"Kyllä, ja jos olet avun tarpeessa, annamme sitä kernaasti."
Kun he saapuivat pihalle, Lem kääntyi aitauksille päin ja Wade käveli
Mooren hevosen vieressä rakennusta kohti.
Belllounds tuli ovelle kuultuaan kavioiden kapseen.
"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni", hän sanoi töykeästi.
"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä pihalla, mitä teillä on minulle sanomista", paimen sanoi tyynesti.
Karjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja voimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.
"Tulkaa tänne ulos, miehet!" hän huusi ovelta.
Äänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan tulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin pukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine silmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran näköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti liivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla oikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän kantoi paperikääröä.
Wade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli odottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja iloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.
"No mitä nyt, hitto soikoon!" Burley huudahti kumartuen äkkiä voidakseen tarkemmin katsella Wadea.
"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota niin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.
"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!" sheriffi huudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti. Hänen kasvonsa värähtelivät. "Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan saadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut ollenkaan!… Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö siinä todellakin olet?"
"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi", Wade vastasi.
"Tervehdi Bridgesiä ja Lindsayta", Burley sanoi tarkoittaen tovereitaan. "Karjanomistajia suuren järven rannoilta… Pojat, olette kuulleet minun puhuvan hänestä. Wade ja minä olimme molemmat tuossa taistelussa ennen muinoin Blairin maatilalla Gunnisonissa. Ja minulla on pätevät syyt olla unhottamatta häntä. Wade, millaisissa asioissa sinä nyt täällä liikut?"
"Tulin tänne viime syksynä, Jim, ja olen sen jälkeen metsästellyt petoja Bellloundsllle. Olen puhdistanut kartanon maat niistä melkein kokonaan. Poistuttuani Bellloundsin palveluksesta olen asunut tämän nuoren ystäväni, Wils Mooren, luona ja pitänyt silmällä laitumilla liikkuvaa karjaa."
Burley oli selin Bellloundsiin ja hänen poikaansa, joten heidän oli mahdoton huomata sitä omituista pientä välähdystä hänen silmissään hänen katsoessaan tiukasti Wadeen ja sitten Mooreen.
"Wils Moore, mitä kuuluu? Muistan teidät, vaikka en ole täällä viime vuosien kuluessa usein käynytkään."
Paimen vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta lyhyesti.
Belllounds kakisti kurkkuaan tullen lähemmäksi. Hänen käytöksestään voitiin huomata, että hänellä oli ikävä asia toimitettavana.
"Moore, lähetin hakemaan sinua muutaman vakavan asian vuoksi, Olen pahoillani, että minun on pakko sanoa se."
"No, tässä minä nyt olen. Mitä se koskee?" paimen vastasi katsoen vanhusta suoraan silmiin kirkkain pähkinänkarvaisin tulisin silmin.
"Jack on White Slidesin työnjohtaja ja nyt hän syyttää sinua."
"Tulkoon hän esille lausumaan syytöksensä minulle", Moore tiuskaisi.
Jack Belllounds tuli lähemmäksi kädet taskuissa, hillittynä ja hieman huojuen, ja hänen kalpeista kasvoistaan ja röyhkeästä katseestaan voitiin nähdä, miten vakava tilanne oli ja kuinka kokonaan hän luuli olevansa sen herra.
Wade katseli tätä kilpailijoiden ja vihamiesten kohtausta tarkkaavaisuudella, jota voimakkaasti kiihoitti Burleyn heihin kiinnittämä läpitunkeva tarkka tutkimus. Jack viivytteli katsoen tiukasti Mooren jännittyneihin kasvoihin. Wade huomasi Jackin vapisevan ja silmien leimuavan niin, että Jack vain vaivoin voi hillitä riemunsa ja kostonhimonsa. Hän ei näyttänyt olevan vielä laisinkaan peloissaan.
"No, Möly-Jack, millainen on syytöksesi?" Moore kysyi kärsimättömästi.
Tämä vanha nimitys, jonka paimen heitti hänelle vasten naamaa kainostelematta, näytti sattuvan kipeästi ja kannustavan häntä. Mutta hän hillitsi itsensä, samalla kun hän salavihkaa tarkasti, oliko Moorella ase mukanaan. Paimen oli aseeton.
"Syytän sinua isäni karjan varastamisesta", Jack sanoi hiljaa käheästi.
Sanottuaan sen hän nieleskeli tyhjää pitkän aikaa.
Moore kalpeni hirveästi. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti äkkiä, mutta tämä ilme katosi niistä hetkisen kuluttua.
Muutamat paikalle tulleet paimenet liikahtelivat hermostuneesti. Lem Billings painoi päänsä kumaraan mumisten itsekseen ja Montana Jim näytti jäätyvän paikoilleen.
Mooren tummat silmät, ivalliset ja läpitunkevat, eivät siirtyneet hetkeksikään Jackin kasvoista. Tuntui siltä kuin ei paimen voisi puhua enää milloinkaan.
"Sinä sanot minua varkaaksi, sinä!" hän huudahti vihdoin.
"Kyllä!" Belllounds vastasi kovasti.
"Syytät siis minua tämän sheriffin ja isäsi kuullen, että olen varastanut karjaa?"
"Niin!"
"Syytät siis minua tämänkin miehen kuullen, joka pelasti henkeni ja joka tuntee minut, tämän Hell-Bent Wadenkin läsnäollessa?" Moore kysyi viitaten metsästäjään.
Waden nimen mainitseminen noin kiihkeällä ja ihmettelevällä äänellä ei ollut vaikuttamatta Jack Bellloundsiin.
"Mitä helvettiä minä tuosta Wadesta välitän?" hän karjaisi entiseen kärsimättömään tapaansa. "Niin, syytän sinua! Olet varas ja rosvo!… Ja mitä tuohon sinun erinomaiseen Hell-Bent Wadeesi tulee, niin —"
Burleyn äkkinäinen ja ratkaiseva väliintulo keskeytti hänet.
"Kuulkaahan, nuorimies, sallin teidän luonnolliset tunteenne", hän sanoi kuivasti, "mutta neuvon teitä hillitsemään kielenne. En tunne herra Moorea tarkemmin, mutta tunnen Waden sitä paremmin. Ymmärrättekö?… Jos teillä siis on sanottavana vielä jotakin muutakin Moorelle, niin tehkää se äkkiä."
"Olen sanonut sanottavani", Belllounds vastasi pahantuulisesti.
"Millaisilla perusteilla syytät minua?" Moore kysyi.
"Seurasin jälkiäsi ja minulla on todisteet hallussani."
Burley meni kuistiin ja laski varovaisesti kainalossaan olevan kääryn lattialle.
"Moore, laskeutukaa satulasta", hän sanoi. Sitten kuin paimen oli tehnyt sen ja nilkuttanut syrjemmäksi, sheriffi jatkoi: "Tälläkö hevosella enimmäkseen ratsastatte?"
"Minulla ei olekaan muuta."
Burley istuutui portaille ja avattuaan huolellisesti käärön hän otti siitä esille muutamia kovia keltaisia multakokkareita. Pienemmissä oleva ympyrä pisteineen näkyi hyvin selvästi. Suuremmissa oli vaillinainen, mutta kuitenkin selvästi huomattava omituisen muotoisen hevosenkengän melkein kolmion muotoinen jälki. Sheriffi laski nämä palaset maahan. Sitten hän otti Mooren kainalosauvan, jota Moore säilytti satulasta riippuvassa tupessa kuin pyssyä, ja vedettyään sen tupesta hän huolellisesti tutki sen pyöreää päätä, koettaen sitä lopulta noihin kuivuneissa multakokkareissa oleviin ympyröihin. Ne sopivat täydellisesti toisiinsa. Paimenet kumartuivat lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin ja Billings pudisti päätään. Vanha Bellloundskin seurasi toimitusta tarkkaavaisesti. Tehtyään sen Burley tarttui Mooren hevosen vasempaan etujalkaan nostaen sen kavion näkyviin. Valkoinen mustangi ei nähtävästi pitänyt tästä, mutta mukaantui siihen sittenkin. Kavioon kiinnitetty kenkä oli melkein kolmion muotoinen. Kun Burley sovitti suuremman multakokkareen jalkineen kavioon, täytyi jokaisen empimättä uskoa, että tuo kokkareessa näkyvä jälki oli kolmionmuotoisen teräskengän tekemä.
Burley laski kavion irti heittäen kokkareen kädestään. Toisetkin miehet suoristautuivat hitaasti ja muutamat heistä hengittivät kovasti.
"Moore, luuletteko noita jälkiä omiksenne?" sheriffi kysyi.
"Kyllä ne ovat sen näköisiä", paimen vastasi.
"Ne ovat varmasti teidän!"
"En voi sitä kieltääkään."
"Otin nuo kokkareet Gore Peakin juurella olevan lähteen reunalta. Seurasimme Bellloundsilta varastetun karjan jälkiä harjun yli Elgeriaan vievälle tielle saakka. Bridges ja Lindsay ovat ostelleet karjaa viime aikoina muutamilta oudoilta miehiltä, jotka eivät olleet ilmoittaneet, missä heidän maatilansa sijaitsevat. Miehet olivat vain väittäneet ostavansa ja myyvänsä karjaa. Vannon, että muut Gore Peakillä näkemämme hevosten jäljet ovat niiden miesten hevosten tekemiä, jotka olivat ajaneet Bellloundsin karjan sinne… Onko teillä vielä jotakin muuta sanottavaa?"
"Ei. Ei täällä", Moore vastasi tyynesti.
"Silloin vangitsen teidät viedäkseni teidät Kremmliniin kuulustelua varten."
"Hyvä on. Minä tulen."
Vanha Belllounds näytti olevan hyvin järkytetty. Hänen poskensa olivat punaiset ja hänen silmänsä leimusivat.
"Wils, olet kohdellut minua sikamaisesti!" hän sanoi vihaisesti. "Olen aina luullut sinua rehelliseksi mieheksi… Tunnusta nyt suoraan koko kirottu juttu, jos haluat suopeata kohtelua minulta. Olit varmaankin mieletön tahi juovuksissa silloin kun teit tämän konnantyön. Sano nyt se meille suoraan."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa", Moore vastasi.
"Käyttäydyt omituisesti ollaksesi paimen, joka ennen on ollut valmis tappelemaan pienimmästäkin syystä. Tunnusta nyt vain koko asia, niin annan sinulle anteeksi… En ole unhottanut sitä, että sinua on kohdeltu huonosti täällä White Slidesissä. Minäkin olen kerran ollut nuori ja kuumaverinen."
Karjanomistajan vihainen ja liikuttava puhe kiihoitti paimenta ja oli melkein tehdä lopun hänen luonnottomasta ja tavallaan röyhkeästä käytöksestään. Näytti jo melkein siltä, kuin hän ei enää voisi hillitä itseään, ja hänen vapisevat huulensa näyttivät kätkevän taakseen surua, pelkoa ja vihaa. Hänen Bellloundsiin luoma katseensa oli todellakin omituinen ollakseen sellaisen paimenen, jonka luultiin varastaneen entisen isäntänsä karjaa. Mitä hän sitten olisi vastannutkaan, jäi se tekemättä Columbinen ilmestyessä äkkiä paikalle.
"Isä, kuulin sanasi!" hän huudahti tullessaan heidän luokseen peloissaan ja suurin silmin. "Mitä on Wilson Moore tehnyt sellaista, jonka tahdot antaa hänelle anteeksi?"
"Collie, mene takaisin huoneeseesi", Belllounds määräsi.
"En mene, sillä tässä on jotakin nurinkurista", hän sanoi pelästyen yhä enemmän katsoessaan miehestä mieheen. "Ah, sheriffi Burley, oletteko tekin täällä?" hän huohotti.
"Olen, neiti, ja jos nuori Moore on ystävänne, olen pahoillani tulostani", Burley vastasi.
Tytön ilmestyminen paikalle vaikutti Wadeenkin omituisesti ja lumoavasti. Herkkä, teräväpäinen, jännitetty ja kalpeneva tyttö alkoi vähitellen vaistomaisesti käsittää, mistä tässä oli kysymys, jolloin hänen tummenevat silmänsä alkoivat leimuta.
"Ystävänikö? Hän oli vielä enemmänkin muutamia päiviä sitten… Mitä hän on tehnyt? Miksi olette täällä?"
"Neiti, olen tullut vangitsemaan hänet."
"Ah!… Mutta miksi?"
"Koska hän on varastanut isänne karjaa."
Columbine aivan mykistyi hetkiseksi, mutta sitten hän tiukkaisi: "Tässä on varmaankin tapahtunut joku hirmuinen erehdys!"
"Neiti Columbine, toivon sydämestäni samaa", Burley vastasi hyvin hämmästyneenä ja pahoillaan. Kuten useimmat hänen laisensa miehet, ei hänkään voinut olla paha naiselle. "Mutta asia näyttää hyvin tukalalta Moorelle… Katsokaahan näitä hänen hevosensa jälkiä — vasemman etujalan, jonka kenkä on tuollainen kolmion muotoinen. Se on hänen hevosensa ja hän tunnustaa sen. Ja katsokaahan näitäkin pieniä ympyröitä pisteineen… Löysin nämä merkit Gore Peakilta varastetun karjan jälkien joukosta. Muita jälkiä en huomannut, neiti Columbine."
"Kuka vei teidät noille jäljille?" hän kysyi tiukasti.
"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni tuodakseen minut tänne."
"Jack! Jack Bellloundsko?" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja hurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin repiäkseen tämän kappaleiksi. "Sinä siis veit sheriffin noille jäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!"
"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin", Jack vastasi käheästi.
"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!… Mutta sinä olet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä paholainen, sinä —" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti vapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. "Ah, hyvä Jumala!… Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!"… Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän kokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson Moorea kohti.
"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack
Bellloundsille ja minulle?"
Moore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen sieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja kaunopuheinen.
"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni…
Isäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta."
"Sinä valehtelet", Columbine kuiskasi. "Ja minä sanon heille, miksi sen teet."
Moore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin olisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti tuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea ja nykäisi häntä.
Tällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi muutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut häpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä sen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.
"Collie", Wade sanoi sellaisella äänellä, jonka hän tiesi vaikuttavan omituisesti tyttöön, tarttuen samalla hänen ojennettuun käteensä, "ei enempää! Tämä on miesten asia, johon naisten ei sovi sekaantua, ei ainakaan tässä. Tämä on Wilsin ja samalla minunkin asiani. Olen hänen ystävänsä. Olipa hänen huolensa ja rikoksensa millainen tahansa, otan ne hartioilleni. Silloin ne muuttuvat sellaisiksi, kuin ei niitä olisikaan."
Vaikeroiden ja väännellen käsiään Columbine horjui sisällisen taistelun voimasta.
"Olen aivan, aivan hullu tahi sitten näen unta. Ah, Ben!" hän huudahti.
"Koettakaa rohkaista mielenne, Collie. Tämä on kyllä kovaa. Vaikea on uskoa sitä Wilsistä, joka on ollut ystävänne ja leikkitoverinne niin monta vuotta. Kyllä me kaikki ymmärrämme sen, Collie. Menkää nyt huoneeseenne älkääkä kuunnelko ja katselko enää."
Hän talutti tytön kuistiin ja sitten ovelle, jota avatessaan hän kuiskasi: "Pelastan teidät, Wilsin ja tuon vanhuksen, jota sanotte isäksenne."
Sanottuaan sen hän palasi pihalle kokoontuneeseen vaitiolevaan joukkoon.
"Jim, jos sanon vastaavani siitä, että Wils Moore tulee Kremmliniin määrättynä päivänä, annatko hänen silloin jäädä luokseni?"
"Kyllä mielelläni", Burley vastasi sydämellisesti.
"Vastustan sitä", Jack Belllounds huudahti taistelunhaluisesti. "Hän on tunnustanut ja teidän pitää viedä hänet vankilaan."
"Kuulkaahan nyt, kuumaverinen nuorimies, vankilaa ei ole lähempänä kuin
Denverissä. Tiedätte kai sen?" Burley vastasi kuivan leikillisesti.
"Moore on nyt kotiarestissa. Hän voi olla täällä aivan yhtä hyvin kuin
luonani Kremmlinissä, jossa hänen aikansa tulisi paljon pitemmäksi."
Paimen oli noussut satulaan ja Wade käveli hänen rinnallaan heidän
lähtiessään kotiin päin. He eivät olleet ennättäneet vielä pitkälle kun
Waden terävät korvat erottivat seuraavat sanat: "Kuulkaahan,
Belllounds, minusta tuntuu kuin ette poikinenne oikein käsittäisi tätä
Wadea."
"Olette oikeassa", vanhus vastasi.
Mutta hänen poikansa purskahti katkeraan, ivalliseen ja tyytymättömään nauruun.
XVII.
Gore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain Buffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula, jota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään. Tämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä oli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen Buffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä, joista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White Slidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore Peakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään helpommin noustavalle rinteelle.
Koko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä harjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli hyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit turvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen palasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin kotonaan.
Bent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja, jätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään kuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden vakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia rosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana ratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan samaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.
Fox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin luo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja Jack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli poistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin se näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan häneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta se tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja selässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen vyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi näkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne näytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei ollutkaan mitään uutta hänelle.
Hän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä olevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli muutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas. Linnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta, valkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon riistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah, hänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa. Se kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen sekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin kuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan metsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen vielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se odotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.
Matka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi jaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen sakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita, korkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan johtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään, että se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen penikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen hevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä, jotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan johtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.
Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä. Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut savupatsas kiemurrellen ilmaan.
"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän kuononsa Waden kouraan.
Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus. Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut hakemaan rosvoilta maksua.
Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira. Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.
Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.
Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien pimittäen kirkkaamman valon.
Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä, korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää. Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään. Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.
Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä näkemänsä johdosta.
Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.
"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.
Hänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä mykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa aukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.
"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin saatte elää", Wade sanoi. "Mutta älkää liikahtako!"
"Emme me liikahdakaan!" Smith tiuskaisi. "Kuka olette ja mitä tahdotte?"
Oli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka liikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan. Sitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko kankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.
"Kuka olette?" hän huudahti käheästi.
"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut." Ääni oli Waden, hiljainen ja kylmä, mutta syvä ja kaikuva.
"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin."
"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap", Wade vastasi.
Rosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.
"Cap! Miksi nimitätte minua niin?"
"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"
Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään. Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei käsittänyt vielä sitä.
"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi käheästi.
Wade vaikeni.
"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä ja pelokas muisteleminen.
"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni työssä viime talvena."
"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi olla —"
"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit kasvosi muutamia vuosia sitten."
"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.
"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi puhua hieman… Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi Gunnisonin päiviltä."
Folson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt hänen päätään.
"Hyvä Jumala, Wade!" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä ilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan, luultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka. Huolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi takaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän kiroili kauheasti… "Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka. Miksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan Wadeksi?"
"Kyllä minä sen kerroin sinulle", Belllounds huusi punastunein poskin.
"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade — W-a-d-e oikein selvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun mainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä."
"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti", Belllounds vastasi halveksivasti.
"Ai-jai-jai!" rosvo kähisi. "Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä oletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja väsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman tyhmästi."
"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa isälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain pikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö — mies, jolla on äänikin kuin naisella — hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä ja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä."
"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä. Mutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet hevillä unhota sitä opetusta… Wade, oletteko vanhentunut tahi muuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?"
"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan hauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion kertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin elämästä… Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata tovereistasi, Cap?"
"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan ruveta elämöimään", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.
Toinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja hurjan näköinen, tiuskaisi nyt: "Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä tämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa tilanteessa?"
"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen",
Folsom murahti.
Kolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies oratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi sellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan. Istuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta, voimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.
"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä on vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he ovat kaikki kunnon miehiä", Wade sanoi.
Belllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään urhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.
"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?" hän tiuskaisi vihaisesti.
"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt heidät."
Belllounds hyppäsi kuin ansaan joutunut susi, mutta päästyään puoleksi koholle hän tuuskahti jälleen maahan. Hänen oikealla puolellaan oleva rosvo potkaisi häntä niin, että hän lyyhistyi jälleen seinää vasten.
"Möly, katsohan tänne!" Wade huudahti ojentaen revolverin, joka heilui hetkisen kuin kompassin neula ja sylki sitten piipustaan tulta ja savua. Kuula sattui muutamaan hirteen katkaistuaan kumminkin lehden Bellloundsin korvasta, niin että siitä rupesi vuotamaan verta. Hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi ja sekunnin kuluessa sai pelko hänet niin valtoihinsa, että hän vapisi kuolemankauhusta kuin haavanlehti.
Folsom nauroi ivallisesti ja raa'an iloisesti. "Kuulehan, Möly-Jack, et suinkaan aavistanutkaan, että vanha toverini Wade tähtäsi päähäsi, vai mitä? Et suinkaan!"
Toiset rosvot ymmärsivät silloin paremmin ehkä kuin Belllounds, että tilanne oli nyt hyvin epätavallisen miehen käsissä.
"Cap, tiedätkö, että Möly-Jack on syyttänyt ystävääni Moorea sen karjan varkaudesta, jonka olette myyneet?" Wade kysyi harkitusti.
"Mitä karjaa tarkoitattekaan?" rosvo kysyi kuin hän ei olisi kuullutkaan oikein.
"Sitä, jonka Jack varasti isältään myyden sen teille."
"Näen, ettei Bent Wade ole unhottanut entisiä tapojaan. Minun olisi pitänyt ymmärtää se heti nähdessäni sinut… En ole tiennytkään, että Belllounds on syyttänyt siitä jotakin toista."
"Hän teki sen."
"Vai niin. Kuka tuo Wils Moore onkaan?"
"Hän on paimen ja niin hieno nuorukainen, ettei parempaa ole ikinä ollutkaan hevosen selässä. Möly-Jack vihaa häntä. Hän antoi Jackille selkään pari kertaa ja voitti sen tytön rakkauden, jota Jack haluaa omakseen."
"Miten romanttista!… Kuulehan, Möly-Jack, sinustahan rupeaa kuulumaan oikein kummia."
Belllounds makasi seinää vasten kyyristyneenä huohottaen ja hikoillen. Kasvojen röyhkeä ilme ei muuttunut, koska se oli synnynnäistä, mutta silmien rohkea ilme oli hävinnyt ja hänen suunsa ja leukansa todistivat raukkamaisesta arkuudesta. Hän tuijotti peläten ja epäillen Wadeen.
"Kuunnelkaa nyt liikahtamatta paikoiltanne", Wade jatkoi nopeasti. "Jack varasti karjan isältään. Hän on sydämestään varas, mutta hänellä oli silloin muutakin mielessä. Kulkiessaan koetti hän tahallaan saada jälkensä niin hyvin näkyviin kuin suinkin. Hän valmisti samanlaisen kolmionmuotoisen hevosenkengän kuin Wils Mooren hevosellakin on naulaten sen kiinni hevosensa vasempaan etujalkaan. Samalla laittoi hän toisenkin vehkeen — pienen rautaisen renkaan keskessä olevine nauloineen — ja kulkiessaan jätti hän jälkeensä noita kolmionmuotoisia hevosenkengän jälkiä ja noita pienen ympyrän jälkiä —"
"Nuo kummalliset jäljet olen, koira vieköön, nähnytkin!" Folsom huudahti. "Huomasin ne tuolla lähteen reunalla ja sitten tämän tuvan edustalla. Näin Jackin muodostavan ne jollakin tavoin, mutta en tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää. Hänen valkoisella hevosellaan on juuri tuollainen kenkä vasemmassa etujalassaan."
"Niin onkin, kun Jack irroittaa tavallisen kengän ja naulaa sijalle koukistetun… Seurasin noita jälkiä ja ne toivat minut tänne tuvallenne. Bellloundsilla oli niitä tehdessään eräs tarkoitus… Hän meni Kremmliniin sheriffi Burleyn puheille todistaen hänelle, että varastettu karja on kuljetettu Elgeriaan. Tehtyään sen hän toi sheriffin White Slidesiin syyttämään Moorea. Jack seurasi omia jälkiään tänne, näytti Burleylle kolmionmuotoisen kengän ja pienen ympyrän jättämät jäljet vihjaisten viimeksi mainituista, että ne ovat luultavasti Mooren kainalosauvan tekemiä. Hän toi Burleyn suoraan tänne tuvalle ja tielle, jota pitkin olitte ajaneet karjan Kremmliniin vedenjakajan yli… Hän vaati Burleytä ottamaan mukaansa muutamia multakokkareita, joissa nuo jäljet selvimmin näkyvät, White Slidesiin. Möly-Jack syytti siellä Moorea varkaudesta, jolloin Burley vangitsi Mooren. Juttu tulee esille Kremmlinissä tulevalla viikolla."
"Hitto soikoon!" Folsom huudahti ihmetellen. "Ihminen ei ole milloinkaan liian vanha oppiakseen. Tiesin tuon penikan varastavan isältään, mutta luulin häntä synnynnäiseksi rehelliseksi rosvoksi, joka on rahojen tarpeessa pelatakseen ja juodakseen."
"Hän on pettänyt sinut, Cap. Ellen olisi seurannut teitä ja saanut teitä kiinni, riippuisitte piakkoin hirressä."
"Vai niin! Wade, olisin mieluummin mukaantunut sellaiseen mahdollisuuteen, kuin sinun liian ystävälliseen sekaantumiseesi asioihini. Heikkoutesi on sellainen, ettet sinä milloinkaan voi pysyä erilläsi niistä. Mutta annahan minulle revolveri, niin saat nähdä!"
"En, Cap."
"Etkö uskalla?" rosvo karjaisi. "Istun tässä paikoillani ja ammun silmät tuon valehtelevan Bellloundsin penikan päästä!… Wade, pistä käteeni revolveri, jossa on vain pari patruunaa tahi vain yksi. Voit ojentaa oman revolverisi päätäni kohti… Salli nyt, että tapan tuon haisunäädän."
Belllounds huomasi nyt selvästi, ettei kuolema ollut kaukana. Hänen entisestä röyhkeästä ulkomuodostaan ei ollut enää mitään jäljellä, sillä hänen kasvonsa muodostivat hirmuisen näön kaikille, joiden oli pakko katsella näytelmää. Vaahto tippui hänen lerpallaan olevasta alahuulestaan.
"Cap, en voi antaa sinulle revolveria, en ainakaan nyt", Wade sanoi.
Folsom rupesi silloin kiroilemaan ja yllyttämään tovereitaan.
"Tappakaa hänet! Vetäiskää revolverinne ja ampukaa hänen muljottavat silmänsä puhki!… Sanon teille, että meidän on pakko taistella kaikissa tapauksissa. Kuolemme joka sorkka tänne, mutta ampukaa hänet ensin!"
Ei kumpikaan Folsomin tovereista totellut raivostuneen päällikkönsä kehoitusta sen paremmin kuin omaa haluaankaan. He olivat Waden vallassa. Nyt seurasi vaitiolo, joka oli täynnä epäilyä ja jännitystä, joka yhä vain tiukkeni. Tasapaino alkoi horjua.
"Wade, olen ollut peluri koko ikäni, ja melko taitava sellainen, vaikka sen itsekin sanon", rosvojen johtaja sanoi äänellä, jonka sävy ei ollenkaan sopinut hänen sanoihinsa. "Lyön nyt viimeisen vedon."
"Anna vain kuulua, Cap. Mistä aiot lyödä vetoa?" Wade kysyi tyynesti ja hiljaa, mutta erilaisella äänenpainolla.
"Lyön vetoa koko tuosta kultamäärästä, ettei Hell-Bent Wade ammu ketään selkään!"
"Sinä voitit!"
Rosvo nousi hitaasti ja kankeasti seisoalleen. Suoristuttuaan täyteen pituuteensa hän potkaisi tahallaan Bellloundsia naamaan.
"Siitä sait! Minua haluttaisi tehdä tilini selväksi kanssasi, Möly-Jack! En ole määräävä täällä, mutta jokin sanoo minulle kuitenkin, vaikka housuni tutisevatkin, että mieluummin olen omissani kuin sinun."
Sanottuaan sen ja hengähtäen syvään hän kääntyi katsomaan metsästäjää silmiin.
"Wade, en ymmärrä oikein tarkoitustasi, mutta sen toimeenpano on hitaampaa kuin ennen."
"Miten niin, Cap? Olin vain sellaisella puhetuulella", Wade vastasi.
"Joutavia! Sinulla on piru mielessä. Mitä tarkoitit ilmoittaessasi minulle tuon penikan petoksesta, kun et kerran salli minun tappaa häntä?"
"Halusin vain, että hän saisi kuulla, mitä oikeat miehet ajattelevat hänestä."
"Hm! Ja mitä nyt seuraa ilmaistuani sen hänelle?"
"Te lähdette kaikki kanssani Kremmliniin, jossa luovutan teidät sheriffi Burleylle."
Tällainen oli Waden heittämä sormikas. Sitä oli osattu odottaa ja sen hyväksyminen tuntui huojennukselta. Elämän armottomien muutosten toivoton hehku pani Folsomin silmät leimuamaan. Hän voi kyllä olla murhaaja, mutta hän oli urhoollinen ja hän ymmärsi Waden sanojen merkityksen.
"Toverit, tämä on onnenkauppaa!" hän huudahti käheästi kumartuen äkkiä kuin pantteri revolveriaan kohti.
Hetki oli jännittävä ja liiaksi panostettu, kun nuo neljä miestä kuin jonkun sähköisen nopeuden virran vapauttamina rupesivat toimimaan. Revolverit paukkuivat yksiäänisesti. Tulen välähdykset, savupilvet, kaikuvat pamahdukset ja käheät huudot täyttivät majan. Wade oli ampunut hypätessään syrjään. Luodit sattuivat napsahdellen seiniin. Metsästäjä heittäytyi vatsalleen vuoteena toimineen oksista valmistetun ristikon taakse. Se oli tehty paksuista ja kestävistä kuusenhavuista. Hän ei ollut erehtynytkään luulossaan, että se kelpaisi rintavarustukseksi. Vetäen toisen revolverinsa esille hän tirkisti suojastaan.
Savu alkoi kohota kattoon ja haihtui ikkunoista ja ovista. Ilma kirkastui jälleen. Belllounds painautui seinään kiinni kalpeana ja hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan pois päästä näytelmän aiheuttamasta pelosta. Mustaihoinen pieni mies makasi lattialla väännellen itseään tuskissaan. Äkkiä koko hänen ruumistaan pudistuttava väristys lopetti hänen potkimisensa. Hänen ruumiinsa oikeni suoraksi, ja kuin taikavoimasta hänen kätensä irtaantui savuavasta revolverista. Folsom oli polvillaan kumarruksissa, ja horjuen heiluttaen revolveriaan kuin juopunut hän haki jotakin esinettä, jolle hän olisi voinut purkaa raivonsa. Hänen toisessa ohimossaan oli hirmuinen reikä — verinen ja hirvittävä näky.
"Toverit, minä osuin häneen!" hän kuiskasi omituisesti ja änkyttäen.
"Hän sai kerrankin tarpeekseen — Hell-Bent Wade! Kunnia hänelle.
Tapaan hänet siellä!"
Horjuessaan sinne tänne hän äkkiä huomasi Bellloundsin edessään, jolloin hän säpsähti niin kovasti, että veripisarat lentelivät hänen haavoittuneesta ohimostaan.
"Kas vain, kortit näyttävät lopultakin tulevan tännepäin! Belllounds, tässä on valehteleville silmillesi!"
Revolveri heilui, vapisi ja teki ympyröitä hänen tehdessään viimeisen hirmuisen ponnistuksen voidakseen tähdätä suoraan. Hän laukaisi. Luoti vei mennessään tupsun Bellloundsin tukasta, mutta ei osunut. Rosvo tähtäsi toistamiseen ja revolveri heilui ja vapisi, ennenkuin hän painoi liipasinta, Mutta hana napsahtikin vain tyhjään patruunaan. Folsom päästi korahtavan raivostuneen huudahduksen, pudotti revolverin kädestään ja kaatui suulleen ojentautuen hitaasti suoraksi.
Punapartainen rosvo oli paennut kivisen takan taakse, voimatta kuitenkaan tukkeutua sinne kokonaan. Siinä asennossa hänen oli melkein mahdoton ampua, koska hänen oikea kätensä oli nurkan puolella ja hänen oli pakko painautua rakoon tiukasti saadakseen ruumiinsa rosoisten kivien taakse. Wadella oli nyt etu puolellaan. Hän makasi suullaan ja hänen oikea kätensä oli näkyvissä ristikon nurkan takaa. Oksien päät suojelivat hänen päätään hänen tirkistäessään sieltä. Odottaessaan ampumistilaisuutta hän latasi siliä aikaa toisen revolverinsa vasemmalla kädellään. Rosvo ponnisteli, väänsi ruumistaan, taivutti niskaansa ja pistäen äkkiä esille päänsä ja kätensä hän ampui. Hänen luotinsa osui Waden pään yläpuolella oleviin oksiin. Ja Waden sekuntia liian myöhään lähettämä luoti raapaisi kivistä nurkkaa siitä kohti, jossa rosvon pää oli vilahtanut. Luoti kääntyi ja lensi viheltäen ikkunasta ulos. Laukaus oli mainiosti ammuttu. Rosvo päästi sihisevän käheän huudon huomattuaan joutuneensa satimeen. Koettaessaan tukkeutua kauemmaksi hän paljasti vasemman kyynärpäänsä työntäen sen nurkan sivu. Waden nopea laukaus runteli sen.
Siinä ei rukoiltu eikä annettu armoa. Tämä oli todellista lännen taistelua — pahan ja hyvän kamppailua — samassa ankarassa koulussa opittua. Rosvo kiersi ruumiinsa niin, että se kääntyi melkein ympäri, ojentaen oikean kätensä vasemman olkapäänsä yli. Hän tukki revolverinsa suun kahden kiven väliin koettaen vääntää rakoa suuremmaksi. Kuiva savi mureni ja rako laajenikin. Tähdäten piippua pitkin hän suuntasi sen ristikon yläpuolelta hiukan esiin pistävää Waden olkapäätä kohti. Sitten hän ampui ja osui. Wade painautui alemmaksi ja likemmäksi seinää saadakseen paremman tilaisuuden. Rosvo teki suurimman tyhmyytensä nyt, sillä sen sijaan että hän olisi hyökännyt piilostaan ja tappanut vastustajansa, hän ampui jälleen ja sitten vielä kolmannenkin kerran. Hänen revolverinsa suuret luodit repivät ja katkoivat oksia vaarallisen läheltä metsästäjän päätä. Rosvo joutui vihdoin hyvin tukalaan melkeinpä toivottomaan asemaan puolustaessaan itseään ja ladatessaan samalla revolveriaan. Hän teki sen kuitenkin ja hänen huohotuksensa ilmaisi, millaista vaivaa ja tuskia se hänelle aiheutti. Niin paljon kaikissa tapauksissa, että hän pisti polvensa esille. Wade ampui sen mäsäksi. Rosvo lyyhistyi kokoon ja hänen lanteensa näyttäytyi tarjoten mainion maalin armahtamattomalle Wadelle. Tuomittu ei kuitenkaan vieläkään huutanut, vaikka hän ei enää voinutkaan estää ruumistaan joutumasta Waden näkyviin. Silloin toivottoman rohkeasti, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen, ja mielin, joka oli suurenmoinen uhmassaan, rosvo hyökkäsi piilostaan revolveri suunnattuna Wadea kohti. Hänen punainen partansa ja laihat kasvonsa, kalpeat ja surkeat, ja hänen hoiperteleva hyökkäyksensä, joka todellisuudessa olikin kaatumista, muodostivat peloittavan näyn. Hän nousi vielä ja hänen revolverinsa alkoi paukkua, mutta se toisti vain Waden revolverin jymähdykset. Rosvo kaatui päistikkaa ristikolle vyörähtäen raskaasti sen yli seinän puolelle.
Sitten seurasi pitkäaikainen vaitiolo. Wade liikahti kuin katsoakseen ympärilleen. Belllounds liikahti myös ja nieleskeli, kuin vetääkseen henkeään. Nuo kolme ammuttua rosvoa makasivat liikkumattomina omituisen traagillisissa ja kummallisissa asennoissa. Savu alkoi jälleen kohota haihtuakseen ovesta ja ikkunoista. Hetkisen kuluttua ei suuressa huoneessa ollut enää huurua juuri ollenkaan.
Wade nousi ponnistellen voimiaan ja hänellä oli revolveri kummassakin kädessään, jotka olivat aivan veriset. Hänen kasvonsakin olivat veren tahraamat ja hänen vasen olkapäänsä oli punainen. Hän lähestyi Bellloundsia.
Hän oli peloittava silloin hirmuisessa armottomuudessaan, joka ei ollut teeskenneltyä. Bellloundsista hän varmaankin edusti kuolemaa, veristä kuolemaa, johon hän ei ollut valmistautunut.
"Toinnu huumauksestasi, sinä penikkarosvo!" Wade huudahti.
"Jumalan nimessä, älkää tappako minua!" Belllounds rukoili suunniltaan pelosta.
"Miksi en? Katso ympärillesi! Paras työpäiväni, Möly!… Tuo Cap Folsom oli sitä jo odottanutkin kymmenen vuotta… Aion ampua sinua vatsaan ja varokin silloin, ettei se tule kipeäksi!"
Belllounds rukoili kuiskaten henkensä puolesta kasvoin ja käsin kauhun nöyryyttämänä.
"Mitä?" metsästäjä karjaisi. "Etkö tiedä minun tulleen tappamaan sinua?"
"Kyllä, kyllä, olen sen nähnyt. Mikään ei voi olla hirveämpää. En ole milloinkaan tehnyt teille mitään… Älkää tappako minua. Antakaa minun elää, Wade! Vannon Jumalan nimessä, etten tee tätä enää milloinkaan!… Säästäkää isän ja Collien vuoksi henkeni."
"Olen Hell-Bent Wade!… Et halunnut kuunnella heitä, kun he tahtoivat ilmoittaa sinulle, kuka olen."
Waden jokainen sana pani pojan ymmärtämään äkkinäisen kuoleman alkuperäisen merkityksen. Ne herättivät hänessä suunnatonta pelkoa. Hänen otsansa oli aivan märkänä hiestä, hiukset nousivat pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen terästynyt huomiokykynsä imi vaistomaisesti uutta toivoa Waden ilmeisestä epäröimisestä ja Columbinen nimen mainitsemisesta. Sisäinen ounastus, jonkunlainen kuvaamaton tunne, kehoitti häntä rukoillessaan turvautumaan siihen nimeen.
"Vanno luopuvasi Colliesta?" Wade komensi heiluttaen revolverejaan verisillä käsillään.
"Kyllä, kyllä! Hyvä Jumala, lupaan vaikka mitä!" Belllounds vaikeroi.
"Vanno ilmoittavasi isällesi muuttaneesi mielesi. Sinun on luovuttava
Colliesta ja annettava hänet Moorelle!"
"Vannon sen!… Mutta jos kerrotte isälle, että olen varastanut hänen karjaansa, hän tappaa minut."
"Emme rupea kirkumaan siitä. Pelastan sinut, jos vain luovut tytöstä.
Koeta nyt kerran vielä, Möly-Jack, parantaa tapasi ja pitää sanasi."
Belllounds oli menettänyt äänensä, mutta hänen mykät ja vapisevat huulensa olivat sen valan eittämättömiä merkkejä, jota hän ei voinut lausua ääneen. Poikamaisuus ja surkastunut moraalinen voima korvasivat silloin hänen miehuutensa. Hän oli vain tekijä toisten elämässä ja raukka, jota isän suuri rakkaus oli suojellut tältäkin kostolta.
"Nouse ja irroita vyöni", Wade sanoi. "Sido sitten nämä luotien ihooni tekemät reiät."
XVIII.
Waden saamat haavat eivät olleet ollenkaan vaaralliset ja Bellloundsin avulla hän pääsikin Lewisin tupaan, jonne hänen oli pakko jäädä senvuoksi, että hän oli menettänyt niin paljon verta. Belllounds meni kotiinsa.
Seuraavana päivänä Wade lähetti Lewisin rosvojen tuvalle kuormahevosineen hautaamaan kuolleet ja ottamaan heidän tavaransa säilyyn. Lewis palasi samana iltana sheriffi Burleyn ja tämän kahden edustajan kanssa, jotka olivat toimineet omin nokkinsa. He olivat seuranneet hevosten jälkiä Gore Peakin juurella olevalta lähteeltä taistelupaikalle ja tavanneet Lewisin siellä. Burley oli ottanut haltuunsa tuon melkoisen määrän kultaa näyttääkseen rahat miehille, jotka olivat ostaneet karjan.
Burley käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta puhutellakseen Wadea toisten ollessa kuulumattomissa.
"Tuolla tuvassa oli vielä neljäskin mies silloin kun taistelu alkoi", hän sanoi. "Hän on seurannut sinua tänne."
"Jim, älä puhu tyhmyyksiä", Wade vastasi.
Sheriffi nauroi ja hänen viekkaissa silmissään oli ystävällinen utelias ilme.
"Saatat minut pian sellaiseen luuloon, että olet kuumeessa ja pyörällä päästäsi."
"Jim, en olekaan niin selväpäinen kuin voisin olla."
"Tee tahtosi, kerro tahi ole kertomatta. Näin hänen jälkensä ja seurasin niitä. Ja, Wade, vanha veikko, huomasin jo aikoja sitten, että tässä piili jotakin."
"Kyllä ja sinä tunnet minut. Olen sinulle hyvin kiitollinen, jos siirrät Mooren jutun hieman tuonnemmaksi, sillä en kykene nyt ratsastamaan Kremmliniin. Ehkä silloin voin kertoa sinulle erään tarinan."
Burley kohotti kätensä ymmärtäen hänet täydellisesti. "Et luullakseni! Et tule kertomaan minulle mitään juttua… Haluan kuitenkin odottaa sinua ja lausun sinut jo ennakolta tervetulleeksi. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa näiden rosvojen rankaisemisesta. Wade, taistelu oli varmaankin oikeata miesten ottelua sinunkin näkökannaltasi katsottuna. Poimin lattialta kuusikolmatta tyhjää patruunaa. Eräällä pienellä puoliverisellä oli revolverissään yksi tyhjä patruuna ja kuusi täysinäistä. Teit hänestä lopun varmasti hyvin äkkiä."
"Jim, huomaan, että olet paljon uteliaampi kuin ennen, vaikka et milloinkaan ole ollutkaan arka kyselemään", Wade sanoi. "En muista enää ollenkaan, mitä tapahtui."
"No, no, seuraa vain omia tapojasi", Burley vastasi hyvänluontoisesti. "Aion viipyä täällä tämän yön ja huomenna ratsastan White Slidesin kautta Kremmliniin. Mitä haluat minun sanovan Bellloundsille?"
Metsästäjä mietti hetkisen.
"Kyllä kai sinun on sanottava jotakin… Ilmoita hänelle, että rosvot ovat saaneet palkkansa, ja lisää samalla, että hän tulee saamaan takaisin karjansa. Tekisit minulle hyvän työn, jos sanoisit hänelle, että rosvot olivat paljon syyllisempiä kuin Moore. Mutta muistakin, ettet puhu sen enempää Wilsistä. Älä puhu epäluulostasi mitään, että tuvassa oli vielä neljäskin mies taistelun aikana… Sano pojille, että tulen sinne muutamien päivien kuluttua. Jos satut saamaan sopivan tilaisuuden, niin ilmoita neiti Collielle, etten ole pahasti haavoittunut, ja lisää, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."
"Vai niin!" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää mitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi ollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta jota ei kukaan ymmärtänyt.
Waden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli pakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä mielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän kartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein samanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat hänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin lähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui Sage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi ilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli liian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan, kannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.
"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri", Moore sanoi iloissaan saadessaan auttaa. "Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan nyt hoitaa teitä."
"Wils, jään tänne vielä huomiseksi", Wade vastasi. "Oletko kuullut mitään uutisia tuolta alempaa?"
"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta."
Sitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen kanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill Belllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt voittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja kestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen tappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut läsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan paimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa seuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät olleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli riittänyt pahoittamaan heidän mielensä.
Wade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana päivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi Moorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja vaatinut häneltä lupaukset.
"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa maailmassa!" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt horjuttamaan. "Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan ne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on jo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää."
"En usko sitä, ennenkuin näen", metsästäjä sanoi synkästi. "Pelkään sitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa ihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka ilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta kuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille suotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä sellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo säikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta pelkään."
"Ben, odottakaa ja katsokaa", Moore sanoi vakavasti. "Taivas tietää, etten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista korkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta ihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen helpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja rakkautta."
Sekin päivä vihdoin koitti, jolloin Wade käveli White Slidesiin. Hänen veressään tuntui olevan kuumetta, jonka hän kuvitteli johtuvan haavoista eikä hänen mielentilastaan. Oli aurinkoinen ja kirkas sunnuntai, taivas oli sininen ja korkealle kiisi suuria purppuraisia pilviä. Kukkuloiden salviaruoho kimalteli ja ilma tuoksui suloiselta.
Paimenet tervehtivät Wadea iloisesti, mutta vanha karjanomistaja meni huoneeseen huomattuaan hänet kuistista. Ei kukaan muu kuin Wade nähnyt tätä kohteliaisuuden laiminlyömistä. Columbine ilmestyi näkyviin melkein heti heiluttaen kättään ja juosten tervehtimään häntä.
"Isä huomasi teidät. Hän käski minun tulla pyytämään teiltä anteeksi hänen puolestaan… Ah, Ben, olen niin iloinen saadessani puhutella teitä! Ette näytä ollenkaan sairaalta. Millaisessa taistelussa olittekaan!… Sairastuin melkein, mutta unhottakaamme se… Kuinka voitte ja miten Wils jaksaa?"
Niin hän lörpötteli, kunnes hän aivan hengästyi.
"Collie, enpä tiedä, mitä sanoisinkaan tapaamisestamme", Wade sanoi tuntien tytön läsnäolon entisen lumoavan vaikutuksen. "Olen vähitellen tointumaisillani entiselleni. En ollutkaan pahasti haavoitettu, mutta minusta vuoti paljon verta. Olen vanhempi nyt kuin silloin, jolloin ampumahaavojen paikkaaminen oli vain leikin asia. Jokainen vuosi tuntuu. Muutamat ihmiset tietävät sen vasta jälkeenpäin… Miten itse voit, Collie?"
Tytön siniset silmät tummenivat ja väristys muutti hänen suloisten huuliensa ilmeen.
"Olen hyvin onneton, Ben, mutta voidaanko odottaakaan muuta. Voisihan se olla vieläkin pahempaa. Tekihän esimerkiksi olisitte voinut kuolla. Saan olla paljosta kiitollinen."
"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en oikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan."
"Voi, kertokaa nyt toki!" Collie pyysi houkutellen.
"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä kiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja luottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua hautaansa kukkuloille."
Omituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin. Columbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen lopetettuaan. "Ah, tottahan se on!" hän kuiskasi. "Se tappaisi hänet, kuten minutkin."
"Rohkaiskaa mielenne, Columbine", Wade sanoi. "Elokuun kolmanteentoista on vielä pitkälti aikaa… Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti pakoon nähtyään minut?"
"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin verisen jutun noista rosvoista."
"Vai niin! No, en vielä… Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt näiden päivien kuluessa?"
Wade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön kasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.
"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin vastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan hyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin, melkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo, milloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree sitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä seuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin naimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti palattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä. Isäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin."
Columbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki hänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen hehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti. Tuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade kuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma sydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan tuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi tarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja astui kynnyksen yli.
"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?" metsästäjä kysyi.
"Välejäänkö kansani?… Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen kysymyksen?"
"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?"
"Ben, oletteko tullut hulluksi?"
"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille." Vanha pakko pani Waden puhumaan. "Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani heidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin sitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja lähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan aloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli pettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni. Hän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria voidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat tahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko tunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen. Ammuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa paukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen kuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen revolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut. Huomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti, että hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän tähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei voinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää Jackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen rosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun loppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin rosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä kolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän sai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin hirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän kerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se oli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin vannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle."
"Ah, Ben, miten hirveää!" Columbine kuiskasi vapisten. "Kuinka voitte kertoa minulle tällaisen kauhean jutun?"
"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa, jotka nyt olette kuullut."
"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?" Columbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. "Tuhlasitte vain aikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!"
"Hm!" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun odotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän vastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta voimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.
"Ben, minne olette menossa?" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten häntä.
Wade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua ovea.
"Ben!" Columbine huudahti järkytettynä.
Mutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen varalleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään huoneeseen hän sulki sen jälleen.
Bill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan, tylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa tunkeilevaisuuden varalta.
"Mitä haluatte?" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti aavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.
"Belllounds, tahdon paljonkin", Wade vastasi. "Voitteko toimia niin, ettei meitä häiritä?"
"Pönkitkää ovi."
Wade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän kuivasi hikisen otsansa.
"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?" hän kysyi uteliaasti
Bellloundsiita.
"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte vihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani puolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne, joka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun kerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta."
"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja sitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja hirmuisempi tarina."
"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien kuluessa."
"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?" metsästäjä kysyi tiukasti.
"Tyttö on hyvin myöntyväinen."
"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa, kunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille."
Vanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä leimusivat menneiden vuosien tulesta.
"Wade, voitte mennä liian pitkälle", hän varoitti. "Pidän arvossa hyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä on minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän. Olette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo naimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi."
"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne White Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että poikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen sekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on ollut siihen oikeus."