— Ja kuitenkin täytyy täällä olla olemassa joku neljäs, sanoi Krag.
— Neljäs? kysyi tuomari kummastellen.
— Näytelmässä on tähän asti esiintynyt kolme henkilöä, selitti salapoliisi, — vanha eversti, ratsumestari ja everstin tytär, Dagny. Ja lisäksi tulee neljäs, se, jota me etsimme. Teitte virheen siinä, että heti katsoitte asiaa yhdeltä ainoalta puolelta. Siitä johtui vain, että heti törmäsitte päinvastaisia tosiasioita vasten. Kun aletaan tuollaista asiaa tutkia, ei koskaan pidä lähteä yhdestä edellytyksestä. Myönnän kyllä, että on vaikea pitää itseään tarpeellisen matkan päässä. Vielä emme ole täysin varmat siitäkään, onko everstiä vastaan tehty murhayritys vai onko kysymyksessä tapaturma.
— Tapaturma on aivan mahdoton, sanoi tuomari vakuutettuna. — Eversti löydettiin pehmeältä nurmelta. Lähitienoilla ei ollut ainuttakaan kiveä, johon hän olisi voinut lyödä päänsä.
Asbjörn Krag ei vastannut mitään.
Käveltyään muutamia minuutteja he saapuivat perille, pienelle metsäniitylle. Sen halki vievä tie oli jotenkin niljakka, ja laihassa savimaassa oli ruohonkasvu huono. Niityn laidassa kasvoi muutamia matalarunkoisia puita.
Tuomari vei Asbjörn Kragin onnettomuuspaikalle ja sanoi:
— Tässä hän makasi suullaan.
— Ja haava takaraivossa? kysyi Krag.
— Niin, sanoi tuomari. — Mikäli voin päättää, on isku sattunut hänen takaraivoonsa ja kaatanut hänet heti maahan. Jumala tiesi, mitä hänellä muuten oli tekemistä täällä näin kaukana. Tämä paikkahan on verrattain pitkällä tiestä.
— Voimmehan ajatella, vastasi Krag, että tuntematon odotti häntä täällä.
Krag tarkasteli maan laatua. Tutkimus näytti varsin pintapuoliselta, eikä hän tuntunut tekevän mitään löytöä.
Sillävälin saapuivat ratsumestari, nimismies ja pöytäkirjuri paikalle.
Yhtäkkiä Asbjörn Krag kysäisi:
— Tuliko eversti ratsain?
— Ei, vastasi tuomari, hän tuli jalkaisin.
Salapoliisi oli hetkisen vaiti. Sitten hän kysyi jälleen — ja kysymys tuntui kummalliselta:
— Ratsastavatko täkäläiset ihmiset paljon?
Tuomari vilkaisi ratsumestariin, ja tämä vastasi:
— Tietääkseni kahden penikulman alalla ei ole ratsuhevosta muilla kuin kolmella henkilöllä, nimittäin everstillä, hänen tyttärellään ja minulla. En ainakaan tunne muita.
— Hyvin merkillistä, mutisi Asbjörn Krag. — Jos tässä on tapahtunut murhayritys, on murhaaja ollut hevosen selässä.
SEITSEMÄS LUKU.
Dagny.
— Oletteko ihan varma, kysyi Asbjörn Krag toistamiseen, että eversti läksi ulos jalkaisin?
— Se on täysin todistettu, vastasi varatuomari. — Hänen hevosensa oli tallissa, kun hänet tuotiin kotiinsa.
Asbjörn Krag mietti. Sitten hän alkoi hiljaa vihellellen uudestaan tutkia maaperää. Tie oli savinen, puolimärkä. Siinä näkyi selvästi hevosen kavioiden jälkiä. Mutta kun tietä käytettiin hyvin paljon, saattoi sen nojalla tuskin tehdä mitään johtopäätöksiä.
Asbjörn Krag tarkasteli niittyä ja erittäin huolellisesti sitä paikkaa, mistä eversti oli löydetty.
Tavallisen ihmisen mielestä olisi näyttänyt mahdottomalta löytää mitään jälkiä tuosta ruohokosta ja kovaksi tallatusta maankamarasta, mutta salapoliisin into tuntui osoittavan, että hän näki siinä enemmän kuin muut.
Sillaikaa kun hän teki tarkastustaan, keräytyi paikalle joukko uteliaita. Ne olivat lähiseudun ihmisiä, muutamia talonpoikia, jotka merkkitapauksen johdosta olivat ottaneet loman koko päiväksi ja pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, pari puotipoikaa, kauppias itse ja eräs hänen tuttavansa, joka näytti koulunopettajalta, sekä muutamia tyttöjä. Huhu salapoliisin saapumisesta oli jo ehtinyt levitä.
Asbjörn Krag nousi maasta ja meni ratsumestarin luo, joka oli jäänyt seisomaan yksikseen ja katseli tyynesti asian menoa.
— Siitä on pitkä aika, kun olen tehnyt tutkimuksia tällä tavoin, sanoi salapoliisi hymyillen. — Tällainen intiaanimainen ryömiminen ja jälkien hakeminen kuuluu ammoin menneeseen aikaan. Mutta joskus täytyy vielä turvautua alkuperäisiin keinoihin.
— Oletko löytänyt mitään? kysyi ratsumestari.
— Enpä erityistä. Joitakin pikkuseikkoja olen sentään pannut merkille. Sen verran voin sanoa, että olen nähnyt jotakin, jota tuomari ja nimismies eivät ole nähneet.
— Kauanko tätä tutkimusta kestää? kysyi ratsumestari hieman kärsimättömästi. Häntä ilmeisesti vaivasivat nuo monet silmät, jotka tarkastelivat häntä.
— Kohta se päättyy, vastasi Krag. — Sinun läsnäolosi ei muuten ole ensinkään välttämätön.
— Sepä hyvä, vastasi ratsumestari huomattavasti keventynein mielin. —
Sitten menenkin kotiin. Minä en viihdy näiden ihmisten parissa.
Toivoisin olevani sadan penikulman päässä täältä.
— Mene sinä vain, minä tulen tunnin kuluttua.
— Silloin ehkä tuot hyviä uutisia tullessasi.
— Toivokaamme sitä, vastasi salapoliisi vakavasti. — Ainakin tuon uutisia. Mutta ennenkuin lähdet, täytyy sinun luvata minulle eräs asia.
— Anna kuulua.
— Ethän aio enää ratsastaa tänään?
— En, vastasi Rye hieman kummastuneena. — En aio. Mutta miksi kysyt sitä?
— Sitten ei kai ole tarpeen, että käyt tallissa?
— Minä tavallisesti käyn hevosiani katsomassa tähän aikaan päivästä.
— Jätä ne tallirengin huostaan. Tahdon sinulta lupauksen, ettet mene talliin.
Ratsumestari ällistyi.
— Mutta miksi ihmeessä?
— Se on minun asiani. Älä kysy vielä mitään. Saan siis luottaa siihen?
— Tietysti, mutta tämä on totisesti arvoitus.
— Mene nyt vain.
Ratsumestari läksi ja katosi puiden sekaan, ja nimismies katsoi pitkään hänen jälkeensä nälkäisin silmin, ikäänkuin saalis olisi luistamaisillaan hänen käsistään.
Läsnäolijat kerääntyivät nyt salapoliisin ympärille, ja kysymyksiä alkoi sadella, etenkin koulunopettajan suusta. Mutta Asbjörn Krag vastaili niukasti. Hän veti tuomarin syrjään ja sanoi hänelle:
— Saatte olla ihan huoletta; asia näyttää tällä hetkellä arvoitukselta, paljon suuremmalta arvoitukselta kuin nyt aavistattekaan, mutta se on selvitettävissä. Antakaahan paperi minulle.
— Mikä paperi?
— Kirje, jonka eversti sai juuri ennen lähtöään.
Tuomari ojensi empien hänelle tärkeän paperin, ja Asbjörn Krag otti sen tyynesti ja pani muistikirjansa väliin.
— Se kuuluu jutun asiakirjoihin, muistutti tuomari hieman levottomana.
Mutta Krag rauhoitti hänet.
— Minä voin milloin tahansa saada sähköteitse haltuuni koko tutkinnan. Se on vain muotoseikka, olkaa siis levollinen. Mutta mitä nuo tuolla puuhaavat?
Tuomari kääntyi katsomaan. Molemmat puotipojat ja koulunopettaja tutkivat innokkaasti maata samalla tavalla kuin Asbjörn Krag oli tehnyt. Opettaja varsinkin oli toimessaan.
— Löydättekö mitä? kysyi salapoliisi hymyillen ja meni heidän luoksensa.
Puotipojat pudistivat päätänsä. Opettaja oli vaiti.
— Niin, tuollaista saa aina nähdä, sanoi tuomari kokeneen tavoin. — Niin pian kuin asiassa on vähänkin salaperäistä, luulee jokainen pystyvänsä ratkaisemaan arvoituksen. Ja on aivan merkillistä, mitä selityksiä tuollaiset ihmiset voivat keksiä.
Koulunopettaja kuuli tuomarin sanat ja koetti huomaamatta vetäytyä pois.
Asbjörn Krag katsoi häntä pitkään. Yhtäkkiä vilahti kuin varjo salapoliisin kasvojen yli ja hänen syvät, kirkkaat silmänsä tuikahtivat ilmaisten yllätystä.
— Mikä tuo mies on nimeltään? kysyi hän osoittaen päällään koulunopettajaa, joka juuri katosi puiden sekaan.
— Hänen nimensä on Boman, vastasi tuomari. — Hän on oleskellut täällä viikkokauden ja asuu kauppiaan luona.
— Kuka on kauppias?
Tuomari osoitti erästä väkijoukossa seisovaa miestä, ja Asbjörn Krag loi häneen katseen, joka tuntui pureutuvan kiinni.
Sitten salapoliisi löi nuorta tuomaria tuttavallisesti olalle ja sanoi:
— Lähdetäänkö eteenpäin? Jospa pistäytyisimme everstin luona. Ettekö luule olevan mahdollista puhutella nuorta neitiä?
— Hän on hyvin huonona. Pelkään hänen saaneen ankaran hermokohtauksen.
Mutta sopiihan koettaa. Mitä aiotte häneltä kysyä?
— Saamme nähdä, vastasi salapoliisi. — Kenties kysymykset ovat turhia.
— Niinkö luulette? Hän on harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen.
— Juuri siksi, vastasi salapoliisi merkitsevästi. — Kenties hän on liiankin ymmärtäväinen, herra tuomari.
Tuomari kummasteli tätä lausuntoa. Hän katsoi salapoliisia kasvoihin löytääkseen hänen ilmeistään mahdollisesti selityksen.
Mutta salapoliisi oli nyt iloisen ja arkipäiväisen tyytyväisen näköinen.
— Mikä ihana luonto täällä on! sanoi hän ojentaen kätensä. — Täällä minä tahtoisin asua.
Tuomarin mielestä luonto ei suinkaan ollut kaunis. Eikä se ollutkaan. Mutta Kragilta puuttui harvinaisen suuressa määrässä luonnon tajuntaa, ja milloin hän semmoisella äänellä sanoi luonnosta jotakin, oli aina salaisena tarkoituksena päästä vastenmielisistä kysymyksistä ja selityksistä.
Hän tuli yhtäkkiä kaunopuheiseksi, ja kun molemmat herrat lopulta saapuivat talon edustalle, oli Asbjörn Krag paraikaa kertomassa jännittävää kohtausta seikkailurikkaasta elämästään — tuomarin kuunnellessa ahmien.
Yhtäkkiä tuomari huudahti:
— Tuolla hän on!
Asbjörn Krag kääntyi katsomaan.
Nuori tyttö tuli hiljaa käyden pihan poikki.
Hän tuli keskellä laskevan auringon kirkasta valovirtaa. Asbjörn Krag näki selvästi hänen kasvonsa ja hämmästyi hänen harvinaisesta kauneudestaan. Yllään oli hänellä yksinkertainen maalaispuku, mutta kun hän liikkui, näki heti, että hän oli säätyläisnainen, joka ei ollut ikäänsä elänyt tässä syrjäisessä maakartanossa.
Hän tuli heitä kohden. Asbjörn Krag tervehti kunnioittavasti mennen häntä vastaan. Salapoliisi huomasi, että hän oli kalpea. Hän näytti itkeneen äskettäin.
Dagny neiti ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä.
— Kuulin teidän olevan täällä, sanoi hän, ja tahdoin tulla tervehtimään. Saanko pyytää teitä astumaan sisään.
— Kiitos, olin juuri aikeissa tulla tapaamaan teitä, hyvä neiti. Te voitte mahdollisesti tehdä minulle palveluksen, ehkä hyvinkin suuren palveluksen.
Dagny hätääntyi hieman ja vastasi kartellen:
— Minäkö?
— Niin, te. Ystäväni, herra tuomari tässä mainitsi, ettei teitä saanut häiritä, mutta minä en aikonut välittää siitä vähääkään.
Dagny neiti sai hymynsä takaisin.
— Niinkö, en luullut teitä niin kovaksi.
— Kova en olekaan, vastasi Asbjörn Krag, mutta kun on kysymys niin paljosta kuin tässä asiassa, täytyy minun luonnollisesti tietää, ettette tahdo vetäytyä syrjään.
— Olen mielelläni palveluksessanne. Mitä haluatte?
— Ensin täytyy minun kysyä teiltä miten isänne voi.
— Tohtori oli juuri hänen luonaan. Hän ei ole vielä tullut tajuunsa, ja tohtori sanoi, että siihen voi kulua vielä pitkä aika. Mutta hän toivoo, että henki on sentään pelastettavissa.
— Toiseksi pyytäisin päästä kahdenkesken puheillenne, sanoi Krag.
Hän katsoi vakavasti tyttöön. Tämän silmät karttoivat häntä arasti.
Krag ymmärsi, että Dagny tiesi jotakin. Ja hän saattoi nähdä tytön vapisevista, hermostuneista sormista, että hän oli väkevän mielenliikutuksen vallassa.
Oliko siihen syynä isän sairaus vai sekö, että hän tiesi jotakin?
KAHDEKSAS LUKU.
Jälki.
Dagny neiti ei vastannut, astui vain salapoliisin edellä taloon. Tuomari jäi pihalle. Ajatukset täyttivät nuoren miehen mielen. Hän tunsi, että asia alkoi luistaa hänen käsistään ja että oli olemassa useita seikkoja, joita hän ei käsittänyt.
Dagny neiti pysähtyi erään suljetun oven eteen.
— Tahdotteko nähdä häntä? kysyi hän.
Asbjörn Krag pudisti päätänsä.
— En nyt, sanoi hän. — Antaa sairaan olla rauhassa. Tärkeämpää on, että saan puhua teidän kanssanne, neiti.
He istuutuivat suureen arkihuoneeseen.
Dagny asettui tahallaan kauas sohvankulmaan, missä valo ei kohdannut hänen kasvojaan. Hän tiesi ulkomuotonsa voivan ilmaista tunteita, jotka hän tahtoi salata.
Asbjörn Krag puhui nuorelle naiselle levollisella äänellä, miltei isällisesti.
— Te kai tunnette minut nimeltä, sanoi hän. — Kenties ratsumestari
Rye on joskus puhunut minusta.
Neiti Holger nyökkäsi.
— Hän on puhunut teistä. Tehän olette hänen paras ystävänsä.
— Hyvä. Ja nyt tahdon kysyä, ettekö tekin luota minuun.
Dagny neiti katsoi häneen.
— Tietysti, sanoi hän, tietysti minä luotan teihin.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
— En minä sitä tarkoittanut, mutisi hän. — No niin, minä en ole tunkeilevainen. Mutta sen verran tahdon sanoa, etten työskentele tässä asiassa ainoastaan totuuden ja oikeuden, vaan myös onnettoman ystäväni hyväksi.
— Sen ymmärrän kyllä.
— Hänen asemansa ei ole hyvä tällä hetkellä. Tiedättekö, neiti, jollen minä olisi puuttunut asiaan, olisi hän nyt luultavasti vangittuna.
— Mistä syystä? kysyi Dagny.
Hän alensi äänensä kuiskaukseksi.
— Te ymmärrätte varmaan, että isäänne vastaan on tehty murhayritys.
— Sehän on hirveätä.
— Ja Ivar Rye on se, jota epäillään.
Dagny taisteli kauan mielenliikutustaan vastaan.
— Ja minä voin kertoa teille, jatkoi salapoliisi, että hänen asemansa tässä suhteessa on hyvin huono. Huonompi kuin alussa luulinkaan. Oletteko vakuutettu hänen viattomuudestaan, neiti Dagny?
— Miten voitte kysyäkään sellaista? sanoi Dagny, ääni harmista väristen.
— Katsokaamme kuitenkin asioita kylmäverisesti. Voidaanhan pitää täysin todettuna, että isänne päälle hyökättiin kello neljä. Juuri siihen aikaan Ivar Rye oli poissa kotoaan. Ellei hän voi todistaa olleensa muualla, on hän tuomittu, sillä hän on tunnustanut kirjoittaneensa isällenne kirjeen saadakseen hänet ulos. Tiedättekö siitä kirjeestä mitään?
— Olen kuullut puhuttavan siitä.
— Oliko se tämä? kysyi Krag ojentaen hänelle kirjeen, jonka tuomari oli esittänyt oikeudelle.
Dagny vilkaisi paperiin ja lysähti kokoon kauhusta. Asbjörn Krag katseli häntä tarkoin. Hänen kasvoillaan vilahti mielihyvän ilme.
— Se ei ole ratsumestarin käsialaa, sanoi Dagny.
Kirje vapisi hänen kädessään.
— Tunnetteko käsialan?
— En.
Dagnyn vastaus oli kova ja jyrkkä. Hän vetäytyi kauemmaksi sohvankulmaan. Asbjörn Krag löi näppiänsä. Yhtäkkiä hän nousi.
— Hyvä, sanoi hän, ette siis tahdo uskoa minulle asiaanne?
— Kyllä, sanoi nuori nainen miltei itkemäisillään, — mutta käsialaa en tunne.
— Hyvä neiti, minä en usko teitä. Tämä kirje on jonkun kolmannen kirjoittama. Tämä kolmas meidän täytyy saada käsiimme, muuten käy hullusti. Muuten ratsumestari Rye joutuu mitä suurimpaan vaaraan.
— Luuletteko minun sitten valehtelevan?
Asbjörn Krag vastasi aivan levollisesti:
— Luulen, neiti.
Dagny nousi.
— Ennenkuin lähden, sanoi Asbjörn Krag, tahtoisin mielelläni huomauttaa, että asia voi milloin tahansa ja perin helposti kääntyä sille kannalle, että ratsumestari Ryen pelastus riippuu yksinomaan siitä, että te puhutte avoimesti. Ivar itse ei sano mitään, siitä saatte olla vakuutettu. Suokaa minun vielä kysyä: milloin viimeksi tapasitte Ivar Ryen?
— Eilen kello puoli neljän tienoissa.
— Ratsainko hän oli?
— Ei, hän ei ollut ratsain. Enkä minäkään. Me puhelimme tienhaarassa kartanon pohjoispuolella.
— Sattumaltako tapasitte?
— Emme. Olimme sopineet.
— Mutta isännehän oli sellaista tapaamista vastaan?
— Niin.
— Oliko isänne kieltänyt teitä menemästä ulos?
— Oli.
— Niinpä siis ratsumestari Rye oli kirjoittanut isällenne tuon kirjeen saadakseen tilaisuuden tavata teitä?
— Ei tuota kirjettä, vastasi Dagny osoittaen salaperäistä kirjettä. —
Se oli toinen.
Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Kummallinen yhteensattumus, sanoi hän, että nuo molemmat kirjeet tulivat samaan aikaan. En tahdo enää kauemmin pidättää teitä, hyvä neiti, mutta ennenkuin lähden, tahdon sanoa teille, että jos ratsumestari on tehnyt tuon väkivaltaisen teon…
Salapoliisi huomasi Dagnyn liikahtavan tahdottomasti.
— Sanon nimenomaan jos, sillä itse puolestani olen vakuutettu siitä, että hän ei ole sitä tehnyt. Mutta jos — silloin hänen on täytynyt ratsastaa kohtauksestanne suoraa päätä metsään ja siellä käydä everstin kimppuun. Mistä te puhelitte keskenänne?
— Sitä en voi teille sanoa. Eikä sillä ole asiaan nähden mitään merkitystä.
— Sovitteko myöhemmästä tapaamisesta?
— Emme, vastasi Dagny hiljaa, sitä emme tehneet.
— Te siis sanoitte hyvästit toisillenne?
— Niin.
— Silloin saatan kuvitella, että ystävämme on lähtenyt teidän luotanne syvästi masentuneena, kenties aivan epätoivoisena. Ja sellaisessa mielentilassa paras ja kylmäverisinkin ihminen voi…
— Ei, älkää puhuko enää siitä, sanoi Dagny kauhistuen. — Minä en tiedä mitään enkä voi mitään sanoa.
— Hyvä. Minä jätän teidät nyt. Mutta tulen takaisin, ja silloin joko te olette päättänyt puhua — tahi…
— En ymmärrä mitä te tarkoitatte. Tahi…
— Tahi puhun minä, sanoi salapoliisi ja lähti. — — —
Viittä minuuttia myöhemmin ratsumestari Rye näki salapoliisin tulevan tyynesti kävellen everstin kartanosta. Hän kulki niittyjen poikki.
Ratsumestari odotti hänen tulevan suoraan sisälle, mutta salapoliisi ohjasikin kulkunsa talliin.
Pehtori avasi hänelle oven.
Hän viipyi tallissa kauan.
Kun hän sitten tuli ulos, oli hän Ivar Ryen mielestä hirvittävän totinen.
— Onko sinulla ruokaa? kysyi hän astuessaan sisään. — Minun on toden totta nälkä.
— Pöytä on kohta katettu.
Asbjörn Krag meni suoraan pesukaapille. Hänen käsistään näkyi, että hän oli penkonut maata. Ratsumestari kysyi, kuuluiko mitä uutta.
— Koko joukko uutta, vastasi salapoliisi.
— Onko asia parantunut?
— Pahentunut se on melkoisesti, rakas ystävä. Ellen niin lujasti ja täydellisesti luottaisi sinuun, olisin nyt vakuutettu, että rikoksentekijä olet sinä.
— Mitä olet sitten löytänyt?
— Vastaa ensin kysymykseeni. Sinähän läksit ratsastamaan kello puoli neljä?
— Niin.
— Ja ratsastit "Eevalla"?
— Niin.
— Ja väität edelleenkin, ettet koko iltapäivänä ollut lähellä sitä paikkaa, mistä eversti löydettiin?
— Niin väitän.
— Hyvä ystäväni, oletko huomannut, että "Eevalla" on rikkinäinen kenkä?
— En.
— Vasemman etujalan kenkä on rikki.
— Sitä en ensinkään tiennyt. Mutta mitä sillä on tekemistä asian kanssa?
— Kävin juuri tallissa, jatkoi Krag.
— Näin sen. Mitä teit siellä?
— Tutkin "Eevan" kavioita. Ja silloin sen huomasin.
— En ymmärrä vieläkään…
— Minä selitän. Eversti löydettiin muutamien puiden alta metsäniityn laidasta. On tuskin luultavaa, että hänet oli sinne houkuteltu. Todennäköisempää on, että hän oli paennut sinne. Jäljetkin viittaavat siihen. Eversti on juossut henkensä edestä. Joku ratsastaja on ajanut häntä takaa.
Ja nyt tulee kummallisin.
Jäljistä näkyy selvästi, että hevosen vasemman etujalan kenkä on ollut rikki. Aivan kuin "Eevan".
Ratsumestari peräytyi kauhistuneena.
— Näet siis, jatkoi Krag tyynesti, että asia on huonontunut.
YHDEKSÄS LUKU.
Eräs tapaaminen.
Ratsumestari alkoi kävellä hermostuneesti ympäri huonetta.
— Anna kun ajattelen, sanoi hän. — Minä tunnen, että synkkiä pilviä kerääntyy päälleni. Toistan vielä kerran, rakas ystävä, etten nähnyt eilispäivänä eversti Holgeria, mutta kun todistuksia kasaantuu tällä tavoin, alan epäillä omaa luotettavuuttani, omaa huomiokykyäni, omaa järkeäni.
Krag otti jälleen esille salaperäisen näytelmän tapahtumapaikan asemaluonnoksen ja sanoi:
— Sinä myönnät itse, että puhelit Dagnyn, hänen tyttärensä kanssa tienhaarassa kartanon pohjoispuolella, ja sanot varmasti sen tapahtuneen puoli neljän tienoissa?
— Niin.
Asbjörn Krag kirjoitti aikamäärän paperille.
— Tässä asiassa, sanoi hän, jossa ratkaisu toiseen tai toiseen suuntaan voi riippua minuuteista, on hyvä olla etukäteen selvillä kaikista numeroista. — Hän jatkoi:
— Näyttää käyneen ilmi, että everstin päälle on hyökätty puoli neljän tai neljän ajoissa, ehkä vähän myöhemmin tai aikaisemmin. Toisin sanoen, jos joku tulee ja väittää, että sinä todennäköisesti ratsastit Dagnyn luota suoraan metsään ja siellä tapasit everstin — niin sitä et tee tyhjäksi. Vastakohta ei ole todistettavissa.
— Mutta eihän väitekään ole toteennäytettävissä, mutisi Ivar Rye.
Krag hypisteli lyijykynää käsissään. Hän katseli ystäväänsä tutkivasti.
— On, sanoi hän.
— Mitä tarkoitat?
— Jos minä tahtoisin, voisin milloin hyvänsä todistaa sen. Tai ainakin esittää joukon seikkoja, jotka puhuvat sinua vastaan.
— Selitä tarkemmin.
— No niin. Palaan siis talliin ja hevoseesi. Kenkä on rikki.
— Sen olet jo sanonut.
— Maa paikan ympärillä osoittaa selvästi, että ratsastaja on ajanut everstiä takaa. Itse olet kertonut, ettei näillä seuduin ole monta, jotka ratsastavat.
— Mikäli tiedän ei muita kuin eversti ja minä sekä Dagny.
— Se jo on sangen epäilyttävää. Mutta on vielä epäilyttävämpää: everstin vainooja on ratsastanut hevosella, jonka vasemman etujalan kenkä on rikki.
Ratsumestari peitti kasvonsa käsillään.
— Kun sinä tätä kaikkea kerrot, sanoi hän, täytynee asian olla niin.
Mutta minä en voi sitä käsittää. Se on täydellinen arvoitus. Ratsastin
Dagnyn luota suoraan kotiini.
— Ja kun tätä seikkaa verrataan edellisiin, jatkoi Krag, ja koko sinun esiintymiseesi, teidän välienne äkilliseen purkaantumiseen, everstille kirjoittamaasi kirjeeseen y.m., on todistusketju itse asiassa valmis. Niin, ystäväni, jos eversti nyt on kuollut, niin sinä olet murhaaja.
Ratsumestari syöksähti häntä kohden kasvot tuhkanharmaina. Mutta
Asbjörn Krag, joka oli aivan levollinen, pysäytti hänet.
— Tarkoitan juridisesti, sanoi hän. — Juridisesti sinä olet murhaaja, et moraalisesti. Olen vakuutettu, ettet sinä ole sitä tehnyt, vaan että olet täysin viaton, vaikka epäilysten kietoma, kun sarja kummallisia, arvoituksellisia seikkoja todistaa sinua vastaan. Tehtäväni käy vaikeaksi, eikä ole suinkaan sanottu, että voin ensi kuulustelussa estää sinua joutumasta vangituksi.
— Kunpa vain voisin ymmärtää, sanoi ratsumestari, kuka sen on tehnyt. Eversti Holgerillahan oli pelkkiä ystäviä tällä paikkakunnalla. Ja sellaisen teon täytyy olla verivihollisen työtä.
— Ajattele tarkoin, vastasi Krag, niin ehkä pääset jäljille. Muistatko muutosta, mikä yhtäkkiä tapahtui everstissä?
— Muistan.
— Alussa hänellä ei ollut mitään sinua vastaan, ja hän olisi varmaankin mitä mieluimmin antanut sinulle tyttärensä vaimoksi. Mutta sitten tapahtui yhtäkkiä käsittämätön käänne. Eversti, joka oli ennen ollut vilkas, puhelias, tuttavallinen ja rakastettava, muuttui äkkiä luoksepääsemättömäksi ja sulki ovensa. Kaikki viittasi siihen, että häntä oli kohdannut suuri onnettomuus. Samalla sait tiedon, ettei avioliitto sinun ja Dagnyn välillä voinut enää tulla kysymykseen, ja kihlauksenne purettiin. Ei ole tapahtunut mitään, sanot sinä. Samaa sanoo tyttö, ja niin on everstikin sanonut. Ei siis ole tapahtunut mitään. Täytyy olla olemassa joku ihminen, joka on aikaansaanut muutoksen, sama ihminen, joka on kyhännyt tuon kirjeen, jota tuomari luuli sinun kirjoittamaksesi, sama ihminen, joka on tähdännyt surmaniskun everstin päähän.
— Niin, mutta kuka? puuskahti ratsumestari tulisesti. — Kuka se ihminen on?
— Siitä meidän on nyt koetettava hankkia selko. Mutta toistaiseksi saamme jättää asian sillensä. Kas — tuolla on pöytä!
Ovet avautuivat, ja ratsumestarin vanha emännöitsijä pyysi herroja astumaan ruokasaliin. Hän oli pannut parastaan vieraan tulon johdosta, ja Asbjörn Krag söi hyvällä halulla.
Aterian kestäessä ei enää koskettu asiaan. Ratsumestari oli harvapuheinen, ja Krag koetti hauskuttaa häntä kevyellä pakinalla.
Kun ystävykset nousivat pöydästä, sanoi Krag lähtevänsä ulos hengittämään raikasta ilta-ilmaa. Ratsumestari seurasi häntä pihalle.
Muuan mies tervehti.
Se oli Ryen pehtori. Hän kääntyi salapoliisiin ja sanoi:
— Nyt on kenkä kunnossa.
Ja viitaten metsän laitaan, missä piehtaroi muutamia hevosia, hän jatkoi:
— Tuo tuolla on "Eeva". Nyt se on saanut uuden kengän. Mutta jopa oli hittoa, että herra sen tiesi.
— Minä tiedän enemmän kuin monet aavistavat, sanoi salapoliisi nyökäten molemmille miehille ja lähti kävelemään tietä pitkin. Hän asteli hitaasti ja hyräillen, niin kauan kuin ratsumestari ja pehtori saattoivat nähdä hänet seisoessaan pihalla varjostaen kädellä silmiänsä. Mutta päästyään heidän näkyvistään hän lisäsi heti vauhtia.
Hän oli taas poikennut Holteen johtavalle tielle ja kulki sinnepäin, missä rikos oli tapahtunut.
Alkoi hämärtää. Puut hautautuivat mahtaviin, tummiin varjoihin.
Kun hän oli saapunut niin lähelle, että saattoi eroittaa niityn, näytti hänestä, kuin jokin elävä olento — kookas mies — olisi seisonut kumartuneena sen paikan yli, mistä eversti oli löydetty.
Mutta kun hän tuli lähemmäksi, katosi haamu.
Yhtäkkiä hän seisahtui tien mutkassa.
Joku nainen tuli häntä vastaan.
Se oli Dagny.
Krag tervehti. Dagny nyökkäsi.
Hän aikoi mennä ohi, mutta näytti epäröivän.
Asbjörn Kragin tuli häntä sääli. Hän näytti niin surulliselta ja oli hyvin kalpea.
— Onpa kummallista, että osuimme taas yhteen, sanoi Krag.
— Se ei ollut tarkoitukseni. Luulin teidän olevan hänen luonaan — ratsumestari Ryen luona.
— Tulen juuri sieltä. Saanko kysyä, mistä te tulette?
— Olen ollut hiukan kävelemässä. Asbjörn Krag katseli häntä tutkivasti.
— Pidättekö todellakin kävelystä tällaiseen aikaan? Sanon "tällaiseen aikaan", koska voitte nykyään niin suuressa määrässä joutua kiusallisen huomion esineeksi.
— En. Ei se mitään huvia olekaan.
— Sitten teillä on ollut jokin määrätty asia?
— Niin on.
— Kävittekö tapaamassa vihollista vai ystävää?
Neiti Holger viivytteli vastausta. Näkyi selvään, että hän taisteli itseänsä vastaan.
Vihdoin hän sai sanotuksi:
— Toivoin, etten olisi tavannut ketään. Mutta kun nyt kuitenkin kohtasin teidät, on minulla eräs pyyntö teille tehtävänä.
— Antakaa kuulua.
— Luvatkaa olla kertomatta Ryelle, että tapasitte minut.
— Sen lupaan. Enkö voi tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?
— Ette, vastasi Dagny ja aikoi jatkaa matkaansa kotiin päin.
— Sitten sanon teille, sanoi Krag, — että jos lähipäivinä tunnette suuren vaaran uhkaavan, niin lähettäkää minulle sana.
Dagny ei vastannut. Hän vain nyökkäsi. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän kääntyi katsomaan, seurasiko Krag häntä.
KYMMENES LUKU.
Huuto.
Salapoliisi seisoi katsellen nuoren naisen jälkeen, kunnes hän katosi tien käänteeseen.
Sitten hän pudisti päätänsä ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan.
Tämä odottamaton tapaaminen oli yhtäkkiä täyttänyt hänen mielensä ajatuksilla. Ja jokin aavistus sanoi hänelle, ettei itse näytelmä ollut vielä päättynyt, vaan että yhä vielä, joka tunti, tapahtui jotakin.
Mikä oli saanut nuoren neidin lähtemään liikkeelle näin iltamyöhällä? Hän tuli ilmeisesti niityltä, mistä hänen isänsä oli löydetty. Miten oli selitettävissä tuo salaperäisyys, mihin hän verhoutui? Salapoliisi alkoi uskoa, ettei ollut päässyt vielä lähellekään asian ydintä. Kenties oli kohta edessä uusi ja suurempi arvoitus. Hän ei ollut tyytyväinen ystäväänsäkään, ratsumestariin, vaan hänestä tuntui, että tämä salasi häneltä jotakin. Ja muistellessaan nuoren neidin itkettyneitä kasvoja hän alkoi aavistaa, että jotakin kauheaa oli tapahtumaisillaan tai jo tapahtunut.
Hän kulki edelleen niitylle päin. Hämärä oli käynyt yhä tiheämmäksi, ja kaste laskeutui maahan. Ääriviivat häipyivät näkymättömiin, puut olivat kuin suuria varjoja. Yhtäkkiä hän jäi seisomaan polvittelevalle niittypolulle.
Hän ei ollut yksin tässä kamalassa paikassa! Tuolla matalien puiden alla, samassa paikassa, mistä eversti oli löydetty puolikuolleena, liikkui joku varjo. Se oli ihminen, mies.
Näytti siltä, kuin tuo olento olisi pyrkinyt pakoon. Hän liikkui poispäin puiden alla. Hän oli siis huomannut Asbjörn Kragin.
Salapoliisi meni nopeasti lähemmäksi. Nyt oli miehellä vain kaksi tietä avoinna. Joko juosta kaikin voimin mäkeä alas ja siten ilmaista olleensa pimeyden töissä tahi mennä Asbjörn Kragia vastaan. Mies valitsi jälkimäisen tien. Hän meni salapoliisia vastaan.
Ja kun hän astui pimennosta esiin, tunsi Asbjörn Krag hänet.
Hän oli tuo koulunopettajan näköinen mies, jonka Krag oli pannut merkille jo ensi kertaa paikalla käydessään. Mies tervehti, ja Krag vastasi tervehdykseen.
— Kummallista, että tapaamme toisemme täällä, änkytti koulunopettaja.
— Ja tällaiseen aikaan, vastasi Krag.
— Olemme ehkä samalla asialla.
— Kuka te olette?
Koulumestarinaamainen mies nosti hattuaan.
— Asianajaja Boman, vastasi hän.
— Kristianiasta? kysyi Krag.
— En, lähimmästä kaupungista.
— Niinkö. Ja olette täällä tapahtuman johdosta. Onko aikomuksenne ruveta ratsumestari Ryen asianajajaksi?
— Ei, vastasi asianajaja vastahakoisesti. — Ja kahdesta syystä. Ensinnäkin en ole täällä tapahtuman johdosta, ja toiseksi en ottaisi puolustaakseni ratsumestari Ryen asiaa.
— Miksi ette?
— Siksi ettei niin huonoa asiaa käy puolustaminen.
Asbjörn Krag vihelsi lystikkäästi.
— Hoo, vai sillä lailla. Te siis kuulutte niihin moniin, joilla on ratsumestarista ennakolta valmis mielipide. Eikö teidän mielestänne hänen asemansa ole tarpeeksi tukala muutenkin, ilman teidän aiheetonta asiaan-puuttumistanne?
— Minulla on aina ollut valpas oikeudentunto, vastasi asianajaja. — Ja minusta tuntuu nyt, että on jouduttu sangen kauas oikeudenmukaisuudesta, sitten kun on saatu tänne tuo kuuluisa salapoliisi.
Asbjörn Krag ei ollut millänsäkään miehen julkeasta viittauksesta.
— Minä ymmärrän, sanoi hän. — Te luulette, että ratsumestari on syyllinen. Myönnän teidän olevan oikeassa sikäli, että monet seikat puhuvat häntä vastaan. Mutta tässä murhenäytelmässä on paljon useampia ja suurempia salaisuuksia, kuin mitä me voimme nähdä.
Asianajaja katseli salapoliisia silmät viirullaan.
— Ja sitten on myös paljon sellaista, joka nähdään, mutta josta ei hiiskuta, sanoi hän.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Minäkin olen tutkinut maata täällä niityllä, sanoi hän.
— Vai niin.
— Ja löytänyt hevosen jälkiä.
— Ratsumestarin hevosen?
— Niin.
— Eihän kukaan voi kieltää häntä ratsastamasta minne häntä haluttaa.
Asianajaja viittasi metsikköön päin, mistä eversti oli löydetty.
— Mutta hevosenjäljet vievät tuonne, sanoi hän. — Ne näkyvät selvästi savessa.
— Mistä te niin varmaan tiedätte, että ne ovat hänen hevosensa jälkiä?
— Sen sain tietää aivan samalla tavalla kuin tekin, vastasi asianajaja vilkuttaen silmiään. — Teidän tulee esiintyä varovaisemmin, jos mielitte onnistua peittämään todistusaiheet, jotka puhuvat ystäväänne vastaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin te olitte käynyt tallissa hevosen kavioita tarkastamassa, sain minä vihiä siitä, ja niin oli asia selvä.
— Toisin sanoen, virkkoi salapoliisi hieman ärtyneenä, — ratsumestarin ympärillä on joka taholla ilkeämielisiä urkkijoita.
— Niin, varokoon hän itseään. Hän alkaa nyt takertua kiinni. Ja huomenna hänen luullakseni täytyy antautua, kun minä pyydän päästä todistamaan.
Asbjörn Krag tarttui asianajajan takinpieleen.
— Nyt minä sanon teille erään asian, sanoi hän. — Minusta on samantekevää mitä te huomenna esitätte oikeudessa. Mutta olen nyt kerta kaikkiaan vakuutettu siitä, ettei ratsumestarilla ole mitään tekemistä murhayrityksen kanssa. Ja edelleen olen varma, että täällä on henkilöitä, jotka pahassa tarkoituksessa punovat juonia häntä vastaan. Ensimäinen tehtäväni on nyt repiä rikki heidän verkkonsa. Ja samalla tulen tietämään, mikä osa teillä on tässä näytelmässä. Hyvää yötä, herra. Jatkakaa tutkimuksianne.
Asbjörn Krag jätti hänet muitta mutkitta, ja asianajaja jäi hetkeksi seisomaan tien oheen. Sitten hän jatkoi matkaansa kävellen ratsumestarin taloon päin. Asbjörn Krag meni niittyjen poikki, tuli hakaan ja sieltä hetken kuluttua kauppiaan suuren talon edustalle. Sen ikkunoista näkyi valoa.
Krag kysyi kauppiasta ja pääsi heti hänen puheilleen. Hän huomasi jo ensi silmäyksellä jonkinlaista epäileväisyyttä. Kauppias puhui häilyvin, epävarmoin lausein ja koki vältellä asiaa. Salapoliisi oli pian huomannut, että paikkakunnalla oltiin jo vihamielisiä hänelle, koska luultiin hänen pitävän syyllisen puolta, joka täkäläisten ihmisten silmissä ei voinut olla kukaan muu kuin ratsumestari. Ja hän tunsi selvään, kuinka suuresti sellainen yleinen mielipide kykeni vahingoittamaan tärkeätä asiaa. Hänellä ei totisesti ollut paljon toiveita seurustelusta paikkakunnan väestön kanssa, jonka parissa hän nyt aikoi jatkaa tutkimuksiaan.
Mutta sattuma, joka monesti ennen oli niin ihmeellisellä tavalla tullut
Asbjörn Kragille avuksi, ei nytkään jättänyt häntä pulaan.
Hän istui juttelemassa kauppiaan kanssa tämän kamarissa. Pöydällä oli hajallaan papereita mustepullon ympärillä, niiden joukossa eräs keskeneräinen kirje. Tämä kirje herätti Asbjörn Kragin huomiota, ja kun hän tarkemmin katsoi käsialaa, ällistyi hän niin, että tuskin sai salatuksi mielenliikutuksensa.
Tuo kirje hänen täytyi saada haltuunsa. Ja mieluimmin kauppiaan tietämättä.
Krag lakkasi siis kyselemästä kauppiaalta ihmisistä ja oloista ja alkoi sen sijaan katsella seinillä olevia valokuvia. Kauan ei kestänyt, ennenkuin kirje oli hänen taskussaan.
Kauppias ei ollut huomannut mitään. Krag lähti kotia. Ulkona oli jo sangen pimeä. Hän otti kuitenkin kirjeen taskustaan nähdäkseen mitä se sisälsi. Se oli tavallinen asiakirje, eikä siinä ollut vielä allekirjoitusta. Se koski joitakin metsäkauppoja.
Mutta sisällyksestä näkyi selvään, kuka sen oli kirjoittanut. Muuten ei kirje itsessään kiinnittänyt Kragin mieltä. Käsiala vain oli herättänyt hänen huomiotansa, ja keksintö sai hänet vapisemaan ilosta. Nyt hän näki ensimäisen valonpilkahduksen tässä salaperäisyyden pimeydessä.
Kotimatkalla metsäniityn poikki mennessään hän kuuli tuskaisen huudon siltä taholta, missä ratsumestarin talo oli.
Hetkeäkään epäröimättä hän lähti juoksemaan sinnepäin.
YHDESTOISTA LUKU.
Syyllinen.
Asbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli pimeydessä, kuuluisiko huutoa toistamiseen.
Se oli tuntunut hänestä ihmisen ääneltä, vaarassa olevan ihmisen avunhuudolta, hätähuudolta, joka kävi luihin ja ytimiin.
Huuto oli kuulunut metsikön toiselta puolen, ratsumestarin talon viereiseltä niityltä.
Asbjörn Krag seisoi kauan hiljaa ja kuulosti. Hän odotti monta minuuttia, mutta kun ei mikään enää häirinnyt syvää hiljaisuutta, jatkoi hän päättävästi kulkuansa samaan suuntaan. Hän joudutti askeliaan. Epämiellyttävä aavistus sanoi hänelle, että ratsumestarin talon läheisyydessä oli tapahtunut jotakin.
Hän odotti koko talon olevan kuohuksissa, kun saapui perille, mutta näkikin siellä olevan hiljaista ja tulien tuikkivan rauhallisesti ikkunoista.
Hän tapasi pihalla pehtorin ja meni hänen luokseen.
— Onko täällä tapahtunut jotakin? kysyi hän.
— Tapahtunutko? vastasi pehtori, joka ei käsittänyt kysymystä.
— Ollessani tiellä tänne tulossa, selitti Asbjörn Krag, kuulin jonkun huutavan. Se kuului täältäpäin.
— Huutavan! Ei täällä tietääkseni kukaan ole huutanut.
Pehtori katseli salapoliisia epäluuloisesti. Hän oli harteva ja itsetietoinen maamies, joka nähtävästi alkoi kummastella asiain menoa, kun salapoliisikin oli saatu tänne muuten niin rauhalliselle seudulle. Asbjörn Krag viittasi metsänreunaan, joka oli jonkun sadan metrin päässä talosta.
— Tuolta se kuului, sanoi hän. — Ikäänkuin metsän sisästä.
Pehtori nauroi.
— Oho, sanoi hän, silloin se oli joku hevosista. Ne hirnuvat usein näin iltasella, kun tulee pimeä.
Hän viittasi niitylle, missä liikuskeli harmaita varjoja. Hevoset olivat siellä laitumella.
— Se hullu "Eeva" siellä kai on hirnunut, jatkoi hän.
Hevonen! Asbjörn Krag seisoi vaiti hetkisen. Hänen aivonsa tekivät työtä.
— Onko herra Ryen ratsuhevonen kovin hurja? kysyi hän.
— Sillä on omat aikansa, vastasi pehtori. — Toisinaan se ihan villiintyy. Minä en ymmärrä sitä hevosta ensinkään.
Asbjörn Krag lopetti äkkiä:
— Niin, no sitten se oli joku hevosista.
Hän nyökkäsi pehtorille ja meni. Muutaman askelen päässä hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi:
— Joko ratsumestari on levolla?
— En luule. Hän oli äskettäin ulkona kävelemässä.
— Niinkö, missä hän kävi?
— Sitä en tiedä.
— Hyvää yötä, sanoi Asbjörn Krag ja meni sisään.
Hevonen… Kragin täytyi hymyillä itsekseen. Hänkö ei muka eroittaisi ihmisen hätähuutoa villin hevosen hirnunnasta! Mutta jääköön pehtori omaan uskoonsa.
Ratsumestari istui kamiinin edessä lämmitellen. Pitkä piippu oli veltosti suussa. Hän torkkui, mutta heräsi salapoliisin askelten äänestä. Krag käveli tahallaan niin raskaasti, että herätti hänet. Ratsumestari kavahti pystyyn ja tuijotti tulijaan unenpöpperössä.
Ikäänkuin anteeksipyytäen hän sanoi:
— En ole nukkunut pariin vuorokauteen.
Asbjörn Krag istui hänen viereensä, ja hänen äänensä sai hellän soinnun.
— Ystävä parka!
Ratsumestari puristi huulensa yhteen.
— En ole koskaan vedonnut sääliväisyyteen, sanoi hän hiljaa, enkä tee sitä nytkään.
Asbjörn Krag istui hetken ääneti. Sitten hän sanoi:
— Huomenna on kuulustelu. Katson todennäköiseksi, että oikeus määrää sinut vangittavaksi. Sinä näyt ottavan asian tyynesti.
— Tapahtukoon mitä hyvänsä, vastasi ratsumestari järkähtämättömän levollisesti, — minä en kadota tasapainoani.
Asbjörn Krag jatkoi:
— Palaan yhä uudelleen kysymykseen, jonka olen jo monta kertaa esittänyt: etkö voi sanoa, onko täällä ketään, jolla on paha mielessä sinua vastaan?
Ratsumestari pudisti päätänsä.
— Minä arvelen, sanoi hän, että useimmilla täkäläisillä ihmisillä on paha mielessä minua vastaan. Mutta en voi mainita ketään erityisesti. Minähän en tunne ketään.
— Mutta jos minä nyt mainitsen erään nimen?
— Sano pois!
— Asianajaja Boman?
— Asianajaja Boman!
Ratsumestari pudisti taas päätänsä. Nimi ei näyttänyt herättävän hänessä mitään mielenkiintoa.
— Tarkoitatko häntä, joka on asunut jonkun aikaa kauppiaan luona, häntä, joka on näöltään kuin koulunopettaja?
— Häntä juuri.
— Hän on kai täällä metsiä ostelemassa. Luullakseni hän keinottelee jonkun kristianialaisen yhtiön asiamiehenä. Muuta en miehestä tiedä. Mutta huomasin tänään tutkinnassa, että hän osoitti silmäänpistävää asianharrastusta. Hän nuuski maata kuin koira. Mutta, hyvä ystävä, minä olen lakannut ihmettelemästä syrjäisten henkilöiden uteliaisuutta ja ilkeyttä.
— Tiedätkö onko hän missään tekemisissä vanhan everstin kanssa?
— Muistaakseni ukko kerran mainitsi hänen nimensä. Siitä minä kai alunpitäen tulinkin tietämään, että mies oleskeli tällä paikkakunnalla. Ukko Holgerilla oli kyllä joskus ollut jotakin tekemistä hänen kanssaan, ja minusta tuntui, että hän mainitsi nimen ylenkatseellisesti.
Asbjörn Krag luki uudestaan kauppiaan pöydältä löytämänsä keskeneräisen kirjeen. Sitten hän ojensi sen ratsumestarille.
— Tunnetko käsialan? kysyi hän.
Ratsumestari vilkaisi paperiin.
— En.
— Se on samaisen asianajaja Bomanin kirjoitusta.
Ratsumestari luki mielenkiinnolla niin pitkälle kuin kirjettä riitti.
Lopetettuaan hän sanoi kummastellen:
— Mutta eihän tässä kirjeessä ole mitään!
Krag nyökkäsi.
— Se koskee jotakin metsäkauppaa. Mutta sillä on joka tapauksessa merkitystä sinun asiaasi nähden.
— Sitä en voi käsittää. Eihän siitä tässä mainita sanaakaan.
— Mutta sillä on kuitenkin merkitystä, sanon minä. Sen on kirjoittanut henkilö, jolla on paha mielessä sinua vastaan.
— Todellakin?
— Mies, joka nuuski maata kuin koira, niinkuin sinä sanot.
— No, entä sitten?
— Hänkin on saanut tietää hevosenkenkäjutun. Hän tulee oikeuskuulusteluun huomenna.
— Tulkoon.
— Siellä hän esittää tutkimustensa tulokset. Ne ovat samat kuin minun. Ne näyttävät todistavan, että sinä olit ratsastamassa niityllä samaan aikaan kuin Holgerin päälle hyökättiin.
Ratsumestari kohautti olkapäitään.
— Siitä tulee siis vangitseminen, kuten sanot.
— Aivan varmaan.
— No hyvä, minä valmistaudun siltä varalta.
— Sinä?
— Niin, ja toivon, ettet silti hylkää minua. Uskothan vielä, että olen viaton?
Asbjörn Krag nousi. Omituinen hymy väreili hänen huulillaan.
— Hyvä ystävä, sanoi hän, eihän ole kysymystäkään sinun vangitsemisestasi.
Ratsumestari Rye kavahti pystyyn.
Molemmat miehet seisoivat pitkän aikaa katsellen toisiaan ja
virkkamatta sanaakaan. Toinen oli tyyni, leikkivä hymy huulilla;
Asbjörn Krag tunsi itsensä jälleen vahvaksi ja järkensä kirkkaaksi.
Toinen, ratsumestari, seisoi kalpeana ja hämmentyneenä.
— Mitä tarkoitat? änkytti hän. — Kenet sitten vangitaan, jollei minua?
— Syyllinen, vastasi Asbjörn Krag.
KAHDESTOISTA LUKU.
Tuleeko hän?
Seuraavana aamupäivänä täsmälleen kello kymmenen oli oikeudenistunto alkava nimismiehen talossa. Paljon uteliasta väkeä oli kokoontunut paikalle. Oli synkkä päivä, harmaa ja sateinen. Taivas riippui matalana ja kylmänä maan yläpuolella, ja raskaat tuulenpuuskat puhalsivat pitkin teitä.
Jo yhdeksän tienoissa oli ihmisiä alkanut näkyä pihalla. Toiset olivat tulleet todistamaan, toiset pelkästä uteliaisuudesta. Seisoksittiin nurkissa vaiteliaina. Oli kuin asiaan liittyvä kauhuntunnelma olisi hillinnyt luontaista suulautta. Mutta niistä harvoista sanoista, jotka pääsivät mutisevilta huulilta, ja noista synkistä katseista, jotka suuntautuivat sinnepäin, mistä ratsumestari Ryen piti tulla, huomasi selvästi mitä mielissä liikkui.
Oli tullut pari pääkaupungin sanomalehtimiestäkin. He kulkivat ympäri puhutellen talonpoikia. Paljon he eivät saaneet tietoonsa, sillä talonpojat ovat yleensä harvasanaisia tällaisissa asioissa. Mutta niin paljon he kuitenkin kuulivat, että saattoivat muitta mutkitta kirjoittaa mustiin kirjoihinsa:
'Tämänpäiväisen kuulustelun odotetaan tuovan valoa asiaan. Se on peräti arvoituksellinen juttu, jossa punaisena lankana on rakkaustarina. Tällä hetkellä näyttävät todistusaiheet peloittavan lukuisina vahvistavan ratsumestari Ryen syyllisyyden. Hänen asemansa on huonontunut sen johdosta, että hän on ilmeisesti salannut ja vääristellyt asioita.
Niinpä hän kieltäytyy ilmoittamasta, mikä tarkoitus oli hänen ratsastusmatkallaan k:lo 3-1/2 4 sinä päivänä, jolloin asia tapahtui. Edelleen hän kieltää ratsastaneensa metsäniityn poikki tuona päivänä, vaikka hevosen jäljet kulkevat juuri sitä tietä.
Se henkilö, joka on tuonut päivänvaloon tämän tärkeän ja miltei ratkaisevan hevosenjälkiseikan, on paikkakunnalla tunnettu asianajaja Boman. Hän on näyttänyt omaavansa todellista salapoliisikykyä ja osoittanut asiassa kiitettävää tarmoa.
Asian käsittelyä johtaa nuori virkaatekevä tuomari, vakinaisen ollessa sairaana. Paikkakuntalaiset tuntuvat kummastelevan sitä seikkaa, että tuomari aina on sairaana, milloin joku pulmallisempi asia on kysymyksessä. Ei tietysti voi odottaa nuorelta viransijaiselta, joka on vasta 25-vuotias, että hänellä olisi riittävästi kokemusta ohjatakseen varmalla kädellä asian kulkua. Hän menettelee ehdottomasti moitittavasti, jos osoittautuu todeksi ihmisten puhe, että hän eilisessä istunnossa mukautui noudattamaan erään kristianialaisen yksityissalapoliisin neuvoja. Tämä tuntuu sitä kummallisemmalta, kun puheenaoleva salapoliisi — jonka nimeä ei vielä tiedetä ja joka ei vielä k:lo 1/2 10 ollut saapunut oikeuspaikalle — on epäluulonalaisen ratsumestarin hyvä ystävä ja asuu hänen luonaan.
Ehkei olisi haitaksi, vaikka kaupunginviskaalikin, joka todennäköisesti kuitenkin joutuu tekemisiin tämän salaperäisen asian kanssa, olisi näissä tutkinnoissa läsnä.'
Tämä kirjoitettiin ennen käsittelyn alkamista ja lähetettiin heti puhelimitse lehden toimitukseen latojalle annettavaksi.
Kun reportterit palasivat pieneltä puhelinasemalta, huomasivat he ihmisten käytöksestä, että jotakin oli tekeillä. Kaikki seisoivat hiljaa ja tuijottivat tielle päin.
— Hän tulee, kuului kuiske.
— Kuka tulee?
— Ratsumestari.
Kolme herraa tuli tietä pitkin kävellen hitaasti ja puhellen keskenään.
— Keskimäinen on ratsumestari, sanoi joku.
— Entä toiset?
— Salapoliisi ja tuomari.
Sanomalehtimiehet rupesivat yhdessä tuumimaan. Olihan sangen merkillistä, että oikeuden puheenjohtaja, rikoksesta epäilty ja joku syrjäinen kolmas henkilö noin vain seurustelivat julkisesti kaikkien nähden.
Kun tulijat saapuivat pihalle, kysyi tuomari asianajaja Bomania. Hänellä oli paperi kädessään. Kauppias astui esiin ja ilmoitti, että asianajaja Boman saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä.
— Aion nimittäin kuulustella häntä ensimäisenä todistajana, sanoi nuori virkaatekevä tuomari. — Hän on kirjoittanut minulle.
Tuomari mutisi jotakin lukien paperista:
"… asiaa koskevia hyvin tärkeitä tiedonantoja…"
— No niin, mies tulee kyllä, koska on luvannut.
Hän katsoi kelloaan.
— Aikaa on vielä neljännestunti kuulustelun alkamiseen.
Asbjörn Krag, joka oli tähän asti seisonut ratsumestarin vieressä, astui nyt esiin. Hän oli tarkastellut kauppiasta ja huomannut hänen kasvoissaan jotakin levottomuuden tapaista.
— Hyvää päivää, sanoi Krag. — Vieläkö tunnette minua?
Kauppias tunsi.
— Tiedättekö missä asianajaja oleksii?… Ettekö?… Minä luulin teidän tulleen yhdessä tänne?
Kauppias katsoi ilmaan.
— Ei, emme tulleet, sanoi hän.
Salapoliisissa heräsi äkillinen epäluulo.
— Milloin puhuitte hänen kanssaan viimeksi?
— Ei siitä ole pitkä aika.
— Milloin?
Asbjörn Krag lausui kysymyksensä äänellä, joka vaati vastausta.
— En ole nähnyt häntä sitten eilis-illan, sanoi kauppias epävarmasti.
Tuomari kävi uteliaaksi. Hän tuli heidän luokseen.
— Asianajaja Boman asuu teillä, eikö niin?
— Asuu kyllä, ja asuu muuten aina, kun käy täälläpäin.
— Mutta eikö ole kummallista, ettette ole nähnyt häntä sitten eilisen?
— Oo, hänellä on niin paljon juoksuja, metsänmyyjiä ja sen semmoista. On mahdollista, että hän on ollut jonkun luona, jolta ostaa metsiä, ja jäänyt sinne yöksi.
— Puhuiko hän lähtiessään mistään sellaisesta?
— Ei puhunut.
— Milloin hän lähti?
— Puoli kahdeksan tienoissa eilen illalla.
Asbjörn Krag laski: kello kahdeksalta hän oli itse tavannut asianajajan, joka ei silloin näyttänyt olevan ensinkään lähtöhankkeissa. Ja sitäpaitsi hän oli kirjoittanut tuomarille kirjeen ja luvannut tulla täsmälleen kello yhdeksän antamaan tärkeän todistuksensa, toisin sanoen esittämään mitä seikkoja oli saanut kootuksi ratsumestaria vastaan.
— Odotitteko häntä kotiin eilen illalla? kysyi Krag.
— Odotin kyllä, mitenkäs muuten. Hän oli puhunut joistakin kirjeistä, jotka piti lähettää, mutta lähettämättä ne sitten kuitenkin jäivät.
Krag ja tuomari vaihtoivat katseen.
— Niin, sanoi tuomari, me vain kyselimme saadaksemme tietää, oliko hänelle mahdollisesti tapahtunut jotakin.
Silloin kauppias tuli yhtäkkiä puheliaammaksi.
— Sitä en usko, sanoi hän, sillä Bomanilla oli revolveri mukanaan.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään. Hän huomasi molemmat sanomalehtimiehet. Hän tervehti.
— Täällä jo! sanoi hän. — Herrat ovat aikaisin liikkeellä.
Tässä kohden huomautettakoon, että Asbjörn Krag oli henkilökohtaisesti sangen vähän tunnettu. Hän esiintyi mieluimmin valepuvussa, milloin oli pakoitettu näyttäytymään julkisuudessa. Muuten häntä harvoin näki. Ei siis ollut ihme, etteivät sanomalehtimiehet tunteneet häntä. Mutta he tahtoivat tietää kuka hän oli ja esittelivät senvuoksi itsensä.
— Ette luultavasti tiedä minun nimeäni, vastasi Krag. — Minä en ole mikään poliisilaitoksen urkkija, vaan aivan yksityinen ja olen puuttunut tähän juttuun pelkästä asianharrastuksesta, mutta etenkin auttaakseni vanhaa ystävääni, ratsumestaria. Nimeni on Asbjörn Krag. — Minne nyt, hyvät herrat?
Sillä hän oli tuskin sanonut nimensä, ennenkuin molemmat herrat tekivät täyskäännöksen ja riensivät tulista kyytiä puhelinasemalle päin. Tilanne oli tuokiossa muuttunut. Oli tarvis täydentää aikaisemmin lähetetyt kertomukset uutisella, että Asbjörn Krag, tuo ihmeellinen yksityissalapoliisi, ohjasi koko asiaa. Krag hymyili. Hän tiesi mistä oli kysymys, mutta hän ei ollut tahtonut salata itseään. Tuomari katsoi kelloaan. Se oli kohta kymmenen.
Kaikki tähystivät tielle päin nähdäkseen, saapuisiko päätodistaja viime tingassa.