"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi."
"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä kuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta hieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne, Möly-Jackia?"
Belllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen. Hän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon ja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.
"Taivas varjelkoon! Wade —"
"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat", Wade keskeytti. "Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne milloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman tyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä? Puhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta."
"Sellainen ei ole mahdollista", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.
"Kuunnelkaa sitten minua ensin… Poikanne Jack, sanoakseni totuuden vihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?"
"Hyvä Jumala, pelkään sitä", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen nöyryytyksessäänkin. "Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla käyttämättä sitä."
"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie kuolee?"
"Mitä!… Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin helposti."
"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee naimisiin Jackin kanssa."
"Jos!… Hänen on pakko!"
"Emme pääse yksimielisyyteen", Wade vastasi lyhyesti.
"Oletteko te perheeni päämies?"
"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän. Myönnätte sen kyllä heti… Belllounds, teette minut hulluksi! Ette suhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin ennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina valkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on rehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut hurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee häntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella. Hän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa itsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee… Pyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta avioliitosta."
"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista", vanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.
"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani… Sanon teille suoraan päin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun itsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön sellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä elämää, jos teette sen!"
"Neljäkö?" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi ilmaissut hänen nöyryytyksensä.
"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan
Collien, teidän ja Wils Mooren."
"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä."
"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet uneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään sellaisen jutun piakkoin… Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi keskustella tyynesti?"
"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi, voi!… Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin minusta kummalliselta… Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä koko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon navat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt lopettaa."
"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?" Wade kysyi järkähtämättömästi.
"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat kärsivällisyyteni."
"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä."
Vanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut ennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.
"En olekaan."
"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja Jack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien hänelle vaimoksi?"
"En, Wade, en missään tapauksessa."
"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen avioliittoonsa poikanne kanssa?"
"Mitä?" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen värisyttäessä häntä.
"Collie on tyttäreni."
Belllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä lähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä hetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.
"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?…
Hell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni."
Hän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei näkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo suuruudellaan.
Wade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä Columbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta, henkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt muodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.
"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille… Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien äidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten huolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen ja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa. Tunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä tunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin. Tuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään… Olisin tuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja kuurokin… Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin hänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti rakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten saanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne länteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton enkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa. Vaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme naimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne tänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen aikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä ravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä rehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata toistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää minua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja voittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri, eräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta sivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään muukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin ja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta ei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap minulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut upseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka rakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani kiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei kertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi mustasukkainen siihen aikaan.
"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä matkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo etelän mieskin… Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän liittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin lähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja ammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin viattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies oli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua kertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua jostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.
"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa, jotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän jälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain heidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin pohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös tulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme. Riitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei tahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä minua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja muista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja vaimolleni suurta vääryyttä.
"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa kenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki vaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi luotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni päättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki oli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat sytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen oli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen äitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet tielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta."
Belllounds veti syvään henkeään.
"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin. Wade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen… Olen kohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen rakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä muille kuin Jackille… Aiotteko riistää hänet minulta?"
"En milloinkaan!" Wade vastasi surullisesti.
"Mitä! Miksi ette?"
"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan hänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja minun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin. Minun olisi pakko kertoa Collielle totuus — hänen äitiään kohtaan tekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti… Hän pelkäisi silloin minua."
"Hm!… Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!" Belllounds huudahti.
"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää takaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka tahtoisinkin."
"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?"
"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä ja minuakin nyt. Se on ainoa turvani."
"Hän vihaisi teitä, Wade."
"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä."
"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää elämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja kärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?"
"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta tuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme miehet suostuisivat sellaiseen."
"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!… Mutta kaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta en aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En hitustakaan!… Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä naimisiin poikani kanssa… Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin pohjantähti."
"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?" Wade pyysi.
"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu."
"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton toimeenpanemisella menetätte kaikki?"
"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?"
"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne, kasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja Collien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää muutakaan, jonka vuoksi eläisitte."
"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade.
Salaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne."
Vaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan metsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.
"Kun minun on pakko, silloin tulen… Mutta, vanhus, sanon teille kerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon tasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön… Tahdotteko luopua tästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada rakastamansa miehen omakseen?"
"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa,
Wils Moorea?"
"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan ole ollut."
"Emme todellakaan!" vanhus jyrähdytti punastuen.
Pää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.
Hitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren tuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen hämmästyksestä.
"Ah, Wade, onko Collie kuollut?" hän huudahti.
Sellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden surullisista kasvoista.
"Ei. Collie voi mainiosti."
"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?"
"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa."
Auringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden juurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat kullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli kuin purppuran ja violetin värinen verho.
Rupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö muodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi. Taivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli tietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket. Hän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja tuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja pysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja kummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän hiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.
Wade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja autiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan sametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut häntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen olemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka kuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä saadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen taistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä vastaan.
Hän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka pilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin rangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut tällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä. Hänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut vielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja Mooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat aivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia säikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä vuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti. Wade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta kaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi nyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden ja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha kuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset velvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot, jotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista toiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen henkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että olosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit luonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan Bellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen kehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei rankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa ollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia seurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia kestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu hänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli nyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen mielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa Jack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt vaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat tuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta, jonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt pelastamaan Columbinea ihanteillaan.
Yö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain juurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja sudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön pimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet kirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti, muodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.
Näiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen ihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen sielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa tulevaisuudessa.
Aamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen opaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet ja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki näyttää epätodelliselta.
Ja sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo sairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän oli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa. Traagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä, hänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen loppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat olleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin hänen tyttärensä kotiin.
Wade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi ruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen hartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä ahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi hitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen korvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä alkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka oli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen verhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella äänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka ei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo turmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja merkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset olivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen onnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia opettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain vertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen apunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato ja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja säälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin hullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten kasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat, vääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä korvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa spektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka jatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat yhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle. Ne ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet loppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen keskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin näkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani, kiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi, Wade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.
Kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät askeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit. Tapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä. Hän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen, jollaisia hän nykyjään teki joka aamu.
Columbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa muodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin yöllisen synkän valvomisensa kestäessä.
"Ystäväni, olin tulossa luoksenne… Ah. En jaksa enempää!"
Hänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja hänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin jälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.
"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!" hän huohotti.
"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää", Wade sanoi hiljaa.
"Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle."
"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää… Hän löi minua ja teki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack valehteli… Ah, sitä koiraa!… Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack vannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua luopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani… Mutta, Hyvä Jumala, Jack yritti —"
"Collie, menkää nyt Wilsin luo", Wade keskeytti.
"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on pakko. Mutta minä pelkään… Se tulee pahentamaan vain asioita."
"Menkää nyt!"
Columbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.
"Collie!" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä.
Hämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta
Wade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.
Vanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on pakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.
"Vai niin!" hän huudahti kovasti. "Vai olette te täällä jälleen. Sanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu tästä raakkumisestanne."
Belllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla, vaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka on uskollinen itselleen.
"Sanon teille, että —"
Vanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin säpsähtäen.
"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru mielessä!"
"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä.
Tyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet."
Wade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja traagillisen totuuden tunnuskuvalta.
"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen munan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään hyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa kokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin. Collie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan, koska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi mieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan Hell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile."
Belllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen vauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin, kuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen. Suuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa, varmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille päästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.
"Niin, lupasin kertoa teille", armoton ääni jatkoi. "Vahdin teidän Möly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään ja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet, joiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin… Sellainen kirotun viekas ansa!… Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore tietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän olisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien, joka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan… Belllounds, poikanne oli tuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin olla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta. Hän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa tyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa… Möly-Jack!… Hän on piikki sydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan muu!… Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!"
XIX.
Jack Belllounds ratsasti laaksoon vievää tietä. Hänen hevosestaan aivan tippui vaahtoa. Hänen pitkissä kannuksissaan oli sekä karvoja että verta, kuten aina ennenkin tämän kuuluisan uranuurtajan pojan ollessa ratsastamassa huvikseen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt hevosista.
Muutamassa paikassa, jossa tie poikkesi aivan puron reunalle, oli tiheitä pajukoita, joiden välissä oli ruohoa kasvavia aukeamia. Kun Belllounds saapui siihen paikkaan, eräs mies tunkeutui pajukosta tarttuen hänen suitsiinsa. Hevonen pelästyi koettaen nousta takajaloilleen, mutta rautainen käsi esti sen.
"Laskeudu satulasta, Möly!" mies määräsi.
Belllounds oli säpsähtänyt yhtä kovasti kuin hevonenkin. Hän oli selvä, vaikka hänen kuumenneet punaiset kasvonsa ilmaisivatkin, että hän hetkinen sitten oli suudellut pulloa. Tuo väri haihtui kuitenkin äkkiä. Viimeisten kuukausien tapahtumat olivat muuttaneet Jack Bellloundsin kovan ja ilkeän luonnon vieläkin ilkeämmäksi.
"Mitä?… Päästäkää suitset heti irti!" hän huudahti.
Wade ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi noihin ulkoneviin silmiin, joista loistava pelko taisteli kärsimättömyyden, ylpeyden ja nopeasti kehittyvän epäluulon kanssa.
"Minulla ja sinulla on jotakin puhuttavaa keskenämme", metsästäjä sanoi.
Belllounds hätkähti kuulleessaan tuon hiljaisen, kylmän ja tyynen äänen, joka nähtävästi toi hänen mieleensä viime tapahtumat, joiden kestäessä hän oli kuullut sen.
"Eikä ole", hän sanoi äkkiä. Hänen rohkeutensa näytti kasvavan lausuttujen sanojen johdosta ja tietoinen pelko haihtui. "Wade, käytitte silloin tilaisuutta hyväksenne pakottaessanne minut vannomaan asioita, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Ja mitä noihin rosvoihin tulee, minulla on oma selostukseni, joka on aivan niin hyvä kuin teidänkin. Olen odottanut teitä, jotta olisitte voinut kertoa sen isälleni. Mutta teillä kai on ollut joku syy, miksi ette ole tullut. Luulen Collien olevan syynä siihen. Olen voitolla ja olen saanut rohkeuteni takaisin. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, että —"
Hän oli jo kiihoittunut, kun Wade keskeytti hänet:
"Tahdotko laskeutua satulasta?"
"En!" Belllounds vastasi äkäisesti.
Wade nykäisi silloin nopeasti ja voimakkaasti Bellloundsin alas hevosen selästä niin, että Belllounds lensi selälleen ruohikkoon. Vapautunut hevonen säikähti jälleen ja laukkasi tiehensä. Möly-Jack kohosi kyynärpäänsä varaan kalpeana raivosta ja pelosta. Wade potkaisi häntä, vaikkakin hiljaa.
"Nouse!" hän määräsi.
Saatuaan potkun Belllounds ei voinut enää hillitä raivoaan, sillä hän hämmästyi suunniltaan.
"Potkitteko minua?" hän huusi.
"Möly, ojensin sinulle vain kimpun kukkia, muutamia columbineja, joista pidät", Wade vastasi halveksivasti.
"No kyllä minä —" Jack vastasi hurjasti voimatta löytää sanoja. Hänen kätensä tapaili jo revolveria.
"Juuri niin, Möly. Vetäise vain revolverisi esille ampuaksesi minut.
Siinä tapauksessa ei minun olisi pakko puhua niin paljon."
Silloin vasta Jack Bellloundsin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hän alkoi ymmärtää.
"Koetatteko viekoitella minua taistelemaan kansanne?" hän kysyi käheästi.
"Varmasti!"
Ei mikään herjaus, loukkaus eikä lyönti olisi vaikuttanut Möly-Jackiin niin kovasti kuin tämä ainoa sana.
"Mutta tehän olette aivan hullu! Rupeaisinko minä taistelemaan sellaisen revolverisankarin kanssa kuin te olette", hän änkytti. "En mitenkään! Sellainen ei olisi rehellistä peliä eikä tasapuolistakaan. Minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia maailmassa."
"Saat ampua ensin", Wade sanoi omituisella yksitoikkoisella äänellään.
"Valehtelette", Belllounds vastasi koettaen hymähtää. "Haluatte vain, että tarttuisin revolveriini, jolloin ampuisitte minut ja sanoisitte sitten taistelua tasapäiseksi."
"Ei. Tarkoitan mitä sanoin. Näit minun kohtelevan rehellisesti rosvotovereitasikin. Muudan heistä oli elämän pituinen viholliseni ja samanlainen ampuja kuin minäkin. Vetäise revolverisi ja laukaise. Antaudun sen mahdollisuuden varaan."
Möly-Jackin silmät laajenivat. Hän huohotti raskaasti ja vetäisi revolverinsa esille, mutta hänellä ei ollut voimia eikä rohkeutta nostaa sitä. Hänen käsivartensa vapisi niin, että revolveri kolisi vyön solkia vasten.
"Huonotpa sinulla onkin hermot. Eihän sinussa ole miestä nimeksikään. Möly-Jack, miksi et tee loppua minusta? Sovita nyt kaikki pahat tekosi ja koeta lopultakin tulla isäsi arvoiseksi. Hän oli todellinen mies aikoinaan. Suo hänelle se lohdutus, että rohkenit vastustaa Hell-Bent Wadea, ja kuole kuin mies."
"En voi taistella kanssanne!" Belllounds huohotti. "Tiedän sen nyt.
Näin teidän ampuvan eikä se olisi rehellistäkään."
"Luuletko, etten saa sinua tappelemaan?" Wade vastasi kylmästi. "Aioin antaa sinulle tilaisuuden näyttää hieman miehuuttasi kehoittamalla sinua tasapäiseen tappeluun kuin mies miestä vastaan. Tarjoan sinulle vielä muutaman edunkin, joka tasoittaa erilaisuutemme. Kysyn sinulta kerran vielä, haluatko taistella?"
"Wade, en aio taistella, vaan poistua", Belllounds vastasi liikahtaen kuin mennäkseen.
"Pysähdy!" Wade hyökkäsi kalpeata Bellloundsia kohti. "Jos lähdet juoksuun, ammun sääresi poikki. Sitten murskaan kurjat aivosi mäsäksi. Eikö sinulla ole lainkaan järkeä? Etkö huomaa, mikä tässä on tulossa?… Aion tappaa sinut, Möly-Jack!"
"Hyvä Jumala!" toinen kuiskasi ymmärtäen vihdoinkin asian täydellisesti.
"Täällä saat nyt maksaa konnantyösi. Sellainen aika koittaa jokaiselle ihmiselle. Saat valita, mutta et elääksesi, sillä et milloinkaan voi paeta Hell-Bent Wadea, vaan kohotaksesi omaa mitätöntä minääsi korkeammalle vihdoinkin."
"Mutta miksi? Miksi haluatte tappaa minut? En ole tehnyt teille milloinkaan minkäänlaista vääryyttä."
"Columbine on tyttäreni", metsästäjä vastasi.
"Ah!" Belllounds huohotti.
"Hän rakastaa Wils Moorea, joka on yhtä valkoinen kuin sinä olet musta."
Bellloundsin kalpeat ja suonenvedontapaisesti nytkähtelevät kasvot punastuivat hieman.
"Ahaa, Möly-Jack, taisinpa osata vihdoinkin oikeaan!" Wade ivaili kovemmalla äänellä. "Silmiesi ilme muuttui niin hiton ilkeäksi. Vihaan noita sinun valehtelevia ja pullistuneita silmiäsi. Ja sitten kuin rupeamme taistelemaan aion ampua ne molemmat puhki."
"Taivaan nimessä, Wade, teidän on todellakin ammuttava minut, jos toivotte pölkkyjalka Mooren joskus saavan Collien omakseen!"
"Kyllä Moore hänet saa", Wade vastasi riemuiten. "Collie on parhaillaan hänen luonaan, sillä lähetin hänet sinne. Kehoitin häntä kertomaan Wilsille, miten olit koettanut pakottaa —"
Bellloundsin koko ruumis alkoi vapista. Mutasukkaisen vihan ja kuolettavan pelon aiheuttamat tuskat värisyttivät häntä.
"Möly, oletko milloinkaan haaveillut hänen suukkosistaan, joita Wils nyt noukkii? Jumalani, millaisia kuvitelmia muutamilla ihmisillä onkaan! Sinä sokean vanhuksen raukkamainen, heikko ja pelkuri lemmikki, sinä itserakas aasi, sinä itsekäs ja hemmoiteltu poikanen, Collie ei ole milloinkaan välittänyt sinusta hitustakaan. Ja nyt hän vihaa sinua."
"Te olette yllyttänyt hänet siihen!" Belllounds huusi vaahdon tippuessa hänen suustaan.
"Varmasti", Wade vastasi harkitusti ja ivallisesti. "Muutamia minuutteja sitten hän sanoi sinua koiraksi… Luullakseni hän tarkoitti aivan toisenlaista koiraa kuin noita kartanossa olevia, sillä jos vertaisimme niitä sinuun, loukkaisimme niitä… Hän vihaa sinua kiihkeästi ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että hän nyt on kietonut kätensä Wilsonin kaulaan."
Belllounds kirosi.
"Sinullahan on revolveri kädessäsi", kiusoitteleva ääni jatkoi. "Tee sillä mitä ikinä vain haluat. Lämmitän sinua nyt ja tekisi mieleni kertoa sinulle…"
"Tukkikaa suunne!" toinen huusi raivokkaasti. Hänen verensä alkoi jo lämmitä kuumeiseksi, mutta hän pelkäsi vieläkin. Hän ei voinut kohottaa revolveriaan tuskissaan.
"Isäsi tietää, että olet varas", Wade sanoi harkitusti ja armottomasti. "Kerroin hänelle, miten olen vahtinut sinua, seurannut jälkiäsi ja saanut selville suunnittelemasi juonen Wilsonia vastaan. Möly-Jack teki silloin viimeisen tyhmyytensä, kun hän rupesi varastamaan isänsä karjaa. Olen nähnyt paljonkin raivostuneita miehiä aikoinani, mutta vanha Bill voitti heidät kaikki. Olet pettänyt hänet, katkeroittanut hänen elämänsä ja särkenyt hänen sydämensä. Hänellä on nyt samat tarkoitukset sinuun nähden kuin minullakin."
"Hän ei ikinä tee minulle mitään!" Jack huohotti vapisten.
"Hän tappaa sinut, sinä valkomaksainen penikka!" Wade huudahti peloittavalla voimalla. "Hän tappaa sinut heti estääkseen sinut jatkuvista konnantöistä… Aion toimia niin, ettei hänen ole pakko liata käsiään sinun verelläsi."
"Tapan teidät!" Belllounds tiuskaisi huudahtaen. Mutta tämä ei ollut samaa kiukkua, joka aina ennen oli pannut hänet päättömästi toimimaan, vaan vihaa. Hän ei voinut ojentaa revolveriaan. Hänen ymmärryksensä hallitsi vielä hänen tahtoaan, vaikka raivoa jo oli sekaantunutkin hänen pelkoonsa.
"Teet silloin minulle suuren palveluksen, Möly… Mutta miten hidas oletkaan alkamaan! Minun kai on lyötävä viimeinen valttini pöytään saadakseni sinut tappelemaan. Ah, hyvä Jumala, voin kertoa sinulle!… Belllounds, tuolla kutsuu minua muudan kuollut mies. Älä salli minun tehdä harkittua murhaa. Ammuin kerran erään miehen, joka ei halunnut taistella senvuoksi, että hän oli viaton. Tapoin hänet paljain käsin, ja jos kerron sinulle tarinani ja miten tapoin hänet, niin, niin —. Aion tehdä sinulle samoin. Säästät kai minut siitä, Möly? Ei ainoakaan mies, jolla vain on revolveri kädessään, voi kestää sitä, minkä hän tiesi… Mutta säästä minua, älä käske minua kertomaan!"
"Kyllä, kyllä! En halua kuunnella!"
"Ehkä minun on kuitenkin pakko", Wade vastasi surullisesti. Hän keskeytti hengittäen syvään ja hänen maltillinen tyyneytensä haihtui.
Belllounds laski puoleksi kohotetun revolverinsa vastaten silmänräpäyksessä Waden jännittyneessä olennossa tapahtuneeseen omituiseen muutokseen.
"Älkää kertoko minulle enää mitään. En halua kuunnella enkä taistella!
Wade, olette hullu. Päästäkää minut menemään ja minä vannon —"
"Möly, kerron Collielle, että olet ollut kolme vuotta vankilassa!" Wade keskeytti äkkiä.
Jos Jack Belllounds olisi saanut kuolettavan lyönninkin, hän ei olisi niin hämmästynyt eikä tuntenut sellaisia tuskia. Sellainen oli hänen isänsä hänelle määräämän rangaistuksen salaisuus, sellainen oli tuo hirveä asia, joka ei ollut parantanut, vaan pahentanut häntä! Kaikki helvetin liekit kiemurtelivat hänen leimuavissa silmissään.
"Kas niin, tiesinhän sen!" Wade huudahti traagillisesti. "Möly-Jack, sinulle juuri minun pitää kertoakin tarinani… Sanon sinulle…"
Columbine ja Wilson istuivat Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa muutamalla kaatuneella puulla. Millainen heidän keskustelunsa sitten lienee ollutkaan, se oli pakottanut Mooren nojaamaan päänsä käsiinsä ja Columbinen katsoa tuijottamaan surullisin silmin jonnekin etäisyyteen näkemättä mitään ja ajattelematta mitään. Äkkiä hän säpsähti.
"Wils!" hän huudahti. "Kuulitko jotakin?"
"En", hän vastasi kohottaen väsyneesti päätään.
"Luulin kuulleeni laukauksen", Columbine sanoi. "Säikähdin, sillä olen luullakseni hyvin hermostunut."
Tuskin hän oli lopettanut puheensa, kun kaksi äänekästä paukausta seurasi nopeasti toisiaan. Ne olivat revolverin laukauksia.
"Nyt taasen!… Ah, Wils, kuulitko nyt?"
"Josko kuulin!" Moore kuiskasi tullen omituisen kalpeaksi. "Kyllä,
Collie, ja —"
"Wils", Columbine keskeytti hurjasti, alkaen vapista, "vähän aikaa sitten näin Jackin ratsastavan tuota tietä."
"Collie, nuo kaksi viimeistä laukausta lähtivät Waden revolverista. Tuntisin sen paukahduksen tuhansien joukosta!… Oletko varma, että kuulit laukauksen ennenkin?"
"Ah, jotakin hirmuista on tapahtunut! Kyllä! Aivan varma. Kuulin hieman heikomman paukahduksen."
"Hyvä Jumala!" Moore huudahti tuijottaen hämmästyneenä Columbineen. "Ehkä Wade tarkoittikin juuri tätä. En ymmärtänyt häntä milloinkaan täydellisesti."
"Kerro minulle, sillä en ymmärrä tätä ollenkaan!" Columbine vaikeroi väännellen käsiään.
Moore ei kuitenkaan selittänyt tarkoitustaan. Ollakseen raajarikko hän sai hyvin äkkiä hevosensa satuloiduksi ja itsensä sen selkään.
"Collie, ratsastan sinne, sillä pelkään jotakin tapahtuneen… En milloinkaan ymmärtänyt häntä ja unhotin kokonaan, että hän on Hell-Bent Wade. Jos siellä on tapahtunut taistelu tahi muu riita, ratsastan takaisin ilmoittamaan sinulle."
Sitten hän hävisi tielle.
Columbine oli tullut hevosetta ja hän lähti kotiin jalkaisin, mutta hän voi kävellä vain laahustavin askelin, koska hän tiesi jotakin hirveätä tapahtuneen. Hänen sydämensä löi hitaasti ja tuskallisesti, hänen henkeään ahdisti ja hänen aivoissaan pyöri kaikenlaisia ristiriitaisia ajatuksia. Hän muisti Waden kasvot. Kuinka sokea hän oli ollutkaan! Hän aivan hengästyi kävellessään, vaikka hän kulkikin hitaasti. Hänen mielestään tuntui ilmakin kylmenevän ja pimenevän, tutut rinteet ja metsiköt näyttivät vierailta ja White Slidesin laaksossa oli omituisia varjoja.
Moore ei palannut kohtaamaan häntä. Hänen valkoinen hevosensa söi ruohoa ensimmäisen pajukon kohdalla, jossa Sage-laakso alkoi laajentua suuremmaksi. Sitten hän huomasi muitakin hevosia, muiden mukana Lem Billingsin punaisenruskean mustangin. Columbine horjui eteenpäin ja tunsi äkkiä senkin hevosen, jolla Jack oli ratsastanut, rasittuneen ja vaahdon peittämän, satuloidun ja suitsilla varustetun, mutta miehettömän, jolloin joku hirveä herätti hänessä ääretöntä pelkoa. Miesten käheät äänet kantautuivat hänen jyskyttäviin korviinsa. Joku juoksi. Kuului jalkojen töminää, mutta se lakkasi pian. Sitten hän huomasi Lem Billingsin tulevan pajukosta, katsovan häneen päin ja kiiruhtavan hänen luokseen. Hänen omituinen paimenenkävelynsä tuntui liian hitaalta hänen intoonsa verrattuna. Columbine tunsi hänen tutkivan katseensa silloin kun hänen omansa himmeni.
"Neiti Collie, siellä on ollut hirmuinen taistelu!" hän huohotti.
"Ah, Lem, tiedän! Ben ja Jack varmaankin?" hän huudahti.
"Niin. Arvasitte oikein. Eikä pahempaa olisi voinut ikinä tapahtuakaan."
Columbine koetti katsoa hänen kasvoihinsa nähdäkseen niiden ilmeen, joka oli varmasti samanlainen kuin hänen käheä äänensäkin, mutta hän oli kai tullut sokeaksi.
"En-entä sitten?" hän kuiskasi ojentaen kätensä Lemille.
"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem sanoi hellästi tukiessaan häntä, "teidän on paras odottaa. Antakaa minun viedä teidät kotiin."
"Kyllä, mutta kertokaa minulle ensin", Columbine huudahti hurjasti. Hän ei voinut kestää tätä epävarmuutta ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.
"Hyvä Jumala, kuka olisi voinut aavistaakaan, että tuollaista hirmuista tulee tapahtumaan täällä White Slidesissä!" Lem huudahti syvästi liikutettuna. "Neiti Collie, olen hirveästi pahoillani teidän vuoksenne. Mutta ehkä onkin parasta näin. He ovat molemmat kuolleet. Wade heitti juuri henkensä pää Wilsonin sylissä, mutta Jack ei ole lainkaan tiennyt, mikä häneen on sattunut. Hän on kuollut silmänräpäyksessä, sillä hänen molemmat silmänsä oli ammuttu puhki. Wade oli saanut luodin vatsaansa. Olin samaa mieltä Montanan kanssa, että Jack oli vetäissyt revolverinsa ensin ja Wade ampui hänet haavoituttuaan kuolettavasti."
Myöhään samana iltana, Columbinen maatessa vuoteellaan raskaat askeleet rikkoivat talon omituisen hiljaisuuden. Ne kuuluivat ensin arkihuoneesta, tulivat sitten kuistiin ja pysähtyivät vihdoin hänen ovensa edustalle. Oveen koputettiin.
"Isä!" Columbine huudahti nousten äkkiä.
Belllounds tuli huoneeseen jättäen oven raolleen. Auringonvalo tulvi sisään.
"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen", hän sanoi.
"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani", Columbine vastasi koettaen innoissaan lohduttaa häntä.
Vanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime kuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn intohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli taasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja uranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt olleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen äärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt oman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.
"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen tyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna elämämme uudestaan?" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei ollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden hänelle.
"Kyllä, isä", hän vastasi mennen hänen luokseen.
"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden."
Hän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen kamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella, toinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli peitetty huopapeitteillä.
Columbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin hänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä, vaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin hillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja kohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan Bellloundsissa tapahtuneen muutoksen.
Belllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot. Columbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli siinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut kärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin kasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua, vaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.
"Collie, kuuntele", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. "Kun ihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin kunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä oli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa vievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne hän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa panivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen toivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan… Hän rakasti sinuakin, Collie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils ja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä muiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet sitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla enemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade olisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja itsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin taistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä menetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin onnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta. Hänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei tahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma tyttäreni,… mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi."
Purskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.
Belllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.
XX.
Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain. Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän näköisiksi.
Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.
Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.
Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.
"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White
Slidesiin", hän sanoi.
"Tarkoitatteko totta?"
"Kyllä."
"Minä tulen", paimen vastasi.
"Mitähän isäsi siihen sanoo?"
"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan luokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä piakkoin postivaunuissa Kremmliniin."
"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils, sinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!"
"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se", Columbine vastasi laskien kätensä isänsä olkapäälle.
"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei
Collie komentele sinua. Niin, niin!"
Collie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui aivan suunniltaan hämmästyksestä.
"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille."
Tämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan eikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.
"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on kuolemaisillaan rakkaudesta", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa naurahtaen sydämellisesti.
"Isä!" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.
"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi", Belllounds sanoi puristaen hänet rintaansa vasten. "Moore, hän on sinun siunauksineni ja kaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun asiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi. Elämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja menneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta, ellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista elämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni. Ratsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin."
Saman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren vaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta vaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon kuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.
Laskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan ja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan purppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet harmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja jostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.
Haapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet lepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli täynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen haudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä varjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä hän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja kuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan tietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin suurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä enemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään oli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa, jota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.
Hänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan kiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan suojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti hänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on sen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret hyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.
"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja rakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä", hän sanoi. Heikko viileä tuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot columbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.