Yhdeksäs luku
Insinöörin keksintö. Lähtö vuorelle. Tragopaanit. Mufloneja. Yötä ensimmäisellä huipulla. Sittenkin saari. Lieneekö saari asuttu? Ristiäiset. Lincolnin saari.
Iloisesti räiski todellakin tuli hormien liedellä. Pencroff katseli insinööriä ja reportteria, kabiai olallaan, sanaakaan sanomatta.
— Katsokaas, Pencroff, virkkoi Gideon Spilett. — Teillä pulska paisti, täällä uljas valkea.
— Kuka sai tulen aikaan?
— Aurinko.
Merimies ei osannut virkkaa sanaakaan.
— Teillä oli siis polttolasi, insinööri? kysäisi Harbert.
— Ei ollut poikani, mutta minä tekaisin sen.
Ja hän näytti ystävilleen yksinkertaista keksintöään. Oman kellonsa ja reportterin taskukellon lasin hän oli pannut vastakkain, täyttänyt välin vedellä ja kitannut särmät toisiinsa savella. Siinä polttolasi, jolla hän oli koonnut auringonsäteet kuiviin sammaliin ja siten saanut tulen lieteen.
— Mr Spilett, Pencroff virkkoi täynnä mitä suurinta ihmettelyä, — kirjoittakaa muistiin tämä tapaus.
— Se on jo kirjoitettu, reportteri vastasi.
Pian oli kabiai paistettu vartaassa juottoporsaan tapaan. Sen liha olikin erinomaista. Jälkiruoaksi syötiin leviä ja pähkinöitä.
Hormit olivat jälleen asuttavassa kunnossa. Aukotkin oli tukittu. Insinööri ja Gideon Spilett olivat siis olleet ahkerassa työssä hekin.
Yö levättiin rauhassa, ja aamulla maaliskuun 29:ntenä haaksirikkoiset lähtivät kello puoli seitsemän aikaan tutkimusretkelle, joka miehellä sauva kourassa. Päämääränä oli korkea vuori, joka kohosi kaukana lännessä.
Kuljettiin ensin jo tuttuja teitä, nimittäin joen vasenta rantaa mutkaan ja sitten metsän halki. Seutu alkoi kohoamistaan kohota; maaperä, oltuaan ensin suoperäistä, kävi yhä kuivemmaksi ja kivisemmäksi. Metsän toisella puolella aukeni heidän eteensä avara tasanko. Taustalla näkyi kaksihuippuinen vuori. Ensimmäinen huippu oli laakea, noin seitsemänsadan metrin korkuinen; siitä haarautuivat harjanteet kuin jättiläislinnun varpaat, jotka ovat iskeneet kyntensä maahan. Vuorenharjanteiden välissä notkoissa kasvoi metsää aina tasalakiseen kukkulaan saakka, jonka takana kohosi toinen, korkeampi. Sen pyöreähkö huippu oli hiukan vinossa ja muistutti jättiläishattua, joka oli kallellaan päässä. Tämän toisen kukkulan huipulle tuli ystäviemme pyrkiä.
Vaikeata oli vuorelle nousu; täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin aterioimaan viidakkoon puron reunalle. Silloin oltiin vasta puolimatkassa ensimmäiselle kukkulalle.
Lähdettiin jälleen matkaan ja kierrettiin lounaispuolitse metsän kautta. Siellä lenteli tiheissä parvissa tragopaaneja, kanansukuisia lintuja, joista varsinkin koiraat olivat loistavanvärisiä. Gideon Spilettin tarkan ja voimakkaan käden sinkoama kivi tappoi yhden koiraista, joita Pencroff jo oli katsellut himoitsevin silmin.
Vähitellen päästiin tasaisemmalle pengermälle, joka osoittautui ilmeisen tuliperäiseksi. Sieltä lähdettiin jälleen kiertämään jyrkänteiden itäpuolitse, vaarallista seutua, jossa oli tarkoin katsottava, mihin jalkansa asetti. Paikoin näkyi eläinten jälkiä, eläinten, joilla täytyi olla erittäin vahvat ja ketterät jalat, koska ne voivat hyppiä näitten kuilujen yli. Saivatpa matkamiehet nähdäkin muutamia niistä. Niillä oli vahvat, taaksepäin kiertyneet, litteäpäiset sarvet ja tuuhea, hienovillainen turkki.
— Lampaita! huudahti Pencroff.
Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja mufloneja, kuten Harbert selitti.
— Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain paistejansa.
— On.
— Lampaita ne sitten ovat.
Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja katosivat näkyvistä.
— Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.
Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta. Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.
Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin, joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista. Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen manteleita.
Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.
Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto:
— Meri, joka puolella meri!
Insinööri oli viimeiseen asti toivonut, että maa, jolle kohtalo oli heidät heittänyt, olisi mannerta, mutta nyt hän huomasi pettyneensä. Saari tämä oli, hyvin laaja mutta sittenkin saari ja aivan yksinäinen, keskellä suunnatonta valtamerta.
Ensimmäinen kysymys, jonka Gideon Spilett teki, oli:
— Kuinka suuri mahtanee tämä saari olla?
Cyrus Smith arvioi summittaisesti saaren pinta-alaa ottaen tietysti lukuun vuoren korkeuden ja virkkoi:
— En luule erehtyväni, jos sanon sen olevan ympäri mitaten noin parisataa kilometriä.
Ellei Cyrus Smith erehtynyt arvioinnissaan, oli saari suunnilleen yhtä suuri kuin Malta Välimeressä, vaikka paljon säännöttömämpi. Omituinen se oli muodoltaan, ja Gideon Spilettin siitä tekemä piirros muistutti suuresti jonkinlaista kummituseläintä, joka nukkui Tyynen meren pinnalla.
Itäinen ranta, jonne haaksirikkoiset olivat pudonneet, kaarsi puoliympyränä avaraa lahtea. Kaakossa tämä lahti päättyi terävään niemenkärkeen. Koillisessa oli lahden rajana kaksi nientä, joitten väliin pisti pitkä, kapea poukama, muodoltaan kuin hirmuisen haikalan puoleksi avattu kita.
Koillisesta luoteeseen kulki ranta ensin kaarevana kuin pedon litteähkö päälaki ja sen jälkeen taas suoraan, sitten se muodosti etelään kääntyen jonkinlaisen kyttyrän, jonka keskipisteessä oli äsken löydetty tulivuori.
Luoteessa kulki saaren ranta aluksi melkein suoraan pohjoisesta etelään. Sitten se pisti pitkän ja kapean lahden saaren sisäosaan ja työnsi lounaaseen pitkän niemen, joka oli kuin jättiläismäisen krokotiilin pyrstö. Tämän niemen kärjestä jo ennen mainitun kaakkoisen niemen päähän oli matkaa noin kuusikymmentä kilometriä. Näitten molempien niemien väliin aukeni suuri, avonainen ulkosatama, jossa ei ollut tuulensuojaa.
Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.
Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin, joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.
— Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.
— Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista joista.
— Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.
— Aivan oikein, insinööri myönsi, — ja koska puro vie siihen vettä, niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät mereen.
Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.
Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan enimmäkseen rannikoilla.
Kenties kävi saaressa alkuasukkaita läheisistä saarista. Tosin ei mitään saaria ollut näkyvissä, mutta polynesialaisethan kulkevat kymmeniä peninkulmia keveissä pirogeissaan eli veneissään. Kaikki riippui siitä, missä kohdassa Tyyntä merta saari sijaitsi. Ja onnistuisiko Cyrus Smithin milloinkaan saada sitä seikkaa selville! Joka tapauksessa oli jo ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin siltä varalta, että alkuasukkaita nousisi täällä maihin.
Nyt oli aika kääntyä takaisin, mutta ennenkuin liikkeelle lähdettiin, miehet päättivät insinöörin ehdotuksesta antaa saarelle ja näkyvissä oleville niemille ja vesistöille nimet. Ja niinpä itärannan leveästä lahdesta tuli Liittolahti, eteläisestä, avonaisesta ulkosatamasta Washingtonin lahti; vuoresta, jolla he olivat, Franklinin vuori, äsken huomatusta järvestä Grantin järvi. Kaikkien näitten Cyrus Smithin ehdottamain nimien piti muistuttaa heidän kotimaataan.
Sen jälkeen saivat, reportterin ehdotuksesta, nimensä seuraavat paikat:
Lounainen niemi — Käärmeniemi; sen kärki — Lieronnokka.
Koillinen, kahden niemen välinen lahti — Hainkita; sen pohjoispuolinen, pitempi niemi — Pohjoisleuka; lyhyempi — Eteläleuka.
Kaakkoinen, Washingtonin lahden ja Liittolahden välinen niemi — Kynsiniemi.
Joki, josta haaksirikkoiset olivat saaneet ensimmäisen juomavetensä — Laupeuden joki.
Luoto, jolle pallo oli pudonnut — Pelastuksenluoto.
Vuorenpenger hormien yläpuolella — Näkötorni.
Koko Käärmeniemen alue läpipääsemättömine metsineen — Kaukainen Länsi.
Auringon asemasta Cyrus Smith osasi määrätä saarella ilmansuunnat, ja sen mukaan sijaitsivat Liittolahti ja koko Näkötornin ylänkö idässä. Mutta seuraavana päivänä hän toivoi auringon nousun ja laskun keskiajasta voivansa merkitä, missä kohti aurinko oli puolipäivän aikana: siellä siis oli pohjoinen. Huomattava näet on, että sen sijaan että aurinko pohjoisella pallonpuoliskolla on puolenpäivän aikaan etelässä, se eteläisellä pallonpuoliskolla paistaa samaan aikaan pohjoisesta.
Tyytyväisiä olivat kaikki nyt antamiinsa nimiin. Suostuttiin Pencroffinkin ehdotukseen, etteivät he enää pitäisi itseään haaksirikkoisina, vaan siirtolaisina, jotka asuttavat tämän saaren, ja innoissaan Pencroff jo kuvaili, kuinka he, kun heillä oli Cyrus Smith mukanaan, tekisivät tästä saaresta pienen Amerikan.
— Kaupunkeja me tänne perustetaan ja rautateitä me rakennetaan ja lennättimet laitetaan ja vihdoin me liitetään Yhdysvaltoihin tämä ... tämä ... ei puutu kuin nimi tältä saarelta.
Harbert ehdotti silloin, että saari nimitettäisiin Cyrus Smithin saareksi, mutta Smithin ehdotuksesta se pantiin heidän suuren maanmiehensä nimikoksi, ja niin siitä tuli Lincolnin saari.
Ja sitten he istuivat kauan aikaa haastellen kaukaisesta isänmaastaan ja sen kauheasta sodasta. He eivät epäilleetkään, ettei pohjoisten valtioitten oikea asia ennen pitkää pääsisi voitolle. Oikeassa he olivatkin.
Mutta yhtä seikkaa he eivät tienneet, eivät voineet aavistaakaan. Oli maaliskuun 30. päivä 1865, ja kuusitoista päivää myöhemmin tehtiin Washingtonissa verinen rikos: pitkäperjantaina murhattiin Abraham Lincoln.
Kymmenes luku
Kellot eri ajassa. Vuorifasaanit. Kenguruita ajamassa. Maraikaniineja. Malminäytteitä. Mitä Topilla oli kaulassaan. Jousia ja nuolia. Tiilenpoltto. Saviastioita. Lincolnin saaren asema.
Seuraavana aamuna siirtolaiset lähtivät paluumatkalle heitettyään vielä viimeisen silmäyksen ympäri tätä saarta, jossa heidän oli määrä viettää yksinäistä elämäänsä ties kuinka kauan.
Ensi työkseen ehdotti Gideon Spilett, että hän ja insinööri panisivat kellonsa käymään samaa aikaa, mutta Cyrus Smith vastusti sitä. Reportterin kello, joka oli asetettu Richmondin horisontin mukaan, oli käynnissä, Smithin kello oli pysähtynyt. Päätettiin, että Spilettin kello saisi käydä edelleen; insinööri koettaisi asettaa kellonsa Lincolnin saarelta käsin havaitun auringonnousun mukaan. Tämä eriaikaisuus olisi heille tarpeen silloin, kun he määräisivät saaren pituus- ja leveysasteita.
Eväät syötiin loppuun, mutta Pencroff oli varma siitä, että kyllä uutta saalista heidän tielleen osuisi. Olihan heillä jo tottumusta. Sitä paitsi hän oli vakuuttunut siitä, että Cyrus Smith valmistaa heille pian sekä pyssyt että ruudit.
Kotimatka suunniteltiin tehtäväksi toista tietä, sillä insinöörin teki mieli saada lähemmin tutkituksi Grantin järvi. Mutta koska järvelle oli kuljettava tiheän aarniometsän läpi, päätettiin kaiken varalta pysytellä niin lähekkäin kuin mahdollista. Cyrus Smith vain poikkesi silloin tällöin syrjään ottaakseen jonkin kiven tai kasvin ja pistääkseen ne taskuunsa.
— Pahustako se tuota kaikkea taskuihinsa mättää! Pencroff jupisi.
Jonkin ajan kuluttua he saapuivat edellämainitun puron lähteille ja jatkoivat sitten matkaansa pitkin sen vartta.
Hetken aikaa kuljettuaan siirtolaiset kuulivat äkkiä kovaa meteliä tiheiköstä. Sieltä kuului vuorotellen lintujen laulua, nelijalkaisten kirkunaa ja samalla kalkutusta, jota olisi luullut alkuasukkaitten aikaansaamaksi ääneksi. Nab ja Harbert riensivät ääniä kohti unohtaen yhteisen sopimuksen. Onneksi ei siellä ollut petoja eikä alkuasukkaitakaan, vaan puoli tusinaa laulaja- ja matkijalintuja, joita sanotaan vuorifasaaneiksi. Muutamat ovelat sauvaniskut tuottivat vaeltajille erinomaista riistaa päivälliseksi.
Muita lintuja, loistavan värisiä kyyhkysiä sekä harakoita ja variksia, pyrähteli alinomaa lentoon tulijain pelottamina. Pyssyä kaivattiin askel askelelta yhä enemmän, etenkin silloin, kun huomattiin kokonainen lauma suuria imettäväisiä, jotka loikkivat pakoon tavattoman pitkin hypyin.
— Kenguruita, Harbert virkkoi.
Pencroffilla oli heti kysymys valmiina: — Syödäänkö niitäkin?
— Savustettuna on niitten liha suorastaan herkkua, selitti reportteri.
Harbert ja Nab syöksyivät niiden jälkeen, mielettömät, ja palasivat viiden minuutin kuluttua takaisin aivan hengästyneinä.
— Siinä sen nyt taas näkee, ettei tässä pyssyittä tulla mitenkään toimeen, Pencroff puheli ja lisäsi sitten insinöörin puoleen kääntyen: — Mitähän, jos tekaisisitte meille pari pyssyä?
— Kenties, kenties, Cyrus Smith vastasi, — mutta toistaiseksi tultaneen toimeen jousilla ja nuolilla.
— Lasten leluja! Pencroff arveli.
— Älkää sanoko niin, reportteri huomautti. — Jousilla ja nuolilla on maailmassa verta vuodatettu vuosisatoja. Ruuti on oikeastaan vasta eilispäivän lapsi, mutta sota on valitettavasti yhtä vanha kuin ihmissukukin.
— Kyllä maar se niinkin on, merimies arveli. — Taisi tuhmuus tavata, kun moinen sana suustani pääsi.
Harbert rupesi nyt luettelemaan, kuinka monta eri lajia kenguruita oli, mutta Pencroff keskeytti:
— Ei niitä ole kuin yksi ainoa laji, nimittäin se vartaaseen pantava laji, ja sitä juuri nyt tarvittaisiin.
Mutta onni oli suopea tänään, ja ennen pitkää metsä piti heitä miehinään. Kello kolmen tienoissa alkoi viidakosta kuulua Topin murinaa. Se oli ilmeisesti jonkin eläimen kimpussa. Nab hyökkäsi sinne ja näki koiran parhaillaan riepottavan jotain nelijalkaista pientä eläintä. Se oli nähtävästikin osunut koko poikueen jäljille ja ennättänyt purra kuoliaaksi pari muutakin. Nab nosti nämä maasta. Ne olivat mara-nimistä kaniinilajia.
— Eläköön! huusi Pencroff tapansa mukaan. — Paisti tuli, että tupsahti.
Matkaa jatkettiin sitten pitkin puron vartta, jolle annettiin nimeksi Punapuro, koska se monessa kohdin juoksi punertavain, rautapitoisten äyräitten välitse. Jonkin ajan kuluttua puro laajeni, ja pian oltiin sen suussa, siinä, missä se laski Grantin järveen.
Grantin järvi oli ympäri mitaten kaksitoista — neljätoista kilometriä; pinta-alaltaan se oli noin parisataa hehtaaria, rannoilla kaunis metsä. Idän puolella oli tässä vihreässä verhossa paikoin aukkoja, ja siitä siinsi silmään kaukaisen meren ulappa. Saaria ei järvessä ollut kuin yksi ainoa kiviluoto muutaman sadan askelen päässä eteläisestä rannasta. Monenlaisia vesilintuja uiskenteli sen pinnalla tai seisoskeli rannoilla ja luodolla. Vedenpinta kareili alinomaa, ja siitä päättäen järvi oli varsin runsaskalainen. Vesi oli hyvänmakuista, vaikka hiukan ruskehtavaa.
Cyrus Smithin teki mieli saada tietää, missä kohden järvi laski mereen. Täytyihän, hän arveli, sillä olla jokin laskupaikka, putous, jonka voimaa vastedes ehkä voisi käyttää hyväksi. Sen tähden he lähtivät kiertämään järven etelärantoja, mutta eivät voineet huomata mitään laskujokea.
Kello oli puoli viisi, ja matkamiehet alkoivat kiirehtiä hormeja kohti.
Maukkaan päivällisen jälkeen, ennen maatapanoa, otti Cyrus Smith taskustaan esille matkan varrella kokoamansa kivinäytteet.
— Tämä on rautamalmia, hän puheli, — tämä rikkikiisua, tämä savea, tämä kalkkia ja tämä kivihiiltä. Tällaista tarjoaa meille luonto. Siinä sen osuus yhteiseen työhön. Huomenna alkaa meidän osuutemme.
Seuraavana aamuna Pencroff kysyi insinööriltä:
— No niin, mr Smith, mistä aloitetaan?
— Alusta, insinööri vastasi.
Ja alusta heidän oli todellakin aloitettava, sillä puuttuihan heiltä välttämättömimmätkin esineet ja työkalut. Ensinnäkin oli insinöörin mielestä rakennettava uuni, jossa luonnon tarjoamista raaka-aineista voisi valmistaa tarvekaluja.
— Mitä me sillä pätsillä? Pencroff kysyi.
— Laitamme astioita, Cyrus Smith vastasi.
— Mistä se uuni tehdään?
— Tiilistä.
— Entäs tiilet?
— Savesta. Ja siksi lähdemme sinne, missä savea on runsaasti saatavissa. Nab tuo meille sinne ruokaa, ja polttoainettahan meiltä ei puutu.
— Ei, mutta metsästysaseet kerta kaikkiaan.
— Annapa, että olisi puukon pahainenkaan! huudahti merimies.
— Mitä sillä?
— Laittaisin jousen ja nuolia, ja sitten sataisi riistaa kuin rakeita.
Insinööri mietti hetkisen. Sitten hän äkkiä vihelsi koiran luokseen, irrotti siltä kaulapannan, katkaisi sen kahtia ja antoi palaset merimiehelle.
— Tuossa on kaksi puukkoa, Pencroff.
Topin kaulapanta oli karaistua terästä. Ei tarvinnut muuta kuin tahkota ja hioa palaset teräviksi. Tahkoja ja sieroja oli yllin kyllin ympärillä, puuta puukonpäiksi niinikään. Ja niin oli siirtolaisten kalusto kahden tunnin kuluttua lisääntynyt kahdella puukolla, tosin karkeatekoisella, mutta ensi hätään välttävällä.
Lähdettiin sitten tiilentekoon Grantin järven rantaan, jossa oli runsaasti sopivaa savea. Matkalla sinne Harbert löysi puun, jonka oksista Etelä-Amerikan intiaanit tekevät jousia. Se oli krejimba-niminen palmun sukuinen puu. Oksat karsittiin ja vuoltiin päistä ohuemmiksi, keskeltä paksummiksi. Jänteet saatiin eräästä Hibiscus heterophyllus -nimisestä Malyaceae-lajista, jonka kuidut vetävät kestävyydessä vertoja sitkeimmillekin eläinten jänteille. Nuolet oli verraten helposti vuoltu; vain kärkipiikkejä puuttui. Mutta Pencroff toivoi kyllä niiksikin jotain keksivänsä.
Pian olivat siirtolaiset saapuneet siihen kohtaan järven rannalla, jossa maaperä oli tiilien ja astiain tekoon erittäin sopivaa savea.
Tavallisesti lyödään tiiliä muotteihin, mutta koska siirtolaiset eivät voineet sellaista ajatellakaan, täytyi ne tehdä käsin. Senpä vuoksi nämä viisi Lincolnin saaren tiilenlyöjää eivät kahdessa päivässä saaneetkaan valmiiksi kuin kolmetuhatta tiiltä.
Tiilet jätettiin sitten maan pinnalle kuivumaan kahdeksi päiväksi, ja sillä välin hankittiin puita niitten polttamista varten ja metsästettiin. Pencroff oli näet saanut nuoliinsa terävät kärjetkin, nimittäin sen piikkisian piikeistä, jonka Top eräänä päivänä oli tuonut kotiin metsästä. Gideonista ja Harbertista tuli ennen pitkää varsin taitavia jousimiehiä, ja niinpä hormien muonavarastot lisääntymistään lisääntyivät kaikenlaisilla metsänantimilla. Siinä oli kabiaita ja kyyhkystä, maraa ja metsoa. Muu riista syötiin paistettuna, mutta kabiaista savustettiin maukkaita kinkkuja.
Huhtikuun 6:ntena alkoi tiilenpoltto. Auringon kuivaamat tiilet ladottiin suuriksi, aukoilla varustetuiksi kuutioiksi, joiden sisään sytytettiin kova tuli. Yölläkään ei maltettu nukkua, sillä tulta oli alati pidettävä vireillä. Ja niinpä heillä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua oli valmiina kolmetuhatta hyvää tiiltä.
Sen jälkeen kannettiin järven pohjoispäästä paareilla kalkkiperäisiä kiviä, jotka poltettiin kovalla tulella hauraiksi. Kivimurska kasteltiin, siihen sekoitettiin hiekkaa ja näin saatiin erinomaista muuraussavea.
Heti ruvettiin rakentamaan uunia saviastiain polttamista varten. Viiden päivän kuluttua tuotiin kivihiiltä niistä kerrostumista, joita insinööri oli löytänyt Punapuron suulta, eikä aikaakaan, niin nousi uudesta uunista paksuja savupilviä. Metsänaukio oli muuttunut tehtaaksi. Pencroffin mielestä ei ollut sitä uudenaikaisen teollisuuden tuotetta, jota ei heidän uuninsa kykenisi valmistamaan. Ryhdyttiin saviastiain tekoon, ja jonkin ajan kuluttua oli hormien keittiössä koko joukko kuppeja, kulhoja ja kannuja, monet vinoja ja muotopuolia, mutta siirtolaisille perin kallisarvoisia.
Pencroff tekaisi itselleen piipunkin, pahoitellen vain, ettei ollut tupakkaa, mitä siihen panna.
— Mutta kyllä sitäkin vielä saadaan, hän lohdutteli itseään.
Huhtikuun 15:ntenä saviastiain poltto päättyi, ja samana iltana siirtolaiset palasivat takaisin hormeihin. Matkalla sinne onnistui insinöörin vielä löytää eräs artemisia-laji, joka kuivattuna sopi varsin hyvin taulaksi.
Seuraavina päivinä Cyrus Smith sai vaillinaisilla, omatekoisilla kojeilla ja monien havaintojen ja laskujen jälkeen määrätyksi Lincolnin saaren maantieteellisen aseman. Se oli 35:nnen ja 40:nnen asteen välillä eteläistä leveyttä sekä 150:nnen ja 155:nnen asteen välillä läntistä pituutta Greenwichistä lukien.
Täten tuli Lincolnin saaren etäisyys olemaan kolmattatuhatta kilometriä Seurasaarista, noin kolmetuhattakolmesataa kilometriä Uudesta Seelannista ja yhdeksättätuhatta kilometriä Etelä-Amerikan lounaisrannikosta.
Yhdestoista luku
Raudan valmistukseen. Hylkeenpyynti. Ensimmäinen rautaharkko. Mistä vasara? Terästäkin. Missä Grantin järvi laski mereen? Taistelu dugongin kanssa. Omituinen tapaus.
Tiilenpolttajista ja savenvalajista oli pian tuleva rautatehtailijoita. Sitä oli Cyrus Smith ehdottanut. Hän tahtoi nimittäin käyttää hyväkseen Franklinin vuoren juurella olevia malmikerrostumia, jotka sisälsivät rautaa suuret prosenttimäärät.
— Ahaa, Pencroff virkkoi, — vai tulee meistä nyt rautaruukin omistajia!
— Niin tulee, Cyrus Smith vastasi, — ja sitä varten täytyy meidän ensi työksemme lähteä hylkeenpyyntiin.
— Soo-o! Tarvitaanko raudan tekoon hylkeitä?
— Tietysti, koska insinööri kerran niin sanoo, reportteri virkkoi.
Monesti edellisinä päivinä siirtolaiset olivat nähneet Pelastusluodolla — sillä, jolle he ensiksi olivat palloineen pudonneet — suuria määriä vesilintuja ja myös hylkeitä, joitten oli tapana nousta sen hiekkarannalle lekottelemaan päivänpaisteessa. Sinne lähdettiinkin tänään, huhtikuun 17:ntenä, pakoveden aikana samasta kahlaamosta, mistä ennenkin oli kuljettu. Cyrus Smith astui luodolle nyt ensi kertaa, muut jo toista. Aseekseen oli kukin ottanut paksun pahkasauvan.
Heidän astuessaan luodolle istua kökötti sen rannoilla laumoittain pingviinejä, jotka tyynin silmin katselivat tulijoita. Näiden olisi ollut helppo lyödä sauvoillaan niitä suuret joukot kuoliaaksi, mutta siitä olisi vain ollut haittaa heidän tämänpäiväiselle yritykselleen.
Lähestyessään saaren pohjoispäätä he näkivät kaukana veden pinnalla mustia liikkuvia täpliä. Näytti siltä kuin joukko kareja olisi lähtenyt uiskentelemaan.
Pencroff tiesi näitten eläinten tavat. Piti ensin odottaa väijyksissä, kunnes ne olivat nousseet maihin ja ryömineet jonkin matkan päähän rannasta. Pyytäjät piiloutuivatkin rantasärkkien taakse, eri tahoille, niin että tarpeen tullen voivat katkaista hylkeiltä paluutien.
Tunnin kuluttua oli puolen tusinan verran hylkeitä noussut rannalle ja asettunut lekottelemaan päivänpaisteeseen.
Äkkiä kohosi kallion takaa Pencroffin kookas vartalo, ja samassa kajahti hänen huutonsa. Insinööri tovereineen hyökkäsi heti esiin nuijineen, ja tuokion kuluttua makasi kaksi hyljettä hengettömänä maassa. Muitten onnistui pujahtaa takaisin mereen.
— Tässä on hylkeitä nyt, insinööri, Pencroff virkkoi.
— Hyvä on, Cyrus Smith vastasi. — Niistä me teemme pajan palkeet.
— Hei! merimies huudahti. — Nepä pääsivät korkeaan virkaan!
Kiireimmän kaupalla Pencroff ja Nab nylkivät eläimet sillä välin kun Cyrus Smith ja reportteri kävelivät tarkastelemassa luotoa.
Pakoveden aikana he jälleen palasivat hormeille.
Vaikea tehtävä oli hylkeennahkain pingottaminen karkeatekoisen kehilön päälle ja ompeleminen yhteen kasvinkuiduilla. Kokonaista kolme päivää piti siirtolaisten ponnistella joukolla, ennenkuin heidän vihdoin onnistui saada valmiiksi tämä ensimmäinen kojeensa, niin tärkeä heidän aikomassaan raudan valmistuksessa.
Koska Cyrus Smithin löytämä rautamalmi oli louhittava Franklinin vuoren itäisiltä harjanteilta, siis kymmenen kilometrin päästä, katsottiin edullisimmaksi siirtyä koko siksi ajaksi, kun rautaa valmistettiin, itse työpaikalle, johon väliaikaiseksi asunnoksi rakennettaisiin risumaja.
Seuraavana päivänä lähdettiin liikkeelle. Matkalla Harbert löysi erään Dracaena-heimoon kuuluvan kasvin, jonka juurista saa varsin ravitsevaa ruokaa ja niiden mehusta mainiota likööriä. Samoin onnistui Harbertin ja Gideon Spilettin ampua jousilla kaksi kengurua.
Kello viiden maissa päästiin Punapuron rantaan, ja siihen rakennettiin maja köynnöskasveilla ja savella päällystetyistä lujista Oksista ja lehvistä. Majan eteen sytytettiin nuotio, jonka ääressä kukin valvoi vuorollaan osan yötä.
Seuraavana aamuna alkoi työ.
Emme rupea lukijaimme rasitukseksi seikkaperäisesti selittelemään raudan valmistuksen salaisuuksia. Riittänee maininta, että malmi ja hiili ladottiin kerroksittain päälletysten uuninmuotoiseksi rakennelmaksi ja palkeitten suuhun asetettiin kuivatusta savesta tehty savutorvi, jonka toinen pää johdettiin uunin sisään. Palkeita lietsomalla saatiin aikaan kova kuumuus, ja yhä jatkuvan ilmavirran puhaltaessa muuttui hiili ensin hiilidioksidiksi, sitten hiilimonoksidiksi, joka vihdoin irrotti malmista hapen, niin että rauta pelkistyi puhtaaksi.
Paljon oli nähty vaivaa ja huolta, mutta suuri oli siirtolaisten ilokin, kun ensimmäinen rautaharkko valahti uunista. Se oli kyllä vielä hyvin huokoista ja kaipasi takomista.
Mutta mistä vasara? Siirtolaiset olivat nyt samassa asemassa kuin maailman ensimmäinenkin raudantekijä. Pitihän hänen tulla toimeen. Ja niin tulivat hekin. Ensimmäinen harkko pistettiin varteen ja sai olla seuraavien harkkojen moukarina. Alasimena oli luja graniittikallio.
Ja niinpä heillä huhtikuun 25. päivänä oli koko joukko rautaharkkoja, joista sitten yksin tein taottiin tarpeellisia työkaluja: hohtimia, rautakankia, kuokkia ja lapioita. Pencroff ja Nab arvelivat, että nämä esineet olivat kalliimmat kultaa ja jalokiviä.
Mutta ei pelkällä raudalla tultu toimeen; tarvittiin terästäkin, joka, kuten tiedetään, on raudan ja hiilen yhdistys. Rauta työnnettiin kovaan tuleen hienoksi survotun hiilen kanssa, jolloin se sai lisää hiiliaineksia ja muodostui teräkseksi. Tämä karkaistiin vielä hehkuvaksi kuumentamalla ja upottamalla kylmään veteen.
Jonkin ajan kuluttua heillä oli puukkoja, kirveitä, piiluja, sahanteriä, talttoja, vasaroita ja nauloja.
Oli toukokuun 6. päivä, jota pohjoisella pallonpuoliskolla vastaa marraskuun 6. Kylmä vuodenaika oli tulossa. Koska Lincolnin saari oli vastaavassa vyöhykkeessä kuin Espanja tai Kreikka Euroopassa, siellä oli odotettavissa kylmiä ilmoja, jopa lunta ja pakkastakin. Piakkoin oli ainakin tuleva pitkällinen sadeaika ankarine myrskyineen.
Siirtolaisten täytyi sen takia ajatella paremman ja turvallisemman asunnon hankkimista, ja sellaista päätettiin lähteä etsimään Grantin järven ja meren väliseltä itärannalta. Niillä tienoin tahtoi Cyrus Smith niin ikään saada selville, missä kohti Grantin järvi laski mereen.
Samana päivänä he lähtivät liikkeelle ensin Punapuron lähteille, kulkeakseen sitten puron vasenta rantaa Grantin järvelle, siitä järven koillispäähän ja sieltä pitkin sen itäistä rantaa. Matka kävi aarniometsäin halki ilman muita seikkailuja kuin että Top kerran metsässä seisahtui suuren, neljä, jopa viisi metriä pitkän käärmeen eteen. Nab tappoi käärmeen yhdellä ainoalla nuijan iskulla, ja tutkittaessa huomattiin, ettei se ollutkaan myrkyllinen, vaan kuului niin sanottuihin timanttikäärmeisiin, joita alkuasukkaat Uudessa Etelä-Walesissa käyttävät ruoakseen. Luultavaa kumminkin oli, ettei saaresta puuttunut myrkyllisiäkään käärmeitä.
Järven pohjoispäässä ei huomattu mitään laskupaikkaa eikä sellaista Cyrus Smithin suureksi kummastukseksi löydetty järven itärannaltakaan. Siirtolaiset olivat jo saapuneet ennestään tuntemilleen seuduille, kun Top äkkiä kävi levottomaksi. Se juoksi rantaa edestakaisin, seisahtui kuin saalista vainutessaan, haukkui väliin kiivaasti, väliin vaikeni äkisti.
— Vainuaisikohan Top veden alla jonkin pedon, alligaattorin esimerkiksi?
— Tuskin, insinööri vastasi, — sillä näillä leveyksillä harvoin näkee alligaattoreja.
Top hyppeli edelleen rannan korkeassa ruohikossa nähtävästi seuraten jotakin vedenalaista olentoa. Mutta järven pinta oli aivan tyyni, ei näkynyt pienintäkään virettä.
Se oli varsin kummallista.
Vähitellen saavuttiin järven kaakkoiseen päähän eikä vieläkään ollut löydetty laskupaikkaa.
— Mutta miksi tuo järven laskupaikka teidän mielestänne on niin tärkeä? Gideon Spilett kysyi.
— Varsinkin siksi, että jos järven aallot ovat puhkaisseet tien rannan vuorenseinämän lävitse, niin on meidän mahdollista löytää sen rotkoista sopiva talviasunto.
— Mutta eikö ole mahdollista, kysäisi Harbert, — että järvellä on pohjassaan jokin laskupaikka?
— On kyllä; siinä tapauksessa täytyykin meidän itse ruveta rakentamaan talviasuntoa.
Kello oli nyt viisi iltapäivällä, ja aiottiin juuri kääntyä kotiin päin, kun Top taas äkkiä alkoi haukkua vimmatusti, ja ennenkuin osattiin aavistaakaan, se oli syöksynyt veteen.
Siirtolaiset juoksivat lähemmä. Top oli viiden, kuuden metrin päässä rannasta. Cyrus Smith rupesi huutelemaan koiraansa takaisin, mutta samassa kohosi suunnattoman suuri pää veden pintaan.
Turpeasta turvasta ja viiksistä sekä suurista silmistä Harbert luuli tuntevansa siinä merilehmän. Ja sen sukulaiseläin se olikin, niin sanottu dugonki (Halicore dugong). Kita ammollaan se hyökkäsi koiraa kohti, ja ennenkuin siirtolaiset olivat ennättäneet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, se oli siepannut koirasta kiinni ja vetänyt sen veden alle.
Nab, rautapäinen sauva kädessä, yritti hyökätä järveen hänkin, mutta insinööri sai hänet pidätetyksi.
Sillä välin kävi veden alla ankara taistelu, sen näki veden kuohahtelusta. Ennakolta oli jo selvää, miten tällainen taistelu päättyisi. Mutta äkkiä vesiryöpyn keskeltä ilmestyi Top, joka ikäänkuin jonkin salaperäisen voiman sinkoamana lennähti kolme, neljä metriä korkealle ilmaan ja putosi samentuneeseen veteen takaisin. Hetken kuluttua se oli jälleen rannassa. Sanottavia haavoja sen ruumiissa ei näkynyt.
Kerrassaan käsittämätön seikka. Ja yhä näkyi jatkuvan ottelua veden alla. Jokin vielä suurempi eläin oli kaiketi käynyt dugongin kimppuun, niin että koira oli päässyt irti.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vesi alkoi punertua verestä, eikä aikaakaan, niin dugongin ruumis nousi pintaan, leveä purppurajuova perässään, ja tarttui viimein matalikolle lähelle rantaa.
Siirtolaiset kiirehtivät sen luokse. Dugonki oli kuollut, kaulassaan suuri haava, ilmeisesti jollain teräaseella viilletty.
Millainen mahtoikaan olla se peto, joka oli iskenyt siihen niin ammottavan haavan? Sitä ei osannut kukaan sanoa.
Siirtolaiset palasivat vihdoin hormeille keskustellen matkalla vilkkaasti tästä kerrassaan käsittämättömästä tapauksesta.
Kahdestoista luku
Dugongin haava. Järven laskukohta. Räjähdysaine. Uusi vesiputous. Tunnelissa. Syvä kuilu. Luolasaleja.
Seuraavana päivänä, toukokuun 7:ntenä, Cyrus Smith ja Gideon Spilett lähtivät jälleen Grantin järvelle. Toiset menivät lauttaamaan polttopuita hormeille.
Sillä matalikolla, missä dugongin raato virui, oli varsin vähän vettä, mutta siitä näytti järven pohja äkkijyrkkänä laskevan keskijärveä kohti. Lintuja oli suurissa parvin keräytynyt haaskan ympärille. Ne piti karkottaa kivillä pois, sillä Cyrus Smith aikoi käyttää hyväkseen dugongin rasvaa.
Siinä he seisoivat kumpainenkin kummastellen eilisillan tapausta. Mitä enemmän he katselivat dugongin leuan alla olevaa haavaa, sitä oudommalta heistä asia näytti. Mikä väkevä käsi lieneekään tehnyt tämän ilmeisen puukonhaavan ja viskannut Topin järvestä ilmaan?... Ja kuinka oli Cyrus Smith pallosta mereen pudottuaan ja veteen vajottuaan voinut pelastua ilman vähintäkään vammaa rantakallioiden toiselle puolelle?
Tässä piili merkillinen salaisuus, johon he toivottavasti tulevaisuudessa saisivat selityksen. Toistaiseksi he päättivät olla puhumatta siitä mitään muille tovereilleen.
Heidän siinä näitä asioita miettiessään ja järven rantaa kävellessään Cyrus Smith huomasi äkkiä järven pinnassa nopean virtapaikan. Hän heitti siihen muutamia puunpalasia, ja ne lähtivät heti kiitämään virran mukana. Ystävykset seurasivat niitä, kunnes saapuivat järven eteläisimpään päähän. Siinä vesi katosi ikäänkuin rakoon maan sisään. Insinööri painoi korvansa maahan ja kuuli selvästi veden solinaa.
— Tässä varmaankin järven vedet laskevat johonkin rantakallioiden halkeamaan.
Hän katkaisi ja karsi pitkän oksan ja pisti sen rantaviivan muodostamaan kulmaukseen noin puolen metrin verran vedenpinnan alle. Keppi kirposi heti hänen kädestään ja katosi vedenalaiseen koloon.
— Nyt ei enää epäilystäkään! Cyrus Smith huudahti. — Tässä on järven vesillä laskupaikkansa, ja minä saan sen näkyviin.
— Millä keinoin?
— Lasken järven pinnan puolitoista metriä alemmaksi.
— Mutta millä tavalla?
— Aukaisen isomman väylän.
— Tuohon graniittiseinäänkö?
— Siihen juuri. Minä räjäytän sen, vesi alenee, ja tunneli tulee näkyviin. Samalla syntyy vesiputous, josta meille vielä saattaa olla paljonkin hyötyä.
He palasivat hormeihin, ja siellä Cyrus Smith ilmoitti ystävilleen aikeensa.
Hänen mielestään täytyi siinä osassa Näkötornin ylänköä, joka muodosti graniittiseinän järven ja meren välille, olla suurempia tai pienempiä rotkoja ja luolia, ja ne hän oli päättänyt saada esiin. Sitä varten piti ensinnäkin raivata suurempi aukko järven vesille ja laskea siten järven pinta alemmaksi. Siihen taas tarvittiin räjähdysaineita. Ja nämä olisi valmistettava tarjona olevista runsaista luonnonrikkauksista.
Rikkikiisua oli saarella runsaasti. Siitä tehtäisiin rikkihappoa. Salpietaria oli niinikään Franklinin vuoren juurella. Levistä ja merikasveista poltettaisiin niin sanottua luonnollista soodaa. Soodan avulla saataisiin taas hylkeenrasvasta saippuaa ja glyseriiniä. Salpietarista ja rikkihaposta valmistuu typpihappoa, siitä ja glyseriinistä nitroglyseriiniä.
— Selvä kuin päivä! huudahti Pencroff.
Niin aivan selvää se ei silti ollut. Varsinkin oli rikkihapon valmistaminen vaikeaa ja monimutkaista, se kun tehtaissa vaatii erittäin suuria ja kalliita laitteita. Mutta Cyrus Smith osasi käyttää hyväkseen sitä valmistustapaa, jonka antamaa tuotetta nimitetään Nordhausenin hapoksi. Rikkikiisu sai hienoksi jauhettuna rapautua tasaisella kalliolla, ja näin syntynyt rautasulfaatti pasutettiin savisessa tislausastiassa.
Työskenneltyään lopulta jonkin aikaa syrjässä ihan itsekseen — työ kun oli varsin vaarallista — sai Cyrus Smith vihdoinkin aikaan astiallisen öljymäistä, kellertävää nestettä. Hyvillään hän näytti sen ystävilleen.
— Tämä on nitroglyseriiniä! hän lausui.
Siinä oli tosiaan tuota hirveää ainetta, jonka räjähdysvoima on laskettava kymmenen kertaa niin suureksi kuin ruudin. Sen vaarallisuus on onneksi paljon vähentynyt sen jälkeen, kun on opittu valmistamaan sitä kiinteänä, jolloin sen nimi on dynamiitti.
— Ja tuoko mokoma litku se nyt kalliot räjähdyttää? merimies kysäisi.
— Tämä, ja sitä suuremmalla voimalla, mitä lujempaa graniitti on.
— Milloin se tapahtuu?
— Huomenna, kun ensin olemme saaneet poratuksi reiän graniittiseinään.
Seuraavana päivänä siirtolaiset lähtivät siihen kohtaan Grantin järveä, jossa sen itäinen lahdeke oli ainoastaan viidensadan askelen päässä meren rannasta. Itse ylänkö oli tässä kohden alempana järven pintaa, mutta ylängön tasainen laki esti vettä laskemasta mereen. Tämä harja oli raivattava pois.
Ensin porattiin reikä harjaan, yläreunasta lähtien vinoon suuntaan, niin että sen toinen pää tuli olemaan alempana järven pintaa. Aukko oli tehtävä melko suureksi, sillä insinööri oli päättänyt käyttää räjähdyttämiseen vähintään kymmenen litraa nitroglyseriiniä.
Mitä panoksen sytyttämiseen tulee, päätti Cyrus Smith käyttää hyväkseen sitä nitroglyseriinin ominaisuutta, että se räjähtää tärähdyksestä. Sitä varten hän asetti porausreiän kohdalle kolmijalan ja ripusti siihen kasvinkuiduista punottuun köyteen usean kilon painoisen rautalohkareen. Ennakolta rikillä voideltu lanka johti ensinmainitun keskikohdalta muutaman metrin verran ulkopuolelle aukkoa maata pitkin. Kun langan irtonainen pää sytytettäisiin, palaisi lanka verkalleen, kunnes tuli ehtisi painoa kannattavaan köyteen. Tämä syttyisi ja katkeaisi, ja silloin putoaisi rautalohkare nitroglyseriinin päälle ja saisi sen räjähtämään.
Lähetettyään ystävänsä jo ennakolta hormeille Cyrus Smith nosti irtonaisen langanpään, sytytti sen ja lähti juoksujalkaa muitten luo. Köyden oli määrä palaa viisikolmatta minuuttia, ja aivan oikein: viidenkolmatta minuutin kuluttua kuului räjähdys, valtavampi kuin he olivat osanneet aavistaakaan. Tuntui siltä kuin koko saari olisi vavahtanut perustuksiaan myöten. Suunnaton joukko kiviä sinkoutui ilmaan kuin tulivuoresta. Hormien kalliotkin vavahtivat. Ilmanpaine oli niin ankara, että siirtolaiset, vaikka olivat vähää vaille neljän kilometrin päässä, eivät kestäneet jaloillaan, vaan kaatuivat kumoon joka mies.
Heti he kuitenkin nousivat ja kiiruhtivat paikalle.
Heiltä pääsi kolminkertainen eläköönhuuto. Ylängön harja oli murtunut. Hurjasti syöksyi vesi järvestä ylängön poikki ja putosi yhdeksänkymmenen metrin korkeudesta meren rantaan!
Parin tunnin kuluessa järvi laski vähintään puoli metriä. Veden entinen laskupaikka vuoren sisällä oli nyt tarkemmin tutkittava, ja sitä varten haettiin hormeista kuokkia, rautakankia, kasvin-kuiduista punottuja köysiä ja tulukset.
Pencroff oli ylen ihastunut insinöörin suurenmoisesta, onnistuneesta yrityksestä.
— Mr Smith, hän virkkoi, — tällä teidän rasvaisella liemellännehän voisi tärskäyttää ilmaan vaikka koko saaren, vai?
— Vaikka koko maapallon, kun vain käyttää tarpeeksi nitroglyseriiniä.
— Sepä se. Mutta eikö sopisi käyttää sitä ruudin asemasta pyssyissä?
— Sellaisenaan se olisi liian voimakasta: ei lujinkaan pyssynpiippu sitä kestäisi. Sen sijaan sopisi meidän valmistaa siitä niin sanottua pumpuliruutia, mutta sekin olisi turhaa, koska meillä ei ole pyssyjä.
— Niin, niin, mutta jos te vain tahtoisitte, niin pianhan ne pyssyt...
Mahdotonta — se oli sana, jonka Pencroff oli kokonaan pyyhkäissyt pois Lincolnin saaren sanakirjasta.
Vuoren graniittiseinässä, ylempänä vedenpintaa, näkyi nyt selvästi tuo kauan etsitty aukko, noin kuusi metriä leveä, mutta ainoastaan puoli metriä korkea. Kuokilla hakattiin tämä portti avarammaksi, niin että oli helppoa kulkea ainakin kumarassa tunnelia myöten. Lattian kaltevuuskaan tuossa käytävässä ei ollut sen suurempi kuin että siinä saattoi helposti liikkua.
Käsissään pihkaisia oksia tulisoihtuina siirtolaiset lähtivät käytävään, Top muitten edellä. Vastoin odotuksia aukko alkoi käydä yhä korkeammaksi, niin että vaeltajat pian mahtuivat kulkemaan aivan suorina. Pohja oli veden jäljeltä vielä märkä, niin että täytyi koko ajan varoa liukastumista. Kaikki osoitti, että tämä käytävä ei ollut virran luoma, vaan oli aikain alussa muodostunut tähän eli toisin sanoen oli yhtä vanha kuin saari itsekin.
Satasen askelta laskeuduttuaan kulkijat huomasivat käytävän äkkiä laajenevan jonkinlaiseksi väljäksi luolaksi. Siihen pysähtymättä he kulkivat vielä noin viisikymmentä askelta alemmaksi. Silloin alkoi edestä päin äkkiä kuulua ääniä, kovia ja kaikuvia kuin kaiuttimesta.
— Se on Top! huusi Harbert.
— Ja haukkuukin niin vimmatusti, lisäsi Pencroff.
— Haukkukoon mitä tahansa, Gideon Spilett virkkoi, — onhan meillä aseet kädessä. Eteenpäin vain!
Siirtolaiset kiirehtivät yhä alemmaksi, ja yhä rajummaksi kävi koiran haukunta. Olisiko se ottelussa jonkin eläimen kanssa? Miehet melkein laskivat liukua luolan kaltevaa pohjaa myöten ja saavuttivat tuokin kuluttua koiransa pariakymmentä metriä alempana.
Siellä oli tunneli laajentunut suureksi, komeaksi luolaksi. Top juoksenteli edestakaisin vimmatusti haukkuen. Pencroff ja Nab heiluttivat tulisoihtujaan paremmin valaistakseen luolaa. Siirtolaiset samosivat sitä ristiin rastiin, mutta kaikkialla oli vastassa vain tumma graniittiseinä.
— Onhan tässä täytynyt olla aukko, josta vesi on virrannut mereen, lausui insinööri.
— Ollaanpa varovaisia, Pencroff arveli, — muutoin tässä vielä syöstään suinpäin kuoppaan.
— Etsi, Top, etsi, etsi!
Ja entistä kiivaammin hyökkäsi Top eteenpäin rajusti haukkuen.
Vihdoin saavuttiin syvän kaivon partaalle. Koetettiin tulisoihduilla valaista sen seinämiä, mutta turhaan. Tämä ei enää ollut luisua käytävää, vaan kohtisuoraan alas johtava kuilu. Cyrus Smith tempasi palavan oksan ja heitti sen syvyyteen. Pudotessaan se paloi entistä kirkkaammin ja sammui sitten sähisten: se oli pudonnut meren pintaan. Putoamisen ajasta insinööri laski kuilun syvyyden noin kolmeksikymmeneksi metriksi.
Luolan lattia oli niin ollen kolmekymmentä metriä ylempänä merenpintaa.
— Kas tässä meillä on maja tästä lähtien, insinööri virkkoi.
— Mutta tässä on varmaan ennen meitä asunut joku olento.
— Kaiketi, ja nyt se on paennut tuon kuilun kautta jättäen asuntonsa meille.
— Pahus etten minä ollut Top! Olisin saanut nähdä tuon kummituksen! huudahti Pencroff.
Oli miten oli, siirtolaiset olivat nyt toiveittensa perillä: tästähän he saisivat tilavan ja mukavan asunnon. Kaksi hankaluutta vielä oli jäljellä. Ensinnäkin luolaan oli saatava valoa; toiseksi siihen oli hankittava sopivat portaat. Käytävän kaltevuudesta ja pituudesta insinööri päätteli, ettei luolan perimmäinen, merenpuoleinen seinä ollut kovinkaan paksu. Jos siihen saisi puhkaistuksi ikkunareiän, syntyisi samalla ovikin, johon ei olisi vaikeata kiinnittää tikapuita.
Tuskin oli Cyrus Smith ilmaissut ajatuksensa ystävilleen, kun jo Pencroff ryhtyi kuokallaan hakkaamaan seinää. Hänen väsyttyään jatkoi työtä Gideon Spilett. Kului pari tuntia. Äkkiä kuokka kirposi reportterin kädestä ja putosi puhjenneesta aukosta ulos.
— Eläköön! huusi Pencroff. — Onni suosii miehiä!
Seinä ei ollut täyttä metriäkään paksu.
Cyrus Smith katsahti aukosta ulos: hänen silmäinsä eteen aukeni merenranta, Pelastuksenluoto ja sen toisella puolella valtameren siintävä pinta. Sisään hulvahtanut valo kirkasti tämän suunnattoman luolan sisustan. Vasen puoli oli lähes kolmekymmentä metriä pitkä, kymmenen metriä leveä ja yhtä korkea, mutta oikeanpuoleisessa sivustassa katto kohosi viisikolmatta metriä korkealle. Siellä täällä oli graniittipylväitä, jotka kannattivat tuota jättiläismäistä holvia, niinkuin suurissa tuomiokirkoissa pylväät kannattavat keskikupoolia. Ja niitten välillä kierteli oikuttelevan monimutkaisina mitä erilaisimpia kaaria. Luonto, suuri rakentaja, oli yhdistänyt tässä kaikki bysanttilaisen, romaanisen ja goottilaisen rakennustyylin eri muodot.
Ihmetellen siirtolaiset katselivat tätä salaperäistä uutta, uljasta Alhambraa. He olivat toivoneet löytävänsä ahtaan luolan, ja heidän eteensä avautui komea linna. Nab oikein otti lakin päästään hartauden vallassa.
— Mikä nimeksi tälle uudelle asunnolle? Harbert kysyi.
— Graniittilinna, insinööri vastasi.
Mutta tulisoihdut olivat sammumaisillaan. Ystävykset riensivät takaisin ja saapuivat järven rantaan juuri, kun viimeinen niistä sammui.
Kolmastoista luku
Useita huoneita. Kaniinitarha. Ovi ja ikkunoita.
Seuraavana päivänä siirtolaiset alkoivat varustella uutta kotiaan asuttavaan kuntoon.
Ensinnäkin oli Cyrus Smithin ehdotuksesta hakattava merenpuoleiseen päätyyn viisi ikkunaa ja ovi. Viimeksimainitun tarpeellisuutta ei Pencroff voinut käsittää, koska järven puolelta oli aivan hyvä käytävä Graniittilinnaan.
— Hyvä ystävä, insinööri sanoi, — jos meidän on helppoa tulla sisään järven puolelta, niin yhtä helppoa on mereltäkin päin. Entisen aukon aion päinvastoin kokonaan sulkea.
— Millä tavalla sitä sitten sisään päästään? Pencroff kyseli.
— Ulkopuolisia tikkaita, köysitikkaita myöten, jotka saa vetää sisään, milloin tahtoo. Silloin ei pääse sisään ketään muita.
— Mutta miksi niin paljon varokeinoja? merimies intti. — Eiväthän meitä tähän asti ole pedot ahdistaneet, eikä saarellamme ole villejäkään.
— Oletteko siitä ihan varma?
— Se on pian selville saatu, kunhan joka kolkka saarta saadaan tutkituksi.
— Aivan niin, sillä me tunnemme siitä vain vähäisen osan. Mutta ellei meidän tarvitsekaan pelätä vihollisia omalla saarellamme, niin saattaa niitä tulla ulkoapäin, sillä Tyynen meren rannikot ovat vaarallisia seutuja.
Ja niinpä he ryhtyivät työhön, innokkaammin muita juuri Pencroff. Rannalta kannettiin muutama tuhat valmista tiiltä Graniittilinnan seinukselle. Kuokilla ja nitroglyseriinillä puhkaistiin mainitut viisi ikkunaa ja ovi meren puolelle. Tiilistä muurattiin väliseinät, niin että saatiin viisi erillistä asuinhuonetta, nimittäin ovesta oikealle eteinen, sen viereen keittiö, edelleen ruokasali, kaksitoista metriä leveä, sitten yhtä tilava makuuhuone, sen jälkeen seurusteluhuone ja vihdoin suuri sali. Vastapäätä näitä perätysten olevia huoneita oli toisella puolen käytävää suuri varastohuone.
Koska pääsy Graniittilinnaan entisen tunnelin kautta oli kovin hankala, sinne kun oli kuljettava pitkiä ja vaivalloisia kiertoteitä ja itse tunnelikin oli kovin vaikeakulkuinen, punottiin erään kasvin lujista kuiduista tukevat köysitikkaat, joiden puolat veistettiin punaisen seetripuun oksista. Koska ovi oli niin korkealla maasta, täytyi tikkaisiin panna vähintään sata puolaa. Nousua helpotti se, että vuoren seinämässä oli ulkoneva pengermä, niin että tikkaat saattoi jakaa kahteen osaan. Tarpeen tullen saattoi kuitenkin tikkaat kokonaisuudessaan vetää oven sisäpuolelle.
Toukokuun 28. päivänä olivat tikkaat lopullisesti valmiit. Lyhyessä ajassa oppivat siirtolaiset varsin nopeasti kiipeämään niitä myöten ylös. Hitain oli Top, luonnollisestikin, mutta oppimestarinsa Pencroffin johdolla sekin tottui auttavasti kiipeämään, vaikka tosin opettaja toisenkin kerran sai kantaa retuuttaa oppilaansa selässään ylös.
Talvi läheni nopein askelin, ja siksipä Harbertilla ja Gideon Spilettillä oli täysi työ heidän hankkiessaan metsänriistaa varastoon. Toistaiseksi he yhä metsästelivät Laupeudenjoen vasemmalla rannalla, mutta siellä olikin vielä saalista riittämiin. Vasta seuraavana keväänä oli aikomus siirtyä Kaukaisen Lännen suunnattomiin aarniometsiin, jotka alkoivat joen toiselta rannalta. Näillä retkillä sattui Harbert löytämään läheltä Grantin järven lounaista rantaa villin puutarhan, jossa kasvoi monenlaisia hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, kuten minttuja, kuningasyrttejä, kynteliä, ja muita sellaisia, joita kaniinit mielellään syövät.
Koska pöytä oli valmiiksi katettu, arveli reportteri, ei isäntäväkikään voinut olla kovin kaukana.
Maassa näkyi lukemattomia kaniinien pesiä. Ja tuskin olivat metsämiehet kulkeneet kymmentäkään askelta tarhassa, kun jo satakunta jyrsijää, ns. amerikankaniineja, puikahti ulos pesistään lähtien kiitämään pakoon. Pari kolme ehtivät metsästäjät kuitenkin saada saaliikseen.
Toukokuun viimeisenä päivänä oli muuraustyö Graniittilinnassa saatu loppuun suoritetuksi ja keittiöön oli kyhätty yksinkertainen liesi, josta savutorvi johti suureen päätyseinässä olevaan aukkoon.
Ei unohtanut Cyrus Smith vedensaantiakaan. Entiseen järven laskukohtaan hakattiin aukko hiukan vedenpinnan alapuolelle. Siitä vesi virtasi entiseen väylään kaivettua kapeaa uomaa myöten kuiluun asti tuoden Graniittilinnan uusille asukkaille runsaasti sata litraa vettä päivässä.
Tunnelin entinen suu tukittiin suurilla kallionlohkareilla, jotka muurattiin kiinni toisiinsa. Ne peitettiin mullalla ja turpeilla. Ikkunat suljettiin tiiviillä luukuilla siihen saakka, kunnes Cyrus Smith ryhtyi lasin tekoon.
Ihana näköala avautui Graniittilinnan ikkunoista valtamerelle, joka kaukaisuudessa sulautui taivaanrantaan, rajoittui vasemmalla Eteläleukaan ja oikealla Kynsiniemeen. Koko Liittolahti oli heidän ihailtavanaan.
Pencroffin mielestä oli "niin kovin hauskaa elellä täällä viidennessä kerroksessa".
Neljästoista luku
Sydäntalvi. Steariinikynttilöitä. Leivän puute. Vehnänjyvä. Maan viljavuus.
Talvi alkoi kesäkuun ensimmäisinä päivinä; kesäkuuta vastaa pohjoisella pallonpuoliskolla joulukuu. Sen enteinä olivat kovat myrskyt ja rankkasateet. Siirtolaiset olivat muuttaneet Graniittilinnaan päätettyään säilyttää entiset hormit työpajana myöhemmin tehtäviä karkeita töitä varten.
Koko kesäkuu kului metsästellessä ja kalastellessa. Kylmän tultua — niin päätettiin — lähdettäisiin pyytämään niitä mufloneja, joita kerran oli nähty Franklinin vuorelle noustaessa ja joitten villasta siirtolaiset insinöörinsä taitoon luottaen toivoivat pystyvänsä valmistamaan lämpimiä vaatteita.
Tuli kesäkuun 4. päivä. Se oli helluntai. Sen päivän he päättivät pitää pyhänä, niinkuin olivat pitäneet pitkänperjantain ja pääsiäisenkin.
Insinöörin ja reportterin kerran keskustellessa pian alkavista pakkasista puuttui Pencroffkin puheeseen.
— Minun mielestäni, hän virkkoi, — on aika puhua pakkasista silloin, kun pakkaset tulevat. Eiköhän sopisi keskustella siitä, mistä tässä valoa saadaan, sillä päivät ovat käyneet merkillisen lyhyiksi?
— Se saadaan helposti aikaan, Cyrus Smith vastasi..
— Keskusteluko?
— Ei, vaan valo.
— Öljylamppujako?
— Steariinikynttilöitä.
Tämä ei ollutkaan mahdotonta, sillä insinöörillähän oli käytettävänään sekä kalkkia että rikkihappoa, ja hylkeistä sai kyllä rasvaa.
Rasvasta saa kalkin avulla eräänlaista kalkkisaippuaa, joka helposti liukenee rikkihappoon. Tästä liuoksesta kalkki saostuu rikkihapon suolana ja samalla erottuu rasvahappoja, joista palmitiini- ja steariinihappo ovat juuri kynttiläin aineksia. Sydämiksi oli käytettävä yhteenpunottuja kasvikuituja: tällainen sydän kastetaan sulaan rasvaan, joka pian hyytyy sen ympärille ohuena kerroksena; sen jälkeen se kastetaan uudestaan, jolloin uusi rasvakerros tarttuu entiseen; näin jatketaan, kunnes kynttilä on tullut sopivan paksuiseksi.
Kynttilänvalmistus onnistuikin hyvin, kun Pelastuksenluodolta oli saatu muutamia hylkeitä, sillä erää puoli tusinaa.
Rattoisaa oli siirtolaisten työskennellä Graniittilinnassaan, milloin rauta-, milloin puuseppinä, valmistellen tarpeellisia huone- ja talouskaluja. Kirvesmiehiksikin heidän oli pystyttävä, sillä vesiputouksen yli oli rakennettava kahdet porraspuut, toiset ylängölle, toiset vuorenseinämän ja merenrannan välille.
Laupeudenjoen varrelta kerättiin suunnattomat määrät ostereita, joitten makuun siirtolaiset olivat jo tottuneet.
Lihaa heillä oli runsaasti; ei liioin kasvisruoista ollut puutetta. Niin sanottujen lohikäärmepuitten keitetyistä ja käyneistä juurista he osasivat panna hapahkoa, oluentapaista juomaa. Sokeriakaan ei heiltä puuttunut: sitä he saivat sokerivaahteran (Acer saccharinum) mahlasta. Maukasta, niin sanottua oswego-teetä, he osasivat keittää niistä monista kasveista, joita runsaasti kasvoi kaniinitarhan seuduilla. Suolaakin heillä oli yllinkyllin.
Vain leipää puuttui.
Sallimus oli kuitenkin pitänyt heistä huolta tässäkin suhteessa tavalla, jota he eivät olleet osanneet aavistaakaan.
Eräänä päivänä satoi kuin saavista. Siirtolaiset olivat tapansa mukaan koolla Graniittilinnan suuressa salissa. Harbert näkyi hypistelevän jotakin takkinsa liepeessä, vuoren ja päällisen välissä. Äkkiä hän löysi etsimänsä ja huudahti riemuissaan:
— Mr Smith! Katsokaas, mitä minä löysin! Vehnänjyvän!
Asian selitys oli, että Harbertilla Richmondissa oli ollut tapana pitää taskussaan vehnänjyviä ja ruokkia niillä kyyhkysiä.
Kaikki kokoontuivat ihmettelemään pikkuista jyvää.
— Voi lapsi raukka! Pencroff puheli. — Jopa nyt jotakin löysit! Yhden ainoan jyväpahasen!
— Siitä me vielä paistamme leipää, lausui Cyrus Smith.
— Ja piiraita ja kaakkuja ja kalakukkoja, ivaili merimies.
Mutta insinööri loi häneen vakavan katseen ja kysäisi:
— Pencroff, tiedättekö, kuinka monta kortta nousee yhdestä jyvästä?
— Jyvästä korsi, kahdesta kaksi, toinen hämillään vastasi.
— Kymmenen. Kuinka monta jyvää korressa?
— En minä niitä ole laskenut.
— Keskimäärin kahdeksankymmentä, julisti insinööri juhlallisesti. — Jos siis istutamme tämän, niin saamme ensi sadoksi 800 jyvää; toisella kertaa niistä tulee jo 640 tuhatta, kolmannella 512 miljoonaa ja neljännellä yli neljäsataa miljardia.
Kummastellen kuuntelivat siirtolaiset näitä suunnattomia lukuja, mutta insinööri jatkoi:
— Eikä tämä ole vielä mitään sen rinnalla, mitä unikko ja tupakka tuottavat. Yhdestä unikon siemenestä tulee 32 tuhatta siementä, tupakan siemenestä 360 tuhatta. Muutamassa vuodessa nämä kasvit täyttäisivät koko maan pinnan, ellei niiden leviämistä olisi ehkäisemässä tuhansia syitä.
— Ja tiedättekö, Pencroff, Cyrus Smith yhä jatkoi, — kuinka monta bushelia [busheli = 36 litraa] tulee 400 miljardista jyvästä?
— Kaikkea sitä minulta kysytäänkin! merimies jupisi. — En minä ole opissa ollut enkä kouluissa kolunnut.
— Neljänneksen toista miljoonaa bushelia.
— Soo! Neljässä vuodessa?
— Kenties kahdessakin, sillä täällä korjataan luullakseni kaksi satoa vuodessa.
Pencroffin tuli äkkiä niin hyvä mieli, että häneltä pääsi railakas eläköönhuuto.
— Ja sen minä sanon, hän lisäsi, — että jos minä joskus vielä tupakan siemenen löydän, niin en minä sitä järveen heitä.
Juhlallisesti kylvettiin sitten tämä kallis jyvä Graniittilinnan ylängölle, huolellisesti muokattuun, muheaan multaan, tuulensuojaiseen päivänpuoleiseen paikkaan, ja tiheä aitaus pystytettiin sen ympärille.
Viidestoista luku
Pakkasia. Haukkuvia kettuja. Talvitöitä. Salaperäinen kuilu. Pekari. Herkullinen ateria. Hauli hampaisiin.
Kesäkuun lopulla sadeaika lakkasi, ilma kylmeni ja lämpömittari laski alle nollan. Polttopuut hupenivat silmissä, ja uusia oli hankittava. Helposti niitä lauttaamalla saatiinkin, ja helposti ne hinattiin Graniittilinnaan, johon lujista köysistä oli kyhätty varsin kätevä hissi. Tuotiinpa Franklinin vuoren liepeiltä kivihiiltäkin, ja kun myös ruokasaliin oli rakennettu tulisija, ei siirtolaisten tarvinnut kärsiä kylmyyttä.
Tehtiin lyhyitä metsästysretkiä. Kerrankin päästiin Laupeudenjoen yli, se kun oli vetäytynyt jäähän, ja tavattiin siellä omituisia kettuja, jotka haukkuivat kuin koirat. Pencroff ei paljonkaan välittänyt niistä, ne kun eivät olleet syötävää riistaa. Siitä huolimatta hän kuitenkin rakenteli niille ketunkuoppia, ja silloin tällöin joku vikkeläjalkainen repolainen erehtyi ja jäi merimiehen saaliiksi. Joka kerta hän kuitenkin nurisi "mokomastakin riistasta". Hiukan häntä lohdutti Cyrus Smithin neuvo, että hän rupeaisi käyttämään ketunraatoja muitten otuksien syötteinä.
Ja kyllä oli merimies mielissään saatuaan kerran kuopasta erään siansukuisen eläimen nimeltä pekari: sehän kelpasi ruoaksi saparosta kärsään saakka.
Elokuun puolivälissä alkoi sataa lunta, ja pian sitä oli puolen metrin paksuudelta. Samalla alkoivat rajut lumimyrskyt. Graniittilinnan luukut suljettiin, ja siellä siirtolaiset miellyttävässä lämpimässä kuuntelivat kaikessa rauhassa myrskyn ulvontaa, kun sen rajuista puuskista suuret puut ryskyen kaatuivat maahan.
Elokuun lopulla alkoi sää vaihdella: satoi vuoroin vettä, vuoroin lunta, mutta ilma pysyi yhä kolkkona, joten Graniittilinnan ikkuna- ja oviluukut pidettiin edelleen suljettuina. Miehet alkoivat kyllästyä talven yksitoikkoisuuteen ja pitkälliseen sisälläoloon, mutta vielä rauhattomampi oli Top. Lakkaamatta se kuljeskeli huoneesta toiseen ikäänkuin hakien aukkoa, mistä pääsisi ulos.
Cyrus Smith huomasi koiransa kovin usein kiertelevän pystysuoran kuilun aukkoa, joka nyt oli laudoilla peitetty. Kummallisesti se haukkua louskutteli siinä, ikäänkuin kuilun pohjalla olisi ollut jotain, joka sitä ärsytti ja jota se samalla pelkäsi. Kuilu oli yhteydessä meren kanssa, siitä ei ollut epäilystäkään. Tulikohan mereltä jokin vedenalainen hirviö väliin levähtämään kuilun kohdalle?
Jotain kummallista siinä oli.
Lämpimäin talvivaatteiden puute sai heidät usein suunnittelemaan villavarastojen hankkimista seuraavaksi talveksi. Franklinin vuoren rinteillä oli laumoittain muflonlampaita. Sen he tiesivät. Parasta olisi saada muutamia niistä kiinni elävinä ja kesyttää ne. Samalla voisi pyydystää metsälintuja jonkinlaiseksi kanatarhaksi. Mutta sitä varten pitäisi perustaa karjakartano, oikea farmi. Ja edullisinta olisi sijoittaa sellainen Kaukaiseen Länteen.
Ensi kevätkelillä käytäisiin tarkastamassa noita tuntemattomia seutuja.
Mutta jo ennen sitä sattui tapaus, joka sai heidät entistä kiihkeämmin tutkimaan Lincolnin saarta.
Oli lokakuun 24:s. Sinä päivänä oli Pencroff saanut ketunkuopasta emäpekarin ja kaksi parin kuukauden ikäistä porsasta.
Silloin oli siirtolaisilla loistopäivällinen: kengurunlihalientä, savustettua kinkkua, porsaanpaistia, manteleita, juuriolutta ja oswego-teetä. Kaiken kruununa oli tietysti pekarinpaisti.
Liemen jälkeen kävi Pencroff itse leikkaamaan pekaria ja viilteli aimo viipaleita kunkin lautaselle. Nämä juottoporsaat maistuivat todellakin aivan erinomaisilta. Kummako, että Pencroffkin ahnaasti kävi oman annoksensa kimppuun.
Äkkiä hän parkaisi ja päästi suustaan karkean sanan.
— Mikä nyt? Cyrus Smith kysyi.
— Se ... se vain ... että minulta lohkesi hammas! merimies vastasi.
— Vai oli teidän pekarissanne kiviäkin? naurahti Gideon Spilett.
— Lienee ollut, lienee ollut ... Pencroff puheli vetäen suustaan kiven, joka oli maksanut hänelle poskihampaan.
Mutta se ei ollutkaan kivi. Se oli — hauli!