Kahdeksas luku
Pencroffin epäluulo. Gideon Spilettin retket. Topin löytö. Tiedonanto. Äkillinen lähtö. Surkea näky.
Nuoren potilaan paraneminen edistyi edistymistään. Yksi toivo oli vielä täyttymättä: saada hänet Graniittilinnaan. Karjamökissä oli tosin kaikkea yllin kyllin, mutta sieltä puuttui mukavuus, mikä kivilinnan laajoissa saleissa oli tarjona. Eikä täällä ollut niin turvallistakaan kuin siellä.
— Spilett ystävä, kysäisi insinööri reportterilta, — kuinka pian luulisitte Harbertin jaksavan kestää matkan Graniittilinnaan?
— Sitä on vaikea sanoa, reportteri vastasi. — Varomaton menettely saattaisi olla seurauksiltaan varsin kohtalokas. Eiköhän kuitenkin, ellei mitään odottamatonta väliin tule, saattaisi noin kahdeksan päivän kuluttua ruveta ajattelemaan Harbertin siirtämistä Graniittilinnaan?
Kahdeksan päivän kuluttua! Siis vasta joulukuun alkupäivinä. Nythän oltiin jo kesän kynnyksellä, ja tärkeät maatyöt odottivat tekijäänsä. Mutta heidän täytyi yhä edelleen viipyä karjamajalla, niin malttia kysyvää kuin odottaminen olikin.
Pari kertaa Gideon Spilett uskalsi tehdä retken karjatarhan ympäri ladattu karbiini kädessä ja Top mukanaan. Ensi kerralla hän ei huomannut mitään erikoista, ja levollisena koirakin juoksenteli hänen lähellään. Toisella kertaa, marraskuun 27:ntenä, kuljettuaan puolen kilometrin verran syvemmälle metsään hän äkkiä huomasi Topin rupeavan höristelemään korviaan. Levottomasti se alkoi juoksennella edestakaisin nuuhkien ruohoa ja pensaita. Ihmistä se ei vainunnut, sillä muutoinhan se olisi ruvennut haukkumaan. Mikään vaara ei siis uhannut. Juoksenneltuaan viiden minuutin verran sinne tänne Top vihdoin hyökkäsi pensaaseen ja toi sieltä hampaissaan vaatetilkun. Se oli ilmeisesti palanen jostain puvusta, ja Gideon Spilett riensi sen kanssa mökkiin.
Tilkku tutkittiin siellä tarkoin ja todettiin palaseksi Ayrtonin liivejä, samaa kangasta, joka oli valmistettu Graniittilinnan omassa tehtaassa.
Ayrton parka ei siis ollut antautunut merirosvoille vapaaehtoisesti, vaan vasta ankarasti oteltuaan. Kenties Ayrton sittenkin oli vielä elossa, vaikka merirosvojen vankina? Kenties he olivat tunteneet hänessä entisen päällikkönsä Australian ajoilta, Ben Joycen, ja pitivät häntä nyt vankinaan toivoen saavansa käyttää häntä vielä hyväkseen.
Kovin alkoi jo Harbertkin kyllästyä pitkälliseen toimettomuuteen karjamajalla ja käsitti hyvin, kuinka tarpeellista heidän kaikkien läsnäolonsa olisi Graniittilinnan pelloilla ja kasvitarhassa. Hän pyysi reportterilta monta kertaa päästä muitten kanssa pois täältä, mutta toinen ei vielä uskaltanut panna häntä pitkän kuljetuksen vaaroille alttiiksi.
Mutta pian sattui tapaus, joka pakostakin joudutti heidän lähtöänsä.
Marraskuun 29:ntenä kello seitsemän aamulla istuivat kaikki Harbertin luona, kun äkkiä alkoi kuulua Topin haukuntaa. Cyrus Smith, Pencroff ja Gideon Spilett sieppasivat pyssynsä, jotka aina olivat ladattuina, ja riensivät pihalle. Top hyppi haukkuen paaluaidan juurella, mutta sen haukunta ei ollut tällä kertaa vihaista. Eikä aikaakaan, niin heilahti aitauksen yli jokin olento ja hyppäsi maahan.
Se oli Jup, mestari Jup omassa persoonassaan.
— Nab on lähettänyt sen! huudahti Gideon Spilett.
— Silloin sillä on kirjelappu mukanaan.
Ja aivan oikein. Jupilla oli kaulassaan pieni pussi, ja siitä vedettiin paperiliuska, jossa oli seuraavat sanat:
Perjantaina kello kuusi aamulla.
Merirosvot Näkötornin ylängöllä.
Nab.
Sanaakaan sanomatta ystävykset katsahtivat toisiinsa. Heidän mielialansa on helpompi arvata kuin sanoin kuvata. Heidän astuttuaan sisään Harbert näki jo heidän kasvoistaan, että jotain oli tapahtunut. Huomattuaan Jupin hän ymmärsi, että vaara uhkasi Graniittilinnaa.
— Mr Smith! hän sanoi. — Lähdetään vain. Kyllä minä jaksan.
Gideon Spilett meni hänen luokseen, katseli häntä ja sanoi:
— Lähdetään sitten.
Paareilla kuljettaminen olisi ollut mukavinta sairaalle, mutta silloin olisi vain yksi ainoa mies ollut vapaana asetta käyttämään. Sen vuoksi päätettiin Harbert viedä onagerin vetämillä rattailla. Pencroff valjasti onagerin, Gideon Spilett ja Cyrus Smith kantoivat siihen patjat ja laskivat sairaan niille.
Hiljalleen lähdettiin kello puoli kahdeksan aamulla liikkeelle, insinööri ja reportteri jalkaisin kummallakin puolen rattaita. Koska rosvot vasta aamulla olivat hyökänneet Näkötornin ylängölle, he olivat arvatenkin yhä siellä. Alkupuoli matkaa ainakin oli siis turvallinen.
Vähitellen lähestyttiin Näkötornin rinteitä. Pari kilometriä vielä, niin tuliisi näkyviin Glyseriinijoen silta. Cyrus Smith oli vakuuttunut siitä, että silta olisi paikoillaan, sillä merirosvot arvatenkin tahtoivat turvata itselleen paluutien. Metsä harveni harvenemistaan, ja vihdoin välkähti näkyviin meri.
Äkkiä Pencroff pysäytti onagerin ja huusi kauhealla äänellä:
— Voi konnia kuitenkin!
Ja hän viittasi kädellään: mylly, talli ja muut ulkosuojat olivat paksun savun vallassa. Joku liikkui savupilvien keskellä.
Se oli Nab.
Ystävyksiltä pääsi huuto. Nab kuuli sen ja riensi heidän luokseen.
Puoli tuntia aikaisemmin olivat merirosvot lähteneet tiehensä sytytettyään ulkosuojat palamaan.
— Kuinka on master Harbertin laita? Nab kysyi.
Gideon Spilett meni rattaiden ääreen.
Harbert oli pyörtynyt.
Yhdeksäs luku
Harbert omassa huoneessaan. Nabin kertomus. Harbertin tila huononee. Pajunkuori. Ankara kuume. Top haukahtaa taas.
Silloin unohtuivat heiltä merirosvot, Graniittilinnaa uhkaavat vaarat ja ylängöllä tapahtunut hävitys. He ajattelivat yksinomaan Harbertia. Oliko hän matkalla saanut jonkin sisäisen vamman?
Häthätää tehtiin puitten oksista paarit, sairas nostettiin patjoineen niille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki muurin juurella. Nab jätettiin pitämään huolta onagerista. Muut nousivat hissillä ylös, ja tuokion kuluttua Harbert makasi omalla vuoteellaan Graniittilinnassa.
Siellä hän huolellisessa hoidossa tuli jälleen tuntoihinsa, Hän hymyili nähdessään olevansa omassa huoneessaan, mutta niin heikko hän oli, ettei jaksanut puhua kuin muutaman epäselvän sanan.
Gideon Spilett tutki, olivatko hänen haavansa äkkiä auenneet, mutta ne olivat entisellään. Mistä tämä äkillinen herpautuminen?
Nuorukainen vaipui pian kuumeiseen uneen. Pencroff ja reportteri jäivät valvomaan hänen vuoteensa ääreen.
Sillä välin Cyrus Smith kertoi Nabille, mitä karjakartanossa oli tapahtunut, ja Nab vuorostaan teki selkoa Näkötornin ylängön tapauksista.
Edellisenä iltana vasta Nab oli huomannut merirosvoja Glyseriinijoen toisella rannalla. Yksi heistä oli yrittänyt uida joen yli, ja silloin Nab, joka oli ollut työskentelemässä kanatarhassa, oli laukaissut pyssynsä häntä kohti. Pimeältä hän ei ollut nähnyt, oliko luoti sattunut mieheen. Koska kuitenkin oli luultavaa, etteivät rosvot tuota yhtä laukausta säikähtäisi, vaan tunkeutuisivat ylängölle, Nab oli paennut Graniittilinnaan. Itse hän kyllä oli siellä turvassa, mutta kuinka kävisi istutusten, peltojen ja ulkosuojain? Miten hän saisi sanan karjakartanoon?
Silloin hänen mieleensä oli johtunut Jup, joka niin monta kertaa oli saattanut Pencroffia karjamajalle ja yleensä oli tavattoman älykäs eläin. Empimättä hän oli kirjoittanut lapun, pannut sen pussiin ja ripustanut Jupin kaulaan.
— Karjamajalle, Jup, karjamajalle, tuonne! oli Nab puhellut apinalle, ja tämä oli heti käsittänyt asian.
Nab oli laskenut sen köydellä alas, ja tuossa tuokiossa Jup oli kadonnut metsään.
Rosvot eivät olleet uskaltaneet tulla meren rannalle: siellähän heitä ennenkin oli tuho uhannut, eivätkä he tienneet Graniittilinnan puolustajain lukua. Mutta ylängöllä he olivat turvassa saarelaisten tulelta, sillä sinne päin ei ollut Graniittilinnan ikkunoista ainoakaan. Ja siellä he nyt päästivät raivonsa valloilleen hävittäen, tuhoten, polttaen kaikki, mikä vain eteen sattui.
Vasta puoli tuntia ennen siirtolaisten paluuta he olivat vetäytyneet metsiin.
Nab oli silloin laskeutunut ulos oman henkensä uhalla ja koettanut sammuttaa tulipaloja, mutta turhaan. Heti sen jälkeen hän oli nähnyt rattaat metsän rinteessä.
Cyrus Smith lähti Nabin kanssa tarkastamaan rosvojen hävitystä. Haikea näky kohtasi heitä ylängöllä: vehnävainio oli tallattu maan tasalle. Kasvitarha oli hävitetty perin pohjin. Kanatarha, talli, mylly — kaikki olivat tulen tuhoamat. Kotilinnut, jotka tulipalon ajaksi olivat paenneet järven rantaan, olivat nyt palanneet entisille asuinsijoilleen ja kävelivät siinä levottomina rääkyen ja kaakattaen.
Seuraavat päivät olivat murheellisimpia siirtolaisten tähänastisessa elämässä saarella. Harbertin tila huononi huononemistaan. Jokin arveluttava tauti näkyi saaneen hänessä vallan. Lääkkeitä heillä ei ollut muita kuin kaikenlaisista yrteistä keitettyjä jäähdyttäviä juomia. Kuume ei ollut vielä kovin tuntuva, mutta ruumiinlämpö kohosi hitaasti yhtä mittaa.
Joulukuun 6:ntena Harbert sai vilunpuistatuksia ja kohta sen jälkeen nousi kova kuume. Kohtausta kesti viisi tuntia.
Kiniini olisi nyt ollut sairaalle välttämätöntä, mutta Lincolnin saarella, jossa rehoitti niin upea kasvillisuus, ei ollut ainoatakaan kiinapuuta, jonka kuoresta tuota tehokasta lääkettä saadaan. Hädässään he koettivat antaa hänelle pajunkuorista survottua jauhetta, jolla on silläkin kuumetta lievittävä vaikutus, vaikka varsin vähässä määrin.
Yö kului verraten rauhallisesti. Harbert houraili kyllä unissaan, mutta kuume ei enää kohonnut sinä yönä eikä koko seuraavana päivänäkään. Pencroff rupesi jo hiukan toivomaan. Gideon Spilett ei puhunut sanaakaan. Hän pelkäsi huomiseksi uutta kuumeenpuuskaa.
Sellainen tulikin. Joulukuun 8:ntena puolenpäivän aikaan alkoivat taas ankarat puistatukset ja sen jälkeen nousi kauhea kuume, joka näytti kuluttavan aivan loppuun sairaan jo muutenkin heikot voimat. Harbert tunsi olevansa hukassa. Hän ojensi käsiään ystäviänsä kohti: hän ei tahtonut kuolla vielä!... Se oli sydäntä särkevää. Pencroff piti pakottamalla pakottaa toiseen huoneeseen. Tätäkin kohtausta kesti viisi tuntia. Kolmatta samanlaista hänen olisi mahdotonta kestää.
Gideon Spilettin vakuutuksen mukaan Harbert sairasti niin sanottua keltakuumetta, joka varmaankin oli tarttunut häneen Käärmeniemen rämeistä.
Murheellista päivää seurasi murheellinen yö. Harbert houraili koko ajan, ja sydän pakahtuen ystävät kuuntelivat hänen puheitaan: milloin hän oli samoilevinaan metsissä, milloin taistelevinaan merirosvojen kanssa, milloin huuteli Ayrtonia, milloin kutsui siirtolaisten avuksi tuota salaperäistä olentoa, heidän suojelijaansa, joka nyt oli heiltä kadonnut. Väliin hän vaipui täydelliseen tiedottomuuteen... Monta kertaa Gideon Spilett luuli kaiken jo olevan lopussa.
Seuraavana päivänä sairaan voimat lakkaamatta vähenivät.
— Ellei ennen aamua saada mitään tehokkaampia lääkkeitä kuumetta vastaan, niin Harbert kuolee auttamattomasti, lausui Gideon Spilett.
Tuli yö — varmaankin viimeinen yö maan päällä tälle älykkäälle, hyväsydämiselle, ikäisekseen niin etevälle nuorukaiselle, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa.
Noin kello kolme aamulla pääsi sairaalta kimeä parkaisu. Hän näytti vääntelehtivän viimeisissä kouristuksissa. Nab, joka sillä hetkellä istui yksin hänen luonaan, säikähti ja syöksyi toiseen huoneeseen kutsumaan muita. Kaikki riensivät sairaan luokse.
Samassa alkoi Top murista omituisella äänellä.
Ystävykset pitelivät sairasta, joka kieriskeli vuoteella tuskissaan.
Kello löi viisi. Nouseva aurinko loi ensimmäiset säteensä Graniittilinnan ikkunoihin. Ihana kesäpäivä oli alkamassa... Sekö olisi viimeinen Harbertin elämässä?
Auringonsäde osui sairasvuoteen viereiselle pöydälle.
Äkkiä Pencroff huudahti ja osoitti jotain pöydällä olevaa esinettä.
Se oli pieni, pitkulainen pahvirasia, jonka kannessa luki:
Chinicum sulphuricum.
Kymmenes luku
Tehokas lääke. Selittämätön salaisuus. Harbert paranee. Lähtö tutkimusretkelle. Rosvojen jälkiä.
Gideon Spilett otti rasian ja avasi sen. Siinä oli noin kaksitoista grammaa valkoista jauhetta. Hän pani sitä muutamia hiukkasia kielelleen. Kitkerä maku ilmaisi heti, mitä ainetta se oli: rikkihappoista kiniiniä.
Harbertin piti viipymättä saada tätä verratonta kuumelääkettä.
— Kahvia! käski reportteri. Tuokion kuluttua Nab toi kupillisen haaleaa nestettä. Gideon Spilett pani siihen gramman verran kiniiniä, ja heti annettiin lääke Harbertille. Hyvään aikaan se tulikin, ennenkuin kolmas kohtaus oli alkanut.
Salaperäisellä tavalla oli niin ollen taas saatu apua ja juuri silloin, kun sitä kipeimmin kaivattiin.
Lääke vaikutti. Harbert nukkui rauhallisesti monta tuntia yhtä mittaa. Sillä välin muut keskustelivat äskeisestä merkillisestä tapauksesta. Tuntemattoman ystävän väliintulo oli nyt ilmeisempi kuin koskaan ennen. Mutta kuinka hän oli päässyt yön aikana Graniittilinnaan? "Saaren hengen" menettelytavat olivat todellakin kummallisempia kuin saaren henki itse.
Sinä päivänä sairas sai lääkettä aina kolmen tunnin väliajoin, ja seuraavana päivänä hänen tilansa oli jo huomattavasti parempi. Suloinen toivo täytti kaikkien sydämen. Eikä tämä toivo pettänytkään. Kymmenessä päivässä, joulukuun 20:ntena, oli kaikki vaara ohi. Heikko hän tosin oli voimiltaan, mutta alistui mielellään noudattamaan ankaraa ruokavaliota: mielellään hän itsekin tahtoi tulla terveeksi.
Pencroff oli kuin mies, joka äkkiä on vedetty syvästä kuilusta. Hän oli väliin ihan suunniltaan pelkästä ilosta, ja kun pelättyä kolmatta kohtausta ei tullutkaan, oli hän vähällä tukahduttaa reportterin syleilyynsä. Siitä lähtien hän ei reportteria muuksi sanonutkaan kuin tohtori Spilettiksi.
Oikea lääkäri oli vain saatava ilmi.
— Ja saadaan kanssa! vakuutteli merimies.
Ja tämä salaperäinen lääkäri, olipa hän kuka tahansa, sai olla varma Pencroffin jokseenkin tuntuvasta syleilystä.
Joulukuu kului loppuun ja sen mukana vuosi 1867, kovain koettelemusten vuosi. Uuden vuoden alkaessa oli mitä kaunein sää; kuumuus oli troopillinen, mutta sitä vilvoittivat meren lauhkeat tuulahdukset. Harbertin vuode oli siirretty ikkunan ääreen, ja siinä hän hengitti meren terveellistä, raikasta, suolaista ilmaa. Ruokahalu lisääntyi lisääntymistään, ja voi kuinka sulavia ja meheviä ja maukkaita aterioita uskollinen Nab hänelle laittoikaan!
— Ihan tässä tekee mieli ruveta sairaaksi, kun noin hyvänä pidetään! puheli Pencroff.
Tammikuussa tehtiin Näkötornin ylängöllä ahkerasti työtä, vaikka työ rajoittuikin sen kokoamiseen, mikä rosvojen hävitykseltä oli säilynyt niin pellolla kuin kasvitarhoissakin. Sen verran ainakin tuli kokoon, että saatiin siemen vuoden jälkimmäiselle kasvukaudelle. Ulkosuojia Cyrus Smith ei katsonut viisaaksi ruveta uudelleen rakentamaan, koskapa ne minä hetkenä tahansa saattoivat jälleen joutua rosvojen hävittämiksi.
Kuukauden keskivaiheilla Harbert nousi vuoteeltaan ja liikkui huoneessa ensin lyhyen sitten pitemmän aikaa, ja kuukauden lopulla hän jo kuljeskeli Näkötornin ylängöllä ja meren rannalla, väliin käyden Pencroffin ja Nabin kanssa uimassa.
Kauan suunnitteilla ollut tiedustelumatka kävi nyt yhä mahdollisemmaksi, ja vihdoin Cyrus Smith saattoi määrätä lähtöpäivän. Se oli helmikuun 15:s. Valmisteluihin ryhdyttiin heti, sillä heidän oli määrä viipyä matkalla niin kauan, että he pääsisivät kumpaisenkin tarkoituksensa perille: ensinnäkin he hävittäisivät saarelta merirosvot, joita ei ollut koko tänä aikana näkynyt Graniittilinnan läheisyydessä, ja löytäisivät Ayrtonin, jos hän vielä oli elossa, ja toiseksi saisivat selville "saaren hengen", joka niin tehokkaasti oli ollut osallisena heidän vaiheissaan.
Matka päätettiin suunnata metsäin halki Käärmeniemeen. Rattaille pantiin leiritarpeet, kamiina ja erilaisia astioita, samoin aseita ja ampumatarpeita. Niin ikään päätettiin jättää Graniittilinna aivan autioksi. Top ja Jup otettiin mukaan nekin. Saavuttamaton kivilinna suojelisi kyllä itse itseänsä.
Helmikuun 14:s, lähtöpäivän aatto, oli sunnuntai. Se vietettiin hiljaa, rukoillen ja kiittäen kaiken hyvän Antajaa.
Seuraavan päivän koittaessa Cyrus Smith ryhtyi toimenpiteisiin saadakseen Graniittilinnan kokonaan turvatuksi hyökkäyksiltä. Tikkaat kätkettiin hormeihin hiekan sisään. Pencroff jäi viimeiseksi ylös purkamaan hissiä. Hän laskeutui vihdoin kaksinkertaista, ulkonevan kallionkielekkeen ympäri heitettyä köyttä myöten maahan. Ja kun tämäkin köysi vedettiin alas, oli aivan mahdotonta kenenkään vieraan päästä Graniittilinnaan.
Harbert pakotettiin ainakin alkumatkalla istumaan rattailla. Nab ohjasi onagereita. Cyrus Smith, Gideon Spilett ja Pencroff kulkivat edellä. Top juoksenteli riemuissaan edestakaisin. Jupin oli Harbert kutsunut rinnalleen rattaille, ja kursailematta Jup oli siihen suostunutkin.
Neljän, viiden ensimmäisen kilometrin matka sujui verraten helposti, metsä kun ei vielä ollut varsin tiheää. Sekä lintuja että nelijalkaisia vilisi metsässä yhtä runsaasti kuin ennenkin, mutta ne näyttivät paljon aremmilta. Rosvot olivat nähtävästi liikkuneet näillä seuduin. Ja jonkin ajan kuluttua nähtiin heistä selviä jälkiä: milloin karsittuja puita, milloin sammunut nuotio, milloin jalanjälkiä maassa.
Vähitellen alkoi metsä tihetä ja kulku kävi hankalammaksi: täytyi kaataa puita ja siten raivata tietä rattaille. Ensimmäinen leiri rakennettiin noin viidentoista kilometrin päässä Graniittilinnasta pienen joen varrelle, joka nähtävästi laski Laupeudenjokeen. Syötiin runsas illallinen, sillä ruokahalu oli matkalla ennättänyt tulla tuntuvaksi. Yöksi ei tehty nuotiotulia, jottei olisi herätetty huomiota, mutta sen sijaan päätettiin, että aina olisi kaksi miestä vuorollaan vartiossa, kaksi tuntia kerrallaan.
Seuraavana päivänä ei päästy kuin hiukan toistakymmentä kilometriä eteenpäin, niin vaivalloista oli kulku. Muutamin paikoin havaittiin jälleen merkkejä merirosvojen liikkeistä. Äsken sammuneen nuotion ääressä näkyi selviä ihmisen jälkiä. Niitä tarkoin mittaamalla ja toisiinsa vertaamalla huomattiin kulkijoita olleen viisi henkeä.
— Ayrton ei siis ole ollut mukana, virkkoi Harbert.
— Ei ole, vastasi Pencroff, — ja se merkitsee, että nuo roistot ovat hänet surmanneet. Eipäs vain pidä löytyä niitten luolaa, johon ne saisi ammutuksi kuin metsänpedot!
Päivää myöhemmin päästiin Käärmeniemen kärkeen. Rosvoja ei ollut nähty missään.
Yhdestoista luku
Käärmeniemi tutkitaan. Karjatarhan edustalla. Vakoilu. Portti auki. Valoa ikkunassa. Kuutamossa.
Koko seuraava päivä, helmikuun 18., kului Käärmeniemen laajain metsäin tutkimiseen, mutta siellä ei nähty pienintäkään merkkiä merirosvojen käynnistä. Rosvot olivat nähtävästikin siirtyneet pohjoisempaan. Franklinin vuoren harjanteiden välissä heillä kai oli tyyssijansa, ja karjatarhaa he pitivät muonavarastonaan. Sen vuoksi päätettiin kääntyä pohjoista kohti, ja niinpä päästiinkin noin kymmenen kilometrin päähän Franklinin vuoresta.
Heidän määränsä oli nyt tarkoin tutkia Punapuron laakso ja sitten varovasti lähestyä karjakartanoa. Jos se olisi rosvojen hallussa, niin se vallattaisiin, ellei, niin se otettaisiin päämajaksi ja sieltä käsin tehtäisiin retkiä vuoren soliin.
Kello viiden maissa illalla pysähdyttiin noin kuudensadan askelen päähän karjatarhasta metsän suojaan ja päätettiin odottaa illan pimenemistä. Kello kahdeksan lähtivät Gideon Spilett ja Pencroff vakoilumatkalle. Muutamassa minuutissa he saapuivat metsänlaitaan ja tähystelivät karjatarhaa, joka tummana juovana seisoi vähän matkan päässä aukion toisessa laidassa. Varovasti he hiljalleen hiipivät aukion poikki ja saapuivat portille.
Pencroff koetti työntää porttia auki, mutta turhaan. Koska ulkopuoliset säpit kuitenkin olivat auki, niin portti oli nähtävästi salvassa sisäpuolelta. Merirosvot olivat varmaan karjatarhassa aavistamattakaan vakoilijoita. Kumpi olisi nyt viisaampaa, kiivetäkö aidan yli ja yllättää konnat vai saattaa sana muille ja sitten yhdessä hyökätä heidän kimppuunsa? Pencroff olisi ollut valmis heti käymään pahantekijäin kimppuun, mutta järkevämpi Spilett sai hänet luopumaan aikeesta, jolla olisi saattanut olla varsin tuhoisat seuraukset.
He palasivat sen vuoksi ystäväinsä luokse ja ilmoittivat, mitä olivat saaneet selville.
— Minä luulen, sanoi Cyrus Smith hetken mietittyään, — etteivät rosvot tällä hetkellä ole karjamökissä.
— Sittenpähän nähdään, kun on kiivetty paaluaidan yli, vastasi Pencroff.
Lähdettiin miehissä liikkeelle. Kuormakin otettiin mukaan, jottei se joutuisi rosvojen ryöstettäväksi. Pencroff oli komentanut Jupin pysymään rattaiden takana, Nab talutti Topia nuorasta. Äänettömästi vierivät rattaat paksua ruohikkoa myöten, ja hetken kuluttua oli onnellisesti päästy aukion yli aitauksen juurelle. Nab jäi onagereja pitelemään, muut menivät portille.
Fortin toinen puoli oli auki.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi insinööri kääntyen Pencroffiin ja reportteriin.
— Kiinni se vastikään oli, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! vakuutti Pencroff.
Siirtolaiset olivat ymmällä. Reportterin ja Pencroffin käydessä olivat rosvot kai olleet karjamajassa. Oliko nyt yksi heistä lähtenyt pois ja muut vielä mökissä, vai olivatko he mökissä joka mies?
Harbert oli sillä välin astunut muutaman askelen pihaan. Äkkiä hän riensi takaisin ja tarttui insinööriä käsivarresta.
— Mitä nyt? Cyrus Smith kysyi.
— Valoa!
— Missä?
— Mökissä!
Ja aivan oikein: karjamajan ikkunasta kuulsi heikko valo.
— Nyt ne ovat meidän! sanoi insinööri. — Eteenpäin!
Rattaat jätettiin portin ulkopuolelle. Top ja Jup sidottiin kiinni niihin. Siirtolaiset astuivat pihaan ja riensivät mökin ovelle. Se oli lukossa.
Cyrus Smith viittasi tovereitaan pysymään paikoillaan ja astui ikkunan luo. Pöydällä paloi lyhty. Vuoteella makasi mies.
— Ayrton! insinööri lausui tukahtuneella äänellä.
Murrettuaan oven auki siirtolaiset hyökkäsivät mökkiin.
Ayrton näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa puhuivat kovista, pitkällisistä kärsimyksistä. Kädet ja jalat olivat verissä.
Cyrus Smith tarttui hänen käteensä.
— Ayrton! hän sanoi.
Ayrton avasi silmänsä, katsahti ensin puhujaan, sitten muihin.
— Tekö? hän huusi. — Tekö?
— Ayrton! Ayrton! insinööri toisteli.
— Missä minä olen?
— Karjamajassa.
— Yksinkö?
— Yksin.
— Mutta ne tulevat pian! parkaisi Ayrton. — Olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!
Hervottomana hän vaipui takaisin vuoteelleen.
— Spilett! lausui Cyrus Smith. — Rosvot saattavat hyökätä meidän kimppuumme milloin tahansa. Toimittakaa kuorma pihaan, salvatkaa portti sisäpuolelta ja palatkaa kaikki tänne.
Pencroff, Nab ja reportteri riensivät portista ulos. Top murisi omituista murinaansa. Samassa nousi kuu ja valaisi tienoon. Hetken kuluttua olivat rattaat pihassa ja portti lujasti salvassa.
Yhtäkkiä riistäytyi Top irti nuorasta ja juoksi rajusti haukkuen pihan perälle, mökistä oikeaan.
— Huomio, ystävät! huusi Cyrus Smith. — Hanat vireeseen!
Siirtolaiset olivat valmiit laukaisemaan. Top haukkui haukkumistaan. Jup juoksi sen jälkeen kimeästi vinkuen.
Niitä seuraten siirtolaiset tulivat pienen puron rantaan ja pysähtyivät tuuheitten puitten varjoon.
Mikä näky heitä kohtasikaan:
Puron äyräällä lojui viisi ruumista.
Siinä olivat nuo merirosvot, jotka neljä kuukautta sitten olivat astuneet maihin Lincolnin saareen!
Kahdestoista luku
Ayrtonin vaiheet. Tuomioitten täyttäjä. Bonadventure. Etsiskelyä. Maanalaista pauhinaa. Kotiin.
Vaiheistaan Ayrton kertoi seuraavaa:
Toisena päivänä hänen karjamajalle tulemisensa jälkeen, siis marraskuun 10:ntenä, olivat merirosvot iltayöstä kiivenneet paaluaidan yli ja hyökänneet hänen kimppuunsa. He sitoivat hänet, panivat hänelle kapulan suuhun ja raastoivat hänet erääseen luolaan Franklinin vuoren juurelle. Siellä heillä oli tyyssijansa.
He päättivät tappaa hänet, ja seuraavana päivänä hänen oli määrä kuolla, mutta sitä ennen oli yksi rosvoista tuntenut hänet ja maininnut häntä sillä nimellä, joka hänellä oli ollut Australiassa. Nuo kurjat olisivat murhanneet Ayrtonin, mutta säästivät Ben Joycen.
Siitä saakka he olivat koettaneet saada puolelleen entistä rikostoveriaan. Heidän aikomuksensa oli hänen avullaan päästä Graniittilinnaan, surmata siirtolaiset ja saada saari haltuunsa. Ayrton ei suostunut heidän tuumiinsa. Hän tahtoi mieluummin kuolla kuin pettää ystävänsä. Siitä lähtien hän oli saanut olla luolassa sidottuna ja kapula suussa, neljättä kuukautta yhtä mittaa.
Merirosvot kävivät tuon tuostakin karjatarhassa hankkimassa ruokavaroja, mutta pitivät kuitenkin edelleen asuntonaan äskenmainittua luolaa. Marraskuun 11:ntenä, siirtolaisten tullessa karjamajalle, oli siellä ollut ainoastaan kaksi rosvoa. Luolaan palattuaan toinen heistä kerskaili ampuneensa nuorimman siirtolaisen kuoliaaksi. Toinen rosvoista, kuten tiedämme, ei palannutkaan enää toveriensa luokse. Mitä epätoivoista tuskaa mahtoikaan Ayrton tuntea kuultuaan Harbertin tulleen surmatuksi!
Yhä ankarammin he kohtelivat Ayrtonia, joka ei suostunut heidän tuhoamisaikeisiinsa. Hän odotti vain hetkestä hetkeen, että he ottavat hänet hengiltä. Hän heikkeni heikkenemistään niin ruumiin- kuin sielunvoimiltaan ja vaipui vihdoin tylsyyden tilaan: hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään.
Siinä tilassa olivat ystävät nyt löytäneet hänet.
— Mutta, mr Smith, jatkoi Ayrton päätettyään kertomuksensa, — miten on mahdollista, että minä, joka olin vankina luolassa, olen joutunut karjamajaan?
— Miten, insinööri vastasi, — miten on mahdollista, että rosvot makaavat maassa tuolla puron rannalla, kuolleina joka mies?
— Kuolleinako? huudahti Ayrton heikkoudestaan huolimatta kavahtaen pystyyn.
Hän tahtoi nousta ja lähti ystäväin tukemana muitten kanssa puron rannalle.
Siellä ne lojuivat, viisi ruumista, rantahiekalla samassa asennossa, johon äkkikuolema oli heidät kaatanut.
Insinööri viittasi. Pencroff ja Nab riisuivat ruumiit, jotka jo olivat kylmiä. Mitään väkivallan merkkiä ei ollut näkyvissä. Tarkoin tutkiessaan Pencroff kuitenkin huomasi kenellä otsassa, kenellä rinnassa, kenellä missäkin pienen punaisen täplän.
— Siihen on sattunut! sanoi Cyrus Smith.
— Mutta mikä on ollut aseena? huudahti reportteri.
— Sellainen, joka lyö kuoliaaksi silmänräpäyksessä, mutta jonka salaisuudesta meillä ei ole selkoa.
— Ja kuka heidät on kaatanut? kysäisi Pencroff.
— Tuomioitten täyttäjä tällä saarella, insinööri vastasi, — sama, joka toi teidät tänne, Ayrton, sama, jonka läsnäolo on jälleen niin selvästi nähty, sama, joka on meille tehnyt kaiken sen, mitä itse emme ole voineet tehdä, ja joka kaiken tämän tehtyään pysyttelee salassa meiltä.
— Lähtekäämme etsimään häntä! huudahti Pencroff.
— Lähdemme kyllä, Cyrus Smith vastasi, — vaikken minä luule, että meidän onnistuu löytää tuota mahtavaa olentoa, ennenkuin hän itse suvaitsee kutsua meitä.
Ja tästä päivästä alkaen oli siirtolaisten hartaimpana toiveena saada selitys tähän kummalliseen arvoitukseen.
Siirtolaiset palasivat mökkiin, missä nyt yhteisin voimin ruvettiin hoitamaan paljon kärsinyttä Ayrtonia. Nab ja Pencroff kantoivat rosvojen ruumiit metsään ja hautasivat ne syvälle maahan.
Sen jälkeen kerrottiin Ayrtonille siirtolaisten vaiheet siitä saakka, kun hän oli lähtenyt karjamajalle.
— Ja nyt, puhui Cyrus Smith, — nyt on meillä vielä yksi velvollisuus täytettävänä. Toinen puoli tehtäväämme on vasta suoritettu: me olemme tosin nyt saaren herroja, mutta ansio siitä ei ole meidän.
— Karjamajaako me nyt pidämme asuntona?
— Niin. Täällä on ruokavaroja riittämiin asti, ja pianhan rattailla käväistään hakemassa Graniittilinnasta lisää.
— Olkoon menneeksi! vastasi merimies. — Yksi seikka vain vielä!
— Mikä niin?
— Se purjehdus, nähkääs, hyvän sään aikana.
— Minne?
— Taborin saarelle, Pencroff vastasi. — Meidän täytyy jättää sinne ilmoitus, missä Lincolnin saari sijaitsee, siltä varalta että skotlantilaisen alus tulee Ayrtonia noutamaan. Kunhan vain ei tultaisi liian myöhään!
— Mutta Pencroff, kysyi Ayrton, — millä aluksella se matka tehtäisiin?
— Bonadventurella tietysti.
— Bonadventurella! Ayrton huudahti. — Sitä ei ole enää olemassa!
— Minunko purttani ei olisi enää olemassa? parkaisi Pencroff kavahtaen pystyyn.
— Ei ole! Ayrton vastasi. — Merirosvot löysivät sen viikko sitten, yrittivät ulapalle, mutta...
— Mutta!? äännähti merimies tukahtuneesti.
— Mutta heillä ei ollut enää Bob Harveyta mukanaan, alus särkyi rannan kareihin pirstaleiksi, ja töin tuskin miehet pelastuivat rantaan.
— Voi konnia, voi tuhannen korvennettavia, vihoviimeisiä maailman lopun roistoja! raivosi Pencroff parka kuohuksissaan Bonadventurensa menettämisestä.
Uuden aluksen rakentamiseen kuluisi kuusi kuukautta: Taborin matka oli siis pakostakin jätettävä ensi vuoteen. Nyt lähdettiin heti samana päivänä, helmikuun 19:ntenä, tiedusteluretkelle Franklinin vuoren liepeille ja ympäristöön. Etsittiin tarkasti kaikki sen monimutkaiset solat, luolat, käytävät ja tunnelit, joista monikin ulottui syvälle vuoren uumeniin. Näissä olisi kyllä ollut verrattomia kätköpaikkoja jokaiselle, joka olisi tahtonut piilossa pysyä. Mutta ei jälkeäkään ihmisestä missään. Ayrtonin luola vain oli siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt. Vuoren eteläisillä ja läntisillä rinteillä levisi rehevä kasvillisuus, mutta koillinen ja pohjoinen rinne oli hedelmätöntä, tuliperäistä kalliomaata, joka vähitellen aleni Leukaniemiä kohti.
Tällä retkellään Cyrus Smith ja reportteri joutuivat kerran syvää tunnelia myöten toistasataa metriä vuoren sisään. Äkkiä alkoi kaukaa sen perältä kuulua kumeaa pauhinaa, jonka kaiku vyöryi pitikin tunnelia: maanalainen tuli siellä ilmeisesti teki mahtavaa työtään.
— Siitä lähtien kun viimeksi vuoren kraatterilla kävimme, virkkoi insinööri, — on vuoren sydämessä ruvennut tapahtumaan kemiallisia muutoksia. Ja niinhän mikä tulivuori tahansa, ajat sitten jo sammunutkin, saattaa äkkiä ruveta uudestaan toimimaan.
Oliko luultavaa, että Franklinin vuori, vanha, jo kauan sitten sammunut tulivuori, rupeaisi sekin jälleen elämään? Ja jos se uudestaan alkaisi syöstä laavaa kidastaan, lähtisikö laava virtaamaan entisiä uriaan vai tapahtuisiko samalla maanjäristyksiä, niinkuin usein tulivuorten purkautuessa, ja puhkeaisiko silloin uusia aukkoja, joita myöten tulikuuma, sula kivivirta pääsisi valumaan etelään, viljaville seuduille?
Kuunneltuaan vielä tarkkaan maanalaista pauhinaa Cyrus Smith ja reportteri tulivat siihen vakaumukseen, että syvyyksissä oli jotain tekeillä.
He tulivat ulos ja kertoivat kuulemansa tovereilleen.
— Pauhatkoon vuori, minkä vain tykkää, arveli Pencroff, — ei se silti pitkälle potki. On sitä herra herrallakin.
— Jaa, että kuka? kysyi Nab.
— Se saaren henki juuri, Nab. Kyllä se vuorelta kidan tukkii. Yrittäköönpä vain avata sen!
Helmikuun 19:nnen ja 25:nnen välillä tutkittiin koko vuoren ympäristö. Nousivatpa siirtolaiset tulivuoren huipullekin. Siellä he tarkastelivat kraatterin yläosaa. Kumeaa pauhinaa kuului, mutta ei tuntunut kuumuutta, ei näkynyt höyryä eikä savua.
Vuoren rinteet tarkastettiin vihdoin aina Hainlahteen saakka, mutta etsintänsä kohdetta miehet eivät löytäneet.
Helmikuun 25:ntenä he palasivat Graniittilinnaan. Nuoli nuorineen ammuttiin entiseen tapaan ja niin aikaansaatiin jälleen yhteys heidän kotiinsa.
Vielä kuukausi, ja oli kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun he olivat saapuneet tähän saareen.
Kolmastoista luku
Uuden laivan tekoon. Pesijät. Franklinin vuori.
Kotiin päästyä ruvettiin ensi työksi keskustelemaan uuden aluksen rakentamisesta. Rakennusainetta oli Kaukaisen Lännen metsissä kosolti ja erinomaista laatua. Sitä paitsi heillä oli merirosvojen särkyneestä laivasta tallella täydellinen takila sekä paljon muitakin tarvikkeita. Senpä vuoksi päätettiin rakentaa suorastaan kahden ja puolen tai kolmensadan tonnin vetoinen alus, millä käydä Taborilla ja kenties purjehtia kauemmaksikin, asutuille seuduille. Sellaisen laivan lupasi Pencroff saada nyt, kun Ayrtonkin oli heillä apuna, valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa kuukaudessa.
Sanoista tekoihin. Maalis- ja huhtikuun kuluessa vietiin rakennusaineet rannalle ja asetettiin katoksen alle kuivumaan. Sitten rakennettiin rosvojen hävittämät ulkosuojat uudelleen; kanatarha laajennettiin entistä suuremmaksikin. Lennätinyhteys karjakartanoon pantiin jälleen kuntoon: nyt ei enää tarvinnut pelätä ilkivallan tekijöitä.
Täyttä turvaa hyökkäyksiltä ei kuitenkaan ollut; saattoihan olla mahdollista, että muita merirosvoja Polynesian mereltä osuisi tänne. Sen vuoksi siirtolaiset monta kertaa päivässä tähystelivät kiikareillaan taivaanrantaa.
Marraskuun 15:ntenä olivat uuden aluksen pohja ja köli valmiina, ja heti sen jälkeen ruvettiin rakentamaan runkoa. Ilmat alkoivat kuitenkin vähitellen kääntyä kolkoiksi, talvisiksi. Kesäkuun 10:ntenä piti rakennustyöt kokonaan keskeyttää.
Työtä ei kuitenkaan puuttunut heiltä keneltäkään, eikä kukaan sitä karttanutkaan. Yksin pukujen valmistaminen — nyt ei enää kotitekoisesta karkeasta huovasta, vaan särkyneen prikin loppumattomista kangasvarastoista — kysyi työtä ja aikaa, vaatteitten pesu niin ikään, ja siinä Gideon Spilettkin, teräväkynäinen reportteri, osoitti olevansa aivan erinomainen tekijä.
Pakkasista huolimatta oli niin ihmisten kuin eläintenkin terveys erittäin hyvä. Jup vain välistä oli vähän viluinen. Siksipä sille tehtiin vuorattu täkki, lämmin ja ruumiinmukainen. Ja mikä verrattoman uuttera palvelija se oli!
— Hm, sanoi Pencroff katsellen Jupin uupumatonta aherrusta, — hätäkös on saada paljon aikaan, kun miehellä on neljä kättä!
Tuntemattomasta olennosta ei ollut tänä talvena merkkiäkään. Kuilun partaalla ei Top enää haukuskellut eikä Jupkaan urissut.
Oltiin jo kevään kynnyksellä. Silloin Cyrus Smith eräänä päivänä huomasi Franklinin vuoren huipusta nousevan savua.
Se oli syyskuun 7.
Neljästoista luku
Tulivuori herää. Kiireisiä töitä. Sähkösanoma. "Tulkaa!" Karjamajalla. Uusi lanka. Meren rannalla. Luola. Häikäisevä valo.
Kuultuaan insinööriltä tämän uutisen siirtolaiset keskeyttivät työnsä ja katselivat ääneti Franklinin vuoren huippua kohti.
Oliko tulivuoren purkaus odotettavissa? Ja jos niin oli, oliko Lincolnin saaren asukkailla mitään vaaraa peljättävissä? Eikö ollut luultavaa, että laava pursuaisi ulos entisestä kraatterista ja samoin siitä sivuaukosta, jota myöten insinööri ja reportteri olivat tunkeutuneet vuoren sisään? Vai olisiko mahdollista, että maanjäristys, jollainen useimmiten liittyy tulivuoren purkauksiin, lohkaisisi uusia aukkoja vuoren kylkeen, tulisen laavan virratessa uusiin suuntiin? Esimerkkejä siitä on ollut niin Euroopan kuin Amerikan tulivuorissa. Graniittilinna oli kyllä turvassa, mutta karjatarha oli ensimmäiseksi tuholle alttiina.
Asia oli kuitenkin auttamaton. Täytyi vain odottaa, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.
Ryhdyttiin jälleen töihin. Kuumeisella kiireellä joudutettiin varsinkin uuden laivan rakentamista. Verraton apu heillä oli siitä yksinkertaisesta vesisahasta, jonka insinööri oli rakentanut rannan vesiputoukseen.
Syyskuun lopulla oli laivan rungon teelmä valmiina. Laiva oli suunniteltu kuunariksi, keulasta suipoksi ja perästä leveäksi. Sen oli määrä kestää pitkiäkin merimatkoja, jos se olisi tarpeen. Onneksi heillä oli runsaasti valmiita, merirosvojen särkyneestä prikistä kerättyjä aineksia.
Jonkin ajan kuluttua täytyi työ keskeyttää viikoksi: heinä oli tehtävä, elo leikattava ja kasvitarhan tuotteet korjattava, mutta sitten käytiin taas entistä suuremmalla innolla laivaan käsiksi. Kotona he lepäsivät vain lyhyen yösydämen.
Kerran, lokakuun 15:ntenä, he olivat illallisen jälkeen istuneet tavallista kauemmin koolla haastellen tulevaisuuden toiveista. Kello oli jo yhdeksän. Huonosti salatut haukotukset soittivat jo iltakelloa, Pencroff oli juuri vuoteelleen laskeutumassa, kun sähkökello salissa alkoi soida.
Kaikki riensivät sinne ja kaikki olivat siinä saapuvilla: Cyrus Smith, Gideon Spilett, Harbert, Ayrton, Pencroff, Nab. Karjamajalla ei ollut ketään.
— Vuorenpeikkoko se tässä yön selkään kelloja kilistelee? huudahti Nab.
— Olisikohan ilmassa sähköä ja se ... arveli Harbert.
— Odotetaan hiukan. Jos se on tarkoitettu meille, niin tottapahan toistuu.
Heti sen jälkeen kello taas soi.
Cyrus Smith sähkötti heti:
Mitä tahdotaan?
Muutaman silmänräpäyksen perästä alkoi osoitin liikahdella kirjaintaululla ja vastaus kuului:
Tulkaa heti karjamajalle.
— Vihdoinkin! huudahti Cyrus Smith.
Vihdoinkin tosiaan! Saaren salaisuus alkoi nyt paljastua.
Ei johtunut enää väsymys kenenkään mieleen. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat kaikki matkalla karjamajalle. Vain Jup ja Top jätettiin Graniittilinnaan.
Yö oli pilkkopimeä, kuuton. Paksut ukkospilvet peittivät taivaankannen. Ei erottanut tietä jalkainsa alta. Metsässä oli hiljaista kuin haudassa. Sähköä oli ilmassa. Mutta ei mikään pidättänyt siirtolaisia rientämästä eteenpäin tuttua tietä: olivathan he nyt matkalla sinne, missä vihdoinkin saisivat selityksen pulmalliseen arvoitukseen, saisivat tietää, kuka se olento oli, joka niin tehokkaalla tavalla oli osallistunut heidän vaiheisiinsa.
Tuskin he olivat kulkeneet kaksi kolmannesta matkasta, kun hiukan sinervä valo leimahti yli koko tienoon. Se oli ensimmäinen salama. Sitä seurasi pian uusia ja yhä uusia, ja kun siirtolaiset vihdoin olivat päässeet karjatarhan portista sisään, niin jo laukesi ensimmäinen jyrähdys.
He astuivat mökkiin. Siellä vallitsi täydellinen pimeys. Hetken perästä saatiin käsiin lyhty ja sytytettiin se. Tuvassa ei ollut ketään. Äkkiä Harbert huomasi pöydällä kirjelapun. Siihen oli englanniksi kirjoitettu sanat:
Seuratkaa uutta sähköjohtoa.
— Matkaan! huusi Cyrus Smith käsitettyään, ettei Graniittilinnaan äsken saapunut sähkösanoma ollut lähtenytkään karjamajasta, vaan tuntemattoman olennon olinpaikasta, josta liittyi lanka heidän entiseen johtoonsa. Ja hetken kuluttua lyhdyn ja salamain valossa huomattiinkin, että ensimmäisen pylvään päästä riippui alas uusi, täydellisesti eristetty johto, joka kulki metsään päin, vuoren eteläisiä harjanteita kohti, siis länteen.
Uusi johto, joka paikoin kulki pitkin maata, paikoin riippui puitten oksilla, johti heidät karjatarhan ja Koskijoen välisen harjanteen poikki. Insinööri luuli salaperäisen asunnon sijaitsevan laakson pohjalla, mutta ei! Lanka vei pian hedelmättömään, basalttipaasien täyttämään alankoon. He huomasivat sen johtavan merenrantaa kohti.
Koko taivas liekehti ilmitulessa. Jyrähdykset olivat niin ankaria, että toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Salama iski väliin aivan kraatterin sisään valaisten sen paksut höyrypatsaat. Jonkin aikaa kuljettuaan matkamiehet saapuivat korkealle rantaylängölle. Puolensadan askelen päässä heidän edessään pauhasi maininki kivikkorantaa vasten.
Siitä lähti johto alas kallioitten keskeen jyrkkää rinnettä myöten. Kulku oli vaikeaa ja vaarallistakin, mutta yhä he riensivät, pysähtelemättä, mistään välittämättä: tuntui siltä kuin jokin yliluonnollinen voima vetäisi heitä eteenpäin, niinkuin magneetti vetää rautaa puoleensa. Johto kääntyi äkkiä rannemmaksi. He olivat basalttikallioitten juurella. Siitä lähti kapea penger vaakasuorana ja meren rannan suuntaisena. Johto aleni merta kohti, ja hetken kuluttua he olivat aivan rannassa.
Cyrus Smith tarttui kädellään lankaan. Se johti suoraan mereen.
Hämmästyneinä, sanattomina katselivat matkamiehet toisiinsa.
— Nyt on nousuvesi ylimmillään, Cyrus Smith lausui. — Odotetaan pakoveden aikaa. Tie aukenee silloin.
— Mistä te sen tiedätte? Pencroff kysyi.
— Ei hän olisi meitä kutsunut, jos olisi mahdotonta päästä hänen luokseen.
He istahtivat rantakallioille odottelemaan. Pian alkoi sataa, ensin raskain, paksuin pisaroin, mutta hetken kuluttua kuin saavista kaataen. Mitä enemmän aika kului, sitä selvemmin alkoi kallioseinässä tulla näkyviin rotko, jonne lanka johti. Kolmessa tunnissa oli meren pinta laskenut puoli viidettä metriä.
Cyrus Smith kyyristyi katsomaan luolan sisään. Siellä kellui veden pinnalla jokin tumma esine. Se oli rautalevyistä niitattu vene sidottuna johonkin sisäpuoliseen kivipylvääseen. Veneen pohjalla oli airot.
Viipymättä he astuivat veneeseen. Insinööri kävi kokkaan lyhty kädessä, Nab ja Ayrton airoihin, Gideon Spilett etu- ja Harbert keskituhdolle, Pencroff perämieheksi.
Luola, jonka uumeniin he lähtivät tunkeutumaan, oli aluksi matala, mutta avartui kohta korkeaksi holviksi. Täydellinen pimeys ja hiljaisuus vallitsi. Ulkoa ei tänne päässyt salama eikä jyrinä löytämään tietään.
Johto riippui kiviseinistä ulospistävissä kielekkeissä, ja siitä seuraten vene kulki yhä syvemmälle luolaan.
Lienee soudettu jo kilometrin verran, kun insinööri kokasta komensi:
— Seis!
Räikeä valo paljasti silloin heidän silmäinsä eteen suunnattoman holvin vuoren sisustassa. Kolmekymmentä metriä korkeaa kupukattoa kannattivat komeat basalttipylväät, jotka näyttivät kaikki samaan muottiin valetuilta. Pohjasta kohosi pienempiä, kahdentoista — viidentoista metrin korkuisia pylväitä säännöllisinä riveinä. Veden pinta oli tyyni ja vesi löi vain hiljalleen pylväitten tyviä vasten. Kirkkaassa valossa erottui joka ainoa kohoama, joka ainoa uurre, joka ainoa kivensärmä kimaltaen ja välkähdellen.
Ei ollut epäilystäkään: valo oli sähkövaloa. Itse sen lähteeseen ei ollut enää kuin puoli kaapelinpituutta.
Vene lähti jälleen liikkeelle, ja tuhansina timantteina säihkyivät airojen viskomat vesipisarat ihanassa valossa. Siltä kohtaa oli tämä vuorensisäinen järvi lähes sata metriä leveä. Perällä kohosi suunnaton basalttiseinä, luja, yhtenäinen, ilman pienintäkään aukkoa, solaa tai muuta pääsytietä.
Keskeltä järven pintaa näkyi jokin pitkä, sukkulamainen esine, äänetön, liikkumaton. Sen kummaltakin kupeelta lähti kaksi häikäisevää valokimppua kuin kahdesta ahjosta, joissa rauta valkoisena hehkuu. Tuo esine, muodoltaan kuin suunnaton valas, oli noin seitsemänkymmentä viisi metriä pitkä ja kolme, neljä metriä vedenpinnan yläpuolella.
Cyrus Smith oli noussut kokassa seisoalleen ja katseli kovin jännittyneenä tuota jättiläistä. Vihdoin hän tarttui reportterin käsivarteen.
— Mutta hänhän se on! Ei se saata olla kukaan muu! hän huudahti.
Hän istahti jälleen ja lausui hiljaa nimen, jota ei kuullut kukaan muu kuin Gideon Spilett. Tämäkin näkyi tuntevan sen; hän hätkähti ja virkkoi matalalla äänellä:
— Hänkö! Maailmasta luopunut mies, niinkö?
— Hän!
Insinöörin käskystä vene laski esineen vasempaan kylkeen, josta kirkas valo tulvi paksun ikkunaruudun läpi.
Cyrus Smith astui tovereineen kannelle. Siinä oli avonainen, alaspäin johtava luukku. Kaikki kiiruhtivat portaita alas ja tulivat käytävään, joka niin ikään oli sähköllä valaistu ja jonka perällä oli ovi.
Siitä he astuivat huoneeseen, jossa oli runsaasti kauniita esineitä, ja kulkivat kiireesti sen poikki kirkkaasti valaistuun kirjastoon. Sen perällä oli taas ovi. Insinööri avasi senkin.
Heidän edessään oli avara sali, jonkinlainen museo, täynnä arvokkaita kiviä, taideteoksia, teollisuuden tuotteita. Tuntui siltä kuin olisi äkkiä siirrytty ihmeelliseen satumaailmaan.
Upealla leposohvalla loikoi mies, joka ei näyttänyt huomaavankaan heitä.
Silloin Cyrus Smith korotti äänensä ja lausui toveriensa suureksi hämmästykseksi:
— Kapteeni Nemo! Te olette kutsunut meitä. Tässä olemme.
Viidestoista luku
Kapteeni Nemon ensimmäiset sanat. Vapaudensankarin historia. Viha. Merenalainen elämä. Yksin. Viimeinen valkama. Saaren salaperäinen henki.
Nuo sanat kuultuaan mies kohottautui istualleen sohvalle, ja silloin hänen kasvonsa näkyivät kokonaan: korkea otsa, ylpeä katse, valkoinen parta, tuuhea niskaan valuva tukka. Katse oli tyyni, kun hän siinä nojasi kädellään sohvan käsinojaan. Hivuttava tauti näytti jäytäneen hänen elinvoimansa, mutta ääni oli vakaa hänen lausuessaan englanniksi:
— Ei minulla ole nimeä, sir.
— Minä tunnen teidät! Cyrus Smith vastasi.
Kapteeni Nemo loi häneen tulisen katseen ikäänkuin olisi tahtonut masentaa puhujan, mutta sitten hän jälleen vaipui sohvan pieluksille ja mutisi:
— Vaikka mitäpä siitä! Minä kuolen kohta.
Cyrus Smith lähestyi vanhaa miestä, ja Gideon Spilett tarttui hänen käteensä. Se oli kuuma. Muut pysyivät taempana tässä loistavassa salissa, missä koko ilma ikäänkuin kuohui sähköä.
Kapteeni Nemo veti kätensä irti ja viittasi insinööriä ja reportteria istumaan.
Siinä nyt oli heidän edessään "saaren henki", heidän mahtava auttajansa ja hyväntekijänsä. Pencroff ja Nab olivat mielessään kuvitelleet häntä yliluonnolliseksi olennoksi, ja tuossa oli vain kuolemaisillaan oleva ihminen!
Hän katseli lähellä istuvaa insinööriä ja virkkoi sitten:
— Tiedätte siis, mikä nimi minulla oli, sir?
— Tiedän, niinkuin senkin, mikä on sen ihmeellisen merenalaisen aluksen nimi...
— Nautilus, niinkö? kapteeni hymähti.
— Niin juuri.
— Mutta tiedättekö, kuka minä olen?
— Tiedän.
— Kolmeenkymmeneen vuoteen en enää ole ollut yhteydessä ihmisten asuman maan kanssa, kolmekymmentä vuotta olen elänyt merten syvyyksissä — ainoa paikka, missä olen löytänyt vapauden. Kuka on kavaltanut minun salaisuuteni?
— Muuan mies, joka ei ollut koskaan antanut teille vaitiolon lupausta eikä niin ollen ole voinut kavaltaa teitä.
— Se ranskalainenko, jonka sattuma kerran heitti alukseni kannelle kuusitoista vuotta sitten?
— Hän juuri.
— Hän ja hänen kaksi toveriaan eivät siis hukkuneet Kurimukseen, johon Nautilus oli joutunut?
— He pelastuivat, ja sittemmin ilmestyi teos Sukelluslaivalla maapallon ympäri, joka sisältää teidän tarinanne.
— Vain muutaman kuukauden elämästäni, kapteeni virkkoi nopeasti.
— Niin kyllä, Cyrus Smith vastasi, — mutta muutama kuukausikin riitti tekemään teidät tunnetuksi...
— Suurena pahantekijänä, lausui kapteeni Nemo ylpeästi hymähtäen, — kapinallisena, ihmiskunnan pannaan julistajana?
— Ei minun sovi tuomita kapteeni Nemoa, Cyrus Smith vastasi, — kaikista vähimmän hänen entisyytensä tähden. Minä en tiedä — eikä tiedä maailmassa kukaan muukaan — mikä hänet sai viettämään tuota omituista elämää. En voi tuomita seurauksia, kun en tunne syitä. Mutta sen tiedän, että muuan hyvä käsi on suojellut meitä hamasta siitä hetkestä, kun Lincolnin saarelle jouduimme. Me olemme hengestämme kiitollisuuden velassa hyvälle, ylevälle, mahtavalle olennolle, ja tämä olento olette te, kapteeni Nemo.
— Olen kyllä, toinen vastasi luontevasti.
Insinööri ja reportteri olivat nousseet seisomaan, muut toverit astuivat lähemmäksi, ja kiitollisuus, jota heidän sydämensä tunsi, puhkesi nyt sanoiksi ja eleiksi.
Kapteeni Nemo torjui heidät ojentamalla kätensä ja lausui liikuttuneempana kuin itse varmaan olisi suonutkaan:
— Kunhan ensin olette kuulleet kertomukseni loppuun.
Hänen tarinansa oli lyhyt, mutta hänen täytyi sitä kertoessaan panna liikkeelle koko tarmonsa päästäkseen päähän. Hän taisteli ilmeisesti kovaa uupumusta vastaan. Cyrus Smith pyysi väliin häntä levähtämään, mutta hän pudisti päätänsä kuten ainakin mies, joka tietää, ettei hän enää huomista päivää näe.
Kapteeni Nemo oli intialainen, Dakkarin prinssi, Intian sankarin Tippu Sahibin veljenpoika. Hänen isällään oli itsenäinen ruhtinaskunta Bundelkundissa. Isä lähetti poikansa jo kymmenvuotiaana Eurooppaan kasvatettavaksi siinä salaisessa tarkoituksessa, että poika vastedes pystyisi tasaväkisin asein taistelemaan niitä vastaan, joita isä piti maansa sortajina, nimittäin englantilaisia.
Kymmenvuotiaasta kolmenkymmenen vanhaksi tuo erittäin lahjakas, terävä-älyinen, yleväsydäminen Dakkarin prinssi oleskeli Euroopassa edistyen nopeasti tieteissä sekä taiteissa. Hän matkusteli kaikkialla Euroopassa. Oppineisuutensa, korkean syntyperänsä ja rikkautensa tähden hän oli kaikkialla tervetullut vieras, mutta maailma ei milloinkaan vienyt häntä pyörteisiinsä.
Oli yksi maa, johon hän ei milloinkaan jalkaansa astunut ja jota hän vihasi sydämensä pohjasta. Se oli Englanti. Kaikki se viha, mikä milloinkaan saattaa kyteä voitetussa voittajaa, sorretussa sortajaa kohtaan, se kyti hänessä, tuossa Tippu Sahibin heimon prinssissä. Pienestä pitäen hän jo oli veriinsä imenyt kostontuumat ihanan synnyinmaansa raatelijoita kohtaan.
Hänestä tuli tiedemies, taiteilija, valtiomies, mutta intialaisena hän pysyi kiireestä kantapäähän, intialaisena hän himoitsi kostoa, intialaisena hän toivoi joskus voivansa vapauttaa maansa orjuuden kahleista.
Hän palasi Bundelkundiin v. 1849, meni naimisiin jalosukuisen intialaisnaisen kanssa, jonka sydän myös itki synnyinmaan onnettomuutta. Kaksi lasta hänelle syntyi, ja palavasti hän heitä rakasti, mutta Intian kohtaloa ei perheonnikaan saanut hänen mielestään unohtumaan. Hän odotti vain tilaisuutta. Se tulikin.
Liian raskaana alkoi englantilaisten ies painaa Intian kansoja. Silloin oli Dakkarin prinssin aika ryhtyä toimeen. Hän purki tyytymättömäin kuuluviin koko leppymättömän muukalaisvihansa, hän vaelsi sekä vapaissa että orjuutetuissa maakunnissa mieliä innostaen ja kohottaen. Hän muistutti Tippu Sahibin maineikkaista päivistä, Seringpatamin taistelusta, jossa tuo jalo mies oli kuollut sankarikuoleman isänmaansa puolesta.
Vuonna 1857 syttyi suuri intialaisen sotaväen kapina. Dakkarin prinssi käytti varojaan, tietojaan ja sotataitoaan kapinallisten hyväksi. Hän taisteli kansalaistensa eturiveissä; kahdessakymmenessä taistelussa hän oli mukana, haavoittui kymmenen kertaa, mutta hänen henkensä säilyi.
Hänen nimensä tuli kuuluisaksi. Hänen päästään määrättiin palkinto, ja hänen isänsä, äitinsä, vaimonsa ja lapsensa sortuivat sodan jalkoihin. Ja vielä kerran voima masensi oikeuden. Kapinalliset kukistettiin, vanhain rajahien, ruhtinaitten, alueet joutuivat entistä enemmän Englannin vallan alaisiksi.
Kuolema oli karttamalla kartellut Dakkarin prinssiä, ja hän palasi takaisin Bundelkundin vuoristoihin. Hän oli nyt yksin, ja sanomaton inho täytti hänet kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmisen nimeä kantaa, hän vihasi ja kammosi sivistynyttä maailmaa. Muutettuaan rahaksi omaisuutensa jäännökset hän keräsi ympärilleen parikymmentä uskollista toveriansa, ja äkkiä he katosivat.
Minne lähti Dakkarin prinssi hakemaan sitä vapautta, jota hän ei ollut löytänyt ihmisten ilmoilta? Veden alle hän lähti, merten syvyyksiin: sinne ei kukaan päässyt häntä seuraamaan.
Kauas Tyynen meren autiolle saarelle hän pystytti veistämönsä ja rakennutti siellä vedenalaisen laivan. Sähköä hän osasi käyttää tavalla, joka on kerran vielä tuleva tunnetuksi. Sähköllä hän alustaan sekä käytti että lämmitti ja valaisi. Valtameren sylistä hän saisi yltä kyllin kaikkea sitä, mitä tovereineen tarvitsi: meren lukemattomat kalaparvet, moninaiset ruohot ja levät, suunnattomat imettäväiset, eivätkä yksin luonnonantimet, vaan kaikki, mitä ihmisiltä oli aikain kuluessa meren pohjaan vajonnut — kaikki oli oleva hänen käytettävänään. Hän pani aluksensa nimeksi Nautilus, otti omaksi nimekseen kapteeni Nemo ja katosi merten syvyyksiin.
Monta pitkää vuotta hän asui siellä ja kulki kaikki valtameret ristiin rastiin maan navalta toiselle. Asutun maailman hylkäämänä hän keräsi tuntemattomissa maailmoissa äärettömiä aarteita. Niissä miljoonissa, jotka v. 1702 olivat espanjalaisten hopealaivain mukana uponneet Vigon lahteen, hänellä oli tyhjentymätön aarreaitta, ja nimettömästi hän näillä aarteilla avusti kansoja, jotka taistelivat vapautensa puolesta.
Vuosikausia hän oli viettänyt ilman vähintäkään yhteyttä muihin ihmisiin, kunnes marraskuun 6:ntena 1866 kolme miestä ajautui hänen laivansa kannelle: ranskalainen professori, tämän palvelija ja kanadalainen kalastaja. Nämä olivat pudonneet mereen silloin, kun Nautilus oli törmännyt yhteen yhdysvaltalaisen fregatin Abraham Lincolnin kanssa, joka ajoi Nautilusta takaa.
Professorilta kapteeni Nemo sai tietää, että Nautilusta pidettiin välistä jättiläismäisenä, valaantapaisena imettäväisenä, välistä vedenalaisena merirosvojen aluksena, jonka vuoksi sitä vainottiin kaikkialla.
Kapteeni Nemo olisi voinut heittää mereen nämä kolme miestä, jotka sattuma oli viskannut keskelle hänen salaperäistä elämäänsä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän piti heitä vankeinaan, ja niinpä he saivat seitsemän kuukautta olla mukana merkillisellä matkalla: 20 tuhatta peninkulmaa veden alla.
Nuo kolme vierasta, jotka eivät tienneet mitään kapteeni Nemon menneisyydestä, pääsivät vihdoin kesäkuun 22:ntena 1867 pakenemaan anastettuaan Nautiluksesta veneen. Koska Nautilus silloin oli Norjan rannikolla, lähellä Kurimuksen pyörteitä, kapteeni Nemo otaksui pakolaisten auttamattomasti joutuneen tuhon omiksi. Hän ei tiennyt, että he pelastuivat melkein kuin ihmeen kautta rannalle, josta Lofotein kalastajat heidät löysivät. Eikä tiennyt kapteeni sitäkään, että professori Ranskaan palattuaan julkaisi teoksen, joka kertoi tästä kummallisesta ja seikkailurikkaasta matkasta Nautilus-laivalla.
Kauan vielä kapteeni Nemo eleli entistä elämäänsä meriä kyntäen. Mutta vähitellen hänen toverinsa kuolivat pois toinen toisensa jälkeen ja saivat hautansa koralliriutoissa Tyynen meren pohjalla. Yhä tyhjemmäksi kävi Nautilus, ja vihdoin oli kapteeni Nemo yksin aluksessaan. Hän oli silloin kuusikymmentä vuotta vanha.
Hän päätti nyt ohjata laivansa johonkin niistä merenalaisista satamista, joissa hän ennenkin oli levännyt. Yksi tällainen valkama oli Lincolnin saaren alla, ja sen oli Nautilus tällä kertaa ottanut tyyssijakseen.
Kuusi vuotta hän oli viettänyt siellä lähtemättä enää aluksellaan mihinkään, kuolemaansa vain odotellen, toivoen hetkeä, jolloin pääsisi yhtymään tovereihinsa. Silloin saattoi sattuma hänet auttamaan hädänalaisia, jotka olivat ilmapallolla paenneet Richmondista. Hän oli sukelluspuvussaan parhaillaan kävelemässä meren pohjalla jonkin kaapelinmatkan päässä rannasta, kun insinööri vajosi mereen. Sääli valtasi hänet, ja hän pelasti Cyrus Smithin.
Aluksi hän tahtoi paeta näitä viittä haaksirikkoista, mutta merenalaiset, tuliperäiset mullistukset olivat luoneet basalttiseinän hänen valkamansa suulle: Nautilus ei päässyt enää ulos. Pieni vene mahtui vielä aukosta kulkemaan, mutta syvässä uiva Nautilus ei enää siitä sopinut.
Hän alkoi seurata haaksirikkoisten toimia, ja mitä enemmän hän huomasi heidän olevan rehellisiä ihmisiä, sitä enemmän hän kiintyi heihin. Hän pääsi heidän elämänsä ja ajatustensa perille, koska hänen oli varsin helppoa sukelluspuvussaan kulkea Graniittilinnan kuilun pohjalle ja nousta ulospistäviä kallionkielekkeitä myöten aina kuilun yläreunaan. Siinä hän sai kuulla heidän aikeistaan ja toiveistaan, sai kuulla, kuinka Amerikka taisteli omaa itseään vastaan häätääkseen orjuuden pois maastaan. Nuo miehet sovittivat kapteeni Nemon jälleen sen ihmiskunnan kanssa, jota he tällä saarella niin kauniilla tavalla edustivat.
Kapteeni Nemo oli pelastanut Cyrus Smithin. Hän se oli tuonut koiran hormeihin, heittänyt Topin ylös järvestä, asettanut Löytöniemelle hyödyllisiä esineitä täynnä olevan arkun, laskenut pirogin tulemaan alas virtaa, viskannut nuoratikkaat ulos Graniittilinnan ovesta apinain hyökkäyksen aikana. Hän se oli pulloon pistetyllä paperilapulla antanut tiedon Ayrtonin olemassaolosta Taborin saarella, torpedolla lennättänyt ilmaan merirosvojen prikin, tuonut kiniiniä kuolemaisillaan olevalle Harbertille; hän se vihdoin oli ottanut merirosvot hengiltä sähköluodeilla, joitten salaisuuden hän yksin tunsi ja joita hänellä oli ollut tapana käyttää pyytäessään saalista veden alla.
Näin tämä ihmisvihaaja oli tuntenut halua tehdä hyvää. Nyt hänellä oli vielä joku hyvä neuvo annettavana suojateilleen, ja tuntien jo kuolemansa lähestyvän hän oli kutsunut heidät luokseen... Olisikohan hän kuitenkaan heitä kutsunut, jos olisi tiennyt, että Cyrus Smith tunsi hänen historiansa?
Kapteeni oli päättänyt kertomuksensa. Cyrus Smith lausui silloin heidän kaikkien kiitollisuuden tuolle ylevämieliselle miehelle, jolle he olivat velkaa kaikesta, mitä he olivat ja mitä heillä oli.
Mutta kapteeni Nemon tarkoituksena ei ollut houkutella esiin näitä uudistuneita kiitollisuuden osoituksia. Toinen ajatus valtasi hänen mielensä. Hän ei vielä puristanut insinöörin ojentamaa kättä, vaan lausui:
— Ennen muuta, sir! Tehän tunnette elämäni vaiheet. Tuomitkaa.
Tällä kapteeni Nemo tarkoitti kai surullista tapausta, jonka nuo edellä mainitut kolme vierasta Nautilus-laivalla, olivat omin silmin nähneet ja jonka ranskalainen professori teoksessaan oli varmaankin kertonut lukijainsa suureksi kauhuksi.
Näin oli asia: Muutamia päiviä ennen professorin ja hänen seuralaistensa pakoa muuan fregatti oli Atlantin pohjoisosissa ajanut Nautilusta takaa. Silloin oli Nautilus puhkaissut reiän sen kylkeen ja upottanut sen.
Cyrus Smith ymmärsi, mitä kapteeni sanoillaan tarkoitti, ja viivytti vastaustaan.
— Se oli englantilainen fregatti, sir! huudahti kapteeni Nemo, ja nyt hän oli jälleen Dakkarin prinssi. — Se oli englantilainen fregatti, kuulettehan! Se oli ahdistanut minut kapeaan ja matalaan lahteen... Minun piti päästä pakoon, ja ... minä pääsin!
Sitten hän levollisemmalla äänellä lisäsi:
— Minun tekoni oli lain ja oikeuden mukainen. Olen tehnyt hyvää kaikkialla, missä olen voinut, ja pahaakin, missä se on ollut velvollisuuteni. Ei anteeksi anto aina ole oikeamielisyyttä.
Kaikki olivat hetken aikaa ääneti. Kapteeni uudisti jälleen kysymyksensä:
— Mitä ajattelette minusta, hyvät herrat?
Cyrus Smith ojensi kapteenille kätensä ja vastasi:
— Kapteeni. Te olette erehtynyt luullessanne, että sen, mikä on mennyttä, saattaa jälleen herättää henkiin. Te olette taistellut välttämätöntä edistystä vastaan. Se on niitä erehdyksiä, joita toiset ihailevat, toiset pilkkaavat. Jumala yksin ne tuomitsee; ihmisen järki saattaa ne syyllisyyden ulkopuolelle. Kuka hyvänsä erehtyy tarkoittaessaan hyvää, häntä saattaa vastustaa, mutta häntä ei saata olla pitämättä arvossa. Teidän erehdyksenne on niitä, jotka vaativat kunnioitusta. Teidän nimenne ei tarvitse pelätä historian tuomiota. Historia rakastaa sankarillista huimapäisyyttä, vaikka tuomitseekin sen seuraukset. Kapteeni Nemo! Nämä rehelliset miehet, joille te olette niin runsaassa määrin osoittanut hyvyyttä, eivät ikinä teitä unohda!
Harbert oli lähestynyt kapteenia, laskeutui sohvan viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Kyynel vierähti kuolevan silmistä.
— Jumala siunatkoon sinua, poikani! hän lausui.