TOINEN OSA

HYLÄTTY MIES

Ensimmäinen luku

Haulin johdosta. Pirogin tekoon. Kilpikonnan katoaminen. Kömpelyyttäkö?

Seitsemän kuukautta olivat siirtolaiset jo olleet Lincolnin saaressa, ja yhä enemmän he olivat varmistuneet siinä uskossa, että he olivat saaren ainoat asukkaat. Mutta nyt tämä pikkuinen lyijypalanen ilmeisesti todisti, että saarella täytyi olla joku muukin ihmisolento, kenties useampiakin. Eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin että hauli oli ammuttu; siis oli ollut ampujakin.

— Oletteko varma, Cyrus Smith kysyi Pencroffilta haulia tarkastellessaan, — oletteko varma siitä, ettei tuo pekarinporsas ollut kuin kolmen kuukauden ikäinen?

— Ei täyttä kolmeakaan, koskapa imi vielä, kun sen kuopasta löysin.

— Siis on tällä saarella laukaistu pyssy korkeintaan kolme kuukautta sitten, insinööri lausui, — ja niin ollen päättelen: joko on saaressa ollut asukkaita ennen meidän tänne tuloamme, tai ihmisiä on noussut tänne maihin enintään kolme kuukautta sitten. Ovatko he tulleet ehdoin tahdoin vai haaksirikkoisina ajautuneet rannalle, siitä saamme myöhemmin selon samoin kuin siitäkin, ovatko he eurooppalaisia vai malaijilaisia ja vieläkö he ovat saarella vai ovatko jo lähteneet.

— Ei ikipäivinä täällä ole ristinsielua muita kuin me! Pencroff huudahti. — Olisihan ne nähty jo aikoja sitten. Se on tietty se.

— Mutta tietympää on, että pekarilla oli hauli ruumiissaan, reportteri virkkoi. — Mistä se siihen olisi tullut?

— Kunhan ei vain Pencroffilla olisi ollut entisiä jätteitä ... yritti Nab.

— Soo-o! merimies loukkaantuneena huudahti. — Vai olisi minulla ollut puolen vuoden verran lyijyrae hampaassa, enkä olisi sitä huomannut! Tule katsomaan, Nab, ja jos löydät suustani yhden ainoankaan rikkinäisen hampaan, niin saat kiskoa puoli tusinaa purimia leukapielistäni irti.

— Nab iski kirveensä kiveen, huomautti Cyrus Smith naurahtaen. — Mutta oli miten oli, meidän täytyy ruveta tutkimaan asiaa.

Pencroff oli paikalla valmis ja tarjoutui tekemään kevyen veneen, jolla voisi kiertää ympäri saaren ja nousta Laupeudenjokea myöten sen latvoille saakka. Hän ei tarkoittanut varsinaista kaaritettua ja lautalaitaista venettä, vaan sellaista puun kaarnasta tehtyä kevyttä, tasapohjaista ruuhta, jota intiaanit käyttävät ja jota sanotaan pirogiksi. Sen hän lupasi saada valmiiksi viidessä päivässä.

Viipymättä hän ryhtyikin työhön, jota huomattavasti helpotti se, että äskeinen myrsky oli kaatanut useita sopivia puita. Ei tarvinnut muuta kuin kiskoa kaarna irti. Siihen soveliaita työkaluja kyllä puuttui, mutta jotenkin merimies keinotteli tästä pulmasta, ja niinpä hänellä ennen pitkää oli kaarnaa koossa enemmän kuin tarvitsikaan.

Pencroffin ja insinöörin ahertaessa pirogin kimpussa toiset metsästelivät varoen kuitenkaan joutumasta kovin kauas Graniittilinnasta.

Kerran — oli lokakuun 28:s — sattui taas omituinen tapaus.

Kävellessään Nabin kanssa meren rannikolla Harbert sattui huomaamaan kallioitten välissä suuren kilpikonnan, joka parhaillaan pyrki merta kohti. He päättivät ottaa sen kiinni ja käänsivät sen sauvoillansa selälleen, siis sellaiseen asentoon, jossa kilpikonnan on mahdotonta liikkua. Varmemmaksi vakuudeksi Harbert asetti kuitenkin sen ympärille suuria kiviä estääkseen sitä karkaamasta.

He kiiruhtivat sitten kotiin hakemaan rattaita, sillä Harbert tahtoi yllättää Pencroffin tuomalla sellaisen eläimen, jolla oli aina "maja mukanaan". Kenenkään huomaamatta he ottivat rattaat ja lähtivät takaisin merenrantaan.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun siellä ei ollutkaan enää eläintä, jolla oli "maja mukanaan".

— Kappas tuota! Nab virkkoi. — Osaavatpa nuo konnat sittenkin kääntyä vatsalleen.

— Nähtävästi, Harbert myönsi katsellen hajalleen joutuneita kiviä.

— Mutta, Nab sanoi, — emmepä hiisku koko tästä jutusta muille mitään.

— Päinvastoin me kerromme koko asian, Harbert vastasi.

Noloina, he menivät rannalle, missä muut olivat täyttä höyryä pirogia rakentamassa, ja kertoivat epäonnistuneesta yrityksestään.

— Aika poropeukaloita! huudahti Pencroff. — Päästää käsistään ainakin puolisataa vadillista maukasta lientä! Käänsitte pedon huonosti, siinä kaikki.

Kuultuaan Harbertin tehneen kiviaitauksenkin sen ympärille Pencroff arveli:

— Sitten siinä on tapahtunut ilmeinen ihme!

— Kuinka kaukana rannasta te käänsitte sen selälleen? Cyrus Smith kysyi.

— Korkeintaan viidentoista askelen päässä.

— Ja pakoveden aikana?

— Niin.

— Sitten on mahdollista, että nousuvesi kohotti sen maanpinnasta, ja vedessähän kilpikonna pääsee kääntymään.

— Mutta olimmepa tosiaankin poropeukaloita! Nab huudahti.

— Sehän minulla oli kunnia teille vastikään ilmoittaa, ivasi Pencroff.

Sellaisen selityksen Cyrus Smith antoi. Luultavinta kuitenkin on, ettei hän itsekään sitä uskonut.

Toinen luku

Ensimmäinen pirogiretki. Rannalla oleva hylky. Arkun sisällys. Mitä Pencroff kaipaa? Raamatun jae.

Pencroff piti sanansa: viiden päivän kuluttua pirogi oli valmis, kolme ja puoli metriä pitkä ja painoltaan tuskin sataakaan kiloa. Runko oli tehty lujista puunoksista, päällys kaarnasta. Kokassa ja perässä oli tuhto, keskellä samoin, pitämässä laitoja kiinni. Kaksi airoa ja mela — siinä aluksen kaikki varusteet.

Viivyttelemättä ja tyytyväisinä siirtolaiset astuivat pirogiinsa.

— Kovinhan sinun laivallasi on jano, ivaili Nab nähdessään pirogin vuotavan.

— Älä yhtään huoli, Pencroff lohdutteli. — Parin päivän kuluttua ei siinä ole vettä enempää kuin juomarin vatsassa.

Ja sitten lähdettiin liikkeelle, Nab ja Harbert airoissa, Pencroff perämiehenä. Kulku ohjattiin ensin salmen poikki Pelastuksenluodon eteläpäähän ja siitä pari kilometriä ulommaksi merelle, jonka pinta oli tällä kertaa rasvatyyni. Sieltä soudettiin Laupeuden joen suulle ja käännyttiin kaakkoon. Noin viisi kilometriä joen suusta pisti mereen teräväkärkinen niemeke. Sitä kohti Pencroff alkoi ohjata venettä, pysytellen jonkin matkan päässä rannasta.

Tultiin niemenkärjen kohdalle, ja Pencroff oli juuri kiertämäisillään sen, kun Harbert äkkiä huudahti:

— Mitä tuolla rannalla on?

Kaikki kääntyivät sinne päin: rannalla näkyi jotain mustaa, puoleksi hiekan peitossa.

— Kas, mistä ne ovat sinne joutuneet? virkkoi Pencroff.

— Mitä ne ovat? Mitä ne ovat?

— Tynnyreitä ne ovat, ja tuskinpa tyhjiä.

Nuolena kiiti vene pienen lahdelman rantaan, ja kaikki hyppäsivät maihin.

Pencroff oli oikeassa. Rannalla, puoleksi hiekkaan vajonneena, oli kaksi tynnyriä, joihin taitavasti oli köytetty kiinni isohko arkku. Tämä oli ilmeisesti kellunut tynnyrien varassa meren pinnalla, kunnes aallot olivat sen heittäneet maihin.

— Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla? huudahti Pencroff hyökäten arkun ääreen. — Luja on siinä kansi, mutta eiköhän lohkeaisi, kun oikein koettaisi? Ja samassa hän sieppasi maasta suuren kiven.

— Pencroff! Cyrus Smith virkkoi pidättäen häntä. — Ettekö malttaisi odottaa tunnin verran?

— Mutta, herra insinööri, ajatelkaa: siinähän saattaa olla juuri sellaista, mitä meiltä puuttuu!

— Siitä saamme kohta selon, eikä liene syytä särkeä arkkua, josta meille vielä voi olla paljonkin hyötyä. Me viemme sen Graniittilinnaan ja avaamme siellä varovasti.

— Kai se parasta on, merimies myönsi. — Minä olen sellainen hätähousu!

Arkku päätettiin hinata kotiin, sillä se oli heidän pienelle ruuhelleen liian raskas.

Mistä ja miten arkku oli joutunut sinne? Rannikko tutkittiin tarkoin, mutta muita hylkyjä ei näkynyt missään. Harbert ja Nab kiipesivät ylängölle ja tähyilivät merelle: ei sielläkään laivaa, ei purrenpahastakaan.

Ilmeisesti oli tapahtunut haaksirikko. Oliko sillä ja äskeisellä haulilla mitään yhteyttä keskenään? Kenties olivat haaksirikkoiset itse saaren toisessa päässä? — Se oli ainakin varmaa, etteivät he olleet malaijilaisia merirosvoja, sillä näillä ei ole sellaisia varusteita.

Arkku oli tammesta, puolitoista metriä pitkä ja yhdeksänkymmentä senttiä leveä, päällystetty paksulla, messinkinauloin kiinnitetyllä nahalla. Umpinaiset tynnyrit oli sidottu arkkuun oikein merimiehen solmuin, niin vakuutti Pencroff. Erittäin hyvin se oli säilynyt, niinkuin luonnollistakin, koska se oli joutunut hiekalle eikä kivisärkälle. Meressä se nähtävästi ei ollut vielä kovinkaan kauan uiskennellut.

Luultavasti oli haaksirikkoon joutuneessa laivassa häthätää kerätty tärkein mukaan otettava ja heitetty arkussa mereen siinä toivossa, että haaksirikkoiset sen myöhemmin löytäisivät.

— Me hinaamme tämän Graniittilinnaan, puhui insinööri, — ja otamme tavarat siitä talteen. Jos kohtaamme haaksirikkoiset, annamme ne heille takaisin, ellemme, niin...

— Niin pidetään hyvänämme. Mitähän kummaa siinä mahtaa ollakaan?

Toinen tynnyreitä kiinnittävä köysi kierrettiin auki ja siten saatiin tarpeeksi pitkä hinausköysi, jolla arkku sidottiin pirogin perään. Nousuvesi kohotti pian sen vedenpinnalle, ja niin lähdettiin hinaamaan sitä Graniittilinnaa kohti. Niemenkärki nimitettiin Löytöniemeksi. Puolentoista tunnin kuluttua — niin kauan kesti soutaa tuota viiden kilometrin matkaa — saavuttiin vihdoin kotirantaan ja arkku nostettiin maihin. Lukot väännettiin hohtimilla irti, jonka jälkeen kansi ponnahti helposti auki.

Sisällä oli toinen, sinkistä tehty arkku. Sinkkipäällys leikattiin pitkin pituuttaan, puoliskot taivutettiin sivuun ja sitten ruvettiin arkusta nostelemaan esineitä toistensa perästä Pencroffin huutaessa eläköön joka kerta, kun uusi kapine ilmestyi. Harbert taputti käsiään, ja Nab tanssi oikeata neekeritanssia.

Kas tässä luettelo arkun aarteista:

Työkaluja: 3 moniteräistä veistä, 2 suurta kirvestä, 2 veistokirvestä, 3 höylää, 2 isompaa ja pienempi piilu, 6 talttaa, 2 viilaa, 3 vasaraa, 3 näveriä, 2 naskalia, 10 pussillista nauloja ja ruuveja, 3 erisuuruista sahaa, 2 rasiallista silmäneuloja.

Aseita: 2 piilukkopyssyä, 2 nallipyssyä, 2 takaaladattavaa luodikkoa, 5 metsäpuukkoa, 4 keihästä, 2 ruutitynnyriä, kummassakin noin 10 kiloa ruutia, 12 nallirasiaa.

Tieteellisiä kojeita: sekstantti, kaksoiskiikari, kaukoputki, harpikko, taskukompassi, Fahrenheitin lämpömittari, aneroidi-ilmapuntari, valokuvauskone kaikkine tarpeineen.

Vaatteita: 2 tusinaa paitoja omituisesta kankaasta, joka näytti villalta, mutta oli ilmeisesti kasvinkuiduista kudottua, 3 tusinaa sukkia samanlaisesta kankaasta.

Astioita: rautakattila, 6 tinattua kuparikattilaa, 3 rautapannua, 10 alumiinilautasta, 2 pataa, kamina, 6 pöytäveistä.

Kirjoja: Raamattu, kartasto, kokoelma polynesialaisia sanoja useimmilla murteilla, luonnontieteellinen kuusiniteinen sanakirja, 3 riisiä valkoista paperia, 2 puhdasta muistikirjaa.

Mitä enemmän siirtolaiset näitä aarteita katselivat, sitä suuremmaksi kävi heidän kummastuksensa. Ei ainoassakaan esineessä, ei edes kirjoissa näkynyt mitään meikkiä, josta olisi saattanut arvailla omistajan nimeä tai edes kansallisuutta. Tavaroiden hyvä järjestys, osoitti, ettei niitä ollut viskottu umpimähkään arkkuun vaan suunnitelmallisesti järjestetty. Kummallisinta kaikista oli valokuvauskone tarpeineen.

Mutta olipa arkku nyt tullut tavalla tai toisella, siinä oli joka tapauksessa kaikki se, mitä he niin kipeästi tarvitsivat ja mitä he itse eivät olisi pystyneet tekemään. He olivat mielestään nyt rikkaita ja kiittivät sydämestänsä kaiken hyvän antajaa.

Pencroff yksin oli hiukan nyreissään.

— Jokainen teistä sai jotain, minä en mitään, hän murahti.

— Mitä sinulle olisi pitänyt olla? Nab kysyi.

— Puoli naulaa tupakkaa, Pencroff vastasi vakavasti, — sitten olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa.

Toisten täytyi väkisinkin naurahtaa merimiehen mieliteoille.

Päätettiin lähteä seuraavana päivänä aamun koitteessa tiedusteluretkelle tämän kummallisen löydön selvittämiseksi. Kaikki esineet vietiin Graniittilinnaan ja asetettiin järjestykseen.

Tänään, lokakuun 29:ntenä, oli sunnuntai. Ennen maatapanoa Harbert pyysi insinööriä lukemaan jotain Raamatusta.

Cyrus Smith otti Raamatun ja oli juuri avaamaisillaan sen, kun Pencroff pidätti häntä sanoen:

— Herra insinööri! Minä olen hieman taikauskoinen, minä. Avatkaapa kirja umpimähkään ja lukekaa se jae, johon silmänne ensiksi sattuvat.

Hymähtäen Cyrus Smith avasi Raamatun juuri siltä kohdalta, missä kahden lehden välissä oli merkki. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, johon punaisella kynällä oli merkitty risti. Se oli Matteuksen evankeliumin 7. luvun 8. jakeen kohdalla. Hän luki:

"Jokainen anova saa, ja etsivä löytää."

Kolmas luku

Pirogilla. Runsas kasvillisuus ja eläinmaailma. Eukalyptuspuita, apinoita. Yöleiri.

Seuraavana päivänä, lokakuun 30:ntenä, kello kuusi aamulla hankkiuduttiin matkalle. Pirogiin pantiin pari suurta kirvestä ja eväitä kolmeksi päiväksi. Ampuma-aseita otettiin kaksi piilukkoa ja luodikko, edelliset siitä syystä, että sytyttimet niissä saattaisi helposti uusia ja että nalleja säästyisi, mikäli mahdollista. Metsäpuukon pisti kukin vyölleen. Näin varustettuina he lähtivät, Top tietysti mukana, soutamaan Laupeuden joen suuta kohti käyttäen hyväkseen nousuvettä.

Neitseellisenä humisi metsä joen kummallakin rannalla; ihmiskäden jälkeä ei missään. Tuon tuostakin laskettiin rantaan, ja useimmiten Gideon Spilett ja Harbert pistäytyivät viidakkoon, jonka uhkea kasvillisuus hämmästytti ja ihastutti nuorta luonnontutkijaa. Siellä kasvoi reheviä salavalajeja, laivanrakentajille niin mieluisia, ne kun kestävät vedessä kauan aikaa lahoamatta; siellä oli taajoina ryhminä Celtis-sukuisia puita, joitten pähkinöistä tehdään erinomaista öljyä; siellä oli köynnöskasveja, joitten oksista saadaan erittäin kestäviä köysiä.

Insinööri istui koko ajan pirogissa seuraten kompassin mukaan joen suuntaa.

Kerran maissa käydessä Gideon Spilettin onnistui saada elävänä kiinni kaksi kanan sukuista lintua, joilla oli pitkä, litteä nokka, pitkä kaula, lyhyet siivet eikä lainkaan pyrstöä. Nämä tinamu-nimiset linnut päätettiin kesyttää tulevan kanatarhan vanhemmiksi.

Kajahtipa viimein ensimmäinen pyssynlaukauskin Kaukaisen Lännen metsissä, ja erämiesten saaliiksi jäi komea lintu, jäälintujen sukulainen, jonka kankeat sulat vivahtelivat metallinvärisinä. Se oli nimeltään jakamari, ja sen kunniaksi annettiin senpuoleiselle metsälle nimeksi Jakamarin metsä.

Kello kymmenen tienoissa päästiin joen toiseen mutkaan. Siihen pysähdyttiin aterioimaan. Kun matkaa puolen tunnin kuluttua jatkettiin, huomattiin, ettei nousuvesi enää tuntunutkaan. Täytyi niin ollen turvautua taas airoihin. Tiheiköt alkoivat harveta, mutta sitä paksummiksi ja upeammiksi kävivät puut. Komeina kohosi joen rannoilla varsinkin eukalyptus-puita, paikoin kuusikymmentäkin metriä korkeina, tyvestä noin kuusi metriä ympäri mitaten. Niiden toistakymmentä senttiä paksu kuori oli hyvänhajuisen hartsiverkon peittämä.

— Nuopa ovat puitten puita! huudahti Nab, — mutta lieneekö niistä mitään hyötyä?

— Katin kontit! Pencroff arveli. — Mutta pitäähän maailmassa olla jättiläispuita, niinkuin on ihmisissäkin jättiläisiä, joilla ei ole muuta virkaa kuin näytellä itseään markkinoilla.

— Suuri erehdys, Pencroff! selitti Harbert. — Nämä puut puhdistavat ilmaa. Australiassa ja Uudessa Seelannissa niitä sanotaankin kuumepuiksi.

— Siksikö, että niistä leviää kuumetta ja muuta horkkaa?

— Ei, vaan siksi, että ne estävät kuumetauteja, Cyrus Smith selitti. — Sekä Euroopassa että Afrikassa on näitä puita istutettu epäterveellisiin, suoperäisiin paikkoihin, ja siitä lähtien on asukkaiden terveydentila huomattavasti parantunut.

— Näkyypä sitten tässä maassa olevan jos jotakin hyvää, ja jos vain olisi vielä...

— Älkää hätäilkö, Pencroff, kukaties löydämme sitäkin.

Lähdettiin taas jatkamaan matkaa. Joen uoma alkoi nyt ilmeisesti kaveta ja käydä matalammaksi, niin että vain sauvomalla päästiin eteenpäin. Aurinko kallistui länteen, ja senvuoksi päätettiin yöpyä rantaäyräälle. Meren länsirantaan, johon heidän oli määrä päästä, oli Cyrus Smithin laskujen mukaan vielä noin yhdeksän, kymmenen kilometriä. Viidakko tiheni taas molemmin puolin jokea, ja eläinmaailma kävi yhä runsaammaksi. Pencroffin tarkka silmä oli kauempana näkevinään apinoitakin hyppimässä puitten oksilla, ja oikeassa hän olikin. Muutamia juoksi rannalla, ja siinä nuo nelikätiset oudostellen mutta pelkäämättä katselivat pirogia ja sen omituisia olentoja. Apinoita olisi ollut helppoa ampuakin, mutta turhaan siinä vain olisi kulutettu ampumavaroja. Ja Pencroff olisi ollut harmissaan riistasta, josta ei ollut pataan pantavaksi.

Heidän vielä hetken aikaa kuljettuaan alkoi edestä päin kuulua kohinaa, ja pian näkyi puitten lomitse vesiputous. Kohta pirogin pohja raapaisi kiviin. Täytyi siis pysähtyä. Siirtolaiset nousivat maihin, sitoivat veneensä lujasti puuhun ja rupesivat hankkiutumaan yöpuulle.

Illallinen valmistettiin tuota pikaa, sillä retkeilijät olivat kovin nälkäisiä ja väsyneitä. Yöleirin ympärille sytytettiin nuotioita suojaksi pedoilta, joitten karjuntaa alkoi kuulua pimeän tultua.

Neljäs luku

Uusi joki. Meri näkyy. Lieronnokassa. Jaguaari. Pauketta.

Kello kuusi seuraavana aamuna lähdettiin jalkaisin halki aarniometsän lounasta kohden, matkan määränä meren ranta. Cyrus Smithin mielestä sinne piti päästä parissa kolmessa tunnissa; mutta tiheikkö, jossa useinkin kirveellä piti raivata tietä, hidastutti matkaa. Maa näytti alenemistaan alenevan meren rantaa kohti.

Puoli kymmenen tienoissa he tulivat yhdeksän, kymmenen metrin levyiselle joelle, joka kohisten vyöryi merelle päin. He päättivät lähteä seuraamaan sen vasenta rantaa niin hyvää vauhtia kuin mahdollista.

— Metsälle tässä ei ehdi, puheli Pencroff, — mutta kalastus lienee sentään sallittua.

— Ei ole aikaa, Cyrus Smith vastasi.

— Viisi minuuttia vain, meidän oman aamiaisemme nimessä, Pencroff pyysi. Samassa hän kävi vatsalleen maahan, pisti kätensä veteen ja alkoi viskellä maalle isoja krapuja kaikkien suureksi mielihyväksi.

— Johan minä sanoin, merimies puheli, — ettei tältä saarelta puutu mitään muuta kuin tupakkaa.

Ravut pantiin reppuihin ja matkaa jatkettiin.

Puoli yksitoista kuului äkkiä etummaisena kulkevan Harbertin huuto:

— Meri näkyy!

Ja hetken perästä levittäytyi heidän eteensä valtameren laaja ulappa.

Kuinka suuri erotus tämän ja itäisen rannan välillä! Viimeksimainittu hietikkoa, laakeaa, täynnä kiviä ja särkkiä, täällä jyrkkä ranta, metsäinen aina vedenrajaan asti. Siirtolaiset saapuivat pienen lahdelman reunaan, johon äskenmainittu joki laski ainakin kahdentoista metrin korkeudesta. Näin korkealle ei vuoksi Tyynessä meressä kohoa korkeimmillaankaan. Vastalöytämälleen joelle siirtolaiset antoivat nimeksi Koskijoki.

Joen suusta Lieronnokkaan saakka kasvoi rannikko tiheää metsää. Jos heidän hakemiansa haaksirikkoisia missään oli, niin tältä läntiseltä rannalta heitä oli haettava. Ainoastaan täällä oli heidän ollut mahdollista saada itselleen turvallinen olosija. Kalliolta putouksen niskasta näkyi meri laajalti joka taholle, mutta ei missään laivaa eikä venettä, ei aluksen pirstaleitakaan. Cyrus Smithin ehdotuksesta päätettiin kuitenkin tarkoin tutkia tämä rantaseutu aina Lieronnokkaan asti, siis kolmekymmentä kilometriä pitkä rantataival.

Tiheiköt hidastuttivat taas matkaa niin, että siirtolaiset vasta kello seitsemän tienoissa illalla peräti uupuneina pääsivät Käärmeniemen eteläisimpään kärkeen Lieronnokkaan, jossa rannikko oli hiekkaista ja louhista. Koska ei ollut ajattelemistakaan päästä yöksi Laupeudenjoen latvoille, päätettiin olla yötä tällä niemellä.

Harbert ja Pencroff lähtivät hakemaan rantakallioista sopivaa yösijaa. Kauan heidän ei tarvinnut sellaista etsiäkään, ja he olivat juuri astumaisillaan erääseen rotkoon, joka heistä näytti tarpeeksi tilavalta, kun samassa outoa murinaa alkoi kuulua sen sisältä.

— Takaisin! huudahti Pencroff, tempaisten Harbertin taemmaksi kallion suojaan. — Meillä ei ole pyssyissä kuin haulipanokset, ja sellainen eläin, joka tuollaista mölyä pitää, välittää hauleista yhtä vähän kuin suolarakeista.

Samassa ilmestyi rotkon suulle komea jaguaari, tuo kuningastiikerin julma kilpailija, vähintään puolitoista metriä pitkä kuonon päästä hännän juureen.

Gideon Spilett lähestyi silloin rotkoa toiselta puolen. Harbert luuli, ettei hän ollut huomannut petoa, ja oli juoksemaisillaan häntä varoittamaan, mutta reportteri viittasi häntä pysymään alallaan ja lähestyi hitaasti petoa. Ei Gideon Spilett ensi kertaa seisonut vastatusten tiikerin kanssa. Hän nosti pyssyn poskelleen ja tyynesti, ilmettäkään väräyttämättä, katseli pedon jännittynyttä vartaloa ja hehkuvia silmiä.

Äkkiä jaguaari ponnahti reportteria kohti, mutta samassa laukesi karbiini, ja peto kaatui hengetönnä maahan, luodinreikä silmien välissä.

Jaguaari oli nyt jättänyt asuntonsa siirtolaisille, ja nämä asettuivat yöksi siihen. He kokosivat varovaisuuden vuoksi luolan suulle suuren nuotion kaatopuista ja risuista, joitten lisäksi Cyrus Smith vielä pani siihen joukon nuoria bambupuun vesoja.

Tuskin olivat matkamiehet olleet aikaakaan luolassa, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa pauketta. Se johtui nuotiossa räjähtelevistä bambunvesoista, oli kuin olisi raketteja ammuttu.

Tämä ei ollut insinöörin omaa keksintöä. Keski-Aasiassa kuuluvat tataarit käyttävän samaa keinoa pelottaakseen petoja yöleiriltään.

Viides luku

Kynsinientä kohti. Turhia haeskeluja. Riekaleita hongan latvassa. Keskiyö. Laupeudenjoella. Vene. Kotiinpaluu. Hämmästys.

Varhain seuraavana aamuna tähysteltiin Lieronnokan niemeltä ja läheisiltä kallioilta joka suuntaan, mutta mitään laivaa tai edes laivanpirstaleita ei näkynyt missään. Päinvastoin huomattiin, ettei länsirannalla ollut mitään paikkaa, johon laiva voisi ankkuroida tai haaksirikkoinenkaan alus laskea maihin. Heidän täytyi niin ollen — vastoin alkuperäistä suunnitelmaansa — lähteä tutkimaan saaren eteläistä rantaa Käärmeniemestä Kynsiniemeen asti ja kiertää edelleen Liittolahden ympäri Graniittilinnaan.

— Hyvä niinkin, yritti Nab, — mutta...

— Mitä aiot sanoa? Cyrus Smith kysyi.

— Sitä vain, miten sitten päästään Laupeudenjoen yli, kun vene on siellä joen latvoilla?

— Se nyt ei ole konsti eikä mikään, vakuutti innokas Pencroff, — tekaistaan lautta ajopuista ja seilataan sillä joen yli. Siinä kaikki.

Viipymättä lähdettiin liikkeelle, sillä pitkä oli edessä oleva taival, Kynsiniemi kun oli runsaan peninkulman päässä. Lincolnin saaren eteläinen ranta, varsinkin siitä lähtien, mistä alkoi Washingtonin lahti, oli hyvin louhista ja täynnä niemiä ja lahtia. Tämä seikka hidastutti etenemistä suuresti. Rantakallioista vasempaan kasvoi tuuheaa metsää, oikealla oli meri täynnä luotoja ja kareja.

— Jos myrsky ajaisi laivan näille paikoin, Pencroff virkkoi, — niin se olisi hukassa; siksi paljon on täällä kareja ja matalikkoja.

— Mutta jäisi kai siitä sentään joitakin merkkejä jäljelle, Gideon Spilett arveli.

— Tuonne luotojen väliin kenties, merimies vastasi, — mutta rantahiekalle ei koskaan.

— Miksei?

— Siksi, että nämä rannan lentohiekat ovat karejakin pahemmat. Ne imevät itseensä kaiken, mitä niille ajautuu: muutaman päivän kuluttua ei laivasta olisi mitään muuta jäljellä kuin myrskyn taittamia mastoja, jotka nousuvesi kenties olisi työntänyt yli tämän juoksevan hiekan alueen.

Huolellisesti tutkittiin kaikki lahdelmat ja kallionhalkeamat, jopa meren puolelta luotojen välitkin, mutta ei pienintäkään pirstaletta missään.

Pikimmältään vain kerran ruokailtuaan ja levähdettyään Washingtonin lahden pohjukassa matkamiehet saapuivat kello kolmen tienoissa erääseen poukamaan, johon johti kapea väylä mereltä päin. Siinä oli luonnon muovaama valkama. Sen perällä kohosi porrasmaisesti vuorenseinä, josta oli suorinta tietä noin viisi kilometriä Näkötornin ylängölle ja parikymmentä kilometriä Kynsiniemeen. Ranta oli lahden pohjukassa noin viisitoista — kahdeksantoista metriä ylempänä merenpintaa. Siitä oli siis esteetön näköala joka suuntaan merelle ja rannikoille, ja insinööri tutkisteli sieltä kiikarillaan huolellisesti ympäristöä.

Äkkiä kuului rannan puolelta koiran haukuntaa, ja vähän ajan kuluttua tuli Top, suussaan likainen vaateriepu. Nab kiiruhti ottamaan sen pois. Se oli pala palttinaa.

Kiivaasti haukkuen Top juoksi Cyrus Smithin luokse, hypähti sitten metsään päin ja palasi jälleen ikäänkuin kutsuen isäntää mukaansa.

Kaikki kiiruhtivat koiran jälkeen. Mutta metsä oli tiheä, ei ihmisjälkeä missään, ei katkaistua oksaa, ei tallattua varpua.

Kymmenen minuutin kuluttua saavuttiin aukiolle, jossa Top pysähtyi erään pitkän puun juurelle ja entistä hurjemmin haukkui sen latvaa kohti.

— No, mutta! huudahti Pencroff.

— Mikä on?

— Me etsimme laivanpirstaleita maasta ja merestä, ja ne roikkuvatkin ilmassa!

— Mitkä niin?

Pencroff osoitti kädellään vaaleata riekaletta, joka riippui puun latvasta ja josta Top oli reväissyt palasen irti.

— Mutta ovatko nuo pirstaleita, nuo? Gideon Spilett huusi.

— Ovat ne. Siinä kaikki, mitä on jäljellä meidän ilmalaivastamme. Tuonne se on tarttunut hongan latvaan. Eläköön! Ja erinomaista puuvillaa tämä onkin, ja siinä on meillä kangasta paidoiksi riittämiin ja nenäliinoiksi moneksi vuodeksi. No, mr Spilett, mitäs sanotte sellaisesta saaresta, missä puut kasvavat nenäliinoja?

Pencroffin ihastukseen yhtyivät muutkin. Heidän pallonsa, kohottuaan viimeistä kertaa ilmaan, oli todellakin tarttunut tämän jättiläismäisen hongan latvaan. Ja tuossa heillä nyt oli käytettävissään muutama kymmenen metriä mitä parhainta puuvillakangasta, josta vain tarvitsisi liottaa vernissa pois.

Kangas oli nyt ensi työksi saatava latvasta irti, mutta se tehtävä ei ollutkaan helppo. Pencroff, Harbert ja Nab kiipesivät puuhun, ja vaikka he panivat liikkeelle kaiken kätevyytensä päästellen kangasta irti oksista ja havuista, niin kului runsaat kaksi tuntia, ennenkuin koko aarre oli saatu alas. Ja niin oli nyt heidän saaliinaan, ei ainoastaan pallon päällys venttiileineen, jousineen ja kuparikehyksineen, vaan koko verkkokin, siis suunnaton määrä köysiä ja nuoria sekä ankkuri. Päällys oli repeämää lukuunottamatta aivan ehjä. Vain pienen palasen alalaidasta oli Top repäissyt irti.

Tämä oli kuin taivaasta pudonnut lahja.

— Jaa-a, mr Smith, Pencroff puheli, — jos täältä joskus muille markkinoille lähdetään, niin ei sitä ainakaan ilmapallolla mennä, sillä sehän ei kulje sinne, minne mies tahtoo. Mutta mepäs rakennamme laivan, ja minä laitan tästä kankaasta siihen fokit ja prammit ja muut mesaanit. Vai?

Ei ollut ajattelemistakaan kantaa koko tätä tavaran paljoutta Graniittilinnaan. Sen vuoksi päätettiin kätkeä se ja tulla seuraavana päivänä noutamaan rattailla pois. Koko saalis kannettiin rotkoon ja suojaksi pedoilta ladottiin rotkon suulle suuria rytöjä ja kiviä.

Lahdelman nimeksi annettiin Ilmapallon valkama.

Puoliyö oli jo käsissä, ennenkuin päästiin Laupeuden joen ensimmäiseen mutkaan.

Yö oli pimeä, mutta Pencroff rupesi lupauksensa mukaan rakentamaan lauttaa. Muut loikoivat väsyneitä jalkojaan lepuutellen nurmikolla. Harbert käveli joen vartta ylös. Äkkiä hän palasi juoksujalkaa muitten luokse:

— Katsokaas, mikä tuolta tulee! hän huudahti.

Pencroff keskeytti työnsä ja huomasi jonkin mustan esineen liikkuvan joen pinnalla.

— Venehän se on, hän virkkoi.

Todellakin: vene lipui hitaasti myötävirtaan.

— Hoi, vene, ho-hoi! luikkasi Pencroff merimiehen tapaansa unohtaen, että kenties nyt olisi viisainta olla aivan ääneti.

Ei kuulunut vastausta. Vene ei ollut enää kuin kymmenen askelen päässä.

— Mutta meidän oma pirogimmehan se on! Pencroff huudahti. — Nuora on katkennut ja paatti karannut. Hyväänpä aikaan tulikin.

— Meidänkö pirogi! kummasteli Cyrus Smith.

Pencroff oli oikeassa.

Vene piti välttämättä saada kiinni, ennenkuin se ennätti mennä ohitse. Pencroff ja Nab vetivät sen pitkällä seipäällä rantaan.

Insinööri hyppäsi siihen ensimmäisenä ja tarkasti köyttä: se oli ilmeisesti hiertynyt poikki pohjakiviin.

— Tämä on varsin kummallista ... hän jupisi.

Köysi saattoi kyllä olla kulunut, mutta miten oli selitettävissä se seikka, että pirogi nyt juuri sattui tulemaan heidän kohdalleen? Neljännestuntia myöhemmin se olisi ehdottomasti heidän huomaamattaan mennyt mereen.

Jos olisi eletty satujen aikaa, olisi luullut jonkun yliluonnollisen olennon salaa auttavan siirtolaisia.

Kaikki nousivat veneeseen, ja tuokion kuluttua oltiin Graniittilinnan edustalla. Pirogi vedettiin maalle, ja kaikki kiiruhtivat asuntoaan kohti.

Mutta Top alkoi jälleen haukkua äkäisesti, ja Nab, joka ensimmäisenä tavoitteli tikkaitten askelmia, päästi huudon...

Tikkaat olivat poissa!

Kuudes luku

Pencroff huutelee. Yötä hormeissa. Harbertin nuoli. Uudestaanko tunnelin kautta? Tikkaat putoavat. Kotona jälleen. Uusi jäsen.

Neuvottomina he yön pimeydessä haparoivat pitkin kallioseinämiä, mutta tikkaita ei ollut missään.

Heidän asemansa oli todellakin perin tukala. Pieninkin seikka tällä oudolla saarella oli omiaan herättämään heidän hämmästystään, saati tällainen selittämätön tapaus.

Nab varsinkin vaikeroi ja valitti, eväskontti kun oli tyhjä eikä ruoasta tietoakaan.

Muu ei auttanut kuin lähteä Cyrus Smithin ehdotuksesta yöksi hormeihin ja siellä odottaa päivän valkenemista. Huonosti nukkuivat mies parat yönsä, vaikka olivatkin äskeisestä matkasta kovin uupuneita. Graniittilinnassahan heillä oli kaikki varastot, muonat, aseet, kojeet, kirjat. Olivatko ne nyt jonkun vieraan hallussa.

Varhain seuraavana aamuna, päivän alkaessa sarastaa, he riensivät Graniittilinnan edustalle. Kauhistuksen huuto pääsi heiltä jokaiselta, kun he huomasivat, että ovi, jonka he lähtiessään olivat varmasti sulkeneet, oli auki: joku oli ilmeisesti tunkeutunut Graniittilinnaan. Tikkaat riippuivat kyllä ovesta ensimmäiselle ulkonevalle kallionkielekkeelle asti, mutta siitä maahan saakka riippuva osa oli vedetty ylös.

Pencroff alkoi luikata ja huudella ovea kohti, mutta turhaan.

— Kai ne nukkuvat vielä, lurjukset! Pencroff pauhasi, — nukkuvat kuin olisivat kotonaan! Kuuletteko te, sen rosvot ja ryövärit, murjaanit ja murhamiehet, te senkin John Bullin pojat! [John Bull on englantilaisten pilkkanimi, amerikkalaisten antama.]

Kun Pencroff, aito amerikkalainen, sanoi jotakuta "John Bullin pojiksi", hän oli mielestään kohonnut sättimisen korkeimpaan asteeseen.

Harbert puolestaan ehdotti, että nuoleen kiinnitetty hieno nuora ammuttaisiin kahden alimman askelman välistä. Nuoran molemmista päistä vetämällä saataisiin portaat putoamaan alas. Ehdotus hyväksyttiin. Nuoleen sidottiin nuora, ja nuori Harbert laukaisi jousensa. Hän osui, ja heti tarttuivat muut nuoraan kiinni; mutta samassa kurottautui ylhäältä oviaukosta käsivarsi ja veti tikkaat kokonaan oven sisäpuolelle.

— Odotahan sinä, senkin roisto! Pencroff huusi ylös. — Jos koskaan on luotini nahkasi rikkova, niin täältä se pian tulee.

— Mutta kuka siellä on? Nab kysyi.

— Etkö tunne?

— En.

— Apina se on, marakatti, karvainen tonttu, paviaani, orangutangi. Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi ilmaantui samassa ikkunoihin kolme, neljä karvaista apinannaamaa, jotka tervehtivät majansa isäntiä tuhansin virnailuin ja irvistyksin.

— Johan minä tiesin, että tämä on vain ilkeätä ilvettä, mutta maltas!

Pencroff heitti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Muut apinat katosivat näkyvistä, mutta yksi putosi kuolleena maahan.

Se oli suuri orangutangi.

Varmaa oli, etteivät apinat ainakaan pitkään aikaan uskaltaisi näyttäytyä. Koetettiin vetää tikkaita äsken ammutusta nuorasta, mutta se katkesi.

Nyt ei siirtolaisilla ollut muuta neuvoa kuin käydä noutamassa hormeista kuokkia ja kankia ja lähteä pyrkimään Graniittilinnaan entisestä, nyt jo kiinni muuratusta aukosta järven puolelta, toisin sanoen tunnelia myöten. Pari tuntia vielä turhaan odoteltuaan muutosta tähän tukalaan asemaansa he lähtivät todellakin astumaan tunnelin niskaa kohti. Mutta tuskin oli kuljettu viittäkymmentä askelta, kun Top äkkiä alkoi haukkua vimmatusti.

Siirtolaiset palasivat Graniittilinnan juurelle ja näkivät kummastuen, kuinka apinat ylhäällä ikäänkuin äkkiä jotain säikähtäneinä koettivat paeta kaikista aukoista älyämättä tai muistamatta käyttää tikkaitakaan hyväkseen. Viisi, kuusi tuli kokonaan näkyviin, ne saivat alhaalta heti luodin ruumiiseensa ja putosivat maahan. Muut syöksyivät kauhistuksissaan suinpäin alas taittaen niskansa.

Hetken kuluttua ei näkynyt enää yhtään nelikätistä ovessa eikä ikkunoissa. Siirtolaiset olivat juuri lähtemäisillään taas tunnelin niskalle, kun oviaukkoon ilmestyivät tikkaat, ja silmänräpäyksessä ne riippuivat jälleen Graniittilinnan jyrkällä seinustalla.

— Peijakas! huudahti Pencroff. — Sepä oli sukkela temppu!

— Liiankin sukkela! Cyrus Smith jupisi kiiveten tikkaita ylös.

— Olkaa varovainen, mr Smith! huusi Pencroff, — jospa siellä vielä on niitä karvatonttuja!

— Sen näkee, insinööri vastasi pysähtymättä.

Muut seurasivat häntä, ja minuutin kuluttua olivat kaikki kynnyksellä. Tarkasti etsittiin kaikki paikat, mutta apinoita ei ollut enää missään.

— Kukahan kunnon ihminen se meille tikkaat alas nakkasi? Pencroff kysäisi.

Samassa kuului eteisestä huutoa, ja iso apina syöksyi saliin, Nab perässään.

Pencroff hyökkäsi sitä vastaan kirves kädessä, mutta insinööri ennätti väliin.

— Pencroff! Me säästämme sen.

— Mitä siitä?

— Se se meille tikkaat heitti.

Cyrus Smith lausui sen niin omituisella äänellä, että oli vaikeata päättää, puhuiko hän totta vai leikkiä.

Hetken kuluttua oli apina pantu köysiin.

— Ja mikähän tuostakin saataneen? kysäisi Pencroff.

— Palvelija siitä saadaan, Harbert vastasi.

Harbert puhui totta. Nämä orangutangit, joitten kasvojen kulma ei ole kovinkaan paljon pienempi kuin Australian alkuasukkaiden ja hottentottien, ovat tunnetut älykkyydestään. Ne kesyyntyvät helposti ja oppivat suorittamaan kaikenlaisia kotiaskareita. Suurella luonnontutkijalla kreivi Buffonilla tiedetään olleen apina, joka kauan aikaa ja tunnollisesti ja uskollisesti palveli häntä.

Tämä orangutangi oli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä, lujarakenteinen, erittäin viisaskatseinen.

— Jassoo, vai palvelijaksi! Pencroff puheli. — No otetaan, otetaan, mutta ruokapalkoilla vain.

Apina vastasi siihen kumeasti muristen.

Ja niin tuli uusi jäsen Lincolnin saaren siirtokuntaan, siitä lähtien sen palvelija, jolle Pencroffin ehdotuksesta pantiin nimeksi Jupiter eli lyhennettynä Jup.

Seitsemäs luku

Uusia töitä. Nostosilta. Ensimmäinen sato. Uusi kanava. Kanatarha. Onagerit.

Päästyään jälleen kotiinsa siirtolaiset tarkastivat Graniittilinnassa kaikki huoneet ja varastot. Apinat olivat kyllä viskelleet huonekalut hujan hajan, mutta suoranaista vahinkoa ne eivät olleet tehneet. Maassa lojuvat apinanraadot kannettiin metsään ja kuopattiin. Sillä välin Nab sytytti uuniin tulen ja valmisti runsaista varastoista aterian, jota ei kukaan hyljeksinyt.

Ei unohdettu Jupiakaan. Sen eteen kannettiin pähkinöitä ja puunjuuria, eikä Jup suinkaan siekaillut käyttää hyväkseen näitä herkkuja. Pencroff päästi sen kädet irti, mutta jätti vielä jalat varovaisuuden vuoksi köysiin.

Ja sitten alkoi taas kovan ja ahkeran työn aika. Ensimmäisenä huolena oli sillan rakentaminen Laupeuden joen yli ensi mutkan kohdalle ja toisena kanatarhan perustaminen.

Seuraavana aamuna, marraskuun 3:ntena, ryhdyttiin sillan tekoon, sitten kun nuoratikkaiden alapää oli lujilla paaluilla kiinnitetty maahan sen varalta, että Jupille johtuisi mieleen ruveta kiskomaan niitä jälleen ylös.

Mutta Cyrus Smith ei tyytynyt pelkkään siltaan. Hän oli jo kauan aikaa hautonut mielessään ajatusta, jonka hän nyt esitti ystävilleen: tehdä Graniittilinnan alueesta saari, toisin sanoen joka taholta veden ympäröimä alue. Ennestään sitä ympäröi vesi kolmelta taholta: luoteessa Grantin järven eteläpää, pohjoisessa Graniittilinnan vuorenseinään puhkaistu uusi lasku-uoma, jota myöten järvi laski mereen, idässä meri, etelässä Laupeuden joki. Jäljellä oli vain noin kahden kilometrin pituinen maakannas järven eteläisen pään ja Laupeudenjoen ensimmäisen mutkan välillä. Kun tähänkin puhkaistaisiin kanava, niin olisi säännöttömän viisikulmion muotoinen alue kaikilta puolin veden suojaama. Yhteyden välittäjinä muuhun saareen olisivat silta Laupeudenjoen yli sekä kaksi jo valmista porraspuuta, toinen putouksen niskassa ja toinen sen suussa. Sitä paitsi oli vielä tehtävä porraspuu uuden kanavan kumpaankin päähän.

— Ja jos, Cyrus Smith puheli, — teemme sillan ja porraspuut nostettaviksi, niin saatamme olla turvassa kaikilta odottamattomilta hyökkäyksiltä.

Sillan rakentaminen Laupeudenjoen yli ei ollut helppo tehtävä, joki kun siltä kohtaa oli viisikolmatta metriä leveä. Mutta työkaluja oli riittämiin, eikä johtajalta puuttunut kekseliäisyyttä eikä tekijöiltä tarmoa ja voimaa. Niinpä kolmiviikkoisten yhtämittaisten ponnistusten jälkeen silta vihdoin oli valmiina. Sen nostettava osa oli helppo liikutella kätevän vipukoneiston avulla.

Jup oli kesyyntymistään kesyyntynyt, mutta — Pencroffin määräyksen mukaan — kokonaan vapaaksi se oli pääsevä vasta sitten, kun koko Näkötornin saari oli joka puolelta täysin turvattu.

Tällä välin on vehnänjyvä työntänyt kymmenen kortta, ja sadoksi saatiin, niinkuin insinööri oli laskenut, 800 jyvää. Nämä kylvettiin nyt maahan ja pellon ympäri pantiin tiheä aita. Suojaksi siivekkäiltä kuokkavierailta Pencroff kyhäsi kaikenlaisia kummallisia linnunpelättejä, jotka kovin huvittivat varsinkin Nabia.

Marraskuun 21:ntenä ryhdyttiin kanavaa kaivamaan. Päällimmäisenä oli maassa puolen metrin verran multaa, syvemmällä graniittia. Cyrus Smithin oli uudestaan ryhdyttävä valmistamaan nitroglyseriiniä; ja viidentoista päivän kuluttua Grantin järvellä oli uusi lasku-uoma etelään päin, kolme ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä syvä. Järven pinta ei siitä paljonkaan alentunut. Uuden keinotekoisen joen nimeksi pantiin Glyseriinijoki.

Joulukuussa oli kova helle, mutta siirtolaiset jatkoivat hellittämättä töitänsä. Nyt oli kanatarha saatava valmiiksi. Jup oli päästetty irti, eikä tuon hauskan eläimen enää tehnyt mielikään karata. Se jopa osasi tehdä pieniä askareitakin: kantaa halkoja ja raivata kiviä.

Kanatarha, puolentoista aarin suuruinen, laitettiin järven lounaiseen päähän. Sen ensimmäisiksi asukkaiksi tulivat Kaukaisessa Lännessä kiinni saadut tinamu-linnut, jotka pian perehtyivät uuteen kotiinsa. Lisäksi tuli ansoilla saatuja sorsia, jotka nekin ennen pitkää kesyyntyivät. Vähitellen niihin liittyi itsestään pelikaaneja, kuningaskalastajia ja vesikanoja. Jonkin aikaa keskenään riideltyään ja tapeltuaan tämä siivekäs väki teki sulan sovinnon ja lujan liiton, ja pian vallitsi kanatarhassa täydellinen rauha ja yksimielisyys.

Eräänä päivänä — se oli joulukuun 23:s — kuului ulkoa äkkiä Nabin huutoja ja Topin haukuntaa. Muut kiiruhtivat ulos ja mitä he näkivät? Kaksi komeaa eläintä oli eksynyt Laupeudenjoen sillan yli saarelle. Ne muistuttivat hevosia tai paremminkin aaseja, voikkokarvaisia, valkojalkaisia.

— Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, — seepran ja kvaggan välimuotoja!

Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.

Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän, mutta tottuivat viimein niihin.

Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia, mutta kaatumatta päästiin perille.

Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.

Kahdeksas luku

Alusvaatteita ja jalkineita. Pumpuliruutia. Jup lakeijana. Runsas riista. Lammastarha. Koti-ikävä.

Kun pallon päällys oli saatu Graniittilinnaan, ruvettiin kiireellä valmistamaan alusvaatteita koko siirtokunnalle. Kankaasta liotettiin vernissa pois soodalla ja potaskalla, jota saatiin erilaisten kasvien tuhkasta. Neuloja oli meren rannalta löydettyjen aarteiden joukossa. Ompelulankaa saatiin rihmasta, jolla päällys oli ommeltu, ja purkamistyössä osoittivat Gideon Spilett ja Harbert aivan erinomaista malttia. Hylkeennahkoista tehtiin jalkineita, joista jo alkoikin olla puute. Ja kaikissa näissä töissä oli mestarina Pencroff, merimiehillä kun yleensä näyttää olevan synnynnäinen taipumus suutaroimiseen ja räätälöimiseen. Pitkät niistä kengistä tuli ja leveät, mutta eipähän sitten ollut känsistä pelkoa!

Uudestavuodesta 1866 alkaen oli pitkiä poutia, ja silloin varsinkin Harbert ja reportteri kävivät metsällä ja kartuttivat siirtolaisten muonavaroja runsaalla riistalla.

Cyrus Smith varoitteli varoittelemistaan metsästäjiä liiaksi tuhlaamasta ruutia ja lyijyä. Viimeksimainittua metallia hänen ei onnistunut löytää koko Lincolnin saaresta. Haulien asemasta käytettiin rautalangasta katkottuja pätkiä, jotka eivät kantaneet niin kauas kuin raskaammat haulit, mutta tarkan käden laukaisemina sittenkään harvoin lensivät harhaan.

Ruudin sijaan osasi Cyrus Smith valmistaa pumpuliruutia, joka ei ole muuta kuin savuavassa typpihapossa liotettua selluloosaa. Edellistä hän teki rikkihaposta, jälkimmäistä saatiin varsinkin seljapuun ytimestä.

Kaniinitarha tuotti loppumattomasti paistia heidän pöytäänsä, ja koska Näkötornin saari oli joka puolelta veden ympäröimä, ei ollut pelkoa siitä, että kaniinit pääsevät tekemään vahinkoa heidän pienellä pellollaan ja kasvitarhassaan, jossa he viljelivät kaikenlaisia metsästä saamiaan vihanneksiksi sopivia kasveja.

Järvestä ja joesta saatiin ongella forelleja ja muita kaloja. Merikilpikonnain herkullista lihaa ei myöskään puuttunut heidän pöydästään enempää kuin ostereitakaan. Kalastus antoi runsaat saaliit, sitten kun merestä alkoi Laupeuden jokeen nousta lohia.

Näinä päivinä Jup pääsi varsinaisen lakeijan arvoon, sai ylleen valkoisen jakun ja housut sekä esiliinan, jonka kaksi taskua varsinkin tuottivat sille sanomatonta mielihyvää.

Tammikuun lopulla ryhdyttiin panemaan kuntoon Punapuron lähteille karjatarhaa, jonka asukkaiksi toivottiin saatavan vuorilla laumoittain kuljeksivia mufloneja. Tarha aidattiin rehevälle nurmikolle, vuoren eteläiselle rinteelle, jossa puut soivat suojaa ja siimestä ja jonka läpi juoksi kirkasvetinen puro. Aitaus rakennettiin puista, joita oli täytynyt kaataa teitä raivattaessa. Keskelle aitaa tehtiin kaksipuolinen veräjä.

Sitten alkoi itse lammasten pyydystäminen, johon ottivat osaa kaikki siirtolaiset, jopa uskollinen Jupkin. Tarkoitus oli, että Gideon Spilett ja Harbert onagerien selässä ajaisivat lampaita vuorilta lähemmäksi tarhaa. Alempana taas muut koettaisivat ahdistaa niitä veräjää kohti. Kestävyyttä tämä ajo kysyi. Ainakin kaksi kolmasosaa mufloneista ja vuorivuohista pääsi pujahtamaan tiehensä, mutta kolmisenkymmentä saatiin kuitenkin aitaukseen. Ja olihan sekin jo hyvä alku karjalle.

Helmikuun kuluessa korjailtiin teitä, joista toinen vei Graniittilinnasta Ilmapallon valkamaan ja toinen karjatarhalle. Samalla pantiin alulle kolmaskin tie, nimittäin Laupeudenjoen sillalta Käärmeniemen metsiin.

Kasvitarha sai hyvin arvokkaan lisän, kun Harbert eräänä päivänä toi metsästä löytämiään perunan mukuloita.

Juomistakaan ei ollut puutetta. Entisten lisäksi valmistettiin Cyrus Smithin johdolla erään jalokuusilajin vesoista oikeaa olutta.

Nab oli ylängön harjalle rakentanut jonkinlaisen lehtimajan köynnöskasveista, jotka hän oli istuttanut omin käsin. Siellä siirtolaiset usein istuskelivat iltaviileässä haastellen kaukaisesta kotimaastaan. Kuinka arvokas olisi heille nyt ollut yksikin numero jotain sanomalehteä!

Ei ollut enää kovin kauan maaliskuun 24:nteen. Silloin tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun he ilmapalloineen olivat pudonneet tämän saaren kohdalle; silloin he olivat olleet viheliäisiä olentoja, kaikkea vailla, nyt hyvinvoipia siirtolaisia. Ja kaikesta tästä he lähinnä Jumalaa saivat kiittää omaa tarmoaan ja ahkeruuttaan.

Harvoin Cyrus Smith otti osaa keskusteluihin. Välistä hän vain hymähti Pencroffin sutkauksille. Hän hautoi alinomaa mielessään saarella sattuneita salaperäisiä tapahtumia, jotka yhä edelleen pysyivät selittämättöminä arvoituksina.

Yhdeksäs luku

Rajuilma. Hissi. Lasia. Leipäpuu. Saaren asema. Pencroffin ehdotus.

Maaliskuussa raivosi saarella usein ankara rajuilma. Maaliskuun toisena nousi kova ukkonen, joka toi mukanaan ankaran raesateen. Pencroff pelkäsi pienen viljavainionsa tuhoutuvan ja riensi peittämään sitä pallon päällyskappaleella. Kyyhkysenmunan kokoiset rakeet pieksivät häntä kyllä armottomasti selkään, mutta vähät siitä, kunhan sai viljavainionsa suojatuksi.

Rajuilman pauhatessa ulkona siirtolaiset istuivat Graniittilinnassa askarrellen ja tarinoiden.

Mestari Jupista oli tullut aivan mallikelpoinen tarjoilija.

— Verraton palvelija tuo Jup, Pencroff puheli, — ei tiuski eikä mahtaile milloinkaan. Kuules, Nab, sellaisia palvelijoita on harvassa.

— Se on minun oppipoikani ja kohoaa pian mestarinsa tasalle, Nab kerskui.

— On se sinua paljon ylempänäkin, Pencroff irvisteli, — sillä katsos, sinä puhut, Nab, mutta Jup on vaiti kuin myyrä.

Rajuilmat lakkasivat maaliskuun 19:ntenä, mutta taivas oli edelleenkin pilvessä. Sataa tihuutteli vieläkin harva se päivä.

Tallissa oli onagerien luku lisääntynyt tammavarsalla. Karja oli niin ikään lisääntynyt karitsoilla ja kileillä. Onnistuipa siirtolaisten saada kesytetyiksi pekareitakin, ja niille laitettiin karsina erikseen.

Maaliskuun 17:ntenä oli Cyrus Smithin kekseliäisyys lahjoittanut siirtokunnalle jälleen jotain uutta. Se oli vesivoimalla käyvä hissi.

Kuten lukija muistaa, insinööri oli johtanut vettä Grantin järvestä pientä uraa myöten Graniittilinnan sisään kohtisuoraan kuilun partaalle. Laajennettuaan tämän uoman niskaa hän sai veden juoksun runsaammaksi. Syntyipä kuilun laidalle jonkinlainen putouskin, ja siihen kohtaan insinööri asetti turbiinin, joka taas yhdistettiin seinän ulkopuolella olevaan kelaan. Tämän ympärille kiertyi paksu köysi, jonka toisessa päässä oli nostokori. Alhaalta ylös kulkevalla nuoralla saattoi panna turbiinin käyntiin ja sillä tavoin nousta vaivattomasti ovelle asti.

Hissi oli ensi kertaa käytössä maaliskuun 17:ntenä ja saavutti heti yleisen suosion. Top oli aivan ihastuksissaan.

Pian sen jälkeen Cyrus Smith ryhtyi varsin vaikeaan tehtävään: lasin valmistukseen.

Lasin aineksia, hiekkaa, liitua, hiili- tai rikkihappoista natriumia, oli kyllä helposti saatavissa. Rikkihappoa oli totuttu tekemään, ja kivihiiltä uuneja varten oli niin ikään runsaasti.

Vaikeinta oli tehdä rautaputki, jollaisella sulaa lasia puhalletaan. Monen turhan yrityksen jälkeen se onnistui siten, että rautalevystä leikattua rautalankaa kierrettiin torvelle niinkuin pyssynpiippujakin tehtäessä.

Entinen saviastiain polttoon käytetty uuni lämmitettiin tulikuumaksi ja siihen työnnettiin tulenkestävissä sulatuskaukaloissa 100 osaa hiekkaa, 35 osaa liitua, 40 osaa natriumsulfaattia sekä 2-3 osaa tomuksi survottua hiiltä. Kun ainekset uunia yhä kuumennettaessa olivat sulaneet veteläksi velliksi, kastettiin putken toinen pää tähän velliin, kunnes sitä oli kerääntynyt joltinenkin määrä putken pään ympärille. Sen jälkeen puhallettiin putken toisesta päästä putkea yhtä mittaa pyöritellen, kunnes ilma oli paisuttanut lasiaineen ensin muodottomaksi, ontoksi kappaleeksi. Tämän ympärille otettiin yhä uutta sulaa lasivelliä ja siten saatiin vihdoin pallo, noin kolmekymmentä senttiä läpimitaten. Sen jälkeen heiluteltiin tätä vielä pehmeäseinäistä palloa putken päässä edestakaisin, kunnes se oli muodostunut pitkulaiseksi sylinteriksi, puolipyöreäksi molemmista päistään. Nämä päät katkaistiin kylmään veteen kastetulla rautalangalla ja sylinteri halkaistiin pitkin pituuttaan. Näin saatu lasikäärö kuumennettiin uudestaan ja silitettiin sitten tasaista pintaa vasten puisella telalla suoraksi levyksi.

Ensimmäinen levy oli niin ollen valmis, ja yhteen menoon tehtiin sellaisia puolisataa kappaletta. Ja näin Graniittilinna sai ensimmäiset lasi-ikkunansa. Eiväthän ruudut kovin kirkasta lasia olleet, mutta tehtävänsä ne täyttivät.

Lasiastiain puhaltaminen oli tästä lähtien pelkkää leikintekoa, vaikka ne tulivatkin sellaisia kuin tulivat. Pencroff tahtoi hänkin saada tekaistuksi jonkun astian, mutta hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla, ja hänen astiastaan tuli niin kummallinen, että häntä itseäänkin nauratti.

Kaukaisen Lännen metsissä samoillessaan onnistui Harbertin kerran löytää muuan erittäin arvokas ja hyödyllinen puu, käpypalmu, Cycas revoluta, jonka ytimessä oli hyvänmakuista ja jauhomaista ainetta, saagoa. Tuoreeltaan se kyllä sisälsi kitkerää mehua, mutta sen sai siitä helposti pois puristamalla. Nab paistoi sitten näistä jauhoista piirakoita ja vanukkaita, ja tuskin saattoi mausta erottaa niitä vehnäjauhoista.

Hyvä oli siirtolaisten olla Lincolnin saaressa, mutta sittenkin — isänmaanrakkaus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että jos he äkkiä olisivat nähneet saarensa läheisyydessä laivan, he olisivat antaneet sille merkkejä, olisivat kutsuneet sen luokseen ja lähteneet sillä pois.

Oli huhtikuun 1. päivä, pääsiäissunnuntai, jonka siirtolaiset olivat viettäneet levossa ja rukouksissa. Päivällisen jälkeen he istuivat lehtimajassa juoden seljan siemenistä keitettyä kahvia. Tuli muun muassa puheeksi Lincolnin saaren asema, jonka Cyrus Smith kerran oli vaillinaisilla kojeilla mitannut. Nythän heillä oli sekstantti, jolla saattoi määrätä aseman hyvin tarkasti. Alituiset kiireet olivat estäneet insinööriä tekemästä näitä mittauksia, mutta seuraavana päivänä hän päätti suorittaa ne.

Ja niinpä hän sekstantilla tekemäinsä tarkkojen mittausten avulla sai selville Lincolnin saaren aseman. Se oli:

150° 30' itäistä pituutta
34° 57' eteläistä leveyttä.

Entisissä laskuissaan hän niin ollen ei ollut erehtynyt täyttä viittä astettakaan.

Harbert haki heti kartaston. Otettiin Tyynen meren lehti esille, ja Cyrus Smith rupesi harpilla tekemään siinä mittauksia. Äkkiä hänen harppinsa pysähtyi:

— Mutta tähän osaan Tyyntä merta on merkitty saari!

— Meidänkö? huudahti Pencroff.

— Ei, tämä on kaksi ja puoli astetta lännempänä ja kaksi astetta etelämpänä.

— Minkäniminen? Harbert kysyi.

— Taborin saari.

— Varsin pieni, aivan yksinäinen. Sillä tuskin lienee vielä kukaan käynyt.

— Käydään me, Pencroff virkkoi.

— Mekö?

— Me juuri, mr Smith. Me rakennamme laivan ja minusta tulee kapteeni. Miten kaukana se lienee?

— Noin 280 kilometrin päässä lounaaseen.

— Tuo nyt ei ole matka eikä mikään, Pencroff sanoi. — Hyvällä tuulella sen tekee 48 tunnissa.

— Mutta mitä hyötyä siitä on? Gideon Spilett kysyi.

— Perästä kuuluu.

Yhteiseksi päätökseksi tuli, että heti ruvettaisiin rakentamaan merikelpoista alusta, jonka oli määrä olla valmiina seuraavassa lokakuussa, kevään tultua.

Kymmenes luku

Alus tekeillä. Toinen sato. Tuomisia Pencroffille. Valaanpyynti. Pencroff ei osaa toivoa enää mitään.

Kun Pencroffin mieleen iski jokin aate, hän ei saanut rauhaa itse eikä antanut muillekaan, ennenkuin se oli toteutettu. Nyt hän oli saanut päähänsä, että siirtolaisten pitäisi käväistä Taborin saarella, ja koska siihen tarvittiin purjealusta, oli purjealus rakennettava. Ja tällaiseksi insinööri ja hän sen suunnittelivat:

Se oli oleva kymmenen ja puoli metriä pitkä ja kaksi metriä seitsemänkymmentä senttiä leveä, matalassa uiva, kannellinen, kajuutta kokassa, toinen perässä. Takiloitava se oli tavallisen sluupin tapaan. Rakennusaineena oli käytettävä hopeakuusta, joka ei helposti vety.

Koska aluksen oli määrä valmistua vasta kuuden kuukauden kuluttua, tehtiin seuraava työnjako: Cyrus Smith ja Pencroff veistämölle, Gideon Spilett ja Harbert metsästämään, Nab sekä mestari Jup kotiaskareisiin.

Veistämö sijoitettiin hormien ja vuorenseinämän väliin, ja kahdeksan päivän kuluttua oli siinä pohja ja köli valmiina, odottamassa runkoa ylleen.

Pencroff, arvaahan sen, ei pitänyt lomahetkiä lainkaan, vaan kalkutteli alinomaa lempityössään. Vain kerran hänen täytyi jättää rakas veistämönsä: silloin kun vehnä oli leikattava. Sato oli kasvanut, niinkuin ennakolta oli laskettu, kaksi bushelia (noin 70 litraa).

— Nämä kylvetään uudelleen, paitsi pientä määrää, joka talletetaan, ja kun ensi kerran korjataan...

— Niin meillä on tuhatkuusisataa bushelia.

— Ja sittenkö syödään oikeata leipää?

— Syödään.

— Entä mylly?

— Mylly tehdään.

Isompi ala raivattiin nyt pelloksi, muokattiin huolellisesti ja kallis siemen kylvettiin. Sitten vasta Pencroff palasi työhönsä.

Sillä välin Harbert ja Gideon Spilett metsästelivät Kaukaisen Lännen metsissä, ja harvoin he saaliitta kotiin tulivat. Kerran näillä retkillä oli Gideon Spilett joutunut kauas Harbertista ja osunut metsäaukiolle, jolla omituinen haju herätti hänen huomiotaan. Se tuli putkilomaisista, monihaaraisista kasveista, joiden kukat olivat tertuissa, muutamat jo siementyneet. Hän nyhtäisi muutamia juurinen ja meni Harbertin luo.

— Mitähän nämä kasvit lienevät?

— Mistä te löysitte ne?

— Tuolta aukiolta, siellä niitä kasvaa hyvin tiheässä.

— Mr Spilett, nyt saatte olla varma Pencroffin ikuisesta kiitollisuudesta.

— Onko tämä tupakkaa?

— On, ellei kaikkein parastakaan laatua, niin tupakkaa kuitenkin.

He päättivät olla puhumatta Pencroffille mitään koko asiasta, ennenkuin tupakka saataisiin käytettävään kuntoon. Se oli ensin kuivattava, leikeltävä ja sitten määrätyllä tavalla haudottava kuumilla kivillä. Siihen kuluisi pari kuukautta. He keräsivät lehtiä suuren kimpun ja palasivat kotiin, puikahtivat salaa Graniittilinnaan ja karttelivat Pencroffia kuin salakuljettajat valpasta tullivartijaa. Cyrus Smith ja Nab otettiin liittolaisiksi, mutta Pencroffilta asia pysyi salassa.

Toukokuun alussa työt veistämöllä jälleen keskeytyivät.

Joitakin päiviä aikaisemmin oli huomattu neljän, viiden kilometrin päässä rannasta tavattoman suuri eläin uiskentelemassa meren pinnalla. Se oli — kuten kiikarilla tarkastettaessa todettiin — Etelämeren valas, niin sanottuja mustapäisiä valaita. Pencroffin, vanhan valaanpyytäjän, into nousi ylimmilleen, mutta eihän ilman venettä ja harppuuneja ollut ajattelemistakaan lähteä tuota meren jättiläistä takaa ajamaan. Harmillista! Paitsi että se oli harvinaista, jos kohta vaarallistakin huvia, olisi siitä ollut hyötyäkin, sillä Pencroff tiesi, kuinka suunnattomat määrät rasvaa, ihraa ja hetuloita valaasta saa.

Nyreissään hän käänsi selkänsä koko otukselle ja ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta — merkillistä — valas ei ottanut poistuakseen Lincolnin saaren läheisyydestä. Se läheni lähenemistään Liittolahtea ja liikuskeli alinomaa Leukain ja Kynsiniemen välillä usein parinkinkymmenen kilometrin tuntinopeudella. Siirtolaisten mieltä askarrutti yhä enemmän tuo outo otus. Pencroff parka houraili jo usein unissaankin valaasta. Näkyvistä sitä ei päästetty hetkeksikään: kuka kulloinkin tähysteli sitä kaukoputkella. Lopulta se tuli niin lähelle rantaa, että sen näki paljain silminkin. Ja toukokuun 3:ntena julisti Nab Graniittilinnan ikkunasta, että valas oli äkkiä viskautunut matalikolle lähelle Löytönientä.

Keihäillä ja kangilla aseistettuina siirtolaiset kiiruhtivat miehissä Laupeudenjoen sillan yli ja meren rantaan. Siellä lojui tuo suunnaton imettäväinen rantahiekalla hengettömänä, kyljessään harppuunikeihäs ja ympärillään taajat lintuparvet.

— Voi tuota hirviötä! huudahti Nab.

Ja syytä hänellä olikin huudahdukseensa, sillä valas oli neljäkolmatta metriä pitkä. Sen painon täytyi olla vähintään seitsemänkymmentäviisituhatta kiloa!

— Näillä vesillä on siis ollut valaanpyytäjiä, Gideon Spilett arveli, — koskapa sillä on vielä keihäs kyljessään.

— Eikö mitä! Pencroff vastasi. — Valaat vaeltavat keihästettyinä välistä tuhansiakin kilometrejä. Ei ole yhtään mahdotonta, että tähänkin on isketty keihäs pohjoisosissa Atlantin valtamerta, minkä jälkeen se on tullut tänne kauas vetämään viimeisiä hengenvetojaan.

— Se on kyllä mahdollista, Cyrus Smith sanoi. — Mutta tarkastetaanpa keihästä; eiköhän siinä ole laivan nimeä, niinkuin tuollaisissa keihäissä tavallisesti on.

Pencroff nykäisi harppuunin irti, ja aivan oikein, sen varressa luki: Maria Stella. Vineyard. [Satama New Yorkin valtiossa.]

— Laiva Vineyardista! Minun kotipuoleltani! huudahti Pencroff. — Kyllä tunnen Maria Stellan. Se on vanha valaanpyytäjä, mainio alus!

Innoissaan hän heilutti keihästä yhä uudestaan hokien kotiseutunsa rakasta nimeä.

Pencroff oli aikoinaan käynyt valaita pyytämässä hänkin ja osasi sen vuoksi johtaa rasvan irrottamista.

Kolme päivää kesti tätä kaikkea muuta kuin hauskaa työtä. Kaikki ottivat siihen osaa, yksin Gideon Spilettkin, josta Pencroff antoi sen arvostelun, että hän oli "varsin mukiinmenevä haaksirikkoinen".

Rasva paloiteltiin seitsemänkymmenenviiden sentin paksuisiin, noin viidensadan kilon painoisiin lohkareisiin ja sulatettiin suurissa saviastioissa rannalla. Siinä se menetti kolmannen osan painoansa. Mutta tarpeeksi sitä tuli kuitenkin: pelkästä kielestä saatiin kaksi ja puoli tuhatta, alahuulesta kaksituhatta kiloa. Paitsi rasvaa, jota nyt oli runsaasti steariinin ja glyseriinin raaka-aineeksi, saatiin hetuloita, jotka nekin vielä tulivat hyvään tarpeeseen, vaikkei niistä tarvinnutkaan tehdä sateenvarjoja eikä kureliivejä. Näitä lujia ja kimmoisia, sarveisaineesta muodostuneita hetuloita on valaan kidan yläosassa noin kahdeksansataa tiheänä ristikkona, jonka tarkoituksena on pidättää kidassa ne tuhannet pikkukalat ja nilviäiset, joita valas käyttää ravinnokseen.

Nämä työt päätettyään he palasivat taas kukin entisiin toimiinsa. Sitä ennen insinööri kuitenkin teki muutamia esineitä, jotka suuresti herättivät toisten uteliaisuutta.

Hän otti parikymmentä valaan hetulaa, katkaisi ne kolmenkymmenen sentin pituisiin palasiin ja teroitti päät.

— Mitä noilla tehdään? Harbert kysyi.

— Niillä pyydetään kettuja ja susia ja vaikkapa jaguaarejakin.

— Milloin?

— Talvella.

— Ja miten?

— Tämä ei ole minun keksintöäni, selitti Cyrus Smith, — tätä tapaa käytetään paljon Aleutien saarilla. Pakkasella minä taivutan ne kiemuralle, tällä tavalla, ja valelen vedellä, kunnes niiden ympärille muodostuu jääkuori, joka pitää niitä kiinni. Sen jälkeen panen niitten ympärille paksun rasvakerroksen ja sirottelen niitä pitkin hankea. Kun nyt nälkäinen peto nielaisee tällaisen syötin, niin mitä tapahtuu? Vatsan lämpimässä jääkuori sulaa, hetula laukeaa ja repäisee sisukset rikki.

— Sepä näppärä vekotin! huudahti Pencroff.

— Joka pannaan käytäntöön, kunhan talvi tulee.

Aluksen rakennus edistyi suurin askelin, niin että se kuun lopulla oli jo puoliksi laudoitettu. Kuukauden viimeiseksi päiväksi ystävät olivat valmistaneet Pencroffille mieluisan yllätyksen.

Päivällisen jälkeen Pencroff oli juuri lähtemäisillään työhönsä, kun Gideon Spilett pyysi häntä jäämään jälkiruoalle.

— Tattis vaan! merimies sanoi, — minulla on kiire työhön.

— Mutta kupillisen kahvia kai sentään ehditte...

— Ei ole aikaa.

— Entä piipullisen tupakkaa?

Pencroff nousi ja kalpeni nähdessään reportterin tarjoavan hänelle valmiiksi täytetyn piipun ja Harbertin tuovan hehkuvaa hiiltä. Merimies yritti sanoa jotain, mutta ei kyennyt. Hän sieppasi piipun, pisti sen suuhunsa ja veti viisi, kuusi savua yhteen menoon.

— Tupakkaa! Oikeata tupakkaa! hän änkytti.

— Ja kunnollista! Cyrus Smith virkkoi.

— Voi suloinen sallimus, erinomainen kaitselmus! Voi kaikkein hyväin kappalten Luoja! Nyt ei tältä saarelta puutu enää kerrassaan mitään!

Ja Pencroff poltti ja poltti uudestaan ja taas poltti.

— Harbert! Tekö löysitte tupakkaa?

— Ei, vaan mr Spilett.

Silloin Pencroff sulki reportterin syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten niin voimakkaasti, että oli vähällä salvata häneltä hengen.

— Huh! huokasi Gideon Spilett päästyään irti. — Minä tuon kasvin satuin löytämään, mutta Harbert tiesi sanoa mikä se on, mr Smith on sen valmistanut, ja Nab on uskollisesti säilyttänyt yhteisen salaisuuden.

— Ystävät! merimies änkytti. — Tätä ei Pencroff jätä palkitsematta, takuulla ei jätä.