Salattu maa: Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa

SALATTU MAA

Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa

Kertonut

H. RIDER HAGGARD

Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

Kuuluu viimeisenä numerona sarjaan "Valkoinen metsästäjä" ja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

      Omistan tämän kirjan
            pojalleni
    Arthur John Rider Haggard'ille
             toivoen,
      että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa
         urhea ja sankarillinen käytös
      kiihoittaa hänet ja monet muut pojat,
      joita en milloinkaan tule tuntemaan,
         pyrkimään heidän kaltaisikseen
      jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi.

SISÄLLYS:

        Johdanto.
     I. Konsulin kertomus.
    II. Musta käsi.
   III. Lähetysasema.
    IV. Alphonse ja hänen Annettensa.
     V. Umslopogaas vannoo valan.
    VI. Valmistuksia.
   VII. Hirveä taistelu.
  VIII. Taistelun jälkeen.
    IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti.
     X. Tulipatsas.
    XI. Siintävä kaupunki.
   XII. Sisaruskuningattaret.
  XIII. Zu-Vendi-kansa.
   XIV. Kukkaistemppeli.
    XV. Kukkaistemppeli.
   XVI. Soraiksen laulu.
  XVII. Patsaan luona.
 XVIII. Myrsky puhkeaa.
   XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus.
    XX. Taistelu vuorisolassa.
   XXI. Hurja ratsastus.
  XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu.
 XXIII. Olen puhunut.
  XXIV. lisäys.

JOHDANTO.

Joulukuun 23 p.

"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani. Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen — toisen ennemmin ja toisen myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee, murskaudumme säälimättä.

"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku olisi ehkä ollut vältettävissä — omaisuuteni olisi riittänyt monin verroin meille molemmille — kuningas Salomonin kaivoksista saamani rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani, minun poikani!

"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut muuttaa majaa!

"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan — tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen. Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa. Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan."

Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman [Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta, jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.

Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia, sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä ja aloin astella tahi oikeammin ontua — leijona raateli kerran toisen jalkani — pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.

Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy, jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen "Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.

Niin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä pyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat, ja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän paikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja palaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin hyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin armaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi; hautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen metsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut minut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää Englantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita ja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja. Ikävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville puroille janoaan sammuttamaan.

Sanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin, ja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana. Totta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä vuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi johonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen, viljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine asukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan hän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan rantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine rajoineen.

Mitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on? Ummelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen elänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän luonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa ja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin, ja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on sivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on olemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan. Valkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain kekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen. Sivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka myrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin ikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan villi alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset.

Tohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän, hymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa helmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno tyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan päivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle perheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne ympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja, vallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette ympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne maaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun rikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät avioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja kaikenlaisilla hepeneillä — tuo kaikki on ominaista juuri alkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan samanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä sanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin nauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten paljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä.

Tätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori. Vain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin revontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden suosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on käynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun, josta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle. Tarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja armeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on ihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty — kuten esimerkiksi sairaaloista — mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat kärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten, syntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan sivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein tuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen johtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat hyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat sivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi.

Kehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme jostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla jonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää kyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki kehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon, kun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita kehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy.

En tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin asioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi väki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha tapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa, että välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja ymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen tietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on melkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas. Hohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan muuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan kuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat ja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat laajenevat.

Ihmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja taipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava käsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät olisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan siruakaan enemmän tahi vähemmän.

Paremmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme kahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen sivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki huomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos kiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin todellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät silloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja murheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme yhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on meihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta kuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille vastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja kontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa tavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin.

Kun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys olemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi äitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat, ikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä katsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa omat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän sykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan kuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa haudankin valmistava.

Astelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa eteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni luonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa hoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa, johon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa on vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan tiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on nyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä ehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää kirkkomaassa.

Tämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette jaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti, sillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen kaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu.

I.

KONSULIN KERTOMUS.

Harry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana istuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon kilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry Curtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat eteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava pystyvalkea roihusi.

"Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan", sanoin minä; "tiellä taitaa olla paljon lunta."

He eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti piippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi kirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat silmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa. Ajattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan. Hänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt leveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin leveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan ja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että olin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne kuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus, jolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut lyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte selvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten minua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen "Macumazahn" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi yllättää.

Toinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme. Hän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin paksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy suureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut vallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja ylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi sitä perättömäksikään väittää.

Istuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi käydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun ajatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset toiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin pöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse tällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan valmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good olivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä ollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat tyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa minua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä luonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että ystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin heidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin pyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään.

He polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä seisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä.

"Vanhat ystäväni", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden, "kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?"

"Kolme vuotta", vastasi Good. "Miksi niin?"

"Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin.
Palaan viidakkoon."

Curtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti.
"Tämäpä kummallista", virkahti hän, "vai mitä, Good?"

Good katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: "Kummallista — hyvin kummallista."

"En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte", sanoin minä silmäillen kysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista.

"Etkö, vanha veikko?" sanoi Curtis, "sittenpä selitän. Me näet juttelimme hiukan tänne tullessamme."

"Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana", keskeytin minä ivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. "Mistä sitten keskustelitte?"

"Koetahan arvata", sanoi Curtis.

Pudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli mahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista asioista.

"No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle Afrikkaan?"

Minä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. "Tarkoitatko täyttä totta?" kysäisin henkeäni pidättäen.

"Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?"

"Niinpä hyvinkin", vastasi Good rauhallisesti.

"Kuulehan, vanha veikko", jatkoi Curtis vilkastuen, "minä olen myöskin kyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä levoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä muutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan tulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja kuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön kaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja peltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja arvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on päässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä Kukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni vuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille mitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan."

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua:

"Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka minua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi, siirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen pojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan tarvitse."

"Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin", sanoin minä. "Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan sinulla mitään erikoisia syitä?"

"On", vastasi Good juhlallisen vakavasti. "Minä en toimi milloinkaan ilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa."

"Selitähän tarkemmin", sanoin minä. "Puheistasi ei viisastu milloinkaan heti."

"Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja aivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää todellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian lihava."

"Lopeta jo, Good!" murahti Curtis. "Sanopas nyt, Quatermain, mihin suuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?"

"Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi on M:t Kenia?" kysyin minä.

"Enpä ole", sanoi Good.

"Entä Lamun saaresta?" jatkoin minä.

"En. Mutta olepas vaiti — eikö se ole noin kolmensadan penikulman päässä Zanzibarista pohjoiseen?"

"Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan Lamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t Keniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa. Sieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa penikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään, mikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti tutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran länsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?"

"Etpä vähiä suunnittelekaan", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi.

"Olet oikeassa", vastasin minä. "Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me kolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja tässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko elinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen kuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka kiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien alkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja, että noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen päättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen iloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin."

"Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin huhuihin jostakin valkoisesta kansasta", sanoi Curtis nousten ja pani kätensä olkapäälleni.

"Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan", sanoi Good, "ja olen valmis lähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja noihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen osaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista kansaa. Minulle on yhdentekevää."

"Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?" kysyi Curtis.

"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!"

* * * * *

Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.

Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot, jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla Lamulle — oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani — ei kertaakaan."

Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle, ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.

Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen, muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän. Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja, oviverhoja y.m.

Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle. Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa, mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan, ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.

"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.

"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis. "Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."

Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia puheita.

"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.

"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' — hän on syntyjään skottilainen — on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."

"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.

"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa. Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös Mackenzien puheille."

Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.

"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta", sanoin minä.

"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten, kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen. Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos palkkaisitte samat miehet perille saakka."

Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta — noin sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään — ja taivaltaneet Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri. Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa, jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.

Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan — "uni sulki heidän väsyneet silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan heidät herättää, jos niin tahdoimme.

Majasta ilmestyikin pian kolme miestä — perusteellisesti haukotellen ja venytellen — joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä, ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen, joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan, villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan. Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja myöskin "lahtariksi".

"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.

Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua juhlallisesti.

"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool! (vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn, vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas, urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana: 'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa — muistako —"

Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.

"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana — sinä, joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"

Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.

"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni — niin, minun oma vaimoni, eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli. Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin muistaa, välähti vain kolmesti — kerran oikealle, kerran vasemmalle ja kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. — A.Q.] ja ei ole miestä, joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja takanani syntyi hirmuinen meteli.

"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa keralla.

"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää, tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin. Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" — hän pyöritti peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui — "minä vielä kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."

"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka, mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan, niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas, kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla et niiden muistoa suinkaan lievennä.

"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.

"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme; himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa. Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi miehen — erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"

Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä tapellut tarpeekseni!

"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn — eikös niitä ole sata ja kolme — ja siinä on vasta ne, joiden mahat olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. — A.Q.] Muita en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin verroin suurempi."

"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" — minä viittasin wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan loitommaksi — "eivät tahdo tulla."

"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa, etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut, ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"

"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."

"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti, mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi. "Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"

"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."

"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."

* * * * *

"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri siveellinen vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.

II.

MUSTA KÄSI.

Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella. Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä — orjakauppa niiden loiston lopetti — joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain hyypiän kaamea huuto.

Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä, jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin, etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli todennäköisesti muodostunut.

Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti. Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet, valtakunnat, naiset, miehet — kaikki katoavat aikanaan. — Elämä ei pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki, kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen helmaan, ikuisuuden ulappaan.

Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät. Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa ilman oppaita?

Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja meloskele jokea ylös?"

Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain. Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen. Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.

Good on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen. Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.

Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa pysähdyimme yötä viettämään.

Päästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa "linnoitusta" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi nuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin pataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan rannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran giraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin sorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas, joka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen, kun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle lainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita välistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme kaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka ovat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä sattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin asettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme erään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen kyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi silmäyksellä — vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin — että olento oli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma asiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti wakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus "masai". Hehän polveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni.

Kuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä sota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen keskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole milloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä kuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että kauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan pirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen keihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä. Varren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa kädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli koristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä hänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille saakka, ja kaulan ympärillä "naibere" eli noin seitsemäntoista jalan pituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä oli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen hame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt kiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty lyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen. Peloittava kyhmynuija riippui myös vyössä.

Silmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste, joka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa kuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja pohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän mustia apinankarvatöyhtöjä.

Tämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka pitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla hetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin yksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen omituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta myöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman tarkkoja huomioita.

Ollessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui masai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä kohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse.

"Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan turvallista leiriytyä rannalle?"

Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan mitä joella oli tekeillä.

Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa tilaisuutta karatakseen kimppuumme.

Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana — joko jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö. Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti kaislikossa.

Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään. Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.

Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu, jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa kaislikossa ja rannan puissa.

Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta, mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin, että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat välillämme.

Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea, oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.

Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan. Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan. Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan. Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin lämmintä.

Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme! Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.

Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni — en tiedä olinko oikeassa vai väärässä — useampien miesten päiden liukuvan kiireesti veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle, jossa olisimme joutuneet surman suuhun.

Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan. Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta kuolemasta.

Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini vieressä — tapausta en voi milloinkaan unhottaa — me olisimme varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan, missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.