöstävät karjaanne. He alkavat tulla jo liian rohkeiksi."
"Wade, aiotteko tehdä sen omin nokkinenne?" vanhus kysyi hämmästyneenä.
"Kyllä. Pidän ihmismetsästyksestä enemmän kuin mistään muusta ja sitten minulla on siihen henkilökohtaisia syitäkin. Tiedätte, että tuo vihjaus uudisasukkaihin koskee Wilson Mooreakin."
"Joutavia!" vanhus huudahti sydämellisesti. "Luuletteko, että ainoakaan näillä kukkuloilla asuva karjanomistaja luulee Wils Moorea varkaaksi?"
"Sellaista kuiskitaan", Wade vastasi. "Ja muistatte kai kaikkien karjanomistajien myöntävän, että he ovat varastaneet hieman alussa."
"Mitä vielä! Eri asiahan se on! Jokainen uusi karjanomistaja ottaa muutamia merkitsemättömiä vasikoita ja pitää ne. Karjan varastaminen on jotakin muuta. Voisin yhtä hyvin epäillä omaa poikaani rosvoksi, kuin Wils Moorea."
Belllounds puolusti rehellisesti ja lämpimästi nuorukaista, joka kerran oli ollut hänen palveluksessaan ja jonka hän tiesi rehelliseksi, mutta käyttämänsä vertauksen tärkeyteen hän ei kuitenkaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota. Hän oli onnellisen karjanomistajan perikuva, mielipiteissään varmistunut mies, joka voi puhua ylpeästi ja ajattelemattomasi omasta pojastaan ja olla oikeamielinen toistakin kohtaan.
Wade kumarsi poistuen ovelle. "Odotinkin teidän sanovan niin, Belllounds… Tulen luoksenne heti, jos vain löydän jonkunlaisia merkkejä metsistä. Hyvää yötä!"
Columbine meni hänen mukanaan kuistin päähän kuin hänen tapanaan olisi ollut kulkea niiden varjojen edellä, jotka synkistyttivät molempien Bellloundsien elämää.
"Ben, teillä on jotakin mielessä", hän sanoi tarttuen häneen vapisevin käsin.
"Kyllä, mutta älkää olko millännekään", Wade kuiskasi takaisin.
"Kuiskitaanko todellakin sellaista, että Wilson olisi rosvo?" Columbine kysyi kiihkeästi.
"Kyllä joku, Collie."
"Kuinka halpamaista! Mutta kuka?" Columbine kysyi kalveten.
"Hiljaa, tyttöseni! Tehän aivan vapisette", Wade vastasi varovaisesti puristaen hänen kättään.
"Ben, he kiusaavat minua kovasti, että määräisin toisen hääpäivän. Isä on vihainen minulle nyt. Jack on alkanut jälleen vaatia. Pelkään häntä, sillä hän ei kunnioita minua ollenkaan. Hän tapailee minua käsillään, jotka ovat kuin käpälät, ja minun on pakko riistäytyä irti… Ah, Ben, rakas ystäväni, mitä maailmassa minun pitää tehdä?"
"Älkää suostuko. Vastustakaa Jackia. Sanokaa vanhukselle haluavanne ajatusaikaa. Käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun Jack on poissa ja ratsastakaa Buffalo-laaksoon puhuttelemaan minua."
Waden oli irroitettava kätensä hänen otteestaan ja työnnettävä hänet hellästi takaisin. Kuinka kalpeilta ja surullisilta Columbinen kasvot näyttivätkään!
Wade otti hevosensa, tavaransa ja koiransa Foxin muuttaen asumaan Wilson Mooren luo. Paimen tervehti Waden tuloa iloisesti ja teki hänelle loppumattomia kysymyksiä.
Siitä päivästä alkaen Wade oli White Slidesin takaisilla vuorilla varhain ja myöhään, yksin ajatuksineen ja suunnitelmineen ja tuntien yhä enemmän, että jotakin tulee tapahtumaan. Eräänä kesäkuun päivänä, kun Jack oli ratsastanut Kremmliniin, Wade tapasi Columbinen Buffalo-laaksoon vievällä tiellä. Tytön oli pakko puhutella häntä saadakseen lohdutusta ja voimaa. Wade ylitti suuresti luulonsa rohkaistessaan häntä. Columbine oli omituisessa mielentilassa, ei horjumisesta kahden mahdollisuuden välillä, vaan paikallaan pysymisestä, kuin hänen tahtoansa olisi jarrutettu ja odotettu jotakin voimaa, joka olisi kumonnut esteen. Hän ei kysynyt Wilson Mooren voinnista mitään eikä Wadekaan uskaltanut mainita hänestä sanaakaan, mutta hän koetti taivuttaa metsästäjää tulemaan hänen luokseen joka päivä tahi ei ollenkaan. Wade vastasi hänen pyyntöönsä ja vaatimukseensa lupaamalla hänelle, että hän saapuu hänen luokseen tapahtukoon sitten vaikka mitä. Columbinen piti niin ollen uskaltaa useammin ratsastusretkille.
Toisen viikon kuluessa kesäkuun alusta Wade ratsasti tervehtimään Lewistä, kullankaivajaa, ja sai kuulla häneltä jotakin sellaista, joka vaikeutti rosvojen asiaa. Lewis oli epäillyt ja toiminut omalla tahollaan. Hänen sanojensa ja luulojensa mukaan Gore Peakiin oli viime aikoina tullut joukko raakoja miehiä, jotka olivat etsivinään sieltä kultaa. Lewis ei sanonut tuntevansa ketään niistä. He olivat ratsastaneet hänen majalleen, ostaneet ja lainanneet häneltä ja hänen poissaollessaan varastaneet. Hän otaksui niiden olevan paossa täällä tehtyään jotakin ilkeyttä jossakin toisessa seudussa. He eivät uskaltaneet Kremmlinin eikä Elgerian lähimaillekaan. Ja sitten toisekseen, Smithin miehet Elgeriasta ratsastivat edestakaisin sen ja toisten paikkojen väliä kuin hevosiaan hakevat karjanomistajat. Tuossa joukossa ei ollut kuin kolme miestä, Smith niihin luettuna. Lewis oli nähnyt noiden miesten ajavan merkitsemätöntä karjaa. Lopuksi Lewis sanoi kuin sivumennen, että hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ratsastelevan metsissä, mikä ilmoitus kiinnitti suuresti Waden mieltä. Kullanetsijä ei kuitenkaan yhdistänyt laisinkaan Bellloundsin poikaa noihin muihin seikkoihin, jotka olivat niin mielenkiintoisia Wadesta. Paimenet ja metsästäjät käyttivät seuduilla olevia teitä ja vaikka he eivät tehneetkään sitä säännöllisesti, ei siinä ollut mitään tavatonta.
Wade viipyi koko yön Lewisin vieraana ja ratsasti seuraavana aamuna kuusi penikulmaa vedenjakajaa pitkin ja sitten erääseen laaksoon, josta hän vihdoinkin löysi kullankaivajan kuvaileman tuvan. Se oli hyvin piilossa metsän laidassa, jossa lähde pulppusi esiin matalan kallion alta. Wade ei olisi löytänytkään sitä niin helposti, ellei hän olisi huomannut tätä vesipaikkaa ja nähnyt hevosten jälkiä. Siepaten pyssyn käteensä hän kiersi metsään jalkaisin, kuten juomassa olevia antilooppeja vaaniva metsästäjä. Tuvan piipusta ei noussut savua, sieltä ei kuulunut melua eikä sen läheisyydessä näkynyt ainoatakaan hevosta, ja katseltuaan sitä hetkisen Wade meni lähemmäksi tarkastaakseen sen. Tupa oli vanha luhistumaisillaan oleva metsästäjien tahi kullanetsijöiden entinen asunto likaisine lattioineen, hajoamaisillaan olevine uunineen ja piippuineen ja lankuista valmistettuine vuodelavoineen. Ovi mukaan luettuna siinä oli kolme aukkoa, joista pienimmät kaksi, ikkunat, olivat sen näköiset, kuin ne olisi tarkoitettu ampumareijiksikin. Tuvan sisusta oli suuri ja tavattoman valoisa ikkunoista ja hirsien raoista tulvivasta valosta. Wade huomasi muutamassa nurkassa hajallaan olevan ja taivutetun korttileikin kuin joku olisi vihaisesti heittänyt sen seinään. Omituista, että Waden mieleen muistui heti elävästi Jack Belllounds sellaisen vihanpuuskan vallassa. Toinen seikka, johon Wade kiinnitti vielä huomionsa, oli pihalla olevat hevosenkenkien jäljet, joista vasemman etukavion jälki tuntui hänestä tutulta. Hän tarkasti selvimmät merkit hyvin huolellisesti. Elleivät ne olleet Wilson Mooren valkoisen mustangin Spottien jäljet, silloin ne olivat jonkun toisen hevosen, jonka kaviot ja kengät olivat kummallisesti samanlaiset. Spottien vasen etukavio on muodoton jotensakin kolmion näköinen, minkä vuoksi siihen kuuluva kenkä oli taivutettava niin, että ympyrä oli jyrkkä ja päät lähempänä toisiaan kuin muissa kengissä.
Wade ratsasti White Slidesiin sinä päivänä ja illallista syötäessä hän sivumennen kysyi Moorelta, oliko hän ratsastellut Spottielia viime aikoina.
"Tietysti. Millä muulla hevosella minä sitten ratsastaisin? Luuletko minun uskaltavan yrittää jollakin puolivillillä?" Moore kysyi ivallisesti.
"Oletko joskus ollut tuolla Buffalo-laaksossa päin?"
Paimen heitti veitsensä pöydälle. "Kuulkaahan nyt, Wade, oletteko tulemaisillanne hulluksi? Hyvä Jumala, jos olisin ratsastanut niin kauaksi ja jos voisin sen tehdä, ettekö luulisi kuulevanne minun huutavan ilosta?"
"Kyllä, nyt kun ajattelen sitä. Näin vain parin päivän vanhoja jälkiä, jotka olivat kuin Spottien."
"Ne eivät olleet sen, siitä voitte lyödä vetoakin", paimen vastasi.
Wade kulutti neljä päivää piileskellen muutamassa haavikossa korkeimman juurikukkulan huipulla White Slidesin kartanon kohdalla. Siellä hän makaili joutilaana, kuten intiaani, tyynenä ja vakavana tarkastellen alempana olevia teitä ja odottaen sitä, jonka hän tiesi tulevan.
Viidentenä aamuna hän oli vahtipaikallaan jo auringon noustessa. Muutaman uuden paimenen ylimalkainen huomautus oli syynä tähän Waden varhaiseen tiedusteluretkeen. Kaste oli raikasta ja kylmää ja salvian suloinen tuoksu sekaantui ilmaan, närhit kirkuivat närkästyneestä tälle niiden unen varhaiselle häiritsijälle, mustien harjanteiden takaa näkyvä taivaanranta rusotti muuttuen äkkiä kullan väriseksi ja sitten punaiseksi. Aurinko oli noussut. Koko vuoristomaailma tummine harjanteineen, harmaine kukkuloineen, viheriöine laaksoineen ja kimaltelevine jokineen oli muuttunut kuin taikavoimasta. Wade istuutui nojautuen haapaan katselemaan kartanoa ja aitauksia. Sininen savu kiemurteli hitaasti taivaalle haihtuen sinne. Aasit kiljuivat, vasikat ammuivat, varsat hirnuivat ja muudan koira haukkui kovasti ja selvästi.
Näköala oli idyllinen ja kaunis. Wade näki sen selvästi ja täydellisesti. Rauha ja yltäkylläisyys, onnellinen maalaiskoti, auringonnousun aiheuttama ilo ja kesän tulo, työn korvaus — kaikki tuo esiintyi siinä selvästi. Mutta Wade mietti, miten rikas elämästä tuo maisema oli — luonto vaatimattomuudessaan, vapaudessaan ja kätketyssä julmuudessaan ja ihmiset, sokeasti vihaten, rakastaen, uhraten, useimmiten ponnistellen johonkin jaloon päämäärään, mutta käyttäytyen kuitenkin halpamaisesti, valhe sekautuneena totuuteen ja paha hyvään.
Vähitellen ilmestyivät paimenetkin näkyviin ratsastaen vireillä mustangeillaan, ja parittain tahi kolmisin he hävisivät eri suunnille. Mutta ei ainoakaan tullut sille suunnalle, missä Wade odotti. Aurinko kohosi korkeammalle ja ilma alkoi lämmetä. Mehiläiset alkoivat surista Waden ympärillä ja liihoittelevat koiperhoset tekivät epävarmoja hyppyjään hänen ylitseen.
Toisen tunnin lopulla Jack Belllounds tuli rakennuksesta, silmäili ympärilleen ja meni sitten talliin, jossa hän säilytti hevosiaan. Vähään aikaan ei näkynyt mitään, mutta sitten hän tuli jälleen näkyviin valkoisen hevosen selässä ratsastaen laitumelle ja sen poikki heinäkedoille ja lopulta niiden päitse kukkulan rinteelle. Päästyään sinne hän katosi samaan pieneen haavikkoon, joka oli melko lähellä Wilson Mooren tupaa ja muodosti luonnollisen rajan kartanonomistajan maan ja sen alueen välillä, jonka Wilson Moore oli ostanut. Jack katosi näkyvistä siellä, mutta ei ennenkuin Wade oli nähnyt hänen laskeutuvan satulasta.
"Hän pysyttelee tuolla ruohoisella maalla syystä, joka on selvempi minulle kuin mitkään jäljet", Wade sanoi itsekseen jännittäen silmiään. Vihdoin Belllounds ilmestyi jälleen näkyviin haavikosta taluttaen hevosensa sellaiselle paikalle, jossa Wade tiesi Mooren tuvalle vievän tien olevan. Siinä hän nousi satulaan ja ratsasti länteen päin. Vastoin tavallista tapaansa ajaa kovasti ja nopeasti hän hypitteli valkoista hevostaan kuin paimen, joka on menossa tavallisiin töihinsä. Waden oli muutettava asentoaan voidakseen katsella Bellloundsin hommia. Hänen synkkä katseensa seurasi Jackia kukkulan toiselle puolelle rinnettä alas puron rannalle ja sitten leveän laakson toiselle puolelle, josta hän alkoi kiivetä Buffalo-laaksoon päin.
Sitten kuin Belllounds oli hävinnyt näkyvistä ja kun vielä tunti senkin jälkeen oli kulunut Wade meni kukkulan toiselle puolelle, löysi hevosensa muutamasta viidakosta, johon hän oli jättänyt sen, ja nousten satulaan hän ratsasti oikotietä tielle, jota Belllounds oli kulkenut. Tuoreet hevosen jäljet näkyivät selvästi pehmeässä mullassa. Ja vasemman etujalan jälki oli sellaisen kengän muodostama, joka oli kömpelön kolmion muotoinen ja aivan samanlainen kuin Wilson Mooren hevosen kenkä.
"Vai niin!" Wade mumisi nähtyään sen, jota hän oli odottanutkin. "No niin, Möly-Jack, jäljet ovat selvät nyt, kiitos viekkaan sielusi!"
Metsästäjä poikkesi tielle ja seurasi jälkiä metsään. Siellä hän epäröi. Ihmiset, jotka jättävät tuollaisia jälkiä, asettuvat useinkin väijyksiin eikä Jack Belllounds ollut tehnyt mitään jälkiensä peittämiseksi. Hän oli päinvastoin valinnut pehmeän avoimen maan poikettuaan tieltä ruohoisille ja metsäisille pengermille. Täälläkin oli karjaa, mutta ei niin paljon kuin laakson toisella puolen olevissa avonaisemmissa haavikoissa. Mietittyään hetkisen Wade päätti uskaltaa sen, että hänet nähdään seuraavan Bellloundsin jälkiä. Mutta hän alkoi menetellä varovaisesti luottaen silmiinsä ja korviinsa saadakseen selville White Slidesin kartanon työnjohtajan omituisen menettelyn.
Tehdäkseen sen hän laskeutui satulasta ja poikkesi jäljille. Seurattuaan niitä hetkisen hän sai varmuuden siitä, että Belllounds etsi viidakoista karjaa, eikä hän ennättänyt kiivetä vielä toistakaan penikulmaa haavikoissa ja kuusikoissa, ennenkuin hän huomasi, että Belllounds ajoi karjaa edellään. Sen jälkeen hän eteni varovaisemmin. Jollei pitkä ruoho olisi ollut märkää, hänen olisi ollut hyvin vaikea seurata Bellloundsia. Oli selvää nyt, että Jack koetti piilottaa eläinten jäljet ajamalla niitä ruohoisia tasankoja ja rinteitä pitkin, joissa ei näkyisi merkkiäkään auringon kuivattua ne. Oli paikkoja, jossa teräväsilmäisen metsästäjänkin oli pantava kaikki taitonsa liikkeelle voidakseen seurata Bellloundsia. Mutta siellä ja täällä toisissa paikoissa oli hevosen ja karjan jättämiä heikkoja jälkiä.
Aamu kului loppuun Waden hitaasti kiivetessä tumman metsäisen harjanteen laelle. Silloin muutamassa painanteessa, jossa oli loriseva lähde, hän huomasi muutamien nautain jälkiä, jotka olivat pysähtyneet juomaan, ja niiden vieressä sellaisen hevosen jäljet, jonka vasemmassa etujalassa oli käyrä kenkä. Tämän hevosen ratsastaja oli siinä laskeutunut satulasta. Pehmeässä mullassa oli paimenen saappaan jälkiä ja sen vieressä pieniä ympyröitä, joiden keskessä oli piste.
"No, minut saadaan vaikka hirttää!" Wade huudahti. "Kylläpä hän osaa olla viekas. Tässä ovat niin selvät todisteet siitä, että Wils Moore on varastanut vanhan Bellloundsin karjaa, ettei kirjoittamallakaan voida saada sen selvempiä… Möly-Jack, et sinä niin tyhmä olekaan, kuin olen luullut… Hän on valmistanut kepin, jonka pää on aivan Wilsin kainalosauvan pään näköinen. Ja tietäen sen, että Wils käyttää sitä joka kerta laskeutuessaan satulasta, tuo likainen penikka on ottanut välineen mukaansa ja tehnyt nämä jäljet."
Wade poistui nyt tieltä ja taluttaen hevosensa muutamaan tiheään kuusikkoon hän istuutui ajattelemaan ja levähtelemään. Oliko mitään syytä seurata Bellloundsia pitemmälle? Hänestä ei tuntunut ollenkaan tarpeelliselta antautua sellaiseen vaaraan, että hänet huomattaisiin. Korkeammalla oleva metsä oli hyvin harvaa. Epäilemättä Belllounds ajoi karjan jonnekin luovuttaakseen sen kanssarikollisilleen.
"Nyt on Möly-Jack mölynnyt tarpeeksi", Wade puheli itsekseen. "Hän aikoo pettää varastoverinsakin samoin kuin Mooren, sillä hän tulee syyttämään tästä karjanvarkaudesta Wilsonia. Ja voidakseen tehdä sen jättää hän sellaiset jäljet, joita hän tahi kuka hyvänsä taitava opas voi seurata. En välitä enää niin suuresti, ketkä hänen toverinsa tässä likaisessa jutussa ovat, vaikka luulenkin, että Smith miehineen on mukana."
Äkkiä selveni Wadelle, että Jack Belllounds varasti karjaa isältään. "Kas sitä!" hän vihelsi hiljaa. "Kylläpä tämä on kovaa vanhukselle. Kuka kertoo hänelle sitten kuin tämä kaikki selvenee? En tekisi sitä mielelläni enkä tahdokaan. On olemassa muutamia sellaisiakin asioita, joihin en voi suostua."
Tämän seikan omituisuus selveni Wadelle heti ja ahdisti hänen sieluaan. Hän tunsi muuttuvansa sisällisesti, kuin joku harmaa, synkkä ja likainen käsi, niin saavuttamaton kuin painajainen, olisi erottanut hänet ruumiillisesti hänestä itsestään ja johdattaisi häntä nyt synkkään erämaahan, ikävään, yksinäiseen ja pimeään yksinäisyyteen, jossa kaikki oli kylmää ja vaalistunutta, ja sitten eteenpäin paljaiden liuskakivikerrosten yli, jotka rajoittivat traagillisuuden maailmaa. Siellä hänen oli pakko sanoa sanottavansa ja kun hän laahusti eteenpäin hänen armoton johtajansa pakotti hänen sanomaan sanottavansa uudestaan.
Wade totesi sen synkäksi mielekseen. Se oli mielen sairaalloista valtaa. Hän taisteli sitä vastaan niinkuin hän olisi taistellut pirua vastaan ja hän voittikin sen vihdoin. Mutta hänen otsansa oli hikinen ja hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta saatuaan karkoitetuksi synkän ja salaperäisen pakon mielestään.
"Voinhan seurata näitä jälkiä huomennakin nähdäkseni, minne ne vievät", hän sanoi ja kuin synkkien ajatusten vaivaama ihminen hän kääntyi takaisin pitkälle rinteelle, penkereiden poikki ruohoisille kukkuloille ja haavikkoihin ja sitten salviaa kasvaville kummuille.
Hänen saapuessaan tuvalle oli jo hämärä ja Moorella oli illallinen melkein valmis.
"No, vanha veikko, olettepa te väsyneen näköinen", paimen huudahti iloisesti. "Riisukaa kenkänne, peskää kätenne ja tulkaa syömään!"
"Toveri Wils, en ole enää niin ketterä kuin haluaisin. Olin ollut jo hengissä monta vuotta ennen tuloani tänne ja sen jälkeen olen elänyt kokonaisen elämän."
"Wade, olette ollut niin omituisen näköinen viime aikoina", Moore huomautti pudistaen vakavasti päätään. "Olen nähnyt kuolevien ihmisten suun näyttävän juuri samanlaiselta kuin teidänkin nyt, puhumattakaan silmistä."
"Ehkäpä pitkä tieni päättyykin tänne White Slidesin laaksoon", Wade vastasi surullisesti ja haaveillen kuin itsekseen.
"Jos Collie kuulisi teidän puhuvan noin, niin —", Moore huudahti myötätuntoisesti ja levottomana.
"Collie ja sinä kuulette minun sanovan paljon muutakin piakkoin. Mutta kun sen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi, niin on kaikki hyvin. Olen väsynyt ja nälissäni."
Wade ei halunnut istuskella tulen loimussa sinä iltana, koska hän pelkäsi levottoman ystävänsä kysymyksiä ja omaa tiedonhaluista, sairaalloista minäänsä.
Seuraavana aamuna, vaikka hän tunsikin olevansa levännyt, vaikka taivas olikin sininen ja täynnä villamaisia pilviä ja vaikka lintujen laulu ilahduttikin hänen korviaan ja kesäkuun ilma tuntui olevan täynnä sellaista sykkivää henkeä, jota hän rakasti, hän tunsi tuon painostuksen, tuon kuvaamattoman jonkun, joka ennusti onnettomuutta.
Senvuoksi, kun hän katsoessaan ovelle huomasi Columbinen ratsastavan nopeasti tiellä tukka liehuen tuulessa ja loistaen auringonpaisteessa, hän vain huudahti: "Kas niin!"
"No, mitä nyt?" Moore kysyi käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhua.
"Katso pihalle", Wade vastasi alkaen täyttää piippuaan.
"Taivas, Colliehan sieltä tulee! Katsokaa hänen ratsastustaan! Ja tänne on vastamäki."
Wade seurasi häntä pihalle. Hetkisen kuluttua Columbine saapuikin jo perille, heitti suitset menemään ja hyppäsi samalla satulasta niin, että jymähti. Sitten hän katsoi häntä silmiin kalpeana, päättäväisenä ja ankarana. Kaikki hänen suloisuutensa oli muuttunut katkeraksi voimaksi, joten heidän edessään nyt oli toinen vieras Columbine.
"En ole nukkunut hetkistäkään!" hän sanoi. "Tulin tänne niin pian kuin vain voin päästä."
Moorella ei ollut mitään sanomista, hän ei edes tervehtinyt. Tytön ulkomuoto oli mykistyttänyt hänet eikä sillä voinut olla muuta kuin yksi tarkoitus.
"Hyvää huomenta, tyttöseni", metsästäjä sanoi tarttuen hänen käteensä. "En voi silti sanoa, että olet unisen näköinen, vaikka sanotkin valvoneesi. Menkäämme tupaan."
Hän talutti Columbinen sisään ja Moore seurasi. Tyttö oli nähtävästi hyvin liikutettu, mutta hän ei vapissut eikä näyttänyt pelästyneeltä eikä surulliselta. Hän näytti voivan hillitäkin mielensä hyvin eikä hänessä näkynyt epäröimisen merkkiäkään. Wade luki totuuden, jota Columbine kuvitteli tuomiokseen, hänen kalpeista kasvoistaan, viime yönä kypsyneistä naisellisuuden piirteistä ja hänen katseensa kiihkeydestä.
"Ben ja Wilson, nyt on leikki kaukana!" hän ilmoitti.
Moore ei voinut sanoa mitään. Wade oli puristanut Columbinen käden omiinsa.
"Leikkikö kaukana? Collie, nuo sanat kuulostavat hirveiltä. Olen kuullut ne usein ja elämässäni on leikki ollut aina kaukana. Eivätkä asiat ole vielä kehittyneet sille asteelle. Olet vain kaksikymmenvuotias ja puhut sellaista. Kerro minulle huolesi nyt, että voin sanoa sinulle, missä olet väärässä."
"Jack on varas — karjanvaras!" Columbine huudahti kovasti ja selvästi.
"Vai niin! No jatkahan", Wade kehoitti.
"Jack on myynyt isältään varastamaansa karjaa rosvoille saaden siitä rahaa."
Wade käsitti hänen vihansa voimatta olla siihen yhtymättä.
"Vannon, etteivät nämä ole mitään uutisia minulle", hän vastasi.
Silloin Columbinea vapisutti tuon asian voimakas ja kiihkeä vapautuminen, joka oli muuttanut hänet.
"Aion mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa!"
Wilson Moore hyökkäsi häntä kohti huudahtaen, mutta Wade pysähdytti hänet kädellään.
"No, Collie", hän sanoi rauhoittavasti, "kerrohan meille enemmän tästä."
Columbine, jota kiihkeät tunteet vielä kannustivat, kertoi nyt, miten hän oli eilen iltapäivällä ratsastanut tännepäin saadakseen puhutella Wadea. Hän oli suunnannut matkansa salviakukkuloiden yli haapoja kasvavien pengermien vieritse joka paikkaan, jossa hän oli luullut tapaavansa metsästäjän, mutta koska hän ei ollut saanut häntä näkyviinsä ja koska hän välttämättä halusi puhutella häntä, hän oli kääntynyt metsiin seuraten Buffalo-laaksoon vievän tien suuntaa poikkeamatta kuitenkaan sille. Hän oli ratsastanut hyvin hitaasti ja varovaisesti seuraten Waden neuvoja. Siten hän oli sivuuttanut haapapenkereet, kuusien reunustamat harjanteet ja ensimmäisen metsäsarakkeen. Vihdoin hän oli joutunut kauemmaksi kuin milloinkaan ennen ja etäämmälle kuin oli viisastakaan mennä.
Kun hän oli ollut aikeissa palata takaisin, hän oli kuullut kavioiden kapsetta kauempaa edeltään. Pronto oli teroittanut korviaan ja Columbine oli nopeasti katsonut ympärilleen, sillä hän ei ollut halunnut tulla huomatuksi. Sitten hänen mieleensä oli juolahtanut sekin, että lähestyvä ratsastaja voi ehkä ollakin Wade. Oli ollut onni, että hän oli valinnut ratsukseen Pronton, joka voi seisoa hiljaa paikoillaan hirnumatta. Columbine oli ratsastanut muutamaan tiheään kuusikkoon, jonka pitkät vapisevat oksat ulottuivat maahan asti, piiloutuen sinne ja taputellen Prontoa, että se pysyisi liikkumatonna.
Äkkiä oli kavioiden kapse ilmoittanut, että sieltä oli tulossa monta hevosta, jolloin Columbinen levottomuus oli lisääntynyt. Tirkistäen piilostaan hän oli nähnyt tiellä kolme ratsastajaa, niiden joukossa Jack Bellloundsin. Miehet olivat nähtävästi joutuneet kiihkeään väittelyyn heidän käsivarsiensa liikkeistä ja korostavista huomautuksistaan päättäen. Sattumalta he olivat pysäyttäneet hevosensa noin viidenkymmenen metrin päähän Columbinen piilopaikasta. Bellloundsin seurassa olleet miehet olivat olleet hyvin raa'an näköisiä, ja toisella, joka nähtävästi oli johtaja, oli ollut kasvoissaan hirveä rumentava arpi.
He eivät tietystikään olleet puhuneet kovasti, joten Columbinen oli ollut pakko jännittää korviaan kuullakseen jotakin. Mutta silloin tällöin hänen korviinsa kantautunut sana ja miesten liikkeet olivat ilmaisseet hänelle heidän väittelynsä tarkoituksen ja syyn heidän läsnäoloonsa siellä. Suuri mies oli kieltäytynyt ratsastamasta kauemmaksi ja sanonut tulleensa näin etäälle aivan huomaamattaan. Hän oli vaatinut lisää karjaa kieltäytyen ivallisesti uskaltamasta mitään niin mitättömän lauman vuoksi. Hän oli ollut vihoissa Bellloundsille siitä, että tämä oli poikennut tieltä. Bellloundsilla oli ollut vähän sanomista ja senkin hän oli puhunut niin hiljaa, ettei Columbine ollut voinut kuulla hänen sanojaan. Hän oli näyttänyt välinpitämättömältä ja levottomaltakin, mutta oli vaatinut rahaa. Arpiposkisen miehen nimi oli ollut Smith. Sitten Columbine oli saanut selville hänen vihaisista ja kiivaista liikkeistään ja hänen sanoistaan "ei rahaa" ja "suurempi lauma", ettei hän ollut halukas maksamaan suostuttua hintaa, ellei Belllounds toisi hänelle suurempaa laumaa. Silloin oli Belllounds ruvennut raa'asti kiroilemaan rosvoa ja väittänyt sen olevan melkein mahdotonta. Smith oli tehnyt laajan liikkeen kädellään viitaten etelään ja tarkoittaen jotakin kauempana olevaa paikkaa. Columbine oli kuullut hänen usein mainitsevan Gore Peakin nimeä. Smithin toveri, muudan pieni mies, oli yhtynyt väittelyyn, laskeutunut satulasta ja piirrellyt sormellaan jotakin tien pehmeään multaan. Hän oli tehnyt siihen jonkinlaisen karttaluonnoksen, josta oli voitu nähdä suunta ja seudut. Vihdoin kun Belllounds oli nyökäyttänyt päätään suostumuksensa tahi ymmärtämisensä merkiksi, tämä seurueen kolmas henkilö oli jälleen noussut satulaan sanottuaan nähtävästi sanottavansa. Belllounds oli miettinyt asiaa synkän näköisenä. Hän oli taittanut oksan vieressään olevasta puusta ja naputtanut sillä kenkiään ja kannuksiaan niin, että hänen hevosensa oli hermostunut. Smith oli vilkaissut häneen salavihkaa ja puhunut ivallisesti, josta Columbine oli kuullut seuraavat sanat: "Helvettiin kanssa!"; "Mustasukkaisuudesta"; "Ei milloinkaan!"; "Bill Bellloundsin poika" ja "Varastaa karjaa", ja vetänyt samalla taskustaan suuren pukinnahkaisen kukkaron. Joko sitten iva tahi kulta tahi molemmat yhdessä olivat vihdoin voittaneet Jack Bellloundsin heikon ja horjuvan mielen, sillä hän oli kohottanut päätään paljastaen kalpeat ja pahansuovat kasvonsa ja häpeämättä ja tuntematta omantunnontuskia siepannut kukkaron, huudahtaen käheästi: "Hyvä on, te paholaiset!" ja pyöräytettyään valkoisen mustanginsa toiselle suunnalle kannustanut sen menemään ja äkkiä hävinnyt näkyvistä.
Rosvot olivat pidättäneet hevosiaan katsellen tielle. Smith oli pudistanut tummaa päätään epäilevästi ja sanonut lopulta hyvin selvästi: "En voi luottaa tuohon Bellloundsin penikkaan", johon hänen toverinsa oli vastannut: "Isäntä, emmehän me varasta karjaa, niin että mitä hittoa se meihin kuuluu!" Sitten he olivat kääntäneet hevosensa ja ratsastaneet pois näkyvistä kuulomatkan ulkopuolelle häviten lopulta metsäiselle rinteelle.
Columbine oli niin hämmästynyt, pelästynyt ja kauhistunut, että hän oli pysynyt piilopaikassaan vielä kauan aikaa, ennenkuin oli uskaltanut lähteä jatkamaan matkaansa. Sitten hän käännyttyään kotiin päin oli poikennut tieltä pysytellen metsän laidassa ja tehnyt laajan kierroksen kukkuloiden yli saapuen kartanoon vasta auringon laskiessa. Jack ei ollut tullut syömään illallistakaan. Vanhus oli näyttänyt hyvin alakuloiselta eikä nähtävästi ollut huomannutkaan Columbinen poissaoloa. Columbine oli valvonut koko yön ajatellen ja rukoillen.
Hän lopetti kertomuksensa siihen ja huohottaen liikutuksesta ja kiireestä hän katsoi kumartuneeseen Mooreen ja sitten Wadeen.
"Minun oli pakko kertoa teille tämä häpeällinen salaisuus", hän aloitti jälleen. "Ellette auta minua ja ellei jotakin tehdä, on kaiken loppu oleva hirveä!"
"Kyllä me autamme sinua, mutta miten?" Moore kysyi kohottaen kalpeita kasvojaan.
"En tiedä vielä. Tunnen vain, mitä tapahtuu, ellen estä sitä… Wilson, sinun pitää matkustaa kotiisi, ainakin lyhyeksi aikaa."
"Wils menettelisi kokonaan väärin, jos hän poistuisi White Slidesistä nyt", Wade sanoi varmasti.
"Mutta miksi? Minä pelkään, että —"
"Viis siitä nyt, tyttöseni! Syy on pätevä eikä teidän pidä pelätä mitään. Yhdyn tuumaanne, että meidän on estettävä tämä tapahtumaisillaan oleva asia."
"Ah, Ben, rakas ystäväni, meidän täytyy estää se tahi teidän on pakko!"
"Tietysti!… Samaa ajattelinkin!"
"Ben, teidän on mentävä Jackin luo ja sanottava hänelle — säikäytettävä häntä hirveästi — ettei hän jälleen uudistaisi tätä häpeällistä tekoaan."
"Tyttöseni, vannon, että voisin peloittaa Jackin suunniltaan, mutta ketäpä se hyödyttäisi?"
"Se tekisi ainakin lopun tästä mielettömyydestä… Sitten menen naimisiin hänen kanssaan estääkseni häntä toistamasta sitä."
"Collie, luuletteko voivanne estää Möly-Jackia tekemästä tyhmyyksiä menemällä naimisiin hänen kanssaan?"
"Kyllä, tiedän sen. Näin, että hän oli jo voittanut pahuutensa. Tunsin sen. Hän voitti pahan luoteensa rakkaudesta minuun. Sitten kuin hän kuuli omasta suustani, että rakastan Wilsiä, hän lankesi. Hän ei välittänyt enää mistään, hän joi, antoi kaiken mennä menojaan ja vajosi näin syvälle. Nyt hän tahtoo tuhota meidät kaikki. Ah, se näyttää aivan siltä kuin hänellä olisi sellainen mielessä, mutta voin muuttaa hänet menemällä naimisiin hänen kanssaan. Tahdon rakastaa häntä tahi ainakin teeskennellä sellaista. Kyllä minä pian saan hänet sellaiseen luuloon."
Wilson Moore, joka oli muuttunut kalmankalpeaksi, katsoi häneen leimuavin silmin.
"Collie, mitä nyt? Selitä nyt meille, Jumalan nimessä, miksi haluat häpäistä naisellisuutesi ja tuhota minut tuon raukan ja varkaan vuoksi?"
Columbine erosi Wadesta kiiruhtaen Wilsonia kohti kuin syleilläkseen häntä, mutta jokin pysähdytti hänet ja hän seisahtui Wilsonin eteen.
"Senvuoksi, että isä tappaa hänet!" hän huudahti.
"Hyvä Jumala, mitä sinä nyt puhutkaan?" Moore sanoi epäillen. "Vanha Bill varmaankin raivostuisi ja karjuisi, mutta ei koskisikaan poikaansa."
"Wils, vannon Columbinen olevan oikeassa. Et ymmärrä vielä vanhaa Billiä, mutta minä tunnen hänet", Wade sanoi heiluttaen voimakkaasti kättään.
"Wilson, kuuntelehan nyt minua äläkä ole minulle vihainen, sillä minun pitää tehdä tämä", Columbine rukoili. "Kuulin isän vannovan, että hän tappaa Jackin. Ah, en voi milloinkaan unhottaa sitä, sillä hän oli silloin niin hirveä. Hän sanoi, että jos hän joskus saa selville sen, että Jack varastaa häneltä karjaa kuin tavallinen rosvo myydäkseen eläimet kullasta, jotta voisi tyydyttää peli- ja juomahimonsa, hän tappaa hänet!… Tämä on niin totta kuin kohtalo… Ajattele, kuinka hirveätä se olisi minulle senvuoksi, että olen tässä asiassa syyllisin. Rakastuin sinuun, Wilson Moore. Muussa tapauksessa olisin voinut pelastaa Jackin jo.
"En ajattele tässä kuitenkaan itseäni. Isä on rakastanut minua ja ollut minulle kuin oikea isä, vaikka hän ei todellisuudessa olekaan, jonka sinäkin tiedät. Ah, kunpa minulla olisikin oikea isä!… En aio tehdä sitä velvollisuudesta enkä senvuoksi, että rakastan häntä, vaan hänen sielunsa vuoksi. Tämä erinomainen, jalo vanhus, joka on ollut niin hyvä kaikille ja jolla on ollut vain yksi vika, nimittäin tuo hänen rakkautensa poikaansa — pitääkö meidän antaa hänen joutua sokeaan ja hillittömään raivoon senvuoksi, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan turmioon joutuneen pojan tähden, ja voimmeko sallia tapahtuvan, että hän tappaa henkilön, joka on hänen omaa lihaansa ja vertansa?… Sellainenhan olisi suora murha, joka tuomitsisi isän sielun iankaikkiseen kadotukseen. Ei, en voi sallia sitä mitenkään!"
"Collie, oletko ajatellut omaa sieluasikin?" Moore kuiskasi suoristautuen kuin tukahduttaakseen värisevän huokauksen.
"Sen ei ole väliä!"
"Collie, Collie!" Moore änkytti voimatta jatkaa.
Silloin Wadesta tuntui, että he molemmat sivuuttivat hänen osansa tähän onnettomuuteen, vaikka he turvautuivatkin häneen, kuten ennenkin, saadakseen voimaa ja ohjausta. Se palautti lämpimän veren takaisin Waden kylmään sydämeen suoden hänelle täydellisen korvauksen. Kuinka kiihkeästi ja leppymättömästi hänen mielensä käsittikään tämän pulman!
"Collie, en jätä teitä milloinkaan pulaan", hän sanoi ystävällisesti täyteläisellä ja syvällä äänellään. "Jos Jackia voidaan peloittaa niin, että hän luopuu tästä hurjasta ratsastuksestaan helvettiä kohti, silloin teen sen, mutta en mene takuuseen hänen puolestaan senkään vertaa. Vannon teille kuitenkin, ettei vanhan Bellloundsin tarvitse milloinkaan tahrata käsiään poikansa verellä!"
"Ah, Ben, Ben!" Columbine huudahti kiihkeästi kiitollisena. "Lupaan rakastaa teitä ja siunata teitä koko ikäni."
"Olkaa nyt vaiti, tyttöseni, sillä en ole ollenkaan siunauksen
arvoinen… Ja nyt pitää teidän noudattaa ehdottomasti neuvojani.
Menkää kotiin ja luvatkaa mennä naimisiin Jackin kanssa elokuussa.
Määrätkää hääpäiväksenne elokuun kolmastoista."
"Mutta siihenhän on vielä niin pitkälti aikaa. Miksi siirtäisimme sen niin kauaksi? Eikö olisi parempi ja turvallisempi, että se päätettäisiin nyt heti ikuisiksi ajoiksi?"
"Sitä ei voida sanoa, mutta mielipiteeni on ainakin sellainen."
"Miksi sitten elokuun kolmastoista?" Columbine kysyi tullen omituisesti uteliaaksi. "Niin onneton päivänmäärä!"
"Se sattui vain juolahtamaan mieleeni", Wade vastasi hiljaa kuin muistellen jotakin. "Menin naimisiin elokuun kolmantenatoista päivänä yksikolmatta vuotta sitten… ja, Collie, vaimoni oli hieman teidän näköisenne. Eikö se tunnukin ihmeelliseltä nyt? Maailma on niin pieni ja hän on ollut kuolleena jo kahdeksantoista vuotta."
"Ben, en ole milloinkaan osannut uneksiakaan, että tekin olette ollut naimisissa", Columbine sanoi hellästi laskien kätensä hänen olkapäilleen. "Teidän pitää kertoa hänestä minulle joskus… Mutta nyt, jos haluatte aikaa ja luulette sen olevan parasta, en mene Jackin kanssa naimisiin ennen elokuun kolmattatoista."
"Sellainen järjestely suo minulle aikaa", Wade vastasi. "Jackin on mielestäni parannettava tapansa, ennenkuin menette vihille. Jos kaikki puheenne ovat tosia, niin miksi emme voisi muuttaa häntä. Lupauksenne vaikuttaa enimmän… Se on siis päätetty?"
"Kyllä, rakkaat ystäväni", tyttö änkytti ääni väristen, ollen melkein vaipumaisillaan kokoon nyt kun tämä koetus oli ohi.
Wilson Moore katsoa tuijotti ovesta kauas harmaille rinteille.
"Tuntuu omituiselta, miten asiat voivat kääntyä", hän sanoi haaveillen. "Elokuun kolmastoista!… Se on melkein niihin aikoihin, jolloin columbinet alkavat kukkia vuorilla ja se aika on aina ollut mielessäni, kun —"
Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa ja hänen haaveileva muminansa muuttui kiihkeäksi puheeksi hänen sanoessaan: "Mutta tarkoitan sitä vieläkin! Kuolen, ennenkuin luovun toivostani."
XVI.
Katsellessaan Columbinen ratsastusta rinnettä pitkin kotiin Wade ajatteli niin kiinteästi, ettei hänen useinkaan ennen ollut tarvinnut vaivata aivojaan niin kovasti. Hänestä ei tuntunut ollenkaan tarpeelliselta ilmoittaa Wilsonille kaikkia niitä syvempiä ja erikoisempia vaikutteita, joiden mukaan hän oli alkanut työskennellä. Hän ei tahtonut millään muotoa järkyttää sen enempää paimenta, joka muutenkin oli epäluuloinen. Columbine oli taasen turvassa jonkun aikaa. Wade oli turvannut hänet kohtalokkuutta vastaan eikä Wade kaivannut nyt muuta kuin aikaa. Sellainen mahdollisuus, että Columbine todellakin menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, ei juolahtanutkaan hänen mieleensä. Mooreen nähden tuntui tämä nykyinen tilanne kuitenkin hyvin kriitilliseltä. Mitä hän kertoisi hänelle ja mitä jättäisi kertomatta?
"Poikaseni, tulehan tänne", hän huusi paimenelle.
"Toveri, tämä näyttää pahalta", Moore sanoi änkyttäen.
Wade katsoi hänen surullisiin kasvoihinsa ja kirosi partaansa.
"Rohkaise mielesi, sillä asiat eivät ole milloinkaan niin huonosti kuin miltä ne näyttävät. Tiedämme kaikissa tapauksissa nyt, mitä meidän pitää odottaa ja siinä onkin tarpeeksi."
Moore pudisti päätään. "Ettekö voinut huomata, miten teräskova Columbine oli?… Mutta ajattelen kuin tekin, Wade. Otaksuitte saadessanne Collien lykkäämään avioliiton tuonnemmaksi voittavanne aikaa. Pelaatte aikaa vastaan ja vannotte, että Möly-Jack tekee vielä jonkun tyhmyyden, joka tuhoo hänet. Ette aio luopua taistelustanne."
"Möly-Jack on jo kiinnittänyt nuoran oksaan ja on jo pistämäisillään päänsä silmukkaan", Wade vastasi.
"Joutavia!… Teette minut hulluksi", Moore huudahti kiihkeästi. "Kuinka voittekaan? Missä on nyt kaikki tuo rakkautenne, jota näytitte tuntevan minua kohtaan? Hoiditte minua, pelastitte jalkani ja elämäni, mutta nyt puhutte tuosta pölkkypäästä, tuosta vanhuksen hemmoitellusta lemmikistä, tuosta kirotusta roistosta kuin luulisitte hänen tuhoavan itsensä. Sellainen onni ja sellaiset toiveet ovat mahdottomat. Asiat muuttuvat päivä päivältä yhä pahemmiksi, mutta kuta pahemmiksi ne muuttuvat, sitä kummallisemmin käyttäydytte. Siinä ei ole mitään järkeä ja ne ovat paljaita haaveita. Wade, en haluaisi sanoa sitä, mutta minusta tuntuu joskus, kuin ette olisi aivan täysijärkinen."
"Wils, eikö se tunnu sinustakin kummalliselta, että minun on pakko myöntää se", Wade vastasi.
"Häh!" Moorea värisytti kovasti, kun hän laski kätensä hellästi ja anteeksipyytävästi ystävänsä olalle. "Suokaa minulle anteeksi, toveri! — Minähän tässä hullu olen… Mutta sydämeni on särkynyt."
"Sinä vain luulet niin", Wade vastasi urhoollisesti. "Ihmisen sydän ei voi särkyä yhdessä päivässä. Tiedän sen… Eikä missään ole niin paljon perää kuin siinä, että Möly-Jack vielä hirttää itsensä."
Moore kohotti päänsä äkkiä perääntyen kauemmaksi ystävästään kuin oli tarpeen katsoakseen häntä silmiin. Wade tunsi hänen silmiensä pistävän voiman.
"Wade, mitä tarkoitattekaan?"
"Collie kertoi meille muutamia mielenkiintoisia uutisia Jackista. Mutta hän ei tiennyt niin paljon kuin minä. Jack Belllounds on virittänyt viekkaan ja pirullisen ansan voidakseen todistaa sinut syylliseksi isänsä karjan varkauteen."
"Miten mieletöntä!" Moore huudahti kalpein huulin.
"En olisi milloinkaan uskonut hänen päässään olevan niin paljon järkeä, että hän voi tehdä sellaisen suunnitelman", Wade jatkoi. "Kuuntelehan nyt. Muutamia viikkoja sitten Möly-Jack huomautti kaikkien miesten ja isänsä kuullen, että uudisasukkaat varastavat karjaa. Hän huomautti noin vain ylimalkaisesti, kenenkään voimatta aavistaa hänen kirottua viekkauttaan. Erosin samana iltana Bellloundsin työstä voidakseni tehokkaammin vakoilla poikaa. Olen tehnyt sitä useinkin pitkän elämäni kuluessa, mutta en ole milloinkaan yhyttänyt viekkaampaa heittiötä, kuin Möly-Jackin. Kertoakseni lyhyesti, hän hankki itselleen valkoisen mustangin, joka on aivan Spottien näköinen. Hän mittasi hevosesi vasemman etujalan jäljet, tuon vikaantuneen kavion, jonka tiedät, ja takoi sitten samanlaisen kengän kuin Spottiellakin on. Sitten hän on laittanut jonkunlaisen vehkeen, jonka pää muistuttaa suuresti kainalosauvasi päätä. Niitä hän kuljettaa mukanaan. Näin hänen ratsastavan laitumen poikki hävittääkseen jälkensä, kiipeävän salviakukkuloille samasta syystä ja lopuksi piiloutuvan tuohon haavikkoon, joka on käyttämäsi tien vieressä. Siellä, voit lyödä siitä vaikka vetoakin, hän vaihtoi hevosensa vasemman jalan kengän. Sitten hän poikkesi tielle saadakseen jäljet näkymään lyhyellä matkalla, mutta koetti piilottaa ne jälleen päästyään kauemmaksi. Hän varasti isänsä karjaa ja ajoi eläimet noille ruohoisille pengermille, joilta sinä tahi minä emme olisi voineet löytää hänen jälkiänsä vielä seuraavanakaan päivänä. Mutta päästyään huipulle ja huomattuaan sen sopivammaksi hän jätti muutamia jälkiä ja erään lähteen reunalla hän laskeutui satulasta astuen vain toiselle jalalle ja tehden samanlaisia pieniä merkkejä maahan kuin sinäkin kainalosauvallasi. Kauempana metsässä on tupa, jossa hän aina kohtaa toverinsa. Sen edustalle hän muodosti samanlaisia hevosen ja kainalosauvan jälkiä… Yksinkertaista kuin a, b, c, Wils, kun sen vain ymmärrät. Mutta sanon sinulle suoraan, että ellen olisi ruvennut epäilemään Möly-Jackia, tämä hänen kepposensa olisi todistanut sinut rosvoksi."
"Vieköön hänet piru!" paimen sähisi hämmästyen suunnattomasti ja raivostuen.
"Veit sanat suustani."
"Vannoin Collielle, etten milloinkaan tapa häntä."
"Niin teit, poikani, ja sinun on pidettäväkin valasi. Pakotan sinut siihen. Sinä et saa olla luottamatta Collieen etkä luultavasti tahdokaan tahrata käsiäsi Jackin verellä."
"En, en mitenkään!" Moore vastasi kiihkeästi. "Sellainen on tietysti mahdotonta enkä sitäpaitsi tahdokaan. Mutta, hyvä Jumala, miten suloista olisikaan kiskoa valehteleva kieli hänen suustaan ja —"
"Niin olisikin, mutta älkäämme pukuko nyt siitä", Wade keskeytti vakavasti. "Ymmärrät kai nyt, miten hän on hirttämäisillään itsensä?"
"En, toveri. Emme voi kertoa sitä kenellekään sen paremmin kuin
Colliekaan omia tietojaan."
"Poikaseni, olet vielä kokematon jouduttuasi tekemisiin ovelien miesten kanssa. Et ymmärrä heidän päävaikutteitaan. Möly-Jack ei ainoastaan varasta isältään ja valmista kirottua ansaa sinulle, vaan hän pettää rosvojakin, joille hän myy karjan. Hän panee heidänkin päänsä vaaraan. Hän on löytävinään jälkesi todistaakseen, että olet ollut tekemisissä heidän kanssaan. Hän ei varmastikaan jätä heitä pois pelistä ja hän suunnittelee, että he voivat paeta poistumalla koko seudulta tahi tappamalla toisensa tahi jotenkin muuten. Jackissa on suurenmoista juuri se, että hän tulee syyttämään sinua varkaudesta ja usuttaa isänsä sinun jäljillesi. No niin, samalla hän panee noiden muidenkin varkaitten hengen vaaraan. Tunnen nimittäin sattumalta tuon arpiposki Smithin. Olemme tavanneet ennenkin toisemme. Nyt ymmärrämme seuraavan helposti Collien kuulemista Smithin sanoista, ettei hän luota Möly-Jackiin. Siis tämän Jack Bellloundsin suunnitelman rinnalla toimii hänelle tuntemattomia voimia, joiden toimintaa hän ei voi seurata ja jotka varmasti tuhoavat hänet vihdoin."
"Ymmärrän sen nyt! Taivas varjelkoon, Wade, muu ei näytä olevan mahdollistakaan!… Mutta jos otaksumme hänen onnistuvan, niin miten silloin? Miten silloin Collien käy?"
"Poikaseni, en ole päässyt vielä niin pitkälle mietelmissäni", Wade vastasi.
"Mutta minun vuokseni — ajatelkaahan nyt. Jos Möly-Jack onnistuu suunnitelmissaan, ellei hän tuhoakaan itseään tyhmyyksissään, vihoissaan tahi juomingeissa, niin miten Collien silloin käy?"
Wade ei voinut vastata hänen luonnolliseen ja välttämättömään kysymykseensä senvuoksi, ettei hän ollut voinut sellaista ajatellakaan.
"Sen aiheuttama paha nähdään sitten kuin sekin päivä koittaa", hän vain sanoi.
"Wade, olette sanonut samaa ennenkin ja silloin se auttoi minua, mutta nyt eivät minulle riitäkään muutamat sanat raamatusta. Luottamukseni horjuu. Minä… Ah, koetin rukoillakin, koska Collie kertoi minulle rukoilleensa, mutta auttavatko rukoukset? Olemme nyt tekemisissä itsepäisen ja rautatahtoisen vanhuksen kanssa, joka ihailee poikaansa, ja mielettömän pojan kanssa, itsekkään, roistomaisen ja pahan, joka ei välitä mistään. Ja lopuksi, olemme joutuneet tekemisiin sellaisen jalon ja suurisieluisen tytön kanssa, joka tahtoo uhrata itsensä ja koko elämänsä maksaakseen velkansa. Jos hän olisi todellakin Bill Bellloundsin tytär, hän ei milloinkaan menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, jos tietysti otaksumme, ettei Jack ole Bill Bellloundsin poika… Tiedättekö, että hän kuolee, jos hän menee naimisiin Jackin kanssa?"
"Tiedän", Wade vastasi taivuttaen päänsä kumaraan. Moore vain lisäsi hänen synkkiä aavistuksiaan. Hän ei halunnut näyttää tätä tunnetta eikä paimenen rukoilemisen häneen tekemää vaikutusta.
"Vai myönnätte tekin sen! Sanokaa, miten luulette Collien käyvän?"
"Jos hän menee naimisiin hänen kanssaan, hän kuolee, luullakseni", Wade vastasi.
Silloin Wilson hyökkäsi ystävänsä kimppuun vääntäen hänet vihaisesti suoraksi.
"Piru teidät vieköön, Wade! Ette ole rehellinen minua kohtaan, vaan salaatte minulta jotakin!" hän huudahti käheästi.
"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki."
"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie kuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin tunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te olette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin hihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua. Toisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne vuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen, että minun pitää luottaa teihin… Wade, ette voi olla aina erehtymätönkään."
"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti mielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä asiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan. Sinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi. Minä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä enempää?"
"Emme, Wade, emme todellakaan", Moore vastasi vakavasti.
"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka ne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet."
Moore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea Waden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen rohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.
Waden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack Belllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti täyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään kuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja oli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja säilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä laaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin Kremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen oli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa oli ajamassa vain muutamia paimenia.
Wadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön aikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei kukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds kykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi tuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun koittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset Wilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi pöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.
Odottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla kun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään tapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa syyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.
Sattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten kanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja väsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.
Lem Billings näytti tavattoman kiihtyneeltä.
"Tuo mies on varmasti hänen näköisensä… ja hän siellä näkyy olevankin. Mikähän nyt on kysymyksessä?"
Paimenet katsoivat uteliaina toisiinsa kääntyen sitten Waden puoleen.
"Bent, mitä tästä ajattelette?" Lem kysyi viitaten kädellään hevosiin päin. "Möly-Jack ratsastaa tänne sheriffi Burleyn kanssa."
Kartanonomistaja Belllounds, joka sattui olemaan kuistissa, tervehti vieraita, jotka menivät hänen mukanaan huoneeseen.
"Pojat, tätä olen juuri odottanutkin", Wade vastasi.
"Aivan niin, meilläkin on omat mielipiteemme. Ja jos mielipiteeni ovat oikeat, kuulemme piakkoin, koira vieköön kummia", Lem sanoi.
He vaikenivat kaikki hetkiseksi miettien tätä kummallista tapahtumaa ja tarkastellen taloa. Vähän ajan kuluttua vanha Bill Belllounds tuli kuistiin ja kävellen kartanolle hän katseli ympärilleen kuin etsien jotakin. Sitten hän huomasi paimenien pienen joukon.
"Hei siellä!" hän huusi. "Jonkun teistä on ratsastettava hakemaan Wils
Moore tänne!"
"Hyvä on isäntä!" Lem huusi vastaukseksi nousten ja vetäisten vyötään.
Belllounds poistui pää painuksissa kuin hän olisi ollut huolissaan jostakin.
"Wade, tahdot varmaankin mennä hakemaan Wilsiä?" Lem kysyi.
"Se on aivan yhdentekevää minulle, mutta mieluummin olisin menemättä",
Wade vastasi.
"Hitto vieköön, en moiti sinua ollenkaan. Pojat, nyt on piru irti, sillä Burley haluaa tavata Wilsiä."
"No, vaikka olisikin", Montana sanoi, "voit lyödä vetoakin siitä, ettei Wils pakene. Tahtoisin mielelläni nähdä, miten hän suhtautuu noihin miehiin. Burley on hyvin rehellinen eikä hän ole mikään houkkiokaan."
"No se on niin selvää kuin nenäsikin, Montana, ja se on kieltämättä tarpeeksi suuri", Lem vastasi ja hänen silmänsä leimahtivat tuimasti. "Möly-Jack on mölynnyt tarpeeksi ja hän on sotkenut Wilsinkin johonkin asiaan, johon sheriffinkin on pakko sekaantua. Minä käyn hakemassa Wilsin tänne." Ja mumisten itsekseen paimen meni hakemaan hevostaan.
Wade nousi harkitusti ja miettiväisesti aikoen poistua.
"Kuulkaahan, Bent, ette suinkaan aio poistua näkemättä tätä?" Montana kysyi hämmästyneenä.
"Kyliä minä aion olla läsnä", Wade vastasi kävellen pois saadakseen olla hetkisen yksinään. Hän tahtoi ajatella tätä Jack Bellloundsin hämmästyttävää tekoa. Wade oli aivan ymmällä. Hän oli odottanut, että Jack syyttäisi Moorea ja esittäisi kokoamansa todisteet, mutta hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitellakaan, että Jack olisi niin rohkea, että hän veisi asiat näin pitkälle. Sheriffi Burley oli hyvin kokenut mies, terävä, käytännöllinen ja ovela. Hän kuului myös noiden lukemattomien miesten joukkoon, joiden kanssa Wade oli tullut tekemisiin ennen vanhaan. Wade oli luullut Jackin tyytyvän siihen, että hän voi syyttää Moorea isänsä kuullen ja siten piilottaa jälkensä. Mitä vanha Belllounds sitten olisi ajatellutkaan muutamien nautojen menetyksestä, hän ei milloinkaan olisi ahdistanut ja antanut vangita paimenta, joka oli palvellut häntä niin uskollisesti kauan aikaa. Burley sattui kuitenkin olemaan sheriffi, ja vieläpä hyvin omantunnontarkka sellainen. Hän kuului olevan hyvin vihainen erittäinkin rosvoille.
Tämä vaikeutti tilannetta. Mitähän Jack Belllounds vaatisikaan? Kuinka Columbine suhtautuisi tähän salajuoneen Wilson Mooren kunniaa ja vapautta vastaan? Mitähän Moore tekee kuultuaan sen? Wade tunnusti olevansa voimaton ratkaisemaan näitä kysymyksiä, joihin tuntui yhtyvän sekin vaativa ja uhkaava, miten hänen itsensä piti suhtautua tähän. Siihenkään ei voitu vastata, koska muudan tuleva tapaus, jota hän ei voinut valvoa ja joka päättäisi asiat, salasi sen. Wade tuli pahoilleen, mutta hän tunsi vielä vaistomaisesti taistelevansa sisäistä uhkaavaa synkkyyttä vastaan, joka oli hänen varjonsa kaltainen.
Hän odotti tien vieressä saadakseen puhutella Billingsiä ja Moorea heidän tullessaan taloon, ja hänen hämmästyksekseen he ilmestyivätkin näkyviin nopeammin kuin oli syytä odottaa heitä. Wade tuli pajukosta kohottaen kätensä. Hän ei huomannut mitään tavatonta Mooren kasvoissa.
"Wils, menettelemme viisaasti, jos keskustelemme hieman tästä", Wade sanoi.
"Mistä sitten?" paimen kysyi tiukasti.
"Vanhan Billin viestistä ja siitä, että sheriffi Burley on täällä."
"Emme puhu mitään, ennenkuin näemme, mikä heillä on mielessä. Toveri, muistatte kai tuon muutamia päiviä sitten tekemämme välipuheen?"
"Varmasti, mutta olen hieman huolissani ja ehkä —"
"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Tulkaa vain mukaan", Moore keskeytti. "Haluaisin teidät sinne ja, Lem, tuo sinä pojat mukanasi."