"Kartanossa ei ole luullakseni muita kuin yksi tyttö", sanoi Belllounds, "joten sinun siis täytyy olla Columbine."
"Niin olenkin ja sinä olet varmaankin Jack", hän vastasi liukuen aidalta maahan. "Olen iloinen saadessani toivottaa sinut tervetulleeksi kotiin."
Hän ojensi Jackille kätensä ja Jack puristi sitä niin kauan, että Columbinen oli pakko vapauttaa se. Jack näytti hämmästyvän tavattomasti ja tulevan miellyttävästi yllätetyksi.
"No totisesti, en olisi milloinkaan tuntenut sinua", hän sanoi katsellen Columbinea päästä jalkoihin asti. "Tämäpä nyt on naurettavaa! Minulla oli mielessäni sinusta mitä tarkin kuva, mutta sinähän et ole lainkaan kuvittelemani tytön näköinenkään. Muistamani Columbine oli laiha, kalpea ja vain silmiä."
"Viimeisestä tapaamisestamme on kulunutkin jo pitkälti aikaa, kokonaista seitsemän vuotta", Columbine vastasi. "Sinut minä kumminkin tunsin. Vaikka oletkin vanhempi, pitempi ja ruumiikkaampi, olet sittenkin sama Möly-Jack kuin ennenkin."
"Toivoakseni en", Jack sanoi tuomiten rehellisesti entisyytensä. "Isä on apuni tarpeessa. Hän haluaa, että pitäisin silmällä töitä täällä ja tulisin mieheksi. Olen tullut takaisin nyt ja tuntuukin niin suloiselta olla taasen kotona. En ole milloinkaan ollut juuri minkään arvoinen ja Jumala varjelkoon, etten aiheuttaisi hänelle taasen suuria pettymyksiä."
"Samaa toivon minäkin", Columbine mumisi. Kun hän kuuli Jackin puhuvan näin rehellisesti ja vakavasti, hävisi ensimmäinen vastenmielinen vaikutus. Jack näytti olevan tosissaan. Hän katsoi maahan ja siirteli pieniä kiviä kenkänsä kärjellä. Columbinellä oli nyt hyvä tilaisuus tarkastella hänen kasvojaan tulematta itse huomatuksi. Jack oli hyvin isänsä näköinen kauniine päineen ja sinisine silmineen, joiden karski ilme johtui ehkä enemmän niiden ulkonevasta asennosta kuin mistään suorasta katseesta tahi tulisuudesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huolien tahi tyytymättömyyden varjostamat. Näytti aivan siltä kuin hän olisi jollakin tavoin koettanut hillitä luonnettaan. Hänen suunsa ja leukansa näyttivät raaoilta. Columbine ei ollut löytävinään tämän nuoren miehen kasvoista mitään halveksittavaa, vaikka niissä olikin jotakin, joka piti hänet loitolla. Hän oli päättänyt täyttää osansa sopimuksesta epäitsekkäästi, hakea Jackista parhaimman, rakastaa häntä senvuoksi, tulla voimakkaaksi kestämään ja auttamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa tukahduttaa epämääräisiä ja omituisia aavistuksiaan. Miksi hän ei voinut nähdä Jackissa jotakin sellaista, josta hän piti Jim Montanassa, Lemissä tahi Wilson Mooressa?
"Tämä oli toinen pitkäaikainen poissaoloni kotoa", Belllounds sanoi. "Ensimmäinen tapahtui silloin kun matkustin kouluun Kansas Cityyn. Pidin sielläolostani. Olin pahoillani, kun minut erotettiin ja lähetettiin kotiin… Mutta nämä viimeiset kolme vuotta olin kuin helvetissä."
Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja punastuivat kovasti.
"Työskentelitkö?"
"Minäkö? Se oli totisesti vaikeampaa kuin työ… Niin, kyllä minä työskentelin", hän vastasi.
Columbinen terävä katse kohdistui hänen käsiinsä, mutta ne näyttivät niin pehmeiltä ja känsättömiltä kuin hänen omansakin. Mitähän työtä hän olikaan tehnyt, jos nyt voitiin luottaa hänen sanoihinsa?
"Niin, jos teet kovasti työtä isän hyväksi, opit kohtelemaan paimenia oikein etkä enää milloinkaan lankea noiden entisten pahojen tapojesi orjaksi, niin —"
"Tarkoitat väkijuomia ja kortteja. Vannon, että olin unhottanut ne kolmen vuoden kuluessa eilispäivään asti. Voin tulla toimeen aivan hyvin niittäkin."
"Silloin teet isän ja minut hyvin onnelliseksi. Sinäkin saat varmasti tuntea samaa."
Columbine hurmaantui nähdessään nämä hänen hyvätkin puolensa. Hänessä oli sittenkin jotakin parempaa, huolimatta hänen poikavuosiensa villeistä ja hurjista kujeista.
"Isä haluaa, että menisimme naimisiin", Jack sanoi äkkiä ujosti ja hymyillen omituisesti ja iloisesti. "Eikö se tunnukin naurettavalta. Sinä ja minä, joiden välit eivät ole olleet paremmat kuin kissan ja koiran. Muistatko, kun kerran sysäsin sinut tuonne vanhaan mutakuoppaan. Kerran sinä olit piilossa talon nurkan takana, voidaksesi heittää minua mädäntyneellä kaalinpäällä."
"Muistan kyllä", Columbine vastasi haaveillen. "Mutta siitä on kulunut jo pitkälti aikaa."
"Entä sen, kun söit piirakkani ja minä sitten kostaakseni revin pienen pukusi niin, että sinun oli pakko juosta kotiin melkein vaatteitta?"
"Sen olen luullakseni unhottanut", Columbine sanoi punastuen. "Olin kai silloin hyvin pieni."
"Olit todellinen pikku paholainen… Muistatko miten tappelimme Mooren kanssa sinusta?"
Columbine ei vastannut, sillä hän ei pitänyt ilmeestä, joka äkkiä vilahti Jackin kasvoilla. Hän muisti sen liiankin hyvin.
"Sen erän ratkaisen vielä Mooren kanssa", hän jatkoi. "Ja sitäpaitsi hän saa poistua kartanosta."
"Isä on taitavien miesten tarpeessa", Columbine sanoi katsellen harmaita salviarinteitä. Wilson Mooren nimen mainitseminen lisäsi hänen vastenmielisyyttään Jackia kohtaan ja suututti häntä.
"Ennenkuin ryhdymme jatkamaan, haluaisin tietää erään asian. Onko Moore milloinkaan sanonut rakastavansa sinua?"
Columbine tunsi tämän pistelevän lisäyksen polttelevan suoniaan. Miksi hän olikaan nyt niin herkkä vieraille, äkkinäisille ja tuntemattomille mielenliikutuksille? Miksi hän epäröi kuullessaan tämän Jackin luonnollisen kysymyksen?
"Ei milloinkaan", hän vastasi hetken kuluttua.
"Mutta sehän on kirotun omituista! Sinähän pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ja vihasit melkein minua. Columbine, oletko tukahduttanut tuon tunteesi?"
"Tietysti. Mutta tuskinpa sinua sentään vihasinkaan."
"Isä sanoi sinun suostuvan tulemaan vaimokseni. Onko asia niin?"
Columbine painoi päänsä alas. Jackin ystävällinen kysymys ei ollut loukannut häntä, sillä hän oli odottanut sitä, mutta hänen todellinen läsnäolonsa ja hänen sanojensa tarkoitus synnyttivät hänessä kuvaamatonta vastustushalua. Hän oli kyllä jo mielessään suostunut vanhuksen ehdotukseen, mutta hän huomasi nyt, ettei hän voi pakottaa ruumistaan sellaiseen, jota se ei halunnut.
"On", hän vastasi urhoollisesti.
"Piankinko?" Jack lisäsi kiihkeästi aivan toisella äänenpainolla.
"Jos vain saan määrätä, se ei tapahdu niinkään äkkiä", Columbine änkytti. Hänen maahan luodut silmänsä olivat nähneet askeleen, jonka Jack otti tullakseen lähemmäksi, ja hän halusi lähteä juoksemaan.
"Miksi? Isä luulee sen olevan minulle hyväksi", Belllounds jatkoi painokkaasti ajatellen vain omaa hyötyään. "Se lisäisi vastuunalaisuuttani, jonka tarpeessa juuri olen. Miksi ei piakkoin?"
"Eiköhän sentään olisi parasta, että odottaisimme hieman?" Columbine kysyi. "Emme tunne vielä toisiamme puhumattakaan rakkaudesta, ja —"
"Columbine, olen rakastunut sinuun", Jack sanoi tulisesti.
"Miten se voisi olla mahdollista?" Columbine huudahti epäillen.
"Mitenkö? Olin jo silmittömästi kiintynyt sinuun lapsuudessammekin ja nyt kun näen sinusta kehittyneen tuollaisen kauniin, suloisen terveen ja kukoistavan tytön, niin… Ja isän sanat, että sinusta tulee pian vaimoni, vaikuttivat sen, että jouduin aivan pyörälle päästäni nähdessäni sinut."
Katsoessaan Columbine muisti, miten Jack jo poikana ollessaan oli kiihkeästi kiintynyt kaikkiin sellaisiin tavaroihin, jotka hän halusi välttämättä saada omakseen. Ja hänen isänsä oli aina täyttänyt hänen toivonsa. Sekin voi niin ollen olla mahdollista, että Jack oli äkkiä rakastunut häneen.
"Ottaisitko minut sittenkin, vaikka en rakastaisikaan sinua?" Columbine kysyi hyvin hiljaa. "En rakasta sinua vielä, mutta voin ehkä rakastaa sinua jolloinkin, jos olet hyvä, teet isän onnelliseksi ja voitat pahat taipumuksesi."
"Josko ottaisin sinut! Ottaisin sinut sittenkin, vaikka vihaisit minua", Jack vastasi intohimoisesti.
"Kerron isälle tunteeni", Columbine sanoi heikosti, "ja suostun menemään naimisiin kanssasi silloin kun isä tahtoo."
Jack suuteli häntä ja olisi puristanut hänet syliinsäkin, ellei hän olisi työntänyt häntä kauemmaksi.
"Voi älä! Joku voi nähdä meidät."
"Columbine, olemme nyt kihloissa", Jack sanoi intohimoisesti nauraen. "Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi eikä kalveta, sillä enhän minä syö sinua sentään. Haluaisin kumminkin… Ah, miten suloinen sinä oletkaan! Minusta tuntui melkein vastenmieliseltä tulla kotiin, ja katsohan nyt onneani?"
Sitten muuttuen äkkiä, mikä tuntui olevan ominaista hänen luonteelleen, hänen tulisuutensa haihtui ja hän hillitsi puolivillin mahtailevan käytöksensä paljastaen luonteensa miellyttävämmän puolen.
"Collie, en ole milloinkaan ollut mikään hyvä mies", hän sanoi, "mutta haluan tulla paremmaksi. Todistan sen ja koetan käyttäytyä reilusti joka suhteessa. Haluan mennä naimisiin kanssasi salaamatta sinulta mitään. Voisit muussa tapauksessa saada sen selville jälkeenpäin ja vihata minua… Aavistatko ollenkaan, missä olen oleskellut nämä viimeiset kolme vuotta?"
"En."
"Kerron sen sinulle heti. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet ilmoita sitä milloinkaan kenellekään etkä muistuta siitä minua."
Hän puhui käheästi ja kalpeni hirveästi. Columbine muisti äkkiä Wilson Mooren. Hän oli tiennyt, missä Jack oli viettänyt nämä vuodet, ja voittanut kiusauksensa kertoa sen Columbinelle. Tämä oli ollut yhtä jalomielistä hänessä kuin Jackin oleskelupaikka oli ollut paha.
"Jack, tämä on aivan suurenmoista sinun puoleltasi", hän sanoi äkkiä, "ja minä kunnioitankin sinua senvuoksi, mutta sinun ei tarvitse kertoa minulle. Pyydän sitä. Tyydyn hyvään tahtoosi."
Belllounds säpsähti nähtävästi kovasti hämmästyksestä, helpotuksesta, ihmettelystä ja kiitollisuudesta. Hän muuttui silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi.
"Collie, ellen olisi rakastunut sinuun jo, rakastuisin nyt. Tästä tarinani kertomisesta olikin muodostua kovin työ, mitä ikinä olen suorittanut, sillä aioin pitää sanani. Nyt minun ei tarvitse luulla, että häpeät vuokseni, eikä tuntea, että olen valehdellut sinulle. Sanon sinulle kuitenkin sen, että jos rakastat minua, voit tehdä minusta miehen."
III.
Karjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua, ennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli viisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen entinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen poissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan koettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen miehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein toimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti toteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.
Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin. Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun peittämiä, väsyneitä ja unisia.
"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten vielä yönkin perään, lopetan."
"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta tänään."
"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu ja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä paimen.
"Minäkö? En!" Moore vastasi ivallisesti. "Blud, teet todellakin naurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka vääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään yöhön."
"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. "Wils, olet ainoa sivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan hirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan", Bludsoe sanoi.
"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa", Lem Billings sanoi venytellen.
"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet", Jim Montana lisäsi.
Juuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe kokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä mustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua. Muudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia, joiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore tavallisesti ratsasti.
Belllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän ja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt meksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.
"Spottie, saat vetää vain hiehoja perässäsi tänään", paimen sanoi ottaessaan mustangin kiinni. Spottie heitteli päätään ja vikuroi, kunnes Moore oli saanut suitset sen suuhun. Sittenkuin satula oli heitetty sen selkään ja kiinnitetty paikoilleen, mustangi esiintyikin vasta edukseen. Se oli kaunis, mutta ei ollenkaan liian hento, heikko, hieno tai vireä työhevoseksi, minkä paimenet empimättä tunnustivatkin.
Jack Belllounds kierteli mustangia ihaillen ja tuli hieman liian lähelle miellyttääkseen Spottieta.
"Moore, tämähän on hyvin mukiinmenevä hevonen", hän sanoi kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin hevosista. "Mikä sen nimi on?"
"Spottie", Moore vastasi lyhyesti valmistautuen hyppäämään sen selkään.
"Älähän nyt hätäile", Jack määräsi ratkaisevasti. "Pidän siitä ja haluan katsella sitä hieman."
Kun hän sieppasi suitset paimenen kädestä, Spottie korskahti kuin sitä olisi ammuttu. Belllounds tyynnytteli sitä ja meni lähemmäksi. Mutta mustangi korskui ja hyppi koettaen päästä vapaaksi. Silloin Jack Belllounds näytti pikaisen luonteensa, josta hän oli kuuluisa, ja hänen kasvonsa punastuivat hirveästi.
"Etkö sinä peijakas pysy alallasi!" hän huusi raivoissaan mustangille nykäisten samalla suitsista molemmin käsin niin voimakkaasti kuin jaksoi. Spottie laskeutui heti kaikille neljälle vapisten. Sen korvat olivat luimussa ja silmissä oli pelokas ja tuskallinen ilme, sillä kuolaimet olivat repäisseet sen suupieliä niin, että niistä tippui verta.
"Kyllä minä opetan sinut seisomaan!" Belllounds sanoi uhkaavasti.
"Moore, lainaa minulle kannuksiasi, sillä haluan koetella sitä."
"En lainaa kannuksiani enkä hevostanikaan", paimen vastasi tyynesti astuen askeleen, joka vei hänet aivan Spottien viereen.
Toiset paimenet olivat keskeyttäneet työnsä ja olivat varuillaan tarkkaavaisin katsein ja yhteenpurruin huulin. "Onko hevonen sinun?" Jack kysyi kiivaasti. "On", Moore vastasi hitaasti. "Sillä ei ole kukaan muu milloinkaan ratsastanut."
"Onko se isäni omaisuutta vai sinun?"
"Jos asia otetaan siltä kannalta, se kuuluu White Slidesin hevosiin", paimen vastasi. "En ole sitä milloinkaan ostanut, olen vain kasvattanut sen varsasta, opettanut sen ja ratsastanut sillä."
"Samaa ajattelin minäkin. Moore, otan sen omakseni ja aion ratsastaa sillä nyt. Kuulkaahan, miehet, lainatkaa minulle kannukset."
Kukaan ei tehnyt liikettäkään suostuakseen. Miesten käyttäytymisessä oli jonkunlaista epäluuloa, jota Belllounds ei huomannut.
"No, siinä tapauksessa aion ratsastaa sillä kannuksitta", hän sanoi ja kääntyi noustakseen mustangin selkään.
"Belllounds, on parempi, ettet ratsasta sillä nyt", Moore sanoi kylmästi.
"Mutta miksi? Haluaisin sen mielelläni tietää?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti paljastaen luonteensa, joka ei kärsinyt vastustamista.
"Se on ainoa hevonen, jolla voin nyt ratsastaa", paimen vastasi. "Me merkitsemme tänään elukoita. Hudson loukkaantui eilen. Hän oli päällysmiehemme, mutta hän pyysi minut sijaisekseen. Minun pitää lähteä ottamaan kiinni hiehoja. Jos nyt nouset Spottien selkään, kiihoitat sen. Se on hyvin herkkätunteinen ja hermostunut. Tekosi olisi pahaksi sille, koska se vihaa repimistä ja ohjaksia."
Näiden syiden järkevyys ei vaikuttanut Bellloundsiin ollenkaan.
"Moore, ehkä sinusta on mielenkiintoista kuulla, että olen nyt White
Slidesin päällysmies", hän sanoi melko ylpeästi.
Hänen puheensa näytti kiihoittavan paimenta johonkin ratkaisuun.
"Hyvin mielenkiintoista todellakin, ainakin nyt", Moore vastasi tullen mustangin viereen. Hän aukasi nopein liikkein vyöt ja vetäisi yhdellä nykäisyllä satulan ja huopapeitteen maahan.
Hänen tekonsa hämmästytti Bellloundsia. Hän ei voinut muuta kuin katsoa ja tuijottaa ja hänen ymmärtämättömyydessään oli jotakin poikamaista. Sitten hän suuttui.
"Mitä tuolla tarkoitat?" hän kysyi uhkaavasti. "Aseta satula jälleen paikoilleen."
"En aseta, sillä tämä on minun satulani. Maksoin siitä kuusikymmentä dollaria Kremmlinissä viime vuonna. Se on vanha, tarkoitukseensa hyvin sopiva satula, jolla sinä et ikinä tule ratsastamaan. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", Belllounds vastasi kiivaasti. "Nyt pitää sinun kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Erotan sinut toimestasi."
"Etkä erota, sillä tulet liian myöhään", Moore sanoi kylmän ivallisesti. "Ymmärsin sen ja luovuin toimestani pari minuuttia sitten, silloin kun näytit, miten huonosti voit kohdella hevosia."
"Sinäkö luovuit!… Keksitpä kirotun hyvän verukkeen. En halua sinua mitenkään miesteni joukkoon."
"Et olisi voinut pidättääkään minua, Möly-Jack."
Nimitys tuntui loukkaavan Bellloundsia.
"Uskallapas vieläkin nimittää minua niin!" hän karjaisi raivokkaasti.
Moore oli hämmästyvinään. "Miksi ei? Niinhän sinua on yleisesti nimitetty näillä laitumilla. Meillä on kaikilla nimemme, huolimatta siitä, pidämmekö niistä vai emme. Tuossa on Montana, Blud, Lem ja Kuolaimet. He sanovat minua professoriksi. Miksi olet vihoissasi kuullessasi oman nimesi?"
"En siedä sitä enää. En keneltäkään ja varsinkaan en sinulta."
"Vai niin, mutta minä pelkään, ettei sitä voida muuttaa", Moore vastasi ivallisesti. "Se sopii sinulle vallan mainiosti. Sinähän meluat hirveästi aina silloin kun apinoit jotakin. Vanha isäsi olisi varmasti iloissaan, jos hän näkisi sinun suoriutuvan tarkastuksesta tänään ja miesten kohtelemisesta huomenna."
"Sinä hävytön lehmäin ajaja!" Belllounds huusi suuttuen silmittömästi.
"Ellet vaikene, saat sellaisen tällin, että muistat."
"Minäkö? Ole nyt jo vaiti, sillä se on mahdotonta. Olemme nyt vapaassa maassa, Möly-Jack." Siinä ei ollut ketään ehkäisemässä Mooren kylmää ja ivallista tuon nimityksen toistamista, joka oli niin loukannut Bellloundsia.
"Olen aina vihannut sinua!" Jack tiuskasi käheästi. Hänen ensimmäinen kova lyöntinsä meni syrjään, mutta toinen sattui jymähtäen paimenen kasvoihin.
Moore horjui taaksepäin, mutta saatuaan tasapainonsa hän iski takaisin vastaten lyöntiin. Belllounds tuuskahti aitaa vasten, joka esti hänen kaatumisensa.
"Möly-Jack, olet aivan hullu!" paimen huusi leimuavin silmin. "Luuletko voivasi antaa minulle selkään oltuasi kolme vuotta sellaisessa paikassa?"
Belllounds hyökkäsi eteenpäin kuin raivostunut poikanen näyttäen tällä kertaa kiihtyvällä hurjuudellaan ja villeydellään, miten kauheasti suutuksissaan hän oli. Hän heilutteli käsivarsiaan aivan umpimähkään. Moore väisti hänen iskunsa ja iski nyrkkinsä vastustajansa sähisevää suuta vasten niin että läjähti. Belllounds kaatui kumahtaen. Hän nousi jälleen kömpelön nopeasti seisoalleen, mutta ei hyökännyt enää. Hänen suuret ulkonevat silmänsä olivat tummat ja hyvin ilkeät, ja hänen alaleukansa tärisi hänen huohottaessaan ja puhuessaan samalla kertaa.
"Moore, minä tapan sinut!" hän kähisi katsellen ympärilleen löytääkseen aseen. Tarkasteltuaan maata hän kohotti katseensa paimeniin. Ainoastaan Bludsoella oli revolveri. Belllounds huomasi sen ja kumartui niin nopeasti eteenpäin, että hän sai sen käsiinsä, ennenkuin Bludsoe ennätti sen estää.
"Päästä irti! Anna minulle tuo revolverisi! Vannon näyttäväni hänelle!"
Belllounds huusi taistelleessaan Bludsoen kanssa.
Seurasi kova kamppailu. Bludsoe sai toisen kätensä irti ja vetäisten revolverin tupesta hän koetti heittää sen maahan. Mutta Belllounds esti hänen liikettään sen verran, että revolveri putosi heidän jalkoihinsa.
"Ottakaa se!" Bludsoe huudahti kovasti. "No nopeasti nyt! Tuo kirottu hullu aikoo tappaa Wilsin."
Juosten lähemmäksi Lem potkaisi revolveria juuri silloin kun Jack ojentautui ottamaan sen. Se vieri aidan viereen, josta Jim sieppasi sen käteensä. Lemkin koetti nyt ruveta hillitsemään tempoilevaa Bellloundsia.
"Kuulehan nyt, Jack Belllounds", hän sanoi, "etkö sinä nähnyt ettei Wilsillä ole revolveria? Vai sitä lajia sinä oletkin!… Hillitse nyt luontosi, tahi muuten me annamme sinulle isän kädestä."
"Isäntä tulee!" Jim huudahti varoittavasti.
Kartanonomistaja lähestyi. Hän käveli nopeasti voimakkain askelin. Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa ja hänen katseensa oli terävä kuin kotkan.
"Mitä helvettiä te täällä oikeastaan meluatte?" hän karjaisi.
Paimenet päästivät Jackin irti. Tämä lähti äkäpäissään ja mumisten kävelemään taloon päin.
"Jack, pysy paikoillasi!" vanha Belllounds huusi.
Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Kerran vain hän silmäsi taakseen ja hänen kostonhimoinen katseensa ei nähnyt muita kuin Mooren.
"Isäntä, me väittelimme vain hieman", Jim selitti kätkien äkkiä
Bludsoen revolverin. "Sen vaarallisempaa se ei ollut."
"Jim, sinä valehtelet", vanhus sanoi.
"Minäkö?" Jim huudahti hämmästyneenä.
"Minkä sinä piilotit? Sinulla on jotakin siellä. Anna tänne se revolveri."
Sanomatta sen enempää Jim ojensi sen hänelle.
"Se on minun, isäntä", Bludsoe sanoi.
"Niinkö? Mutta miksi Jim halusi piilottaa sen?" Belllounds kysyi.
"Ojensin sen vain hänelle silloin kun rupesin osalliseksi väittelyyn.
Painiskelimme hieman enkä halunnut pitää revolveria silloin vyölläni."
Miten luonteenomaista tämä olikaan paimenille, että he valehtelivat koettaessaan suojella Jack Bellloundsia. Mutta oli aivan hyödytöntä, että he yrittivätkään pettää vanhusta. Heillä oli nyt edessään sellainen mies, joka oli neljäkymmentä vuotta ollut tekemisissä kaikenlaisten miesten ja tapausten kanssa.
"Bludsoe, et voi pettää minua", vanha Bill sanoi tyynesti. Hän oli karjunut heille ja hänen silmissään liekehti vieläkin kuin sinistä tulta, vaikka hän muuten jo olikin tyyni ja hillitty. Antaessaan revolverin sen omistajalle hän lisäsi: "Ette voi säästää tunteitani valehtelemalla jostakin Jackin konnankujeesta. Rupesiko hän meluamaan?"
"Melkeinpä", Biudsoe vastasi kuivasti.
"Vai niin. Kertokaa nyt minulle kaikki suoraan."
Bellloundsin tutkiva katse kiintyi Wilsoniin. Paimenen kasvoissa olivat vielä näkyvissä taistelun punaiset ja vihan valkoiset merkit.
"En aio valehdella, siitä saatte lyödä vaikka vetoakin", hän sanoi kiihkeästi.
"Huh! Minun olisi pitänyt ymmärtääkin, ettette te sovi keskenänne",
Belllounds sanoi töykeästi. "Mitä tapahtui?"
"Hän teki pahaa hevoselleni. Ellei sitä olisi tapahtunut, ei olisi syntynytkään mitään riitaa."
Vanhuksen silmät salamoivat. Hän rakasti hevosia. Paimenet olivat saaneet kuulla monta kovaa sanaa ja sietää monta kovaa lyöntiä julmuutensa vuoksi.
"Mitä hän sitten teki?"
"Katsokaa Spottien suuta."
Vanhuksen tapa lähestyä hevosta oli kokonaan erilainen kuin pojan huolimatta siitä, että Spottie tunsi hänet eikä senkään vuoksi ollut levoton. Tarkastuksessa ei mennyt pitkää aikaa.
"Kieli on pahasti loukkaantunut. Miten häpeällistä! Ota suitset pois.
Kas niin. Ellei tässä olisi kysymyksessä näin hyvä hevonen, niin…
Moore, miten tämä kaikki tapahtui?"
"Saavuimme äsken kotiin", Wilson vastasi nopeasti, "ja satuloin juuri Spottieta, kun Jack tuli tänne. Hän mielistyi mustangiin ja halusi ratsastaa sillä. Spottie korskahteli, se kun ei kärsi ollenkaan vieraita, ja Jack vetäisi kovasti suitsista. Silloin kuolaimet leikkasivat sen suun noin pahasti. Raivostuin, mutta voin vielä hillitä itseni. Kielsin Jackia lähtemästä ratsastamaan Spottiella. Katsokaa, Hudson loukkaantui eilen ja nimitti minut työnjohtajaksi tänään. En voinut luovuttaa Spottieta kenellekään, mutta poikanne ei ymmärtänyt sitä ja minä suutuin. Jack sanoi mustangia omakseen ja —"
"Omakseenko?" keskeytti Belllounds.
"Niin, hän sanoi ottavansa Spottien minulta. Koska se todellisuudessa ei olekaan minun, suostuin. Irroitettuani satulan, joka on minun, Jack rupesi rähisemään. Hän sanoi olevansa työnjohtaja ja erottavansa minut. Mutta sanoin jo eronneeni. Molemmat kiihdyimme ja minä sanoin häntä Möly-Jackiksi. Hän löi minua ensin ja sitten me tappelimme. Hän oli jo saanut tarpeeksi selkäänsä, kun hän äkkiä sieppasi Bludsoen revolverin. Siinä kaikki."
"Isäntä, niin totta kuin olen syntynyt paimeneksi", Bludsoe sanoi, "hän olisi ampunut Wilsin, jos hän vain olisi saanut revolverini. Eikä siitä enää paljon puuttunutkaan, koira vieköön?"
Vanhus siveli harvaa harmaata partaansa suurella vakavalla kädellään kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan viimeiseen puhujaan.
"Montana, mitä sinä sanot?" hän kysyi kuin hän olisi pannut suuren arvon tämän tyynen paimenen lausunnolle.
"Niin isäntä", Jim vastasi vastahakoisesti, "Möly-Jackin luonne oli kyllä ennenkin paha, mutta nyt se on jo alapuolella kaiken arvostelun."!
Silloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja katsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.
"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti", hän sanoi. "Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack on ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden lakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se maallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt se on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle."
"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne arvoa", Moore vastasi lämpimästi. "Jokainen olisi voinut lyödä vetoa siitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään."
"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne ja lopettaisit merkinnän."
"Hyvä on! Teen sen teille", Moore vastasi. "Lem, arvaan, ettet saa nukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan."
"Hohoi!" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.
Myöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen auringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän oli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän oli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa suopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä paljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa karjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.
Hän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat itäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White Slidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat lakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka iloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi auringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa yksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt poskiaan.
Äkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan paimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta. Columbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan Prontoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle, että Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä kaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen portille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun mustanginsa.
"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?" hän huudahti.
"Hymyilisin, ellei se olisi", Lem vastasi.
Mutta Lem ei hymyillyt ja kun hän käänsi vakavat kasvonsa Columbineen päin, tiesi tämä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Paimen oli tomussa aivan alta ja yltä ja niin väsynyt, että hän horjui.
"Lem, sehän on aivan verinen?" Columbine huudahti rientäen Prontoa kohti.
"Odottakaahan nyt hieman", Lem määräsi itsepäisesti. "Pronto on aivan palasina ja teidän pitää mennä hakemaan hieman salvaa ja kääreitä."
Columbine riensi täyttämään hänen käskyään niin nopeasti ja joutuisasti, että kun hän tuli takaisin aitaukseen, hän oli aivan hengästynyt. Pronto hirnui, kun hän polvistui huohottaen Lemin viereen, joka tutki mustangin lautasissa olevia syviä haavoja.
"Vannon, ettei tässä sentään ole suurtakaan vaaraa", Lem sanoi huokaisten helpotuksesta. "Varmaa on kumminkin, ettei sitä ole säästetty. Auttakaa nyt minua, kun rupean lääkitsemään sitä."
"Kyllä", Columbine huohotti. "Olen tehnyt tätä ennenkin, mutta en ole milloinkaan ennen hoitanut Prontoa. Luulin sonnin seivästäneen sen sarviinsa."
"Paljon ei siitä, koira vieköön, puuttunutkaan", Lem vastasi julmasti. "Ja ellei sellainen ratsastaja olisi joutunut apuun, jota emme saa nähdäkään joka päivä, olisitte saanut nähdä, miten oikea Texasin härkä on pidellyt sitä."
"Kuka ratsasti? Tekö, Lem? Ah, en voi milloinkaan osoittaa teille tarpeeksi kiitollisuuttani."
"Kiitän onneani, etten siinä minä ollut."
"Ettekö? No, kuka sitten?"
"Wils. Hän pakotti minut vannomaan, etten kertoisi teille mitään, ei ainakaan hänestä."
"Wilskö? Pelastiko hän Pronton ja kielsikö hän teitä kertomasta siitä minulle? Lem, jotakin on tapahtunut. Ette ole ollenkaan sellainen kuin tavallisesti."
"Neiti Collie, olen suunnattomasti uupunut", Lem vastasi väsyneesti.
"Kun saan tämän sitomisen tehdyksi, putoan varmasti hevoseni selästä."
"Mutta, Lem, tehän olette jo maassa", Columbine sanoi nauraen hermostuneesti. "Kertokaa nyt, mitä siellä tapahtui."
"Oletteko kuullut puhuttavan aamullisesta riidasta?"
"En. Mistä sitten?"
"Voitte kysellä vanhalta Billiltä siitä. Pronton loukkaantuminen tapahtui seuraavalla tavalla: Möly-Jack ratsasti merkitsemispaikallemme ja pakotti hevosensa hyppäämään aidan yli kedolle. Hänellä oli suopunki kädessään ja hän alkoi ajaa muutamia hevosia takaa, jotka olivat siellä laitumella. Niiden joukossa oli Prontokin ja tuo roisto onnistui jotenkin heittämään suopunkinsa sen kaulaan. Mutta hän ei jaksanut hillitä sitä tahi hän ei ehkä tahtonutkaan, sillä Pronto riistäytyi irti ja hyppäsi aidan yli. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi, sillä muudan härkä lähti heti Pronton jälkeen. Juostessaan kompastui hevonen köyteen ja kaatui. Suuri sonni oli silloin niin lähellä sitä, että se oli melkein saada sen sarviinsa. Silloin Pronto löi muutamia ennätyksiä, sillä se oli todellakin peloissaan. Se laukkasi vihdoin hyvin epätasaiselle maalle tunkeutuen kuivaan pensaikkoon, jossa se noin loukkaantui. Härkä seurasi sitä ammuen ja laukaten. Wils huusi pyssyä, mutta kellään ei sattunut olemaan sellaista mukanaan. Ei edes kuudestilaukeavaa… Tästä alkaen rupean jälleen kantamaan revolveria mukanani. Wils ratsasti kuin paholainen ja saapuikin sinne ajoissa pelastaakseen Pronton."
"Lem, siinä ei ole vielä kaikki", Columbine sanoi vakavasti, paimenen lopetettua. Hänen kokemuksensa sanoivat hänelle, ettei Lem nyt ollut kertonut mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen kylmän, julman ja karttelevan käytöksensä, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti jotakin onnettomuutta.
"Ei kylläkään… Wils joutui hevosensa alle."
Lem ilmaisi tämän viimeisen uutisen niin töykeästi kuin heikäläiset vain voivat.
"Loukkautuiko hän?" Columbine huudahti.
"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem vastusteli, "mehän lääkitsemme nyt hevostanne. Teidän ei pidä kaataa kaikkea eikä tarttua minuun noin. Olette niin kalpeakin kuin lakana. Sellaistahan sattuu hyvin usein paimenelle, että hän jää hevosensa alle."
"Lem Billings, suutun teille, ellette kerro minulle äkkiä kaikkea",
Columbine tiuskaisi kiihkeästi.
"Vai niin. No kuunnelkaahan nyt sitten, miten asiat oikeastaan ovat", Lem vastasi viekkaasti. "Olen pahoillani, että minun pitää kertoa teille Wilsin vakavasta loukkautumisesta. Siinä olisi kuitenkin voinut käydä huonomminkin. Hevonen kaatui hänen jalalleen katkaisten sen. Halkaistuani hänen saappaansa näin, että hänen jalkansa oli kokonaan murskautunut. Emme huomanneet muita vikoja, vannon sen. He ovat nyt kuljettamassa häntä Kremmliniin."
"Ah!" Columbinen hiljainen huudahdus kuulosti niin omituiselta hänen omissa korvissaankin, kuin joku toinen olisi lausunut sen.
"Möly-Jack teki pari konnantyötä tänään", Lem lopetti miettiväisesti. "Neiti Collie, en tiedä miten suhtaudutte tuohon roikaleeseen, mutta sanon tämän teidän omaksi parhaaksenne. Hän on huono mies. Hänellä on isänsä kiivas luonne, joka leimahtaa mitättömästäkin asiasta, mutta hän ei osaa hillitä sitä ollenkaan. Hän on sitäpaitsi pilalle hemmoiteltu ja käyttäytyy kuin varsa, joka on saanut myrkkyä. Onko nyt milloinkaan kuultu hullumpaa! Hän rupeaa pyydystämään Prontoa suopungilla juuri tarkastuspaikassamme! Voitaisiin aivan luulla, että hän on juuri saapunut länteen. Vanha Bill ei ole mikään tyhmeliini, mutta katsellessaan poikaansa hän käyttää mustia silmälaseja. Ennustan kovia aikoja White Slidesin kartanolle."
IV.
Vain yhdestä Meekerin luona vierailevasta miehestä näytti se tuntuvan mielenkiintoiselta, että karjanomistaja Bill Belllounds tarjosi työtä. Vieras oli pieni mitättömän näköinen mies, ei nuori, vaan ei liian vanhakaan. Hänen nimensä oli Bent Wade. Tullessaan Meekerin luo hänellä oli pari kurjaa hevosta ja hieman tavaroita mukanaan.
"Mistä kaukaa olettekaan?" ravintoloitsija kysyi katsellessaan, miten
Wade ensin huolehti hevosistaan ja vasta sitten ajatteli itseään.
Isännän oli pakko toistaa kysymyksensä.
"Cripple Creekistä. Toimin siellä muutamien kullanetsijöiden kokkina ja kaivoin itsekin kultaa väliajoilla", kuului vastaus.
"Vai niin. Sen työn luulisin kuitenkin olleen kannattavampaa kuin sen, mitä täältä päin on saatavissa."
"Niin olikin; sain siellä suuren palkan", Wade sanoi huokaisten.
"Miksi sitten erositte toimestanne?"
"Riitauduimme kaivososuuksistamme niin, ettei sinne jäänyt enää muita kuin minä. Mutta kuunnelkaahan, kun kerron koko jutun." Wade istuutui muutamalle laatikolle, otti vanhan sombreronsa päästään ja rupesi juttelemaan. Muudan maleksija laahusti lähemmäksi jonkun vetovoiman vaikutuksesta ja sitten sattui eräs kaivostyömies tulemaan taloon ja yhtyi joukkoon.
Seuraava oli kylän patriarkka, vanha Kemp, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Waden vetovoima näytti olevan yhtä kummallinen, kuin hänen puheensa oli mielenkiintoista.
Hän oli pienikokoinen, mutta voimakas ja jäntevä mies, jonka vaatteet olivat vanhat, likaiset ja kuluneet. Kun hän otti leveäreunaisen hatun päästään, paljastuivat hänen mielenkiintoiset kasvonsa. Ne olivat sileiksi ajellut, lukuunottamatta riippuvia viiksiä, ja kalpeat hien kostuttamine leveine ja korkeine otsineen. Posket olivat laihtuneet ja kuopalla, nenä oli hirveän suuri ja syvälle painuneet silmät katselivat terävästi tuuheiden kulmakarvain alta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan erikoisuutensakaan vuoksi olleet mitenkään silmiinpistävät, elleivät nuo pitkät ja syvät melkein näkymättömät tuskien uurtamat juovat, syvällä olevien tummien silmien salaperäinen ja synkkä ilme ja piirteiden ja ilmeen surullinen yhdenmukaisuus olisi antaneet kasvoille sellaisen leiman, jota ei kukaan tarkkasilmäinen ihminen voinut olla huomaamatta.
Hän kertoi hirmuisen tarinan kullasta, verestä ja kuolemasta. Se näytti suovan hänelle huojennusta. Hänen kasvonsa muuttuivat ja niistä hävisi tuo ilme, jota olisi voitu sanoa niiden surumieliseksi valaistukseksi ja pakotetuksi jännitykseksi.
Hänen kuulijansa pudistivat päätään peloissaan. Hirveät kertomukset ovat tavallisia Coloradossa, mutta tämä oli jotakin aivan erikoista. Pari kuuntelijaa poistui sanomatta sanaakaan ja vanha Kemp katsoi uuteen tulokkaaseen silmät raollaan ja kuin muistellen jotakin.
"Niin, niin!" ravintoloitsija huudahti. "Tuollaista kuunnellessa karvat nousevat pystyyn!… Vieras, haluatteko viedä hevosenne talliin ja jäädä tänne?"
"Olen työnhaussa", Wade vastasi.
Silloin tultiin maininneeksi, että Belllounds halusi miehiä.
"Vanha Bill Bellloundsko, joka asettui asumaan Middle Parkiin ja rupesi utien ystäväksi?" Wade kysyi kuin saadakseen varmuuden.
"Aivan niin. Juuri sama Bill. Tunnetteko hänet?"
"Näin hänet kerran parikymmentä vuotta sitten."
"Ettekö ole milloinkaan ennen ollut Middle Parkissa? Bellloundsilla on siellä karjakartanoita", ravintoloitsija sanoi.
"Hän ei asukaan enää Middle Parkissa", Kemp ilmoitti, "vaan White Slidesissä, jossa hän on oleskellut nämä kahdeksan tahi kymmenen viimeistä vuotta. Tämä kartano on jossakin tuolla Goren laitumilla päin."
"Olen tutkinut kultaa etsiessäni koko sen seudun", Wade sanoi.
"Se on Coloradon kauneimpia osia, joka sopii hyvin karjankasvattamiseen, mutta ei maanviljelykseen. Tarkoititteko sanoillanne, että olette joskus käynyt tuolla laaksossa?"
"Kerran, kauan aikaa sitten", Wade vastasi tuijottaen suurilla syvälle painuneilla silmillään etäisyyteen. Joku Middle Parkin aiheuttama muisto järkytti häntä.
"Siinä tapauksessa en halua neuvoa teitä väärin", ravintoloitsija sanoi. "Pidän niistä seuduista, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka vihaavat niitä. Jos osaatte keittää, hoitaa karjaa tahi tehdä jotakin muuta hyödyllistä, saatte työtä vanhalta Billiltä. Sain sen käsityksen, että hän on metsästäjän tarpeessa kaikista enimmän. Puumat ja sudet tekevät siellä tuhojaan. Osaatteko metsästää?"
"Minäkö?" Wade kysyi hajamielisesti kääntäen päätään. "En kuule mitään toisella korvallani."
"Oletteko taitava ampuja ja koirien kasvattaja?" kysyjä huusi.
"Mukiin menevä."
"Silloin saatte olla varma työstä."
"Lähdenkin tästä sinne. Olen teille hyvin kiitollinen."
"Joutavia! Teen vain Bellloundsille palveluksen. Aiotte kai sentään olla täällä yötä?"
"Levähdän aina tarpeekseni. Haluan ostaa ruokaa ja rehua", Wade vastasi kääntyen hevosiinsa päin.
Vanha Kemp läksi tallustelemaan kotiinsa päin pudistellen harmaata päätään kuin muistellen jotakin, jota hän ei voinut saada päähänsä. Tuntia myöhemmin, kun Bent Wade ratsasti kylästä Kempin sivu huutaen hänelle jäähyväisensä, vanhus äkkiä löi polveensa ja huudahti: "Tulimmainen sentään, tiesinhän tavanneeni hänet ennenkin."
Myöhemmin hän sanoi ystävälleen ravintoloitsijalle kiihkoissaan: "Tuo mies oli Bent Wade!"
"Niin hän sanoi minullekin", toinen vastasi.
"No, mutta etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä, Bent
Wadesta?"
"Nyt kun sanoit sen minulle, nimi kuulostaa minusta tutulta. Mutta vieköön sen hitto, en voi sitä nyt kuitenkaan muistaa. Aavistin hänet sittenkin jonkinlaiseksi tekijäksi. Toivon, etten lähettänyt vanhan Billin niskoille ketään tappelijaa ja lainsuojatonta. Kerro nyt, kuka hän oikeastaan on?"
"Häntä sanotaan Hell-Bent Wadeksi [Hell-Bent Wade = Helvettiin viepä Wade]. Tutustuin häneen Wyomingissa, jossa hän oli postivaunujen ajajana, mutta en milloinkaan kuullut kerrottavan, kuka hän oikeastaan on, ennenkuin vuosien kuluttua. Satuin kerran menemään Boulderiin ja siellä sain sen kuulla. Wade oli siellä aivan kuoleman kielissä Sam Colesin hoidossa. Sam on jo kuollut. Hän oli Waden ystävä ja oli tuntenut hänet jo kauan. No niin, sain silloin tietää Waden koko elämäkerran. Colesin puheiden mukaan tämä Wade on mitä omituisin ja ihmeellisin mies. Hänen keinonsa ovat mitä kummallisimmat. Hän osaa tehdä vaikka mitä auringon alla paremmin kuin kukaan muu. Hän on mainio ampuja eikä hän milloinkaan ole pitkää aikaa samassa paikassa. Hän ei kuunaan hae riitaa, vaan riita hakee hänet. Coles sanoi muistaakseni Wadella olevan sellaisen kummallisen luulon, ettei hän voi karttaa sitä. Vaikka hän meni minne, tapahtui siellä aina jotakin kauheata. Senvuoksi on häntä ruvettukin sanomaan Hell-Bentiksi… Ja Coles vannoi, ettei häntä valkoisempaa miestä ole olemassakaan. Sydän paljasta kultaa, kuulemma. Hän suojelee aina jotakin, auttaa toisia, uhraa rahansa ja aikansa ajattelematta milloinkaan itseään. Kun hän alkoi kertoa tuota tarinaansa Cripple Creekistä, silloin muistot rupesivat järkyttämään vanhaa päätäni, sillä olen kuullut Bent Waden puhuvan ennenkin. Silloinkin hän kertoi samanlaisen jutun, joka oli vieläkin kauhistuttavampi. Jumalani, mitä tuo mies on saanutkaan kokea! Ja omituisin kaikista on tuo hänen luulonsa, että turmio seuraa hänen kintereillään niin ehdottomasti, että mihin ikinä hän vain meneekin, se liittyy häneen ja käyttää häntä aseenaan saattaakseen jonkun perikatoon."
Auringon laskiessa Wade oli jo kaukana White-joen laaksossa Flat
Top-vuorien varjoisilla rinteillä.
Seutu oli hyvin kaunista. Ruohoisia kukkuloita, joiden rinteillä oli värikkäitä haapametsikköjä, kohosi hänen vasemmalta puoleltaan ja kuohuvan virran toisella puolen loi penikulman pituinen kuusia kasvava mäki, jonka yläpuolelta siinsivät vuorten paljaat punaiset ja harmaat harjanteet laskevan auringon kultaamina. Suojaisissa paikoissa oli jo valkoisia lumiläikkiäkin. Waden katse viipyi kauimmin värillisissä huipuissa.
Kapea laakso alkoi vähitellen levitä luonnolliseksi puistoksi, jonka ylimmäisessä päässä oli pieni maja. Sen läheisyydessä oli muutamia lehmiä ja hevosia laitumella. Tie vei tuvan sivu. Waden lähestyessä muudan tuuheatukkainen mies tuli majasta pyssy kädessään. Hän oli nähtävästi aikeissa lähteä metsälle, mutta hänen katseestaan Wade huomasi, että hänellä oli edessään villiin seutuun asumaan asettunut yksinäinen uudisasukas.
"Hyvää päivää, vieras!" hän sanoi.
"Hyvää iltaa", Wade vastasi. "Olette varmaankin Blair ja olen luultavasti tämän joen lähteiden läheisyydessä?"
"Kyllä. Olette kolmen penikulman päässä Trapperin järvestä."
"Nimeni on Wade. Olen menossa töihin Bill Bellloundsille."
"Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan", Blair vastasi. "Muudan Billin miehistä oli täällä muutamia päiviä sitten."
"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on jatkettava matkaani. Sattuisiko teillä olemaan varastossanne hirvenpaistia? Tämä laakso näyttää olevan hyvin köyhä riistasta."
"Tuolla ylempänä on paljon peuroja ja hirviä. Karkoitin laitumeltani tänä aamuna lauman, jossa oli ainakin kolmekymmentä päätä."
Blair meni muutamaan läheisyydessä olevaan avonaiseen vajaan ja palatessaan sieltä toi hän mukanaan hirvenpaistipuolikkaan, jonka hän sitoi Waden satulaan.
"Tupakkani alkaa olla melkein lopussa. Voitteko luovuttaa minulle osan omastanne?"
"Voin kyllä sekä poltto- että purutupakkaa, enemmän kuitenkin viimeksimainittua. Käytän sitä itse melko vähän."
"No, antakaa sitten minulle molempia, mutta purutupakkaa enemmän",
Blair vastasi nähtävästi hyvin tyytyväisenä.
"Tunnetteko Bellloundsin?" Wade kysyi ojentaessaan hänelle tupakan.
"Kyllä, sillä jokainenhan tuntee hänet. Parempaa isäntää saatte turhaan hakea näiltä ylängöiltä."
"Onko hänellä perhettä?"
"En voi sanoa sitä varmasti. Kuulin hänen menettäneen vaimonsa jo vuosia sitten, mutta ehkä hän on mennyt uudestaan naimisiin. Hän menestyy hyvin."
"No, hyvästi nyt sitten, Blair", Wade sanoi tarttuen suitsiinsa.
"Hyvästi ja onneksi olkoon. Poiketkaa oikeanpuoleiselle tielle. Saatte ajaa jonkun matkaa melko kovasti, jos aiotte saada leirinne kuntoon ennen yötä."
Wade sukelsi pian kuusikkoon ja sieltä matalan kuohuvan joen rannalle. Hevoset joivat, veden kiehuessa ja kuohuessa niiden polvien ympärillä, ja kahlasivat sitten loiskuttaen ja hyppien liukkailla kivillä toiselle rannalle. Kun ne pääsivät jälleen tielle, metsoparvi pyrähti niiden edestä lentoon istuutuen kuusten alimmille oksille. Ne olivat aivan kesyjä.
"Tämä nyt sentään on jotakin", Wade sanoi. "Ensimmäiset näkemäni linnut tämän syksyn kuluessa. Ehkäpä saan linnunpaistia joka päivä tästä lähtein."
Hän pysähdytti hevosensa aikoen laskeutua maahan, mutta katsellessaan metsoja hän epäröi. "Kesyjä kuin kanat ja niin sanomattoman kauniita!"
Hän ratsasti eteenpäin taluttaen kuormahevostaan. Tie ei ollut jyrkkä, vaikka se muutamin paikoin olikin niin sateen turmelema, ettei nopea kulku voinut tulla kysymykseenkään. Kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä tiheämmäksi ja pimeämmäksi muuttui metsäkin ja kuusten ja mäntyjen tuoksu täytti ilman. Kallioiden yli syöksyvän veden uninen kohina kantautui matkustajan korviin. Se uudistui ajoittain muuttuen yhä kovemmaksi. Etempänä oleva metsän varjo kävi äkkiä valoisammaksi ja hän ratsasti laajalle tasangolle, jossa viheriä sammal, kurjenmiekat ja kukat ympäröivät ihanaa lähdettä. Puiden oksien välistä siilautuvat auringonsäteet paistoivat sen laajaan pyöreään silmään. Se oli laidoiltaan hyvin matala, ainoastaan sen keskessä oli syvä pyöreä viheriä reikä, josta vesi pulppusi esille. Tammakot hyppelivät hyttysten perässä leikkien pinnalla ja muutamat suuremmat tekivät juovia veteen kiitäessään syvemmälle. Wade osasi ihailla tällaista kauneutta ja hänen katseensa viipyikin kauimmin kukissa.
"Asumattomat metsät sopivat minulle kodiksi", hän sanoi kylmän tuulen jäähdyttäessä hänen poskiaan ja ikiviheriäin tuoksun täyttäessä hänen sieraimensa. "Mutta nämä autiot yksinäiset seudut herättävät minussa ikäviä muistojakin."
Hän oli sen näköinenkin. Ehkä tämä hänen myönnytyksensä olikin osa hänen salaisuudestaan.
Hänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi kimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet, viheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen hämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä, renkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie kierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat oksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia läikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli kumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa hirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa ilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi tulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja tahi intiaanien teltta.
Valittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa selästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat ja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt tervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän aukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja pieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia, nopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan esillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan pölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut valkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli kummallisia varjoja ympäristöön.
Pienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan räiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti keksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden tulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti sen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja kahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja kuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi ruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman ateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut kokea pahempaakin.
Syötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin laukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat. Levon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten hänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi satulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia, kirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta. Revolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa satulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten rasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän sitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja kastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja huomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat ja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain teräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen huolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin laukkuun.
Levittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen toisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset lampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja lopuksi tervavaatteen toinen puoli.
Tämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa istuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen nukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa. Pian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin tällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja yksinäiset — putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen loiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä huuhunta.
"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa", Bent Wade puheli yksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten kekäleitten toiselle puolen. "Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa ehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista ihmisistä — niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos tämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne."
Hän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta, levisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten hän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa kanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä tuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli ollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut heti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan penikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä paikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli loppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman vaunumatkueen joukossa.
Sellainen oli Bent Waden salaisuus.
Mitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen tuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan. Kaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen kärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville jaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin tavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet heidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa, hän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä inhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli pettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada teko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja löytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui yksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.
Mutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin vaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin naisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat taivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.
"Tyttäreni olisi nyt — katsotaanhan nyt — melkein yhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi", hän sanoi. "Suuri tyttö varmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta vanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan."
Sinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla pimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni hyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei pimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat, tummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle. Hän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä, jossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen revolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän vuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät ihmiset tavallisesti tekevät.
Wadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia ovat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa nautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous oli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.
Hänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset putoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta pitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä, hyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen kohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet kiersivät sen kaukaa.
Wade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle järven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle puolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla tiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan asuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä kämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää aikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.
Kuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin voimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät aivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat. Pian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka molemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana, ruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan korkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä nouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä harmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia, mutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria höyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa katsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa kuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman vuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion alta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä jättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua aurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput valkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten yläpuolelle.
Wade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi rinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja paljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin alkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset tiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin, metsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi. Vihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie johti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli auringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen, sillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa, jos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista paikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan kukista ja eläimistä.
Muutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson vieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti ruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto mustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat miellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi ilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia — ensi sijassa Coloradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden jälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka peittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat lumikenttien laidat.
"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani columbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven ääntä", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli melkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.
Sitten hän lähti jälleen matkalle. Ruohoinen laakso kiemurtelevine jokineen aleni ja leveni vähitellen jättäen kukkulat ja vuoret kauas taakseen. Leveän tasangon toiselta laidalta kohosi toinen vuoristo kuvastuen mustana ja uhkaavana sinistä taivasta vasten. Iltapäivällä saapui Wade Elgeriaan, muutamaan pieneen kylään, joka oli tärkeä senvuoksi, että se sijaitsi pääpostilinjalla ja oli samalla paikka, josta kaivosmiehet ja paimenet ostivat elintarpeensa. Siinä oli vain yksi ainoa katu, joka oli niin leveä, että se näytti torilta. Sen molemmilla puolilla sijaitsivat kaikki kylän suuret talot korkeine sileine julkipuolineen. Wade ratsasti ravintolaan, johon postivaunutkin aina pysähtyivät. Hän aikoi lepuuttaa ja syöttää hevosiaan siellä ja aterioida itsekin ennen matkalle lähtöään.
Omistaja oli lihava ystävällisen näköinen pikku nainen, puhelias ja miellyttävä, joka iloitsi vieraiden tulosta heidän itsensä vuoksi eikä edellytetyn ansion toivosta. Vaikka Wade ei milloinkaan ennen ollut ollutkaan Elgeriassa, hän pian tiesi kaikki kylän asiat, vuoristossa työskentelevien miesten elämän ja ainoat nykyiset merkilliset tapaukset — postivaunujen tulon ja lähdön.
"Edullinen paikka", hän huomautti. "Näin sen heti. Ja sen asutus on kai lisääntymään päin?"
"Ei enää niin edullinen minulle kuin ennen", nainen vastasi. "Mieheni eläessä ansaitsimme hyvin, ennenkuin kilpailijamme tuli tänne. Hänellä on ravintola, jossa kaivosmiehet voivat juoda ja pelata. Minä en siedä sellaista. Myönnän sentään, ettei minulla ole mitään valittamisen syytä. Ansaitsen tässä tarpeeksi elämäni ylläpidoksi."
"Mikä on tuon toisen hotellin omistajan nimi?"
"Häntä sanotaan Smithiksi, mutta se ei ole luullakseni hänen oikea nimensä. Täällä on käynyt ihmisiä, jotka —. Mutta sehän ei kuulu tähän."
"Ihmiset muuttavat usein nimiään", Wade huomautti.
"Vieras, aiotteko jäädä näille seuduille, vai oletteko matkalla muualle?"
"Olen menossa White Slidesin kartanoon ruvetakseni työhön
Bellloundsille. Tunnetteko hänet?"
"Bill Bellloundsinko? Minäkö? Hän oli paras ystävämme siihen aikaan, kun olimme Kremmlinissä, sillä olen asunut sielläkin monta vuotta. Miehelläni oli karjaa siellä. Ja puhuakseni totta, niin Bill auttoi meidät alkuun. Muutimme sieltä tänne, ja olen asunut täällä siitä saakka."
"Kaikki puhuvat hyvää Bellloundsista", Wade huomautti.
"Ette milloinkaan tule kuulemaankaan muuta", nainen vastasi lämpimästi. "Billissä ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin yksi ainoa vika ja ihmiset ovat pitäneet hänestä silti."
"Millainen vika?"
"Hänellä on hurja poika, jota hän aivan jumaloi. Ihmiset nimittävät häntä Möly-Jackiksi. Hän kävi täällä ennen useinkin, mutta Bill lähetti hänet sitten jonnekin. Poika oli aivan pilalle hemmoiteltu. Näin hänen äitinsä vuosia sitten, hän on ollut kuolleena jo pitkän aikaa, eikä hän ollut Bill Bellloundsin oikea vaimo. Jack on hänen poikansa ja hän on tullut äitiinsä. Bill Belllounds oli tuon naisen orja. Hänen kuolemansa jälkeen kohdisti Bill suuren rakkautensa poikaansa ja siinä sitä sitten ollaan. Jackista ei tule ikinä miestä."
Wade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian ja ajatellut muita mahdollisuuksia.
"Oliko heillä muita lapsia?"
"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli aivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota lasta — luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö tultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista."
"Miksi tyttöä sanotaan?"
"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun luonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan Smithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on ruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole Coloradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill vihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin sanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä tultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen kanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla moitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista."
"Columbine Belllounds", Wade mumisi. "Omituinen nimi."
"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä kukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin saagulilja, mutta vaaleampi."
"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?"
"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän tuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan. Kullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt siitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin miehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen ja kasvatti hänet."
"Kuinka vanha hän nyt on?" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.
"Noin yhdeksäntoistavuotias."
Bent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen leveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei huomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä hänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään, kunnes joku kutsui hänet muualle.
Wade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean joen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää mahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma tyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui äkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent Wadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen profeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee tapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja joku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota voimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden sanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä milloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se houkutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa työtään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi jäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa jonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken terävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä olevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill Belllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan rakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä, villien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista vanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin määrätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen mieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden aiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan oikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi eikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat kuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin hyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei tuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi järjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken inhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua Columbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota hän ei voinut ymmärtää.