"Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!"
"Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?" sähähti Agon hampaidensa välistä.
"Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien", kuului kylmä vastaus. "Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi ruumiiden yli, jos niin tarvitaan."
Agon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti, kannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että yleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat hyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä kohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he olleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät muukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen ruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja salaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi, jolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran.
"Ajattelehan toki, Agon", lausui hän suloisella äänellään, "että nämä miehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo. Itse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat kahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään voida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan, niin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!"
Nyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha kostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin vastenmielisesti.
"Tapahtukoon niin, oi kuningattaret", vastasi hän. "Menkööt miehet rauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme. Tahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme rangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta."
Kansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme temppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten vaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston julmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat melkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta suurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He koettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet myöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana päivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa hinnalla millä hyvänsä.
XV.
SORAIKSEN LAULU.
Selvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme asuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret, ylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat meille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian kokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi luonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme, vaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin kellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin tunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä pukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia.
Eräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good pukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä lähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet. Miehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun kohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa näytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät lukuisia muistiinpanoja.
Good oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.
Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin. Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.
Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme. Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla. Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.
Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä. Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka iskee tasangolla kiitävän kauriin.
Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta! Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan; tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet. Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien, tapojen ja kaiken — paitsi ihmisluonteen — muuttuvan, kunnes vihdoin päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.
Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!
Iltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista kuningatarten luona — ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä kertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi hallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket olivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että ylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja ystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön huomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin viehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin nainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli kylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli hillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin.
Minä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran huomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous naisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme olivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä huomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten kirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille sanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen, että voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi opettajien olla naisia — nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta. Hänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja viehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään heidän maahansa, j.n.e.
Kaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli järkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat opettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen samoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli hyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan nopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä tilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain löydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus huolissaan.
Good oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset poistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa hänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme tienneet mitään.
Kuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana aamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen kunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta tyttöä — mikä merkitsee sangen paljon —, jotka niiasivat meille punastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan kieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen toistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi, että hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat illalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan välttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen sukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja nykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen.
"Minkäpä sille nyt enää mahtaa", murahti hän. "Neidit ovat jo täällä ja loukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea käyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai mitä?"
Good oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman joukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään huoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit todellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin tahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis näytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla.
"Mitähän tästäkin vielä tulee?" huokasin minä kurkistaessani kumppaneihini.
Seuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat kysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme vointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan opettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan impeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että hän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan "herrojen pilkattava". Joka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin suurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja teeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan kauniit.
Kolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good kertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja molemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä keskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö; zu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan huomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren torakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he näyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin kuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui pehmeästi sanan "käsi", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan "silmät", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan "huulet", ja — mutta juuri silloin minun nuori neitini pudotti torakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani.
Minä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä sieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä kohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja Nyleptha astui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut peruuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä koetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä milloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten lukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä paikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä.
Entä Nyleptha! Hän pysähtyi ovelle karahtaen ensin hehkuvan punaiseksi ja muuttui sitten kuolonkalpeaksi.
"Soturit", sanoi hän rauhallisesti, "surmatkaa tuo nainen", ja hän osoitti tyttöä, joka oli opettanut Curtista.
Miehet kuulivat kyllä käskyn, mutta epäröivät.
"Totteletteko vai ette?" kysyi kuningatar jälleen yhtä kylmästi.
Silloin he lähestyivät tyttöä keihäät koholla. Curtis oli kuitenkin ehtinyt toipua hämmästyksestään ja astui esiin huomatessaan, että kohtaus oli muuttumaisillaan kaameaksi murhenäytelmäksi.
"Takaisin!" karjaisi hän vihaisesti asettuen säikähtyneen tytön eteen ja jatkoi kuningattareen päin kääntyen:
"Hävetköön semmoinen hallitsija, joka tahtoo vuodattaa viatonta verta.
Tyttöä et tapa!"
"Sinulla on epäilemättä syysi, miksi koetat häntä puolustaa!" tiuskaisi Nyleptha. "Ethän kunnian miehenä voisi muuta tehdäkään. Mutta minä sanon, että hänen täytyy kuolla", ja hän polki pientä jalkaansa suunniltaan raivosta.
"Hyvä on", vastasi Curtis; "sitten kuolen minä hänen kanssansa. Olen nöyrin palvelijasi, oi kuningatar; tee minulle mitä ikinä tahdot", ja kunnioittavasti kumartaen hän katseli kirkkailla silmillään kuningatarta suoraan silmiin.
"Toivoisin voivani tappaa sinutkin", vastasi Nyleptha, "sillä sinä vain pilkkaat minua", ja tuntien itsensä voitetuksi hän purskahti hillittömään itkuun ja oli niin kuninkaallisen suloinen intohimoisessa surussaan, että minulle, vanhalle miehelle, kävi kateeksi Curtis, joka oli saanut kunnian tukea hänen majesteettiaan. Kaiken sen jälkeen mitä juuri oli tapahtunut oli sangen omituista nähdä Curtiksen hellävaroin pitelevän häntä, mikä seikka näytti juolahtaneen Nylepthankin mieleen, koska hän riistäytyi yht'äkkiä irti ja riensi pois meidän jäädessä ällistyneinä tuijottelemaan toisiimme.
Toinen henkivartija palasi kuitenkin pian ja ilmoitti, että tyttöjen oli kuolemanrangaistuksen uhalla heti poistuttava kaupungista ja pysyteltävä maaseudulla, missä tapauksessa heille ei mitään pahaa tapahtuisi. He lähtivät heti erään heistä huomauttaessa tyynesti, että minkäpä sille nyt mahtoi. Olihan kuitenkin hauskaa tietää, sanoi hän, että heilläkin oli ollut kunnia opettaa meille hiukan zu-zendi-kansan kaunista kieltä. Minun opettajani olikin erikoisen sievä tyttö, ja unhottaen torakkajutun kokonaan minä annoin hänelle muistoksi kuuden pennyn rahan, jota olin kauan pitänyt onnenrahanani. Entiset kunnianarvoisat opettajamme ryhtyivät jälleen työhönsä, ja lienee tarpeetonta sanoa, että muutos vieritti raskaan taakan sydämeltäni.
Kun me samana iltana pelosta vavisten saavuimme kuninkaalliseen illallispöytään, ilmoitettiin meille, että Nyleptha oli mennyt makuulle ankaran päänsäryn tähden. Tämä päänsärky kesti kolme päivää, mutta neljäntenä iltana hän oli saapuvilla, ja ruokailuhuoneeseen siirryttäessä hän ojensi suloisesti hymyillen kätensä Curtikselle pyytäen hänet siten pöytäkumppanikseen. Ylläkerrottu pieni tapaus oli kokonaan unhottunut. Nyleptha huomautti vain naurahtaen, että käynti lukuhuoneessamme oli aiheuttanut hänen päänsärkynsä. Vakava ahertamisemme kirjojen ääressä oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oletti hän.
Curtis vastasi kuivasti, että kuningatarkin oli hänen mielestään ollut silloin tavallista vakavampi. Nyleptha ei sanonut siihen sanaakaan, vaan loi häneen vain pikaisen läpitunkevan katseen, ja puhe siirtyi muihin asioihin. Illallisen jälkeen Nyleptha piti kanssamme pienen kuulustelun nähdäkseen mitä olimme oppineet ja sanoi olevansa tuloksiin hyvin tyytyväinen. Ja aivan omasta aloitteestaan hän piti meille samalla zu-vendi-kielestä pitkän esitelmän, joka oli todellakin hyvin mielenkiintoinen.
Norsunluisessa tuolissaan istuen kuunteli Sorais hilpeätä keskusteluamme ja sanoi välistä pari sanaa hymyillen nopeaa, omituista hymyään, joka kirkasti hänen kasvonsa kuin salama tumman pilven. Hänen tumma kauneutensa, joka kammotti minua, oli hurmannut lähellä istuvan Goodin melkein kokonaan. Mutta minä huomasin, ettei hän välittänyt Goodin ihailusta, vaan oli tyyneydestään huolimatta katkerasti mustasukkainen sisarelleen Nylepthalle. Hänkin rakasti Curtista, mikä huomio täytti sydämeni murheella ja pelolla. Luonnollisesti en ollut asiastani aivan varma, sillä ei ole niinkään helppoa päästä selvyyteen hänen kaltaisensa ylhäisen ja ylpeän naisen sisimmistä tunteista, mutta olin huomannut pari pientä seikkaa, joiden nojalla tein johtopäätökseni. Vanha elefantinpyydystäjä tietää kuivasta ruohostakin, mistäpäin tuuli puhaltaa.
Siten menivät toisetkin kolme kuukautta, joiden kuluessa opimme tyydyttävästi hallitsemaan maan kieltä, joka olikin sangen helppoa oppia. Ajan oloon me saavutimme kaikkein suosion, ylimystenkin, ja meidän viisauttamme ylistettiin kaikkialla. Muistaakseni olen jo sanonut, että Curtis opetti muutamille etevimmille teollisuudenharjoittajille lasinvalmistustaidon, ja vanhan almanakan avulla, joka oli mukanamme, me pidimme maan oppineille useita esitelmiä tähtitaivaan salaisuuksista. Höyrykoneenkin ajatuksen onnistuimme kokeiden avulla selittämään muutamille oppineille, joiden hämmästys oli aivan rajaton.
Lopulta päättivät maan johtavat henkilöt, ettemme saaneet millään muotoa poistua maasta, mikä olisi ollut mahdotonta, vaikka meillä olisi ollut siihen lupakin. Monenlaiset kunnianosoitukset tulivat osaksemme ja meidät nimitettiin kuningatarten henkivartijajoukon upseereiksi. Meidät velvoitettiin asumaan palatsissa ja mielipidettämme kysyttiin maan kaikissa asioissa.
Mutta kirkkaalta näyttävälle taivaallemme oli nousemassa suuri ja uhkaava pilvi. Noista kovan onnen virtahevosista emme olleet tosin kuulleet hiiskahdustakaan, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Agonin johtama mahtava papisto olisi unhottanut tekemämme pyhyydenloukkauksen. Pappien vihamielisyys päinvastoin kasvoi päivä päivältä. Meidän menestyksemme oli muuttanut heidän sokean uskonkiihkonsa hillittömäksi kateudeksi, ja he himosivat kostoa. He olivat olleet siihen saakka maan viisaat miehet, joita oli aina kohdeltu erikoisella taikauskoisella kunnioituksella, mihin asiaintilaan meidän saapumisemme vaikutti sangen häiritsevästi. Laveat tietomme ja monet ihmeelliset kokeemme vaikuttivat sen, että Zu-Vendis-maan sivistyneimmät kansalaiset alkoivat yleisesti vieroa papistoa, joka vieritti syyn meidän niskoillemme ja oli päättänyt tuhota meidät.
Toinen välitön vaara uhkasi meitä sotamarski Nastan ja hänen hengenheimolaistensa taholta. Nasta oli ollut jo monta vuotta Nylepthan suosittu kosija ja oli, mikäli minä huomasin, päättänyt ajaa tahtonsa perille kaikista vastuksista huolimatta. Meitä hän oli alusta alkaen kohdellut töykeästi, ja hänen huonosti salattu vastenmielisyytensä meitä kohtaan saattoi leimahtaa ilmituleen millä hetkellä hyvänsä. Meidän saavuttuamme oli nimittäin kaikki muuttunut, tuo siveä Nyleptha ei ollut enää häntä näkevinäänkään, ja syy oli helposti arvattavissa. Raivoissaan Nasta rupesi liehittelemään Soraista, joka pysyi häntä kohtaan kuitenkin jääkylmänä ja vain ivasi hänen huikentelevaisuuttaan. Silloin hänen mieleensä johtui pohjoisen vuorisolan toisella puolen olevat kolmekymmentätuhatta miekkamiestä, jotka olivat hänen käskystään milloin hyvänsä valmiit naulaamaan päämme Milosiksen porttien päälle.
Mutta ensin hän päätti, kuten kuulimme, pyytää julkisesti Nylepthan kättä kuningatarten viime vuoden aikana säätämien lakien vahvistamistilaisuudessa, minkä hämmästyttävän uutisen Nyleptha ilmoitti meille teeskennellyn huolettomasti, mutta hiukan vavahtelevalla äänellä tuon tärkeän päivän edellisenä iltana.
Curtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata levottomuutensa.
"Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle miehelle?" kysyin minä leikillisesti.
"Vastauksenko, Macumazahn?" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille antamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan. "En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä tehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan", ja pitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen.
Samassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen.
"Quatermain, kuulehan", kuiskasi Curtis minulle. "En ole milloinkaan puhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä rakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä."
Olin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle neuvon, joka mielestäni oli viisain.
"Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana", sanoin minä. "Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot puhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa vastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä häiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis."
Menimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten suloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn tapaansa Goodin kanssa.
Aika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin kuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa sanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka olimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja vihdoin keksinkin keinon.
"Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?" sanoin minä kumartaen syvään Soraiksen edessä. "Laula meille, oi Yön tytär (Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana."
"Minun lauluni eivät ilahduta murheellista mieltä, Macumazahn", vastasi hän, "mutta jos teitä huvittaa, niin voinhan minä laulaa laulun", ja nousten paikaltaan hän astui pöydälle asetetun sitran tapaisen soittokoneen ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.
Hetkisen vaitiolon jälkeen hän alkoi kauniilla täyteläisellä äänellään laulaa laulua, jonka sanat ja sävel olivat niin liikuttavat, että kuulijan sydän melkein seisahtui. Jokainen säe henki hylätyn katkeraa surua ja epätoivoa.
"Nyt, Curtis", kuiskasin minä, kun Sorais aloitti toisen värssyn.
"Nyleptha", kuulin minä hänen sanovan, sillä olin niin jännityksessä, että olisin kuullut heikommankin kuiskauksen Soraiksen laulusta huolimatta — "Nyleptha, minun täytyy saada puhua kanssasi tänä iltana. Minä rukoilen, salli sen tapahtua."
"Miten se voisi käydä päinsä?" vastasi Nyleptha. "Me kuningattaret emme ole kuten muut ihmiset. Meillä on aina vahdit ympärillämme."
"Minä odotan sinua keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona. Tiedän tunnussanan. Macumazahn ja zulu vahtivat, ettei kukaan voi yllättää meitä. Oi tule, kuningattareni, älä kiellä."
"Eihän sellainen sovi", mutisi hän, "ja huomenna —"
Samassa alkoi laulun sävel hiljentyä vaietakseen pian kokonaan ja
Sorais kääntyi hitaasti ympäri.
"Minä tulen", kuiskasi Nyleptha kiireesti, "mutta muista, ettet jätä minua pulaan, jos henkesi on sinulle rakas."
XVI.
PATSAAN LUONA.
Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.
Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli oikeus liikkua vapaasti missä halusimme.
Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat katsomaan entisiä olinpaikkojaan.
Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.
Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.
Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.
Kuuntelin hengähtämättä ja hetkisen kuluttua kuulin selvästi vaatteiden kahinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Näimme erään olennon hiipivän valojuovalta toiselle ja kuulimme jo pehmoisen sandaalin kosketuksen marmorilattiaan. Seuraavassa hetkessä näimme pimennossa seisovan zulun kohottavan kätensä mykkään tervehdykseen, ja NyIeptha seisoi edessämme. Miten kaunis hän olikaan pysähtyessään hetkeksi kirkkaaseen kuutamoon! Kätensä hän oli painanut sydäntään vasten ja hänen valkoinen povensa kohoili levottomasti. Hänen päänsä ympärillä oli keveä huntu, joka osaksi peitti hänen suloiset piirteensä tehden hänet entistä ihanammaksi. Kauneus ei ole milloinkaan niin hurmaava kuin ollessaan osaksi peitetty antaen silloin mielikuvitukselle vapaamman vallan. Siinä hän seisoi edessämme hiukan epäröiden, mutta kuitenkin ryhdikkäänä, ja mieleni valtasi kumma hurma. Sillä hetkellä minusta tuli hänen orjansa, joka vieläkin olen, sillä hän oli todellakin enemmän enkelin kuin rakastavan ja intohimoisen kuolevaisen naisen näköinen. Tervehdimme häntä syvään kumartaen.
"Olen tullut", kuiskasi hän, "mutta tekoni on kovin vaarallinen. Te ette tiedä, kuinka minua vartioidaan. Papit vahtivat minua. Sorais, Nasta ja minun omat henkivartijanikin vaanivat askeleitani. Olkoot he vain varuillaan", ja hän polki pientä jalkaansa. "Olen nainen ja ajan asiani tarmolla, ja olen kuningatar, joka voi kostaa. Olkoon Nasta varuillaan. Sen sijaan että antaisin hänelle käteni, minä otan hänen päänsä", ja hän huokasi melkein nyyhkyttäen, mutta katsoi samassa meihin hymyillen ja naurahti.
"Pyysit minua tulemaan tänne, herrani Incubu. Tahdot varmaankin neuvotella kanssani valtion asioista, sillä minä tiedän, että sinulla on aina suuria suunnitelmia minun ja kansani hyväksi. Kuningattarena en voinut evätä pyyntöäsi, vaikka yön pimeys minua hirvittikin", ja jälleen hän nauroi katsoen Curtista loistavin silmin.
Ajattelin olevan parasta siirtyä hiukan edemmäksi, sillä nuo "valtion asiat" eivät olleet tietystikään sivullisia varten, mutta hän ei antanut minun mennä kauas. Minun piti pysähtyä parin askeleen päähän, sillä hän pelkäsi jonkun voivan yllättää meidät. Ja niin tapahtui, että minä kuulin tahtomattani kaikki mitä puhuttiin.
"Sinä tiedät kyllä, Nyleptha", sanoi Curtis, "etten minä pyytänyt sinua tulemaan semmoisten asioiden tähden tälle yksinäiselle paikalle. Älkäämme tuhlatko aikaa turhan takia, vaan kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Minä lemmin sinua, Nyleptha."
Nämä sanat kuullessaan Nylepthan kasvojen ilme muuttui. Veitikkamaisuus katosi jäljettömiin ja hänen kasvoillaan kuvastui niin suuri rakkaus, että ne muistuttivat hänen yläpuolellaan olevaa marmorienkeliä. Jokin profeetallinen vaisto oli varmaankin ohjannut ammoin sitten kuolleen Rademaksen kättä, kun hän oli ihmeellisen unensa hengettärelle antanut jälkeläisensä kasvonpiirteet. Curtis oli luultavasti myöskin huomannut tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden, sillä hän katsahti äkkiä kuun valaisemaan kuvaan ja jälleen lemmittynsä kasvoihin.
"Sanot rakastavasi minua", lausui Nyleptha harvakseen, "ja sinun äänessäsi on totuuden sävy, mutta mistä minä voin tietää, puhutko todellakin totta?
"Vaikka", jatkoi hän ylpeän nöyrästi, "minä en olekaan mitään herrani edessä", hän notkisti hiukan polviaan Curtikselle, "jonka ihmeellisen kansan rinnalla me olemme vain lapsia, niin minä olen kuitenkin kuningatar, jonka käskyä sadattuhannet soturit tottelevat. Ja vaikka kauneuteni ei ole hänen silmissään minkään arvoinen", hän nosti huntuaan ja notkisti jälleen polviaan, "niin minua pidetään kuitenkin kauniina kansani keskuudessa, ja siitä saakka kuin tulin täysikasvuiseksi ovat kuningaskuntani mahtavimmat riidelleet kädestäni ikäänkuin olisin hirvi, joka joutuu nälkäisimmän suden saaliiksi, tahi hevonen, joka myydään enimmän tarjoavalle. Suokoon herrani anteeksi, jos puheeni väsyttää häntä, mutta hän on suvainnut sanoa rakastavansa minua, Nylepthaa, Zu-Vendis-maan kuningatarta, ja vaikka rakkauteni ei olekaan hänen mielestään suuriarvoinen, on se minulle kaikki kaikessa.
"Oi, miten voin minä tietää, että rakastat vain minua!" huudahti hän äkkiä muuttuneella äänellä. "Voiko kukaan sanoa, ettet pian kyllästy minuun ja lähde luotani jättäen minut suremaan? Voihan olla, että rakastat jotakin toista naista, jota en tunne, mutta joka vielä elää ja hengittää tämän saman kuun alla, joka minua nyt katselee. Sano, miten voin sen tietää!" Ja hän kohotti kätensä Curtista kohti ja katsoi rukoilevasti hänen silmiinsä.
"Nyleptha", vastasi Curtis, "olen sanonut sinulle, että rakastan sinua, mutta kuinka voisin kuvata rakkauteni suuruuden? Voidaanko rakkautta mitata? Tahdon kuitenkin koettaa. Minä en kiellä eläissäni kohdanneeni muitakin naisia, mutta minä sanon, että vain sinua minä rakastan kaikesta sydämestäni ja sielustani. Minä rakastan sinua nyt ja iäti, ja vielä kuolemani jälkeenkin sinun äänesi hyväilee korviani kuin ihanin soitanto ja sinun kosketuksesi saattaa minut autuuden hurmioon. Siellä on maailma kaunis, missä sinä olet, ja minä näen vain sinut: Oi, Nyleptha, sinua minä en milloinkaan jätä; sinun ja rakkautemme tähden minä tahdon unhottaa kotini, kansani ja isänmaani. Sinä korvaat minulle kaikki. Sinun luonasi tahdon elää, Nyleptha, ja sinun luonasi tahdon kuolla."
Hän vaikeni ja katsahti lemmittyynsä, mutta Nyleptha painoi päänsä alas eikä virkkanut mitään.
"Katso!" jatkoi Curtis viitaten marmoriryhmään, jota kuu kirkkaasti valaisi. "Sinä näet tuon taivaallisen olennon, joka nojaa kädellään nukkuvan miehen otsaan, ja sinä näet, kuinka hänen kosketuksensa saa hänen henkensä hehkumaan, niin että loiste kajastaa hänen kasvoilleenkin. Samoin on minunkin laitani. Sinä, Nyleptha, olet sytyttänyt sydämeni, joka ei ole enää minun omani, vaan sinun. Henkeni ja elämäni ovat sinun, Nyleptha, muuta en voi sanoa."
Hän vaikeni nojautuen patsaan jalustaa vasten ja hänen silmänsä säihkyivät. Kasvot olivat käyneet kalpeiksi, mutta uljas ja kaunis hän oli katsella.
Nyleptha kohotti hitaasti kasvonsa ja katsoi häntä suoraan silmiin kuin lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.
"Mitä minä, heikko nainen, voin muuta tehdä kuin uskoa sanasi", lausui hän vihdoin ja hänen hiljainen äänensä helähti kuin hopeakello. "Jos lienee niin sallittu, että olen nyt uskonut valetta, niin valkeneehan kerran sekin päivä, jolloin meidän on tästäkin hetkestä tili tehtävä. Ja kuule nyt sanani, sinä kaukaa tullut muukalainen, joka olet ryöstänyt sydämeni ja mielenrauhani. Käteni, ylhäisen sukuni, pyhän kiven, iankaikkisen auringon, kansani onnen ja valtaistuimeni nimessä, jonka todennäköisesti tähtesi menetän, minä vannon olevani sinun niin elämässä kuin kuolemassakin. Tämän ensimmäisen pyhän suudelmani nimissä vannon rakastavani vain sinua viimeiseen hengenvetooni saakka ja vielä tulevassa elämässäkin, johon sanot meidän joutuvan kuolemamme jälkeen. Sinun tahtosi on minun tahtoni ja sinun tiesi on minun tieni.
"Tiedätkös, herrani, miten nöyrä rakastavainen nainen voi olla? Katso, minä, kuningatar, polvistun eteesi uskollisuuden valaani vannomaan", ja tuo suloinen olento laskeutui polvilleen kylmälle marmorille Curtiksen jalkain juureen.
En todellakaan tiedä mitä sitten tapahtui, siliä voimatta enää pysyä kauemmin paikallani minä hiivin hiukan vilvoittelemaan vanhan Umslopogaasin viileään seuraan, jättäen rakastavaiset lopettamaan väliensä selvittelyä, mikä ei niin pian päättynytkään, ellen väärin muista.
Umslopogaas seisoi kuten tavallisesti tapparaansa nojaten ja katseli kuutamokohtausta suopeasti hymyillen.
"Ah Macumazahn", virkkoi hän pudistaen päätään, "teidän valkoihoisten tapoja minä en milloinkaan opi ymmärtämään. Syy on kait siinä, että olen jo liian vanha. Katsohan nyt noitakin. Kauniimpaa paria saa hakemalla hakea ja rakkautta ei näytä puuttuvan; miksi siis kaikki tämä juonittelu? Koska Incubu kerran rakastaa tyttöä, niin onhan selvintä, että hän maksaa vaaditun hinnan kuin mies eikä tuossa turhia temppuile. Siten säästyisivät monet ikävyydet ja mekin saisimme nukkua yömme rauhassa. Mutta johon nyt! Puhutaan puhumasta päästyäkin ja nuoleskellaan, niin että oikein ilettää! Eugh!"
Noin puolentunnin kuluttua tuli "kyyhkyspari" luoksemme. Curtis silmäili meitä hieman ujostelevasti, mutta Nyleptha huomautti vain rauhallisesti, että marmori oli sangen kaunista kuutamossa. Sitten hän tarttui käteeni sanoen, että olin hänen "herransa" paras ystävä ja niin ollen myös hänenkin. Umslopogaasin kirvestä hän katseli uteliaasti ja sanoi merkitsevästi, että sitä tarvittaisiin luultavasti piankin häntä puolustamaan.
Sitten hän nyökkäsi meille jokaiselle ja katsahtaen hellästi lemmittyynsä hän kiiruhti pois häipyen salin hämärään kuin ihana näky.
Paluumatkalla, joka sujui aivan onnellisesti, Curtis kysyi hilpeästi, mitä minä oikein tuumailin, kun olin niin vaiti.
"Ihmettelen vain tämän maailman järjestystä", vastasin. "Minkätähden on niin määrätty, että toiset miehet aina tapaavat kauniita kuningattaria, jotka rakastuvat heihin, kun taas toisista ei kukaan välitä. Ihmettelen myös, montakohan urhoollista miestä tämän yön tapahtumat vielä maksavat."
Tunteet eivät näytä muuttuvan iän mukana, ja minä en voinut sille mitään, että olin hiukan mustasukkainen Curtikselle, niin rumaa kuin se olikin.
Seuraavana aamuna sai Good tietää tämän iloisen uutisen ja hänen kasvoilleen levisi aurinkoinen hymy, sillä hän ei ollut iloinen ainoastaan Curtiksen takia, vaan muustakin syystä. Hän lempi Soraista aivan yhtä kiihkeästi kuin Curtis Nylepthaa, mutta hänen rakkautensa ei ollut yhtä onnellinen. Hänestä, samoinkuin minustakin, oli näyttänyt, että tuo tumma, Cleopatran näköinen kuningatar suosi omalla omituisella tavallaan Curtista paljon enemmän kuin häntä. Senpätähden hän olikin niin hyvillään, että mies, joka oli aivan tietämättään hänen kilpailijansa, oli ainiaaksi korjattu varmaan talteen. Hänen naamansa piteni kuitenkin hiukan, kun hänelle kerrottiin, että asia oli pidettävä vielä toistaiseksi salassa kaikilta ja ehdottomasti Soraikselta. Tällä hetkellä voisi uutisen julkaiseminen aiheuttaa sellaisen valtiollisen mullistuksen, että siitä meidän olisi vaikea kunnialla selvitä. Meidän oli tarkoin harkittava kaikki puheemme ja toimenpiteemme, sillä asian liian varhainen julkaiseminen voisi maksaa Nylepthalle hänen valtaistuimensa.
Samana aamuna olimme jälleen valtaistuinsalissa, ja minä en voinut olla itsekseni hymyilemättä, kun muistelin viime yön tapahtumia ja ajattelin, että jos nämä seinät voisivat puhua, niin ne tietäisivät kertoa kummia tarinoita.
Mitä näyttelijöitä naiset ovatkaan! Kultaisella valtaistuimellaan istui Nyleptha kuninkaallisessa asussaan, ja kun Curtis astui sisään henkivartijaupseerin täydessä univormussa ja tervehti häntä nöyrästi kumartaen, nyökäytti hän vain kylmästi päätään ja kääntyi heti toisaalle. Tuo suuri huone oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lakien vahvistus oli juhlallinen toimitus, joka oli houkutellut paikalle paljon sellaisia, joiden ei olisi tarvinnutkaan viran puolesta olla läsnä. Kaupunkiin ja ympäristöön oli myös levinnyt huhu, että tässä tilaisuudessa Nasta aikoi julkisesti pyytää Nylepthaa vaimokseen, mikä uutinen oli myös houkutellut paljon ylimyksiä paikalle.
Ystävämme papit olivat tulleet oikein miehissä Agonin johdolla, joka katseli meitä kostonhimoisesti, ja heidän joukkonsa olikin sangen mahtava. Pitkine valkoisine kauhtanoineen ja kultaisine vöineen, joista välkkyvät kalanmuotoiset kilvet riippuivat, he erosivat kaikista muista. Ylimyksiä oli, kuten jo sanoin, paljon saapuvilla ja jokaisella oli mukanaan loistavasti puettu palvelijaseurue. Nasta seisoi heidän edessään sivellen miettivästi mustaa partaansa ja oli tavattoman äreän näköinen.
Lakien vahvistustoimitus oli muuten hyvin vaikuttava. Loistavaan pukuun puettu upseeri luki kaikuvalla äänellä jokaisen lain ja ojensi sen sitten torvien toitahdellessa kuningatarten allekirjoitettavaksi, jolloin kuningatarten henkivartijat kohottivat keihäänsä tervehdykseen ja laskivat ne taas jymähtäen marmorilattiaan. Lukemiseen ja kirjoittamiseen kului pitkä aika, mutta vihdoin oli viimeinen käsissä. Se oli laki muukalaisista. "Koska muutamat ylhäiset muukalaiset", luki upseeri, "olivat tehneet maalle arvaamattoman hyödyllisiä palveluksia, annettiin kolmelle heistä vähäiseksi korvaukseksi arvonimi 'ylimys' ja kuningatarten lahjoittamat arvokkaat maatilat."
Kun lahjakirja oli luettu ja allekirjoitettu, toitahtivat torvet ja keihäät jymähtivät kuten tavallisesti, mutta valtaherrat kuiskailivat keskenään ja Nasta puri hammasta. Heitä ei saavuttamamme suosio miellyttänyt, mikä oli asianhaaroihin katsoen ehkä aivan luonnollista.
Sitten seurasi hetken hiljaisuus, jonka Nasta vihdoin keskeytti. Katse ylpeänä hän astui esiin nöyrästi kumartaen ja pyysi saada esittää kuningatar Nylepthalle erään armonosoitusanomuksen.
Nyleptha kalpeni hiukan, mutta kehoitti armollisesti nyökäten Nastaa esittämään asiansa. Tämä tekikin sen lyhyesti ja suoraan asiaan käyden, kuten soturi ainakin. Muutamin koruttomin sanoin hän pyysi Nylepthaa vaimokseen.
Mutta ennenkuin Nyleptha ehti vastata, nousi ylimmäinen pappi Agon puhumaan ja esiintoi loistavan kaunopuheliaasti tämän ehdotetun avioliiton moninaiset edut. Nastan alueethan olivat jo niin suuret, että hän omisti melkein kolmannen osan valtakuntaa, joten liitto vahvistaisi arvaamattomasti kuningaskunnan eheyttä. Kansa ja soturit riemuitsisivat, sillä Nasta oli kuuluisa mies ja pohjoisessa asuvain vuoristolaisten suosikki. Vanhan kuningassuvun valtaistuimella pysyminen oli taattu ja liitto saisi osakseen auringon täydellisen hyväksymisen ja siunauksen. Monet hänen esiintuomansa näkökohdat olivat täysin pätevät ja valtion etua katsoen oli ehdotettu avioliitto hyvin edullinen, mutta ne eivät näyttäneet tekevän toivottua vaikutusta. Nylepthan kasvot olivat Agonin puhuessa aivan liikkumattomat; hän kyllä hymyili, mutta hymyn alla piili kivikova ilme ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä.
Agon vaikeni viimein ja Nyleptha valmistautui vastaamaan, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, kumartui Sorais hänen puoleensa ja sanoi kuiskaten mutta kuitenkin niin kovasti että minä kuulin: "Punnitse tarkoin vastauksesi, sisareni, sillä meidän valtaistuimemme voivat olla sanojesi varassa."
Nyleptha ei sanonut siihen mitään ja hiukan hartioitaan kohauttaen ja omituisesti hymyillen Sorais nojautui tuoliinsa.
"Minulle on todellakin tapahtunut suuri kunnia", lausui Nyleptha sitten rauhallisesti, "kun minulle on ehdotettu avioliittoa, jonka tekin, Agon, olisitte valmis siunauksellanne vahvistamaan. Minusta tuntuu aivankuin olisitte jo vihkinyt meidät, ennenkuin morsian on ehtinyt sanoa sitä tahi tätä. Nasta, minä kiitän sinua ja tahdon muistaa sanasi, mutta en aio vielä mennä naimisiin. Avioliitto on malja, jonka maun tietää vasta sitten kun on siitä maistanut. Minä kiitän sinua vielä kerran", ja hän nousi kuin mennäkseen.
Nastan kasvot mustuivat raivosta, sillä hän käsitti sanojen merkitsevän sitä, että hän oli saanut auttamattomasti rukkaset.
"Kiitän kuningatarta hänen armollisista sanoistaan", vastasi hän vaivoin hilliten kiukkunsa ja ollen kaikkea muuta kuin kiitollisen näköinen. "Kätken ne sydämeni sisimpään sopukkaan. Minulla on vielä toinenkin pyyntö. Ehkä kuningatar suvaitsee antaa minulle luvan lähteä pohjoiseen omaisteni luokse odottelemaan, kunnes kuningatar suvaitsee vastata kosintaani joko myöntävästi tai kieltävästi. Ehkä", jatkoi hän ivallisesti, "kuningatarta huvittaisi tulla jonkun kerran vierailemaan luokseni noiden muukalaisten keralla", ja hän loi meihin synkän katseen. "Vuoristo, jossa asun, on tosin karu ja köyhä, mutta minulla on siellä kolmekymmentätuhatta soturia teille tervetuloa toivottamassa. Ja me vuoristolaiset olemme vakaata väkeä."
Puhetta, joka oli selvä kapinanjulistus, kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, mutta Nyleptha, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi, vastasi ylpeästi ja säkenöivin silmin:
"Ole huoletta, Nasta. Minä tulen varmasti näiden muukalaisten ylimysten keralla sinua tervehtimään, ja jokaista vuoristolaistasi vastaan, jotka sanovat sinua prinssiksi, minä tuon kaksi aavikkosoturia, jotka sanovat minua kuningattareksesi, ja sittenpähän nähdään, kumpi rotu on sitkeämpi. Näkemiin siis!"
Torvet toitahtivat ja kuningatarten poistuttua hajausivat hämmästyneet läsnäolijatkin kiireesti ja pelokkaasti keskustellen. Raskain mielin minäkin astelin asuntoomme, sillä verinen kansalaissota näytti olevan välttämätön.
Pari viikkoa kului aivan rauhallisesti. Curtis ja Nyleptha kohtasivat harvoin ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin pitää hellän suhteensa salassa, mutta siitä huolimatta alkoi kaupungissa liikkua heistä mitä erilaisimpia huhuja, joiden alkuperää oli mahdoton saada selville.
XVII.
MYRSKY PUHKEAA.
Puhuin äsken näköpiiriimme ilmaantuneista uhkaavista pilvenlonkareista jotka tummenivat joka hetki ja joista Soraiksen toivoton rakkaus Curtikseen oli peloittavin ja vaarallisin. Niin kauniin ja ylhäisen naisen rakkautta ei kukaan mies voi pitää joutavanpäiväisenä pikkuseikkana ja Curtikselle se tuotti paljon huolta ja murhetta, hän kun oli niin vaikeassa asemassa. Myrsky läheni vinhaa vauhtia.
Vaikka Nyleptha olikin mitä suloisin nainen, täytyy kuitenkin totuuden nimessä sanoa, että hän oli hyvin taipuvainen mustasukkaisuuteen saattaen siten rakastettunsa moneen pahaan pulaan. Soraiksen rakkaus alkoi ilmetä yhä kiihkeämmin eikä Curtis voinut panna sille mitään esteitä salaisuutensa säilyttämisen tähden. Muussa tapauksessa hän olisi voinut lopettaa sen heti sanomalla, että hän aikoi naida hänen sisarensa. Curtiksen rehellistä sydäntä kiusasi suuresti sekin seikka, että hän tiesi Goodin rakastuneen korvia myöten tuohon omituiseen, mutta viehättävään "yön tyttäreen". Bougwan-parka oli todellakin laihtunut niin, että hän oli vain varjo entisestään, ja monokkeli pysyi tuskin enää hänen silmässään. Sorais ei työntänyt häntä luotaan, vaan piti hänet huolettomalla keimailullaan juuri parhaassa vireessä ajatellen epäilemättä, että tuo rakastunut muukalainen saattoi olla tarvittaessa hyvinkin hyödyllinen. Minä koetin monin vihjauksin saada Good-paran ymmärtämään tilanteen, mutta kun hän ei ollut kuulevinaankaan puheitani, ajattelin olevan parasta olla sekaantumatta koko juttuun. Asiahan saattaisi siten vain pahentua.
Good-parka, hän oli aivan naurettava lemmen huumassaan, ja hänen mieleensä johtui kaikenlaisia mielettömyyksiä, joilla hän uskoi edistävänsä kallista asiaansa. Vanhan kunnianarvoisan opettajansa avulla hän sepitti pitkän rakkauslaulunkin, jossa toisinto: "suutelen huuliasi" uudistui lukemattomat kerrat ja jonka hän aikoi jonakin kuutamoyönä laulaa lemmittynsä ikkunan alla.
Zu-Vendis-maassa on nimittäin aivan yleistä, että nuoret miehet kunnioittavat ihailemiaan naisia esittämällä jonkun kauniin laulun näiden ikkunan alla, mihin tarkoitukseen tunnelmalliset kuutamoyöt ovat hyvin soveliaat. Olivatpa laulajan tarkoitukset vakavat tahi ei, niin ei kukaan, jolle kunnianosoitus on omistettu, milloinkaan loukkaannu. Ylhäisimmätkin naiset mukautuvat tapaan yhtä mielellään kuin englantilainen neitonen kuulee kauniita kohteliaisuuksia.
Tähän vanhaan kansantapaan turvautuen Good siis päätti pitää serenaadin Soraikselle, jonka huoneet olivat meitä vastapäätä kapean pihan toisella puolen. Mukanaan sitran tapainen soittokone, jota hän — ollen kohtalaisen taitava kitaran soittaja — oli oppinut helposti käsittelemään, hän pani sitten eräänä kirkkaana yönä päätöksensä täytäntöön. Nukuin jo sikeästi, kun konsertti alkoi, mutta heräsin pian, sillä Goodilla on julma ääni, ja hyppäsin ikkunaan katsomaan mikä oli hätänä.
Näin hänen seisovan linnanpihalla kirkkaassa kuutamossa päässään suunnaton strutsinsulista sommiteltu koristelaite ja yllään väljä silkkinen viitta, joka on kylläkin sopiva vaatekappale tällaisissa tilaisuuksissa. Sitransa ontuvalla säestyksellä hän esitti parhaillaan melkein täyttä kurkkua karjuen sepittämäänsä kamalaa rakkaudenhymniä. Hovineitosten ikkunoista kuului tukahdutettua tirskuntaa, mutta Sorais, jota minun täytyi vilpittömästi surkutella, jos hän sattui esityksen kuulemaan, ei näyttänyt pienintäkään elon merkkiä. Kun laulu intohimoisine toisintoineen "suutelen huuliasi" ei tuntunut loppuvan lainkaan, kyllästyimme mekin — olin herättänyt Curtiksen katsomaan hullutusta — näihin kissannaukujaisiin. Huusin Goodille, että täytä nyt jo uhkauksesi ja anna sitten ihmisten nukkua yönsä rauhassa, mikä kehoitus jäähdytti kokonaan hänen kuuman verensä. Laulajaiset loppuivat siihen.
Tilanteen vakavuudesta huolimatta oli tapaus sangen huvittava ja osoittaa, että kaikissa asioissa, vakavimmissakin, on aina jokin huvittava piirre, jos vain voidaan huomata se. Kyky löytää tuo piirre on korvaamaton taito, jota pitäisi aina pyrkiä kehittämään.
Sorais kävi sitä kiihkeämmäksi mitä enemmän Curtis karttoi häntä, ja lopulta muuttui tilanne aivan sietämättömäksi. Jostakin merkillisestä syystä hän oli aivan sokea huomaamaan asian oikeata laitaa ja minä pelkäsin kovin hetkeä, jolloin hänen silmänsä aukenisivat. Hän oli vaarallinen nainen, jota ei ollut hyvä loukata tahallaan eikä tahtomattaankaan. Mutta tuon hetken täytyi kerran tulla, niinkuin se tulikin. Eräänä päivänä, kun minä ja Curtis — Good oli mennyt metsästämään — istuimme huoneessamme neuvotellen tilanteesta ja erittäinkin Soraista koskevista kysymyksistä, toi hovilähetti meille kirjeen, jonka vaivoin kykenimme lukemaan. Curtiksen piti saapua heti kuningatar Soraiksen puheille tämän yksityisasuntoon, johon kirjeentuoja hänet opastaisi.
"Mitä kummaa minä nyt teen?" tuskitteli Curtis. "Mene sinä minun sijastani, vanha veikko."
"En, vaikka saisin koko valtakunnan", vastasin minä kuivasti. "Ennen menen haavoittunutta elefanttia vastaan vanha pyssyrämä kädessä. Kun olet kerran antanut lumota itsesi, niin kärsi seurauksetkin."
"Lohdutat minua aivan samoin kuin ennen toverini koulussa, kun minun piti saada selkääni kepposieni tähden", virkkoi hän synkästi. "Tahtoisinpa tietää, millä oikeudella kuningatar oikeastaan komentaa minut puheilleen? Kun en mene, niin en mene, ja sillä hyvä!"
"Mutta sinun on meneminen", sanoin minä. "Sinä olet hänen upseerinsa, jonka täytyy totella, ja hän tietää sen. Oli nyt miten oli, kyllä sinä siitä pian selviät."
"Toivon vain, että hän pistäisi puukon sydämeeni, niin sittenhän tämäkin kurjuus loppuisi", sanoi hän alakuloisesti. "Uskon hänen kyllä siihen kykenevän", ja raskain mielin hän lähti huoneesta.
Istuin ja odottelin ja noin tunnin kuluttua hän palasi entistä levottomamman näköisenä.
"Annahan jotakin juotavaa", sanoi hän käheästi.
Ojensin hänelle viinimaljan ja kysyin, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Mitäkö tapahtunut? Nyt ovat asiat hullummin kuin milloinkaan ennen. Minut vietiin suoraan Soraiksen verrattoman upeaan yksityishuoneeseen, jossa hän oli aivan yksinään ja istui silkkisohvalla huoneen perillä sormiellen keveästi sitraansa. Ensin hän ei ollut minua näkevinäänkään, vaan näppäili vain hiljaa hyräillen soittokoneen hopeisia kieliä, ja minun täytyy sanoa, että soitto oli todellakin kaunista. Vihdoin hän katsahti minuun ja hymyili."
"'Sinä tulit kuitenkin', sanoi hän. 'Minä jo luulin, että olit ehkä mennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea kätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.'
"Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä.
"'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja istu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi hiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn nojaten.
"'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole vertaisenne, oi kuningatar!'
"'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän.
"Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla silmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä koetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin ruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä katsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa vai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin aivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi.
"'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?'
"Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon.
"'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?'
"Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-, rakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin jännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin kamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa, jolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni hetkeksi.
"'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule, tahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut Zu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti! ja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole kellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin kaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi minulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja sen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt, minun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'.
"'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' — minulla ei näet ollut aikaa valita sanojani — 'sillä sinä pyydät mahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä vain minä rakastan.'
"Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni sanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea hiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten minuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän lausui yhden ainoan sanan:
"'Mene!'
"Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen. Anna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt on tehtävä."
Pudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat sanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu nainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen. Pelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin takia.
"Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle", vastasin minä, "ja on ehkä parasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän voisi epäillä."
"Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?" jatkoin minä.
"Good."
"No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole lainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää mitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille."
"Mahtaakohan olla tarpeellista!" huokaisi Curtis. "Hänhän on korvia myöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle."
"Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä voin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka väijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole Zu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne", ja minä osoitin kahta hovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. "Noilla miehillä on tärkeitä uutisia."
Siepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen näkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella ympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä ylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen kuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä laukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja tunsin hänet pian toiseksi lähetiksi.
"Sorais on todellakin tarmokas nainen", sanoin minä. "Hän toimii heti ja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja monen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua hän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä menen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta tyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut mielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä mukana enkä luule nytkään erehtyväni."
Pääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut juuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä uljaiden piirteiden asemesta.
"Mikä herraani vaivaa, Macumazahn", kysyi hän, "kun hän ei tule luokseni? Onko hän sairas?"
Sanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani alusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli vihassaan entistä suloisempi.
"Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista", tiuskaisi hän. "Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista."
"Anna minulle anteeksi, oi kuningatar", vastasin minä nöyrästi, "mutta niin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi."
"Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia. Toinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka minä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä hän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi viekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on aivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas kosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä."
"Huomautus on erinomainen, oi kuningatar", sanoin minä, "mutta minusta tuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä tiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt ole aika hassutella."
"Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!" huusi hän polkien jalkaansa. "Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan minuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua tällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?"
"Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja järjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille henkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin. Kolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa kajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä. Yön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan laulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä pohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet armeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja kylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat hänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän velvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!"
Nyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen ohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija.
"Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava kuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön on sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka yhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa!
"Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua hän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani. Niitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini kohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun sanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä muserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva Soraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja hanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas niin."
Minä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi, nimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen.
"Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren, asunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos", lausui Nyleptha. "Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi", ja hän ojensi pergamentin upseerille.
"Kuningattaren käsky on toteutuva", vastasi mies hieman hätkähtäen ja poistui.
Sitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin onnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman mustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin. Naisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle ystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin tärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei puhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä unhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan Curtiksen kansaa kahden kesken.
Heti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että Sorais oli poistunut palatsista. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan ja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten Zu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme merkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen isku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia.
Luotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli selitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille annettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä koolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa, kutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti etäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset lähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien käskettiin rientää yötä päivää.
Työskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien kirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja mielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun palasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen närkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden — hän oli ryhtynyt jälleen toimeensa — että Good oli palannut metsästysretkeltään ja mennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti eikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä hänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen huomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja menimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen vaatiessa.
Mutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa Umslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä. Umslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea vapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän rakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän palatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään kysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave hämärään käytävään.
Olin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin tuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä, että ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana minä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja aamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman näköinen.
"Oletko ollut jo kauan luonani?" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen herääminen ei oikein miellyttänyt minua.
"Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa."
"Puhu", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni.
"Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja kätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen vieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen ulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni kunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä onnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin seisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman olennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli nainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei huomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin, että se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi hän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi hänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa."
"Kuka se oli?" kysyin minä kärsimättömästi.
"'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin hiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin minä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen toisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön tytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär' tiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta.
"Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita hän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme ja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa päässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja hänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi kuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä vuodetta kohti pitkä tikari koholla, näin, ja hän oli niin syventynyt suunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa taaksensa.
"Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen käteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin tikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi ollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään. Nyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä sanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui pian ja pannen sormen huulilleen, näin, hän hiipi huoneesta Bougwanin seuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä paljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa.
"Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä jotakin väännellen käsiään näin. En tiedä mitä he puhuivat, mutta näin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei, ei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin paikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä suurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi Bougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä aioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista oli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi hän jäljettömiin."
"Katosi!" huudahdin minä.
"Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin unissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin minäkin tieheni."
"Oletko ihan varma, Umslopogaas", sanoin minä, "ettet ole nähnyt vain unta?"
Vastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin tuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen kärjen.
"Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui
Bougwanin rintaa vasten", virkkoi hän rauhallisesti.
Pukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo, jossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan.
"Taivas varjelkoon!" huudahti Curtis zulun vaiettua; "täällä minä vain olen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä vaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan omiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa."
"Puhut oikein, Incubu", lausui zulu, "ja voit olla varma, että olisin iskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä."
En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä… Kerrottuaan seikkailunsa Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.
"Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan, vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta, ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi."