"Se voi olla tottakin!" hän kuiskasi. "Tiedän sen heti nähtyäni hänet."
Sitten hän käveli takaisin ravintolaan. Sinne mennessään hän katsahti Smithin hotellin tarjoiluhuoneeseen. Se oli vastenmielisen näköinen paikka täynnä vetelehtiviä miehiä, joiden kasvot olivat kuin avoin kirja Wadelle. Uteliaisuus ei ollut aivan kokonaan syynä siihen mielijohteeseen, joka pakotti hänet odottamaan ovella, kunnes hän voi nähdä Smithin. Wade oli vuosien kuluessa vaeltaessaan paikasta toiseen tutustunut melkein kaikkiin Lännen veteraaneihin. Niin paljon hän oli matkustellut. Mutta häntä pidättävä mielijohde sai palkintonsa, kun hän näki Smithin, meluisan miehen, jolla oli ruma arpi oikeassa silmäkulmassa. Hän tunsi Smithin ja samoin arvenkin, sillä arpi oli hänen antamansa merkki tuolle miehelle, jonka oikea nimi ei ollut Smith, joka oli ollut yhtä paha kuin miltä hän näyttikin ja jonka kulkurielämä ei sopinut katumiselle eikä tapahtunut matkustamishalusta.
Wade jatkoi matkaansa tulematta huomatuksi. Tämä kohtaaminen merkitsi nyt vähemmän hänelle kuin se olisi tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin, koska hän ei ollut sellainen mies, joka hakee vanhat vihollisensa esille kostaakseen heille, vaan päinvastoin koetti matkustaa niin kauaksi kuin suinkin väistääkseen heitä. Mutta Coloradossa oli kuitenkin paljon sellaisia miehiä, jotka olisivat ampuneet häntä ensin näkemässä, ja useat olivat menettäneet henkensä koettaessaan tehdä sen.
Seuraavan yön vietti Wade Elgerian itäpuolella olevilla kukkuloilla ja aikaisin seuraavana aamuna jo auringon noustessa hänen hevosensa polkivat metsäisen seudun kuuraista ruohokkoa ja jäätyneitä sanajalkoja. Päästyään onnellisesti niistä hän ratsasti muutamaan laaksoon, jossa oli autio maja, ja seurasi sitten erästä vanhaa kuoppaista tietä, joka mutkitteli erään puron rantaa. Siinä virtaava vesi oli sen väristä, että se muutti kivet, hiekan ja sammaleen aivan kullanväriseksi. Missään ei näkynyt jälkeäkään riistasta. Harmaa närhi varoitti vain silloin tällöin metsän näkymättömiä asukkaita hänen tulostaan. Virta pulppusi hänen vierellään sammaleisten kallioiden yli oksaisten kuusten tummassa varjossa tullen yhä kapeammaksi, kuta lähemmäksi hän pääsi sen lähteitä. Vihdoin se katosi kokonaan pitkään viileään ruohikkoon, josta tie kääntyi korkeaan männikköön. Puolen päivän aikaan hän pääsi vedenjakajan harjalle ja pysähtyen avonaiselle ja kallioiselle ylängölle näki hän edessään tummanviheriän metsän, joka vähitellen laskeutui suureen säännöttömään laaksoon, hänen senpäiväisen matkansa määrään.
Wade oli tuoreen lihan tarpeessa ja senvuoksi hän kulkiessaan katseli tarkasti ympärilleen nähdäkseen jonkun antiloopin, joiden jälkiä hän huomasi tiellä. Hiipivien hevostensa edellä, jotka seurasivat melkein liian lähellä, salliakseen hänen äänettömästi lähestyä riistaa, hän väijyi koko matkan suureen avonaiseen puistoon asti saamatta ampua ainoatakaan laukausta.
Tämä puisto oli penikulmien levyinen ja pituinen. Kaikkialla kasvava pitkä ruoho heilui tuulessa ja laakson epäsäännöllisesti levenevät haarat tunkeutuivat siellä täällä ympäröivään metsään. Maa aleni vähitellen keskustaa kohti, missä muudan pyöreä ja viheriä ruohikko ilmaisi lähteen paikan. Wade ratsasti sitä kohti poiketen hieman oikealle, koska hän halusi pystyttää leirinsä metsän laitaan. Hetkisen kuluttua hän sivuutti erään metsäniemekkeen ja huomasi laakson jatkuvan yhä kauemmaksi siihen suuntaan. Hevoset kävivät siellä laitumella hirvien joukossa ja hyvin kaukana solan suussa, joka puistosta johti johonkin kapeampaan laaksoon, hän näki mustia, kumaraselkäisiä, karvaisia puhveleita. Ne katosivat pian näkyvistä. Sitten hirvetkin huomasivat hänet ja läksivät tiehensä sarvipäisten urosten laukatessa naarasten edellä. Wade arvaili, olivatko hevosetkin villejä. Ne näyttivät hyvin uteliailta, mutta eivät pelänneet. Niiden takana oli männikköä kasvava pienoinen kumpu, joka näytti olevan erillään vastakkaisen puolen metsästä. Ratsastettuaan vielä penikulman verran eteenpäin hän totesi, että tämä metsäinen kukkula muistutti järvessä olevaa saarta. Äkkiä hän huomasi savua puiden latvojen yläpuolella.
Puiston keskellä olevasta viheriästä ruohikosta lähtevä kapea puro näytti sivuuttavan männikön hyvin läheltä. Wade näki selvästi, että purosta oli huuhdottu kultaa, ja hieman kauempana hän huomasi aivan tuoreita jälkiä mennessään sen yli.
Tämä eristetty kumpu näytti olevan monen hehtaarin suuruinen. Sillä kasvava männikkö oli matalaa ja sen toisessa päässä oli pieni maja. Wade huomasi hämmästyksekseen muutaman yksinäisen kullankaivajan syömässä illallista sen edustalla. Hänen lähestyessään sitä hyökkäsi sieltä koira häntä vastaan haukkuen rajusti. Muudan pukinnahkaisiin vaatteihin pukeutunut mies seurasi sitä. Hän oli pitkä ja hänen pitkät raudanharmaat hiuksensa valuivat hartioille. Hänen ruskeat ja päivettyneet kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita ei harmaa tukkakaan kyennyt täydellisesti peittämään, ja hänen kiiltävät punertavat kasvonsa ilmaisivat rehellistä ja pelotonta mieltä.
"Päivää, vieras!" hän huusi Waden pysähtyessä melkoisen matkan päähän.
Hänen tervehdyksensä ei ollut sydämellinen, vaikka se olikin kohtelias.
Hänen perinpohjainen tarkastelunsa ilmaisi kuitenkin enemmän kuin hänen
sanansa.
"Iltaa, ystäväni", Wade vastasi. "Saanko yöpyä tänne?"
"Varmasti! Laskeutukaa vain satulasta", toinen sanoi. "Luullakseni en ole nähnyt teitä ennen milloinkaan."
"Ette. Olen Bent Wade ja menossa työhön Bellloundsllle."
"Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Olen itsekin vieras tällä paikkakunnalla, mutta tunnen sentään Bellloundsin. Nimeni on Lewis. Olin juuri illallisen valmistamispuuhissa ja ruoka menee pilalle, ellen kiiruhda. Päästäkää hevosenne laitumelle ja tulkaa huoneeseen."
Wade ilmestyikin sinne nopeammin kuin hän olisi tehnyt, jos hän olisi toiminut tavalliseen järjestelmälliseen tapaansa. Hän vainusi puhvelinpaistia ja hän oli nälissään. Maja oli rakennettu vuosia sitten ja oli nyt melkein luhistumaisillaan, mutta sen nurkassa olevan kivinen takka näytti olevan hyvässä kunnossa. Liedessä räiskyi ja hehkui punainen hiilos.
"Olin tuntevinani puhvelinpaistin hajua", Wade huomautti hyvin tyytyväisenä. "Enpä totisesti ole syönytkään sitä pitkiin aikoihin."
"Kaikki onkin jo kunnossa. Ryhtykää vain syömään… Niin, täällä on vielä muutamia puhveleita jäljellä. Ne saavat ollakin hyvin rauhassa metsästäjiltä. Sitten täällä on hirviä ja suuria antilooppilaumoja. Lumen tultua voitaisiin melkein luulla, että täällä on suuria lammaskatraita. Karhujakin on olemassa."
Wade söi niin halukkaasti, ettei hän puhunut paljon mitään. Myöhemmin, kun hän auttoi isäntää astioiden pesussa, hän käänsi jälleen puheen riistaan.
"Jos täällä on niin paljon antilooppeja, niin silloin kai täällä on susia ja puumiakin."
"On kyllä. Näen niiden jälkiä joka päivä. Muutamia päiviä sitten ammuin erästä, mutta en osunut. Mutta petoja on varmasti paljon enemmän White Slidesin takana olevassa työläässä seudussa."
"Työläässä! Nimitetäänkö seutua niin?" Wade kysyi omituisesti hymyillen.
"Nimitetään ja työläs se onkin. Belllounds on ollut metsästäjänpalkkaamispuuhissa jo kauan aikaa. Hän lupasi minulle suuren palkan, jos rupean tappamaan susia ja puumia."
"Siihen työhön juuri aionkin ryhtyä."
"Hyvä!" Lewis huudahti. "Olen todellakin hyvin iloinen: Belllounds on kunnon mies. Häpesin hieman, kunnes sain kerrotuksi hänelle, etten todellisuudessa olekaan mikään metsästäjä. Katsokaa, haeskelen kultaa täältä ja samalla hieman metsästelen."
"Miksi teeskentelette sellaista? Ette kuitenkaan voi pettää ketään todellista kullankaivajaa. Näin jättämänne merkit selvästi."
"Teillä on terävät silmät, siinä kaikki. Wade, minulla on täällä muutamia hyvin vastenmielisiä naapureita. Soisin hyvin mielelläni, etteivät he näkisi minun kaivavan kultaa. Viime aikoina olen ruvennut epäilemään, että he varastelevat karjaa. He ovat kaikissa tapauksissa myyneet Kremmlinissä sellaisia eläimiä, jotka ovat Elgerian seuduilta."
"Siellä, missä karjaa on olemassa, siellä sitä myös varastetaan", Wade huomautti.
"Älkää sanoko tästä mitään Bellloundsille, sillä ehkä olenkin väärässä. Jos saan sen varmasti selville, tulen itse White Slidesiin kertomaan siitä. Olen kiitollisuuden velassa Bellloundsille paljosta."
"Onko White Slides vielä kaukanakin?" Wade kysyi vedellen haikuja piipustaan.
"Kyllähän sinne vielä matkaa on ja vaikeasti kuljettavaa onkin, mutta päivässä sinne tästä sentään helposti menee. Seudut ovat hyvin kauniita. Korkeiden huippujen ja selänteiden välissä on laaksoja ja järviä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista ruohoa."
"Oletteko joskus puhutellut Bellloundsin poikaa?"
"En! En ole tiennyt hänellä sellaista olevankaan. Mutta hänen tyttönsä näin ollessani täällä ensimmäistä päivää. Hän oli hyvin ystävällinen minulle. Menin sinne saadakseni lääkettä kädelleni, jonka hakkasin vahingossa melkein poikki. Tyttö, häntä sanotaan Columbineksi, sitoi sen. Olen todellakin hyvin suuressa kiitollisuuden velassa kartanon asukkaille. Siellä on muudan paimen Wils, tahi jotakin sinnepäin, ja hän toi minulle tänne jotakin sellaista lääkettä, jota ei heillä silloin sattunut olemaan. Miellytte varmasti siihen poikaan. Huomasin hänen pitävän tytöstä enkä voinut moittia häntä siitä."
Bent Wade otti piipun suustaan naurahtaen omituisesti kuin tuntien julmaa tyytyväisyyttä.
"Mitä naurettavaa siinä on?" Lewis kysyi melko hämmästyneenä.
"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta tyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina poikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen."
Lewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän sytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen myötämielisesti ja uteliaasti.
"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin", hän sanoi vieraan noustessa poistuakseen.
"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion pitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan karjaa… Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!"
V.
Bent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.
"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!" hän huudahti pysähtyessään.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot valaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi ja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot kasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan kimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan loistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan punaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen sumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä, se kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput kohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina sinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä salviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita, syksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten koristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä ulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.
Wade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot vaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen ruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa alemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja kuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa. Kerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja, kömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen siihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle pitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä noin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää lisääntyvässä pimeydessä.
Hän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi pieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa sattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä Bellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten kukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo, ja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan varjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen heti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.
Seuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa kohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan omaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja kunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta vanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja hevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten aitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän kodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti hevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan laajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.
"Hyvää huomenta", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.
"Huomenta", paimen vastasi.
Sitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä epäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.
"Nimeni on Wade", matkustaja sanoi. "Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta työhön Bellloundsille."
"Minä olen Lem Billings", toinen vastasi. "Olen työskennellyt täällä White Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan teistä apulaisen."
"Onko hän kotosalla?"
"On. Puhuttelin häntä äsken", Billings vastasi sitoessaan hevosensa muutamaan paaluun. "Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman."
"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."
"No niin, olemme miesten puutteessa", paimen sanoi. "Syystarkastuksemme on juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein raajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin erosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä Bellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe jäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin rakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain. Tahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen miehen työn."
"Olen teille hyvin kiitollinen", Wade vastasi. "En pelkää sitä."
"No laskeutukaa sitten satulasta ja tulkaa sisään", Billings lisäsi sydämellisesti.
Hän meni edellä pihan poikki ja sitten rakennuksen nurkan ympäri pitkään kuistiin, jossa olevien tuolien ja huopapeitteiden asettelu ilmaisi naisen läsnäoloa. Ensimmäinen ovi oli auki ja huoneesta kuului ääniä, ensin kimeä-äänisen äreän pojan valituksia ja sitten jonkun miehen syvä-ääninen, hidas ja vakava vastaus.
Lem Billings koputti ovenpieleen.
"No mikä siellä nyt on hätänä?" Belllounds huudahti.
"Isäntä, täällä on muudan mies, joka haluaa puhutella teitä", Lem vastasi.
Raskaat askeleet lähestyivät oviaukkoa, jonka karjanomistajan suuri vartalo täytti melkein kokonaan. Wade muisti Bellloundsin eikä huomannut hänessä muuta kuin vuosien aiheuttaman muutoksen.
"Hyvää huomenta, Lem, ja hyvää huomenta teillekin, vieras", hän tervehti, arvostellen samalla yhdellä ainoalla rehellisellä, suoralla ja terävällä katsellaan ja perinpohjaisella kokemuksellaan ihmisistä, millainen mies Wade oli.
Lem poistui hienotunteisesti kuistin toiseen päähän, kun toinen henkilö, nimittäin poika, joka muistutti isäänsä, täytti oviaukon ja katseli vierasta paljon vihamielisemmin.
"Nimeni on Wade. Tulin tänne Meekerin luota toivoen saavani työtä teiltä", Wade sanoi.
"Olen iloinen tutustuttuani teihin", Belllounds vastasi ojentaen suuren kouransa puristaakseen Waden kättä. "Olen apunne tarpeessa aivan varmasti. Oletteko tottunut erikoisemmin johonkin työhön?"
"En, sillä osaan kaikkea."
"Istuutukaa, vieras", Belllounds sanoi ojentaen hänelle tuolin. Hän istuutui itse lavitsalle nojautuen seinään. "Aina kun joku poikanen tulee tänne ja sanoo osaavansa tehdä kaikkea, rupean laskemaan leikkiä hänen kanssaan, mutta te olette mies, Wade, ja selvästi sellainen, joka on kokenut monenlaista. Olen kovasti miesten tarpeessa. No, puhukaa nyt puolestanne, sillä olette ainoa, joka voi sen tehdä. Tässä on kysymyksessä kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti."
"Osaan tehdä kaikkea eläinten kasvattamiseen kuuluvaa, härkien merkitsemisestä hevosten lääkitsemiseen saakka. Olen taitava puuseppä ja muurari. Osaan kuormittaa juhdat oivallisesti. Olen taitava maanviljelijä, osaan lypsää ja valmistaa voita. Olen toiminut suurten miesjoukkojen kokkina. Osaan lukea ja kirjoittaa enkä ole huono laskemaankaan. Osaan korjata satuloita ja valjaita ja —"
"No, lopettakaahan toki jo!" Belllounds huudahti sydämellisesti nauraen. "En aio pettää ketään, vaikka olisin suurestikin avun tarpeessa. Olette todellakin tuhattaituri. Toivoisin, että olisitte metsästäjäkin."
"Sitä varten minä tulinkin tänne, mutta ette antanut minun lopettaa."
"Sanokaa nyt, osaatteko kasvattaa koiria?" Belllounds kysyi innokkaasti.
"Kyllä, olen kotoisin sieltä, missä kaikilla on koiria, nimittäin
Kentuckystä. Olen kasvattanut koiria vuosikausia. Sanon teille —"
Belllounds keskeytti Waden sanatulvan.
"No, tätäpä voidaan sanoa onnenpotkaukseksi! Ja lopuksi, osaatteko ampua? Meillä ei ole ollut hyvää ampujaa näillä laitumilla, Jumala ties, kuinka pitkään aikaan. Ennen vanhaan osuin kyllä luumun sydämeen, mutta näköni on jo heikentynyt. Poikani ei osaa heinäsuovaankaan. Paimenet ovat melkein yhtä huonoja. Olemme joskus tuoreen lihan puutteessakin täällä, jossa voidaan melkein iskeä hirveä päähän nuijalla."
"Osaanhan minä käsitellä pyssyjäkin", Wade vastasi tyynesti hymyillen ja kumartaen päänsä. "Ette varmastikaan kuullut nimeäni."
"En todellakaan", Belllounds vastasi hitaasti ja hänen keskeytyksensä ja terävämpi silmäys, jonka hän loi Wadeen, ilmaisivat, miten Waden kysymys oli hämmästyttänyt häntä.
"Wade — Bent Wade", Wade sanoi tyynesti ja selvästi.
"Ei suinkaan Hell-Bent Wade?" Belllounds huudahti.
"Juuri sama… En ylpeile sillä nimityksellä, mutta en milloinkaan purjehdi väärän lipun turvissa."
"No, minut saadaan hirttää, ellei —!" karjanomistaja jatkoi. "Wade, olen kuullut teistä jo vuosia sitten puhuttavan milloin pahaa, milloin hyvää, ja olen varmasti yhtä iloinen tutustuttuani teihin kuin keneen tahansa muuhun."
"Annatte siis minulle tuon työn?"
"Tietysti!"
"Kiitän teitä. Tunnustan olleeni hieman peloissani. Minun on hyvin vaikea saada työtä ja vielä vaikeampi minun on pysyä paikassani."
"Siinä ei olekaan mitään ihmeellistä, kun muistetaan ne onnettomuudet, joiden sanotaan seuraavan teitä", Belllounds vastasi kuivasti. "Wade, en voi sanoa, luotanko suurestikaan sellaisiin puheihin, mutta tunnen lännen ja tunnen miehet. Puheet lentävät kämpästä kartanoon ja kylistä kaupunkeihin, ja aina niihin joku lisää jotakin. Luotan arvosteluuni ja luotan miehiin. Kukaan ei ole pettänyt minua vielä."
"Minäkin olen sellainen", Wade vastasi. "Vaikka se ei lyökään leville, en kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä kuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten mies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En milloinkaan, paitsi kerran."
"Mitä silloin teitte?" Belllounds kysyi töykeästi.
"Tapoin viattoman miehen", Wade vastasi vapisevin huulin, "ja karkoitin rakastamani naisen kuolemaan."
"Niin, erehdymme jokainen jolloinkin elämässämme", Belllounds sanoi nopeasti. "Minun syntini ovat melkein yhtä suuret kuin teidänkin, joten auttakoon minua Jumala!"
"Kerron teille —" Wade keskeytti.
"Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään", Belllounds keskeytti vuorostaan. "Joskus kun on aikaa, voitte jutella minulle Gunnisonissa asuvan Lascellen miehistä. Tunsin hänet. Muudan täällä Middle Parkissa asuva toverini palasi Gunnisonista ja kertoi minulle mitä kummallisimman jutun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta tänä kesänä. Olin tietysti kuullut puhuttavan teistä ennenkin, mutta silloin painui nimenne lähtemättömästi mieleeni. Saitte siiloin syyn niskoillenne. Mutta mitä se minua nyt liikuttaa. Onko noissa puheissa minkäänlaista perää, että missä vain liikutte, siellä on helvetti mukananne?"
"Belllounds, siinä ei ole minkäänlaista järkeä, ainoastaan melkoisesti totuutta", Wade tunnusti synkästi.
"Vai niin! Kuulkaahan nyt, Hell-Bent Wade, aion antautua sen mahdollisuuden varaan", kaikui Bellloundsin syvä ääni, rikassointuinen hänen suuren sydämensä jaloista tarkoituksista. "Olen pelannut koko elämäni, ja niistä miehistä, joita olen auttanut, olen saanut parhaimmat ystäväni. Millaisen palkan haluatte?"
"Tyydyn siihen, mitä maksatte."
"Annan pojille neljäkymmentä kuussa, mutta se ei riitä teille."
"Kyllä."
"No silloin se on päätetty", Belllounds lopetti nousten. Samalla hän huomasi ovella seisovan poikansa. "Kuulehan, Jack, tule tervehtimään Wadea, metsästäjää ja tuhattaituria. Wade, tämä on poikani. Olen juuri nimittänyt hänet miesten päällysmieheksi, ja kun nyt siitä kerran tuli puhe, saatte määräyksenne minulta ettekä häneltä."
Wade katsoi Jack Bellloundsin kasvoihin ja puristi hänen lihavaa kättään. Kosketus värisytti Wadea omituisesti. Nuoren Bellloundsin kasvoissa oli ruhjevamma ja hän oli muutenkin hyvin pahantuulisen näköinen.
"Billings saa viedä teidät uuteen rakennukseen, jonka olen juuri äsken rakennuttanut!" Belllounds sanoi. "Saatte asua siellä. Ah, kyllä tiedän. Teidän laisenne miehet haluavat nukkua ulkona. Mutta se on mahdotonta täällä Old White Slidesissä talvella. Ruvetkaa nyt taloksi ja minä tulen sinne hetkisen kuluttua, ja sitten lähdemme katsomaan koiria. Nähtyänne lauman haluatte varmasti apua."
Wade kumarsi kiitokseksi ja pantuaan lakin päähänsä hän kääntyi poistuakseen. Mutta tehdessään sen hän kuuli kuistin toisesta päästä keveitä nopeita askelia.
"Halloo, te siellä!" kuuli hän jonkun tytön huutavan sellaisella äänellä, että se värisytti kovasti hänen herkkiä korviaan.
"Hyvää huomenta, Columbine", Belllounds vastasi.
Bent Waden sydän nousi kurkkuun. Tämä tyttömäinen ääni pani hänen muistojensa kielet väräjämään. Wadella ei ollut voimaa katsoa häneen nyt. Se ei suinkaan johtunut siitä, ettei hän olisi uskaltanut, vaan siitä, ettei hän olisi voinut kestää pettymystä, jonka hän luuli aiheutuvan tämän Bellloundsin ottotyttären ensimmäisestä näkemisestä. Tuntui niin suloiselta pettää itseään. Ah, vuodet alkoivat painaa yhä kovemmin hänen hartioitaan! Nuo vanhat unelmat eivät ottaneet haihtuakseen ja tuntuivat nyt surullisemmilta senvuoksi, että ne olivat melkein toteutumaisillaan. Wade käveli hitaasti poikki pihan äskeiselle paikalle, jossa paimen odotti häntä. Hänen silmänsä olivat himmeät ja hänen sydäntään kouristi.
"Wade, en ole mikään vedonlyöjä, mutta uskaltaisin nyt panna vetoa siitä, että vanha Bill otti teidät mielellään palvelukseensa", Billings sanoi uteliaana.
"Olen iloinen voidessani myöntää sen teille", Wade vastasi. "Teidän pitää viedä minut nyt uuteen rakennukseen, jossa saan ruveta asumaan."
"Tulkaa vain mukaani", Lem sanoi mennen edellä. "Rupesitteko karjanhoitajaksi vai metsästäjäksi?"
"Metsästäjäksi."
"No, sitä saatte varmasti tehdä auringon noususta sen laskuun, ja väliajoilla vielä jotakin muuta", Lem jatkoi. "Tutustuitteko isännän poikaan?"
"Kyllä hänkin oli siellä. Belllounds sanoi selvästi, että minun pitää totella hänen määräyksiään eikä pojan."
"Silloin muuttuu työnne monta kertaa helpommaksi", Lem sanoi kuin korjatakseen edellisiä huonoja lausuntojaan. Hän käveli muutamien asuinrakennusten, vajojen, joissa oli hyvin likaiset katot, ja muutamien mataloiden tasakattoisten tallirakennusten ohi toiselle purolle, jonka rannoilla olevat pajut alkoivat kellastua. Silloin vasta uusi asuinrakennus ilmestyi näkyviin. Se oli hyvin pieni yksine ovineen ja ikkunoineen ja julkipuolella olevine kuisteineen. Se sijaitsi pienellä kummulla muutaman nopeasti virtaavan puron rannalla noin neljännespenikulman päässä kartanosta. Sen toiselle puolelle puron molemmille rannoille oli rakennettu korkea aitaus haapapölkyistä, jotka oli isketty maahan hyvin lähelle toisiaan. Sieltä kuuluvat äänet ilmaisivat sen koiratarhaksi.
Lem auttoi Wadea kuormien purkamisessa ja tavaroiden rakennukseen kantamisessa. Siinä oli vain yksi huone, jonka muutamassa nurkassa oli suuria mäntypölkkyjä ja -halkoja, jotka oli sinne jätetty rakentamisen aikana polttopuiksi. Uunin suuri koko vihjaisi näiden seutujen talven kovuuteen.
"Lattia on tehty oikeista sahatuista lankuista!" Lem huudahti vaikuttaakseen uuteen tulokkaaseen. "Tämä on mielestäni oikein hyvä asunto."
"Liiankin hyvä minulle", Wade vastasi.
"Menen nyt hoitamaan hevosianne", Lem sanoi. "Laittakaa nyt vuoteenne kuntoon. Neuvon teitä pyytämään neiti Collielta joitakin huonekaluja. Hän on vanhan Billin tytär ja hänen vuokseen me olemme tänne oikeastaan jääneetkin. Esitän teille pojat sitten myöhemmin."
"Tupakoitteko?" Wade kysyi. "Ostin Leadvillestä vähän hienoa tupakkaa."
"Minäkö? Annan teille heti hevosen yhdestä ainoasta sikarista. En ole muistaakseni polttanut kuin yhden tämän vuoden kuluessa."
"Tässä on laatikko, jota olen kuljettanut mukanani jo kauan aikaa", Wade vastasi ojentaessaan sen Billingsille. "Ne ovat varmasti espanjalaisia. Minulle ne eivät sovi, sillä ne ovat liian väkeviä."
Laatikollinen kultaa ei olisi saanut paimenen silmiä loistamaan kirkkaammasti.
"Hei sentään!" hän huudahti. "Kuulkaahan, vieras, olette kuin hyvä hengetär lasten saduissa. Nyt tulevat miehet hulluiksi ilosta. Ah, minähän unhotin kokonaan, ettei täällä olekaan enää kuin Jim ja Blud. Tasaamme nämä keskenämme. Wade, osasitte totisesti oikeaan, sillä olin kuolemaisillani tupakanhimoon. Vannon, että kaikki mitä minulla on, kuuluu teille."
Sitten hän poistui tuvasta vihellellen iloista paimenlaulua.
Wade jäi istumaan huoneen keskelle heittämälleen vuodetarvekäärylle. Hän ei liikahtanutkaan pitkiin aikoihin, kun hän istui siinä pää kumarassa ja känsäiset kädet toimettomina ristissä. Vihdoin ulkoa kuuluvat raskaat askeleet herättivät hänet mietteistään.
"Hei, Wade!" Belllounds huusi iloisesti. Sitten hän ilmestyi ovelle.
"No, miltä tämä asunto teistä näyttää?"
"Liiankin hienolta tällaiselle vanhalle kulkurille", Wade vastasi.
"Vanhalle kulkurilleko? Mutta tehän olette nuori vielä. Katsokaahan minua. Täytin kahdeksanseitsemättä viime syntymäpäivänäni. Niin, jokaisella koirallakin on päivänsä. Mitä tarvitsette saadaksenne tämän asuntonne oikein mukavaksi?"
"Siihen riittää hyvin vähän."
"Niin, teillähän näkyy olevankin makuukset ja astiat. Tuosta lähimmästä rakennuksesta saatte pöydän, tuolin ja lavitsan. Pojat, jotka asuivat siinä, ovat poistuneet. Sittenhän voitte ottaa sieltä jotakin muutakin lisäksi, keinutuolin esimerkiksi, jos siellä sattuu olemaan sellainen. Pajassa on työkaluja, laatikoita ja muita tarpeita, jos haluatte valmistaa kaapin itsellenne."
"Voisitteko antaa minulle kuvastimen?" Wade kysyi. "Minulla oli kyllä pieni palanen, mutta rikoin sen vahingossa."
"Ehkä voimme löytää sellaisenkin jostakin. Tyttäreni on ollut hyvin kätevä auttamaan poikia kaikessa tällaisessa. Tällainenhan kuuluukin oikeastaan naisten tehtäviin, kuten tiedätte. Hän tuo teille kyllä omasta halustaankin muutamia koristuksia. Lähtekäämme nyt katsomaan koiria."
Belllounds meni edellä karkeasti kyhättyä koiratarhaa kohti ja tavasta, jolla hän suoriutui purosta, voitiin päättää, että hän oli vielä vikkelä ja jäntevä. Tarhan ovi oli tehty lankuista ja se riippui rautaköydestä punottujen saranoiden varassa. Kun Belllounds avasi sen, kuului pehmeiden käpälien aiheuttamaa kapsetta, haukkumista ja vinkumista. Wade näki hämmästyksekseen noin neljä- tahi viisikymmentä koiraa, kaikenkokoisia ja -näköisiä, ruskeita, mustia ja keltaisia, kirjavia ja kapisia ja nälkäisempiä kuin mitä hän milloinkaan ennen oli tavannut.
"Vannoin ostavani jokaisen minulle tarjotun koiran, kunnes kaikki pedot on hävitetty White Slidesin läheisyydestä. Minua on varmasti petetty sikamaisesti!" Belllounds huudahti.
"Joukossa on kyllä muutamia oivallisiakin", Wade vastasi. "Eikä tässä mielestäni ole vielä liikaa. Harjoitan kaksi laumaa, joista toinen saa aina silloin levähtää, kun toinen on metsällä."
"Sehän on mainiota!" Belllounds huudahti helpotuksesta. "Luulin teidän suuttuvan, kun teidän pitää ruveta ruokkimaan näin suurta laumaa."
"Suoriudun siitä helposti tutustuttuani niihin. Onkohan niillä ennen ollenkaan metsästetty?"
"Muutamat pojista ottivat kerran mukaansa muutamia. Mutta ne hajaantuivat antilooppien, hirvien ja Jumala ties millaisten eri eläimien jäljille. Ne eivät ole milloinkaan ajaneet puumia lainkaan. Sitten Billings päästi muutamia arosusien jäljille ja minut saadaan vaikka ampua, elleivät sudet antaneet niille selkään. Nyt kerron teille jotakin vieläkin pahempaa. Poikani Jack sai päähänsä, että hän on metsästäjä, ja eräänä aamuna hän löysi karja-aitauksien takaa verekset puuman jäljet. Hän kiihtyi ja päästi koko koiralauman sen perään. Laumaan kuului silloin paljon enemmän koiria kuin nyt. Oli kuitenkin suurenmoista kuunnella sen aiheuttamaa melua. Jack menetti jokaisen huonomman koiran niistä ja seuraavan yön ja päivän kuluessa niitä alkoi tulla takaisin, mutta niistä jäi noin parikymmentä niille teilleen."
Wade nauroi. "Kyllä ne voivat palata vieläkin. Luulen kumminkin niiden juosseen entisiin koteihinsa. Onko noista koirista suositeltu ainoatakaan?"
"Jokaista kirottua rakkia", Belllounds sanoi.
"Miten naurettavaa, mutta luullakseni hyvin luonnollista. Tiedättekö lainkaan, oletteko ostanut ainoatakaan hyvää koiraa?"
"Kyllä, sillä annoin viisikymmentä dollaria parista koirasta. Sain ne muutamalta ystävältäni Middle Parkista, jossa ne olivat tappaneet paljon puumia. Ne ovat hyviä ja ne on opetettu ajamaan puumia, susia ja karhuja."
"Hakekaa ne esille", Wade sanoi.
Koirien haukkuessa, hyppiessä ja pureskellessa toisiaan hänen ympärillään oli Bellloundsin hyvin vaikea erottaa nuo kaksi muista, jotta niitä voitaisiin tarkastaa. Vihdoin hän onnistui ja Wade karkoitti muut kauemmaksi.
"Tämän suuremman nimi on Sampson ja tuon toisen Jim", Belllounds selitti.
Sampson oli suuri koira, harmaa ja keltainen, mustankirjava pitkine korvineen ja suurine vakavine silmineen. Jim, joka oli myös solakka koira, mutta pienempi verrattuna tuohon toiseen, oli muuten aivan musta, mutta kuono ja silmäin ympärystät olivat valkoiset. Jimissä oli paljon arpia. Se oli jo vanha, mutta jäntevä, rauhallinen, arvokas ja viisas koira, joka ei ollut ollut ollenkaan kotonaan tuossa sekarotuisessa laumassa.
"Jos nämä ovat niin hyviä kuin miltä ne näyttävät, saamme kiittää onneamme", Wade sanoi sitoessaan köyden niiden kaulaan. "Onkohan siellä joitakin muitakin kelvollisia?"
"Denver, se!" Belllounds huusi. Muudan valkoinen keltapilkkuinen koira lähestyi heiluttaen häntäänsä. "Takaan Denverin. Ja tuollahan on vielä muudan toinenkin, nimittäin Kane. Se on puoleksi verikoira, omituinen ja vilkas. Kuten näette, pysyttelee se enimmäkseen erillään muista. Kane, se, tulehan tänne!"
Belllounds lähti kiertämään aitausta ja löysikin lopulta koiran muutamasta tomukuopasta. Joukossa ei ollut ainoatakaan niin kaunista koiraa. Jos toinen puoli siitä olikin verikoiraa, polveutui toinen varmasti paimenkoirasta, koska sen mustanruskea karva oli hieman kiharaa ja sen päällä oli paimenkoiran pään hienot piirteet. Sen pitkät ja riippuvat korvat ilmaisivat, että sitä voitiin käyttää metsästykseenkin. Se ei näyttänyt ollenkaan ystävälliseltä. Sen surulliset ja murheelliset tummat silmät näyttivät epäileviltä.
Wade sitoi Jimin, Kanen ja Sampsonin toisiinsa, jolloin ne melkein olivat ruveta tappelemaan, ja talutti ne pois tarhasta. Ystävällinen ja iloinen Denver seurasi Bellloundsin kintereillä.
"Pidän nämä luonani ja kasvatan näistä johtajia", Wade sanoi.
"Belllounds, tuo lauma on nälissään. Ne ovat melkein kuolemaisillaan."
"Niin, se onkin huolettanut minua enemmän kuin osaan sanoakaan", Belllounds selitti ärtyisästi. "Nuo paimenet eivät ymmärrä niiden hoitamisesta mitään. Ne olivat syödä Bludsoen melkein suuhunsa eikä hän senjälkeen ole ruvennut niitä ruokkimaan. Ja Wils, jonka parissa ne näyttivät viihtyvän erinomaisesti, vietiin sairaalaan tässä eräänä päivänä pahasti loukkaantuneena. Lem on koettanut nyt hankkia niille ruokaa. Annamme takaisin sellaiset koirat, jotka eivät kelpaa mihinkään, vähentääksemme siten niiden lukumäärää."
"Emme todellakaan ole niiden kaikkien tarpeessa. Lupaan teille, ettei teidän enää tarvitse olla huolissanne niiden vuoksi."
"Niin, sellainen on nyt työnne, Wade. Määräykseni on, että tapatte kaikki pedot, puumat, sudet ja arosudet. Joku harmaakarhu on jokaisen syksyn kuluessa tehnyt pahojaan samoin kuin tavallisetkin karhut. Millaisia tarpeita ikinä vain haluattekaan, pitää teidän ilmoittaa siitä minulle. Käymme säännöllisesti Kremmlinissä. Voitte metsästää vielä pari kuukautta, ellei talvi tule tavattoman varhain tänä vuonna. Pyydän, että jos poikani sotkeutuu asioihinne jotenkin, olkaa kärsivällinen, ja olen teille kiitollinen. Hän on vielä niin nuori ja vallaton."
Wade huomasi, että Bellloundsin oli hyvin vaikea pyytää tätä häneltä. Tämä vanha karjanomistaja, hallitseva, voimakas ja itserakas, oli viime aikoina saanut kokea sellaista vastusta, jolle hän ei ollut voinut mitään. Jos hän vain olisi voinut ymmärtää sen, oli hänen Wadelta pyytämänsä suosionosoitus jonkunlainen vetoaminen.
"Belllounds, tulen toimeen kaikkien kanssa", Wade lohdutti häntä. "Ja ehkä voin auttaa poikaannekin. Kuulin jo ennen tuloani tänne hänen hurjuudestaan ja niin ollen olen valmistautunut."
"Jos teette sen, en unhota sitä milloinkaan", Belllounds vastasi hitaasti. "Jack on ollut poissa kotoaan kolme vuotta. Hän palasi noin viikko sitten. Luulin hänen pehmenneen ja vakaantuneen siinä työssä, jonka hänelle silloin valitsin, mutta en ole siitä ollenkaan varma. Hän on kyllä muuttunut. Kun hän vain saa seurata omaa päätään, ei minulla ole häntä vastaan mitään muistuttamista, mutta hänen valitsemansa keinot eivät ole aina oikeita, ja senvuoksi on täällä ollutkin hankaluuksia miesten kanssa. Mutta Jack on hieno nuorukainen. Kyllä hän vielä oppii hillitsemään luonteensa ja hullut päähänpistonsa. Työ opettaa hänelle sen."
"Pojat ovat aina poikia", Wade vastasi filosoofisesti. "En ole vielä unhottanut omaa nuoruuttanikaan."
"En minäkään. Mutta nyt minun on pakko poistua, Wade. Columbine tulee varmasti katsomaan teitä. Hän on ainoa nainen talossani, hän on kuin sen emäntä. Hän on sitäpaitsi hyvin innostunut noihin koiriin."
Belllounds poistui vanha hieno pää pystyssä ja auringon säteitten kimallellessa hänen harmaassa tukassaan.
Wade istuutui tupansa portaille miettimään karjanomistajan huomautuksia pojastaan. Muistellessaan nuorukaisen kasvonpiirteitä Wadesta ne alkoivat tuntua tutuilta. Hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ennenkin. Hän ei milloinkaan erehtynyt kasvojen suhteen, vaikka hänen usein olikin vaikea palauttaa ne muistiinsa. Ja hän alkoi muistella kaikkia viimeisiä tapahtumia, joissa hän oli ollut mukana Meekerin luona ja Cripple Creekissä, jossa hän oli työskennellyt kuukausimääriä, ja niin edespäin, kunnes hän pääsi niin kauas taaksepäin kuin viimeiseen käyntiinsä Denverissä.
"Siellä se varmasti olikin", hän mumisi miettiväisesti koettaen muistella siellä näkemiään kasvoja. Sellainen oli tietysti mahdotonta, mutta hän muisti kuitenkin useita. Sitten hän rupesi ajattelemaan kaikkia sellaisia paikkoja Denverissä, jotka jollakin tavoin olivat kiinnittäneet hänen mieltään erikoisesti. Ja äkkiä hän jossakin sellaisessa olikin näkevinään Jack Bellloundsin kalpeat, äreät ja ylpeät kasvot.
"Nyt muistankin sen!" hän huudahti epäillen. "Mutta ellei tämä ole mitä omituisinta, niin —. Voisinko erehtyä? En, sillä näin hänet siellä varmasti. Belllounds on varmaankin tiennyt sen ja antanut hänen olla siellä… Ehkä hän on vartavasten lähettänytkin hänet sinne. Hän on juuri sellainen mies, joka voi mennä äärimmäisyyksiin poikansa kasvattamisessa."
Vaikka tämä tapahtuma olikin niin omituinen, Wade ajatteli sitä vain hetkisen. Hän karkoitti sen mielestään saadessaan varmuuden, että tapahtumien kulussa sattunut toinen omituinen vaihe oli kääntänyt hänen askeleensa White Slidesin kartanoon. Hänen mielensä tuli liikutetuksi ajatellessaan ensimmäistä kohtaustaan Columbine Bellloundsin kanssa. Hän odotti sitä kärsimättömästi, koska siitä varmasti muodostuisi mielenkiintoinen, huvittava ja ennen kaikkea huojentava. Kuta pikemmin tämä kohtaus tapahtuisi, sitä parempi. Hänen elämänsä oli ollut kuin yhtämittainen järkytysten sarja, joten tulevaisuudessa ei näyttänyt olevan mitään sellaista, joka olisi voinut lumota, hämmästyttää ja kiduttaa häntä. Ja kumminkin hän tiesi selvästi, että hänen sydämensä oli paljon vastaanottavaisempi kaikelle sellaiselle, jota se ennenkin oli kokenut. Ehkä hän täällä White Slidesissä joutuukin sellaisiin tilanteihin, jotka voittavat kaikki edelliset. Sellainen voi olla hyvinkin mahdollista, sillä se kuuluu tapausten luonteeseen. Ja vaikka hän epäsikin sellaisen mahdollisuuden, hän rohkaisi mielensä sellaista järkyttävää huomiota vastaan, että hän vihdoinkin oli saapunut pitkän tiensä päähän, jossa kaikenlaista voi tapahtua.
Kolme koirista paneutui pitkäkseen Waden jalkoihin. Kane, verikoira, tarkasteli tätä uutta isäntäänsä sellaisen koiran tapaan, joka tuntee ihmiset. Se nuuski Wadea ja muuttui hieman lempeämmäksi.
Wade seurasi katseillaan polkua, joka kiemurteli puron rannalla hävitäkseen lopulta pajukkoon, jonka kellastuneiden lehvien yli karjakartano näkyi. Kaunistukkainen tyttö ilmestyi kuistiin. Hänellä näytti olevan jotakin sylissään ja pian hän katosikin näkyvistä pajukon taakse. Wade huomasi hänet ja aavisti hänen olevan tulossa rakennukseen. Hän ei odottanut enää muuta eikä ajatellutkaan mitään, vaan luotti tapaamisen aiheuttamaan ratkaisuun.
Tyttö ilmestyi jälleen näkyviin ehkä noin sadan metrin päässä Wadesta. Hän katsahti tulijaan kerran terävästi ja tutkivasti, mutta sitten veri alkoikin polttaa hänen aivojaan ja suoniaan. Hän näki edessään ratsastuspukuun pukeutuneen solakan tytön, jäntevän ja voimakkaan, jonka joustava käynti ilmaisi hänen tottuneen ulkoilmaelämään. Hänen olentonsa sulous ja tämä hänen käyntitapansa järkyttivätkin juuri Wadea. "Hyvä Jumala, miten hän onkaan Lucyn näköinen!" hän kuiskasi koettaen etäisyydestä huolimatta nähdä hänen kasvonsa, jotka loistivat auringonpaisteessa. Tytön tukka liehui tuulessa hänen lähestyessään hitaasti. Kaikki sellainen Wadessa, joka oli ruumiillista ja liikutuksille altista, tuntui odottavan paljon kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hetki oli vuosisatain pituinen eikä sen takana ollut mitään. Tytön ollessa vielä jonkun matkan päässä hänen kasvonsa alkoivat näkyä selvästi, jolloin Wade oli melkein menettää tajuntansa… Sitten kuin unessa, kuin jännittyneen katsomisen aiheuttamassa sumussa, hän näki morsiamensa kasvot, vaimonsa, varhaisimman miehuutensa Lucyn. Se palautti koko menneisyyden hänen muistoonsa. Tyttö tuli lähemmäksi ja Waden sydän sykki yhä kovemmin. Oliko hän joutunut jonkun painajaisen kynsiin, vai oliko hän tullut hulluksi? Tyttö kohotti päätään katsoen häneen ja nähden hänet. Pelko oli melkein pimittää Waden järjen.
"Nuohan ovat Lucyn kasvot!" hän huohotti. "Auta minua, Jumala!… Tämän vuoksiko minun pitikin tulla tänne? Hän on minun lihaani ja vertani — hän on Lucyni lapsi — ja minunkin!"
Pelko, aavistus, suunnaton hämmästys ja järkytetty tietoisuus hävisivät salamankaltaisessa aavistuksessa, joka oli samalla tuntemistakin. Värisyttävä kouristus jäykistytti hänet ja niin suunnaton mielenliikutus sai hänet valtoihinsa, että se soi hänelle melkein huojennusta.
Koirat hyppäsivät pystyyn haukkuen ja häntäänsä heiluttaen. Ne lausuivat vieraan tervetulleeksi. Kane menetti vielä osan koiran jäykkyydestään.
Waden rinta kohoili. Sininen taivas, harmaat kukkulat ja viheriät pajut muuttuivat himmeiksi hänen silmissään lähestyvien kasvojen tullessa yhä selvemmin näkyviin.
"Olen Columbine Belllounds", kuuli hän jonkun sanovan.
Se tyynnytti Wadessa riehuvan myrskyn. Oltiin todellisuudessa ja ääni oli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Taakka kohosi hänen rinnaltaan ja hänen tarmonsa palasi, pannen sellaisen miehen itsehillinnän toimimaan, jonka elämässä oli sattunut monta peloittavaa tapausta.
"Hyvää huomenta neiti. Olen iloinen tavatessani teidät", hän vastasi niin vapaasti, ettei siinä ollut mitään luonnotonta.
Sitten he tarkastelivat toisiaan, tyttö vaistomaisin katsein, joka on ominainen kaikille naisille ounastavassa voimassaan, mutta yleinen kaikille sellaisille ihmisille, jotka elävät yksinäisyydessä ja joista jonkun vieraan tulo tuntuu tärkeältä tapahtumalta. Waden katse, tarkkaavainen ja kaikkinäkevä, huomasi kasvojen todellakin muistuttavan suuresti kuviteltua Lucya — noiden kauniiden kasvojen, jotka olivat enemmänkin kuin ihanat, mutta voimakkaat ja suloiset. Niiden huomattavin piirre oli ihon vaalea hienous, jossa kuitenkin oli hieman ruusun- ja kullanväristä hohdetta, ja harvinaisen kauniit siniset silmät.
"Ah, voitteko pahoin?" tyttö kysyi. "Olette niin kalpea."
"En. Olen vain niin järkytetty", Wade vastasi pyyhkien hikeä otsaltaan.
"Tänne on hirmuisen pitkä matka."
"Olen talon emäntä", tyttö sanoi hymyillen. "Olen iloinen saadessani toivottaa teidät tervetulleeksi White Slidesiin, jossa toivon teidän viihtyvän hyvin."
"Niin, neiti Columbine, luulen toivonne toteutuvan", Wade vastasi myös hymyillen. "Jos olisin nuorempi, viihtyisin vieläkin paremmin."
Columbine nauroi kuullessaan sen. "Miehet ovat aina samanlaisia, olivatpa he sitten nuoria tahi vanhoja."
"Älkää aina ajatelko niin", Wade sanoi vakavasti.
"Miksi? Luulen teidän olevan oikeassa. Toin teille muutamia välttämättömiä tavaroita asuntoanne varten. Saanko katsoa sisään?"
"Tulkaa vain tupaan", Wade kehoitti nousten. "Teidän pitää antaa minulle käytökseni anteeksi. Minulla ei todellakaan ole pitkiin aikoihin ollut naisvieraita."
Hän meni sisään ja Wade seisoessaan kynnyksellä näki hänen tarkastelevan huonetta naisen kaikkinäkevin katsein.
"Sanoin isälle, että hän —"
"Neiti, isänne ilmoitti minulle jo, mistä ne voin saada, mutta en ole noutanut niitä vielä. Teen sen kumminkin heti."
"Hyvä on. Jätän nämä tavarat tänne ja palaan hieman myöhemmin", Columbine vastasi asettaen käärynsä lattialle. "Ette saa suuttua, vaikka koetankin valmistaa olonne täällä hieman mukavammaksi. Tuntuu oikein hirveältä, miten erämiehet elävät päästyään huoneihin."
"Vannon, etten kovinkaan pian näytä teille, miten kunnollinen taloudenhoitaja olen", Wade sanoi. "Siinä tapauksessa saan ehkä nähdä teidät useammin luonani."
"Te olette varmaankin ollut aikoinanne auttamaton imartelija, vai mitä?" tyttö kysyi viekkaasti.
Hänen äänensä ja päänsä asento järkyttivät Wadea niin, ettei hän voinut vastata. Piilottaakseen hetkellisen mielenliikutuksensa hän kääntyi koiriin päin. Silloin tuli tyttökin portaille.
"Pidän koirista", hän sanoi taputtaen Denveriä, minkä vuoksi Jim ja Sampson tulivat heti mustasukkaisiksi. "Näiden kanssa sovin melko hyvin, mutta tuo Kane on vallan mahdoton. Eikö se olekin kaunis? Mutta se pelkää — ei, se ei pelkää minua, mutta ei se minusta pidäkään."
"Se epäilee. Sitä on kohdeltu huonosti. Jonkun ajan kuluttua se unhottaa sen varmasti."
"Ettekö te lyö koiria?" Columbine kysyi kiihkeästi.
"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista menetelmää."
Columbine näytti hyvin tyytyväiseltä.
"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan tänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku potkimassa ja ajamassa niitä."
Wade antoi köyden hänelle. "Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi minua vasten tuodessani niille lihaa." Hän meni tupaan, otti sieltä hirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan. Koirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.
"No, olkaahan vain siivosti!" Wade komensi istuutuen askelmalle ja ruveten leikkelemään lihaa. "Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas tässä!… Nyt sinä, Sampson. Kas niin!"… Suuri koira sieppasi lihan suuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. "Oletko sinä susi vai penikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!" Sampson oli hitaampi nyt, mutta tokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti eikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.
Seuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin läimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta isäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa Waden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.
"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti", Wade huomautti. "Se voi purrakin hyvin äkkiä."
"Mutta se on niin kaunis", tyttö sanoi. "En luule sitä ollenkaan vihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen. puolellenne?"
"Teen kaiken voitavani."
"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White Slidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan sellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä vasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat täysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien haukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia."
"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni hävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi mitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole olemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten matkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin pohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan minulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli asustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän sitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana olivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan. He palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät saadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus jatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari. Ja se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri maatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa yhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin sanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon vanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä hän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä. Otin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin vanhuksen jäljille… Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan lumessa, että se kuoli väsymykseen."
"Kuinka ihmeellistä!" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen mielenkiinnosta. "Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin erinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin asian olevan toisin."
"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne", Wade vastasi surullisesti.
"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle: 'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa sinulle tarpeeksi juttuja.'… En kuitenkaan usko, että haluatte."
"Pidättekö kertomuksista?" Wade kysyi uteliaana.
"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta olisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä kenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette suinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia. Vihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää minua… Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan."
Wade ei voinut vastata mitään.
"Minun täytyy poistua nyt", tyttö sanoi siirtyen portaille. Sitten hän epäröi ja kääntyi hymyillen miettiväisesti ja iloisesti. "Luulen, että meistä tulee vielä hyvät ystävät", hän lisäsi.
"Neiti Columbine, varmasti, jos se vain hiemankaan riippuu minusta",
Wade vastasi.
Columbinen hymy kirkastui samalla kun hänen katseensa muuttui läpitunkevaksi hänen tietämättään. Wade tunsi, miten vastustamattomasti he vetivät toisiaan puoleensa, vaikka Columbine ei sitä aavistanutkaan.
"Kaupan päättämiseen tarvitaan aina kaksi", tyttö vastasi vakavasti.
"Pidän sanani. Hyvästi."
Wade katseli hänen poistumistaan ja sitä mukaa kuin Columbine eteni haihtui pakkokin, jonka alaisena Wade oli ollut. Kun Columbine hävisi näkyvistä, Waden tunteet katkoivat kaikki kahleensa. Vetäen koirat huoneeseen hän sulki oven sisäpuolelta. Sitten nojautui hän seinään horjuen ja kuiskasi käheästi: "Kiitän Jumalaa!"
VI.
Syyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja purppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen puremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet panivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään purojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko paistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja paljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin salviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen värinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka ei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.
Penikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa sopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa tölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän aikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli hyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä paimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen penikulman alalla Kremmliniin päin.
Columbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein pienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi temmeltääkseen lapsukaisten kera.
Syyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin maatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin uutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan kerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä takaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka mitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.
Hän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita Bellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti kartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita hän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei Wilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.
Ensin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden ystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja muutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin tavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi isäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut huomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä, ettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli huomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli erehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi jossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin ennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon muinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja tuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa voidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti mielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää haluamansa asiat.
Kun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän onnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.
"Mihin sinä nyt olet menossa?" Jack kysyi tutkivasti.
"Menen tervehtimään rouva Andrewsia."
"Etkä mene!" Jack sanoi äkkiä tiukasti.
Columbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa, joka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi purkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina tuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin, joka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä Jackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän vieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet tukalimpia mitä hän muisti.
"Kyllä minä menen", hän vastasi hitaasti.
"Et mene!" Jack toisti kiivaasti. "En halua, että juoksentelet siellä juoruamassa Andrewsin eukon kanssa."
"Vai et halua", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack häntä ymmärsikään!
"Kuulithan sen."
"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds", Columbine tiuskaisi vihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.
"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin",
Jack jatkoi tyyntyen hieman.
"Olen antanut suostumukseni", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, "ja pidän sanani… En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin, voi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään päivän."
"Columbine!" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä kuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden muutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan samantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se kumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin rakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.
"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin", Jack tiuskaisi jälleen suuttuen.
Columbine pyörähti kantapäällään.
"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan."
Silloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.
"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka
Moorea!… Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."
Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.
"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää? Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."
Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi niin kokonaan itseään.
"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen Moore'!… Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko… Jos se on totta, niin… Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan puhutella Wilsonia?… Enkä halua, en ollenkaan!… Ah, mutta haluan kuitenkin!"
Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon, joka ei halunnut lannistua.
Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle, Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan koettaen ajatella muita asioita.
Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.
"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut,
Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."
"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi",
Columbine vastasi.
Ja sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta, talven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta yksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta päästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.
"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa?" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.
"Niin, luullakseni", Columbine vastasi hymyillen.
"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään, mutta sanon kuitenkin, että —"
"Voi älä!" Columbine keskeytti.
"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin sinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä, muistaakseni."
"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa miestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan, velvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen kanssaan."
"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille", rouva Andrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle karjanomistajalle.
"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?"
Columbine kysyi muuttaen puheenaihetta.
"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?"
"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä", Columbine sanoi.
"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen nimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa, kerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon mies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä kiintyivät häneen kuin sorsat veteen."
"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin", Columbine vastasi. "Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt."
"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta hän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen pieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean jokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan kerran unhotin hänen ulkomuotonsa."
"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta jokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti", Columbine vastasi lämpimästi. "Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla piilisi jotakin."
"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi erilaisia", rouva Andrews sanoi. "Mieheni on kovasti ihmeissään siitä, mitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole voitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt paremmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun vaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan."
"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä oli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun aiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani viime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut tänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja hän sanoi minulle olevansa lääkäri."
"Siis eläinlääkäri", rouva Andrews sanoi nauraen. "Sitä en ole vielä kuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään sairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä — muistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi — jotka ovat paisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain veitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui."
"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten pelastuvat."
"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa", rouva Andrews vastasi.
"Näin lääkäreistä puhuessamme", Columbine jatkoi koettaen muodostaa kysymyksensä ylimalkaiseksi, "tiedätkö, joutuiko Wilson Moore! Kremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa vuoksi?"
"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää hänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa eikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on tehnytkin sen mielestäni mainiosti."
"Ah, olen hyvin iloinen!" Columbine mumisi. "Hänestä ei siinä tapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?"
"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne toissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa."
Rouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta kumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa oli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.
"Täälläkö?" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi ja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.
"Niin!" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. "Hänen pitäisi olla näkyvissä jossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa."
"Kainalosauvanko?" Columbine huudahti järkytettynä.
"Niin juuri. Hän teki sen itse… Mutta en näekään häntä nyt missään. Ehkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen arka tuon sauvan vuoksi."
"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä", Columbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän tapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta kuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi sykkimään kiivaasti.
"Koeta rauhoittua, tyttöseni", rouva vastasi. "Tiedän teidän riidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!… En voi sille mitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen lumen tuloa. Hyvästi."
Columbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin toivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse, jonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada mielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa nojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli huumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän näkisi hänet ja voisi puhutella häntä.
"Wilson!" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen huuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä. Paimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.
Silloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä rohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän muuttui heti.