Semmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen porraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein muistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota kaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana kaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi "Siintävä kaupunki" on ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat taideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien kokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi, että luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen mielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn kärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki, loivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta erämaan hiljaisuuteen kätketty.
XII.
SISARUSKUNINGATTARET.
Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi — ampuma-aseet veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan, sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.
Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään, että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu. Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta, monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.
Maukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä parinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet. Hirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja levon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet hiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli meitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan yhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä. Kummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame ja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja käsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen kansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli aivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa merkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi "laillistettu" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan naimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli leski.
Vaippa eli "kaf", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina kantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla. Miesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen, kankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan. Jokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin kansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä kaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että oppaanammekin oli sellainen.
Tuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja katseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme näkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti arvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän kumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan puvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden mahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta suunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka koristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan mestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden mainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen tekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme, oli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä.
Sitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti katsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat uhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä vuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden suurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita. Umslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan hämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan sopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, "oliko silta ihmisten vai pirujen rakentama". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea yliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden huimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja kalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä "rakennustaidon ihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä epäilytti, mahtoivatko kaiteet kestää."
Välitasanteella pysähdyimme katsomaan allamme näkyvää maailman ihaninta maisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti. Portaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli hakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin. Kaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri kaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät. Käytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen reunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla sai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää sitä hyväkseen.
Kolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua porrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle. Tämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin neljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista graniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin kupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen ovi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi meidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä oli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli virtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa kädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä kilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan samanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli saanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän kullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin puhunut totta.
Oppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle päästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin neljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja aistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle aivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli laskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä holvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden verhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen käytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka yksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin ihmetellä.
Tämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme, sadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen veistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin. Kummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä seinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut pylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa päässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt portaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät aina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä.
Ryhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on noin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi nukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat kauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan varjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut vuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka sulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen vieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan. Enkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla samalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus alkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin kirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut tämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy uudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys häviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on kuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin kädestä lähtenyt.
Kaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset vertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi valtakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän mielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon suuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa.
Keskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka ulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare oli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi, jolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat auringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja noudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin vanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria, joiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa muinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka maan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen ennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista muukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan näköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat saattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta.
Salin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke, jolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet olivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty purppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti taotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin selkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä topaasista, olivat astinlautoina.
Valo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista, pienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten ampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti tuntematon tässä maassa.
Näin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin tilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin kiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten eteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia nojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli lumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja kullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen nojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo miehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä.
Valtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä, joiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan asemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä viitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva kuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö, jonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat, jotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat kaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle ulottuvine pitkine partoineen.
Huomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän oli hyvin vanha — lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä —, huomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan vyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja harmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat paljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan peittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan mahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan ylimmäinen pappi.
Lähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan kohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat toivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan taaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden vallitessa.
Tuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin käytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta heti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka norsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia sanoja, joista viimeinen oli Nyleptha, kerraten lauseen kolmesti. Toisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat sanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli Sorais. Hänkin toisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä asestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään nelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista henkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien keihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen kuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret tulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä kaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään.
Olen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy nähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan onnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten hurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria — ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä — ja solakan ryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea olkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat, olivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin valkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että niitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen tukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa ja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä säihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin Cupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se kirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan. Mitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa oli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet olivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain kultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin.
Hänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara kuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin olkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat suuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli mielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein kellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin. Mitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja minkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat valloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka kauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina piilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin hänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan samanlainen.
Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista — näkö, sulous, naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin — ja minusta tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka uskollisia alamaisia.
Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän taas vähitellen.
Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.
"Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme, sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista." Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on verrattava salamaan — molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet valtaistuimilleen — koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia — ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.
Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin, astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan yliluonnollinen.
Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä, etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.
Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä. He kyllä surmaavat niitä itsekin — määrättyinä aikoina niitä tapetaan tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä — mutta se ei estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.
Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun jumalansa lepyttämiseksi.
Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello. Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli puristunut nyrkkiin.
Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.
Kun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi suloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada tietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä keksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen mahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja saatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni hänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään. Sorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän hänellekin.
Sitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen uteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä itseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli erehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa virtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti kätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen pappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi meitä peloittavalla hangolla.
Tämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän suloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka miekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti Curtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen sisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä — etenkin Curtista — sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti osoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi ja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen sai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen — niin ainakin luulen — Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka merkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja nyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä kunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko "haastattelun" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan Curtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi näistä kohteliaisuuksista. Minulle ei kumpikaan ojentanut kättään suudeltavaksi.
Sitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen oli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille hymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa vartiostoa seurasivat häntä.
Kuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut, luoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja kallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput valaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä huoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta, mitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren huoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä oli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista norsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja naispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä kaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä katselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun hopeanheleät näppäykset.
Olimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta vain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi polttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten jälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen ateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille osoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja Good toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet olla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui Umslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme johtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja vietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua teräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme mataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle.
Olin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut.
"Toden totta, Quatermain", sanoi hän, "oletko milloinkaan nähnyt semmoisia silmiä?"
"Silmiä!" haukottelin minä; "mitä ihmeen silmiä?"
"Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on."
"En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi", haukottelin minä, "mutta mitäpä vikaa niissä olisi", ja jälleen minä torkahdin.
Parin minuutin kuluttua minut taas herätettiin.
"Kuulehan, Quatermain", sanoi ääni.
"No mitä nyt?" vastasin minä kiukkuisesti.
"Näitkös nilkkoja? Toden totta —"
Mutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen ääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen kuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä, mahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen suloista. Enkä välitäkään tietää.
XIII.
ZU-VENDI-KANSA.
Esirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka päähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka runollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla kuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden kaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän ehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä mahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa naisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä sopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen nojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma oli meidät saattanut.
Alkaakseni aivan alusta on tämän maan nimi Zu-Vendis, joka johtuu sanoista zu, "keltainen", ja vendis, "maa". En ole milloinkaan saanut täysin selville, mistä tuo nimi "Keltainen maa" oikein johtuu, eivätkä asukkaatkaan sitä tiedä. Kolmekin selitystä on kyllä olemassa ja jokainen on yhtä pätevä. Sanotaan, että nimi johtuu maan harvinaisesta kultarikkaudesta, ja siinä suhteessa onkin Zu-Vendis oikea Eldorado, sillä tuota kallista metallia on siellä tavattoman runsaasti. Sitä saadaan vanhoista kaivoksista, jotka ovat päivän matkan päässä Milosiksesta ja joita kävimme myöhemmin katsomassakin. On muitakin kaivoksia ja vuoristossa minä näin suuria kultaa sisältäviä ukonkivisuonia. Kulta onkin Zu-Vendis-maassa hopeaa paljon yleisempi, ja siitä johtuu, että hopea on maan laillinen maksuväline.
Seikka, että ruoho muuttuu toisin vuodenajoin keltaiseksi kuin kypsä maissi, voisi aiheuttaa nimen, jonka sanotaan myös johtuneen kansan alkujaan keltaisesta ihonväristä. Vanhan perimätiedon mukaan on kansan ihonväri ollut alkujaan tummankellertävä, mutta monien sukupolvien aikana se on muuttunut ylämaassa vähitellen aivan valkoiseksi. Zu-Vendis on noin Ranskan kokoinen maa, muodoltaan soikea ja joka taholta äärettömien piikkisten metsien ympäröimä, joiden takana on satojen penikulmien laajuiset suot, erämaat ja ylitsepääsemättömät vuorijonot. Maa on kuin suunnaton ylätasanko, verrattava Etelä-Afrikan tasahuippuisiin vuoriin, jotka luovat vaihtelua sen rannattomiin aavikkoihin. Milosis on ilmapuntarini mukaan noin yhdeksän tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella, mutta maan korkein kohta on luullakseni ainakin noin tuhatsata jalkaa korkealla. Ilmasto onkin verraten kylmä ja muistuttaa suuresti Etelä-Englannin ilmastoa, mutta on kirkkaampi ja kuivempi.
Maaperä on hyvin hedelmällinen, jossa kaikki viljalajit ja etelän hedelmät hyvin menestyvät. Metsiä on runsaasti ja alemmilla paikoilla viljellään erästä lajia sokeriruokoakin. Kivihiiltä on niin paljon, että sitä on monin paikoin maan pinnassakin, ja marmoria on sekä mustaa että valkoista. Samaa voi sanoa kaikista metalleista paitsi hopeasta, jota on niukasti ja jota saadaan eräästä vuoristosta maan pohjoisrajalla.
Lännessä rajoittaa maata korkea lumihuippuinen vuoriharjanne, joka on tuon mainitun piikkisen metsävyöhykkeen takana, ja toinen, pohjoisesta etelään menevä, jakaa maan kahtia ollen Milosiksesta noin kahdeksankymmenen penikulman päässä, johon sen korkeimmat kukkulat selvästi näkyvät. Tämä vuorijono on myöskin maan vedenjakaja. Suurempia järviä on kolme, joista Milosia — sama, johon maanalainen matkamme päättyi — on suurin ja joka on saanut nimensä rannalle kasvaneesta kaupungista. Sen pinta-ala on noin parisataa neliöpenikulmaa. Pienempiä järviä on paljon, joista toiset ovat suolaisia.
Tämä luonnon antimien suosima maa on hyvin tiheään asuttu ollen sen väkiluku arviolta noin kymmenen tahi kaksitoista miljoonaa. Väestö on melkein yksinomaan maataviljelevää ja jakautunut eri luokkiin tahi säätyihin kuten sivistyneissäkin maissa. Aatelisto omistaa maan, joka on jaettu talonpojille jonkinlaisten vuokrasopimusten nojalla, ja suuri keskiluokka, johon kuuluvat kauppiaat, virkamiehet, armeijan upseerit y.m., on myöskin olemassa. Rodun puhtaimmat edustajat ovat, kuten luullakseni olen jo maininnut, aivan valkoihoisia etelämaalaisin kasvonpiirtein, mutta yleensä on väestö jotensakin tummaa, vaikka mitään neekereille ja muille Afrikan kansoille ominaisia piirteitä ei ole huomattavissa.
Mitään varmaa en voi sanoa mistä he polveutuvat. Heidän aikakirjansa, jotka selostavat vuosituhansiakin vanhoja historiallisia tapahtumia, eivät mainitse siitä mitään. Eräs historioitsija sanoo kyllä, luultavasti vain sen ajan tavan mukaan, että "kansa oli tullut rannikolta", mikä ei tee asiaa sen selvemmäksi. Zu-vendi-kansan alkuperä on häipynyt aikojen yöhön, eikä kukaan voi sanoa, mistä he tulivat ja mitä rotua he oikein ovat. Heidän rakennustaiteensa ja muutamat kuvanveistokset johtavat mieleen muinaiset egyptiläiset ja assyrialaiset, mutta kun ajatellaan, että heidän rakennustensa tyyli on kehittynyt vasta viimeisten kahdeksan vuosisadan kuluessa, täytyy otaksumasta luopua. Eikä heidän uskonnossaankaan ole jälkeäkään muinaisten egyptiläisten jumalista ja menoista. Heidän käytöksensä ja heidän pukunsa muistuttavat myöskin juutalaisia, mutta on aivan käsittämätöntä, miten juutalaisten uskonto olisi voinut aivan jäljettömiin hävitä. Ehkä he ovat yksi noista kymmenestä heimosta, jotka ovat hajautuneet ympäri koko maan piirin. Mene ja tiedä. Minä kuvailen vain kokemani tositapaukset ja jätän jonkun viisaamman tehtäväksi näiden kysymysten tutkimisen, jos nimittäin tämä kertomukseni sattuisi joutumaan julkisuuteen, mikä on hyvin epäiltävää.
Minulla on kuitenkin oma pieni otaksuma, jonka ehkä rohkenen esittää. Se perustuu erääseen taruun, jonka kuulin kauan sitten Afrikan itärannikolla asuvilta arabialaisilta. Kerrotaan nimittäin, että "kolmattatuhatta vuotta sitten" oli maassa, jonka nimi oli Babylonia, vakavia selkkauksia, joiden johdosta eräs persialainen heimo vaelsi Bushireen ja purjehti itäpohjoisen monsuunin kiidättämänä Afrikan itärannikolle. Siellä, kertoo tarina, joutuivat nuo "auringon ja tulen palvojat" otteluun rannikolla asuvien arabialaisten siirtolaisten kanssa, joiden alueen läpi he murtautuivat kadoten sisämaahan, eikä heitä ole sen koommin nähty.
Nyt minä kysyn, eikö ole mahdollista, että zu-vendi-kansa polveutuu noista "auringon ja tulen palvojista", jotka tunkeutuivat arabialaisten alueen läpi ja katosivat jäljettömiin? Tämän kansan luonteessa ja tavoissa on paljon, joka soveltuu täydellisesti muinaisista persialaisista saamaani käsitykseen. Minulla ei ole luonnollisesti mitään kirjoja, joista voisin saada tukea väitteelleni, mutta Curtis sanoo, että mikäli hän muistaa maailman historiaa, oli Babyloniassa kuudennella vuosisadalla e.Kr. raivoisa kapina, jolloin suuri joukko väestöä karkoitettiin kaupungista. Oli miten oli, mutta totta on, että persialaisia on useampaan eri kertaan siirtynyt Persian lahden rannoilta Itä-Afrikan rannikolle vielä niinkin myöhään kuin seitsemänsataa vuotta sitten. Kilwan luona on persialaisia hautoja, joiden on todettu olevan seitsemän sadan vuoden vanhoja.
[On vielä toinenkin otaksuma, joka voi luoda valoa zu-vendi-kansan alkuperään ja jota herra Quatermain tovereineen ei näytä muistaneenkaan. Onhan mahdollista, että zu-vendit polveutuvat foiniikkialaisista, joiden kehdon otaksutaan olleen Persian lahden länsirannalla. Osa siirtyi Palestiinan rannikolle ja toinen osa Itä-Afrikkaan, jossa on Mosambikin lähellä löydetty paljon foiniikkialaisen asutuksen merkkejä ja jäännöksiä. Olisihan ollut todellakin merkillistä, elleivät he olisi Persian lahdesta lähdettyään purjehtineet suoraan Itä-Afrikan rannikolle huomattuaan, että itäpohjoinen monsuuni puhaltaa kuusi kuukautta sinnepäin ja toiset kuusi kuukautta päinvastaiseen suuntaan. Tämän todennäköisyyden tueksi voin vielä esittää, että vielä tänäkin päivänä vallitsee vilkas kaupankäynti Persianlahden ja Lamun ja muiden Itä-Afrikan satamien välillä aina Madagaskariin saakka, joka on luonnollisesti tuo "Tuhannenyhden yön" saduissa ylistetty eebenholtsisaari. — Julkaisija.]
Vaikkakin maataviljelevä kansa on zu-vendi-kansa merkillisen sotainen, ja kun sotaa ei voida käydä muita kansoja vastaan maan eristetyn aseman tähden, soditaan keskenään, mistä on se onnellinen seuraus, että väestö ei kasva milloinkaan suuremmaksi kuin minkä maa voi elättää. Riitaisuus on suurimmaksi osaksi hataran hallitusmuodon aiheuttama. Hallitsija on itsevaltias ja hänen tahtoaan uskaltavat vain papit ja mahtavimmat ruhtinaat yksissä tuumin vastustaa, mutta kuten suurissa maissa usein tapahtuu ei hallitsijan tahto täälläkään pääse maan joka kolkassa kuuluviin, etenkin kun koko maa on mahtavien valtaherrojen hallussa, jotka ovat kyllä nimellisesti hallitsijan alamaisia, mutta todellisuudessa täydellisesti itsevaltiaat. He sotivat naapureidensa kanssa milloin heitä vain haluttaa, ja onpa sattunut, että he ovat kapinoineet kuningastaan tahi kuningatartaankin vastaan uhmaten tätä vuosikausia kaukana pääkaupungista olevissa lujasti linnoitetuissa linnoissaan ja kaupungeissaan.
Zu-Vendis-maalla on ollut kuninkaantekijänsä yhtä hyvin kuin Englannillakin, mikä tosiasia käynee ilmi, kun sanon, että tuhannen vuoden aikana on valtaistuimella ollut kahdeksan eri sukua, jotka ovat kuuluneet maan ylhäisimpiin ja päässeet valtaan anastettuaan verisellä sodalla hallitsija-arvon edeltäjältään. Nyt oli maassa paremmat ja onnellisemmat olot kuin moneen vuosisataan, sillä viimeinen kuningas, Nylepthan ja Soraiksen isä, oli ollut kykenevä ja voimakas hallitsija, joka oli pitänyt papiston ja aateliston kovassa kurissa.
Hänen kuoltuaan pari vuotta sitten nousivat hänen lapsensa, kaksoissisaret Nyleptha ja Sorais, maan vanhan tavan mukaan yhdessä valtaistuimelle, koska toisen tahi toisen vallasta syrjäyttäminen olisi heti sytyttänyt verisen kansalaissodan. Mutta yleensä oltiin kaikissa piireissä sitä mieltä, ettei tilanne voinut olla pysyväinen. Kummallakin kuningattarella oli paljon kosijoita, jotka alati punoivat juonia toistensa tuhoamiseksi, ja yleinen mielipide oli, ettei aseellista yhteentörmäystä voitu enää kauan välttää.
Uskonto on auringon palvomista, joka on painanut leimansa koko zu-vendi-kansaan. Maan koko yhteiskuntajärjestys perustuu siihen ja se ilmenee kaikkialla. Aurinkoa seurataan kehdosta hautaan saakka. Kun lapsi syntyy, viedään se auringonpaisteeseen ja omistetaan juhlallisin menoin, jotka vastaavat meidän kastetoimitusta, tuolle "jumaluuden näkyväiselle edustajalle, voiman lähteelle ja iäiselle hyväntekijälle", ja vanhemmat opettavat alati lapsilleen, että tuo suuri loistava taivaankappale on kaiken hyvän tuoja, jota on kunnioitettava sen aamulla ilmestyessä ja illalla taivaanrannan taakse häipyessä. Äiti vie lapsensa lähimpään kaupunkiin näkemään, kuinka suuressa auringolle pyhitetyssä temppelissä pyhiä menoja toimitetaan. Siellä pienokainen näkee suuren kultaisen alttarin, jolla ikuinen tuli palaa, kuulee valkopukuisten pappien laulavan hymnejään ja näkee uhratun uhrin katoavan alttarin alla palavaan tuliseen pätsiin kansan vaipuessa polvilleen. Siellä hänet kerran julistetaan mieheksi kultaisten torvien soidessa, jolloin hänen on vannottava vala, että hän aina rakastaa hyvää ja vihaa pahaa. Sinne hän vie morsiamensakin saadakseen rakkaudenliittonsa vahvistetuksi ja saman alttarin ääressä tuo liitto puretaankin, jos niin onnettomasti käy, ettei sopusointu olekaan pysyväinen.
Ja kun elämän tien viimeinen katkelma on taivallettu, tulee hän vielä kerran temppeliin täysissä aseissa ja arvokkaasti mutta toisten kantamana. Ruumis asetetaan putoaville pronssiluukuille alttarin edessä, ja kun laskevan auringon viimeinen säde kirkastaa hänen kelmeät kasvonsa, aukenevat luukut ja hän katoaa tuliseen pätsiin. Auringon papit eivät mene naimisiin ja heidät valitaan nuorukaisista, jotka ovat jo syntyessään auringolle pyhitetyt. Hallitsija nimittää ylimmäiset papit, joita ei kukaan voi enää virasta erottaa ja jotka todellisuudessa johtavat ja hallitsevat kansaa. He kuuluvat kaikki suureen veljeskuntaan, jonka suurmestari on Milosiksen suuren temppelin ylimmäinen pappi. Hänen käskyjään totellaan heti ja ehdottomasti valtakunnan joka kolkassa. He ovat tuomarit ja lainoppineet, joiden päätöksistä voidaan vedota vain kunkin alueen korkeimpaan kuningasta edustavaan viranomaiseen ja viime kädessä kuninkaaseen; heillä on siis rajaton tuomiovalta kaikissa uskonnollisissa ja siveysrikoksissa. Heillä on myöskin oikeus julistaa niskoitteleva kansalainen pannaan, mikä on täällä yhtä vaikuttava ase kuin sivistyneimmissäkin maissa. Heidän valtansa on sanalla sanoen melkeinpä rajaton, mutta minun täytyy myöntää, että auringon papit olivat myöskin viisaat eivätkä menneet milloinkaan liian pitkälle valtaansa käyttäessään. Tapahtuu vain aniharvoin, että he turvautuvat ankarimpiin keinoihin rikoksellisia rangaistessaan. Lempeydellä he koettavat pahuutta vastustaa ja varovat ärsyttämästä tätä voimakasta ja kuumaveristä kansaa, jonka suosio on heidän valtansa perustus. Kansa kunnioittaa ja pelkääkin heitä ja he puolestaan varovat, ettei heidän ikeensä käy liian painavaksi.
Papit ovat myöskin maan ainoat oppineet. Tähtitiede on jotakuinkin pitkälle kehittynyt ja kaikki papit osaavat lukea ja kirjoittaa, mihin vain harvat muut kansalaiset kykenevät.
Lait ovat yleensä lempeät ja oikeudenmukaiset, mutta eroavat sentään monessa kohden meidän oikeuskäsitteistämme. Englannissa esimerkiksi rangaistaan omaisuuteen kohdistuvat rikokset paljon ankarammin kuin rikokset, joihin sisältyy vain henkilöön kohdistuva loukkaus, niinkuin on asianlaita kaikkialla, missä raha on suurin mahti. Mies voi potkaista vaimonsa melkein kuoliaaksi ja saattaa lapsilleen mitä hirveimpiä kärsimyksiä oikeuden puuttumatta nimeksikään asiaan, mutta jos hän varastaa vanhan saapasparin, saa hän kuitata rikoksensa istumalla ehkä vuoden kuritushuoneessa. Zu-Vendis-maassa on toisin. Siellä lait suojelevat enemmän henkilöä kuin omaisuutta ja panevat henkilöllisen loukkaamattomuuden joka kohdassa ensi sijalle.
Murha, valtiorikos, maankavallus, leskien ja orpojen sortaminen, pyhyyden loukkaus ja maastapoistumisyritys (joka on myös pyhyyden loukkaus) rangaistaan kuolemalla. Tuomion täytäntöönpano on joka tapauksessa sama. Tuomittu heitetään elävältä tuliseen pätsiin, joka on jokaisen auringolle pyhitetyn temppelin alttarin alla. Muut rikokset, myöskin laiskuus, rangaistaan pakkotyöllä, johon liittyy ruoskiminenkin aina rikoksen luonteen mukaan.
Zu-Vendis-maassa suo yhteiskunta jäsenilleen suuren henkilöllisen vapauden. Monivaimoisuus on laillistettu, vaikka useimmilla miehillä on taloudellisista syistä vain yksi vaimo, sillä laki määrää, että miehen on valmistettava jokaiselle vaimolleen eri koti, joka on sitten kokonaan asianomaisen vaimon oma. Ensimmäinen vaimo on aivan erikoisasemassa toisiin nähden ja hänen lapsensa saavat isän sukunimen. Toisten vaimojen lapset kuuluvat äitinsä sukuun, mitä seikkaa ei suinkaan pidetä lainkaan häpeällisenä. Ensimmäinen vaimo voi myöskin avioliittoon mennessään panna ehdoksi, ettei hänen miehensä ota toisia vaimoja, mutta sellaiset tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaiset, sillä juuri naiset ovat monivaimoisuuden kiihkeimmät kannattajat. Siten pääsevät useimmat naimisiin ja ensimmäisen vaimon asema on hyvin kadehdittu, sillä hänellä on todellisuudessa määräysvalta monessa eri taloudessa. Avioliitto on oikeusturvaa nauttiva sopimus, joka velvoittaa miehen kunnollisesti huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan ja jota ei voida purkaa ilman molempien asianomaisten suostumusta. Avioero tapahtuu siten, että kaikki häämenot toistetaan päinvastaisessa järjestyksessä.
Yleensä on zu-vendi-kansa hyvin ystävällistä, älykästä ja huoletonta väkeä. Kaupankäynti ei ole kehittynyt intohimoksi, rahasta ei välitetä ja työtä tehdään vain niin paljon, että kyetään elämään kukin säätynsä mukaan. He ovat itsepintaisen vanhoillisia ja suhtautuvat mitä suurimmalla epäluulolla kaikkiin muutoksiin ja uudistuksiin. Laillinen maksuväline on hopea, joka on lyöty erisuuruisiin neliskulmaisiin levyihin, mutta yleisin vaihtoraha on kulta, jolla on sama arvo kuin meillä hopealla. Kultaa käytetään myöskin runsaasti koristuksiin ja taide-esineisiin. Enimmäkseen on kauppa kuitenkin luonnontuotteiden vaihtokauppaa. Maanviljelys, joka on pääelinkeino, on kehittynyt sangen korkealle ja viljelemättömiä seutuja on hyvin vähän. Karjanhoitoa harjoitetaan myöskin suuressa mittakaavassa ja hevoshoito on niin hyvällä kannalla, etten ole missään nähnyt sen vertaista, en Euroopassa enkä Afrikassakaan.
Kaikki maa kuuluu oikeastaan valtiolle, joka on antanut sen hoidettavaksi muutamille valtaherroille, jotka vuorostaan ovat jakaneet alueensa pienemmille ylimyksille. Nämä vuokraavat maat talonpojille saaden puolet sadosta. Järjestelmä on kauttaaltaan feodaalinen, kuten olen jo sanonut, ja minä olin suuresti ihmeissäni kohdatessani tämän vanhan tuttavan tuon ihmeellisen Afrikan salaperäisissä ja tuntemattomissa kätköissä.
Verot ovat sangen raskaat. Valtio ottaa tuloista kolmanneksen ja papisto viisi sadalta jäännöksestä, mutta jos joku kansalainen joutuu puutteeseen syystä tai toisesta, antaa valtio hänelle säätynsä mukaisen toimeentulon. Jos hän on laiska, pannaan hänet pakkotyöhön ja valtio huolehtii hänen perheestään. Valtio rakentaa tiet ja kaupunkitalot, jotka vuokrataan asukkaille hyvin pienestä vuokrasta, ja ylläpitää sotajoukon, johon kuuluu parikymmentätuhatta soturia. Papisto toimittaa kaikki tehtävät temppeleissä, suorittaa kaikki uskonnolliset menot ja pitää koulua, johon kaikilla halukkailla on vapaa pääsy. Noita tiedonjanoisia on kuitenkin hyvin vähän. Toiset temppelit ovat hyvinkin rikkaat, mutta papeilla itsellään ei saa olla mitään yksityisomaisuutta.
Jäljellä on vielä yksi kysymys, johon minun on hyvin vaikea vastata. Onko zu-vendi-kansa sivistys- vai raakalaiskansa? Oma mielipiteeni siinä asiassa on vieläkin häilyväinen. Ajatellaanpa heidän hämmästyttävän suurenmoisia saavutuksia esim. rakennus- ja kuvanveistotaiteissa. Etenkin viimemainittu on niin korkealle kehittynyt, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään, ja rakennustaiteen alalla voidaan vain muinaisen Egyptin taiteilijoita verrata Zu-Vendis-maan mestareihin. Maalaus sitävastoin on aivan tuntematon taidelaji ja Curtis, joka osaa yhtä ja toista, opetti heille muutamia yksinkertaisimpia värienvalmistus- ja sekoituskeinoja. Lasia ei oltu milloinkaan nähtykään ja saviteollisuus on hyvin alkuperäisellä kannalla. Paitsi aurinkoa on vesikello heidän ainoa ajantietonsa ja meidän taskukellomme olivat suorastaan ihmekapineita. Höyry, sähkö ja ampuma-aseet ovat tuntemattomat, eikä kirjapainotaidosta ole aavistustakaan, onnellista kyllä. Siten he ovat monesta pahasta säästyneet, sillä tuo vanhan kansan sananlasku "mitä enemmän tietoa sitä enemmän murhetta" on osoittautunut todeksi.
Heidän uskontonsa on taas luonnonkansalle, joka ei paremmasta tiedä, aivan luonnollinen. Heidän sydämissään on tieto korkeimman olennon olemassaolosta ja he palvovat aurinkoa, joka on luonnon ja kaiken elämän ylläpitäjä, tuona korkeimpana olentona. Muuten on heidän uskontonsa hyvin sisällyksetön ja köyhä. Auringosta puhuttaessa käytetään tosin välistä nimeä "jumalan asunto", mikä ei kuitenkaan merkitse sen enempää, sillä heidän palvontansa esine on itse tuo tulinen taivaankappale, jota välistä sanotaan "iäisyyden toivoksi", mikä on yhtä hämärä sanontatapa, syvempää merkitystä vailla. On kuitenkin paljon sellaisia, jotka uskovat sielun kuolemattomuuden ja haudantakaisen elämän, jossa ihmisen puhdas ja nuhteeton maallinen vaellus palkitaan runsain määrin, mutta tämä vakaumus ei johdu heidän uskonnostaan, joka ei lainkaan tunne sellaisia oppeja. Totuutta kaipaaville etsiville sieluille on asia vähitellen kirkastunut ja muuttunut järkähtämättömäksi vakaumukseksi. Minä tiedän, että esim. Nyleptha uskoo lujasti kuoleman olevan vain muutoksen olotilasta toiseen.
Minun täytyy myöntää, ettei tämä auringon palvelus ole sivistyskansalle oikein ominainen kaikesta loisteliaisuudestaan ja juhlamenojen mahtavuudesta huolimatta. Papeilla on kyllä kauniilta kajahtavat ja ankaraa siveyttä todistavat puheet, mutta minä olen varma, että monet heistä ajattelevat asioita omalla tavallaan, vaikka eivät mielipiteitään muille ilmoittelekaan. Onhan luonnollista, etteivät he käy mustaamaan laitosta, joka antaa heille suorastaan ruhtinaallisen toimeentulon.
Kieli on hyvin sointuva, sanarikas ja taipuisa ja Curtis sanoo sen muistuttavan suuresti nykyistä kreikan kieltä, jonka kanssa sillä ei ole luonnollisesti mitään muuta yhteyttä. Kun kielen rakenne on mitä yksinkertaisin, oppii sen helposti, ja soinnukkuuden vaihtelu seuraa tarkoin sanojen ja lauseiden sisältöä. Ennenkuin kieltä osasimmekaan. ymmärsimme sanojen soinnusta puhujan tarkoituksen. Sen tähden taipuukin kieli mainiosti runosäkeihin, joiden sepityksessä tämä merkillinen kansa on hyvin taitava.
Curtis väittää, että kirjoitukseen tarvittava kirjaimisto on saatu foiniikialaisilta, mistä lähteestä meidänkin kirjaimistomme on kotoisin, mutta kun olen oppimaton mies, niin en voi sanoa miten asianlaita oikein on. Tiedän, että zu-vendi-kansan kirjaimistossa on kaksikymmentäkaksi kirjainta, joista monet, etenkin B, E ja O, ovat aivan samantapaiset kuin meilläkin. Kömpelöä ja sekavaahan heidän kirjoituksensa on, mutta kun Zu-Vendis-maan kirjoitustaitoiset henkilöt eivät juuri kirjoittele kaunokirjallisia kertomuksia, vaan kuivia, mahdollisimman lyhyitä muistiinpanoja, niin parempaa ei kaivatakaan.
XIV.
KUKKAISTEMPPELI.
Nukuttuani sikeästi melkein kaksitoista tuntia minä heräsin seuraavana aamuna puoli kahdeksan vaiheilla ja tunsin olevani sangen reipas. Uni on sentään siunattu asia ja muutos, jonka tuo kaksitoista tuntia kestänyt lepo oli saanut meissä aikaan, oli kerrassaan ihmeellinen. Olimme aivan kuin eri miehet.
Nousin istumaan silkkivuoteessani — en ole milloinkaan ennen maannut sellaisessa — ja ensimmäinen esine, jonka näin, oli Goodin monokkeli. Hänestä ei muuta näkynyt, mutta lasin välkkeestä päättäen hän oli valveilla ja tarkasteli minua odottaen minun heräävän.
"Toden totta, Quatermain", alkoi hän heti, "huomasitko tarkastella hänen hipiäänsä? Sileä kuin norsunluu, vai mitä?"
"Älä nyt joutavia", murahdin minä huomioni kiintyessä samassa oviverhoihin, jotka liukuivat sivulle. Huoneeseen ilmestyi palvelija, joka viittomalla ilmoitti meille, että kylpy oli valmis. Nousimme heti ja meidät opastettiin suureen marmoriseinäiseen huoneeseen, jonka tilavassa marmorialtaassa kristallikirkas vesi päilyi. Kylvettyämme palasimme huoneeseemme ja pukeuduimme ja menimme sitten ruokailuhuoneeseen, jossa runsas ja maukas aamiainen jo odotti.
Aamiaisen jälkeen lepäilimme jälleen hetkisen ja ihailimme seinäverhojen ja mattojen aistikkaita värisommitteluja ihmetellen koko ajan, mitä päivä mahtoi oikein mukanaan tuoda. Olimme jo niin ymmällämme, ettei mielestämme ollut enää mikään mahdotonta. Siinä vielä makaillessamme ilmestyikin ystävämme henkivartijaupseeri ja pyysi syvään kumartaen meitä seuraamaan häntä, minkä me teimmekin hiukan epäröiden ja pamppailevin sydämin, sillä me arvasimme, ttä tuo kylmäkatseinen ylimmäinen pappi Agon aikoi saattaa meidät nyt tilille noiden kovanonnen virtahevosten surmaamisesta.
Minä puolestani luotin lujasti kuningatarten lupaukseen suojella meitä tietäen vanhastaan, että naiset ajavat aina tahtonsa läpi tavalla tahi toisella. Minuutin kuluttua saavuttiin palatsin portille, josta leveä valtakatu johtaa kaupungin halki suoraan auringon temppeliin jatkuen temppelin toisella puolen aivan kaupungin muurille saakka.
Portit ovat suuret ja raskaat ja hyvin taidokkaasti taotut, ja niitä on kaksi paria. Toinen sulkee palatsin sisäänkäytävän ja toinen on sijoitettu ulkomuuriin ja välillä on syvä vallihauta, joka on ainakin neljänkymmenenviiden jalan levyinen. Vallihauta on täynnä vettä ja sen yli päästään nostosiltaa myöten, joka ylösvedettynä sulkee porttikäytävän kokonaan. Palatsi on silloin aivan valloittamaton. Meidän tullessamme paikalle aukenivat toiset porttien puoliskot ja mentyämme nostosillan yli me näimme edessämme kenties maailman suurenmoisimman kadun. Se oli ainakin sadan jalan levyinen ja molemmin puolin oli rivi uhkeita yksikerroksisia taloja, jotka olivat punertavaa graniittia. Talot olivat aivan yhtäläiset ja säännöllisen välimatkan päässä toisistaan, joten näköala oli aivan erilainen kuin Euroopassa, jossa talot katujen varsilla on tungettu kiinni toisiinsa ja melkeinpä toistensa sisäänkin. Katu, jonka toisessa päässä kohosi auringon temppeli korkealla kunnaalla, oli noin penikulman pituinen ja sen varrella asuivat maan mahtavimmat ylimykset, kuten myöhemmin kuulin.
Ihaillessamme siinä tuota kaunista näköalaa ilmestyi portille neljät keveät ajopelit, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta. Ajoneuvot olivat puusta ja kaksipyöräiset, ja noissa lujasti raudoitetuissa pyörissä oli vain neljä kehrävartta. Edessä oli ajajalla pieni istuin, jota ympäröi jonkinlainen suojus, ja takana oli kolme, joista kaksi oli toisiaan vastapäätä, yksi kummallakin laidalla, ja kolmas aivan ajajan takana, selkänoja hevosiin päin. Ajoneuvot olivat kyllä kömpelöt, mutta eivät hetikään niin rumat kuin tästä kuvauksesta päättäen luulisi.
Mutta jos ajopelit olivatkin hieman puutteelliset, niin hevosissa sen sijaan ei ollut vähintäkään toivomisen varaa. Ne olivat suorastaan kaiken arvostelun yläpuolella. Kooltaan ne eivät olleet suuria, mutta hyvin vahvarakenteisia. Pää oli pieni, kaviot huomattavan suuret ja koko ruumiinrakenne ilmaisi voimaa ja nopeutta. Olen usein koettanut saada selville, mistä tämä hevosrotu mahtoi olla kotoisin, mutta sen alkuperä on yhtä hämärä kuin omistajainkin.
Meille osoitettiin paikat kahdessa keskimmäisessä, sillä ensimmäiset ja viimeiset ajoneuvot olivat täynnä sotureita. Minä ja Alphonse nousimme toiseen ja Curtis, Good ja Umslopogaas toiseen, ja sitten lähdettiin. Ilma vain vihelsi korvissamme. Jos matka on lyhyt, ei Zu-Vendis-maassa milloinkaan ajeta juosten, vaan hevoset kiitävät täyttä laukkaa.
Heti kun olimme päässeet paikoillemme, huudahti ajaja jotakin, jolloin hevoset lähtivät tuulen nopeudella taipaleelle, niin että henki oli aivan salpautua. Minä olin koko ajan suuresti peloissani, tottumaton kun olin sellaiseen kyytiin. Pelästynyt Alphonse piteli koko ajan suonenvedontapaisesti istuimestaan kiinni ja tuijotti kauhistunein katsein ympärilleen peläten jokaisen hetken olevan hänen viimeisensä. Samassa hänen mieleensä juolahti kysyä, mihin meitä oikeastaan vietiin, ja minä kerroin hänelle, että olimme matkalla uhripaikalle, jossa meidät elävältä poltettaisiin. Olisittepa vain nähneet hänen kasvonsa, kun hän tarrautui laitoihin kiinni huutaen surkeasti.
Mutta hurjannäköinen ajomiehemme vain hihkaisi eteenpäin nojautuen ja Alphonsen haikeat valitushuudot hukkuivat nopeasti laukkaavien hevosten kavioiden kopseeseen.
Edessämme sädehti ihmeellisessä loistossaan ja hämmästyttävässä kauneudessaan auringon temppeli, zu-vendi-kansan ylpeys, joka on heille sama kuin mitä Salomonin eli Herodeksen temppeli oli juutalaisille. Se on sukupolvien uhrautuvan työn tulos ja oli vasta viisikymmentä vuotta sitten täysin valmistunut. Mitään ei oltu säästetty ja tulos oli todellakin ponnistusten ja uhrausten veroinen. Koko ei ole niin tavaton — maailmassa on suurempiakin rakennuksia — mutta piirteiden sopusointu, rakennustarpeiden laatu ja kalleus ja työ olivat kerrassaan verrattomat.
Temppeli, joka on korkealla kukkulalla, on rakennettu auringonkukan muotoon. Keskellä on valtava kupukattoinen halli, johon liittyy kaksitoista kullekin vuoden eri kuukaudelle pyhitettyä sivurakennusta, joissa on suurmiesten muistopatsaita. Suuri keskushalli on kolmesataa jalkaa ympärimitaten ja kuvun kohdalta noin neljänsadan jalan korkuinen ja siitä säteiden tavoin erkanevien sivurakennusten pituus on sataviisikymmentä ja korkeus kolmesataa jalkaa, niin että ne liittyvät keskushalliin aivan kuin auringonkukan terälehdet kukan korkeampaan keskustaan. Keskusalttarista jokaisen sivurakennuksen päähän on siis noin kolmesataa jalkaa ja koko rakennus on niin ollen kuusisataa jalkaa läpimitaten.
Seinät ovat puhtainta valkoista marmoria, joka on hiottu kuvastinkirkkaaksi, ja koko rakennus on Siintävän kaupungin punertavaan graniittiin verraten kuin säihkyvä koriste tumman naisen otsalla. Kupu ja sivurakennusten katot on katettu kokonaan kultalevyillä ja jokaisen sivurakennuksen päädyn harjalla on kultainen, siivekäs olento pasuuna kädessään. Kukin lukija kuvitelkoon mielessään ihmeellisen näyn, kun auringon säteet heijastuvat noista kultaisista katoista välähtelevien tulisäiläin lailla. On kuin tuhat häikäisevää valkeata palaisi valkoisella marmorialustalla ja heijastus näkyy selvästi korkeimmille vuorille sadankin penikulman päähän.
Näky on ihmeellinen, jonka vertaista ei maailmassa liene toista, ja vaikutusta kohottaa vielä se, että temppelin ympärille on istutettu sadanviidenkymmenen jalan levyinen vyöhyke uhkeita auringonkukkia, jotka olivat juuri puhjenneet täyteen kukkaan.
Tämän ihmeellisen rakennuksen sisäänkäytävä oli pohjoispuolella kahden sivurakennuksen välissä ja sen edessä oli pronssinen portti. Ovet olivat marmorista ja koristetut kaunein vertauskuvallisin veistoksin ja kultasilauksin. Sisäpuolella oli vielä toiset ovet, jotka oli laitettu oviaukkoa peittämään, joka olisi muuten rumentanut seinien kimmeltävän sileyden ja eheyden. Keskialttarin luota on näky kaunein mitä voi kuvitellakaan. Olette aivan pyhäkön keskellä ja yllänne kaartuu temppelin huimaavan korkea marmorinen kupu, jonka kauniit kaaret muistuttavat hieman Lontoon Pyhän Paavalin kirkkoa. Kuvun korkeimmassa huipussa on aukko, josta kirkas valo tulvii temppeliin valaisten kultaisen alttarin. Itäisellä ja läntisellä seinällä on kaksi muuta alttaria, joiden yläpuolelta tunkeutuva valo karkoittaa hämärän kokonaan. Salaperäiset sivurakennukset aukenevat joka suuntaan ja jokaista valaisee katosta tunkeutuva kirkas valonsäde. Niiden hiljaisesta ja salaperäisestä hämärästä häämöttävät manalle menneiden vainajien muistopatsaat.
Hermojanne värähdyttää selittämätön kammo, samalla kun tuo suurenmoinen näky melkein lumoaa teidät ikäänkuin katselisitte Kenian auringon kultaamaa lumihuippua. Käännytte katsomaan kultaista keskialttaria, jolla aina lepattaa vähäinen, kalpea liekki, vaikka ette sitä nyt näekään. Alttari, joka on marmoria ja kokonaan kullalla katettu, on noin kolmekymmentäkuusi jalkaa ympärimitaten ja neljä jalkaa korkea, ja ylimpänä on jättiläismäistä liljaa muistuttava kukka, jonka suuret terälehdet ovat kullasta. Kun auringonsäteet keskipäivällä valaisevat alttarin, aukeaa kukka hetkeksi, jolloin siihen kätketty salaisuus ilmestyy kaikkien nähtäväksi. Säteen kadottua sulkeutuu kukka avautuakseen jälleen seuraavana päivänä auringon sitä hyväillessä.
Eikä siinä kaikki. Alttarin etelä- ja pohjoispuolella on puoliympyrässä säännöllisin välimatkoin kymmenen kultaista enkeliä tahi siivellistä naisolentoa. Ne seisovat alaspainunein päin kasvot siipien varjossa ja koko asento ilmaisee syvintä kunnioitusta. Vielä on mainittava, ettei lattia ole kauttaaltaan marmoria. Keskusalttarin itäpuolella ja molempien sivualttareiden edessä oli lattia kiiltävästä kuparista.
Itäisellä ja läntisellä seinällä olevat alttarit olivat aivan yhtäläiset, mutta paljon vaatimattomammat. Ne ovat myöskin kullasta ja kaksi kultaista siivekästä olentoa seisoo niiden kummallakin puolella. Niillä palava pyhä tuli ei saa milloinkaan sammua ja seinään niiden yläpuolelle on marmoriin upotettu kaksi sädehtivää kultajuovaa, jotka ovat kuin auringon säteet, ja niiden keskellä, jossa kolmannen säteen pitäisi olla, on seinässä korkea ja kapea, ulospäin laajeneva aukko. Nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat itäisestä aukosta pyhättöön, koskettavat keskusalttarin kultaista kukkaa ja valaisevat kirkkaasti läntisen alttarin. Auringon laskiessa viivähtävät sen viimeiset säteet hetkisen itäisellä alttarilla ennenkuin yön tumma verho kattaa maan. Paitsi näitä kolmea alttaria ei tuossa suuressa huoneessa ole mitään muita esineitä tahi koristuksia, mikä minun mielestäni vain kohottaa paikan suurenmoisuutta ja juhlallisuutta.
Semmoinen on tuo ihmeellinen ja kaunis rakennus lyhykäisesti kuvattuna, jonka yksinkertaisuus vain kohottaa sen mahtavuutta. Kun minä vertaan sitä Euroopan kirkkoarkkitehtien monenlaisiin ja joutavanpäiväisillä koristeilla kaunistettuihin tuotteisiin, niin minun täytyy sanoa, että meidän sangen korkealle kehittyneellä rakennustaiteellamme olisi oppimista Zu-Vendis-maan suurilta mestareilta. Astuessani tuohon pyhättöön ja katseltuani hetkisen ympärilleni minulta pääsi huudahdus, että "täällähän tulisi kissakin uskonnolliseksi". Lause tuntunee hyvinkin arkipäiväiseltä tässä yhteydessä, mutta ehkä se kuvaa mielentilaani paremmin kuin mitkään muotokauniit purkaukset.
Erään papin johtama soturijoukko oli meitä vastassa temppelin portilla ja meidät vietiin erääseen sivurakennukseen, jossa saimme olla ainakin puolituntia. Pidimme lyhyen neuvottelun ja käsittäen olevamme suuressa vaarassa me päätimme myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, jos vain kimppuumme hyökättäisiin. Umslopogaas ilmoitti haluavansa mielihyvällä koetella Inkosi-kaasin terää ylimmäisen papin Agonin kunnianarvoisaan kalloon. Ilmeisesti oli jotakin erikoista tekeillä, sillä kuulimme temppeliin virtaavan paljon kansaa ja meillä oli kaikilla aavistus, että meillä oli päivän tapahtumissa tärkeä osa.
Samalla voin sanoa, että joka päivä uhrataan auringolle polttouhrina joku eläin, viljaa tahi hedelmiä. Juhlameno tapahtuu puolipäivän aikaan, jolloin aurinko valaisee keskusalttarin, ja kun Zu-Vendis-maa on jotakuinkin päiväntasaajan lähellä, sattuu tuo hetki jokseenkin kello kahdentoista vaiheille. Tänään piti uhritoimituksen tapahtua minun laskujeni mukaan kahdeksan minuuttia yli kaksitoista.
Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät, ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli Zu-Vendis-maassa nähty.
Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia, ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki muut olivat paljain päin.
Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.
Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla. Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä, joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.
Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan, jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta. Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani — kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.
Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä. Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin huomattavalla nyökkäyksellä.
Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta aukkoa:
"Oi aurinko, laskeudu alttarillesi!"
Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä. Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.
Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi, huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "Me uhraamme sinulle, oi aurinko!"
Katsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan meidän edessämme.
"Varuillanne!" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin kumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti temppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä huokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin tahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin henkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja kuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen. Edessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä, joka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin, jonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan.
Hypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin kauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi aivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni.
Syntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen yrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme turviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme, mutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan niitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan, jota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien uhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit tointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta pitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa kuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä — eräs pitkä ja roteva pappi — kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan aukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä varten kuumennettu.
Hyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen hätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen salamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua, huusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten henkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja kansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään eikä kykene mihinkään.
Pätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä hiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa.
Ylimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa olivat kuin pirun kasvot.
"Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!" huusi hän kuningattarille raivoisasti. "Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan hallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo tarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet ja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin taivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat, surmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi kuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää häväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä mahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa nostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi kuningattaret!"
"Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä", vastasi Sorais syvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy, "mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi uppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän uhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen yhden pappisi."
Tätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti kuningattareen.
"Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat muukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut ja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he ole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on vierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme joutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset vieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä sitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia heitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme säädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen pätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen ruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!"
Hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt kansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen, huudahti hän käskevästi: