YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Sininen kirjekuori.
Paperi!
Asbjörn Kragin mieleen oli yhtäkkiä muistunut tuo salaperäinen ja tärkeä asiapaperi, jota nuori neiti Holger oli etsinyt.
Hän ymmärsi, että tämä paperi oli koko asian ydin. Jos hän sen saisi käsiinsä, löytyisi samalla arvoituksen selitys.
Täytyihän tämän paperin olla erityisen tärkeä ja koskea joko eversti
Holgeria tai hänen tytärtään tai ratsumestaria.
Krag tiesi vanhastaan, miten äärettömän vaarallisia tuollaiset halventavat asiapaperit saattoivat olla ja kuinka ne tunnottoman ihmisen käsissä voivat tuhota ei ainoastaan yksityisiä henkilöitä, vaan kokonaisia perheitä.
Oliko tuollainen asiapaperi todellakin tämän murhenäytelmän sisäisenä vaikuttimena?
Taistelu tästä paperista — sekö se oli jo maksanut yhden ihmishengen ja vaati ehkä useampia?
Hän ei uskonut, että Dagny neiti oli löytänyt paperin käydessään asianajajan huoneessa. Itse hän ei myöskään ollut löytänyt muuta kuin merkityksettömiä kauppakirjeitä.
Sellaisia papereita ei mielellään jätetä kirjoituspöydän enemmän tai vähemmän epävarmoihin kätköihin. Ne pidetään aina mukana.
Ja jos asianajajalla oli ollut hallussaan tuollainen paperi, oli luultavaa, että hän säilytti sitä lompakossaan ja että se oli vielä siellä. Ellei…
Ellei se mies, joka hänet oli surmannut, ollut sitä varastanut. Jos murhaaja mitään lienee teollansa tarkoittanut, ei se ole voinut olla muuta kuin anastaa häneltä tuo vaarallinen paperi.
Mutta kenen käsiin se siinä tapauksessa lienee joutunut? Ahdistettujenko? Vai jonkun uuden ahdistajan? Ehkä entistä vaarallisemman vihollisen? — Näitä Asbjörn Krag mietiskeli astuessaan ratsumestarin rinnalla niittytietä.
Molemmat kulkivat ääneti. Rye huomasi salapoliisin olevan ajatustyössä eikä tahtonut häiritä häntä.
He saapuivat kauppiaan talolle. Ruumis oli jo kannettu sisään.
Satalukuinen ihmisjoukko oli kokoontunut ulkopuolelle.
Puhelu kävi hiljaisella äänellä, ja kuiskatut sanat ja pelokkaat katseet tekivät kiusallisen ja painostavan vaikutuksen.
Salapoliisi kääntyi ratsumestariin.
— Sinä et ole täällä miksikään hyödyksi, sanoi hän. — Minusta tuntuu, että sinä vain herätät paheksumista. Mene kotiin ja odota minua. Tulen pian.
— Kuten tahdot, jollen voi millään lailla olla hyödyksi.
— Et mitenkään tällä hetkellä.
Ratsumestari kääntyi toiselle tielle ja poistui. Väkijoukko huomasi hänen lähtönsä. Puhelu taukosi hetkeksi kokonaan.
Asbjörn Krag astui taloon. Muutamat ulkona-olijoista pyrkivät mukaan, mutta hän pidätti heidät ja sulki oven perässään.
Käytävät ja portaat olivat väkeä täynnä. Joukossa oli useita sanomalehtimiehiä.
Nämä heti salapoliisin kimppuun.
— Minulla ei ole muuta sanottavaa, hyvät herrat, vastasi Krag, kuin että on tapahtunut jotakin odottamatonta, joka on omansa tekemään asian yhä arvoituksellisemmaksi.
— Mutta tietysti olette sitä mieltä, että on tapahtunut murha?
— Mies on lyöty kuoliaaksi, se on selvä.
— Ja tämä murha on kai jossakin yhteydessä eversti Holgeria vastaan tehdyn murhayrityksen kanssa?
— Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.
— Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen ihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?
— Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag. — Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme toimittaa tarkastuksen.
Ja herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia, hälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag astui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen ja tuomarin.
Jälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.
— Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. — Tämä asia kasvaa yli minun voimieni. En ymmärrä enää mitään.
Hän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:
— Eikö juuri tämä ollut…?
— Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on kaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.
Krag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken ulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli kamppailun ja tuskan leima.
Kun hän ajatteli, miten miestä oli ajettu kuin eläintä niityn poikki metsään päin, kun hän muisti nuo hurjat, vihlovat huudot, jotka oli illalla kuullut, ja näki nuo tuskan vääristämät kasvojenpiirteet, tunsi hän kammon väristyksen ruumiissaan, kun ajatteli tuota salaperäistä, kamalaa tekoa.
Hän tutki haavaa tarkemmin. Näkyi selvään, että se herätti hänessä erityistä mielenkiintoa. Hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen. Sitten hän peitti jälleen vainajan pään ja aukaisi sadeviitan ja takin napit.
Miehen kultakello kultaisine vitjoineen oli tallella, samaten lompakko.
Krag alkoi tarkastella lompakkoa toisten seuratessa uteliaina hänen olkansa yli.
Se sisälsi useita satoja kruunuja rahaa.
Hän heitti setelit pöydälle ja sanoi:
— Merkitkää muistiin paljonko niitä on.
Sitten hän löysi vielä muutamia kauppakirjeitä.
Nekin hän laski pöydälle käskien merkitä ne luetteloon.
Mutta ensin hän tarkoin luki ne kaikki.
Vihdoin hän eräästä salaisesta pikku osastosta löysi mitä oli etsinyt. Se oli sininen kirjekuori, jonka sisässä oli joitakuita vanhoja kirjeitä.
Aavistus sanoi hänelle heti, että tässä piili salaisuus.
Ensimäinen kirje, jonka hän luki, oli päivätty Kööpenhaminassa maaliskuun 20 p:nä 1890.
Hän luki ensimäisen sivun, silmäsi sitten allekirjoitusta, ja samassa hänelle selvisi, mikä peloittava kirje hänellä oli kädessään.
Hän sotki eri paperit sekaisin niin, että saattoi solahuttaa sinisen kirjekuoren taskuunsa.
Muut olivat niin innokkaasti kirjoittamassa löydettyjen esineiden luetteloa, etteivät huomanneet mitään.
Krag tiesi kyllä tekevänsä itsensä syypääksi laittomuuteen, joka tavallisissa oloissa olisi mitä paheksuttavin.
Mutta hän oli nähnyt kirjeen, eikä mikään mahti maailmassa voinut pidättää häntä pistämästä sitä omaan taskuunsa.
Kello läheni sillävälin kolmatta, ja virkaatekevä tuomari sai vihdoin työnsä valmiiksi.
Asbjörn Krag lähti huoneesta luvaten palata tunnin kuluessa.
Ihmisiä seisoi yhä ulkopuolella. He olivat nyt koko päivän kulkeneet joutilaina. Kaikki työt oli laiminlyöty, niin voimakkaasti oli tapaus temmannut mielet mukaansa.
Asbjörn Krag meni nopeasti joukon ohi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Hän kuuli jonkun sanovan:
— Olipa sillä kamalat kasvot.
Oliko hän todellakin niin kauhistuneen näköinen? Eikö hänkään voinut salata liikutustaan? Hän, jolla muulloin oli kasvot kuin kivestä.
Hän suuntasi kulkunsa ratsumestarin talolle.
Hänen ystävänsä istui kirjoittamassa.
— Mitä sinä kirjoitat? kysyi Krag.
Ratsumestari näytti hänelle käsikirjoitustaan. Se oli paksu pinkka, jonka päällyslehdelle oli kirjoitettu: "Muistelmia matkoiltani."
Salapoliisi katseli häntä ihmeissään.
— Saatatko sinä todellakin puuhata tuollaista nyt? kysyi hän.
Ratsumestari hymyili surunvoittoisesti.
— Mitäpä muuta tekisin? Aivoni ovat hajalla, niitä särkee, kun ajattelen kaikkia näitä asioita. Minun täytyy levätä joku tunti. Täytyy puuhata jotakin muuta. Minä odotan kauhulla yötä.
Asbjörn Krag nyökkäsi. Hän tunsi tuon tilan.
— Miten on sinun laitasi? kysyi Rye. — Et näytä sinäkään kovin virkulta.
— Minä tarvitsen kolmea asiaa, vastasi Asbjörn Krag.
— Anna kuulua.
— Tarvitsen huoneen itselleni, laatikollisen savukkeita ja kupin väkevää kahvia.
— Hiukan levähtää siis. Se ei ole ihme.
— Minä en aio levätä, vastasi salapoliisi. — Tahdon ajatella.
Hän muutti äkkiä käytöstapaa, meni Ryen luo, taputti häntä olalle ja sanoi ääneen ja selvästi:
— Kaikki on pelastettu, ystävä hyvä. Minulla on paperit.
Ratsumestari nousi hitaasti seisoalle.
— Minä en ymmärrä… Paperit…
— Niin, kirjeet, kirjeet, jotka ovat sinisessä kuoressa…
— Kirjeet… En vieläkään ymmärrä…
Salapoliisin kasvot ilmaisivat sekä maltittomuutta että pettymystä.
— Hyvä, sanoi hän, — ei puhuta siitä sitten enempää. Toimita minulle kahvi, huone ja tupakat.
Ratsumestari soitti kelloa.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Salaperäinen olento.
Jonkun minuutin kuluttua salapoliisi oli sijoittautunut oikein mukavasti erääseen ratsumestarin pieneen huoneeseen.
Hän ei ollut aamusta asti syönyt mitään, mutta ruokaa hän ei nyt kaivannut.
Ratsumestarin palvelija astui sisään äänettömästi, tohvelit jalassa, ja toi hänelle kahvia.
Alettuaan juoda kahvia selvittääkseen ajatuksiaan täytyi Kragin tyhjentää kuppi toisensa jälkeen. Ja jottei oven käynti häiritsisi, antoi hän palvelijan jäädä huoneeseen, sillä mies pysyi hiljaa kuin hiiri.
Asbjörn Krag loikoi leposohvalla, vieressään höyryävä kahvikuppi ja savukelaatikko. Huone oli puolipimeä.
Sitten hän aloitti täydellä höyryllä.
Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä oli sotkuisin juttu, minkä kanssa hän koskaan oli joutunut tekemisiin.
Se oli samalla kaikkein pöyristyttävimpiä. Se oli toistaiseksi maksanut yhden ihmiselämän ja tuhonnut toisen. Eikä Krag ollut suinkaan varma, että se pysähtyisi tähän. Hänestä tuntui, kuin vaara olisi väikkynyt ilmassa.
Ja nyt hän oli lukenut kirjeet. Niitä oli kaksi tuossa sinisessä kuoressa. Molemmat olivat vuodelta 1890, kirjoitetut jonkun päivän väliajalla.
Eversti Holger oli ne kirjoittanut eräälle toiselle upseerille, ja molemmat koskivat eversti Holgerin tytärtä Dagnya. Ne paljastivat hirveän salaisuuden.
Miten nämä kirjeet olivat joutuneet asianajaja Bomanin käsiin, ei Asbjörn Krag aavistanut; mutta todennäköisesti hän oli hankkinut ne jollakin luvattomalla tavalla.
Asbjörn Krag oli varma siitä, että juuri näiden kirjeiden olemassaolo oli purkanut Dagnyn ja Ryen kihlauksen.
Nyt hän saattoi myös ymmärtää nuoren tytön menettelytavan, hänen umpimielisyytensä ja tuskansa. Ja nyt hän katui, että oli kenties ollut liian kova häntä kohtaan, liiaksi poliisimies. Tyttö ei taistellut vain omasta puolestaan. Hän taisteli myös isänsä kunnian vuoksi.
Nyt Krag ymmärsi, kuinka Dagny oli saattanut epätoivoissaan mennä niinkin pitkälle, että oli yrittänyt varastaa kirjeet, kun huomasi, ettei asianajaja ollut kotona. Mutta hän ei ollut löytänyt niitä. Ne olivat olleet asianajajan taskussa.
Krag ymmärsi nyt senkin, miksi Dagnyn oli täytynyt salata asia häneltäkin, salapoliisilta, joka muuten olisi ollut hänen auttajansa.
Hän ei voinut kenellekään ihmiselle ilmaista asian oikeata laitaa.
Hän ei ollut tahtonut uskoa salaisuutta edes omalle sulhaselleen.
Tämä ei tiennyt kirjeistä mitään. Sen oli Krag ymmärtänyt siitä ihmettelyn huudahduksesta, joka pääsi Ryen huulilta, kun hän oli sanonut, että hänellä nyt oli hallussaan nuo sinisessä kuoressa olevat kirjeet.
Rye ei tiennyt niistä mitään.
Asbjörn Krag oli nyt saanut selville kihlauksen purkamisen syyn. Oli ilmeistä, että asianajajalla oli ollut sormensa mukana pelissä, koska kirjeet olivat hänellä ja koska hän oli kirjoittanut eversti Holgerille tuon uhkaavan kirjeen samana päivänä, jolloin verityö tapahtui.
Mutta miksi oli Holgerin päälle hyökätty, ja kuka oli sen tehnyt?
Asianajaja se ei voinut olla, sellainen otaksuma tuntui nyt tuiki mahdottomalta.
Ei se ollut ratsumestarikaan; kirjeet luettuaan oli Asbjörn Krag entistä varmemmin vakuutettu siitä.
Vielä vähemmin hän saattoi käsittää, kuka oli asianajajan surmannut. Asianajaja Boman oli roisto, tunnoton ihminen, mutta kuka oli mahtanut käydä häneen käsiksi?
Ja mitä näillä kahdella väkivallantyöllä oli tekemistä Dagnyn kihlauksen ja noiden kirjeiden kanssa?
Tämä ongelma se nyt lähinnä kiinnitti puoleensa Asbjörn Kragin ajatukset.
Hän makasi monta tuntia miettien, ja kun hän vihdoin nousi, oli huone täynnä tupakansavua ja hän itse kuin kuumeessa.
Kun hän tuli ratsumestarin luo, istui tämä yhä kirjoittamassa matkamuistelmiaan.
Hän katsoi hajamielisesti Asbjörn Kragiin.
— Päivällinen on syöty aikoja sitten, sanoi hän. — En tahtonut häiritä sinua.
— Minä en vielä tunne itseäni nälkäiseksi, vastasi salapoliisi. —
Ainoa mitä ehkä tarvitsen, on kuppi suklaata.
Krag astui muutamia kertoja lattian poikki.
— Oletko ajatellut asiaa? kysyi ratsumestari.
— Olen.
— Oletko keksinyt murhaajan?
— Luullakseni.
— Arveletko, että se on sama, joka yritti surmata everstin?
— Sama.
— Onko hän vielä näillä seuduilla?
— Jos se on se, jota tarkoitan, niin on.
— Missä?
— Aivan lähellä meitä.
— Onko hän vielä yhtä vaarallinen?
— On, yhtä vaarallinen. Kuulehan, onko sinulla revolveria?
Ratsumestari veti auki kirjoituspöydän laatikon, missä näkyi kiiltävä browning-revolveri.
— Hyvä on, sanoi Krag, mutta teet viisaimmin, jos pistät sen taskuusi.
Silloin se on käsillä.
Ratsumestari hymyili.
— Mitä minulle täällä tapahtuisi, rauhallisella seudulla? En pelännyt
Intiassa enkä pelkää täälläkään.
— Pane revolveri taskuusi, sanoi Krag. — Se on minun nimenomainen pyyntöni. Ja kun huomaat vaaran, niin ammu, ammu heti.
— No, jos vaaran voi nähdä, ennenkuin se on myöhäistä…
— Aivan varmaan. Sekä eversti että asianajaja ovat paenneet kuin takaa-ajetut eläimet metsään päin, ennenkuin salaperäinen vihollinen on iskenyt surmaniskunsa. Eikö sinusta tunnu hieman kummalliselta, että molemmat ovat koettaneet pelastautua metsään, sensijaan että olisivat juosseet niitylle tai ihmisasunnoille päin? Kun ihminen pakenee murhaajan tieltä, ei hän tavallisesti pyri metsään. Tämä tuntui minusta heti merkilliseltä, mutta en kuitenkaan tullut kiinnittäneeksi siihen erityistä huomiota. Luulin sitä sattumaksi. Mutta nyt ymmärrän, että sillä täytyy olla merkityksensä. Tämä pikkuseikka tekee koko asian selitettäväksi.
— Mihin aiot ryhtyä? kysyi ratsumestari.
Asbjörn Krag hymyili, ja hänen kasvoilleen tuli omituinen ilme.
— Tällä kertaa, sanoi hän, minä lähden kävelemään.
Hän astui ikkunaan ja katsoi ulos. Oli jo alkanut pimetä, mutta ilma oli selkeä. Hän saattoi nähdä lähimökkien tulet.
— Selkeä ilma, mutisi hän, ihan selkeä. Saanko lainata sinun keltaista sadetakkiasi? Näin semmoisen eteisessä.
— Mitä herran nimessä sinä sadetakilla teet näin kauniilla ilmalla?
— Anna minun vain lainata sitä. Noilla molemmilla toisilla oli sadetakki, siksi minullakin.
Krag tarkasti revolverinsa. Se oli täydessä latingissa. Saatuaan sadetakin ylleen hän sanoi:
— Kiitos, nyt minä lähden.
— Yksinkö?
— Aivan yksin. Mielipuoli hyökkää vain yksinäisten ihmisten kimppuun, vastasi Krag mennen ovelle.
KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Ikkuna säpäleiksi.
Ratsumestari pidätti häntä vielä.
— Minne aiot mennä? kysyi hän otsa rypyssä.
— En tiedä varmaan.
— Kauppiaalleko?
— En, en suinkaan.
— Tuomarin tai nimismiehen luo?
— En sinnekään.
Krag pysähtyi ovelle ikäänkuin miettien.
— Jos minä minnekään menen, niin lähden tuota tietä, sanoi hän viitaten itään päin.
Omituinen mielenliikutus valtasi Ryen. Hän ymmärsi ystävänsä tarkoituksen.
— Hänenkö luokseen?
— Se ei ole varmaa. Ehkä. Tahdotko, että vien terveisiä?
— En, vastasi ratsumestari tylysti. — Minulla ei ole hänelle mitään sanomista, ennenkuin hän itse puhuu. Mutta saatat kertoa, että olet nähnyt minut ja että minä elän.
Katkera hymy vilahti hänen huulillaan. Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Jos tapaan hänet, sanoi hän, niin kerron, että sinä elät. Tulen takaisin parin tunnin kuluttua.
Krag katsoi kelloaan.
— Yhdeksän. Ennen yhtätoista olen kotona.
— Odotanko sinua?
— Odota.
— Mutta jollet tule ennen yhtätoista? Asbjörn Krag mietti.
— Jollen ole silloin tullut, niin odota kello kahteentoista.
— Jollet tule silloinkaan?
Salapoliisi kävi hyvin totiseksi. Hän astui ystävänsä luo ja tarttui hänen käteensä.
— Jollen ole palannut ennen puoliyötä, sanoi hän, niin se merkitsee, että vaara on käsissä. Silloin sinun tulee heti hälyyttää talon väki liikkeelle ja lähettää sana nimismiehelle ja lähiseudun talonpojille.
— Miksi koota kaikki nuo ihmiset?
— Etsimään minua. Siinä tapauksessa olen joutunut otteluun tuon salaperäisen ja vaarallisen olennon kanssa. Silloin on pantava toimeen yleinen ajo. Etsikää läpikotaisin niityt ja metsänrannat älkääkä levätkö, ennenkuin olette löytäneet minut elossa tai kuolleena.
Ratsumestari näytti hämmästyvän näistä vakavista sanoista.
— Ja kuitenkin tahdot mennä yksin, sanoi hän. — Jos minä lähtisin mukaasi, olisi sinulla revolveri lisää ja sitäpaitsi kaksi vahvaa kättä.
— Yksi voi mahdollisesti nähdä jotakin, vastasi Asbjörn Krag, — mutta kaksi ei saa tietää mitään. Ja nyt olen kerta kaikkiaan päättänyt mennä yksin. Vaarassa olen mieluimmin yksin. En tahdo jakaa sitä toisen kanssa. Siinä asiassa olen itsekäs. Mutta älä unohda: jollen ole kotona kello kaksitoista, niin en ehkä palaa ensinkään.
Krag lähti. Ratsumestari ei tahtonut tyrkyttää hänelle seuraansa. Hän tunsi hänet siksi hyvin, että tiesi olevan turhaa yrittää. Hän kuunteli askelia, jotka häipyivät ulkona vallitsevaan pimeyteen.
Ratsumestari oli huomattavasti hermostunut. Tämän jutun kaamea salaperäisyys oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vaikkeivät vaaralliset ja hermoja kiihoittavat seikkailut olleet hänelle outoja, ei hän kuitenkaan ollut vielä koskaan joutunut näin arvoituksellisen vaaran kanssa tekemisiin.
Kragin käytöksestä hän saattoi nähdä, että jotakin vakavaa oli todellakin tekeillä. Ratsumestari tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi toimettomuudessaan. Jollei hienotunteisuus Kragia kohtaan olisi pidättänyt häntä, olisi hän pukenut ylleen metsästystakkinsa ja lähtenyt hänen jälkeensä pimeyteen.
Saadakseen ajan kulumaan hän meni siihen pikku huoneeseen, missä Asbjörn Krag oli äsken istunut. Siellä oli ilma vielä täynnä savua, mutta se tuntui omituisesti rauhoittavan häntä, ja hän heittäytyi leposohvalle pitkäkseen. Palvelija toi viskyä ja tupakkaa, ja savupilvi huoneessa sakeni yhä. Niin hän loikoili puolisen tuntia.
Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn. Hänestä tuntui, kuin talon ulkopuolelta olisi kuulunut ääntä. Oli kuin joku olisi ähkynyt hapuillessaan varovasti nurmikkoa pitkin. Hiljainen ääni jatkui yhä edeten pitkin seinäviertä ja pysähtyi vihdoin hänen työhuoneensa kohdalle.
Jokohan Asbjörn Krag oli palannut, tuumi hän, mutta luopui heti siitä ajatuksesta. Eihän Kragin tarvinnut hiiviskellä varkaan tavoin pitkin seinävieriä päästäkseen taloon.
Vai olisikohan siellä tuo tuntematon, seudun paha henki?
Tavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota ääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka liikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen ajatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan tummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.
Mutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella hieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä ulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea kohden hän pysähtyi yhtäkkiä.
Särkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.
Ikkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa ikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.
Ratsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.
Hän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä.
Hänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.
Koko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin.
Isku oli ollut ankara.
Rye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.
Hän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.
Sitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.
Mutta ensi minuutit kuluivat aivan rauhallisesti. Sitten kuului askelia talosta; laukauksen hälyyttämiä ihmisiä juoksi paikalle joka taholta.
Ratsumestari soitti kelloa. Palvelija astui sisään, pyöreät kasvot kauhistuneen näköisinä.
— Huuda pehtori tänne! käski Rye.
Pehtori tuli. Hän oli kalpea säikähdyksestä.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän luoden pelokkaan katseen savuavaan revolveriin ja rikkilyötyyn ikkunaan.
— Ei mitään ole tapahtunut, vastasi Rye, — Huutakaa väki koolle.
KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.
Kello 12.
Ratsumestarin äänessä oli käskevä sävy. Hän oli taas sama kuin ennen, sellainen kuin hän oli ollut vaaran hetkinä metsästysretkillään Intiassa, kun jokainen silmänräpäys oli kallis ja kuolema riippui hiuskarvan varassa.
Pehtorikin oli heti selvillä siitä, että jokin vaara uhkasi. Hän näki savuavan revolverin isäntänsä kädessä ja lasinpirstaleet, joita oli kirjoituspöytä täynnä.
— Tänne on joku yrittänyt tunkeutua sisään, sanoi ratsumestari. —
Meidän täytyy saartaa talo. Käskekää väki koolle.
Pehtori juoksi ulos. Ja heti kaikuivat hänen äänekkäät huutonsa pitkin taloa.
Ratsumestari heitti kiireesti metsästystakin yllensä. Astuttuaan eteiseen hän huomasi, että Asbjörn Krag oli jättänyt sinne salalyhtynsä. Sen hän otti mukaansa.
Pihalla näkyi tulia liikkuvan edestakaisin. Väki oli kokoontunut sinne lyhtyineen. Tänään oli vuodenaikaan katsoen harvinaisen pimeä ilta.
Kauhistus oli joukossa yleinen. Murha oli synnyttänyt kammonsekaisen mielialan kaikissa, ja saatuaan näin iltamyöhällä kuulla puhuttavan pirstotusta ikkunasta ja revolverinlaukauksesta he luulivat, että oli tapahtunut uusi murha. Lisäksi tuli, että omakin väki katsoi ratsumestaria epäluuloisin silmin. Hänen suljettu luonteensa esti häntä saamasta missään osakseen myötätuntoisuutta.
Pimeästä kuului kysymyksiä ja vastauksia:
— Kuka ampui?
— Ketä hän ampui?
— Ei tiedetä. Hän ampui ikkunan läpi.
Sekä pehtori että väki luuli ratsumestarin särkeneen ikkunan revolverinluodilla.
Kun ratsumestari näyttäytyi portailla, avattu salalyhty kädessä, syntyi yleinen hiljaisuus ja miehet tunkeilivat hänen ympärilleen.
Ratsumestari antoi käskyn, että väen tuli hajaantua niityille löytääkseen, jos mahdollista, joitakin jälkiä väkivallantekijästä. Miehet tottelivat, vaikka vastahakoisesti. He kulkivat kaksittain. Kaikilla oli joku ase, kellä vanha pyssy, kellä heinähanko, kellä kirves.
Itse lähti ratsumestari pehtorin seuraamana tutkimaan pirstottua ikkunaa.
Hän valaisi ensin maata löytääkseen jalanjälkiä, mutta ei nähnyt mitään, vaikka maa oli iltasumusta kostea.
Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Olihan hän ihan selvästi kuullut poistuvia juoksuaskelia. Hän teki itselleen kysymyksen, oliko ikkuna ehkä ammuttu rikki revolverilla tai pyssyllä, mutta sekään ei tuntunut todennäköiseltä. Eihän hän ollut kuullut mitään pamausta.
Hän tutki ikkunaa tarkemmin. Se oli tuollainen kapeilla liistoilla pikkuruutuihin jaettu ikkuna. Pari liistaa oli katkennutkin. Ei se siis voinut olla kädellä pirstottu. Väkivallantekijä oli varmaan käyttänyt kirvestä, nuijaa tai muuta sellaista asetta. Ja hänen oli täytynyt seistä ihan ikkunan edessä. Mutta kumma, ettei maassa näkynyt jälkiä. Eihän mies ollut voinut ilmassa lentää.
Ratsumestari jätti asian sikseen; hän tahtoi odottaa Asbjörn Kragin paluuta. Itse hän tunsi olevansa aivan voimaton tässä arvoitusten sekasorrossa. Ei hän mitään vaaraa pelännyt, suurintakaan. Mutta hän olisi tahtonut nähdä vaaran, tietää minkä näköinen se oli ja miten sitä vastaan oli käytävä. Tämä kaikki oli täydellistä arvoitusta. Täällä oleskeli joku ihminen, kauhea olento, joka löi kuoliaaksi eikä jättänyt jälkeäkään itsestään.
Oliko sama ihminen pirstonut hänen ikkunansa? Tarkoittiko hyökkäys tällä kertaa häntä, ratsumestaria, vai Asbjörn Kragiako?
Rye meni takaisin huoneeseensa odottamaan väen palaamista.
Vähitellen kaikki taas kokoontuivat pihalle, vaiteliaina ja näköjään peloissaan. He eivät olleet nähneet mitään, ja kauppiaan talossa oli ollut pimeää. Ihmiset olivat jo menneet levolle.
Ratsumestari käski ripustaa peitteen ikkunan eteen. Pehtori kysyi, eikö lasisiruja saanut korjata lattialta, mutta Rye tahtoi antaa kaiken olla koskematta, kunnes Asbjörn Krag tuli kotia.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen jatkamaan työtänsä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Silloin tällöin hän kuitenkin katsahti seinäkelloon.
Asbjörn Kragia ei kuulunut, ja kello oli jo yli yhdentoista. Viisari kulki yhä kulkuaan ja läheni kahtatoista.
Kun se oli neljännestä vailla, niin ratsumestari nousi ja soitti pehtoria.
Tämä seisoi pian huoneessa. Hän oli vielä täysissä pukeissaan, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, että oli tapahtuva enemmänkin tänä iltana, ja sen vuoksi tahtonut olla valmiina.
— Onko väki mennyt levolle? kysyi ratsumestari.
— Ei vielä, vastasi pehtori katsoen kysyvästi isäntäänsä.
— Sanokaa heille, että ovat valmiina. Heitä ehkä tarvitaan puoliyön aikana.
— Kello kaksitoista? kysyi pehtori, ja häntä värisytti.
— Niin. Täsmälleen.
Pehtori läksi huoneesta ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että väki oli valmiina.
— Mutta mitä on sitten tapahtunut? kysyi hän.
— Asbjörn Krag on mennyt ulos.
— Niin, sen ymmärrän.
— Hän on mennyt yksin, koettaakseen päästä arvoituksen perille.
— Minkä perille?
Ratsumestari vain kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoakseen: "Mistä minä tiedän."
— Hän arveli itse palaavansa yhdentoista ajoissa, sanoi hän.
Pehtori katsoi kelloaan.
— Sitten on pian mennyt tunti yli määräajan. Hänelle on varmaan tapahtunut jotakin.
— Hän on itse pyytänyt meitä odottamaan kello kahteentoista. Ellei hän ole kotona, kun kello lyö kaksitoista, lähdemme miehissä häntä etsimään, sillä siinä tapauksessa hänelle on sattunut joku onnettomuus.
Sillä oli asia selvä. Ratsumestari käveli edestakaisin lattialla. Silloin tällöin hänen katseensa hipaisi kelloa. Pehtori kävi huomattavan levottomaksi.
— Eiköhän olisi parasta heti…? sanoi hän.
— Ei, vastasi ratsumestari, meidän täytyy tehdä niinkuin hän on määrännyt.
— Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia.
Ratsumestari pysähtyi suuren seinäkellon eteen. Sekunnit kuluivat hirveän hitaasti; tik — tik — tipahteli kuin veripisaroita lattialle.
Vihdoin kello löi kaksitoista.
— Huutakaa väki esiin, sanoi ratsumestari ottaen hattunsa ja viittansa.
Pehtorin piti juuri juosta ulos, kun eteisestä kuului askelia.
Molemmat miehet pysähtyivät ja tuijottivat henkeä pidättäen oveen.
— Ne ovat hänen askelensa, sanoi ratsumestari; minä tunnen ne.
Ovi aukesi ja Asbjörn Krag astui sisään.
Hän oli hyvin kalpea.
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Salaperäinen.
Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun Asbjörn Krag astui sisään.
Hän katsoi tutkivasti ympärilleen, mutta huomatessaan pehtorin ja pihalle lyhtyineen kokoontuneen väen hän hymyili.
— Onko jotakin tapahtunut? kysyi hän vilkaisten pehtorin revolveriin.
— Ei, vastasi ratsumestari, ei muuta kuin tämä.
— Oho, ikkuna lyöty rikki. Mutta mitä merkitsee, että te olette aseissa hampaita myöten?
— Jos katsot kelloa, vastasi ratsumestari, niin näet, että se on nyt viisi minuuttia yli kahdentoista. Me olemme valmiina noudattamaan nimenomaista käskyäsi. Siinä koko asia.
Asbjörn Krag istuutui nojatuoliin. Hän pyyhkäisi kädellään päätänsä ikäänkuin kootakseen ajatuksensa.
— Minä en oikein muista…, mutisi hän, — minunko käskyäni…
Hänen ajatuksensa nähtävästi harhailivat kaukana.
— Tämä nimenomainen käsky, jatkoi ratsumestari, oli se, että jollet sinä ollut palannut ennen puoliyötä, piti meidän viipymättä lähteä miehissä etsimään sinua.
Asbjörn Krag hytkähti.
— Sehän se. Siksi laittauduinkin ajoissa kotiin. En tahtonut saada toista ajojahtia aikaan.
— Toista ajojahtia? kysyi ratsumestari tyytymättömänä.
— Niin. Hetki sitten ryntäsi hoilottava miesjoukko täältä talosta niitylle. Se turmeli minulta kaiken.
Ratsumestari osoitti jälleen särjettyä ikkunaa.
— Joku yritti murtautua tänne sisään, sanoi hän.
— Vai sillä lailla?
— Niin, kuten näet, hän löi ikkunan säpäleiksi. Ja pari liistaakin meni siinä poikki.
— Jos hänen tarkoituksensa oli murtautua tänne, minkä kumman tähden hän ei sitten tullut oven kautta?
Salapoliisi puhui tyynesti ja hymyillen miltei ivallisesti, mutta samalla oli hänen käytöksessään jotakin, joka osoitti, että hänen ajatuksensa viipyivät yhä vieläkin muissa asioissa.
— Minä arvaan, sanoi ratsumestari, että hän yritti tulla ikkunasta, jottei herättäisi väen huomiota ja jotta voisi yllättää huoneessa-olijan.
— Kuka täällä oli?
— Minä täällä olin istunut, vaikka juuri sillä hetkellä satuin olemaan sivuhuoneessa.
— Yksinkö olit?
— Niin, aivan yksin.
— Ja päästäkseen huomaamatta sisään nosti asianomainen sellaisen melun, että se herätti koko talon.
Toinen kohautti olkapäitään.
— Me olemme vain noudattaneet sinun käskyäsi, sanoi hän. Muuta hänellä ei ollut sanottavaa.
Asbjörn Krag nousi, meni ystävänsä luo ja puristi hänen kättänsä.
— Älä käsitä minua väärin, sanoi hän. — Olen sinulle kiitollinen siitä, että sinuun voi luottaa. Sen tiesin muuten ennestäänkin. Mutta nyt minä tuumiskelen ihan toista. Tässä asiassa on todellakin monta puolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja monimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät tunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat prismassa. Minä olin tuolla niityllä, kun väkesi hyökkäsi sinne.
— Miksi et ilmaissut itseäsi?
— Mutta hyvä ystävä, ajattelehan… Näin pari miehenroikaletta juoksevan lyhdyt käsissä. Pane mieleesi, että olin ulkona etsimässä tuota meidän salaperäistä aavettamme, joka tekee seudun vaaralliseksi. Mitä minun piti ajatella, kun sain nähdä tämän ilveilyn? Heittäysin pitkälleni maahan. Tahdoin nähdä heidät lähempää ja luulin jo hetken ajan olevani arvoituksen perillä. Miehet juoksivat ihan ohitseni. Näin, että heillä oli heinähangot aseina, ja saatoin ymmärtää, että he etsivät jotakuta. Minä tunsin heidät, he olivat tämän talon väkeä. Heti heidän jäljessään hiipi pari muuta. Silloin minä ihan totta ajattelin, ettet sinä ollut voinut pysyä levollisena, vaan olit nyt jo lähettänyt minua etsimään. Mitä tämä merkitsee? minä ajattelin. Eikö ystävälläni, tiikerinmetsästäjä Ryellä ole tuon enempää malttia ja kylmäverisyyttä? Makasin tyynesti alallani, kunnes väki oli palannut kotia. Ja sitten odotin vielä jonkun aikaa. Sillä tahdoin rangaista sinua tulemalla kotiin vasta viime tingassa. Nyt näen kuitenkin, että se oli erehdys. Ajolla olikin toinen syy. Saat suoda minulle anteeksi.
Vastausta odottamatta Krag meni ikkunan luo tutkiakseen sitä tarkemmin.
Hän kosketti lasipalasia äärettömän varovasti, ikäänkuin peläten saattaa niitä millään lailla epäjärjestykseen.
Hän otti käteensä muutamia siruja ja katseli niitä.
— Raju isku, mutisi hän.
— Niin, ja näyttää siltä, kuin se olisi lyöty nuijalla. Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Nuijalla, niin, tai jollakin sentapaisella.
Yhtäkkiä hän huomasi jotakin.
— Tuokaa tänne lamppu, pyysi hän.
Pehtori meni lamppu kädessä.
Asbjörn Krag tarkasteli ikkunaa suurennuslasillaan. Hän mutisi itsekseen:
— Luonnollisesti. Se minun olisi pitänyt tietämän.
Hän poimi varovasti pari lasipalasta, kääri ne paperiin ja pani lompakkoonsa. Se oli toinen tätä juttua koskeva todistuskappale, joka joutui hänen lompakkoonsa.
— Mitä olet löytänyt? kysyi ratsumestari.
— Jotakin, joka minun olisi pitänyt heti tietää, vastasi salapoliisi.
Hän veti Ryen ikkunan luo.
— Näetkö noita pieniä tummanpunaisia pilkkuja? sanoi hän.
Rye hätkähti.
— Se on verta, sanoi Asbjörn Krag tyynesti.
— Hän on siis lyönyt ikkunan rikki kädellään! puuskahti ratsumestari.
Asbjörn Krag hymyili.
— Etkö luule, että siinä tapauksessa olisi tullut enemmän verta? Koetappa sinä lyödä pirstoiksi ikkuna paljaalla nyrkillä, niin saat nähdä miltä kätesi näyttää.
Rye pudisti päätänsä.
— Minä en ymmärrä tätä, sanoi hän.
Salapoliisi vain hymyili.
— Edellyttäkäämme kuitenkin, että ikkuna on pirstottu paljaalla nyrkillä, jatkoi hän.
— Mutta kuka on syyllinen? kysyi Rye.
— Tarkoitat, kuka sen on tehnyt?
— Niin.
— Sen voin sanoa ihan varmasti.
Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.
— Kuka? Herran nimessä kuka?
Asbjörn Krag osoitti niitylle päin. Rye tunsi ehdottomasti puistatuksen ruumiissaan, ja miehet, jotka olivat salapoliisin tultua hiipineet sisään ja asettuneet ovensuuhun, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan.
— Salaperäinen, vastasi Krag.
— Murhaajako?
— Niin.
— Mutta mitä hän tahtoi? Tunkeutuako tänne sisään?
— Ei.
— Eikö? Mitä kummaa hän sitten tahtoi?
— Kuka tietää, vastasi Asbjörn Krag hymyillen, — kuka tietää mitä sellaisissa aivoissa liikkuu.
Hän kääntyi pehtorin puoleen.
— Ettekö ole huomannut talossa mitään erityistä illan kuluessa?
— En muuta kuin tämän.
— Eikö kukaan väestä nähnyt niityllä yhtään elävää olentoa?
— Ei, eiväthän he nähneet salapoliisiakaan.
— Hyvä on. Nyt tahdon olla ratsumestarin kanssa kahden.
— Saammeko mennä levolle? Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.
— Ette mitenkään, sanoi hän. — Sekä teidän että väen täytyy olla ylhäällä.
— Onko meidän ehkä lähdettävä uudelleen ulos?
— On, pitäkää lyhdyt valmiina.
— Niityllekö taas?
— Ei.
— Vielä kauemmaksiko?
— Ei, me vain tarkastamme talon.
— Tarkoittaako herra salapoliisi, että hän on täällä talossa? kysyi pehtori silminnähtävästi hätääntyneenä.
— Sitä juuri, vastasi Krag. — Mutta menkää nyt.
Väki poistui hiljaa. Ovi avattiin varovasti. Oli kuin he olisivat pelänneet, että tuntematon seisoi ulkopuolella.
Kun Krag ja Rye olivat jääneet kahden, sanoi edellinen:
— Kas niin, ystäväni, käydään nyt suoraan asiaan. Minä olen puhunut
Dagnyn kanssa.
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Käänne.
Rye säpsähti.
— Oletko puhunut hänen kanssaan tänä iltana?
— Olen, pari tuntia sitten.
Ratsumestari katsoi ystäväänsä tutkivasti.
— Sanoiko hän sinulle mitään?
— Sanoi kyllä, sanoi mitä tiesi. Sattumalta minä tiesin hiukan enemmän kuin hän. Läksin hänen luokseen siinä varmassa aikeessa, että nyt panen hänet kertomaan kaiken. Olen koettanut ennenkin, mutta hän ei ole suostunut. Tyttö parka, hänellä on ollut kauheat ajat.
Ratsumestari käveli edestakaisin levottomana.
— Minulle hän ei ole virkkanut mitään, mutisi hän.
— Ei, ja yksinomaan sinun tähtesi, jota hän on rakastanut ja vieläkin rakastaa. Olosuhteet ovat saattaneet hänet epätoivoon. Raskain mielin hän luopui sinusta. Jos vanha eversti Holger olisi saanut määrätä, ei mitään välirikkoa olisi tapahtunut, mutta tyttö itse tahtoi sitä.
— Hän itsekö? kysyi ratsumestari silmät pystyssä.
— Niin, hän itse, ja juuri sinun asemasi tähden.
Rye istuutui tuolille vastapäätä ystäväänsä. Näkyi selvään, että hän koetti kaikin voimin hillitä liikutustaan.
— Minusta tämä käy yhä arvoituksellisemmaksi, sanoi hän. — Mutta nyt sinä siis tiedät kaiken, ja nyt minä tahdon tietää totuuden yhtä järkähtämättömästi kuin sinä mennessäsi Dagnyn luo. Ovi on kiinni. Sinä et pääse ulos, ennenkuin olet kertonut minulle kaiken.
Asbjörn Krag osoitti rikkinäistä ikkunaa.
— Niin kauan kuin tuo veitikka kiertelee näitä nurkkia, ei meillä ole hätää ulospääsystä, sanoi hän hymyillen.
— Sinä panet minut kidutuspenkille. Minusta tuntuu, että sinä ihan huviksesi kiusaat minua.
— En suinkaan. Saanko pyytää sinulta sikaria.
Ratsumestari pani esille laatikon. Asbjörn Krag otti sikarin ja sytytti. Rye vääntelehti maltittomuudesta.
— Tiedätkö nyt kuka murhaaja on? kysyi hän.
— Tiedän.
— Ja hän on edelleenkin vapaalla jalalla?
— On, käy sanominen.
Ratsumestari katsoi häneen.
— "Käy sanominen"? Minä en ymmärrä sinua.
Mutta Asbjörn Krag ei ollut huomaavinaan, vaan istui levollisena ja varmana. Hän vain nyökäytti päätään ja toisti:
— Niin, käy sanominen, että hän on vapaalla jalalla.
— Ja yhtä vaarallinen?
— Ehdottomasti. Kenties hiukan vaarallisempikin.
— Mutta minkä kumman tähden et sitten kutsu väkeä koolle ja otata häntä kiinni?
— Tällä hetkellä ei ole tarpeellista ottaa häntä kiinni, vastasi Krag. — Mutta kun katson sopivaksi paljastaa hänet, ei se maksa minulle enempää kuin pienen kävelymatkan ja yhden ainoan sanan.
— Hän on siis lähitienoilla?
— Niin on, aivan lähellä.
Ratsumestari katsahti säikähtyneenä salapoliisiin.
— Ethän vain tarkoittane ketään omasta väestäni? kysyi hän.
— Sen saat tietää, kun pääsemme niin pitkälle. Ensin puhukaamme hiukan asianajaja Bomanista.
— Oletko täysin vakuutettu siitä, että hän oli roisto?
— Sen huomasin heti.
Molemmat olivat hetkisen ääneti.
— Hän on kukistunut omiin tekoihinsa, jatkoi salapoliisi. — Hän se uhkauksillaan pakoitti Dagny neidin purkamaan kihlauksen.
— Suuri jumala, olisinpa tämän tiennyt!
Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.
— Dagny siis tunsi asianajajan? kysyi hän sitten.
— Ei, hän ei luultavasti ollut nähnytkään koko miestä, ennenkuin tämä ilmestyi näille maille.
— Mutta miten se sitten kävi…
Asbjörn Krag karisti tuhkan sikaristaan.
— Hyvä ystävä, sinä varmaankin tiedät, että on olemassa eräänlaisia valonarkoja henkilöitä, jotka puuhailevat semmoisilla välikappaleilla, ettei niitä kunnon ihminen voi ottaa käteensäkään tuntematta itseään mitä inhottavimmin liatuksi. Hän oli jostakin saanut hankituksi itselleen eräitä asiapapereja. Ja nämä paperit kädessään hän pakoitti Dagny neidin toimimaan vastoin omaa ja isänsä tahtoa ja harrastusta ja vastoin omaa tunnettaan. Dagny oli hänen vallassaan.
Ratsumestari kalpeni.
— Onpa hyvä, sanoi hän, että se mies on kuollut.
— Kuinka niin?
Rye ei vastannut. Asbjörn Krag katsoi ystäväänsä tutkivasti ja jatkoi sitten samalla levollisella äänellä:
— Samana iltana, jolloin onnettomuus tapahtui asianajajalle, kävi Dagny Holger hänen asunnossaan… Ei, ole sinä huoleti, hän oli siellä aivan yksin. Hän hankki itselleen pääsyn huoneeseen, kun tiesi, että asianajaja oli mennyt ulos. Sanon tahallani: hankki itselleen pääsyn. Siitä voit arvata nuoren tytön epätoivon. Hänen tarkoituksensa oli saada käsiinsä eräitä papereita, jotka roistolla oli hallussaan, juuri nuo samaiset vaaralliset asiapaperit. Mutta hän ei löytänyt niitä. Ja hänen täytyi hiipiä tiehensä tyhjin toimin.
— Onko hän kertonut tämän sinulle?
— Ei, vastasi salapoliisi, mutta minä löysin asianajajan huoneesta pienen sormuksen, jonka hän oli kiireessään pudottanut. Otin sen talteen ja näytin sitä hänelle tilaisuuden sattuessa. Se oli hänen sormuksensa. Ehkä sinä tunnet sen?
Salapoliisi heitti pöydälle kultasormuksen. Ratsumestari otti sen käteensä, ja hänen kasvoilleen tuli haikea ilme.
— Puoli vuotta sitten, sanoi hän, eräänä kauniina aamuna puoli vuotta sitten hän sai sen minulta… Mutta paperit! keskeytti hän yhtäkkiä kiihtyneenä. — Miten kävi paperien?
— Niitä ei löytynyt huoneesta. Roisto, jolla on sellaiset paperit hallussaan, kantaa niitä mieluimmin aina muassaan. Ja kun hänen ruumiinsa löydettiin, löysin minä paperitkin.
— Näytä ne minulle, pyysi ratsumestari kiihkeästi.
— Ei, vastasi Krag, ne ovat Dagnyn papereita. Hän on jo saanut ne minulta, ja luullakseni hän on polttanut ne.
— Nuo paperit ovat siis antaneet sinulle arvoituksen selityksen?
— Ovat, osittain, vastasi Krag. — Niistä kävi selville syy, miksi
Dagnyn oli erääseen aikaan mahdoton mennä naimisiin sinun kanssasi.
Vain sen verran voin sinulle sanoa, ettei hän missään tapauksessa olisi
ruvennut tuon roiston vaimoksi.
— Oliko todellakin puhetta sellaisesta?
— Oli. Otaksun, että asianajaja oli aikonut puhua juuri siitä ukko Holgerin kanssa, silloin kun hän niin uhkaavalla tavalla kirjoitti hänelle tahtoen tavata häntä siellä suon laidassa. Onneton sattuma ohjasi niin, että tämä kirje saapui samaan aikaan kuin sinun kirjeesi, jossa pyysit tapaamista molemminpuolisen selvityksen toivossa. Sinun kirjeesi katosi, kun taas asianajajan lähettämä joutui oikeuden käsiin.
Minä oletan, jatkoi salapoliisi, ettei asianajaja kohdannut eversti Holgeria. Hän oli kyllä mennyt häntä tapaamaan määrättynä aikana, mutta sitä ennen oli onnettomuus tapahtunut everstille.
— Sitä ennen hän oli kohdannut murhaajan?
— Niin, saman, joka myöhemmin surmasi roiston itsensä. Sallimus asetti niin, että hänen piti sortuman omiin tekoihinsa.
— Mutta murhaaja? kysyi ratsumestari. — Missä suhteessa hän on ollut
Dagnyyn, Holgeriin ja yleensä koko tähän asiaan?
Asbjörn Krag oli kummastelevinaan.
— Ei missään, vastasi hän. — Sehän se juuri onkin tehnyt jutun niin kummalliseksi ja vaikeaksi selvittää. Emme näet ole tässä tekemisissä yhden ainoan asian, vaan kahden eri asian kanssa. Ne ovat aivan eri juttuja eivätkä ole missään yhteydessä keskenään. Tähän asti olen kysynyt itseltäni: kuka on se mies, joka hyökkäsi everstin kimppuun, ja mikä on ollut teon vaikuttimena? Olen koettanut vastata kysymykseen lähtien siltä pohjalta, minkä asian tutkiminen on antanut, mutta en ole päässyt tyydyttävään tulokseen. Toiset, jotka ovat tehneet saman kysymyksen, ovat löytäneet sen vastauksen, että ainoa, jolle saattoi olla etua everstin kuolemasta, olit sinä. Niin, ota se tyynesti. Siinä päättelyssä on jonkinlaista johdonmukaisuutta. Minä, joka olin koko ajan edellyttänyt, että sinun omatuntosi oli puhdas, vastasin tähän epäluuloon osoittamalla asianajajan kirjettä ja koko hänen uhkaavaa esiintymistään. Sillä tavoin sain epäluulot johdetuksi toisaalle. Mutta sitten tuli asianajajan murha, ja silloin sinä olit miltei auttamattomasti hukassa. Kelle näet olisi ollut etua hänen surmaamisestaan, ellei sinulle? Mutta silloin minä keksin eroituksen noiden kahden asian välillä. Jos ajatellaan niin, että murhat eivät ole minkäänlaisessa suhteessa tuohon toiseen juttuun, nimittäin kihlauksen purkaantumiseen ja asianajajan puuhiin, silloin asianlaita muuttuu aivan toiseksi, ja kokonaisuus käy ajattelevalle järjelle helpommin käsitettäväksi.
— Murhat, sanot sinä! kuiskasi ratsumestari. — Onko Dagnyn isä kuollut?
— Dagnyn isä? kysyi salapoliisi. — Ketä tarkoitat?
— Tietysti vanhaa everstiä.
— Hän ei ole Dagnyn isä, vastasi salapoliisi.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Ketjun viimeinen rengas.
Asbjörn Kragin yllättävä ilmoitus, joka lausuttiin hiljaa ja tyynesti, vaikutti silminnähtävästi ratsumestariin aivan lamauttavasti.
— Ei ole Dagnyn isä? mutisi hän vaipuen suureen kirjoitustuoliin. —
Eikö Dagny Holger ole everstin tytär?
— Ei, vastasi salapoliisi.
— Tätä minä en voi käsittää!
Hän painoi päänsä käsiin.
— Nyt kaikki luhistuu maahan, mutisi hän. — Mitä tämä merkitsee?
Teetkö minusta pilkkaa?
— Kuinka voit semmoista ajatella? vastasi Asbjörn Krag. — Olen ainoastaan päättänyt, että sinun on tänä yönä saatava tietää kaikki. Nyt saat itse määrätä, lähdemmekö ensin tavoittamaan murhaajaa. Se on toinen draama. Vai tahdotko ensin kuulla totuuden Dagny Holgerista? Se on toinen draama, eikä sillä, merkillistä kyllä, ole mitään tekemistä edellisen kanssa, ei kerrassaan mitään. Olosuhteet vain ovat punoneet yhteen nämä molemmat jutut suureksi ja kummalliseksi arvoitukseksi. Ja nyt on arvoitus ratkaistu.
— Kerro ensin Dagnysta, sanoi ratsumestari.
Hän oli kalpea, ja hänen värisevät huulensa ilmaisivat ankaraa mielenliikutusta. Viime tuntien jännitys oli kerrassaan repinyt hajalle hänen entisen tyyneytensä ja malttinsa.
— Kuten jo sanoin, aloitti Asbjörn Krag, ei eversti Holger ole Dagnyn isä.
— Onko Dagny koko ajan tietänyt sen?
— Ei, vielä muutama viikko takaperin hän oli siinä uskossa, että Holger oli hänen isänsä. Eikä hänellä ollutkaan syytä luulla muuta. Kuten tiedät, on Holger leskimies. Hänen vaimonsa kuoli 18 vuotta sitten. Dagny on nyt 19-vuotias, ja on siis luonnollista, ettei hän enää muista äitiään. Holger otti lapsen omakseen sen ollessa hiukan yli puolen vuoden vanha. Hän asui siihen aikaan Saksassa. Vuodet kuluivat, ja tunnollinen kasvatusisä piti salaisuuden omana tietonaan. Hän luuli vievänsä sen muassansa hautaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi Boman roisto papereineen tänne. Siitä päivästä murhenäytelmä alkoi. — Hyvä ystävä, mitä sinä haluat kysyä?
— Minä en käsitä, sanoi Rye, miksi asia oli pidettävä salassa. Miksei
Holger yhtä hyvin voinut tunnustaa häntä ottotyttärekseen?
— Niin, tietysti. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo alussa. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi sen epäilemättä tehnytkin. Mutta selitys onkin etsittävä juuri niistä erikoisista seikoista, jotka liittyvät tähän asiaan.
— Miksi hän ollenkaan otti Dagnyn tyttärekseen?
— Siksi, että Dagny oli hänen parhaan ystävänsä ja lapsuudentoverinsa tytär.
— No mutta eihän se mitään selitä.
— Tämä mies elää vielä, sanoi Krag.
Rye alkoi astella mietteissään ympäri huonetta. Hän alkoi aavistaa asianlaitaa.
— Tämä mies elää vielä, mutisi hän. — Mikä hänen nimensä on?
— Sitä en ole velvollinen sinulle sanomaan. Sitä vähemmin, koska hän ei enää elä kauan, mikäli tiedetään.
— Missä hän on? Missä hän asuu?
— Saksassa.
Ratsumestari astui salapoliisin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi vakavasti:
— Minä olen kyllin vahva kuulemaan kaiken.
— Minä ymmärrän, että sinä olet arvannut.
— Dagnyn isä ei siis ole nähnyt lastansa sen koommin?
— Ei, ei kahdeksaantoista vuoteen. Se on ollut hänen oma toivomuksensa.
— Entä äiti?
— Hän kuoli, sanoi Krag.
Seurasi vaitiolo, kiusallinen hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa.
— Silloinko juuri? kysyi Rye.
— Silloin.
— Mieskö surmasi hänet?
— Niin.
— Hyvä jumala! Miksi?
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
— Kuka sen tietää, sanoi hän. — Se oli hirveä juttu. Mies, Dagnyn isä siis, tuomittiin kuolemaan. Mutta rangaistus lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Hän kamppailee nyt viimeisiä päiviään. Mutta ennenkuin hän astui elävältä hautaansa, vankilaan, tuli hänen monivuotinen ystävänsä Holger ja nosti hänen hartioiltaan raskaan taakan ottamalla luokseen hänen lapsensa. Holger lupasi ottaa tytön omaksi lapsekseen ja pitää tapahtuman ankarasti salassa. Onneton mies ajatteli, että jos Holger ottaisi tytön ainoastaan kasvatikseen, niin lapsi ennemmin tai myöhemmin tahtoisi saada tietää, ketkä hänen todelliset vanhempansa olivat, eikä silloin kannattaisi koettaa peitellä häneltä totuutta. Jotta tyttö paran nuoruus säästyisi sellaiselta varjolta, lupasi Holger kunniasanallaan säilyttää salaisuuden.
Mutta sitten eräänä päivänä ilmestyy tänne tuo roisto vanhoine papereineen. Hän oli asianajajan poika, miehen, joka aikoinaan oli ollut tekemisissä Dagnyn isän kanssa ja joka siten oli päässyt osalliseksi juttuun. Hän oli tunnoton keinottelijatyyppi. Olen saanut tietooni, että hänen kerran oli pakko karata Amerikkaan erään häpeällisen vekselijutun johdosta. Isänsä kuoltua hän tuli takaisin. Mutta tuolla rajattomien mahdollisuuksien maassa hän lienee oppinut, miten voi käyttää hyödykseen asiapapereita, joista riippuu kokonaisen perheen onni ja menestys.
— Miksei häntä pantu kiinni kiristämisestä?
— Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, ja elossa ollessaan hän muuten esiintyi erittäin ovelasti. Hänellä oli aina kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio kasvoillaan, ja hän aloitti suhteensa everstiin ilmoittamalla, että kun nämä paperit nyt kerran olivat joutuneet hänen haltuunsa, ei hän voinut olla oman turvallisuutensa vuoksi antamatta asianomaisille tietoa niiden olemassaolosta. — Niin oli kivi alkanut vieriä, ja mies kävi päivä päivältä vaativammaksi esiintymisessään, ja näyttääpä siltä, että hän aikoi pakoittaa Dagnyn naimisiin kanssaan saadakseen kadotetun yhteiskunnallisen asemansa sillä keinoin takaisin.
Eversti Holger teki virheen. Hänen olisi luonnollisesti pitänyt heti kääntyä sinun puoleesi. Mutta hän käsitti väärin sinun ankaran ja hiljaisen olemuksesi ja luuli tekevänsä omantuntonsa mukaisesti, kun ilmoitti asian Dagnylle. Tämän hän teki eräänä aamupäivänä. Ja siinä sinulla on selitys, miksi tyttö niin äkkiä muuttui. Heidän neuvottelujensa ensi tuloksena oli päätös, että kihlaus oli purettava, ainakin siksi, kunnes kysymys olisi tavalla tai toisella selvitetty. Minä uskon lujasti, ettei asian järjestäminen olisi kohdannut mitään mainittavia vaikeuksia. Mutta sitten eversti joutui hyökkäyksen uhriksi. — Ystäväni, voitko antaa Dagnylle anteeksi, että hän silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen ajan epäili sinua?
— Minä annan kaikki hänelle anteeksi, sanoi ratsumestari. — Hän lienee kärsinyt hirveästi.
— Hän on paljon kärsinyt, vastasi Asbjörn Krag, mutta nyt hän on tyynempi, kun olen saanut hänet vakuutetuksi, etteivät nuo hyökkäykset ole missään yhteydessä tämän asian kanssa.
— Niin, nuo hyökkäykset, puuttui ratsumestari puheeseen, — ne käyvät tämän jälkeen entistä arvoituksellisemmiksi. Nyt en toden totta näe pienintäkään selityksen mahdollisuutta.
Asbjörn Krag katsoi kelloaan.
— Koska olen pidättänyt sinua näin kauan tällä selitykselläni, sanoi hän, sallit ehkä, että odotan vielä muutaman minuutin, ennenkuin näytän sinulle murhaajan.
— Miksei nyt heti? Hän saattaisi sillävälin päästä pakoon…
— Hän ei pakene, vastasi Asbjörn Krag.
— Mutta mitä sinä sitten odotat?
— Odotan sanantuojaa asemalta. Kuten tiedät, menee pikajuna tästä ohi kello puoli kaksi. Se ei tavallisesti pysähdy, mutta minä olen pyytänyt, että se tällä kertaa pysähtyy asemalle.
— Kuka siinä tulee?
— Muuan poliisikonstaapeli Kristianiasta.
— Mitä varten? kysyi ratsumestari. — Avustamaanko murhaajan vangitsemisessa?
— Ei suinkaan, vastasi Krag. — Hän vain tuo minulle erään paperin. Ja tämä paperi on ketjun viimeinen rengas.