"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"
Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan. Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän lausui:
"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei voi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin olisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?"
Minua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin, kun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä, loppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja pisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen ja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti. Mieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita vanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan itselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin vastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi juttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja aavistuksia.
"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja, Henry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat. Kuinka kirjeessä olikaan — kertoohan hän siinä, että hän on aivan terve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan huomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte. Elkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin että te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä enää ei ole."
Vähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa kukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme kullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin he nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt janoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo ja kolmannella klarinetti — useampia soittokoneita ei ollut. Ukot istahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan, polkien karkeilla saappaillaan tahtia.
Kello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle ja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti hänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:
"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee."
Joe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni ottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti puoliääneen:
"Ottakaa se toinen."
Niin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen, kun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:
"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen maata."
He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen makuulleen ja puhui kuin unissaan:
"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"
Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:
"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli aijottu."
"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."
Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat, minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."
He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:
"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."
"Kuolleenako?"
"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, — hänestä ei ole sen koommin mitään kuulunut."
"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"
"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä, ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä. Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan. Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."
Lääke vilustumista vastaan.
On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi, ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.
Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, — peläten, että hänet ehkä petkutan —, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.
Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi, että joku ihmisestä välittää, — sellaisen kodin saa helposti takaisin. Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija, en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli vakava asia.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.
Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata. Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan ajan nälkää.
Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan, joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.
Silloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.
Kävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni, joka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee se ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut saavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.
Koska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat nyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni, kun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin tehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä suolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen varmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja minun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin jo minä koettelisin maanjäristystä.
Sittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä enää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui viheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja niistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken tulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa oli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut tottua hoitamaan itse pienempiä "arkitauteja". Ymmärsin, että hänellä mahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen vuoden ikäiseltä.
Hän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja muutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta viinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen ja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja herätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta keksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni kuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet noiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen kautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata hävittämään.
Niinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja päähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen noiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden päivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan. Söin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa vilustumiseni päästä alas keuhkoihin.
Rupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni oli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas tavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun äärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan, herätti oma rämisevä ääneni minut taas.
Tilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin puhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa. Siihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en huomannut.
Päätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle Vilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen vieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin yhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa mukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät pitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.
Minulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan pannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta vastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en aavistanutkaan, mitä se oli.
Niitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani ja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen metrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten ympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä puhdistetaan.
Se on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen lämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin kuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi tykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.
Elkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein yhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka — syistä jotka hän itse parhaiten tuntee — ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne sinua, vaikka hän näkee sinut.
Mutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs naistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa, että tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson olisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn luo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli nälkä yöllä ja…
Oleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja paitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne olisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan, jossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka päivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut, vaan käytin liian ohkasia vaatteita.
Päätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti eräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni antoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda tuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.
Mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille sairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime aikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä paranna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään voivat heiltä hengen viedä.
Kuoleman sinetti.
I
Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin översti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo oli pimentänyt hänen loistavan uransa.
Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.
Heillä oli yksi lapsi — Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä. Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti sanoi vaimolleen:
"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."
"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."
"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on oikea ja hyvä…"
"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä ymmärrykselläni, koko sielullani, — jospa voisin sen sanoa sydämmeni pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa puserran ja suutelen…"
"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."
Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään, juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli tyttöä kahdesti, kolmasti.
"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."
"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."
"Oletko sinä pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti, isä."
"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa. Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen käteensä ja puheli:
"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä luo."
Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."
Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, — kuuluivat yhä selvemmin, selvemmin — menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"
"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta lapsi piti oikeudestaan kiinni — isä oli luvannut tänä iltana totella. Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se totta, isä?"
Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on surullista, mutta totta."
"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin surullinen. Nyt alota, isä."
"Niin…, oli kerran kolme överstiä."
"Kolmeko… sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka, isä."
"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen."
Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä kummastuen ja kysyi:
"Mikä se on, isä?"
Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:
"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta innoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että siitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan."
"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?"
"Se."
"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa seljässä, on hän niin… niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut."
"Sinä pieni lörpöttelijä! — Niin, kun överstit tulivat Lontooseen, saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa käydä perheitään tervehtimässä…"
Kuule!
He kuuntelivat — taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi, kuinka kalpea hän oli.
"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.
Lapsi avasi silmänsä suuriksi.
"Mitä, isä, onko se tosi tarina?"
"On, lapseni."
"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä.
— Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"
"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin… ajattelin noita perheraukkoja."
"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin…, tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he elivät onnellisina monet vuodet — silloin ei äiti enää itke. Kuuntele, äiti — isä, jatka!"
"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in linnaan."
"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä."
"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät ammuttaviksi."
"Kuolemaanko?"
"Niin."
"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy tarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin hitaasti tänään."
"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun täytyy ajatella."
"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa."
"No, siis ne kolme överstiä…"
"Tunsitko heidät, isä?"
"Tunsin, lapseni."
"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"
Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:
"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen sijastaan."
"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella, eikö totta, isä?"
"Saat varmaankin, lapseni."
"Äiti, — mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa kaikki käy hyvin. Jatka isä."
"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, — tarkoitan sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat tehneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärrätkö — ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän. Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."
"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan?
Mies raukka!"
"Ei. He kieltäytyivät."
"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?"
"Eivät."
"Mikseivät?"
"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa."
"Mitä se merkitsee, isä?"
"Että… heidät kaikki ammutaan."
Kuule!
Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja sotilasaskeleita.
"Avatkaa pääkenraalin nimeen!"
"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna minun laskea heidät sisään, isä, anna!"
Tyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:
"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä, pulskia miehiä!"
Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle. Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin…
Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.
"Eteenpäin, Towerniin!"
Sitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet seurasivat häntä ja ovi suljettiin.
"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen pitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata heidät. Hän…"
"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!"
II
Seuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan ulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä ja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa ottamaan.
Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta eivät rikkoa uskontoaan vastaan."
Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:
"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."
Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."
Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan, kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:
"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät, vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet… muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko — ettekö muista?"
Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi varovasti vastailemaan:
"Niin, kunhan muistelen…"
"Minä seisoin ihan talomme edustalla."
"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö…"
Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:
"Te ette minua muista, mutta minä en ole teitä unhottanut."
"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä ystäviä taas, nyt ja aina?"
"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä oikein, — mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin isä tekee."
"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin aina olet oleva vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa pientä tyttöäni — niin, nyt häntä ei ole enää olemassa —, mutta hän oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita, hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin. Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin minä lepään."
"Pidittekö hänestä hirmuisen paljon?"
"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."
"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"
"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa — sinun osasi, ja tässä, — sen poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain käskenetkin."
Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.
"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä."
"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni toimi annettavana."
Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:
"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne." Kumarsi ja poistui taas.
Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden punasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli ammuttava.
"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?"
"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on avoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan selin sinuun, kädet selän takana — kas näin —, jokaisella käsi auki. Pistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten takasin minun luokseni."
Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi: "Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville, herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää, mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset ovat hänen tiensä — siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!"
Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: "Onhan yksi noista isäni — tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman sinetin." Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit avonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili häntä hymyilevin katsein ja huudahti:
"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!"
Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi lempeästi:
"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee…"
"Mitä?" kysyi lapsi.
"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani…"
"Viedä pois? Minne?"
"Minne…! Jumala minua auttakoon…, toiseen osaan linnaa."
"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."
"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."
Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla — sinun täytyy antaa."
"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"
Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat tekivät kunniaa.
"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he viedä hänet pois."
Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.
"Sinunko isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"
"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"
Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:
"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut —, oh, tästä ei löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"
Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:
"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa." Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin tekemään, olette te tottelematta!"
Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:
"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta lupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun, Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani. Upseeri, tottele hänen käskyään — lapsi puhuu minun puolestani. Vangin olen armahtanut, laske hänet vapaaksi!"
Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.
Lääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni ja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan paikan Johnson Countyn toimittamassa "Sotahuudossa". Kun sitten saavuin toimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa kolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa oli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat puolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien peitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti sikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä saranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta verkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat hyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli vanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat alas — tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti sikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että se oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä päättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää "johtavaa". Hän käski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa "Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä", johon kirjoitukseen oli koottava kaikki niiden pääsisältö.
Minä kirjoitin seuraavaa:
"Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä."
"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä väärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan ole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä seutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen' toimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun."
"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa."
"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in toimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin vaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut erehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen ovat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet."
"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään newyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein mahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin beton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen kuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen ja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee taitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi onnistuvan."
"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden huokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti kadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko — hän on rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja otaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa."
Jätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen, muutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa synkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät uhkaavan näköisiksi, — jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi hän pystyyn ja lausui:
"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua noista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen maitovelliin. Antakaa kynä tänne!"
En ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin säälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin hän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi kappaleen hänen korvastaan.
"Ahaa", sanoi hän. "Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren' toimittaja, — häntä odotin jo eilen." Ja hän tempasi revolverin vyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti Smithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen ja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta menetin toki ainoastaan yhden sormen.
Päätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta uuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei kumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari hammasta suustani.
"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton", sanoi päätoimittaja.
Myönsin, että hän on oikeassa.
"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen miehen, joka tuon kolttosen teki — kyllä minä tämän jutun kuittaan. Niin, näin on kirjoitettava tästä aineesta…"
Otin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja korjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli kirjoitus näin kuuluva:
"Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä."
"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat ilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä uutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö, että se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa likaisissa aivoissaan — taikka oikeammin siinä sorassa, jota he sanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he tahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta, jonka he niin hyvin ovat ansainneet."
"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas täällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa."
"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo toimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt sitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön ylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa, hienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset ystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin paremmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton, musta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta, panettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta."
"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä katuja — he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon. Totta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi puuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti kuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka sitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä koppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa, luullen puhuvansa kuin viisas ihminen."
"Niin, siihen tapaan on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria sekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat."
Samassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja selkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi tuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:
"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän varmaankin kohta tulee sisään."
Hän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella, kädessään ojennettu ratsuväen revolveri.
Hän lausui: "Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista raukkaa, joka tätä lehteä toimittaa."
"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä puuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta roistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia."
"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos teillä on aikaa, niin alamme heti."
"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja henkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei ole kiirettä. Alkakaa!"
Molemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti. Päätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin luoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta olkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa he molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin käsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja minun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden vähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja minun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät minun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla oli hiukan toinen käsitys…
Sitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja minä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein vilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä mainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti överstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että nyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita toimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on ja meni.
Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: "Odotan vieraita päivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua. Tahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita."
Hiukan minua epäilytti se vierasten vastaanottaminen, mutta olin vielä päästäni pyörällä noiden laukausten johdosta, jotka vielä korvissani kaikuivat, enkä keksinyt mitään vastaväitettä.
Hän jatkoi: "Jones tulee kello kolme — antakaa hänelle selkäsauna. Gillespie tulee ehkä jo sitä ennen, viskatkaa hänet ulos ikkunasta. Ferguson saapuu kello neljä — tappakaa hänet. Sen enempää meillä ei tänään tietääkseni olekaan tekemistä. Jos teiltä jää aikaa, kirjoittakaa säkenöivä kirjoitus poliisilaitoksesta, — antakaa ylikomisariolle aika löyly! Nahkapatukka on pöydän alla; aseita on laatikossa, ampumatarpeita tuolla nurkassa, siteitä ja laastaria tuolla kaapissa. Jos jotakin ikävää tapahtuu, niin käykää herra Lancetin luo, välskärin, joka asuu yläkerrassa. Hän ilmoittaa — meillä on työnvaihto."
Hän meni. Minua puistatti. Kolmen tunnin kuluttua olin jo ollut niin kamaloissa vaaroissa, että minulta oli mennyt koko mielenrauhani ja kaikki iloisuuteni. Gillespie oli tullut ja viskannut minut ulos ikkunasta. Jones tuli täsmällisesti ja kun valmistausin häntä löylyyttämään, otti hän sen tehdäkseen minun puolestani. Keskustellessani erään vieraan herran kanssa, jota ei ollut päiväjärjestyksessäni, menetin päänahkani. Eräs toinen vieras herra nimeltään Thomson teki minusta ryysykasan. Lopuksi pakenin erääseen nurkkaan, vaan siellä minua ahdisti joukko raivostuneita sanomalehtimiehiä, ammattipelureita ja politikoitsijoita, jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseita pääni ympärillä, niin että silmieni edessä vain salamoi säkenöivää terästä. Silloin aijoin juuri sanoutua irti toimestani koko sanomalehdessä, mutta samassa astui päätoimittaja sisään ja hänen seurassaan joukko hänen ihailijoitaan ja ystäviään. Nyt alkoi sellainen raju meteli, sellainen verilöyly, ettei sitä mikään ihmiskynä voi kertoa, ei edes teräskynä. Ihmisiä ammuttiin kuoliaiksi, toisia ruhjottiin raajarikoiksi, typistettiin, räjäytettiin ilmaan, viskattiin ulos ikkunasta. Synkkiä kirouksia sateli kuin rakeita, niitä räiski kuin hurjaa sotatanssia säestäen ja sitten taas istuimme, verentahraama päätoimittaja ja minä, kahden katsellen niitä verisiä säpäleitä, joita oli sikinsokin ympärillämme pitkin lattiaa.
Hän virkkoi: "Te tulette pitämään tästä paikasta, kunhan siihen totutte."
Minä vastasin: "Jos olette pitkämielinen, niin ehkä minä jonkun ajan kuluttua opin teidän makunne mukaan kirjoittamaan; kunhan vain ehdin oppia tätä kieltä ja saan siihen vähän tottua, luulen varmasti, että sitä osaan käyttää. Mutta totta puhuakseni on sellaisella voimakkaalla kielellä epäkohtansakin; ihmiset mielivät sitä niin usein tulla keskeyttämään. Näette sen itse. Voimakas tyyli on kyllä omiaan yleisöä kohottamaan, mutta minä en huolisi vetää puoleeni niin paljo huomiota, kuin siitä johtuu. En voi kirjoittaa rauhassa, kun minua niin paljo häiritään kuin tänään. Pidän tästä toimesta aika paljo, vaan en pidä tuosta velvollisuudesta ottaa vastaan vieraita. Se, mitä täällä olen kokenut, on kyllä uutta ja tavallaan kylläkin jännittävää, mutta lahjat eivät tule tasan. Joku herra ampuu teitä ikkunan läpi ja haavoittaa minut; räjähdyspommi pudotetaan savupiipusta teitä varten ja se heittää uuninpellin minun kasvoihini; teitä tulee tuttavanne tervehtimään vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia, ja hän ampuu nahkaani luoteja niin, että periaatteeni eivät enää pysy koossa nahan sisällä; te menette päivälliselle ja Jones tulee nahkaruoskineen; Gillespie viskaa minut ulos ikkunasta, Thomson repii riekaleiksi vaatteeni ja eräs aivan outo herra ottaa päänahkani ihan kursailematta, kuin jos olisimme vanhat tutut; ja viiden minuutin kuluessa tulevat seudun kaikki rosvot täysissä sotavarustuksissa ja säikäyttävät sotakirveillään pois viimeisenkin hengenkipinän minusta. Jos tämän kaiken läjää yhteen, niin en ole ilopäivinäni elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. Ei, teistä pidän paljo, pidän teidän tyyneestä, koristelemattomasta tavastanne selittää asioita vieraillenne, mutta, nähkääs, siihen en ole tottunut. Etelämaalaisten mielet ovat liian pulppuavia, heidän vieraanvaraisuutensa on liian vallatonta. Ne rivit, jotka tänään olen kirjoittanut ja joihin mestarin käsi on valanut Tennesseen sanomalehtikielen tulista henkeä, ne tulevat herättämään uuden pesällisen äkäsiä ampiaisia. Koko tuo liuta sanomalehtimiehiä saapuu huomenna tänne — he tulevat vielä lisäksi nälkäisinä ja vaativat jotakin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa hyvästit. En tahdo niissä kesteissä olla saapuvilla. Matkustin tänne etelään terveyteni vuoksi, matkustan nyt täältä samassa tarkoituksessa ja hetipaikalla. Tenesseen sanomalehtitoimi ei ole hyväksi hermoilleni."
Jonka jälestä me erosimme molemminpuolisella kaipauksella ja minä hain itselleni tyyssijan eräästä sairaalasta.