"Wilson Moore, aioit karttaa minua", hän sanoi moittivasti.
"Päivää, Columbine", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.
"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!" Columbine sanoi. "Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet — Wilson, olet niin laihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti."
"Kai se on hieman heikontanut minua."
Columbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin päivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien, jännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän näytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa silmissä liikutti häntä kovasti.
"Et kirjoittanut minulle sanaakaan", hän jatkoi moittivasti. "Ei kukaan halunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä. Kysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt tiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin lähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan sinun oleskelevan täällä… Nyt olen iloinen, että tulin."
Miten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!
"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine", hän sanoi. "Tiesin sinun olevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle mitenkään sanaa."
"Pelastit Pronton minulle", Columbine vastasi kovasti värisevällä äänellä. "En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi."
"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt voivan hyvin."
"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun aikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin taidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa."
Columbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi ajattelevan katseensa hänestä muualle.
"Toivon vanhan Billin voivan hyvin", hän kysyi välinpitämättömästi.
"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?"
Columbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.
"En."
"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin kirjoittaa."
"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua onnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin."
"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?"
"En!" Wilson vastasi lyhyesti.
"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön vielä pitkiin aikoihin."
"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen", hän sanoi surullisesti. "Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan koskaan."
"Ah!" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen liikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa olisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille kahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. "En voi kestää, jos se vain on totta."
"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri tulemasta pölkkyjalkaiseksi."
"Sinun pitäisi saada hoitoa ja — Wilson, aiotko todellakin jäädä asumaan näiden Andrewsien luokse?"
"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa sadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan."
"Uudistilanko?" Columbine huudahti hämmästyneenä. "Mihin?"
"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman vanhan kämpän?"
"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.
"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."
"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone, sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on luhistumaisillaan… Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle, että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"
"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko, että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku huolii tällaisesta raajarikosta."
"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.
"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen noutamaan niitä sieltä piakkoin."
"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka — vaikka —?"
Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut määritellä, näytti uhkaavan häntä.
"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin lisäämättä enää mitään.
"Hyvästi, Columbine!" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa todellakin oli jäähyväisten tuntua.
Koko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne
pakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta.
Ja asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi
Jack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.
"Isä haluaa puhutella sinua", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen mieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.
"Niinkö?" Columbine sanoi arvokkaasti. "Kohteliaasta käytöksestäsi voin melkein päättää, miten tärkeää se on."
Belllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa hän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan onnelliselta.
"Missä isä on?" Columbine jatkoi.
Jack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä päästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena konttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack tarttui hänen hameeseensa.
"Columbine, oletko vihainen minulle?" hän sanoi rukoilevasti.
"Olen!"
"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella", Jack pyysi. "Hänkin on vihainen ja se pahentaa vain asioita."
Pitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack oli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan tekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta mitään ja koputti konttorin oveen.
"Sisään!" Belllounds huusi.
Columbine meni huoneeseen. "Halloo, isä! Haluatko puhutella minua?"
Belllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä kynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman säpsähti.
"Missä olet ollut?" Belllounds kysyi töykeästi.
"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona."
"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?"
"Kyllä!" Columbine vastasi hieman viivytellen.
"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?"
"En."
"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai mitä?"
"En tiennytkään", Columbine tiuskaisi.
"Puhuttelitko häntä?"
"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta."
"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle."
Columbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.
"Isä!" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.
Belllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin olisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja rehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun murtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.
"Sano nyt suoraan, valehteletko?" hän toisti näkemättä tahi tietämättä tytön toivottomuutta.
"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin",
Columbine änkytti.
Bellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän olisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.
"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?"
"Kyllä!" Columbine alkoi suuttua.
"Puhuit hänen kanssaan?"
"Tietysti."
"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt ollenkaan."
"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan."
"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?"
"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan."
"Entä mistä muusta?" Belllounds jatkoi kovemmasti.
"Hänen suunnitelmistaan."
"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin laaksoon?"
"Niin."
"Haluaisitko sinä sitä?"
"Minäkö? En totisesti!"
"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole rakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin väittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?"
"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan.
Olen aivan varma, ettei hän ole."
"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään rakasta häntä. Oletko vieläkin?"
"En", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin värisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen tekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan, suojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin jotakin jäähdyttävää.
Belllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti haluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin enemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta Columbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin liikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen tyttöön päin.
"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani puolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen rakastanut sinua", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. "Tunnet toiveeni tulevaisuudestasi… Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja. Tästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko vai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä Jackin kanssa naimisiin, vai etkö?"
"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!" Columbine vastasi vakavasti.
"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä", Belllounds jatkoi. "Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi… Mutta milloin haluat ottaa hänet mieheksesi?"
Pieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt mennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.
"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi", hän kuiskasi.
"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua", Belllounds vastasi äänellä, joka Columbinesta tuntui tulevan kaukaa. "Ja vannon, etten ole ollenkaan varma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä milloinkaan naimisiin… Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme lokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni enemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten."
"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten", Columbine sanoi katkonaisesti suudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa hänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.
Nähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta.
"Columbine!" hän huudahti käheästi. "Minkä näköinen oletkaan!… Kerro minulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että —"
"Jack Belllounds", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän voi sen ilmoittaa, "lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun ensimmäisenä päivänä."
Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä. Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen nyt!… Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia ja hiuksia.
"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. — Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!" Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.
Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.
"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.
"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne, kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään, kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie, minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta nyt… Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa. En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."
"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.
Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään. Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka sisälsi koko totuuden.
"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma, kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt järkyttävät."
Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni Columbinelle.
VII.
Arosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden ennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut auringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja katseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän peruuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä asioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.
Aamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin viikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt ratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden valmistusten vuoksi.
"Jack on aivan pyörällä päästään", hän sanoi. "Niin, sellaistahan ei tavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan nuo ajat vielä itsekin… Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa sieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat vaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita luulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta häämatkallaan."
"Isä!" Columbine huudahti toivottomana. "En ole kiinnittänyt miiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White Slidesistä."
"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!" Belllounds huomautti.
"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa vanhoja pukujani uusiksi."
"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa haluamasi puvut Denveristä."
Columbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen kuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan milloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille kaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi, sillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi pukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine istuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.
Hän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat työskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi toivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi nauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava epäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven varjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän oli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen sydäntään.
Columbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi lupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan pimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.
Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä. Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden, jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.
Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren, joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.
"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään muuliakaan."
Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.
"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä teen."
"Miksi olet suunniltasi?"
Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.
"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.
"Kuinka voit nyt, Wils?"
"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."
"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti.
"Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."
"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan pölkkyjalkaa."
"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.
"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta. Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä muuten suoriutua… Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."
"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.
"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään! Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman iloisemmaksikin."
"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.
"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"
Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli tullut.
"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan, sanoisin sen hänelle."
"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen", Wilson sanoi nyökäyttäen päätään.
"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!" Columbine huudahti.
"Kuinka voit sen tietää?" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän tahtoi hieman kiusata tyttöä.
"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!"
"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?" Moore vastasi liikutettuna.
"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen", Columbine änkytti toivottomana.
"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?"
"Ei, ei, vaan sitä että pidät —"
"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin monella tavalla kuin ikinä vain osasin", Wilson tiuskaisi hänelle.
"Mitä minun pitää muistaa?" Columbine änkytti tuntien kuin maailman loppu olisi tulossa.
"Sen, että rakastan sinua."
"Ah, Wilson!" Columbine kuiskasi hurjasti.
"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt?
En voi uskoa sitä."
"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan", hän lopetti häikäistynä ja tuon surullisen loistavan totuuden musertamana.
"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?"
"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!" tyttö vaikeroi.
"Miten sitten?" Wilson kysyi tulisesti.
Columbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen se olisi tehnyt.
Äkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti
Columbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.
"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee", paimen sanoi. "Aivan onneni tapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi pitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä."
"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!" Columbine huudahti hyvin moittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen mielenliikutuksensa keskeytyksestä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan hevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta hänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset menemään.
"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä", hän sanoi käheästi.
Columbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin näyttäen olevan aivan suunniltaan.
"Miksi olet itkenyt?" hän kysyi.
"En minä ole itkenyt", Columbine vastasi.
Jackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä vihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine huomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset kasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.
"Missä isä on?" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.
"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole", Columbine vastasi laskeutuen satulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot lannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.
Wilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset kouraansa aikoen lähteä ajamaan.
"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne poistuessani", hän sanoi kylmästi. "Tapasin silloin sattumalta Columbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman."
"Niinhän sen sinä selität", Belllounds ivaili. "Tunnustit rakkautesi Columbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja minäkin sen teidän. Valehtelet!"
"Belllounds, niin teinkin", Moore vastasi kalveten hirveästi. "Sanoin Columbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi pitänyt salata häneltä milloinkaan."
"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa."
"Mitä!" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet hänen käsiään.
"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin koonnut", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen muudatta satulaa.
"Tarkoitatko jotakin erikoista?… Nämä tavarat ovat minun, jokainen siekalekin niistä. Vie kätesi syrjään."
Belllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja uhkaavasti.
"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat käsiisi."
Columbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.
"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?"
"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!" Jack määräsi.
"Loukkaat minua", Columbine vastasi nöyryytettynä.
"Aiotko totella?" Jack huusi.
"En!"
"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin." Sitten hän kääntyi paimeneen päin. "Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on vaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle."
"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?" Moore vastasi kylmästi. "Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras hillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa… Ellei hänen vuokseen, niin itsesi."
Jack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.
"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!" hän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että hänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä penkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt paimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa käsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän pudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu muuttaa.
"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset", hän sanoi. "Olen raajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden."
Columbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten alas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa oli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä. Columbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.
"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!" hän sanoi uhkaavasti.
"Menet nyt liian pitkälle?" Columbine tiuskaisi.
Wilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen kainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt suitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen kauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.
"Nyt sinä olet käsissäni, Moore", hän sanoi hiljaa ja käheästi. Luopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa kokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet pullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. "Sinä liukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun usuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet vielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä… Senvuoksi en aio antaa sinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain voin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin esimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois kotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!"
Bellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki hänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli tyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä asuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.
"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken jalkapuolelle miehelle", paimen sanoi purevan ivallisesti.
"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi", Belllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää tasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti, pelasti hänet kaatumasta.
Kun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui kalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan paikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi välttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli pyörtymäisillään.
"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan revolveriä", Moore sanoi synkästi. "Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten sinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua."
"Pakotan sinut nielemään tuon!" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään ja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.
Silloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. "Jos lyöt minua vielä, vuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten mitättömät ne ovat… Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä tämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et ole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden hyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä hyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein antaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka. Mutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole milloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään. Olet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja ilkeä!… Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan tuhlaan."
"Tapan sinut!" Belllounds karjui mustana raivosta.
Moore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa vakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen. Belllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa. Sauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju hyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta, Belllounds oli hänen kimpussaan.
Columbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki silmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa hänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran rapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta sitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren hevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien miesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien minuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä. Hän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet iskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli vuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä Moore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti vääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren ruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko voimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen loukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore huudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan vapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja katsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua jalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva kiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä Columbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän halusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä hänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin halvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds istuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti ja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin. Hänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat murhanhimoa.
Columbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen haavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds ilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.
"Isä, hän tappaa Wilsonin!" Columbine huusi.
"Kuulehan, sinä paholainen!" Belllounds karjaisi.
Jack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja kasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään. Moore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen jalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.
"Hyvä Jumala, poika!" vanha Bill huohotti. "Hyökkäsitkö tuon raajarikkoisen miehen kimppuun?"
Sitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi Mooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava punastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan vallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän ei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.
"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore", hän huohotti poistuen paikalta.
Nyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa. Columbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha karjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.
"Ah, miten hirmuista se olikaan!" Columbine huudahti. "Hän on niin kalpea ja veri —"
"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle", Wade sanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan oli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. "Minä pidän huolta Mooresta. Noutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina."
Columbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän toisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja joutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen valtaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä tavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: "Hän näyttää olevan hyvin pahasti loukkaantunut."
"Kyllä varmasti!" Wade vastasi.
Columbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan hänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja haavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois veren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.
Columbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja paisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja sitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen koko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten hänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.
"Luullakseni hän antoi minulle selkään", hän sanoi hiljaa. "Hän potki loukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi minulle kaikissa tapauksissa."
"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen pieksämisestä."
"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain osasin."
"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.
Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.
"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne tyyntymään."
Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.
"Miksi?" Columbine kysyi.
"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni. Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"
"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut", Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan —"
"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.
"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin", Wade sanoi ystävälliseen tapaansa.
"Halukasko?" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään. "Niin, olen halukas — halukas, kuten tekin — puhumaan suuni puhtaaksi."
Sitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi arkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui siellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja jälkimmäinen säikähti.
"Jack Belllounds", tyttö huusi, "et ole mies etkä mikään… Olet vain suuri raukka ja roisto?"
Hän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen sitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
VIII.
Columbine ei poistunut huoneestaan enää sinä päivänä. Siellä tuntemansa kärsimykset hän halusi piilottaa muiden silmiltä. Hänellä oli vain heikko aavistus siitä, mitä itsensä voittaminen hänelle tällä kertaa maksoi. Hän suoriutui siitä kaikissa tapauksissa ja nukkuikin seuraavan yön korvatakseen edellisen yön unettomuuden.
Hän ei omituista kyllä pelännyt ollenkaan lähestyä karjanomistajaa ja hänen poikaansa. Viimeiset tapahtumat eivät olleet ainoastaan muuttaneet häntä, vaan antaneet hänelle voimiakin. Kun hän tuli aamiaiselle, Jackia ei näkynyt missään. Vanhus tervehti häntä tavallista huolestuneemmin.
"Jack on sairas", hän huomautti äkkiä.
"Todellako?" Columbine vastasi.
"Niin. Hän sanoi sen johtuvan juopottelusta, johon hän nyt on tottumaton. Hän on sellainen kuin sanoitkin hänen olevan. Hän ei välittänyt moitteistani juuri ollenkaan, mikä oli vieläkin pahempaa. Sanon sinulle, tyttöseni, että hän on rakastunut sinuun niin kovasti, että minua oikein hirvittää."
"Minun on pakko huomauttaa, että hän paljastaa nuo tunteensa hyvin omituisella tavalla", Columbine vastasi lyhyesti.
"Viinan syytä kai se oli", vanhus väitti liikuttavasti ja vakavasti koettaen lieventää rikosta.
"Hän antoi minulle kunniasanansa, ettei hän juo milloinkaan enää."
Belllounds pudisti vanhaa harmaata päätään surullisesti.
"Vai niin. Kun Jack on kiihkoissaan, hän voi luvata mitä tahansa ja tarkoittaakin sitä silloin, mutta jouduttuaan ensimmäiseen kiusaukseen hän unhottaa sen. Tunnen hänet. Tähän rikkomukseen hänellä oli melkein pätevät syytkin. Kaupungin pojat alkoivat juhlia lokakuun ensimmäistä päivää ja on täydellinen ihme, ettei hän tullut sikahumalassa kotiin."
"Isä, olet kultaakin parempi", Columbine sanoi pehmeten. Kuinka hän voisikaan olla vihainen hänelle?
"Collie, et siis aio peruuttaa minulle antamaasi lupausta?"
"En!"
"Pelkäsin sinun muuttaneen mielesi tuon avioliiton suhteen."
"Antaessani suostumukseni tarkoitinkin sitä. En asettanut minkäänlaisia ehtoja."
"Mutta, tyttöseni, lupauksethan voidaan rikkoa", vanhus sanoi täyteläisellä äänellään.
"En ole milloinkaan rikkonut omiani."
"Mutta minäpä olen. En usein ehkä, mutta joskus kumminkin… Ja, tyttöseni, sellainen on luonnollistakin. Voi ilmestyä seikkoja, joiden vuoksi annetun lupauksen täyttäminen on vallan mahdotonta. Ja mitä tyttöihin tulee, ymmärrän täydellisesti, miten helposti he voivat muuttaa mielensä yönkin kuluessa. Sanon sinulle rehellisesti, ettei minkäänlainen kiitollisuudenvelka sinun puoleltasi voi pakottaa sinua nyt naimisiin Jackin kanssa."
"Isä, jos minä menemällä naimisiin Jackin kanssa voin auttaa häntä tulemaan paremmaksi pojaksi sinulle ja kunnollisemmaksi mieheksi, olen iloinen", Columbine vastasi.
"Tyttöseni, alan ymmärtää, kuinka jalo ja hieno olet", Belllounds vastasi hyvin tunteellisesti. "Ja se pahoittaa niin mieleni. Naapurini ovat aina syyttäneet minua siitä, etten näe maailmassa muuta kuin poikani, vain Möly-Jackin. Häneen nähden olen ollut aivan kuuro ja sokea. Mutta nyt en ole enää niin kirotun sokea kuin olen ollut. Verho on nyt poistumaisillaan silmieni edestä… Minulla on vielä yksi toivo jäljellä Jackiin nähden, nimittäin hänen avioliittonsa sinun kanssasi. En aio luopua siitä."
"Minäkin aion pitää sanani, isä", Columbine vastasi. "Suostun rupeamaan hänen vaimokseen lokakuun ensimmäisenä päivänä."
Hän lopetti uskaltamatta enää muuta ja poistui hetkisen kuluttua aamiaispöydästä ryhtyäkseen jatkamaan työtään. Ja hän saikin sen tehdyksi, vaikka hänen kätensä usein lepäsivätkin toimettomina hänen tuijottaessaan ikkunastaan iäkkäiden vuorten harmaille rinteille.
Myöhemmin lähtiessään ratsastamaan hän näki Lemin työskentelevän pajassa.
"Kas, neiti Collie, vieläkö todellakin oleskelette täällä?" hän sanoi hymyillen iloisesti.
"Lem, häpeän melkein puhutella nyt hyviä ystäviäni, koska en ole välittänyt heistä niin pitkään aikaan", Columbine vastasi.
"Mutta sitä varten kai ystävät juuri ovatkin olemassa, että heitä puhutellaan… Olette hirmuisen kalpea. Melkein tuon kukan näköinen, jota on niin paljon kukkuloilla."
"Lem, haluan ratsastaa Prontolla. Luuletteko sen olevan jo siinä kunnossa?"
"Pieni liikunta ei ole sille varmastikaan haitaksi. Se syö itsensä aivan kuoliaaksi."
Paimen lähti hänen kanssaan laitumen portille ja vihelsi Pronton luokseen. Mustangi tuli laukaten nähtävästi aivan parantuneena saamistaan vammoista ja innoissaan lähtemään vanhoille retkilleen emäntänsä kanssa. Lem satuloitsi sen kiinnittäen enimmän huomiota vyöhön.
"On parasta, ettemme vedä sitä tiukalle", hän sanoi. "Olkaa varovainen ja muistakaa, että satula on löyhässä."
"Hyvä on, Lem", Columbine vastasi noustessaan satulaan. "Missä pojat ovat tänään?"
"Blud ja Jim korjaavat aitaa puron rannalla."
"Entä Ben?"
"Benkö? Ah, tarkoitatte varmaankin Wadea! En ole nähnyt häntä sittenkuin eilen. Hän nylki silloin erästä puumaa tuolla vuorella. Se oli eilen aamulla. Hän ei ole luullakseni kaukanakaan, koska koiratkin ovat tuolla."
"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja
Mooren tappelusta."
Lem suoristautui äkkiä. "En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan."
"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät apuun. Ben vei hänet kotiin."
"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä. Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään tapella."
"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää häntä."
Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"
Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen tuskallisia ajatuksiaan.
Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna seinään kuivamaan.
Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.
Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.
"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin, koira seurasi häntä.
Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden, tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi. Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle. Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään mielenliikutuksensa.
Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa. Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio, joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa. Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta. Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän hengitti nopeasti.
Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.
"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan.
"Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."
"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.
"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade vastasi.
Hän ilmestyi samalla ovelle.
"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.
"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin iloa.
"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä epämääräiseltä ja vieraalta.
"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"
"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella tätä ajettunutta naamaani."
"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi katselemaan ympärilleen.
"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta. Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää, että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen, ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja vaatteita.
"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan suruissani, vaikka minun täytyy maatakin… Ja hän sanoo ihmisten nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]
Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!
"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä", hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.
"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."
Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.
"Wade toi minulle nuo kukat", hän selitti. "Ne ovat hänenkin mielikukkiaan, kuten minunkin. Pakkanen turmelee ne piakkoin… ja minä haluan olla onnellinen niin kauan kuin vain voin."
Jälleen Columbine tunsi samaa tunteittenkuohua, jota hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää, mutta joka tuntui lisääntyvän ja paisuvan niin suuresti, että siihen oli piakkoin kiinnitettävä huomiota. Hän ei uskaltanut katsoa Wilsonia silmiin. Luodessaan silmänsä alas hän huomasi Wilsonin oikean käden olevan siteissä, ja hän kosketti siihen tietämättään hyvin hellästi.
"Kätesi! Miksi se on kääreissä?"
Paimen nauroi julman leikillisesti.
"Oletko nähnyt Jackia tänään?"
"En."
"Jos olisit nähnyt, olisit varmaankin ymmärtänyt, mitä nyrkilleni on tapahtunut."
"Loukkasitko sen häneen?" Columbine kysyi väristen, tuntematta minkäänlaista vastenmielisyyttä.
"Collie, loukkasin käteni lyödessäni häntä kasvoihin."
"Ah, miten hirveätä se oli!" Columbine mumisi. "Wilson, hän aikoi tappaa sinut."
"Varmasti. Ja minäkin olisin mielelläni tappanut hänet."
"Teidän ei pidä enää milloinkaan kohdata toisianne", Columbine jatkoi.
"Toivon taivaan nimessä, ettei se tapahtuisi!" Moore vastasi niin vakavasti, että se merkitsi enemmän kuin hänen paljaat sanansa.
"Wilson, tahdotko karttaa häntä minun vuokseni?" Columbine pyysi puristaen tietämättään sidottua kättä.
"Kyllä. Kuljen syrjäteitä ja hiivin kuin arosusi. Piiloudun ja olen varuillani. Mutta, Columbine Belllounds, jos hän vielä kerran —"
"Kuulehan, jätä hänet Hell-Bent Waden huostaan", metsästäjä keskeytti suoristautuen polvistuneessa asennossaan ja kohdistaen suuret ja syvät silmänsä paimeneen. Columbine näki jotakin muutakin hänen kasvoissaan kuin niiden synkkyyden. Hän huomasi niissä sellaista kiihkoa ja henkevyyttä, että ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. "Ja nyt, neiti Collie", hän jatkoi, "luulen teidän haluavan tarjoilla sairaalle. Jonkun pitää syöttää häntä."
"Kyllä varmasti", Columbine vastasi iloisesti istuutuen vuoteen jalkapäähän. "Ben, tuokaa tuo laatikko tänne ja asettakaa hänen ruokansa sille!"
Waden noudattaessa kehoitusta Columbine, ujostellen jouduttuaan niin likelle paimenta, koetti pitää keskustelua vireissä.
"Etkö voi käyttää vasenta kättäsikään?" hän kysyi.
"Se on vieläkin huonommassa kunnossa", Wilson vastasi ottaen sen peitteen alta, jossa se oli ollut piilossa.
"Ah!" Columbine huudahti toivottomana.
"Siitä on katkennut pari luuta", Wilson sanoi vilkkaasti. "Kuulehan, Collie, ystävämme Wade on lääkärikin. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan."
"Ja kokkikin, koska tässä on päivällisesi. Sinun on noustava istuallesi", Columbine määräsi.
"Kääri tuo huopa kokoon ja auta minut sen varaan", Moore vastasi.
Kuinka hämmentävältä ja omituiselta Columbinesta tuntuikaan kumartua hänen puoleensa, kiertää kätensä hänen ympärilleen ja nostaa häntä! Se muistutti häntä jo kauan aikaa sitten unhotetusta äidillisyydestä niiltä ajoilta, jolloin hän leikki nukkein kanssa. Hänen kasvonsa punastuivat kovasti.
"Etkö voi liikahtaakaan?" hän kysyi tuntien äkkiä, miten hirmuisen raskas paimen oli.
"Enpä juuri", Wilson vastasi. Hänen haavoittuneelle otsalleen kihosi hikipisaroita. Liikunto oli varmaankin tehnyt hänelle kipeää.
"Kerroit jalkasi olevan melko hyvässä kunnossa."
"Niin se onkin", Wilson vastasi. "Tiedän kirotun hyvin, että se on vielä kiinni sääressäni."
"Ah!" Columbine huudahti epäillen, ryhtyen syöttämään häntä tekemättä enää muita huomautuksia.
"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista kohtelua osakseen", Wilson sanoi.
"Joutavia!" Columbine vastasi.
"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään minua… Mutta en häneltä."
"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin.
Kas tässä."
Wilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.
"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen ja hyvin kaunis sellainen."
"Aiotko syödä?" Columbine kysyi tiukasti.
"Mitä?" paimen huudahti. "Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi nälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää."
Mutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun otetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan käsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo ja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin vaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö hän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä mahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä Wade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.
"Nyt en enää jaksa enempää", Moore selitti vihdoinkin.
"Olet syönytkin melko tukevasti ollaksesi sairas", Columbine huomautti. Sitten muuttaen puheenaihetta hän kysyi: "Wilson, aiotko talvehtiakin täällä, kuten isä sanoo?"
"Kyllä."
"Onko tuo laaksossa oleva karja sinun?"
"On. Minulla on melkein sata päätä. Säästin rahani ja ostin elukoita."
"Olet päässyt hyvään alkuun. Olen niin iloinen. Mutta kuka hoitaa sinua ja karjaasi tämän väliajan, kunnes voit jälleen työskennellä?"
"Kukako? Ystäväni Heaven-Sent Wade", Moore vastasi tarkoittaen pöydän vieressä ahertavaa pientä miestä, joka ei nähtävästi ollut kuullut mitään.
"Voinko tuoda sinulle jotakin syötävää ja luettavaa?" Columbine kysyi.
"Tuo itsesi", Wilson vastasi hellästi.
"Mutta, poikaseni, miten voisinkaan tuoda sinulle jotakin, ellen itse tulisi mukaan?"
"Niinpä kyllä. Tuo siis minulle huomenna hieman hilloa ja joku kirja.
Tahdotko?"
"Tahdon."
"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään."
"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun paranevan."
"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt."
Columbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä, etteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan harmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan sininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane kintereillään.
"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja ratsastan kotiin kanssanne", hän sanoi.
Columbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi hitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon korkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli suurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan päivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan korkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput näkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin Coloradon luonnon, jota hän rakasti.