"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä, että hän on ajatellut niin paljon — siitä se johtuu. Hittolainen, meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen oikeastaan on."
"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."
"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa — siinä juuri on syvän ajattelemisen merkki — syvän, syvän, 40 syltää asioiden ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."
"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia kasvonpiirteitään — katso hänen juhlallista kalpeuttaan — sitä ei mikään voi voittaa."
"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on…"
"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä, siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."
"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen viiksiään ja…"
"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin, hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt nimetöntä…"
"Mutta — joko langat sekaantuvat?"
"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä langasta. Noin…"
"Hei, taas hän hymyilee — aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on varmaankin keksinyt pulman."
"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt jahtaa!"
Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä vakuutuksella:
"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen hänestä jo näkee."
"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä toissa iltana."
"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi saatu nähdä tieteellistä työtä. Neroa, puhdasta neroa…, ylimmässä potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään, kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain näkee, näkee tarkasti kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän kuin… kuin… Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt — silmäillyt vain — edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille… Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule tähän."
"Hyvä on. Alota."
"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"
"Tyttö, armollinen herra."
"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"
"Kuusi vuotta, armollinen herra."
"Hm…, nuori, heikko… kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"
"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."
"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. — Näettekös, pojat, hän löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia. Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"
"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."
"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"
"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."
"Ohoo, vasikannahkaa… Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon… saammehan nähdä. Entä uskonto?"
"Katolilainen, armollinen herra."
"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä. Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa — hyvä. Vielä pala jotakin lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos — puuvillaa. Se tuntuu kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh, suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." — "Näettekös pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän: 'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta — yksi puhkeamassa — katolilainen — villalankaa — puuvillaa — vasikannahkaa — tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi…, sitten loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi. Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan. Tämä on hänen konstinsa, ainoa suuri taito — se on tiedettä, neroa — ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; hänen ei tarvitse juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."
"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich.
"Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin
häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni.
Ettekö tekin näe, pojat?"
"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."
Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:
"Onkohan häntä Jumala luonut?"
Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:
"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."
II
Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.
"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani — en viivy minuuttiakaan."
Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen sisarenpoikansa miesjoukolle:
"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."
"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock
Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi
Ferguson. "Hip, hip, hip…"
"Hurraa, hurraa, hurraa… aa."
Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin. Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi nuhtelevalla äänellä:
"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"
"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä. Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen menee puolet yöstä."
Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa, ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."
Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi häntä ohimennessään.
"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota, poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi… hyvästi ainaiseksi, Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä… sama se, nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi, ystäväni."
Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä todistus."
Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen. Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään — silloin kuului paukaus:
— Pum!
Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin, se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:
"Nyt on jotakin räjähtänyt."
Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:
"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."
Kaikki hyökkäsivät rotkotielle — Holmes, Fetlock, Archy Stillman, kaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään lyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi poljetun savilattian — muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei liuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja haki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:
"Täällä hän on."
Siellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi, s.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia jäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan ruumista.
Ainoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham Sandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton ja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: "Vainaja on kuollut syistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle tuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä eikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka räjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen."
Sitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä sen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes. Kaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä, jonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio Mies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä. Metrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta tiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön tai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän määräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon magneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän määräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä paikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen huomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi taskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi hän juhlallisesti kumartuen:
"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat."
Hän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen tätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen tekoa se voisi olla.
"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta", virkkoi Ferguson.
"Tästä tulee vuosisatamme merkillisin tapaus, puhui Ham Sandwich. Siitä tulee kertomus kulkemaan yli koko maailman, uskokaa pois!"
"Sen voi jo uskoakin", virkkoi Joke Parker, seppä. "Siitä tulee mainio reklaami tälle kaivosseudulle — eikö totta, Ferguson?"
"Niin, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin sen sanon, että eilen oli vuokraamani vuorialue kahden dollarin arvoinen neliömetriltä, mutta tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tänään kehtaisi tulla siitä kuuttakymmentä tarjoamaan."
"Se on totta, Ferguson, parempaa onnea ei uusi kaivosseutu voisi uneksuakaan. Näitkö, kuinka huolellisesti hän pani talteen nuo pienet räsyt ja rikat ja muut vehkeet. Sitä katsetta! Hän ei voi olla näkemättä yhtään johtolankaa, se olisi hänelle aivan mahdotonta."
"Toiselle eivät kaikki nuo pikkuesineet mitään merkitsisi, mutta hänelle ne merkitsevät saman verran kuin suuri kirja, vieläpä harvalla präntillä painettu."
"Se on totinen totuus! Noissa pikkuesineissä piilee jokaisessa joku pieni salaisuus, vaikka ne luulevat, ettei sitä kukaan ymmärrä; mutta hän kun tulee ja tutkii, niin lävähtää salaisuus auki kuin vieterilipas se on varmaa!"
"Pojat, nyt en ole enää pahoillani, ettei hän ollut täällä kadonnutta tyttöä etsimässä; tämähän on paljo suurenmoisempi tapaus, paljo monimutkaisempi, — tämä kysyy tiedettä ja neroa."
"Tietysti olemme kaikki hyvillämme, että näin kävi. Hyvillämmekö? ei, se on liian vähän sanottu. Archy olisi tietysti oppinut paljon, jos hän olisi älynnyt seisoa tuon miehen vieressä ja katsoa, miten hän menettelee. Mutta hän kulki siellä syrjässä pensaikossa eikä nähnyt mitään."
"Se on totta, näin sen minäkin. No, Archy on nuori vielä, hän viisastuu kun vanhenee."
"Mutta, pojat, kenen luulette tehneen tuon kolttosen?"
Se oli kiperä kysymys, joka synnytti koko joukon löyhiä arveluita. Useita henkilöitä mainittiin, mutta tarkemmin ajateltaessa siitä arvelusta luovuttiin. Kukaan muu ei ollut tuntenut Flint Buckneria lähemmin kuin nuori Hillyer, kukaan ei ollut hänen kanssaan riidellyt, hän oli tympässyt jokaisen, joka oli yrittänyt häntä lähentelemään, mutta ei kumminkaan niin hävittömällä tavalla, että kukaan siitä syystä hänen henkeään olisi vaaninut. Yksi nimi oli kaikkien huulilla alusta pitäen, mutta se oli viimeinen, mikä julkilausuttiin — Fetlock Jones. Pat Riley sen ensi kerran mainitsi.
"Tietysti olemme kaikki häntä ajatelleet", lausuivat toiset, "sillä olihan hänellä tuhat syytä murhata Flint Buckner ja olihan se hänen suora velvollisuutensa. Mutta kahdesta asiasta emme pääse: ensiksikään hänellä ei ole niin paljo rohkeutta, ja toiseksi ei hän ollut tapaturmapaikalla murhan tapahtuessa."
"Sen tiedän", sanoi Pat. "Hän oli biljardihuoneessa yhdessä meidän kanssa räjähdyksen tapahtuessa."
"Niin, hän oli siellä kokonaisen tunnin ennenkuin se tapahtui. Muuten häntä tietysti heti olisi epäilty."
III
Ravintolan ruokasalista olivat kaikki huonekalut kannetut ulos, yksi pitkä pöytä vain ja yksi tuoli oli sinne jätetty. Pöytä oli huoneen toisessa päässä, tuoli oli pöydän takana ja sillä tuolilla istui Sherlock Holmes, komeana ja vaikuttavana. Yleisö seisoi. Huone oli täysi. Tupakansavua oli kuin pistettynä, äänettömyys oli täydellinen.
Tuo Mainio Mies kohotti kätensä vielä täydentääkseen hiljaisuutta ja piti sitä muutamia silmänräpäyksiä koholla. Sitten teki hän terävällä äänellä useita kysymyksiä ja merkitsi vastaukset kirjaan. Täten pääsi hän täydellisesti tutustumaan Flint Buckneriin, hänen luonteeseensa, hänen esiintymiseensä, hänen tapoihinsa, kaikkeen. Siten tuli m.m. selville, että Mainion Miehen sisarenpoika oli koko kylässä ainoa, jolla oli jotakin syytä murhata Flint Buckner. Herra Holmes hymyili säälivästi todistajalle ja kysyi verkkasella äänellä:
"Tietääkö sattumalta joku herroista, missä nuorukainen Fetlock Jones oli räjähdyksen aikana?"
Siihen vastattiin yhdellä äänellä:
"Tässä talossa, biljardihuoneessa."
"Vai niin — tuliko hän silloin juuri sisään?"
"Ei, hän oli ollut täällä ainakin tunnin."
"Soo. Kuinka pitkälti täältä onkaan räjähdyspaikalle?"
"On runsas peninkulma."
"Soo. Eiköhän tämä sentään ole todistus, joka tepsii…?"
Myrskyten rämähti huoneessa nauru ja kuului huutoja: "Se oli vallan murhaava todistus!" ja "Etköhän kadu, Sandy, että tuon tulit sanoneeksi." Ja Sandy, joka oli Jones'ia epäillyt, katsoi punastuen maahan ja häpesi hirveästi. Mutta tutkimusta jatkui:
"Sittenkuin nuoren Jones'in osallisuus esillä olevaan tapahtumaan on todistettu hiukan etäiseksi (naurua), kääntykäämme silminnäkijäin puoleen ja kuulkaamme, mitä heillä on sanottavana."
Hän otti esille tapaturmapaikalta kokoamansa todistuskappaleet ja järjesti ne pahvilevylle polvelleen. Kuulijat pidättivät hengitystään ja odottivat.
"Olemme määränneet pituus- ja leveysasteet ja tarkistaneet ne ja tiedämme siis tarkoin missä tapaturma sattui. Meillä on tarkat tiedot ilmanpainosta, lämpösuhteista ja kosteusmäärästä — ne ovat verrattoman tärkeät tietää, koska niiden avulla voimme laskea, missä määrin ne ovat vaikuttaneet murhaajan mielenlaatuun ja toimintakykyyn tähän aikaan yöllä." (Ihmettelyn surinaa. Kuiskaten arvostellaan: "Kylläpä siinä hitto soi on terävä mies.") — Hän hypelti todistuskappaleitaan: "Ja nyt annamme näiden äänettömäin todistajaimme puhua."
"Tässä on tyhjä haulipussi. Mitä se kertoo? Että syynä murhaan oli ryöstö, ei kosto. Mitä muuta se kertoo? Että murhaajalla oli huononlaiset luonnonlahjat… voimme ehkä sanoa hänen olleen lyhytajatuksisen. Mistä sen tiedämme? Koska ei kukaan tavallisilla järjenlahjoilla varustettu mies olisi ruvennut ryöstämään Buckneria, jolla ei koskaan ollut paljo rahoja luonaan. Vai olisiko murhaaja ollut muukalainen? Haulipussi puhukoon taas. Otan siitä tämän esineen. Se on kappale hopeansekaista kvartsia. Se on omituinen kappale. Olkaa hyvä ja tarkastakaa sitä — te — ja te — ja te. Olkaa hyvä, antakaa se minulle takasin. Ei ole kuin yksi malmisuoni tällä paikkakunnalla, josta saadaan tällaista kvartsia, ja se malmisuoni on näkyvissä kahden peninkulman pituudelta ja on minun ymmärtääkseni tekevä löytöpaikkansa maankuuluksi lyhyessä ajassa ja antava 200:lle omistajalleen suuremmat varat kuin ahnaimmatkaan heistä voivat uneksia. Olkaa hyvä ja mainitkaa sen malmisuonen nimi."
"Yhdistetyt valtaukset Kristillinen Tiede ja Mary Ann!" vastattiin nopeasti.
Siitä syntyi hurjia hurraahuutoja ja jokainen puristi kyyneleet silmissä naapurinsa kättä. Ferguson huusi: "Siihen malmisuoneen minunkin kaivokseni kuuluu ja sen hinta kohoo nyt 150:teen dollariin, olkaa varmat siitä."
Kun mielet taas tyyntyivät, jatkoi Holmes:
"Huomaamme siis kolme asiaa varmoiksi, nimittäin: Murhaaja on verrattain vähälahjainen. Hän ei ole muukalainen. Hänen tarkoituksensa oli varastaa, ei kostaa. Jatkakaamme. Täällä on kädessäni pieni pätkä sytytyslankaa, joka haisee äsken palaneelta. Mitä todistaa se? Yhdessä kvartsipalan kanssa todistaa se, että murhaaja oli kaivostyömies. Mitä se vielä kertoo? Että murha tehtiin jollakin räjähdysaineella. Entä vielä? Että räjähdysaine oli majan vieressä tien puolella — etusivulla — sillä löysin sen kuuden jalan päässä tuvan paikasta."
"Vielä on minulla täällä käytetty puinen tulitikku, sitä lajia, jolla tuli laatikon reunasta repästään. Löysin sen tieltä, 622 jalan päässä majan paikalta. Mitä se todistaa? Että johtolanka siellä sytytettiin. Entä vielä? Että murhaaja oli vasenkätinen? Mistäkö sen tiedän? Hyvät herrat, minä en voi teille selittää, mistä sen tiedän, sillä nämä todisteet ovat niin hienot, että vasta pitkän kokemuksen ja perusteellisten opintojen kautta olen päässyt niiden perille. Mutta todisteita on olemassa ja niitä varmentaa se tosiasia, jonka te epäilemättä olette usein lukeneet suurista salapoliisikertomuksista, — että kaikki murhaajat ovat vasenkätiset."
"Hitto soi, niinhän onkin laita!" virkkoi Ham Sandwich, ja iski reittään suurella kämmenellään niin että läiskähti. "Kas pirua kun en ole sitä ennen koskaan tullut ajatelleeksi."
"Enkä minä." "Enkä minä." Niin huusivat useat. "Mutta häneltä ei jää mikään huomaamatta — katsokaa hänen silmiään!"
"Hyvät herrat, vaikka murhaajan ja hänen uhrinsa välinen matka oli pitkä, ei edellinenkään kumminkaan aivan vahingotta asiasta päässyt. Tämä puupala, jonka nyt teille näytän, sattui häneen. Se haavoitti häntä, joten hänestä juoksi verta. Missä hän lieneekin, merkki hänellä on, joka hänet ilmaisee. Löysin tämän siltä paikalta missä mies seisoi, kun hän sytytti tuon räjähdyttävän langan."
Holmes tarkasteli ylhäiseltä paikaltaan seurakuntaa, ja hänen kasvonsa rupesivat tummenemaan. Hän kohotti verkalleen kätensä ja osotti:
— Tuossa on murhaaja.
Tuokion olivat kuuntelijat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten kuului parikymmentä ääntä:
"Sammy Hillyerkö! Eikö helkkarissa! Hänkö murhaaja, se on mahdotonta!"
"Päätelkää varovasti, hyvät herrat, elkää hätäilkö. Ottakaa huomioon, että hänellä on verinen merkki otsassaan."
Hillyer kalpeni kauhusta — oli vähällä ruveta itkemään. Hän kääntyi milloin sinne ja milloin tänne, ikäänkuin etsien turvaa, hän ojensi rukoillen kätensä Holmes'n puoleen ja huudahti.
"Elkää sanoko minua murhaajaksi. Minä en ole murhaa tehnyt, vakuutan sen kunniasanallani. Tämän naarmun otsaani olen saanut…"
"Vangitkaa hänet, konstapeli", huusi Holmes. "Minä vastaan vangitsemiskäskystä."
Konstapeli astui haluttomasti pari askelta lähemmäs, epäili ja pysähtyi.
Hillyer huusi silloin hätääntyneenä: "Oi, Archy, älä anna heidän vangita minua, se olisi äitini kuolema. Sinä tiedät, miten sain tuon naarmun. Kerro siitä heille ja pelasta minut, Archy, pelasta minut."
Stillman tunkeutui esiin ja virkkoi:
"Elä pelkää, minä pelastan sinut." Sitten lausui hän läsnäoleville: "Elkää välittäkö siitä, miten hän tuon naarmun sai, se on merkitystä vailla oleva seikka eikä kuulu tähän juttuun ollenkaan."
"Jumala siunatkoon sinua, Archy, sinä olet kelpo ystävä."
"Archy eläköön. Astu esiin, poika, ja puhu rohkeasti", huusivat miehet, ylpeinä kun heillä oli omakin paikallisneronsa. Kotoinen tunne siitä, että heidän pitäisi puolustaa häntä, heräsi heissä nyt äkkiä ja muutti koko aseman.
Nuori Stillman odotti, että melu hiljeneisi ja lausui sitten:
"Pyydän Tom Jeffries'iä asettumaan tälle ovelle ja konstapelin menemään toiselle ovelle; ketään ei saa laskea ulos huoneesta."
"Sanottu ja tehty. Jatka, poika."
"Luulen, että rikoksentekijä on tässä joukossa, osotan hänet teille vähän ajan perästä, jos olen oikein arvannut. Nyt kerron teille koko tapauksen alusta loppuun. Vaikuttimena ei ollut ryöstö, vaan kosto. Murhaaja ei ollut tyhmä. Hän ei seisonut 622 jalan matkan päässä tuvasta. Häntä puupalikka ei haavoittanut. Hän ei tuvan ulkoseinämälle pannut räjähdysainetta. Hän ei ottanut haulipussia mukaansa eikä hän ollut vasenkätinen. Näitä erehdyksiä lukuunottamatta on erinomaisen vieraamme selonteko tapahtumasta pääasiassa oikea".
Mielihyvän naurua tirahteli salissa; ystävä kuiskasi ystävälle ikäänkuin sanoakseen: "Sehän on puhetta, joka tuntuu aivan latinalta. Kelpo poika, kunnon poika, ei hän antaudu."
Vieras pysyi tyyneenä. Stillman jatkoi:
"Minullakin on muutamia todistajia ja saatan kertoa, mistä vielä useampia voitte löytää." Hän näytti paksua rautalanganpätkää — kuuntelijat keräytyivät sitä katsomaan. "Se on ohkosen talikerroksen peittämä. Ja täällä on puoleksi palanut kynttilä. Siihen on leikattu merkkejä aina tuuman päähän toisistaan. Kerron teille kohta, mistä nämä tavarat löysin. Nyt jätän sikseen kaikki mietelmät ja arvaamiset ja johtolankain yhdistämiset, kertoakseni teille aivan yksinkertaisesti ja koristelematta, miten tuo surullinen tapaturma tapahtui."
Hän pysähtyi hetkeksi, antaakseen jännityksen yhä tiukemmalle pingoittaa kuulijain huomion. Sitten jatkoi hän:
"Murhaaja on tehnyt suunnitelmansa tarkan harkinnan mukaan. Se oli hyvä ja viisas suunnitelma, se osotti hyviä luonnonlahjoja, ei huonoa päätä. Sen tarkoitus oli kääntää kaikki epäilykset pois tekijästään. Ensiksi pani hän merkit kynttilään, tuuman verran väliä, ja laski ajan. Hän huomasi, että kului kolme tuntia, ennenkuin neljä tuumaa kynttilää on palanut. Tein itse samaa koetta puolen tunnin kuluessa tuolla huoneessani, sillävälin kuin täällä pidettiin kuulustelua Flint Bucknerin luonteesta ja tavoista. Ja siten tulin huomaamaan kuinka kauan kynttilä palaa, kun se on tuulelta suojassa. Sittenkuin hän oli tehnyt tämän kokeen, puhalsi hän kynttilän sammuksiin — juuri tämän kynttilän — ja teki tuumanmerkkinsä toiseen kynttilään."
"Uuden kynttilän hän asetti tinajalustalle. Viiden tunnin merkin kohdalle kaivoi hän reijän kynttilän läpi kuumennetulla rautalangalla. Olen jo näyttänyt teille rautalangan, joka oli ohkosen talikerroksen peittämä, — sulatetun ja hyytyneen talin."
"Ponnistelemalla — hän sai luullakseni aika lailla ponnistaa — kiipesi hän tuon tiheän pensaikon läpi, joka peittää Flint Bucknerin majan takaisen jyrkän rinteen, ja kantoi sinne tyhjän jauhotynnyrin. Hän asetti sen sinne aivan varmaan piilopaikkaan ja sen pohjalle asetti hän kynttiläjalan. Sitten mittasi hän noin 35 jalkaa sytytyslankaa, sen verran oli matkaa tynnyristä tuvan takaseinään. Hän teki reijän tynnyrin kylkeen — tätä käsiporaa hän käyttikin. Ja hän jatkoi työtään, kunnes se oli valmis; silloin oli toinen langanpää Bucknerin majassa ja toinen pistettynä kynttilään kaiverrettuun reikään. Laitos oli niin järjestetty, että räjähdyksen täytyi tapahtua kello 1 yöllä, edellyttämällä, että kynttilä sytytettiin noin klo 8 illalla — joka tapahtuikin, siitä vedon lyön — ja edellyttämällä, että tuvassa oli räjähdysainetta, johon langan toinen pää yhdistettiin, — ja että sitä siellä oli, siitäkin voin vedon lyödä, vaikka en voi sitä toteennäyttää. Tynnyri on vieläkin pensaikossa, tinajalka ja kynttilänpätkä ovat sen pohjalla, palaneen sytytyslangan pää on tuossa kaivetussa reijässä, toinen pää on sen rinteen alla, missä maja oli. Näin sen kaiken pari tuntia sitten, jolloin professori mittaili maita, joka työ tähän juttuun nähden oli aivan turhaa, ja kokoili arvoesineitä, joilla ei ole mitään merkitystä."
Hän vaikeni. Kuulijat huoahtivat pitkään ja syvästi, se helpotti heidän jännittyneitä hermojaan, ja he rämäyttivät hurraa-huudon.
"Vie sun…" virkkoi Ham Sandwich. "Siksi hän siis nuuskikin siellä pensaikossa katselematta professorin temppuja. Ei, tuhma hän ei ole."
"Ei hitto soi olekaan."
Mutta Stillman jatkoi:
"Ollessamme tunti sitten räjähdyspaikalla muutti hän poran ja kynttilän siltä paikalta, johon hän ne oli kätkenyt, toiseen piilopaikkaan, joka kai hänen mielestään oli parempi, parinsadan metrin päähän näreikköön, peittäen ne siellä männynoksilla. Siellä nämä tapasin. Pora sopii juuri tynnyrissä olevaan reikään. Ja nyt…"
Tuo Mainio Mies keskeytti hänet. Hän virkkoi pilkallisesti:
"Olemme kuulleet hyvin hauskan sadun, herrani, — todellakin hyvin hauskan. Nyt tahtoisin tehdä tälle nuorelle miehelle pari kysymystä."
Muutamat kuulijoista hytkähtivät ja Ferguson virkkoi:
"Pelkäänpä Archyn nyt joutuvan pussiin."
Toistenkin hymy katosi ja huumaus hävisi. Herra Holmes sanoi:
"Tarkastakaamme tätä satua johdonmukaisesti ja säännöllisesti — niin sanoakseni geometrisessä sarjassa — liittämällä yksityiskohdan toiseen ja niin horjahtamatta eteenpäin kulkien tätä kauniinnäköistä leikkilinnoitusta kohti, joka on rakennettu erehdyksistä ja epäkypsen mielikuvituksen unelmista. Aluksi tahdon, nuori herraseni, tehdä vastaiseksi ainoastaan kolme kysymystä — vastaiseksi. Ymmärsinkö teidät oikein, sanoitteko todellakin, että puheenalainen kynttilä sytytettiin noin kahdeksan aikaan eilen illalla?"
"Niin, herra, noin kahdeksan aikaan."
"Sanotteko tasan kello kahdeksan."
"En, niin tasalleen sitä en voi sanoa."
"Hm. Jos joku henkilö olisi kuljeskellut siellä päin niihin aikoihin, olisi hän varmaankin nähnyt murhaajan, eikö niin?"
"Todennäköisesti."
"Kiitos, muuta ei tarvita — tällä kertaa. Tällä kertaa, sanon minä."
"Se hitto asettaa ansoja Archyn eteen", sanoi Ferguson.
"Siltä näyttää", toisti Ham Sandwich. "Merkit eivät lupaa hyvää."
Stillman lausui nyt silmäillen vierasta:
"Olin itse niillä tienoin puoli yhdeksän ajoissa…, ei, yhdeksän aikoihin."
"Todellako? Sehän on hauskaa, niin, kovin hauskaa. Tapasitte ehkä murhaajan."
"En, en tavannut ketään."
"Vai niin. Niin ollen — suokaa anteeksi, en huomaa, että tiedonannollanne on mitään merkitystä."
"Ei sillä olekaan — tällä hetkellä." Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi: "En tavannut murhaajaa, mutta hänen jälillään olen, olen varmasti, sillä siitä olen vakuutettu, että hän on tässä huoneessa. Pyydän teidän kaikkien kulkemaan ohitseni yksitellen, — tästä, jossa on hyvä valo, että näen jalkanne."
Kiihtynyt surina vallitsi huoneessa ja marssi alkoi; vieras katseli sitä, koettaen väkisinkin pysyä vakavan näköisenä, vaikkei se oikein tahtonut onnistua. Stillman kumartui alas, varjosti kädellään silmiään ja katseli tarkkaan jokaisia ohikulkevia jalkapareja. Viisikymmentä miestä marssi ohi yksitoikkoisesti jalkojaan jymistäen, vaan se oli turhaa marssia. Kuusikymmentä. Seitsemänkymmentä. Tulos rupesi näyttämään huonolta. Vieras huomautti hienon-hienolla ivalla:
"Näkyy olevan murhaajista puute tänä iltana."
Kuulijat käsittivät tämän leikkisän lausunnon ja päästivät iloisen naurun. Vielä kymmenen, kaksitoista miestä kulki — ei, tanssi — ohi iloisesti hypellen, niin että katsojat katketakseen nauroivat. Silloin ojensi Stillman äkkiä kätensä suoraksi ja lausui:
"Tässä on murhaaja."
"Fetlock Jones, kaikkien pyhien nimessä!" huudahtivat ihmiset ja nyt tuprahti kuin tulituksesta esiin arvosteluja ja muistutuksia, tämän jännittävän solmun herättäminä.
Kun melu oli ylimmillään oikasi vieras kätensä ja vaati hiljaisuutta. Suuri nimi ja kuuluisan persoonallisuuden auktoriteetti painoivat salaperäisen leimansa läsnäolijoihin ja he tottelivat. Tämän näin syntyneen äänettömyyden aikana kohotti vieras äänensä ja virkkoi tunteella ja vakavuudella:
"Tämä on vakavaa. Se uhkaa viatonta ihmishenkeä. Viatonta, kaiken epäluulonkin yläpuolella olevaa. Minä todistan sen. Huomatkaa, kuinka helposti yksi ainoa tosiasia voi lakasta pois tuon perusteettoman valheen. Kuulkaa, ystäväni, tämä nuori mies ei hetkeksikään poikennut näkyvistäni eilen illalla."
Se teki syvän vaikutuksen. Miehet katselivat Stillman'ia kysyvin katsein. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lausui:
"Minä tiesin, että niitä oli kaksi." Hän meni nopeasti pöydän luo, katseli sitten vierasta silmiin ja virkkoi:
"Te olitte yhdessä hänen kanssaan. Te ette olleet viidenkymmenen askeleen päässä hänestä, kun hän sytytti kynttilän, joka sitten vähitellen sytytti räjähdysaineen!" (Hämminkiä). "Ja, vielä lisäksi, te annoitte hänelle tulitikut sitä varten."
Vieras näytti aivan hämmästyvän, siltä ainakin katsojista tuntui. Hän avasi suunsa antaakseen pojalle aimo vastauksen, mutta sanat eivät tulleetkaan häneltä enää tulvimalla.
"Se on… se on mielettömyyttä… se on…"
Stillman käytti hyväkseen sitä etua, jonka hän juuri oli voittanut. Hän näytti poltetun tulitikun:
"Tässä on yksi niistä. Löysin sen tynnyristä… ja täällä on vielä toinenkin."
Vieras sai nyt puhekykynsä takaisin:
"Te…, te olette itse pistäneet tikut sinne."
Se myönnettiin taitavaksi hyökkäykseksi. Mutta Stillman kykeni vastaamaan:
"Nämä ovat vahaa, — tämänlaisia tikkuja ei ole tunnettu meidän kylässä. Minä annan mielelläni tarkastaa itseni, onko minulla sellaisia laatikoita. Annatteko tekin?"
Nyt kävi vieras todella hämilleen, sen näki sameinkin silmä. Hän hapuili sormillaan, pari kertaa hänen huulensa liikahtivat, mutta sanat eivät tulleet esille. Kuuntelijat odottivat ja katselivat häntä pitkään ja suurella jännityksellä ja äänettömyys lisäsi vielä hetken juhlallisuutta. Nyt sanoi Stillman sovinnollisesti:
"Odotamme teidän päätöstänne."
Syntyi pitkä äänettömyys; sitten vastasi vieras matalalla äänellä:
"Minä en anna itseäni tarkastaa."
Mitään myrskyisiä mielenosoituksia siitä ei syntynyt, mutta kaikkialla salissa kuultiin ääni toisensa perästä, joka lausui:
"Nythän asia on selvä. Archy kiersi hänet kuin kerälle."
Mitä oli nyt tehtävä? Sitä ei kukaan tuntunut tietävän. Oltiin pahassa pulassa, — tietysti enin siksi, että asia oli saanut näin odottamattoman ja äkillisen käänteen; nuo kokemattomat ihmiset seisoivat siinä kuin kivettyneinä, niinkuin seisahtunut kello. Mutta tuokion kuluttua rupesi koneisto taas käymään, aluksi koetteeksi; siellä, täällä iski pari kolme miestä viisaat päänsä yhteen neuvotellen jostakin ehdotuksesta. Yksi niistä ehdotuksista sai paljo kannatusta; sen tarkoitus oli, että murhaajalle annettaisiin kiitollisuudenadressi, koska hän oli pelastanut kylän Flint Buckner'ista, ja että hänet sitten laskettaisiin menemään. Mutta toiset, punnitsevammat, panivat vastaan, huomauttaen, että länsivaltioissa monet hämmentyneet aivot sanoisivat sitä skandaaliksi ja panisivat toimeen pahan melun. Lopuksi pääsivät nuo punnitsevammat voitolle, heidän ehdotuksensa sai enemmistön puolelleen ja heidän johtajansa kutsui nyt kokouksen järjestykseen. Hän esitti, että Fetlock Jones vangittaisiin ja kuulusteltaisiin.
Ehdotus hyväksyttiin. Muuta ei kai voitukaan tehdä ja siitä oltiin hyvilläänkin, sillä itsekunkin teki mieli hyökätä tapaturmapaikalle katsomaan, ovatko tynnyri ja ne muut esineet siellä vai eivätkö.
Mutta vieläkään ei päästy lähtemään. Vielä eivät yllätykset olleet loppuneet. Fetlock Jones oli itkenyt hiljaa hetkisen; häntä ei oltu huomattukaan noiden mieltäkiinnittäväin keskustelujen aikana. Mutta kun päätettiin, että hänet vangittaisiin, huudahti hän toivotonna:
"Ei, sitä ei tarvita. Minä en tahdo tietää mistään vangitsemisesta enkä kuulustelusta, olen saanut tarpeeni näistä ikävyyksistä ja tästä kurjuudesta. Hirttäkää minut nyt heti, niin että pääsen koko jutusta. Kaikki tulee kumminkin ilmi, ei mikään voi minua pelastaa. Hän on kertonut kaikki aivan kuin jos hän olisi ollut mukanani ja nähnyt kaiken, — minä en tiedä, miten hän on sen keksinyt, mutta te tulette löytämään tynnyrin ja ne muut tavarat ja sitten olen kiikissä. Minä olen murhannut hänet ja sen olisitte tekin tehneet, jos hän olisi teitä kohdellut kuin koiraa ja te olisitte olleet köyhä, voimaton poika ilman yhtään ystävää apunanne."
"Se oli aivan oikein hänelle!" huudahti Sam Sandwich. "Kuulkaa nyt pojat…"
Konstapeli huutaa: "Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat."
Eräs ääni: "Tiesikö enosi, mitä sinulla oli tekeillä?"
"Ei."
"Antoiko hän sinulle tulitikut?"
"Antoi, mutta hän ei tiennyt mihin niitä käyttäisin."
"Kun olit sellaisissa hommissa, kuinka uskalsit pitää häntä mukanasi, — salapoliisia? Selitäppäs se!"
Poika epäili, hypisteli takin nappejaan hämillään ja virkkoi sitten varovasti:
"Tunnen salapoliiseja, niitähän on suvussanikin; jos ken ei tahdo, että nämä saavat vihiä asioista, joita hänellä on tekeillä, niin on parasta ottaa ne mukaansa kun tekonsa tekee."
Se naurun ukkosilma, jolla tätä pojan yksinkertaista viisauden sanaa tervehdittiin, ei sanottavasti vähentynyt poikaraukan ujon punastumisen vuoksikaan.
IV
Eräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan "tiistaina".
… Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin sinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne parin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja lupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.
Seuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme häntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja minäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän toimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen, joka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja minä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli kuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.
Tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman satuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe hän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin leuvoin, etten häntä enää vainoisi.
"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes, mutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa tehnyt."
Hänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli mielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi ehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin tuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada. Toverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen, kaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä puhutellen: "Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän ympärillänne on vain ystäviä." He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja puolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa. Nämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa heidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät lapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa lohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson, joka on liukas mies, virkkoi:
"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan enää tarvitse olla levoton."
"Miten niin?" kysyi mielipuoli kiihkeästi.
"Koska hän nyt taasen on kuollut."
"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko hän kuollut? Kunnianne kautta…, puhuuko hän totta, pojat?"
"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!" virkkoi Ham
Sandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.
"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla", lisäsi Ferguson suurella varmuudella, "juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat häntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se seikka ei ole enää autettavissa."
"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan", virkkoi Ham Sandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen alkuunpanijoita.
"James Valker huoahti syvään — se oli selvästi helpotuksen huoahdus — eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin paljo kuin suinkin."
"Väärän" miehen tarina.
Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta vuotta, väliin muistan montako, väliin en… mutta se on yhdentekevää. Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla. Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita; kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, — aivan kuin Holmes'in asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä nimellä.
Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.
Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."
Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes, hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."
Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin jälestä ajamaan — tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.
Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani olivat, — 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.
Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman — Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan — kaikkiin ajateltaviin maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään muullekaan mitään vääryyttä. — —
* * * * *
Siihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen voitte uskoa. Mitä minuun tulee…, jokainen sana poltti reijän minuun niin se sattui kipeästi.
Me päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän olisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni. Mutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan hänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.
Pojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella ruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich meidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:
"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli kylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat lynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on telefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!"
Me hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä vain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa perille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in hirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin kuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:
"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?"
"Niin hänkö? — Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt minua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa vyössään! Hänkö — kysyppäs sitä?"
Rientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun hiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme kiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää, ja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi ravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet Dalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti olevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen huuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi hän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.
"Nyt äänestämään, pojat!" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins.
"Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?"
"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä häneen pystyy."
Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia, tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta, niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo, johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen, sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri, vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.
"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"
Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani etäistä kavionkopsetta — sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään, mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen. Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa, — miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:
"Sheriffi!"
Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi takajaloilleen.
"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.
Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:
"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen irti!"
Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.
"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin — Shadbelly Higginsin — johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan; en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni — nähtävästi käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen, miltä se maistui — ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää, saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin — sheriffitauti!"— Tämä lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset pian sanovat: Taasko sheriffitauti, — tuo vanha juttu! Ja sittenkin, kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."
Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä olette tehnyt?"
"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."
Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja puhui:
"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, — silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.
Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen, että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.
V
Kymmentä päivää myöhemmin.
"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.
Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan varrelta.
Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, — sen teki hänen orpanansa, kuten hän mainitsikin. Me kohtasimme todellisen rikollisen toissa päivänä — onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla elänyt — Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."
Siis, äitini…, minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän rauhassa.
Kullankaivaja kertoo.
Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä, tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani, huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, — selvä merkki siitä, että ne olivat autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä, jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä, että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita — väärän ylpeyden taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja katuvia, — he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.
Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho- ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45 vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia. Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, — niin oli tapana näissä seuduissa.
Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät, olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset, joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta, jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi, että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:
"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas, jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa, mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi, tiedän ainoastaan miten."
Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni, sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla, tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa tusina pyyheliinoja, — ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:
"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko — mutta enpähän kerro kaikkea."
Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä, niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki silmää hivelee. Ja minä huomasin — en tiedä miten — että siellä oli jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan. Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, — tiesin sen siitä riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:
"Aivan oikein — löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on hänen kuvansa."
Menin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja siellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut — puitteissa olevan pienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia tytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni ihailusta ja oli aivan tyytyväinen:
"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään", virkkoi hän, asettaen kuvan paikoilleen "ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte nähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!"
"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?"
"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He asuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä. Tänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi."
"Koska odotatte häntä takaisin?"
"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana — yhdeksän ajoissa, luullakseni."
Tunsin katkeran pettymyksen tunteen.
"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa", virkahdin valittaen.
"Poissa — ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän varmaankin pahastuisi!"
Hänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi sanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun. Minut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin kiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: "Minun täytyy heti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi."
"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että he viipyvät jonkun ajan, — sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja osaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää itse niin paljo — oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta — hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, — näkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää, hän olisi siitä niin hyvillään."
Kuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin mietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän palasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:
"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet jäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet."
Tuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana polttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut noin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä tuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä — yksi noita harmahtuneita, väsähtyneitä — ja tervehti meitä sydämmellisesti vakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:
"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko ollut tietoja häneltä?"
"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?"
"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry."
Henry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat yksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen pääsisällön — lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen, jossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle ja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.
Kun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:
"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä — noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä hänelle kirjeessäni mainitsen."
"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö, ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."
"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, — tietäväthän kaikki, ettei hän palaa ennen lauvantaita."
"Lauvantaita, — niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta pistäydyn täällä, kun hän tulee."
Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi liiaksi väsyksissä.
"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa, siten teitä huvittaakseen."
Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä niin kovin", virkkoi hän.
Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen: