Yhdestoista luku
Talvi. Villan vanutus. Hetulat. Albatrossi. Myrskyjä. Cyrus Smith yksin kotona. Kuilun tarkastus.
Kesäkuu toi tullessaan talven — sitähän pohjoismaissa vastaa joulukuu — ja Graniittilinnan asukkaat ryhtyivät valmistamaan itselleen lämpimiä vaatteita ja jalkineita. Karjatarhassa lampaat kerittiin, ja sitten oli villat saatava kankaaksi.
Koneitten puutteessa täytyi tyytyä niin yksinkertaiseen valmistustapaan kuin mahdollista. Villa pantiin ensin suuriin altaisiin, joissa sitä kuumennettiin seitsenkymmenasteisessa vedessä. Sen jälkeen se pestiin kylmässä, soodansekaisessa vedessä, jolloin viimeinenkin rasva-aines, niin sanottu lampaanhiki siitä erottui. Villan vanutusta varten Cyrus Smith rakensi rannalla olevaan vesiputoukseen varsin yksinkertaisen laitteen: puisen telan, jonka kurikat vuorotellen nousivat ja kohtisuoraan pieksivät alapuolelle asetetuissa altaissa olevaa villaa lujan kiinnityssiteen pitäessä konetta koossa — siinä koko vanutuslaitos.
Yritys onnistui erinomaisesti, ja jonkin ajan kuluttua oli siirtolaisilla lujaa, huopamaista kangasta riittämiin. Eihän se ollut merinoa eikä kasimiria, ei ripsiä ei alpakkaa eikä verkaa, mutta se oli "Lincolnin huopaa", jonka turvin he huoletta vastaanottivat talven 1866-67.
Pakkaset alkoivat jo kesäkuun 20. päivästä, ja silloin täytyi Pencroffin jättää työnsä veistämöllä kevääseen. Ensilumi satoi kesäkuun lopulla.
Satimia ja ansoja viriteltiin jälleen metsän otuksille, pantiinpa Cyrus Smithin hetulapyydyksiäkin eläinten poluille. Eikä tämä ainutlaatuinen pyyntitapa tehoton ollutkaan: kymmenkunta kettua ja villisikaa, jopa yksi jaguaari kellistyi tanterelle.
Näihin aikoihin siirtolaiset myös koettivat päästä yhteyteen muun maailman kanssa.
Gideon Spilett oli monesti aikonut kirjoittaa lyhyen tiedonannon heidän oloistaan ja heittää sen suljetussa pullossa mereen, jossa merivirrat sen ehkä kuljettaisivat asutuille seuduille, tai uskoa sen kyyhkysen haltuun. Mutta oliko luultavaa, että pullo tai kyyhkynen voisi kulkea tuon kolmatta tuhatta kilometriä pitkän taipaleen?
Kesäkuun 30. päivänä joutui Harbertin saaliiksi lievästi haavoittunut albatrossi. Se oli noita suuria merilintuja, joitten siiven kärkien väli on kolme metriä ja jotka pystyvät lentämään Tyynen meren yli.
Harbert olisi mielellään pitänyt linnun omanaan, sen vähäpätöinen haava kun näytti paranevan nopeasti ja hän toivoi saavansa sen kesyyntymään. Mutta Gideon Spilett sai hänet vakuutetuksi siitä, kuinka tärkeää oli käyttää hyväkseen tilaisuutta ja lähettää albatrossin avulla tietoja heistä muuhun maailmaan. Jos lintu oli tullut asutuilta seuduilta, niin se varmaankin palaisi entisille asuinsijoilleen.
Ehkä Gideon Spilettissä oli yhä vielä niin paljon sanomalehden kirjeenvaihtajaa, että hän ajatteli, mikä verraton vaikutus olisi tuollaisella autiolta saarelta lähteneellä viestillä New York Heraldissa ja kuinka suunnattoman menekin se numero saisi!
Oli miten oli, hän sepitti lyhyen uutisen, kääri sen pihkatun purjekankaan sisään ja kirjoitti käärön päälle pyynnön, että kuka sen käsiinsä saisi, lähettäisi sen arvoisalle John Bennettille, New York Heraldin päätoimittajalle. Käärö sidottiin albatrossin kaulaan eikä jalkaan, koska näillä linnuilla on tapana laskeutua merenpinnalle levähtämään. Ja niin päästettiin lintu irralleen. Liikuttuneina ja kiinnostuneina siirtolaiset katselivat, kuinka se kohosi korkeuksiin ja katosi länteen Uutta Seelantia kohti.
— Onnea matkalle! huusi Pencroff, joka ei kovinkaan suuresti luottanut tällaiseen postiin.
Heinäkuussa pakkaset yltyivät yhä kireämmiksi. Mutta Graniittilinnassa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä ei säästetty halkoja eikä kivihiiltä. Cyrus Smith oli muurannut toisenkin uunin suureen saliin. Ja niin he monet pitkät illat istuivat siellä hauskasti haastellen, päivän työt päätettyään päivällisen jälkeen yhdessä höyryävän kahvikupin ääressä ja piippua poltellen, ja kuuntelivat, kuinka talvinen myrsky ulkona pauhasi. Heidän oli kaikin puolin hyvä olla, mikäli hyväolo saattaa olla täydellinen kaukana muista ihmisistä ja ilman vähintäkään yhteyttä näihin.
Kerran heidän taas sillä tavoin istuessaan Top alkoi jälleen haukkua kuilun partaalla.
— Mitähän tuo tuossa taas haukkua louskuttelee? Pencroff virkkoi.
— Ja Jup murisee sekin, Harbert lisäsi.
Niin koira kuin apinakin näyttivät ärtyneiltä.
Cyrus Smith istui sanaakaan sanomatta, otsa rypyssä.
Tämän talven pakkaset eivät olleet niin ankaria kuin edellisen, mutta sen sijaan oli lumimyrskyjä useammin. Meressä kävi niin kova aallokko, että vesi ulottui usein hormeihinkin.
Kaamean suurenmoinen näky aukeni siirtolaisille Graniittilinnan ikkunoista. Vaahtopäiset aallot räiskyivät kivilinnan seiniä vasten peittäen kuohuihinsa koko merenrannikon. Tyrskyt nousivat väliin kolmekymmentäkin metriä korkealle.
Elokuun alussa myrskyt laantuivat, mutta ilman lämpö laski niin, että lämpömittari joskus näytti -20°. Elokuun 3. päivänä siirtolaiset päättivät lähteä Kynsiniemen soille, joilla oli huomattu runsaasti kaikenlaisia vesilintuja. Kaikki lähtivät sinne, Top ja Jupkin; Cyrus Smith yksin jäi kotiin.
Hän tahtoi päästä selville siitä, miksi Top niin usein oli levoton Graniittilinnan sisällä olevan kuilun partaalla. Yksin ollessaan hän päätti tutkia tätä seikkaa. Hän laski entiset köysitikkaat kuiluun ja laskeutui alas lyhty kädessä, revolveri ja puukko vyöllä. Joka puolella oli luja kiviseinä, vähän väliä pisti ulkonevia kallionkieliä sisään päin. Ketterän olennon olisi niitä myöten kyllä ollut mahdollista kiivetä ylös kuilun suulle saakka. Tuon seikan insinööri painoi mieleensä. Mutta mitään vuorenseinään aukenevaa rakoa tai halkeamaa hän ei havainnut. Pohjalla oli tyyni vedenpinta, mutta ei sielläkään ollut näkyvissä mitään sivuille kulkevaa käytävää. Kuinka korkealla se oli merenpinnasta, oli mahdotonta sanoa.
— En nähnyt mitään, Cyrus Smith ylös palattuaan virkkoi, — mutta sittenkin tässä on jotain merkillistä.
Kahdestoista luku
Purjeet ja lippu. Villikoirain hyökkäys. Jup haavoittuu. Jup paranee. Alus valmiina. Bonadventure. Ensimmäinen koematka. Odottamaton viesti.
Illalla metsämiehet palasivat mukanaan täydet kantamukset riistaa. Topillakin oli kokonainen kaularengas kurppia ja Jupilla vyöllinen koppeloita kannettavana.
Nab lupasi kaikesta tästä tehdä säilykkeitä, piirakoita ja sen semmoisia, kun vain saisi jonkun avukseen. Muilla oli itsekullakin omia puuhia tarpeeksi, mutta Gideon Spilett otti auttaakseen Nabia ja pääsi nyt hänen moninaisten keittiösalaisuuksiensa perille.
Seuraavana päivänä Cyrus Smith kertoi Gideon Spilettille tarkastaneensa kuilun. Reportteri myönsi, että vaikkei Smith ollut mitään löytänyt, piili siinä sittenkin salaisuus.
Tällä viikolla Pencroff ompeli Harbertin avustamana niin uutterasti purjeita, että ne valmistuivat paljon aikaisemmin kuin oli laskettukaan. Hamppuköysistä ei ollut puutetta: niiksi käytettiin ilmapallon verkon köysiä. Väkipyörät Cyrus Smith sorvasi varta vasten tekemässään sorvipenkissä Pencroffin antamien tarkkojen mittojen mukaan. Lipunkin Pencroff teki, sini-puna-valko-viiruisen, värjättyään sen erilaisista kukista saamillaan aineilla. Yhdysvaltain lipun kolmeenkymmeneenseitsemään tähteen, jotka merkitsevät sen valtioitten lukua, hän lisäsi vielä kolmannenkymmenennenkahdeksannen, nimittäin "Lincolnin valtion" merkiksi.
— Eihän se sitä vielä oikeutta myöten ole, mutta hengeltään kyllä.
Toistaiseksi tämä lippu ripustettiin liehumaan yhteen Graniittilinnan ikkunaan ja sitä tervehdittiin kolminkertaisella eläköönhuudolla.
Talvi läheni loppuaan. Näytti jo siltä kuin tämä toinenkin talvi menisi menojaan ilman mitään erikoista. Mutta elokuun 11. päivää vasten yöllä sattui tapaus, joka uhkasi tuottaa tuhon koko Näkötornin ylängölle.
Kello neljän tienoissa aamulla siirtolaiset äkkiä heräsivät Topin rajuun haukuntaan. Tällä kertaa se ei haukkunut kuilun partaalla, vaan kynnyksellä. Jup seisoi sen rinnalla vihaisesti möristen.
Kaikki hyppäsivät vuoteeltaan, riensivät ikkunoihin ja tempaisivat ne auki. Koko rannikko oli vastasataneen lumen peitossa. Mitään epäiltävää ei näkynyt, mutta sen sijaan yön pimeydestä kuului kummallista haukuntaa. Harbert kurottautui ikkunasta tarkemmin kuullakseen ja ilmoitti muille, että ulkona varmaankin oli lauma villikoiria, joitten haukuntaa hän ennenkin oli metsäretkillään kuullut Punapuron puolelta.
— Mutta miten ne ovat tänne päässeet? Pencroff kysyi.
— Eivät suinkaan muualta kuin rantasiltaa myöten, insinööri vastasi, — se on joltakulta jäänyt nostamatta.
Silloin Gideon Spilett muisti jättäneensä edellisenä iltana sillan paikoilleen.
— Sepä oli kaunista! huudahti Pencroff.
— Tehty mikä tehty, reportteri vastasi. — Nyt on ryhdyttävä toimiin.
Viivyttelemättä he sieppasivat käsiinsä kirveitä, luodikoita ja revolvereita ja laskeutuivat hissillä alas.
Villikoirat ovat nälkäisinä sangen vaarallisia, mutta siitä huolimatta siirtolaiset hyökkäsivät heti niiden kimppuun.
Ensimmäiset laukaukset, jotka salamoina leimahtelivat yön pimeydessä, saivat lauman etummaiset rivit peräytymään. Tärkeintä oli estää pedot pääsemästä Näkötornin ylängölle, sillä siellä olisi kanatarha joutunut niiden saaliiksi ja viljelykset niitten jalkoihin. Sen vuoksi siirtolaiset asettuivat joen ja vuorenseinämän väliseen solaan katkaisten niiltä täten pääsyn ylängölle.
Ja nyt alkoi kauhea ottelu, johon Top ja Jupkin osallistuivat, edellinen raivokkaasti ryntäillen koirien kurkkuun ja kuristaen niitä, jälkimmäinen raskaalla nuijalla iskien niitä kuoliaiksi. Lopulta, kun yhä uusia petoja näytti tulevan tapettujen sijaan, täytyi siirtolaisten käydä kirves kädessä vihollisten kimppuun. Niitä kaatui oikealle ja vasemmalle. Aivan vammoitta eivät siirtolaisetkaan päässeet, vaikka heidän haavansa olivat onneksi mitättömiä. Muuan koirista karkasi kuin tiikeri Nabin niskaan, mutta Harbertin revolverin luoti pelasti hänet. Jup huitoi nuijallaan kuin vimmattu. Kaipa sen silmät näkivät pimeässä paremmin kuin muitten, koskapa siltä ei yksikään isku mennyt harhaan. Viimein se joutui liian kauas keskelle vihollisten laumaa. Revolverin lauetessa näkyi, kuinka se riehuessaan väliin vingahdellen taisteli yhtaikaa viittä, kuutta suurta villikoiraa vastaan.
Kaksi tuntia kesti tätä tuimaa ottelua, kunnes viimeiset pedot vihdoin pakenivat pohjoiseen, laskujoen toiselle rannalle, minkä jälkeen Nab heti nosti sillan ylös.
Mutta missä oli Jup?
Aamun sarastaessa nähtiin tanterella vähintään puolisataa pedonraatoa ja niitten joukossa kauempana Jup pitkällään maassa, katkennut nuija yhä vieläkin kädessään, rinnassa syviä haavoja.
— Hengissä on vielä! huudahti Nab kuultuaan sen hengittävän.
— Ja henkiin se jääkin, Pencroff lausui. — Me vaalimme ja hoidamme sitä kuin omaa lähimmäistämme.
Jup painoi päänsä hänen olkaansa vasten ikäänkuin olisi ymmärtänyt merimiehen sanat. Jup kannettiin nyt Graniittilinnaan ja pantiin patjalle makaamaan, kun sen haavat oli pesty huolellisesti ja sidottu niin hyvin kuin osattiin. Sitten sille juotettiin virvoittavaa teetä.
Apina raukka vaipui kohta uneen, ensin hyvin levottomaan, mutta vähitellen sen hengitys alkoi kulkea yhä tasaisemmin. Top hiipi tuon tuostakin hiljaa ystävänsä luokse ja nuoleskeli sen hervotonna riippuvaa oikeata kättä.
Kovasta verenvuodosta oli Jup heikentynyt koko lailla, ja ruvettiin jo pelkäämään pahinta; eläimen vahva terveys kuitenkin voitti jo alkaneen kuumeen, ja elokuun 16. päivänä se inahti pyytäen ruokaa. Silloin Nab paistoi sille sokeroituja ohukaisia, joita Jup pisteli poskeensa.
— Syö syö, poikaseni, Nab puheli, — vertasihan sinä vuodatit meidän edestämme. Tästä saat lisää. Syö, poikani, syö!
Jup parani päivä päivältä.
Kerran — elokuun 23:ntena — kajahti Nabin huuto. Hän kutsui siirtolaisia kiireimmän kaupalla tulemaan Jupin komeroon.
— Katsokaa! Nab sanoi nauraen kohti kurkkuaan.
Mestari Jup istui tyynenä lattialla jalat allaan kuin turkkilainen ja poltti piippua.
— Minun piippuni! huudahti Pencroff. — Jup on ottanut minun piippuni! Mutta pidä omanasi vain, pidä ja polta, ystäväiseni, polta, niin että piippu laulaa.
Cyrus Smith ei kummastellut tätä lainkaan. Hän tiesi kertoa monta tapausta, jolloin apinat ovat tottuneet polttamaan piippua. Onpa joistakuista tullut koviakin tupakkamiehiä.
— Eiköhän tuo vain lienekin ihminen, Pencroff välistä puheli Nabille. — Mitäs sanoisit, jos se jonakin päivänä alkaisi puhua?
— Sitähän minä tässä olen kummastellut, miksei se oikeastaan puhu. Eihän siltä puutu muuta kuin sanoja.
— Olisi se sentään lystiä, jos Jup joskus sanoa päläyttäisi: "Eikös vaihdeta piippuja, Pencroff?"
— Olisipa niinkin, Nab myönsi. — Miksihän se syntyikään mykkänä?
Aluksen rakentaminen edistyi nopein askelin. Laidat olivat paikoillaan; entisten valekaarien sijaan pantiin nyt vesihöyryssä taivutetut oikeat kaaret. Vedenpitävyyden aikaansaamiseksi vuorattiin alus sisältäkin. Vuoraus ja kansi saatiin valmiiksi syyskuun 15:ntenä. Saumat tilkittiin kuivatulla meriruoholla ja voideltiin kiehuvalla piellä.
Sisustus tehtiin niin yksinkertainen kuin suinkin. Kokka- ja peräkajuutassa oli seinävierillä lavitsat, jotka samalla toimivat arkkuina. Masto pystytettiin kajuuttain väliin. Sen korkeat mutta lujatekoiset vahvikerenkaat oli taottu hormien pajassa.
Alus valmistui lokakuun ensimmäisellä viikolla ja heti päätettiin tehdä saaren ympäri koekierros, jotta nähtäisiin, minkä verran se kesti merellä.
Sillä välin ei laiminlyöty kotiaskareitakaan, vaan pidettiin hyvä huoli sekä eläimistä että puutarhasta ja hankittiin runsaasti metsänriistaa.
Lokakuun 10:ntenä alus vihdoin laskettiin vesille. Pencroff ihan loisti mielihyvästä, ja kun nousuvesi kohotti aluksen pinnalle, hän päästeli eläköönhuutojansa kovemmin kuin koskaan ennen.
Yhteisestä päätöksestä julistettiin Pencroff purren kapteeniksi, ja hänen ristimänimensä mukaan pantiin sen nimeksi Bonadventure.
Aamiaisen jälkeen kaikki astuivat alukseen, Top ja Jup muiden mukana. Ankkuri nostettiin, purje vedettiin ylös, Lincolnin lippu nostettiin mastoon, ja Bonadventure irtosi rannasta. Liittolahdesta ulapalle kuljettiin myötätuulessa, ja silloin alus osoittautui varsin nopeakulkuiseksi.
Kierrettyään Löytöniemen ja Kynsiniemen alus kohtasi vastatuulen, mutta suoriutui siinäkin erittäin hyvin. Siirtolaiset olivat ihastuksissaan.
Kynsiniemestä Pencroff lasketteli suoraan ulapalle seitsemän, kahdeksan kilometriä pysytellen kuitenkin yhä Ilmapallon valkaman kohdalla. Sieltä käsin he saivat ihailla Käärmeniemen ja Kynsiniemen välistä näkyvää kaunista saartaan. Silmän kantamattomiin peitti viheriöivä metsä saaren pintaa, ja kaukana pohjoisessa kohosi uljas Franklinin vuori.
Ulapalta käännyttiin takaisin Ilmapallon valkamaa kohti, siinähän oli oleva Bonadventuren satama. Sen vuoksi oli väylä tarkoin tutkittava. Kulku luovimalla oli hidasta. Ja yhä hitaammaksi se kävi, kun tuuli alkoi laimeta. Vähäinen viri pyyhkäisi vain silloin tällöin meren pintaa.
Alus oli enää vajaan kilometrin päässä rannasta, kun Harbert, joka oli seisonut tähystäjänä kokassa, äkkiä huusi:
— Ylähankaan, Pencroff, ylähankaan!
— Mikä siellä on? Kariko vai?
— En tiedä varmaan, puheli Harbert, — en erota oikein ... nosta vielä ... nyt lähemmäs!
Hän kumartui laidan yli, kurotti kätensä veteen ja nosti jotakin ylös.
Se oli pullo!
Hän ojensi sen Cyrus Smithille. Sanaakaan sanomatta tämä kiskaisi korkin auki ja veti pullosta kostean paperin. Siinä luki:
Haaksirikkoinen... Taborin saari... Pituus 153° 0', leveys 37° 11'.
Kolmastoista luku
Arveluja. Bonadventure matkalla. Taborin saari. Etsintä rannalla. Etsintä metsässä. Autio mökki.
— Haaksirikkoinen! huudahti Pencroff. — Ypöyksinään muutaman sadan meripenikulman päässä meistä! Mr Smith! Te olette tähän saakka hiukan vastustanut minun ehdotustani, että käväistäisiin Taborin saaressa. Panetteko vielä nytkin vastaan?
— En, Pencroff, insinööri vastasi. — Lähdetään kiireimmiten.
— Vaikka huomenna?
— Vaikkapa huomenna.
Cyrus Smith tarkasteli pullosta ottamaansa paperia kauan ja virkkoi:
— Tästä me voimme päättää ensiksikin, että Taborin saarella oleva haaksirikkoinen on ammatiltaan merimies, koskapa on osannut tarkoin määritellä saaren aseman, ja toiseksi, että hän lapun kielestä päättäen on joko englantilainen tai amerikkalainen.
— Olipa onnellinen ajatus rakentaa alus, virkkoi reportteri.
— Ja onnellinen sattuma, että Bonadventure osui kulkemaan juuri pullon ohi.
— Eikö juuri se seikka näytä teistä kummalliselta, Pencroff? kysäisi Cyrus Smith.
— Onnen potkaus vain, mr Smith! Johonkinhan pullon piti joutua, ja mikä ihme se on, että se joutui tänne?
— Ehkäpä niinkin, Pencroff, insinööri vastasi, — mutta kuitenkin...
— Minusta näyttää, sanoi reportteri, — että tuo lappu on kirjoitettu vasta vähän aikaa sitten. Vai mitä, mr Smith?
— Sitä on vielä vaikea päättää.
Bonadventure kulki nyt täysi purjein kotiin päin ja laski kello neljän tienoissa ankkurin Laupeudenjoen suulle.
Illalla suunniteltiin huomista matkaa. Jos pursi lähtisi seuraavana päivänä, lokakuun 11:ntenä, se voisi tuulen pysyessä ennallaan päästä perille kahdessa päivässä, sillä sen pitempää aikaa se ei tarvitsisi tuolla kahdensadankahdeksankymmenen kilometrin matkalla. Päivä perillä, kolme, neljä paluumatkalla — siis saattaisi Bonadventure tulla takaisin lokakuun 17:ntenä. Ensin päätettiin, että matkalle lähtevät vain Pencroff ja Harbert; mutta Gideon Spilett, yhä uskollisena New York Heraldin kirjeenvaihtajana, pani jyrkän vastalauseensa sanoen lähtevänsä vaikkapa uimalla perässä. Hänet määrättiin siis myös lähtemään.
Vielä samana iltana kannettiin alukseen makuuvaatteita, keittoastioita, aseita, ampumavaroja, kompassi sekä eväitä noin kahdeksaksi päiväksi.
Seuraavana aamuna kello viisi sanottiin jäähyväiset, ja Bonadventure lipui merelle. Kuljettuaan neljännespenikulman matkustajat näkivät kahden miehen seisovan Graniittilinnan harjalla ja heiluttavan heille jäähyväisiä.
Alus kulki hyvää vauhtia. Puolenpäivän jälkeen oli Lincolnin saari kadonnut sen näkyvistä.
Kapteeni Pencroff oli tyytyväinen niin purteensa kuin laivamiehiinsä, jotka vuorotellen auttoivat häntä peränpidossa. Hän lupasi vanhaan totuttuun tapaan "korttelin viinaa miestä kohti".
Yö tuli pimeä, mutta tähtikirkas. Pencroff ja Harbert olivat vuorotellen peräsimessä ja valvoivat tarkasti, ettei alus pääsisi hiukkaakaan poikkeamaan kompassilla määrätystä suunnasta. Yö kului, samoin koko seuraava päivä. Illan suussa he laskivat kulkeneensa noin parisataa kilometriä. Tuuli alkoi hiljetä, mutta he toivoivat saavansa aamulla saaren näkyviinsä, ellei suunnasta ollut poikettu.
Lokakuun 13. päivää vasten yöllä ei kukaan saanut unta silmiinsä, siksi jännittävää oli odotus. Olisiko haaksirikkoinen vielä siellä? Mikä hän lienee miehiänsä? Suostuisiko hän tulemaan heidän kanssaan Lincolnin saareen?
Kello kuuden maissa aamulla kuului äkkiä Pencroffin huuto:
— Maa näkyy!
Taborin saari ei ollutkaan enää kuin noin kolmenkymmenen kilometrin päässä. Bonadventure oli poikennut vähän etelämmäksi, mutta käännettiin nyt suoraan saarta kohti.
Kello yhdentoista aikaan Pencroff vähensi purjeita kulkeakseen hiljaista vauhtia näitä tuntemattomia väyliä. Saari näkyi jo kokonaan. Suurin osa sen pintaa oli metsän peittämä, mutta — omituista kyllä — missään ei näkynyt savua, joka olisi merkinnyt ihmisasuntoa. Varovasti liukui Bonadventure kallioitten ja särkkäin välisiä kapeita väyliä myöten, kunnes sen keula kohta puolenpäivän jälkeen kolahti rantakivikkoon. Ankkuri laskettiin, purjeet koottiin, laivaväki astui maihin ja sitoi aluksensa lujilla köysillä rantaan. Aseistettuina he lähtivät kiipeämään noin sata metriä korkean mäen harjalle, josta he näkisivät yli koko tuon pienen saaren. Kyyhkysiä ja meripääskysiä pyrähteli tuon tuostakin lentoon.
Mäelle näkyi koko saari. Se ei ollut kuin kymmenen kilometriä ympäri mitaten. Kaikilla tahoilla meri, niin kauas kuin silmä kantoi. Poikki saaren juoksi puro halki niityn, laskien länsirannalla mereen.
Matkamiehet palasivat Bonadventureen päätettyään kiertää jalkaisin rantoja myöten koko saaren ja sitten vasta samota sen poikki, niin ettei mikään kohta jäisi tutkimatta.
Tunnin kuluttua he saapuivat saaren eteläniemeen ja lähtivät siitä kiertämään pohjoiseen saaren länsirantaa, joka sekin oli kauttaaltaan hietikkoa. Neljä tuntia kesti kierros, mutta ihmisjälkiä ei havaittu missään. Tämä oli kovin kummallista, ja alettiin jo melkein luulla, että tuo paperilappu olikin kirjoitettu monta kuukautta, kenties monta vuottakin sitten; siinä tapauksessa oli haaksirikkoinen joko päässyt pois tai kuollut kurjuuteen.
Aterioituaan aluksessa pikimmiten matkamiehet lähtivät tutkimaan metsää. Joukoittain eläimiä juoksi pakoon heidän lähestyessään. Ne olivat parhaasta päästä, jopa yksinomaan vuohia ja sikoja, ilmeisesti eurooppalaista rotua. Nähtävästi oli joku valaanpyytäjä jättänyt niitä muutaman tähän saareen, jossa ne sitten olivat aikojen kuluessa lisääntyneet.
Ihmisiä oli siis joskus ollut tällä saarella. Sitä todisti vielä selvemmin se seikka, että metsässä näkyi raivattuja polkuja ja kirveellä kaadettuja puita: ihmiskätten jälkiä kaikkialla. Mutta puut oli nähtävästi kaadettu jo vuosikausia sitten, sillä ne olivat lahoamassa; kirveen jälki oli vetäytynyt homeeseen, ja polkuja tuskin erotti enää pitkän ruohon alta.
Polkua myöten he lähestyivät puroa, joka juoksi saaren keskitse. Yhä useampia todistuksia he saivat entisestä asutuksesta. Monin paikoin oli peltotilkkuja, jotka vieläkin kasvoivat perunaa, sikuria, porkkanaa, lanttua. Harbert riemuitsi ajatellessaan, kuinka hän ottaisi niitä mukaansa Lincolnin saareen ja istuttaisi sinne.
— Ellei täältä haaksirikkoista löydetäkään, virkkoi Pencroff, — niin ei maar täältä kuitenkaan tyhjin käsin palata.
— Ei noita kasvimaita enää näy hoidetun vuosikausiin, arveli Gideon Spilett.
— Haaksirikkoinen on varmaankin lähtenyt täältä tiehensä...
— Paperilappu on siis kirjoitettu jo vuosia sitten?
— Epäilemättä.
— Ja pulloko olisi niin pitkän ajan kuluttua ajautunut Lincolnin rantaan?
— Kummako se? Pencroff vastasi. — Mutta ilta pimenee. Parasta on lähteä yöksi laivaan; huomenna jatketaan.
He olivat jo kääntymäisillään takaisin, kun Harbert äkkiä huomattuaan jotakin tummaa puitten välissä huudahti:
— Mökki!
Kaikki kolme riensivät sitä kohti. Hämärissä erotti vielä, että se oli rakennettu lankuista ja verhottu paksulla tervatulla kankaalla.
Ovi oli raollaan. Pencroff sysäsi sen jalallaan auki.
Mökki oli tyhjä.
Neljästoista luku
Mökki ulkoa ja sisältä. Muutamia kirjaimia. Etsintä. Kasveja ja eläimiä. Harbert vaarassa. Lähtö. Myrsky. Järjen kipinä. Merkkivalo.
Ääneti he seisoivat kynnyksellä. Pencroff huusi ja luikkasi, mutta vastausta ei kuulunut.
Pencroff iski tulta ja sytytti risun. Sen valossa he näkivät aution tuvan, jonka perällä oli kömpelötekoinen uuni. Sen päällä oli kasa kuivia risuja.
Seinustalla oli vuode, makuuvaatteet homeessa ja kellastuneet; sitä ei ollut käytetty enää pitkiin aikoihin. Uunin nurkassa näkyi joku ruostunut keittoastia, avonaisessa kaapissa joitakin merimiehen vaatteita, homeessa nekin, pöydällä lautanen ja lusikka sekä Raamattu, kosteuden syömä, toisessa nurkassa lapio, kuokka, kanki, kaksi haulikkoa, joista toinen rikki, hyllyllä ruutipönttö, haulipussi ja nallirasia. Kaikki esineet olivat paksun pölykerroksen peitossa.
He päättivät olla yötä mökissä. Ovi suljettiin ja takkaan sytytettiin tuli.
Pitkä oli tämä uneton yö. Nuori Harbert yksin nukkui pari tuntia. Heillä oli kiire joutua tarkastamaan saarta joka paikasta. Pencroff oli tehnyt sen johtopäätöksen, että haaksirikkoinen oli joutunut saarella surman suuhun. Jos hänen olisi onnistunut lähteä pois, Pencroff arveli, olisi hän varmaankin ottanut aseet ja tavarat mukaansa. Heidän tehtävänsä oli löytää edes hänen ruumiinsa ja toimittaa se kristillisesti hautaan.
Aamun valjettua ryhdyttiin tarkemmin tutkimaan mökkiä. Se oli nähtävästi rakennettu laivan lankuista. Oli siis tapahtunut haaksirikko ja ainakin yksi oli pelastunut rannalle. Hän oli sitten laivan särkyneistä osista rakentanut mökin. Tähän otaksumaan saatiin vielä selvä todistekin, eräässä ulkoseinän lankussa nähtiin osaksi jo vaalenneet kirjaimet:
BR TAN A
Laivan nimi oli siis ollut Britannia.
Mutta turhaan haeskeltiin haaksirikkoista. Jos hän oli kuollut, kuten luultavaa oli, olivat pedot syöneet hänen ruumiinsa.
— Huomenaamulla varhain me lähdemme paluumatkalle, sanoi Pencroff heidän levähtäessään puun juurella.
— Ja täältä me voimme hyvällä omallatunnolla viedä mukanamme haaksirikkoisen kamppeet.
— Vallan hyvin, merimies arveli, — mutta meidän pitää koettaa saada mukaan myös pari sikaa; niitähän meiltä kokonaan puuttuu.
— Ja keittiökasveja myös, Harbert huomautti.
Ja niin päätettiin, että Harbert lähtee keräämään kasvitarhaan vietäviä taimia, Gideon Spilett ja Pencroff taas koettavat saada kiinni pari sikaa.
Siat eivät olleet niinkään halukkaita antautumaan kiinni, mutta puoli tuntia niitä ajettuaan saivat Pencroff ja reportteri kuitenkin käsiinsä kelpo parin, joka oli paennut tiheikköön. Tuskin tämä oli tapahtunut, kun pohjoisosasta saarta muutaman sadan askeleen päästä alkoi kuulua huutoja, joihin sekaantui omituista epäinhimillistä mörinää.
Jättäen siat omiin hoteisiinsa lähtivät Pencroff ja Gideon Spilett rientämään huutoja kohti. Hetken kuluttua he näkivät metsänaukiolla Harbertin makaavan maassa ja hänen päällään jonkin jättiläismäisen olennon, arvatenkin suuren apinan, joka kuristi häntä kurkusta.
Merimiehelle ja Gideon Spilettille oli silmänräpäyksen asia heittäytyä tuon hirviön päälle, tempaista se irti Harbertista, kaataa se taas vuorostaan maahan ja sitoa se siihen paikkaan. Vangittu koetti kyllä riuhtoa itseään irti, mutta toiset pitelivät sitä niin lujasti, ettei se päässyt hievahtamaankaan.
— Oletko haavoittunut, Harbert? kysyi Gideon Spilett.
— En ole, en.
— Jaa-a, jos se vain olisi iskenyt sinuun pienimmänkin haavan, tämä paviaani...
— Mutta eihän se ole apina! Harbert vastasi.
Pencroff ja reportteri katsahtivat silloin allansa makaavaan olentoon.
Se ei todellakaan ollut apina. Se oli ihminen! Mutta missä tilassa! Villi sanan täydessä merkityksessä.
Tukka takussa, parta siivoamaton, polviin asti ulottuva; ruumis melkein alasti, vain repaleita vyötäisillä; silmissä raivokas ilme; kädet tavattoman suuret ja sormissa pitkät kynnet; iho ruskea kuin mahongin pinta; jaloissa nahka karkea kuin sarveiskuori — siinä tuo viheliäinen olento, jota kuitenkin piti sanoa ihmiseksi.
— Tämäkö nyt on se haaksirikkoinen? virkkoi Harbert.
— Kaiketi, Gideon Spilett vastasi, — mutta ei tuossa poloisessa enää paljoakaan inhimillistä ole.
Reportteri oli oikeassa. Ehkä tuo olento oli joskus ollut sivistynyt ihminen; nyt hän ainakin oli todellinen metsäläinen. Kauan hän varmaankin jo oli ollut tuossa tilassa, koskapa ei enää pitkiin aikoihin ollut käyttänyt työkalujaan eikä virittänyt tulta. Vikkelä hän oli ja notkea, mutta henkiset voimat olivat surkastuneet.
Gideon Spilett puhutteli häntä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, ei edes kuulevan ... ja sittenkin oli tuossa katseessa jäljellä vielä hiukkanen järjen valoa.
Vanki ei enää koettanut raastaa auki siteitään. Oliko hänellä aivoissaan vielä tallella kipene muistia jätteenä entisestä ihmisyydestään?
— Olkoon kuka tahansa, sanoi reportteri, — meidän velvollisuutemme on viedä hänet Lincolnin saareen.
— Niin, niin, huudahti Harbert, — kenties meidän onnistuu saada hänet järkiinsä.
— Sielu ei kuole, virkkoi Gideon Spilett, — ja tuottaisipa meille suuren mielihyvän, jos tämä, Jumalan luoma hänkin, heräisi tylsyydestään.
He päästivät hänen jalkansa irti siteistä, mutta antoivat käsien edelleen olla nuorissa. Hän nousi omin voimin eikä ensinkään näyttänyt pyrkivän karkaamaan. Tympein silmin hän katseli kolmea miestä, jotka kulkivat hänen vieressään, eikä mikään osoittanut hänen muistavan olleensa joskus itsekin samanlainen olento. Väliin hän murisi ja vingahteli kovin omituisesti.
Hänet vietiin mökkiin: ehkäpä tuttujen esineitten näkeminen vaikuttaisi häneen virkistävästi. Turhaan. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään.
Oliko tuo raukka ammoiset ajat sitten joutunut järjellisenä olentona tälle saarelle ja täällä yksinäisyydessään kokonaan tylsistynyt?
Gideon Spilett sytytti takkavalkean. Valo näytti hetkeksi herättävän onnettoman huomiota, mutta vain lyhyen tuokion.
Mies vietiin vihdoin Bonadventureen ja jätettiin sinne Pencroffin vartioimana. Gideon Spilett ja Harbert palasivat saarelle, josta he parin tunnin kuluttua tulivat takaisin mukanaan astioita ja pyssyt, kasvintaimia, jonkin verran juuri ammuttua metsänriistaa ja kaksi elävää sikaa. Bonadventure oli valmiina nostamaan ankkurinsa ja lähtemään kotia kohti heti aamun nousuveden tultua.
Vanki pantiin etukajuuttaan, ja siellä hän pysyi aivan paikoillaan. Pencroff tarjosi hänelle keitettyä lihaa, mutta hän ei huolinut. Vasta sitten, kun merimies ojensi hänelle ammutun sorsan, hän hyökkäsi petomaisen ahneesti sen kimppuun ja ahmaisi sen lyhyessä ajassa.
— Kuinkahan vanha mies lienee? kysyi Harbert.
— Vaikea on erottaa hänen kasvojensa piirteitä tuuhean parran alta. Luulisin hänen olevan vähintään viisikymmentä vuotta vanha.
Seuraavana aamuna, lokakuun 15:ntenä, oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi nyt luoteesta, ja oli niin ollen sopiva Bonadventurelle, mutta samalla se näytti yltyvän yhä kiivaammaksi. Se hidastuttaisi aluksen matkaa.
Kello viisi aamulla lähdettiin liikkeelle. Pencroff reivasi purjeen ja otti kurssin ENE, siis itäkoillisen.
Ensimmäinen päivä kului muitta mutkitta. Vankikin oli aivan hiljaa komerossaan. Lokakuun 16:ntena tuuli kiihtyi entistä kovemmaksi ja kääntyi vielä enemmän pohjoiseen. Bonadventure keikkui aalloilla hidastaen kulkuaan. Pencroffin täytyi muuttaa suuntaa jonkin verran, ja häntä alkoi jo huolestuttaa, että kotimatkalla viivyttäisiin kauemmin kuin Taborille mentäessä.
Lokakuun 17:ntenä oli oltu jo neljäkymmentäkahdeksan tuntia matkalla, eikä mistään osannut vielä päättää, että oltiin voiton puolella. Kului neljäkolmatta tuntia, mutta ei vieläkään ollut maata näkyvissä. Tuuli oli yltynyt rajuksi. Purjeisiin otettiin lisää reiviä ja luovittiin lyhyin ottein. Aallot löivät alinomaa kannen yli, ja elleivät matkamiehet varmuuden vuoksi olisi sitoneet itseään laitoihin kiinni, olisi vesi huuhtonut heidät mereen.
Silloin tuli heille odottamaton apu. Vanki karahti äkkiä komerostaan kannelle, sieppasi ison kangen ja särki useista kohdin aluksen laitaa, niin että kannelle kerääntynyt vesi pääsi valumaan pois. Sen tehtyään hän palasi rauhallisesti kajuuttaansa.
Hämmästyneinä katselivat muut hänen tekoaan.
Myrsky kävi hetki hetkeltä yhä ankarammaksi, ja Pencroff pelkäsi heidän joutuvan harhaan oikeasta suunnasta.
Lokakuun 19. päivän vastainen yö oli synkkä ja kolea. Kello yhdentoista tienoissa tuuli laimeni, aallokko ei ollut enää niin ankara, ja Bonadventuren vauhti lisääntyi. Ei yksikään nukkunut sinä yönä. Kaikki tähystelivät eteenpäin. Aamun koittaessa saari varmaan tulisi näkyviin, elleivät merivirrat olleet vieneet alusta pois oikeasta suunnasta.
Kello oli kaksi aamuyöstä, kun Pencroff äkkiä huusi:
— Näkyy tulta!
Ja todellakin: kirkas tuli välkkyi koillisessa. Siellä oli Lincolnin saari, ja Cyrus Smith oli varmaankin sytyttänyt tulen merkkivaloksi heille.
Pencroff oli ottanut kurssin liiaksi pohjoiseen. Hän muutti suuntaa ja laski tulta kohti, joka kirkkaana tähtenä loisti taivaanrannassa.
Viidestoista luku
Kotona. Uusi tulokas. Cyrus Smithin huolenpito. Yritys. Kyyneleitä.
Seuraavana päivänä, lokakuun 20:ntenä, kello seitsemän aamulla Bonadventure lipui hiljalleen valkamaansa Laupeudenjoen suulle.
Levottomina poissaolijain kohtalosta kotimiehet olivat jo aamun sarastaessa nousseet Näkötornin ylängölle ja sieltä suureksi ilokseen huomanneet kauan odottamansa aluksen. Heti he olivat rientäneet rantaan sitä vastaan.
Insinöörin tarkka silmä oli jo matkan päästä havainnut, ettei kannella ollut kuin kolme henkeä: haaksirikkoista ei siis ollut löydetty.
— Teidän matkanne, hän virkkoi ensimmäisten tervehdysten jälkeen, — oli siis turha; teitä on yhtä monta kuin lähtiessännekin.
— Neljä meitä on, jos suvaitsette, vastasi Pencroff.
— Haaksirikkoinenko mukana?
— Niin juuri.
— Missä hän on? Kuka hän on?
— Ihminen hän ainakin on ollut, mr Smith, vastasi Gideon Spilett, — siinä kaikki, mitä hänestä tiedämme.
Muutamin sanoin he kertoivat insinöörille, miten ja millaisena he olivat löytäneet haaksirikkoisen.
Vieras tuotiin Bonadventuren kajuutasta maihin. Säälien katseli häntä Cyrus Smith; Nab joutui aivan hämmennyksiin. Haaksirikkoinen oli tuskin astunut jalallaan maihin, kun jo yritti karkuun. Mutta Cyrus Smith laski vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen katseen, joka oli täynnä sanatonta hellyyttä. Silloin onneton, ikäänkuin äkillisen voiman valtaamana, vähitellen rauhoittui, painoi päänsä alas eikä enää vastustellut.
— Mies parka! insinööri mutisi.
Hänet vietiin sitten Graniittilinnaan ja pantiin erääseen huoneeseen, josta hänen oli mahdotonta paeta.
Päivällispöydässä, jonka Nab oli häthätää kattanut — matkamiehillä kun oli ankara nälkä — insinööri sai kuulla tarkemmin Taborin tapauksista.
— Mutta, Harbert, sanoi Gideon Spilett, — ethän sinä ole vielä ennättänyt kertoa kohtauksestasi tämän miehen kanssa.
— Siitä en totta tosiaankaan paljon osaa kertoa, Harbert vastasi. — Olin muistaakseni kumartunut maahan taimia keräämään, kun äkkiä läheisestä puusta kuului humaus, niinkuin olisi lumivyöry putoamassa sieltä. Tuskin ennätin käännähtää ympäri, kun jo tuo onneton, joka oli ollut puun latvassa, oli hyökännyt päälleni, ja elleivät mr Spilett ja Pencroff...
— Poika parka! virkkoi Cyrus Smith. — Sinua uhkasi kauhea vaara, mutta ilman sitä meillä tuskin nyt olisi yhtä toveria enemmän.
— Te toivotte siis hänen paranevan?
— Toivon.
Päivällisen jälkeen tuotiin tavarat aluksesta maihin. Astioissa ja aseissa ei huomattu pienintäkään merkkiä, josta olisi voinut aavistaa haaksirikkoisen kotimaan. — Sioille tehtiin erikseen karsina, jossa niitten toivottiin pian kesyyntyvän. Ruuti, haulit ja nallit olivat erittäin tervetullutta tavaraa nekin. Päätettiin rakentaa oikea ruutikellari joko ulkopuolelle Graniittilinnan tai johonkin komeroon sen yläosaan, jossa ei ollut räjähdysvaaraa. Joka tapauksessa päätettiin yhä edelleenkin säästää ruutia ja käyttää metsäretkillä pumpuliruutia.
Bonadventure siirrettiin turvallisempaan paikkaan Laupeudenjoen suusta, missä se laskuveden ajaksi joutui rantahietikolle. Pencroff ehdotti Ilmapallon valkamaa, joka oli sekä syvä että tuulensuojassa.
Ensimmäisenä päivänä vieras oli hiukan levoton. Vapaaksi päästyään hän osoitti joskus raivostumisen oireita, niin että muut paitsi insinööri jo pelkäsivät hänen syöksyvän ikkunasta ulos. Vähitellen hän kuitenkin rauhoittui.
Ennen pitkää hän tottui syömään keitettyäkin lihaa, ja kerran hänen sikeästi nukkuessaan Cyrus Smith leikkasi häneltä parran ja hiukset lyhyemmiksi, joten hänen ulkonäkönsä ei ollut enää niin outo. Entiset repaleet otettiin häneltä pois ja sijaan annettiin sopiva puku. Täten koko hänen asunsa muuttui ihmismäisemmäksi, ja näyttipä siltä kuin hänen katseensakaan ei enää olisi ollut niin vauhko.
Cyrus Smith vietti joka päivä jonkun tunnin hänen seurassaan työskennellen ja koettaen herättää hänen huomiotaan. Olihan matkallakin ollut hetki, jolloin entiset muistot olivat tuokion ajaksi kirkastaneet miehen pimenneen järjen. Usein liittyivät muutkin Cyrus Smithin seuraan, ja silloin he kovalla äänellä keskustelivat enimmäkseen merielämästä. Välistä näytti siltä kuin vieras hiukan olisi kuunnellut heidän puheitaan ja ymmärtänyt heitä, ja joskus vavahtivat hänen kasvonsa kuin sisäisestä tuskasta. Mutta hän ei puhunut.
Jonkin ajan kuluttua Cyrus Smith, johon vieras näytti jossakin määrin kiintyneen, päätti asettaa hänet aivan erilaiseen ympäristöön: viedä hänet valtameren rantaan, sillä valtamertahan hänen silmänsä olivat tottuneet katselemaan, ja sitten metsän rinteelle, sen helmassahan hän oli viettänyt niin suuren osan elämäänsä. Pencroffin mielestä yritys oli uhkarohkea: mies karkaisi heiltä. Mutta insinööri päätti koettaa.
Lokakuun 30:ntena vieras oli ollut yhdeksän päivää vankina Graniittilinnassa. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi herttaisesti.
Cyrus Smith ja Pencroff menivät hänen huoneeseensa, jossa hän parhaillaan istui ikkunassa katsellen taivaalle.
— Tulkaa, ystävä hyvä! sanoi insinööri hänelle.
Mies katsahti Cyrus Smithiin, nousi ja lähti hänen mukaansa. Pencroff kulki takana epäillen yrityksen onnistumista.
He laskeutuivat hissillä maahan, missä Harbert, Gideon Spilett ja Nab olivat heitä jo odottamassa. Yhdessä käveltiin sitten meren rantaan.
Muut vetäytyivät syrjään jättäen vieraan ihan yksikseen. Hän astui rannemmaksi, hänen katseensa elpyi, mutta hänessä ei huomannut pienintäkään halua karata. Hän katseli laineita, jotka särkyivät luodon kiviin ja kuolivat rannan keltaiseen hiekkaan.
— Meri estää häntä karkaamasta, kuiskasi Gideon Spilett.
— Me viemme hänet ylängölle metsän rinteeseen, virkkoi Cyrus Smith, joka ei hetkeksikään päästänyt sairasta näkyvistään, sillä sairaana hän todellakin vierasta piti.
Mies vietiin sitten Laupeudenjoen suulle ja sieltä joen vasenta rantaa pitkin Näkötornin ylängölle. Hän pysähtyi ensimmäisten pitkäin puitten alle, joitten latvoja hiljainen tuuli huojutteli. Siinä hän nauttien imi itseensä metsän raitista, pihkaista tuoksua ja siinä pääsi syvä huokaus hänen rinnastaan.
Siirtolaiset pysyttelivät hänen lähellään valmiina pidättämään häntä, jos hän yrittäisi äkkiä lähteä karkuun.
Ja näyttikin jo siltä kuin hän olisi ollut valmis heittäytymään kanavaan, joka oli metsän ja hänen välillään. Jalka jo kohosi... Mutta samassa hän ikäänkuin heräsi unesta, lyykähti maahan ... ja suuret kyynelkarpalot hulvahtivat hänen silmistään.
— Kas! huudahti Cyrus Smith. — Sinusta tulee sittenkin ihminen, sillä sinä osaat jo itkeä.
Kuudestoista luku
Ensimmäiset sanat. Kaksitoista vuotta Taborissa! Tunnustusko? Kadonnut. Mylly ja ensimmäinen leipä. Uhrautuminen. Keskustelu.
Niin, poloinen oli itkenyt! Jokin muisto oli epäilemättä kirkastunut hänen aivoissaan... Kyynelet olivat saaneet hänet jälleen ihmiseksi.
Pari päivää sen jälkeen hän ei enää täysin vältellyt yhteiselämää muitten kanssa. Hän kuuli ja ymmärsi ilmeisesti kaikki, mitä puhuttiin. Itse hän vain ei ottanut puhuakseen. Puhekykyä ei häneltä enää puuttunut, sillä eräänä iltana oli Pencroff painanut korvansa hänen huoneensa oveen ja kuullut hänen lausuvan katkonaisia sanoja:
— Ei! Minäkö täällä? Ei koskaan!
Kuultuaan tämän Pencroffilta Cyrus Smith pudisti päätään sanoen:
— Tässä piilee jokin raskas salaisuus.
Vieras rupesi tekemään työtä kasvitarhassa. Kesken työnsä hän usein pysähtyi vaipuen ajatuksiinsa. Silloin eivät muut häntä häirinneet. Sattumalta vain milloin yksi, milloin toinen kuuli hänen sellaisina hetkinä huokaavan raskaasti, niinkuin rinta olisi ollut pakahtumaisillaan.
Painoivatko häntä omantunnon tuskat?
Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun 3:ntena, Cyrus Smith tapasi hänet kasvitarhassa. Kuokka oli kirvonnut miehen kädestä, hän seisoi mietteissään, ja kyynelet valuivat jälleen pitkin hänen poskiaan. Insinööri lähestyi häntä ja tarttui hiljaa hänen käsivarteensa.
— Ystävä! hän sanoi.
Vieras vältti hänen katsettaan ja peräytyi, kun toinen oli ottamaisillaan häntä kädestä.
— Ystävä, Cyrus Smith virkkoi lujemmalla äänellä, — katsokaa minuun, teidän täytyy!
Toinen totteli ikäänkuin lumottuna. Hän aikoi paeta. Mutta äkkiä hänen kasvojensa ilme muuttui. Hänen silmänsä välähtivät. Hän ei jaksanut enää pidättää itseään. Pannen kätensä ristiin rinnalleen hän lausui Cyrus Smithille kumealla äänellä:
— Keitä te olette?
— Haaksirikkoisia niinkuin tekin, insinööri vastasi syvästi liikuttuneena. — Me toimme teidät tänne kaltaistenne joukkoon.
— Minun kaltaisteni?... En ole teidän kaltaisianne!
— Te olette ystävien parissa.
— Ystävien? Minullako ystäviä? huudahti vieras, kätkien pään käsiinsä. — Ei koskaan... Päästäkää minut, päästäkää!
Hän juoksi ylängölle siihen kohtaan, joka vietti merelle, pysähtyi ja seisoi siellä kauan aikaa liikahtamatta. Niin hän seisoi kaksi tuntia muistellen kai entisyyttään, murheellista entisyyttä.
Sen jälkeen hän palasi muitten luokse. Silmät olivat punaiset, mutta enää hän ei itkenyt. Hän tuli masentuneena, arastellen, katse maahan luotuna ja kysyi insinööriltä:
— Sir, oletteko te ja teidän toverinne englantilaisia?
— Emme, me olemme amerikkalaisia.
— Vai niin? poloinen mutisi. — Sitä parempi.
— Ja te?
— Englantilainen, hän vastasi ja riensi samassa rantaan, jossa alkoi astella vesiputouksen ja joen suun väliä. Kulkiessaan Harbertin ohitse hän äkkiä kysyi tukahtuvalla äänellä:
— Mikä kuukausi nyt on?
— Joulukuu.
— Ja vuosiluku?
— 1866.
— Kaksitoista vuotta! Kaksitoista vuotta! huudahti mies ja asteli edelleen.
Siirtolaiset vaipuivat syviin mietteisiin kuultuaan Harbertilta hänen keskustelunsa vieraan kanssa. Mies raukka oli unohtanut ajanlaskunkin! Varmaankaan — niin he keskenään arvelivat — mies ei ollut haaksirikkoinen, vaan oli jostain rikoksesta tuomittu elämään yksinään kaukaisella meren saarella jonkin määrätyn ajan, jonka kuluttua hänet tultaisiin noutamaan pois. Mutta jos hänellä oli ollut tällainen toivo, miksi hän sitten oli heittänyt pulloviestin mereen? Toisaalta taas hänen metsittynyt tilansa oli varmaankin kestänyt jo useita vuosia, mutta lappu oli nähtävästi kirjoitettu vasta vähän aikaa sitten. Monia vuosia pullo ei olisi säilynyt vedessä imemättä itseensä kosteutta. Sitäpaitsi ei tavallinen merimies olisi pystynyt niin tarkoin määrittelemään Taborin saaren asemaa.
— Tässä on jälleen jotain selittämätöntä, virkkoi insinööri. — Älkäämme kuitenkaan pakottako vierasta puhumaan. Aikanaan saamme häneltä kuulla enemmän.
Seuraavina päivinä vieras ei poistunut ylängön aitauksen ulkopuolelle. Hän teki lakkaamatta työtä kasvitarhassa. Aterialle ei häntä saanut millään muotoa tulemaan. Hän söi pelkkiä raakoja kasviksia. Yöksikään hän ei saapunut huoneeseensa, vaan nukkui puun juurella tai kallionkolossa. Hän eli niin ollen jälleen samanlaista elämää kuin Taborissakin. Toiset odottivat odottamistaan, ja viimein tuli hetki, jolloin hän omantunnon tuskissa oli tunnustamaisillaan jotakin kauheata.
Marraskuun 10:ntenä, illan hämärtyessä, kun siirtolaiset olivat kokoontuneet lehtimajaan, ilmestyi vieras äkkiä heidän luokseen pelottavan kiihtyneessä tilassa. Hampaat kalisivat hänen suussaan kuin hän olisi ollut horkassa. Oliko hän kyllästynyt oloonsa muitten ihmisten parissa? Ikävöikö hän takaisin metsistyneeseen tilaansa? Melkein näytti siltä, kun kuuli hänen katkonaisia lauseitaan:
— Mitä varten minä olen täällä? Millä oikeudella te toitte minut pois saareltani? Onko teidän ja minun välilläni mitään yhteistä? Tiedättekö, kuka minä olen ... mikä minä olen ollut ... mitä varten minä olin tuolla saarella yksinäni? Kuka teille on sanonut, ettei minua panemalla pantu sinne ... etten ollut tuomittu kuolemaan sinne?... Tiedättekö te minun menneisyyttäni?... Mistä tiedätte, vaikka olisin varas, murhamies ... kurja, kirottu mies ... sopiva elämään metsänpetojen tavoin ... kaukana muusta maailmasta ... sanokaa, tiedättekö?
Ääneti muut kuuntelivat näitä välittömästi esiin ryöppyäviä tunnustukseen vihjailevia sanoja. Cyrus Smith yritti rauhoittaa häntä.
— Ei! Ei! huudahti vieras. — Sana vain ... Olenko minä vapaa?
— Olette, insinööri vastasi.
— Hyvästi sitten! hän huudahti ja pakeni kuin mieletön.
Nab, Pencroff ja Harbert juoksivat hänen jälkeensä, mutta tulivat pian takaisin ilman häntä.
— Hän ei palaa enää koskaan, sanoi Pencroff.
— Palaa, vastasi Cyrus Smith. — Hurja luonto nousi viimeistä kertaa raivoon. Omantunnon vaivat saivat sen kuohahtamaan; uusi yksinäisyys on masentava sen.
Työt Lincolnin saarella sujuivat sillä välin tasaista kulkuaan. Kaalimaa laajeni laajenemistaan. Marraskuun 15:ntenä oli kolmas sadonkorjuu. Tuo kahdeksantoista kuukautta sitten kylvetty jyvä tuotti nyt puolikuudettasataa hehtoa. Nyt heillä ei enää ollut jyvistä puutetta. Nyt riitti kylvää puolitoista hehtoa, ja ravintoa oli kylliksi sekä ihmisille että karjatarhan asukeille.
Mutta jyvät oli saatava jauhoiksi ja sitä varten tarvittiin mylly. Heti ryhdyttiinkin miehissä rakentamaan tuulimyllyä Näkötornin ylängölle lähelle järveä, jonka pohjoispäässä oli runsaasti hiekkakiviä. Niistä saatiin vähällä vaivaa hyvät myllynkivet. Työtä joudutettiin niin, että mylly oli valmiina joulukuun 1. päivänä. Ja niinpä oli siirtolaisilla ilo nähdä aamiaispöydässään ensimmäinen leipä. Hiukan tahmeaa tämä esikoisleipä oli, mutta vähät siitä; jokainen iski siihen kiinni halukkaasti.
Taborin saaren muukalaista ei vain kuulunut. Muita tämä pitkällinen poissaolo jo alkoi arveluttaa. Cyrus Smith yksin oli vakuuttunut hänen paluustaan. Insinöörillä oli siitä asiasta omituinen aavistus. Eikä hän pettynytkään.
Joulukuun 3:ntena oli Harbert yksinään kalastamassa järven etelärannalla. Ampuma-aseita hänellä ei ollut mukanaan nyt enempää kuin ennenkään onkimatkalla, koska petoeläimiä ei ollut näillä tienoin saarta milloinkaan nähty.
Pencroff ja Nab työskentelivät kanatarhassa, Cyrus Smith ja reportteri valmistivat soodaa, koska saippua alkoi jo olla lopussa.
Äkkiä kuului huuto:
— Auttakaa! Auttakaa!
Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat liian kaukana voidakseen kuulla hätähuutoa. Pencroff ja Nab riensivät heti sitä kohti.
Mutta ennenkuin he ennättivät paikalle, oli Taborin asukas rientänyt kanavan toiselle rannalle.
Siellä seisoi suuri jaguaari Harbertin edessä, joka tämän odottamattoman vaaran säikyttämänä oli asettunut selin puuhun. Peto oli hyökkäämäisillään turvattoman pojan kimppuun... Mutta muukalainen syöksyi pelkkä puukko kädessä sitä kohti. Samassa peto kääntyi häntä vastaan.
Taistelu ei kestänyt kauan. Vieras oli tavattoman voimakas ja vikkelä. Toisella kädellään hän tarttui petoa lujasti kurkusta huolimatta siitä, että se iski kyntensä häneen, ja toisella työnsi puukon sen sydämeen.
Jaguaari kaatui kuolleena maahan. Vieras potkaisi sen jalallaan kauemmaksi ja aikoi paeta, mutta huomasi samassa muittenkin siirtolaisten saapuneen paikalle. Harbert tarttui häneen kiinni huutaen:
— Ei, ei! Te ette saa mennä pois!
Samassa astui Cyrus Smith vieraan luokse. Tämä rypisti kulmiaan nähdessään insinöörin. Veri juoksi virtanaan hänen rikkirevityn paitansa alta, mutta siitä hän ei välittänyt.
— Hyvä ystävä! insinööri lausui. — Me olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa. Te olette pelastanut pojan oman henkenne uhalla.
— Henkeni! vieras mutisi. — Arvoton kalu.
— Te olette saanut haavoja.
— Joutavia.
— Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?
Ja Harbertin tavoitellessa tuota kättä, joka vastikään oli pelastanut hänen henkensä, pani muukalainen kädet ristiin rinnalleen ja katseli ympärilleen harhailevin silmin, ikäänkuin aikoen paeta. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja kysyi tylyllä äänellä:
— Keitä te olette ja mitä te minusta tahdotte?
Ensi kertaa hän halusi saada tietoa siirtolaisten vaiheista. Kenties hän ne kuultuaan kertoisi omatkin vaiheensa.
Muutamin sanoin Cyrus Smith kuvasi, mitä he olivat kokeneet siitä hetkestä saakka, kun olivat lähteneet Richmondista.
Muukalainen kuunteli tarkkaavaisena.
Insinööri ilmoitti sitten, keitä he kukin olivat, sanoen heidän iloisimman hetkensä olleen sen, jolloin he saivat uuden toverin lisää.
Vieras meni hämilleen nuo sanat kuultuaan.
— Ja nyt, kun tunnette meidät, nyt ojennatte meille kätenne.
— En! vastasi puhuteltu kumealla äänellä. — Te olette kunnon ihmisiä, mutta minä!...
Seitsemästoista luku
Muukalaisen pyyntö. Karjanhoitajana. Muukalaisen kertomus. Taborin erakko. Salaperäinen paperi.
Minkälainen lienee ollutkaan muukalaisen entisyys? Tekisikö hän heille koskaan selkoa elämänsä vaiheista?
Hän palasi jälleen entiseen elämäntapaansa: teki työtä Graniittilinnan aidatulla alueella, ei tullut aterioimaan muitten kanssa, nukkui yönsäkin ulkona. Mutta tunnustuksen päivä läheni lähenemistään.
Joulukuun 10:ntenä hän tuli Cyrus Smithin luo ja sanoi tyynellä ja hiljaisella äänellä:
— Sir, minulla olisi eräs pyyntö.
— Puhukaa, mutta ensin pari sanaa.
Muukalainen punastui ja näytti aikovan vetäytyä takaisin. Cyrus Smith ymmärsi hänen pelkäävän, että häneltä ruvettaisiin kyselemään hänen entisyyttään. Sen vuoksi insinööri pidätti häntä kädestä ja virkkoi:
— Tahdon vain sanoa, ettemme ole ainoastaan teidän tovereitanne, vaan myös ystäviänne. Ja nyt puhukaa.
— Sir, sanoi muukalainen hetken kuluttua, — minä pyytäisin teiltä armonosoitusta.
— Mitä niin?
— Teillä on kymmenisen kilometrin päässä täältä karjatarha. Eläimet tarvitsevat hoitajaa. Päästäkää minut sinne elämään niitten kanssa.
Cyrus Smith katsahti häneen syvästi surkutellen ja vastasi:
— Ystävä hyvä, siellä on pelkkiä navetoita...
— En minä sen parempaa tarvitsekaan...
— Ystävä hyvä! Emmehän me milloinkaan tahdo vastustaa teidän tahtoanne. Jos haluatte siirtyä sinne, niin olkoon menneeksi. Graniittilinnaan olette kuitenkin aina tervetullut. Mutta ensin pidämme huolta siitä, että saatte siellä mukavan asunnon.
— Kyllä minä muutenkin tulen siellä toimeen.
— Ystävä hyvä, Cyrus Smith vastasi tahallaan painokkaasti, — sallikaa meidän tehdä tässä kohden, mitä velvollisuus vaatii.
— Kiitos! toinen virkkoi ja lähti.
Siirtolaiset ryhtyivät heti rakentamaan karjatarhan läheisyyteen pientä mökkiä. Ei kulunut viikkoakaan, ennenkuin se oli jo valmis ja varustettu muutamin yksinkertaisin huonekaluin ja asein. Sillä välin oli muukalainen tehnyt työtä kasvitarhassa ja muokannut sen aivan kylvökuntoon. Saatuaan insinööriltä kuulla, että hänen mökkinsä oli valmis, hän lupasi jo samana iltana lähteä sinne.
Illalla olivat muut koolla Graniittilinnan suuressa salissa. He eivät tahtoneet millään muotoa raskauttaa muukalaisen lähtöä jäähyväisillä. Silloin kuului ovelta koputus, ja tämä astui sisään.
— Hyvät herrat, hän alkoi välittömästi, — ennenkuin lähden, on ehkä hyvä, että tiedätte minun elämäni vaiheet. Minä kerron ne.
Nämä sanat tekivät siirtolaisiin syvän vaikutuksen.
— Me emme vaadi mitään, virkkoi Cyrus Smith. — Teillä on oikeus puhua, jos tahdotte.
— Minun velvollisuuteni on puhua.
— Istukaa sitten.
— Seison mieluummin.
Muukalainen asettui selin nurkkaan, puolivarjoon, ja alkoi puhua matalalla äänellä.
Muukalaisen kertomus:
Kesäkuussa 1854 erään skotlantilaisen ylimyksen, lordi Glenarvanin, höyryllä käyvä huvipursi Duncan löysi Irlannin merestä pullon. Siinä oli kirjelappu, johon englannin-, saksan- ja ranskankielellä oli kirjoitettu tiedonanto, että kapteeni Grantin laiva Britannia oli tehnyt täydellisen haaksirikon. Kapteeni ja kaksi miestä olivat pelastuneet maihin ja oleskelivat eräässä paikassa, jonka asema oli 37° 11' eteläistä leveyttä. Pituusasteesta ei löytynyt mitään ilmoitusta, sillä sen kohdan paperia oli pulloon päässyt kosteus liottanut näkymättömiin. Kapteeni Grant miehineen oli siis löydettävissä 37:nneltä leveysasteelta, joko mantereelta tai saarelta.
Koska Englannin amiraliteetti vitkasteli laivan lähettämisessä etsimään kapteeni Grantia, päätti lordi Glenarvan lähteä omalla huvipurrellaan matkalle. Hän otti mukaansa oman perheensä sekä kapteeni Grantin lapset Maryn ja Robertin. Vielä tuli alukseen muuan Englannin armeijan majuri ja eräs ranskalainen maantieteilijä. Näin lähti Duncan, päällikkönä kapteeni John Mangles ja laivaväkenä viisitoista miestä, Atlantin valtamerelle, kävi Tristan da Cunhan ja Amsterdamin saarilla löytämättä jälkeäkään kapteeni Grantista, jatkoi sitten matkaansa suoraan itään ja laski joulukuun 20. päivänä samana vuonna ankkurinsa Bernoullin niemen kohdalla Australian länsirannalla.
Sieltä käsin oli lordi Glenarvanin aikomus kulkea Australian manteren poikki. Hän nousi sen vuoksi maihin. Muutaman peninkulman päässä rannasta oli eräällä irlantilaisella farmi, jossa lordi Glenarvan seuralaisineen otettiin hyvin vieraanvaraisesti vastaan. Hän kertoi ystävälliselle isännälleen, millä matkalla hän oli, ja tiedusteli, oliko siellä päin kuultu puhuttavan Britannian haaksirikosta. Isäntä ei tiennyt asiasta sanoa mitään, mutta eräs hänen palvelijoistaan kuultuaan heidän keskustelunsa huudahti äkkiä:
— Kiittäkää Jumalaa, mylord! Jos kapteeni Grant vielä on elävien kirjoissa, niin hän on Australian manterella.
Tämä mies, kuten hänen papereistaan ilmeni, oli skotlantilainen ja nimeltään Ayrton, Britannian perämies. Hän kertoi olleensa Britannialla silloin, kun laiva teki haaksirikon, mutta pelastuneensa rantaan. Kapteeni Grantin hän luuli silloin hukkuneen, mutta iloitsi kuullessaan, että tämä oli pelastunut.
— Mutta, hän lisäsi, — Britannia ei joutunut haaksirikkoon Australian läntisellä rannalla, vaan itäisellä. Sieltä häntä on etsittävä; siellä hän varmaankin on alkuasukkaitten vankina.
Miehen sanoja ei käynyt epäileminen, siksi vilpitöntä oli hänen esiintymisensä, eikä isäntäkään tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Ayrtonin neuvosta päätettiin, että lordi Glenarvan, hänen vaimonsa, Grantin lapset, majuri, ranskalainen oppinut, kapteeni Mangles ja muutamat laivamiehet lähtisivät Ayrtonin johdolla vaeltamaan halki Australian mantereen itää kohti pysytellen 37:nnellä leveysasteella. Duncan purjehtisi perämiehensä Tom Austinin johtamana Melbourneen ja odottaisi siellä tarkempia määräyksiä.
Retkikunta lähti liikkeelle joulukuun 23:ntena 1854.
Mutta tämä Ayrton oli petturi. Hän oli tosin ollut perämiehenä Britannialla, mutta joutunut riitaan kapteeni Grantin kanssa ja koettanut yllyttää laivaväkeä kapinaan anastaakseen laivan. Kapteeni oli vanginnut hänet ja rangaistukseksi jättänyt hänet maihin Australian länsirannalla huhtikuussa 1852.
Tuo kurja mies ei ollut niin ollen kuullutkaan Britannian haaksirikosta ennenkuin nyt vasta! Maihin jäätyään hän oli ottanut nimekseen Ben Joyce ja perustanut rosvojoukon, jonka päällikkönä hän yhä edelleen oli. Uskoteltuaan lordille, että haaksirikko oli tapahtunut itärannalla, ja saatuaan hänet lähtemään itäänpäin oli tuolla konnalla tarkoituksena saada lordi erotetuksi laivastaan, jonka hän sitten aikoi ottaa haltuunsa ja lähteä rosvoilemaan Tyynelle merelle.
Retkikunta lähti liikkeelle. Sen matka oli tietysti kovin onneton, koska sitä johti Ayrton, joka ajoissa oli antanut yrityksestään tiedon rosvojoukolleen.
Duncan oli sillä välin lähetetty Melbourneen korjauttamaan vaurioitaan. Nyt piti saada lordi Glenarvan taivutetuksi lähettämään Duncanin päällikölle käsky, että laiva mahdollisimman nopeasti tulisi Australian itärannalle muka retkikuntaa noutamaan, koska oltiin jo lähenemässä merenrantaa. Ayrtonin todellinen tarkoitus oli, että hän siellä helposti saisi Duncanin valtaansa. Lordi noudattikin hänen neuvoaan ja lähetti hänet viemään kirjettä Duncaniin, jonka siinä käskettiin viipymättä rientää Twofoldin lahteen. Sinne Ayrton oli määrännyt joukkonsa kokoontumaan.
Silloin tuli hänen petoksensa ilmi, ja hänen täytyi paeta. Mutta kirjeen hän päätti saattaa perille, maksoi mitä maksoi, ja siinä hän onnistuikin. Mutta Jumala ei sallinut hänen pahain aikeittensa toteutua.
Saatuaan Ayrtonin tuoman kirjeen Tom Austin nostatti heti ankkurin ja lähti ulapalle, Ayrton mukana. Mutta kuinka suuri olikaan Ayrtonin hämmästys, kun hän huomasi laivan pitävän kurssia, ei Australian itärantaa, vaan Uutta Seelantia kohti! Hän huomautti siitä päällikölle, mutta tämä näytti hänelle kirjeen. Ja todellakin! Siinä käskettiin Duncanin suunnata kulkunsa Uuden Seelannin itärannikolle. Ranskalainen tiedemies, kirjeen kirjoittaja, oli erehdyksessä merkinnyt määräpaikan väärin.
Nyt Ayrtonin aikeet olivat rauenneet tyhjiin. Hän yritti nostattaa laivaväkeä kapinaan, mutta hänet pantiin rautoihin ja kytkettiin laivanruumaan.
Duncan risteili Uuden Seelannin itärannikolla aina maaliskuun 3:nteen. Silloin Ayrton kuuli ruumaan Duncanin tykkien pauketta: lordi Glenarvan oli saapunut laivalleen.
Asiain kulku oli ollut seuraava.
Tuhansia vaaroja ja kärsimyksiä kestettyään oli lordi seuralaisineen vihdoin saapunut Twofoldin lahteen. Duncania ei ollut siellä. Hän sähkötti Melbourneen. Sieltä vastattiin: Duncan lähtenyt 18:ntena, määräpaikka tuntematon.
Silloin lordi, tarmokas ja hellittämätön mies, astui seuralaisineen erääseen kauppalaivaan, purjehti Uuden Seelannin länsirannalle ja vaelsi sen halki 37:ttä leveysastetta pitkin löytämättä kuitenkaan kapteeni Grantista mitään jälkeä. Itärannalle saavuttuaan hän suureksi ilokseen näki siellä oman laivansa, joka oli odotellut häntä jo viisi viikkoa!
Maaliskuun 3:ntena 1855 lordi oli siis Duncanilla. Ayrtonkin oli siellä. Lordi tahtoi konnalta saada kuulla kaikki, mitä hän tiesi kapteeni Grantista. Ayrton kieltäytyi puhumasta. Silloin lordi uhkasi jättää hänet ensi satamassa englantilaisten viranomaisten käsiin.
Duncan lähti jatkamaan matkaansa itään. Ayrton oli yhä vaiti, kunnes lordin puoliso sai hänet taivutetuksi puhumaan sillä ehdolla, ettei lordi antaisi häntä englantilaisten käsiin, vaan jättäisi hänet johonkin Tyynen meren saareen. Lordi suostui, ja silloin Ayrton kertoi koko elämänsä vaiheet. Kapteeni Grantista hän ei ollut kuullut mitään sen hetken jälkeen, kun Grant oli jättänyt hänet Australian rantaan.
Lordi piti sanansa. Duncan jatkoi matkaa ja saapui Taborin saareen. Sinne hänen oli määrä jättää petturi ja — todellinen ihme! — sieltä hän vihdoin löysi kapteeni Grantin ja tämän kaksi laivamiestä. Kapteeni Grant miehineen otettiin nyt laivaan ja heidän sijaansa jätettiin Ayrton Taboriin.
— Tänne sinä nyt jäät, Ayrton, puhui silloin hänelle lordi Glenarvan, — täällä olet kaukana kaikesta muusta maailmasta. Ei kannata ajatellakaan pakoa. Yksin saat olla, ja Jumala yksin näkee sinut täällä, hän, joka tuntee ihmisen sydämen. Sinä et kuitenkaan ole oleva kateissa etkä tietymättömissä niinkuin kapteeni Grant. Ihmiset pitävät sinut muistissaan. Minä tiedän missä olet ja tulen sinua hakemaan.
Ja Duncan nosti ankkurinsa ja katosi näkyvistä. Ayrton oli nyt yksin, mutta puutteeseen hän ei jäänyt. Aseita hänellä oli, samoin astioita, siemeniä ja työkaluja. Hänen käytettävänään oli kapteeni Grantin rakentama mökki. Taborin saaressa hänen oli määrä elää ja sovittaa kauheaa rikostaan. Hän häpesi, hyvät herrat, pahoja tekojaan, hän katui niitä, hän oli hyvin onneton! Jos, hän sanoi itsekseen, ihmiset vielä tulevat häntä hakemaan, niin toisenlaisena hän heidän joukkoonsa palaa! Kuinka paljon hän kärsikään, tuo kurja! Kuinka hän koettikaan parantaa itseänsä ankaralla työllä! Kuinka hän rukoilikaan, että hänestä tulisi uusi ihminen!
Näin kului pari, kolme vuotta. Alinomaa hän tähysteli taivaanrantoja: eikö missään näy purjeita? Alinomaa hän kyseli itseltään, milloin hänen koettelemuksensa päivät loppuvat. Voi kuinka kauheaa oli yksinäisyydessä sielun, jota omantunnon tuskat kalvoivat!
Mutta taivas ei pitänyt hänen rangaistustaan vielä kyllin suurena. Hän tunsi metsistyvänsä päivä päivältä, alenevansa yhä enemmän eläimen tasolle. Ja vihdoin hänestä tuli sellainen raukka, jonka kaltaisena te löysitte hänet.
Minun ei tarvitse sanoa teille, hyvät herrat, että Ayrton eli Ben Joyce ja minä olemme sama henkilö.
Vaikeaa on kuvata siirtolaisten liikutusta. Noin paljon kurjuutta, epätoivoa heidän silmäinsä edessä!
— Ayrton! lausui Cyrus Smith. — Te olette paljon rikkonut, mutta Jumala katsoo epäilemättä teidän jo tarpeeksi kärsineen. Merkiksi siitä hän on saattanut teidät lähimmäistenne joukkoon. Ayrton, teille on annettu anteeksi. Tahdotteko nyt olla meidän toverimme?
Ayrton oli peräytynyt taemmaksi.
— Tuossa käteni! insinööri virkkoi.
Ayrton tarttui siihen, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.
— Mr Smith, Ayrton vastasi, — sallikaa minun vielä jonkin aikaa elää karjatarhalla.
— Kuten tahdotte.
Ayrton oli lähtemäisillään pois, kun insinööri vielä kerran kääntyi häneen:
— Koska te olitte päättänyt elää aivan erillänne muusta maailmasta, miksi sitten viskasitte mereen tuon paperin, joka saattoi meidät teidän jäljillenne?
— Minkä paperin? Ayrton hämmästyneenä kysyi.
— Pulloon pistetyn paperin, johon oli tarkkaan merkitty Taborin saaren asema.
Ayrton pyyhkäisi otsaansa kädellään.
— En ole milloinkaan heittänyt mitään paperia mereen, hän sitten vastasi.
— Ettekö?
— En.
Ayrton kumarsi ja lähti.