Kahdeksastoista luku

Lennätin. Metsästystä. Valokuvia. Jo kaksi vuotta! Isänmaan muistoja. Poispääsyn mahdollisuuksia. Lincolnin saaren ympäri. Taas selittämätön seikka.

Merkillinen vain oli tuon pullosta löydetyn paperin arvoitus. Kenties oli Ayrton sittenkin sen kirjoittanut vielä täysijärkisenä ollessaan? Mutta kuinka paperi olisi voinut kastumatta säilyä niin kauan meren pinnalla uiskentelevassa pullossa? Valhetta Ayrton ei olisi saattanut puhua, sillä ei valehtele enää se, joka niin paljon rikoksia tunnustaa.

Oltiin tammikuun alussa 1867. Kiireisissä kesätöissä oli Ayrtonista paljon apua, hän kun hoiti huolellisesti siirtokunnan nyt jo melkoista karjaa. Insinööri ja Gideon Spilett jättivät hänen huolekseen myös antaa heille viipymättä tietoja, jos hän huomaisi sillä puolen saarta jotain outoa tai merkillistä. Tämä pikaisen tiedonannon tarve herätti toisenkin ajatuksen: saattaisihan tapahtua, että Ayrton huomaisi rannalle äkkiä ilmestyneen aluksen, haaksirikkoisen tai vaikkapa merirosvojen laivan, tai hän saattaisi tarvita pikaista apua — silloinhan oli sana kiireimmiten saatava Graniittilinnaan.

Tammikuun 10. päivänä Cyrus Smith otti toveriensa kanssa puheeksi, kuinka nopea yhteys karjakartanon ja Graniittilinnan välillä olisi tarpeen.

— Se on ymmärrettävä asia, että sellaista tarvitaan, arveli Pencroff, — mutta millainen se yhteys olisi? Ihanko lennätin tänne laitettaisiin?

— Oikein arvattu, sellainen laitetaan, sillä välineitä meiltä ei puutu.

— No ei totta maar meidän insinöörille ole mikään mahdotonta, Pencroff virkkoi. — Kyllä täällä tosissaan vielä jonakin päivänä höyryveturikin mennä jyrisee.

Vaikein tehtävä oli rautalangan aikaansaaminen. Mutta Cyrus Smith rakensi langan vetämistä varten erityisen laitteen, jonka pääajatuksena oli se, että rauta-suikaletta vedettäisiin ensin paksun teräslevyn isompain ja sitten yhä pienempäin reikäin läpi, joten se ohenisi kerta kerralta, kunnes se saataisiin sellaiseksi kuin kulloinkin tarvittiin. Laitteen liikevoimana oli entinen vesivoimalla käyvä villanvanutuskone.

Patterit Cyrus Smith rakensi sen yksinkertaisen mallin mukaan, jonka Becquerel jo v. 1820 oli keksinyt, käyttäen aineksina typpihappoa, lipeää ja sinkkiä. Viimeksimainittua metallia saatiin yllin kyllin siitä sinkkilevystä, joka oli ollut tavarain ympärillä siirtolaisten löytämässä arkussa.

Lähetys- ja vastaanottopaikkoihin asetettiin yksinkertainen taulu, johon oli piirretty kirjaimet ja jossa sähkön liikuttama osoitin siirtyili kirjainten kohdalla.

Pylväitten pystyttäminen ja langan pingottaminen oli edellisiin töihin verrattuna leikintekoa, ja helmikuun 12. päivänä oli lennätinjohto valmiina karjakartanon ja Graniittilinnan välillä ja toimi sangen hyvin.

Kaunis vuodenaika kului alituisessa työssä. Siirtokunnan varastot, varsinkin kasvitarhan ja pellon tuottamat, lisääntyivät lisääntymistään. Neljäs viljasato oli runsas. Laskujen mukaan piti sen nyt olla neljäsataatuhatta miljoonaa jyvää. Pencroffin olisi tehnyt mieli ruveta laskemaan jyviä nähdäkseen, pitivätkö laskut paikkansa, mutta hän luopui yrityksestä saatuaan insinööriltä tietää, että jos keskeytymättä laskisi minuutissa sataviisikymmentä jyvää eli tunnissa yhdeksäntuhatta, niin kuluisi viisituhatta vuotta ennenkuin olisi saanut kaikki lasketuksi.

Ajankuluksi otettiin valokuvauskonekin esille. Reportterista ja Harbertista kehittyi ennen pitkää varsin taitavia valokuvaajia, ja jonkin ajan kuluttua siirtolaisten muotokuvat koristivat salin seiniä. Pencroff varsinkin oli hyvillään katsellessaan itseään. Parhaiten onnistui mestari Jupin valokuva.

— Se on ihan ilmielävä, Pencroff arveli, — luulisi, että se juuri vetää suunsa irveen.

Koitti vihdoin maaliskuun 26. päivä. Silloin olivat siirtolaiset olleet Lincolnin saarella tasan kaksi vuotta!

Kaksi vuotta saarella, ilman vähintäkään yhteyttä muuhun maailmaan!

Näitten kahden vuoden kuluessa ei ollut näkynyt ainoatakaan laivaa Lincolnin saaren läheisyydessä. Oliko ajateltavissakaan sellainen mahdollisuus, että he joskus pääsisivät takaisin kotimaahansa?

Yksi keino ainakin oli, arveli Gideon Spilett, se että rakennettaisiin suurempi alus, jolla uskaltaisi laajemmillekin ulapoille. Tämä oli kuitenkin kaukainen tulevaisuuden unelma, tuskin milloinkaan toteutettavissa. Toinen, todennäköisempi mahdollisuus oli se, että lordi Glenarvan vielä tulisi noutamaan Ayrtonia. Mutta miten kävisi, kun laivan saapuessa Taboriin Ayrtonia ei löydettäisikään? Lincolnin saarta ei ollut kartassa. Ei siis ollut luultavaa, että laiva osaisi tänne!

Silloin päätettiin käydä seuraavana keväänä vielä kerran Taborissa ja jättää sinne ilmoitus, mihin Ayrton oli joutunut. Nyt sinne oli tarpeetonta lähteä, koska hakijat eivät suinkaan suunnittelisi matkaansa niin, että vasta talven kynnyksellä saapuisivat näille vesille.

Sen sijaan tehtiin Bonadventurella matka saaren ympäri, jonka läntinen ja pohjoinen ranta olivat vielä kokonaan tutkimatta.

Huhtikuun 16:ntena lähdettiin Ilmapallon valkamasta länteen päin. Ayrton muutti siksi aikaa Graniittilinnaan kotimieheksi, seuranaan Jup.

Koskijoesta pohjoiseen saaren luonto oli aivan toisenlaista kuin siihen asti. Metsä harveni harvenemistaan, ja koko laaja luoteiskulma oli jylhää kivikkoa. Näytti siltä kuin sulat kiviaallot olisivat äkkiä jähmettyneet louhikoiksi. Jäämeren suunnattomat jääröykkiöt eivät voi olla oikullisemmin kasautuneet päällekkäin kuin nämä jättiläismäiset kivikasat kaikessa kaameassa komeudessaan. Matkamiehiä hirvitti heidän ajatellessaan, mikä heidät olisi perinyt, jos he olisivat ilmapalloineen pudonneet juuri näille rannoille!

Seuraavana päivänä illan suussa laskettiin pieneen, saaren pohjoispäässä olevaan lahteen aivan lähelle rantaa, niin syviä olivat vedet siellä. Harbert ja Gideon Spilett läksivät pyydystämään vesilintuja ja palasivat parin tunnin kuluttua kokonaiset kantamukset saalista mukanaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa itään päin Leukanientä kohti myötätuulella, joka pian alkoi kiihtymistään kiihtyä. Pencroff katseli "tuulenkynsiä" taivaalla: ne tiesivät kovaa säätä. Ennen pitkää olikin tuuli yltynyt myrskyksi. Bonadventuren oli määrä laskea Hainkitaan, mutta Pencroffia alkoi huolestuttaa, kuinka hän hämärissä osaisi sinne.

— Jospa edes yksikin majakkatuli olisi vilkkumassa, hän arveli, — niin hätäkö sitten!

— Eikä nyt, jatkoi Harbert, — eikä nyt ole insinööriäkään polttamassa meille merkkitulta niinkuin silloin, kun Taborista palattiin.

— Merkkitultako? kysyi Cyrus Smith hämmästyneenä.

— Juuri niin, reportteri vastasi. — Emmehän silloin, lokakuun 20. päivää vasten yöllä, olisi osanneet Laupeudenjoen suuhun, ellemme olisi nähneet teidän roviotanne Graniittilinnan ylängöllä.

— Niin, niin ... mutisi insinööri, — kyllä maar...

Muutaman minuutin kuluttua Cyrus Smith oli kahden kesken reportterin kanssa ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Jos mikään tässä maailmassa on varmaa, niin ainakin se, etten minä lokakuun 20. päivää vasten yöllä sytyttänyt merkkitulta, en Graniittilinnan kohdalle enkä muuallekaan.

Yhdeksästoista luku

Yö merellä. Hainkidassa. Tulo kotiin. Neuvottelu. Pilkku valokuvalevyssä. Uusi suuri tapahtuma.

Myrsky yltyi yltymistään. Kello kuuden aikaan oli alkanut pakovesi, eikä nyt ollut ajattelemistakaan päästä Hainkitaan. Bonadventuren täytyi luovia koko yö pysytellen niin paljon kuin mahdollista korkeitten rantain suojassa. Aluksen kaatumisesta ei ollut pelkoa. Ainoa vaara, joka uhkasi, oli se, että suunnattomat aallot löisivät sen vettä täyteen.

Aamun sarastaessa tuuli hiukan laimeni, ja kello seitsemältä Bonadventure laski Hainkitaan, joka huomattiin aivan verrattomaksi, kaikilta tuulilta suojatuksi satamaksi. Siihen mahtuisi, Pencroff arveli, vaikka koko Yhdysvaltain sotalaivasto. Tavattoman syväkin se oli, koska viidenkymmenen sylen pituinen luotinuora ei ulottunut pohjaan. Molemmat Leuat olivat ilmeisesti syntyneet kahdesta peräkkäisestä tulivuoren purkauksesta. Koska missään ei ollut maihinnousuun sopivaa paikkaa, käänsi Pencroff aluksensa pian takaisin, ja niin lähdettiin kotia kohti. Kello neljän tienoissa iltapäivällä kuljettiin Pelastuksenluodon itäpuolitse ja tuntia myöhemmin laskettiin ankkuri Laupeudenjoen suussa. Ayrton oli heitä vastassa rannalla, ja Jup hyppi ja keikkui mielissään murahdellen.

Nyt oli koko saari tutkittu. Mitään epäiltävää ei ollut huomattu missään. Tarkastamatta olivat enää Käärmeniemen tuuheat metsät.

Neuvoteltuaan Gideon Spilettin kanssa Cyrus Smith päätti vihdoinkin ottaa kaikkien toverien kesken puheeksi saarella tapahtuneet kummalliset seikat, joihin hänen tähän mennessä ei ollut onnistunut saada selvyyttä.

Niinpä huhtikuun 25. päivänä illallisen jälkeen, kun kaikki olivat koolla Graniittilinnan salissa, Cyrus Smith lausui:

— Hyvät ystävät! Minä pidän velvollisuutenani kiinnittää teidän huomiotanne moneen asiaan, joita täällä on tapahtunut, ja kuulla teidän mielipiteenne.

— Antaapa tulla! virkkoi Pencroff.

— Ensinnäkin, insinööri alkoi, — ymmärrättekö, millä tavoin minä pudottuani mereen jouduin tietämättäni pitkän matkan päähän rannasta?

— Ehkäpä te tajuttomana vain...

— Se ei ole luultavaa... Mutta edelleen: ymmärrättekö, kuinka Top löysi teidät kymmenen kilometrin päässä siitä, mihin minä olin joutunut?

— Koira vainuaa ... yritti merimies.

— Merkillinen vainu! huomautti reportteri. — Sateessa ja myrskyssä se tuli hormeihin kuivana ja puhtaana.

— Edelleen: ymmärrättekö, miten koira sinkoutui ilmaan järvestä, jonne dugonki oli sen tempaissut?

— Minä en ainakaan enkä sitäkään, mistä se dugonki oli saanut haavan leukansa alle.

— Edelleen, Cyrus Smith jatkoi, — ymmärrättekö, mistä hauli oli joutunut pekariin? miten arkku oli niin hyvin säilynyt? miten pullo ilmaantui juuri parahiksi eteemme? miten meidän pirogimme katkaistuaan köytensä tuli alas virtaa juuri siiloin, kun olimme sen tarpeessa? miten silloin, kun apinat olivat tunkeutuneet Graniittilinnaan, tikkaat äkkiä heilahtivat seinänvierustalle? Ja vihdoin, mistä on kotoisin tuo paperilappu, jonka Ayrton kieltää kirjoittaneensa?

Nämä tapahtumat, nyt yhtaikaa esitettyinä, saivat Harbertin, Pencroffin ja Nabin todella hämmästymään.

— Onpas siinä vain merkillisiä asioita enemmän kuin yhdellä kertaa sietäisikään, arveli Pencroff.

— Ja vielä, insinööri puhui, — Taborista tullessanne te, mr Spilett, Pencroff ja Harbert väitätte nähneenne merkkitulen. Oletteko varmat siitä?

— Sen minä näin yhtä hyvin kuin nyt teidät siinä, vakuutti Pencroff.

— Se oli kuin hyvin kirkas tähti, sanoi Harbert.

— Entä jos se olikin tähti?

— Ei ollut, Pencroff vastasi, — sillä taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Ja näkihän sen silloin mr Spilettkin.

— Näin, reportteri sanoi. — Se oli kirkas kuin sähkövalo.

— No niin, hyvät ystävät. Sinä yönä en minä eikä Nab sytyttänyt mitään tulta.

— Ettekö? huudahti Pencroff hämmästyneenä.

— Me olimme koko illan Graniittilinnassa. Jos tuli näkyi, niin se oli jonkun toisen sytyttämä eikä meidän.

Jotain salaperäistä tällä saarella oli, se täytyi kaikkien myöntää. Joku salaperäinen olento piileskeli sen saavuttamattomissa kätköissä. Ja se oli saatava ilmi, maksoi mitä maksoi.

Cyrus Smith kertoi lopuksi tutkineensa kerran yksin ollessaan kuilunkin, jonka partaalla Top ja Jup niin usein olivat olleet rauhattomia.

Kevään tultua, niin sovittiin, tarkastettaisiin saari kokonaisuudessaan uudestaan.

Talvi teki tuloaan, mutta rohkein mielin siirtolaiset sitä odottelivat. Ayrton siirtyi kylmän tultua Graniittilinnaan hänkin. Tavallisia töitä suoriteltiin, enimmäkseen kotosalla, ja niin kului talvi ilman sanottavia tapauksia; ei edes Top eikä Jup osoittanut tänä talvena mitään levottomuutta kuilun partaalla.

Mutta sitten sattui tapaus, joka oli käänteentekevä siirtolaisten vaiheissa.

Lokakuun 17:ntenä Harbert oli ottanut Graniittilinnan ikkunasta valokuvan Liittolahden rannoista ja avarasta ulapasta. Tutkiessaan sitten kehittämäänsä levyä hän huomasi pienen pilkun taivaanrannassa. Hän huuhteli kuvaansa uudestaan, mutta pilkku ei lähtenyt. Vihdoin hän kiersi kaksoiskiikarista irti yhden kuperan linssin ja tarkasteli sitä. Levy oli pudota hänen kädestään, ja häneltä pääsi kova huuto.

Hän riensi Cyrus Smithin huoneeseen ja näytti tälle tuota kummallista pilkkua.

Cyrus Smith tutkisteli sitä tarkasti, otti sitten kiikarin ja suuntasi sen merelle päin.

Kiikari pysähtyi viimein yhteen kohtaan. Hetken kuluttua insinööri laski sen alas ja lausui yhden ainoan sanan: — Laiva!

Laiva oli todellakin Lincolnin saaren näköpiirissä!

KOLMAS OSA

Saaren salaisuus

Ensimmäinen luku

Mikä ja mistä? Duncan se ei ole. Merirosvojen musta lippu. Tykin pamaus.

Cyrus Smith ja Harbert kutsuivat heti Gideon Spilettin, Pencroffin ja Nabin suureen saliin ja ilmoittivat heille havaintonsa. Pencroff sieppasi kiikarin ja alkoi tähystellä taivaanrantaa.

— Tuli ja leimaus! hän huudahti hetkisen kuluttua. — Laiva se on kuin onkin.

— Tännekös päin sillä on matka? kysäisi Gideon Spilett.

— Mahdotonta vielä sanoa: ei näy vasta kuin yläosat purjeista.

Omituinen liikutus valtasi siirtolaiset. Olihan heidän täällä verrattain hyvä olla. Puutetta he eivät kärsineet minkäänlaista. Saareensa he olivat jo ennättäneet tottua, jopa kotiutua. Mutta sittenkin ... tuolla, jonkin matkan päässä, oli laiva ... siinä ehkä kappale heidän omaa isänmaatansa...

— Mitähän jos se olisikin Duncan? lausui Harbert äkkiä.

Duncan — sehän oli, kuten muistamme, lordi Glenarvanin laiva, joka oli jättänyt Ayrtonin Taboriin. Mahdotonta ei ollut, että se oli lähtenyt hakemaan häntä takaisin ja matkallaan saanut näkyviinsä Lincolnin saarenkin.

Päätettiin viipymättä antaa asiasta tieto Ayrtonille. Reportteri sähkötti hänelle:

— Tulkaa heti!

Hetken kuluttua soi kello uudestaan, ja reportteri vastaanotti sanoman:

— Tulen.

— Jos se on Duncan, niin Ayrton tuntee sen heti.

Tunnin kuluttua Ayrton saapui.

— Tärkeitä asioita, Ayrton, virkkoi insinööri. — Laiva näkyvissä.

Ayrton kalpeni hetkiseksi, mutta riensi heti ikkunaan.

— Ottakaa tämä kiikari, sanoi Gideon Spilett, — ja katsokaa, olisiko se ehkä Duncan, joka tulee hakemaan teitä.

— Duncanko! Ayrton mutisi. — Nytkö jo!

Eikö kahdentoistakaan vuoden rangaistusaika ollut hänestä vielä riittävä? Eikö hän mielestään vieläkään ollut ansainnut anteeksiantoa?

Hän tähysteli ulapalle kauan.

— Laiva se on, hän viimein sanoi, — mutta tuskin Duncan. Duncan on höyrylaiva, mutta tässä ei näy ollenkaan savua.

Laiva kohosi vähitellen taivaanrannasta ja näkyi nyt selvemmin. Pencroff tunsi sen prikiksi, siis isoksi alukseksi, jommoisilla malaijilaiset merirosvot eivät liikkuneet. Mutta jos se yhä pitäisi kurssia lounaaseen, se pian kokonaan katoaisi Kynsiniemen taakse ja saattaisi yön aikana hävitä ainaiseksi. Tulisiko enää milloinkaan toista laivaa Lincolnin saaren näköpiiriin?

— Olkoon tuo laiva mikä tahansa, virkkoi Cyrus Smith hetken kuluttua, — meidän täytyy antaa sille merkki, että saari on asuttu, muuten saamme kenties aina katua laiminlyöntiämme.

Päätettiin sen vuoksi, että Pencroff ja Nab lähtevät Ilmapallon valkamaan ja sytyttävät siellä yön tultua ison nuotion, jonka priki tietystikin huomaa.

Mutta juuri kun Nab ja merimies olivat lähtemäisillään ulos, laiva äkkiä käänsi keulansa Liittolahtea kohti. Se oli enää vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä saaresta.

Ayrtonin oli nyt määrä ottaa lopullinen selko oliko laiva Duncan vai ei, sillä Duncan oli prikiksi takiloitu sekin. Taivaanranta oli kirkas, laivan erotti vielä melko hyvin.

Pian Ayrton laski kiikarin kädestään ja virkkoi:

— Ei se ole Duncan.

Pencroff sieppasi vuorostaan kiikarin ja alkoi tarkastella tulijaa. Se oli noin kolmen-, neljänsadan tonnin vetoinen purjealus ja kaikin puolin varustettu pikakulkijaksi. Mutta mitä kansallisuutta se oli?

— Onhan sillä lippu kahvelissa, Pencroff virkkoi, — mutta en erota värejä.

Ilta alkoi pimetä, ja samassa tuuli asettui. Lippu retkahti kokonaan alas.

— Yhdysvaltojen lippu se ei ole, Pencroff saneli, silmä yhä kiikarissa, — eikä Englannin eikä Saksan eikä Venäjänkään... Olisikohan Brasilian; mutta sehän on vihreä... Japaninko... Sehän on punavalkoinen, mutta tämä...

Hänkin kyllästyi kiikaroimiseen ja jätti kiikarin Ayrtonille.

Samassa tuli tuulenpuuska. Se leyhäytti lippua, ja pian kuului Ayrtonin kumea ääni:

— Musta lippu?

Oliko se sittenkin merirosvojen laiva? Mikä sillä oli tarkoituksena? Tuliko se tuntematonta saarta tarkastamaan? Talvisatamaako hakemaan kenties? Oliko saarelaisten rauhallisesta asuinsijasta tuleva merirosvojen pesäpaikka?

Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin.

— Hyvät ystävät, lausui Cyrus Smith, — kenties tuo alus pysytteleekin vain ulompana rannasta. Mutta oli miten tahansa, emme saa ilmaista saaren olevan asuttu. Mylly Näkötornin ylängöllä on liiaksi silmäänpistävä. Ayrton ja Nab käykööt ottamassa siivet pois. Samoin on Graniittilinnan ikkunat peitettävä tiheillä lehvillä. Tulet sammutetaan.

Insinöörin käskyt pantiin heti täytäntöön. Sen jälkeen kukin varustautui asein ja ampumavaroin odottamattoman hyökkäyksen varalta.

— Ystävät! puhui insinööri sitten, ja ääni ilmaisi syvää liikutusta. — Jos nuo kurjat tahtovat anastaa meiltä tämän saaren, niin puolustammehan sitä, eikö niin?

— Puolustamme, vastasi reportteri, — ja viimeiseen hengenvetoon, jos se on tarpeen.

Kello oli nyt puoli kahdeksan. Aurinko oli jo kaksikymmentä minuuttia sitten mennyt mailleen Graniittilinnan taakse. Mutta laiva laski yhä syvemmälle Liittolahteen nousuveden ajamana.

Käykö se ankkuriin vai laskeeko miehistönsä maihin? Onko tulijoita monta, ja ovatko he paremmin aseistettuja kuin siirtolaiset?

Ikäänkuin vastaukseksi näihin kysymyksiin välähti äkkiä mereltä leimahdus, ja kohta sen jälkeen pamahti tykki. Valon ja pamauksen väli oli kuusi sekuntia: laiva oli siis tuhannen kahdensadan metrin päässä rannasta.

Samassa kuului ketjujen räminää.

Laiva jäi yöksi Liittolahteen.

Toinen luku

Ayrtonin ehdotus. Norfolkin pahantekijät. Ayrtonin sankarillinen aikomus. Vain kuusi viittäkymmentä vastaan.

Nyt ei enää tarvinnut epäillä merirosvojen aikeita: he kävisivät ankkuriin ja nousisivat veneillään maihin. Mahdollisesti he vain ottaisivat vettä Laupeudenjoen suusta ja lähtisivät pois. Mutta miksi sitten lippu, miksi tykinlaukaus? Pelkkää turhaa mahtailemistako vain?

Graniittilinnan siirtolaiset voivat kyllä pysyä kätkössä merirosvoilta, mutta heidän lammas- ja kanatarhansa ja istutuksensa — kaiken sen saattoivat rosvot hävittää muutamassa tunnissa.

— Niin kyllä, myönsi Cyrus Smith, — emmekä me pysty heitä siitä estämään.

— Kun tietäisi, onko niitä paljonkin, virkkoi Gideon Spilett. — Kymmenkunta tai puolitoistakin kymmentä me kyllä hoitelisimme, mutta jos niitä on neljä-, viisikymmentä...

— Mr Smith! virkkoi Ayrton, astuen äkkiä insinöörin luo. — Sallikaa minun yrittää!

— Mitä sitten?

— Mennä laivalle saakka tiedustelemaan, kuinka monta heitä on.

— Mutta ... insinööri epäröiden vastasi, — sitenhän te panette henkenne vaaraan!

— Miksen panisi?

— Mutta sehän on enemmän kuin velvollisuutenne.

— Enemmän minun on suoritettavakin kuin velvollisuuteni.

— Pirogillako laivalle?

— Uimalla.

— Mutta sinnehän on yli puolentoista kilometrin?

— Minä olen hyvä uimari. Älkää kieltäkö minua, mr Smith. Käsissäni on keino, joka kenties saattaa kohottaa minut omissa silmissäni.

Heillä ei ollut sydäntä kieltää tuota uljasta miestä ryhtymästä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen: saavuttuaan laivan luo hän aikoi yön pimeydessä kiivetä ankkuriketjua myöten partaalle. Siellä hänen oli mahdollista saada selko rosvojen luvusta ja heidän puheitaan kuuntelemalla päästä heidän aikeittensa perille.

Sanoista tekoihin. Pencroff ja Nab toivat pirogin Laupeudenjoen suusta, ja kello puoli kymmenen illalla Pencroff meni saattamaan Ayrtonia Pelastuksenluodolle, josta tämä sitten lähtisi vaaralliselle retkelleen.

Viipymättä nuo kaksi merimiestä alkoivat soutaa salmen yli. Pian he olivat myös kävelleet luodon poikki, ja empimättä Ayrton heittäytyi veteen. Pencroff päätti jäädä luodolle odottamaan hänen paluutaan.

Pakovesi joudutti uljaan uimarin matkaa, ja laivalla paloi joitakin tulia: siinä hänen majakkansa. Puolen tunnin kuluttua hän oli laivan kupeella ja kiipesi ketjua myöten keulaan. Siellä riippui muutamia merimiesten housuja. Yhdet niistä hän veti jalkaansa. Sitten hän rupesi kuuntelemaan.

Laivalla ei nukuttu. Päinvastoin siellä puhua paasattiin, juotiin ja laulaa loilotettiin. Äkkiä Ayrton kuuli huutoja:

— Kelpo purkki kerrassaan tämä meidän Speedy! [Speedy = nopea.]

— Alusta myöten nimikin.

— Tähän sopisi koko Norfolkin väki ja — ota sitten hännästä kiinni.

— Eläköön päällikkö!

— Eläköön Bob Harvey!

Ayrtonin tunteita tällä hetkellä ei pysty käsittämään kukaan muu kuin se, joka tietää, että samainen Bob Harvey oli Norfolkin saarella anastanut Speedy-nimisen prikin, jonka oli määrä viedä ampuma- aseita Sandwichin saarille. Laivaväki oli surmattu, ja nyt tämä pahantekijäin liiga oli jo vuosia rosvoillut Tyynellä merellä.

Mutta mikä on Norfolk?

Australiasta itään sijaitsee valtameressä pikkuinen saari nimeltä Norfolk, kaikkiaan kolmekymmentä kilometriä ympäri mitaten. Sinne lähettää Englanti pahimmat rangaistusvankinsa, joita siellä pidetään tavattoman ankarassa kurissa ja tarkan valvonnan alaisina. Joskus, vaikka aniharvoin, onnistuu pahantekijäin paeta, anastaa rannalla oleva laiva ja lähteä karkuun.

Niin oli tehnyt Bob Harvey mukanaan joukko rikostovereita. Niinhän oli takavuosina Ayrtonkin aikonut tehdä.

Useimmat rosvot olivat kerääntyneet kansikajuuttaan laivan perään, muutamia loikoi kannella puhellen kovalla äänellä. Siinä kuuli Ayrton senkin, että Speedy oli sattumalta saanut tämän tuntemattoman saaren näkyviinsä ja päättänyt käydä sitä tarkastamassa.

Vaara siis uhkasi saarelaisia rosvojen taholta, joilta, sen Ayrton tiesi, ei ollut armoa odotettavissa.

Vähitellen huudot ja laulut alkoivat hiljetä. Tulet sammutettiin. Rosvot olivat juovuksissa joka mies ja vaipuivat toinen toisensa jälkeen sikeään uneen, muutamat kannelle, suurempi osa kajuuttoihin. Ayrton päätti silloin mennä kannelle ja ottaa tarkemman selon laivan varustuksesta. Kolistelematta hän kiipesi kannelle ja hiljaa hiiviskellen ja kopeloiden huomasi laivan olevan aseistettu neljällä kahdeksan — kymmenen-naulaisella tykillä. Kannella makasi kymmenkunta miestä, mutta kajuutoissa oli arvatenkin paljon enemmän. Äskeisistä keskusteluista päättäen Ayrton arvioi laivaväen luvun noin viideksikymmeneksi.

Ayrtonin tehtävä oli nyt suoritettu. Hän oli laskeutumaisillaan mereen.

Mutta silloin juolahti hänen mieleensä sankarillinen ajatus. Hänhän oli aikonut tehdä enemmän kuin velvollisuutensa... Saarelaisten — hän ajatteli — käy lopulta mahdottomaksi pitää puoliaan merirosvoja vastaan. Nuo hänen hyvät ystävänsä, jotka olivat jälleen tehneet hänestä ihmisen, murhataan joka mies... Ei! Ayrton uhraa henkensä ja pelastaa ystävänsä. Sitä varten ei tarvita muuta kuin yksi ainoa kipinä ruutisäiliöön. Ayrton tiesi, missä ruutia tavallisesti säilytettiin.

Hän meni perää kohti. Isonmaston juurella paloi himmeä lyhty, ja maston ympärillä riippui hyvässä järjestyksessä kaikenlaisia aseita. Niistä hän sieppasi yhden revolverin, jossa oli kuusi panosta.

Koska välikannella oli pilkkosen pimeää, tuli Ayrton pakosta tyrkänneeksi puolittain uneen vaipunutta miestä. Siitä seurasi sadatteluja ja iskuja, niin että hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä. Vihdoin hän pääsi alas viimeisen ruuman ovelle. Siinä riippui munalukko, ja se oli ensin saatava irti. Kovalle otti, mutta Ayrtonin väkevissä käsissä täytyi lukon vihdoin vääntyä auki. Tie ruutisäiliöön oli selvä.

Mutta silloin laskeutui käsi Ayrtonin olalle, ja karhea ääni sanoi:

— Mitä sinä siinä?

Samassa kysyjä, kookas mies, käänsi lyhdyn valon suoraan Ayrtonin kasvoihin.

Ayrton ponnahti syrjään. Hän oli valon välähtäessä tuntenut entisen rikostoverinsa Bob Harveyn.

— Mitäs sinä siinä? tiuskasi Bob tarttuen Ayrtonia housunkaulukseen.

Ayrton työnsi hänet syrjään ja aikoi pujahtaa ruutisäiliöön.

— Tänne, pojat! huusi samassa Bob Harvey.

Pari kolme merirosvoa heräsi unesta ja hyökkäsi Ayrtonin kimppuun, mutta tämä tyrkkäsi heidät tuimasti syrjään. Samassa kajahti kaksi laukausta hänen revolveristaan, ja kaksi rosvoa kaatui maahan, mutta silloin sai hän itsekin puukonpiston hartiainsa väliin.

Ayrton huomasi, että hänen aikeensa oli jäänyt kesken. Bob Harvey sulki jälleen ruutisäiliön oven. Välikannella syntyi yleinen hälinä. Ayrtonin ei auttanut muu kuin paeta. Hän laukaisi jälleen, nyt Bobia kohti, mutta osumatta häneen ainakaan vaarallisesti, ja riensi välikannelle. Ensi työkseen hän siellä löi lyhdyn sammuksiin isonmaston juurelta voidakseen käyttää hyväkseen pimeyttä. Muutamat rosvot hyökkäsivät kyllä hänen kimppuunsa, mutta laukaus kaatoi heistä jälleen yhden, jolloin muut peräytyivät neuvottomina. Parilla harppauksella hän oli keulassa. Vielä laukaus erääseen mieheen, joka oli tarttumaisillaan häntä kurkkuun, ja — Ayrton oli meressä.

Tuskin hän oli päässyt laivasta monenkaan metrin päähäni, kun jo alkoi luoteja vinkua hänen ympärillään.

Millä mielin Pencroff luodolla ja muut ystävät hormien juurella kuuntelivatkaan näitä laukauksia! Ei epäilystäkään: merirosvot olivat ampuneet Ayrtonin kuoliaaksi...

Vihdoin puoli tuntia keskiyön jälkeen, laski pirogi rantaan, ja Pencroff ja Ayrton nousivat maihin.

Kaikki kiirehtivät hormeihin. Siellä Ayrton kertoi, mitä oli tapahtunut, salaamatta sitäkään, että hänellä oli ollut aikomus räjäyttää koko laiva ilmaan.

Kaikki kädet ojentuivat Ayrtonia kohti.

Tilanne oli vakava. Nythän merirosvot tiesivät saaren asutuksi. He nousisivat maihin monilukuisina ja hyvin aseistettuina. Jos saarelaiset joutuisivat heidän käsiinsä, ei armoa olisi odotettavissa.

— No niin! virkkoi reportteri, — osataan sitä kuoliakin!

— Menkäämme sisään, sanoi insinööri.

— Mr Smith! kysäisi Pencroff. — Onko meillä mitään toivoa päästä tästä pälkähästä?

— On, Pencroff.

— Hm ... vain kuusi viittäkymmentä vastaan.

— Niin kyllä, kuusi, lukuunottamatta...

— Ketä?

Cyrus Smith ei vastannut. Hän vain kohotti kätensä ja viittasi taivaaseen.

Kolmas luku

Taistelujärjestys. Ensimmäinen vene. Kaksi lisää. Luodolla. Kuusi rosvoa maissa. Speedyn tykkien luoteja. Epätoivoinen tilanne. Odottamaton ratkaisu.

Yöllä ei tapahtunut mitään erikoista. Aamusumun läpi näkyi Speedyn tumma runko vielä entisellä paikallaan. Merirosvojen hyökkäys oli varmasti odotettavissa ja sen vuoksi oli ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin. Puolustuksen Cyrus Smith järjesti seuraavalla tavalla:

Sumun aikana, jolloin laivasta ei voinut nähdä saarella liikkuvia, asettuvat Gideon Spilett ja Nab aseineen piiloon kallioitten taakse Laupeuden joen suulle. Cyrus Smith ja Harbert jäävät hormeihin suojelemaan kivääreillänsä Graniittilinnan rantaa vesiputouksen yli kulkevaan porraspuuhun saakka. Ayrton ja Pencroff lähtevät Pelastuksenluodolle, kätkeytyvät siellä kahteen eri paikkaan. Täten voivat siirtolaiset estää maihinnousun Liittolahdessa ja ylläpitää merirosvoissa luuloa, että saaressa voi olla väkeä enemmänkin, koska heillä on neljä vartiopaikkaa.

Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun kukin asettui paikalleen. Pian alkoi sumu hälvetä, tuuli puhalsi, ja kohta tuli Speedy kokonaan näkyviin keula pohjoista kohti ja pahaenteinen musta lippu yhä kahvelissa. Kiikarilla huomasi Cyrus Smith tykkien olevan käännettyinä saarta kohti, miehet vieressä valmiina laukaisemaan; kaksi miestä oli märssykorissa kiikareilla huolellisesti tarkastelemassa saarta.

Vihdoin kello kahdeksan alkoi Speedyn kannella vilkas liike. Vene laskettiin vesille, ja siihen astui seitsemän merirosvoa, aseissa kiireestä kantapäähän. Vanhin asettui perään, neljä airoihin ja kaksi keulaan, kasvot saarta kohti. Vene alkoi lähestyä Pelastuksenluotoa kulkien hyvin varovasti, yhtä mittaa luodaten, nähtävästi tutkiakseen väylää, jota myöten itse prikikin pääsisi lähemmäksi rantaa. Noin kolmekymmentä miestä oli laivan köysissä seuraamassa mitä suurimmalla jännityksellä veneen kulkua.

Päästyään kahden kaapelinmatkan päähän rannasta vene pysähtyi. Perämies nousi seisomaan nähdäkseen, missä kohdassa olisi parasta laskea rantaan. Samassa kajahti kaksi laukausta. Sinervä savu kiiri rantakallioitten kohdalla. Perämies ja luotsi keikahtivat päistikkaa veneen pohjalle: Ayrtonin ja Pencroffin luodit eivät olleet harhaan lentäneet. Ei ollut vielä pyssyjen savu haihtunut, kun jo pamahti laivassa tykki ja luoti tärähti kallioihin, joitten takana Ayrton ja Pencroff olivat piilossa. Kivensiruja satoi heidän päälleen, mutta muuta vahinkoa heille ei tullut.

Toinen peränpitäjä astui entisen sijaan. Vene ei kääntynytkään takaisin laivalle, vaan riensi kiireesti hyvän matkaa pyssyn kantaman ulkopuolelle ja kääntyi sitten Laupeuden joen suuta kohti laivansa tykkien suojassa, nähtävästi aikoen salmen kautta päästä luodolla olijain taakse. Mutta Ayrton ja Pencroff eivät liikahtaneetkaan, sillä he luottivat reportterin ja Nabin toimintaan. Tuskin oli vene saapunut parin kaapelinmatkan päähän joen suusta, niin pamahti taas kaksi laukausta ja kaksi rosvoa kaatui veneen pohjalle. Laivasta vastattiin jälleen tykin laukauksella, mutta luoti ei nytkään saanut aikaan mitään vahinkoa.

Vene lähti nyt kiitämään takaisin laivalle, jossa miehet otettiin vastaan kauheasti huutaen ja kiroten monien kuolleiden ja haavoittuneiden tähden. Heti sen jälkeen laskettiin kaksi venettä alas. Toiseen laskettiin kaksitoista, toiseen kahdeksan miestä. Edellinen suuntasi kulkunsa luotoa kohti, toinen otti suunnan etelämpään, nähtävästi aikoen sitä tietä päästä luodon rannalle. Ayrtonia ja Pencroffia uhkasi nyt vaara kahdelta puolen, mutta he päästivät veneen kuitenkin pyssyn kantaman päähän ja tervehtivät tulijoita jälleen kahdella laukauksella, jotka nekään eivät menneet harhaan. Ammuttuaan vielä pelotukseksi kymmenisen laukausta he lähtivät juoksujalkaa rantaan, astuivat pirogiinsa ja pääsivät salmen poikki Cyrus Smithin ja Harbertin luokse.

Samassa kuului laukauksia joen suunnalta päin, jonne pienempi vene oli sillä välin ennättänyt. Kaksi rosvoa lyyhistyi hengettömänä veneen pohjalle, muut päästivät säikähdyksissään airot käsistään, ja nousuveden virta tarttui veneeseen ja alkoi kiidättää sitä kovaa vauhtia joen suulla olevia teräviä kallioita kohti. Siinä se särkyi, mutta kuusi henkiin jäänyttä rosvoa, kannatellen pyssyjään ilmassa ja siten suojellen niitä kastumasta, kahlasivat rantaan ja pakenivat kiireimmiten Löytönientä kohti.

Tilanne oli siis seuraava: luodolla kaksitoista rosvoa, useimmat tosin haavoittuneita, mutta heillä oli vene käytettävänään; saaressa kuusi hukkumasta pelastunutta rosvoa, jotka eivät kuitenkaan päässeet Graniittilinnaan, koska nostosilta oli vedetty ylös. Ensinmainitut olivat, tutkittuaan tarkasti koko luodon, lähestyneet sen länsirantaa. Itse he eivät kyenneet tekemään mitään pahaa siirtolaisille eivätkä pelänneet saarelaistenkaan pyssyjä, joitten eivät suinkaan luulleet kantavan salmen yli. He eivät tienneet millaisin karbiinein sekä Ayrton että reportteri olivat aseistetut, ja etenivät rohkeasti rantaan asti. Mutta melkein yhtaikaa pamahtivat molemmat karbiinit, ja kaksi rosvoa kaatui jälleen maahan.

Silloin syntyi yleinen hämminki. Muut kiiruhtivat toiselle rannalle minkä jaksoivat, hylkäsivät kuolleensa sekä haavoittuneensa, hyppäsivät veneeseen ja soutivat laivaansa takaisin.

Pian sen jälkeen palasivat Pencroff ja Nab muitten siirtolaisten luo, mutta samaan aikaan alkoi Speedystä kuulua ketjujen vingahtelua. Priki nosti ankkurinsa ja lähti vähin purjein kulkemaan luodon eteläistä nientä kohti.

Kiireimmiten palasivat siirtolaiset silloin Graniittilinnaan. Vuorenseinämästä ulkonevain kallioitten suojassa he pääsivät nousemaan asuntoonsa vihollisen näkemättä. Pari kolme tykinlaukausta ja kivensirpaleitten rapina osoittivat vihollisen olevan lähellä. Tuolla priki — niinkuin vihreäin lehväverhojen lomitse näkyi — oli jo salmessa ja sieltä se alkoi hurjasti ampua sekä Laupeudenjoelle päin että Graniittilinnan vuoreen. Siirtolaisten täytyi varovaisuuden vuoksi vetäytyä syrjään aukoista. Äkkiä lävisti tykinluoti oven eteen asetetut lehvät ja pirstoutui eteisen peräseinään.

Bob Harvey oli nähtävästi ruvennut epäilemään näitä keskellä vuorenseinää olevia vihreitä verhoja ja laukaissut tykin niitä kohti. Graniittilinna oli siis alttiina vihollisen tulelle. Siirtolaisten täytyi paeta perimmäisiin komeroihin.

Mutta äkkiä kuului salmelta päin kumea räjähdys ja sen jälkeen hirveitä huutoja.

Siirtolaiset riensivät ikkunaan...

Priki oli kuin hirmuisen vesipatsaan viskaamana lennähtänyt ilmaan ja haljennut. Kaksi sekuntia vielä, niin koko laiva kaikkine pahantekijöineen oli uponnut.

Neljäs luku

Siirtolaiset rannalla. Runsas saalis. Ruutisäiliö ehjänä. Speedyn loppu. Metallitorven pätkä.

Hämmästyneinä tästä omituisesta tapauksesta siirtolaiset riensivät heti rantaan.

Laiva oli uponnut kokonaan, ei mastojakaan näkynyt. Kohottuaan ilmaan se oli kaatunut kyljelleen ja siinä asennossa mennyt upoksiin saatuaan todennäköisesti ankaran vuodon. Koska salmi ei kuitenkaan ollut kuin enintään kuusi metriä syvä, tulisi pakoveden aikana laivan kylki arvatenkin näkyviin.

Vähitellen alkoi vedenpintaan nousta muutamia esineitä, varamastoja ja vararaakoja purjeineen, kanahäkki, jossa linnut vielä olivat hengissä, arkkuja ja tynnyreitä ynnä muuta kansitavaraa. Laivanrungosta ei, omituista kyllä, noussut mitään osia, ei lankkuja eikä kylkilautoja. Ja tämä teki Speedyn äkillisen katoamisen kahta salaperäisemmäksi.

Ayrton ja Pencroff soutivat pirogilla salmen poikki ja korjasivat maihin kaikki, mitä pinnalle oli noussut. Keveimmät esineet soudettiin pirogilla saaren rantaan. Raskaimpiin sidottiin köysi, jonka toinen pää soudettiin rantaan, ja saalis hinattiin sitten miehissä maihin.

Mikä oli ollut syynä Speedyn kummalliseen haaksirikkoon? Pencroff väitti syyksi räjähdystä ruutisäilössä. Gideon Spilett arveli prikin ajaneen karille. Merimies taas intti sitä mahdottomaksi, koska salmessa ei ollut minkäänlaisia kareja ja sitä paitsi nousuvesi oli silloin ylimmillään. Cyrus Smith ei puhunut mitään.

Vähitellen alkoi pakovesi, ja Speedyn kylki paljastui paljastumistaan. Se oli melkein alassuin pohjassa: mastojen katkettua oli pohjalasti siirtynyt paikoiltaan ja pakottanut sen tähän asentoon. Pohjassa, pitkin köliä, oli ammottava aukko, ainakin kuusi metriä pitkä. Vaskivuoraus, kylkilaudat, kaarenosat, naulat — kaikki oli aukon kohdalta suorastaan kadonnut olemattomiin. Pencroffin toivo, että he Speedyn hylystä ehkä korjaamalla saisivat itselleen merikelpoisen aluksen, jolla pääsisivät kotimaahansa, raukesi tyhjiin heidän nähdessään tämän hävityksen.

Käyttäen hyväkseen pakoveden aikaa siirtolaiset avasivat kirveillä aukon entistä suuremmaksi ja koettivat korjata maihin mitä suinkin mahdollista. Yks kaks olivat Ayrton ja Pencroff panneet kuntoon nostotaljan, ja sen avulla nostettiin kääröt ja laatikot toinen toisensa jälkeen laivan uumenista ylös ja hinattiin tai soudettiin rantaan.

Rungon sisustaa tarkastellessaan Cyrus Smith huomasi, ettei tuho ollut kohdannut ainoastaan laivan ulkopuolta, vaan että sisustakin oli joutunut kauhean hävityksen alaiseksi. Näytti siltä, kuin pommi olisi räjähtänyt laivan sisässä.

Seuraavat kolme päivää kuluivat kovassa työssä: pakoveden aikana siirtolaiset herkeämättä korjailivat laivasta arvokkaita ja tarpeellisia esineitä loppumattomiin. Alus- ja päällysvaatteita, työkaluja, kojeita, ruokavaroja, juomia, ruutia ja ampuma-aseita — kaikkea saatiin enemmän kuin olisi luullut heidän koskaan tarvitsevan. Ruutitynnyrit olikin niin huolellisesti suojattu sisä- sekä ulkopuolelta, ettei vesi ollut ennättänyt yhtään vahingoittaa niiden sisällystä. Yksin laivan tykitkin saatiin ilmanpitävien tynnyrien avulla nostetuksi ylös ja hinatuksi maihin, samoin ketjut ja ankkurit. Vaskivuoraustakin kiskottiin irti niin suurelta alalta kuin suinkin mahdollista.

— Jo nyt ollaan liiankin rikkaita, puheli Pencroff. — Mitähän me kaikella tällä tavaran paljoudella teemmekään!

Hormien lukuisiin komeroihin he sitten kätkivät saamansa aarteet.

Prikinhylky oli nyt tyhjä, ja ankara koillistuuli teki lokakuun 24. päivää vasten yöllä siitä kokonaan lopun: entinen uljas Speedy särkyi pirstaleiksi, joita sitten aallot ajelivat rantaan. Laivan kaapeista ei ollut löydetty mitään papereita, joista olisi voinut päättää, kenen oma se aikoinaan oli ollut. Merirosvot olivat tietysti tahallaan hävittäneet kaikki jäljet.

Ja niin olisi syy prikin eriskummalliseen tuhoon pysynyt iät kaiket salassa, ellei Nab samoillessaan meren rannalla lokakuun 30:ntenä olisi sattumalta löytänyt metallitorven kappaletta, jossa ilmeisesti näkyi räjähdyksen jälkiä. Hän vei sen isännälleen. Tämä tarkasteli sitä kauan ja virkkoi viimein:

— Ystävät! Muistattehan, että Speedy ennen uppoamistaan lennähti ilmaan! Kas tässä syy siihen.

— Jaa tuoko pahainen pätkä? kysyi Pencroff.

— Niin. Tämä on palanen torpedoa.

— Torpedoako! huudahtivat kaikki keräytyen insinöörin ympärille.

— Kukas sen sinne pisti? tiedusteli Pencroff.

— En ainakaan minä, Cyrus Smith vastasi. — Muuta en osaa sanoa, mutta siellä se vain oli, ja sen hirvittävät vaikutukset te olette omin silmin nähneet.

Viides luku

Kuka hän on? Gibraltar pienoiskoossa. Pencroff on leppymätön. Kumpiko on oikeassa?

Speedy oli niin ollen törmännyt torpedoon, se oli selvää, mutta millä tavoin oli torpedo osunut sen tielle?

— Hyvät ystävät, puhui Cyrus Smith. — Ei käy enää epäileminen: tällä saarella on joku salaperäinen olento, joku haaksirikkoinen niinkuin mekin tai muuten yksinäinen. Minä palautan mieleenne nyt Ayrtoninkin kuullen, mitä kaikkea eriskummallista täällä on tapahtunut. Kuka on tämä hyväntekijä, jolta olemme niin monta kertaa apua saaneet, ja miksi hän piiloutuu meiltä tehtyään meille niin monta verratonta palvelusta, sitä en osaa sanoa. Suuret voimat ja mahtavat välineet vain ovat hänen käytettävinään. Ayrton on hänelle kiitollisuuden velassa hänkin, sillä hän se epäilemättä kirjoitti tuon lapun, joka saattoi meidät Ayrtonin jäljille. Häneltä on se arkkukin, jonka löysimme Löytöniemen kohdalta ja jossa oli kaikki, mitä meiltä puuttui. Hänen sytyttämänsä oli se tuli, joka johti teidät satamaan Taborista palatessanne. Hauli, joka löytyi pekarinpaistista, oli hänen ampumansa. Hän se lähetti pirogin meidän kohdallemme silloin, kun kipeimmin tarvittiin. Hän se laski veteen torpedon, joka tuhosi Speedyn. Sanalla sanoen, kaikki tämä on tuon salaperäisen olennon työtä meidän hyväksemme. Mutta olipa hän kuka tahansa, me emme milloinkaan saa unohtaa, että olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, jonka toivoaksemme joskus voimme hänelle suorittaa.

Tämän johdosta syntyi siirtolaisten kesken neuvottelu siitä, pitäisikö heidän koettaa puolestaan kunnioittaa tuon tuntemattoman salaperäisyyttä vai tulisiko heidän koettaa saada selville hänen olinpaikkansa ja henkilöllisyytensä. Lopputulos oli, että heidän täytyi saada ilmi tämä eriskummallinen olento lausuakseen hänelle syvän kiitollisuutensa oikeastaan kaikesta, mitä he nyt olivat ja mitä heillä oli. Tähän päätökseen vaikutti varsinkin Ayrton, joka yksinkertaisella tavallaan lausui:

— Hän se siis on käynyt Taborissa ja tuonut ihmisten ilmoille minut, kurjan miehen; hänen avullaan minusta on jälleen tullut ihminen.

Ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin asiassa ryhdyttiin, oli ensin työt niityillä ja pelloilla saatava loppuun. Jälleen korjattiin runsaat sadot ja ne talletettiin Graniittilinnan varastohuoneisiin, joitten lukua lisättiin tarpeen mukaan osittain louhimalla, osittain räjäyttämällä.

Pencroff pyysi ja kärtti, kunnes muut suostuivat nostamaan tykit vipu- ja taljalaitteitten avulla Graniittilinnaan. Hän puhdisti ja kiillotti niitä yhtä innokkaasti kuin taitavasti, eikä aikaakaan, niin jo ne uhkaavina ja uljaina kurkistivat ulos ikkunain välisistä ampumarei'istä valmiina tuhoamaan jokaisen, joka luvatta aikoi pyrkiä Liittolahden alueelle. Graniittilinna oli nyt kuin Gibraltar pienoiskoossa.

Eikä Pencroff antanut rauhaa insinöörille, ennenkuin tykkien kantavuutta oli kokeiltu. Se tapahtui marraskuun 8:ntena. Tulos oli loistava: ne kantoivat odottamattoman kauas.

— Eläköön! huusi Pencroff joka laukauksen jälkeen sellaisella äänellä, että tykinjymy olisi sitä kadehtinut. — Sen minä sanon, että vaikka kaikki Tyynen meren merirosvot lähestyisivät meidän saarta, niin ei yksi ainoakaan nousisi maihin meidän luvattamme. Mutta, hän jatkoi yhteen menoon, — mitäs teemme niille kuudelle roistolle, jotka pääsivät maihin? Onko aikomus antaa niiden mellastella vapaasti meidän metsissä ja niityillä ja pelloilla? Nehän ovat villipetoja, ja villipetoina meidän pitäisi niitä kohdellakin, vai mitä, Ayrton?

Ayrton oli hetken aikaa vaiti.

— Pencroff, hän viimein virkkoi masentuneella äänellä. — Samanlainen villipeto minäkin olin aikoinani. Minulla ei ole oikeutta sanoa tähän mitään.

Sen sanottuaan hän poistui hitain askelin.

Liian myöhään Pencroff huomasi, kuinka syvästi hänen kysymyksensä oli koskenut Ayrtoniin.

— Pahus! hän huudahti. — Ihminen on toisinaan kauhea aasi. Mieluummin näkisin kieleni kiskaistuna suustani irti kuin loukkaisin Ayrtonia. Mutta mitä noihin tulee, niin eivät he ole ansainneet meiltä armoa, ei pennin vertaa!

Mielipiteet hajaantuivat eri tahoille. Pencroff vaati kiihkeästi, että rosvoja vastaan olisi nostettava oikea hävityssota, muut viitaten Ayrtoniin toivoivat heistäkin vielä sopivalla kohtelulla saatavan kunnon ihmisiä. Lopputulos oli, että toistaiseksi jäätiin odottavalle kannalle ja päätettiin olla turvautumatta väkivaltaan muuten kuin pakosta.

Tulevaisuus oli näyttävä, kumpi puoli oli oikeassa.

Kuudes luku

Ayrton karjamajalla. Käynti Bonadventurella. Vieraan käden jälkiä. Sähköjohto epäkunnossa. Lanka poikki. Karjamajalla. Laukaus.

Siirtolaisten lähimpänä tehtävänä oli nyt käydä jälleen tutkimassa koko saari, jotta he saisivat mikäli mahdollista tietoja salaisesta hyväntekijästään ja myös pääsisivät selville siitä, missä merirosvot elelivät ja mitä he tekivät.

Olisi lähdetty heti, ellei pahaksi onneksi toinen onageri juuri niinä päivinä olisi satuttanut jalkaansa. Aikomuksena näet oli tällä useita päiviä kestävällä matkalla kuljettaa kuormassa mukana ruokavaroja ja keittoastioita ynnä muita leiritarpeita. Nyt täytyi matka jättää viikkoa myöhempään.

Sillä aikaa päätettiin tehdä ulkotöitä, ilmat kun olivat nyt marraskuun alussa erittäin kauniit.

Ayrton lähti karjakartanoon katsomaan eläimiä. Cyrus Smith ehdotti, että joku toinenkin lähtisi mukaan, mutta Ayrton ei huolinut seuralaista. Ei hän sanonut pelkäävänsä mitään ja lupasi kahden päivän kuluttua tulla takaisin. Joka tapauksessa hän lähettäisi sähkösanoman, jos jotain erikoista sattuisi.

Varhain aamulla marraskuun 9:ntenä hän lähti toisen onagerin vetämillä rattailla. Kahden tunnin kuluttua hän sähköteitse ilmoitti, että karjamajalla oli kaikki hyvässä kunnossa.

Marraskuun 10:ntenä päivällisen jälkeen lähtivät Spilett, Pencroff ja Harbert Ilmapallon valkamaan katsomaan oliko Bonadventure saanut olla merirosvoilta rauhassa. Valkamaan ei ollut kuin puoli seitsemättä kilometriä, mutta kulku kesti kuitenkin kaksi tuntia, sillä matkalla tutkittiin ympäristö tarkoin.

Bonadventure oli kauniisti ankkurissa, eheänä ja sirona kuten ennenkin, "nöyränä lähtemään, milloin vain käsky käy", kuten Pencroff sanoi.

Hyvillä mielin he kävelivät aluksen kannella todeten, kuinka kaikki siinä oli entisessä kunnossa, kun äkkiä Pencroff huudahti:

— Peijakas! Sepä vasta jutku!

— Mitä nyt?

— Tuo solmu ei ole minun tekemäni, ei ikipäivinä! Ja Pencroff näytti solmua, jolla ankkuriköysi oli kiinnitetty relaan.

— Mutta ehkä olette erehtynyt?

— En! huudahti Pencroff. — Minä teen tällaiseen paikkaan aina kaksoissolmun, merimiehensolmun. Ja se on mennyt minulle niin veriin, että minun on mahdotonta erehtyä.

— Olisivatkohan merirosvot käyneet täällä? kysyi Harbert.

— Kuka lienee käynytkään, Pencroff vastasi. — Se vain on varmaa, että Bonadventuressa on ankkuri nostettu ja jälleen laskettu mereen. Ja kas tuossa vielä todiste! Aukossa ei ole purjekangasta köyden ympärillä. Joku on kuin onkin käyttänyt Bonadventurea, niin totta kuin minä olen Bonadventure Pencroff Vineyardista.

Merimies oli asiastaan niin täysin vakuuttunut, etteivät muut voineet vastustaa häntä. Mutta kuka olisi tällä välin käyttänyt Bonadventurea? Jos merirosvot, niin miksi he olisivat menneet takaisin maihin? Ei auttanut muu kuin lukea tämäkin tapaus niitten monien joukkoon, jotka yhä vielä olivat selitystään vailla. Päätettiin jättää Bonadventure vielä toistaiseksi entiseen paikkaansa ja palata Graniittilinnaan.

Kuultuaan toisilta, mitä oli tapahtunut, lupasi insinööri ennen pitkää käydä katsomassa Pelastuksenluodon ja Lincolnin saaren välisessä salmessa jotain sopivaa paikkaa, johon saisi rakennetuksi keinotekoisen valkaman Bonadventurelle. Silloin he voisivat aina pitää alusta silmällä.

Samana iltana lähetettiin Ayrtonille sähkösanoma, että hän toisi mukanaan pari lammasta, joita Nab aikoi ruveta hoitamaan Graniittilinnan ylängöllä. Omituista kyllä Ayrton vastoin tapaansa ei vastannut mitään. Graniittilinnassa luultiin hänen ehkä olleen sillä hetkellä ulkotöissä. Ja tänäänhän hän muutenkin aikoi palata karjakartanosta. Kun miestä ei kuulunut vielä kymmenenkään aikoina, lähetettiin hänelle uudestaan sähkösanoma. Mutta Graniittilinnan sähkökello ei nytkään helähtänyt.

Ystävykset tulivat levottomiksi. Oliko hänelle jotain tapahtunut? Pitäisikö lähteä yön selkään häntä etsimään?

— Ehkä, arveli Harbert, — itse johto on joutunut epäkuntoon.

— Se on mahdollista, virkkoi reportteri.

— Jääköön huomiseksi, lausui Cyrus Smith. — Saattaa hyvinkin olla, etteivät sähkösanomat ole päässeet perille siellä eivätkä täällä.

Jäätiin odottamaan huomista, vaikkei aivan rauhallisin mielin.

Marraskuun 11:ntenä Cyrus Smith sähkötti karjamajalle jo aamun koittaessa, mutta nytkään ei tullut vastausta.

Hän koetti uudestaan, mutta taas samoin tuloksin.

— Matkaan karjamajalle! hän lausui.

— Ja aseissa joka mies! lisäsi Pencroff.

Nab jätettiin kotiin. Muitten mentyä Glyseriinijoen yli hän nosti sillan ja kätkeytyi puitten taakse odottamaan joko heitä tai Ayrtonia. Jos merirosvot koettaisivat päästä joen yli, oli Nabin määrä torjua heitä ja hätätilassa paeta Graniittilinnaan ja vetää tikkaat perässään ylös. Siellä hän olisi täysin turvassa. Muut lupasivat mennä suoraa päätä karjamajalle. Elleivät he tapaisi Ayrtonia sieltä, he lähtisivät haeskelemaan häntä läheisistä metsistä.

Kello kuusi aamulla he lähtivät, ladattu pyssy kädessä joka miehellä. Top juoksi edellä, väliin poiketen metsään, mutta haukahtelematta: ei ollut siis mitään epäiltävää lähettyvillä. He kulkivat pitkin tietä tarkaten pylväitten sähkölankaa. Noin kolmen kilometrin matkalla olivat pylväät pystyssä, eristäjät ehjät ja lanka kireällä. Mutta siitä lähtien näytti lanka olevan yhä löyhemmällä, kunnes Harbert, joka kulki ensimmäisenä, huudahti 74:nnen pylvään kohdalla:

— Lanka on poikki.

Muut kiiruhtivat hänen luokseen, ja — siinä oli pylväs kumossa ja lanka poikki. Pylväs ei ollut tuulen kaatama. Se oli kaivamalla kiskaistu irti, ja lanka oli katkaisemalla katkaistu aivan äskettäin, siltä näytti.

Kukapa muu olisi saattanut tätä tehdä kuin merirosvot? Miten oli käynyt Ayrtonin!

Siirtolaiset kiirehtivät minkä jaksoivat karjakartanoon päin. Jonkin ajan kuluttua näkyi puitten välistä karjatarhan aitaus. Nyt lähestyttiin varovasti, hanat vireessä. Top alkoi murista. Mutta tarhasta ei kuulunut mitään, ei lammasten määkinää, ei Ayrtonin ääntä. Portti oli lukittu kuten aina.

— Mennään sisään! Cyrus Smith sanoi.

Hän kulki porttia kohti. Muut jäivät parinkymmenen askelen päähän valmiina laukaisemaan ensimmäisen merkin saatuaan.

Cyrus Smith nosti säpin ja oli juuri työntämäisillään toisen portinpuoliskon auki, kun Topilta äkkiä pääsi äreä haukunta. Samassa laukesi paaluaidan ylitse pyssy ja kuului tuskanhuuto.

Harbert kaatui maahan. Luoti oli sattunut häneen.

Seitsemäs luku

Gideon Spilett lääkärinä. Pencroff sairaanhoitajana. Toivoa. Uskollinen sanansaattaja. Nabin vastaus. Harbert toipuu. Pencroffin puheliaisuus.

Huudon kuultuaan Pencroff viskasi aseensa maahan ja riensi nuorukaisen luokse.

— Hänet on murhattu! hän huusi. — Poikani murhattu!

Cyrus Smith ja Gideon Spilett olivat hekin samassa paikalla. Reportteri kumartui kuuntelemaan Harbertin sydämen sykintää.

— Hän on hengissä, mutta hänet pitää viedä...

— Graniittilinnaanko? Se on mahdotonta! vastasi insinööri.

— Karjamajaan sitten! Pencroff sanoi.

— Odottakaa silmänräpäys! virkkoi Cyrus Smith.

Sen sanottuaan hän kääntyi vasemmalle kiertääkseen aitauksen ympäri, mutta näki samassa edessään yhden merirosvoista, joka tähtäsi häneen ja laukaisi. Luoti lävisti insinöörin hatun. Mutta ennenkuin konna oli ennättänyt uudelleen panostaa pyssynsä, oli insinööri iskenyt tikarin hänen sydämeensä.

Sillä välin Gideon Spilett ja Harbert kiipesivät aidan yli pihan puolelle, työnsivät portin edestä sisäpuoliset salvat ja riensivät mökkiin. Hetken kuluttua Harbert makasi Ayrtonin vuoteella. Samassa oli insinöörikin heidän luonaan.

Pencroffin tuskaa ei voi sanoin kuvata. Hän huusi, hän itki, hän oli vähällä murskata päänsä seinään.

Nuorukainen makasi kalpeana ja tajuttomana; valtimo löi aivan heikosti ja pysähtyi väliin kokonaan. Ystävykset koettivat parhaansa mukaan virvotella häntä. Gideon Spilett oli monivaiheisen elämänsä aikana saanut useinkin olla mukana ensiapua antamassa. Hän riisui paljaaksi sairaan rinnan. Kun veri oli pesty pois, näkyi pieni soikea reikä kolmannen ja neljännen kylkiluun välissä. Sairas käännettiin kyljelleen, ja siiloin tuli selän puolella näkyviin toinen samanlainen soikea reikä.

— Jumalan kiitos! virkkoi reportteri. — Luoti ei ole jäänyt ruumiiseen.

— Entäs sydän? kysyi Cyrus Smith.

— Sydämeen se ei ole sattunut, Gideon Spilett vastasi, — muutoin Harbert olisi jo kuollut.

— Kuollutko? parkaisi Pencroff, joka oli kuullut vain viimeisen sanan.

— Ei, Pencroff, ei! Hän ei ole kuollut. Valtimo tykyttää vielä. Mutta koettakaa poikanne tähden pysyä rauhallisena.

Gideon Spilett turvautui nyt siihen verrattomaan lääkkeeseen, jota luonnossa on tarjona kaikkialla ja joka on niin tehokasta tulehduksissa — kylmään veteen. Sairas käännettiin kyljelleen yhä tiedottomana, ja kummallekin haavalle pantiin kylmiä vesikääreitä, joita vähän väliä vaihdettiin. Kuume nousi kuitenkin nousemistaan, ja yöllä sairaan tila kävi kovin huonoiksi.

Seuraavana päivänä, marraskuun 12:ntena, uskalsivat uskolliset hoitajat ruveta hiukan toivomaan. Sairas avasi silmänsä, tunsi ystävänsä, jopa puhuikin pari sanaa. Mutta mitä oli tapahtunut, sitä hän ei ensinkään muistanut. Gideon Spilett kertoi parilla sanalla eilisen tapauksen pyytäen häntä olemaan aivan rauhallinen. Sairaalla ei ollut mitään tuskia; kuumekaan ei enää noussut. Pencroff istui hänen luonaan hellänä kuin äiti lapsensa sairasvuoteen ääressä. Poika nukahti uudestaan.

Cyrus Smith ja Gideon Spilett jättivät heidät mökkiin ja lähtivät ulos tarkastelemaan tilannetta. Karjatarhassa oli kaikki entisellään. Navetat olivat lukossa ja eläimet niissä tallella. Vain ampumavarat, joita Ayrtonilla oli ollut, olivat poissa.

Mutta missä oli Ayrton? Olivatko hänen entiset rikostoverinsa äkkiä hyökänneet hänen päälleen? Oliko Ayrton taistelussa ylivoimaa vastaan kaatunut? Tämä arvelu oli varsin todennäköinen. Aidan yli kiivetessään Gideon Spilett oli nähnyt erään noista konnista pakenevan pihan toisesta päästä Franklinin vuorelle päin, Top perässä.

— Meidän täytyy tarkasti tutkia metsä, Cyrus Smith sanoi, — ja puhdistaa saari näistä konnista. Pencroff oli oikeassa ehdottaessaan, että pantaisiin toimeen suoranainen ajojahti. Olisimme siten säästyneet monelta tapaturmalta.

— Niin kyllä, vastasi reportteri. — Nyt ei meillä olekaan syytä sääliväisyyteen, ei vähääkään.

— Toistaiseksi meidän täytyy olla täällä karjamajalla, kunnes Harbert paranee sen verran, että saatamme viedä hänet Graniittilinnaan.

— Entä Nab?

— Tosiaankin Nab! Entä jos hän mistään tietämättä lähtee kulkemaan karjakartanoon? Hukka hänet silloin perii. Insinööri ajatteli lähteä Graniittilinnaan viemään hänelle sanaa — lennätinjohto kun oli poikki. — mutta Gideon Spilett pidätti häntä: henkensähän hänkin panisi alttiiksi. Mutta eikö ollut mitään keinoa päästä yhteyteen Nabin kanssa?

Insinööri sattui samalla vilkaisemaan koiraansa, joka käveli edestakaisin hänen edessään ikäänkuin sanoen: Mitä varten minä sitten olen!

Top sanan viejäksi!

Gideon Spilett repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen:

Harbert haavoittunut. Olemme karjamajalla. Ole varuillasi.
Älä lähde Graniittilinnasta. Onko merirosvoja näkynyt
lähettyvillä? Lähetä vastaus Topin mukana.

Lappu sidottiin Topin kaulapantaan niin, että se oli helposti näkyvissä.

— Top! sanoi insinööri hyväillen koiraansa. — Top: Nab! Nab! Lähde menemään!

Top hyppi mielissään. Se oli ymmärtänyt isäntänsä käskyn. Cyrus Smith riensi uskollisen eläimensä kanssa pihalle, avasi portin ja päästi menemään.

— Muista, Top: Nab! Nab! insinööri puheli viitaten kädellään Graniittilinnaa kohti.

Top katosi metsään.

Mökissä Harbert nukkui edelleen, ja Pencroff vaihteli kääreitä yhtämittaa. Gideon Spilett rupesi valmistamaan hiukan syötävää ja piti samalla yhä silmällä pihan perää, josta rosvojen hyökkäys oli odotettavissa.

Vähän ennen kello yhtätoista lähtivät insinööri ja reportteri karbiinit kädessä pihalle odottamaan Topin paluuta, valmiina aukaisemaan portin heti, kun kuulisivat sen haukahtavan.

Kymmenisen minuuttia he olivat seisoneet siinä, kun äkkiä paukahti pyssy ja samassa haukahti Topkin. Insinööri avasi portin ja nähdessään vielä ruudin savua sadan askelen päässä metsässä laukaisi karbiininsa sitä kohti.

Samassa Top livahti pihaan, ja portti suljettiin.

— Top, Top! huusi insinööri ottaen koiran pään syliinsä.

Koiran kaulassa oli lappu. Cyrus Smith irrotti sen. Siihen oli Nabin kankeilla koukeroilla kirjoitettu:

Rosvoja ei ole näkynyt. En lähde mihinkään. Master Harbert parkaa!

Merirosvot piileskelivät siis täällä, karjatarhan läheisissä metsissä, Väijyen siirtolaisia, valmiina surmaamaan heidät jokaisen. Näin ollen täytyi siirtolaisten pitää heitä metsänpetoina. Mutta tällä kertaa oli merirosvoilla kaikki edut puolellaan: he voivat pitää toisia silmällä itse pysyen näkymättöminä, he voivat tehdä hyökkäyksen pelkäämättä itse mitään yllätystä.

Gideon Spilettin arvelun mukaan oli asiain kulku ollut seuraava: Merirosvot, jotka olivat pelastuneet maihin, olivat samoilleet Kynsiniemen pohjois- ja etelärantaa pitkin saaren eteläosaan. Uskaltautumatta Kaukaisen Lännen aarniometsiin he olivat sieltä kulkeneet rantoja pitkin Koskijoen suuhun ja nousseet vasenta rantaa Franklinin vuoren eteläisimmille rinteille. Sieltä heidän oli helppoa päästä karjamajalle, jossa siihen aikaan ei asunut ketään. Sinne he olivat asettuneet ja sieltä käsin aikoneet panna julmat aikeensa täytäntöön. Ayrtonin saapuminen sinne oli ollut heille yllätys, mutta helpostihan he olivat saaneet tuon poloisen valtaansa ja — loput oli helppo arvata.

Nyt he — tosin luvultaan vain viisi — samoilivat metsissä. Takaa-ajoon lähteminen merkitsisi antautumista ilmeiseen vaaraan, vaaraan, jota ei osannut väistää eikä voinut torjua.

Ja missä oli siirtolaisten salaperäinen suojelija?

— Täytyy tunnustaa, virkkoi Gideon Spilett insinöörille, — että tällä kertaa hän jätti meidät avutta hetkellä, jolloin sitä juuri kipeimmin olisimme tarvinneet.

— Kukapa tietää! insinööri vastasi.

— Mitä tarkoitatte?

— Sitä, ettemme kenties vielä ole kaikkein pahimmassa pulassa. Saattaahan olla mahdollista, että hänelle vielä sattuu tilaisuus rientää avuksemme. Mutta se ei ole nyt meille pääasia. Harbertin paraneminen on meille tärkeintä.

Kymmenen päivän kuluttua, marraskuun 22:ntena, Harbertin tila oli silminnähtävästi parempi. Hän voi jo nauttia hieman ruokaakin. Veri alkoi palata kalmankalpeihin poskiin, ja lempeät silmät myhäilivät ystävällisille hoitajille. Hän olisi mielellään puhellutkin, mutta Pencroff ehkäisi sen kokonaan puhumalla itse lakkaamatta ja kertomalla jos mitä päätöntä ja perätöntä.

— Eikö merirosvoja ole sen koommin nähty? sai Harbert kysäistyksi.

— Ei ole, poikaseni, ei ole, mutta kunhan sinä paranet, niin sitten saadaan nähdä, uskaltavatko nuo salakytät katsoa meitä silmästä silmään.

— Kovin minä olen vielä heikko, Pencroff parka!

— Hui hai! Voimat palaavat vähitellen. Ja onpa tämä nyt sitten vamma: luoti rinnan läpi! Joutavia! On minulle semmoista jo toisenkin kerran sattunut, mutta tässäpä sitä vain kekkaloidaan!