Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.
Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi — kysymys oli todellakin pulmallinen — alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.
Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn. Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!"
Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä. Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.
Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia. Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella.
Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden, että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin häpeäväni hänen käytöstään.
"Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin. En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti kirveensä katsellen sitä surumielin.
"Siinäkö surusi?" sanoin minä. "Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt sinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt toki, Umslopogaas."
"Macumazahn, minun ammattini on kyllä verinen, mutta parempi ja rehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa taistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla, niinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä sellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon on minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran tavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten omassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille tasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä olen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä muistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön isäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn, vaikka olenkin vain koditon zulu-soturi — heimon päällikkö, jolle hänen kansansa ei yösijaakaan antaisi — maastaan karkoitettu, onneton kulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä harmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian vahva milloinkaan katketakseen", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä reiästä vanhan panoshylsyn — nuuskarasian — ja ojensi sen minulle silmissään lämmin loiste.
Otin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta, että minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En oikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan yli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain se, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa, mutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli harvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja vaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä oli "hellä sydän", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin kerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan sitä milloinkaan hänelle sanoa.
"Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi", sanoin minä.
"Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna."
"Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua täyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt tehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn, luuletko, että saamme vielä tapella täällä?" lisäsi hän rukoilevasti. "Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet. Eihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan."
Minä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret riitelevät Incubusta.
"Niinkö?" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. "Sitten saamme tapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella henkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen sana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä vaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita on siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen. Olen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän kauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla taistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään ollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata tapella?"
Curtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good paikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen näköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa ja tervehti häntä.
"Ah, Bougwan", huudahti hän, "tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet niin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin rasittava", ja vastausta odottamatta hän jatkoi:
"Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä naisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi.
"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa. Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä: 'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: — 'Miksi sinä vainoat minua? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina rakastanut?'
"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi, ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen rakkautensa ei ollut kylmennyt.
"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja pakeni pimeään yöhön.
"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.
"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla. Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu."
Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:
"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni — tahdoton välikappale, leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka. Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen puhunut."
Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä, masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.
"Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle, mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin, etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni. Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen.
"Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.
Isku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada tietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta nyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat niin hirveät.
"Tiedättekö", sanoi Good sitten harvakseen, "että olette melkein parantaneet minun rakkaudentautini", ja hän poistui huoaten. Olin suuresti pahoillani hänen tähtensä.
Sinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt esittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin raha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin yhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen.
Tullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään joukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja, kuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen henkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa oli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien kasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota asioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt kaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille paikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului palatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne kokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: "Sorais! Sorais!"
Pihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret oviverhot sivulle ja "Yön tytär" astui ylväästi huoneeseen. Eikä suinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja ylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen edellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen — Sorais oli heidän suojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita hänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja seuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa ollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska ja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti muovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän astui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja kaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven luona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla äänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle:
"Tervehdin sinua, oi kuningatar!"
"Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni", vastasi
Nyleptha. "Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen."
Sorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen eteen.
"Yksi pyyntö, oi kuningatar!" huudahti hän.
"Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet kuningaskunnastamme?"
"Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon muukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi, vai etkö?" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään.
Curtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä:
"Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen väärin muista."
Sorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi.
Huomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha kysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten luultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa.
Nousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa loistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen käsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli notkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen kaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä "rakkaaksi herrakseen".
"Niinkuin näet", sanoi hän sisarelleen, kun läsnäolijoiden hämmästyksen mutina oli vaiennut ja Curtis noussut seisoalleen, "on käsivarsikoristeeni nyt 'suden' kaulassa merkiksi siitä, että hän on oleva tästä hetkestä alkaen minun lähin suojelijani. Siinä on vastaukseni sinulle ja seuralaisillesi, kuningatar Sorais. Älä pelkää", sanoi hän sitten lemmitylleen suloisesti hymyillen, "vaikka ikeeni kävisikin raskaaksi", ja hän osoitti kultaista käärmettä, jonka hän oli kietonut lemmittynsä voimakkaan kaulan ympärille. "Se on puhdasta kultaa eikä vahingoita sinua", ja kääntyen läsnäolijoiden puoleen hän huusi kaikuvalla äänellä:
"Tässä teidän kaikkien nähden minä otan tämän muukalaisen puolisokseni ja tämä kultainen käärme olkoon liittomme merkki. 'Yön tytär', te ylimykset, papit ja kaikki, jotka olette tänne kokoontuneet, kuulkaa sanani. Enkö saa vapaasti valita itselleni miehen, jota rakastan? Enhän ole mikään kuningatar, ellen saa sitä tehdä. Silloinhan olen orja, halvintakin halvempi. Hän on voittanut sydämeni, jota käteni, valtaistuimeni ja kaikki, mitä minulla on, seuraavat. Hän on mahtava mies, kauniimpi, väkevämpi ja viisaampi kuin täällä kukaan, ja vaikka hän olisi kerjäläinen, niin rakastaisin häntä yhtä palavasti." Sitten hän tarttui Curtiksen käteen ja katsoi rohkeasti ympärilleen. Rakkautensa takia hän oli valmis uhraamaan ja kärsimään kaikki, ja seisoessaan siinä lemmittynsä vieressä punastuvin poskin ja säihkyvin silmin hän oli niin hurmaavan suloinen, että useimmat, jotka näkivät kohtauksen, kohottivat raikuvan hurraahuudon hänen kunniakseen. Hänen iskunsa oli rohkea, mutta se vaikutti, sillä ihmiset kunnioittavat rohkeita tekoja, ja Zu-Vendis-maan asukkaat tunsivat myötätuntoa tuota hentoa naista kohtaan, joka ei arkaillut panna kaikki alttiiksi rakkautensa puolesta.
Väkijoukko hurrasi niin, että katto kajahteli, mutta Sorais seisoi alaspainunein päin, sillä hän ei voinut kärsiä sisarensa riemuvoittoa, joka erotti hänet ainiaaksi miehestä, jota hän oli toivonut omakseen. Ja hänen kateutensa ja mustasukkaisuutensa olivat niin hirvittävät, että hän vapisi kuin haavanlehti. Olen muistaakseni sanonut, että minun mielestäni hänen kasvonsa muistuttivat tyynenä päilyvää merta, jonka tyyneydessä kuitenkin aina piilee jotakin uhkaavaa. Nyt oli myrsky päässyt valloilleen, ja sen raivo sekä kauhistutti että viehätti minua. Ylevän kaunis nainen on vihansa hurjuudessa aina uljas näky, mutta sellaista kauneutta ja raivoa en ole milloinkaan ennen nähnyt toistensa yhteydessä, ja voin vain sanoa, että niiden vaikutus oli molempien vertainen.
Hän kohotti raivosta kalpeat kasvonsa ja hänen salamoivien silmiensä ympärillä oli purppuranpunaiset renkaat, ja kolmesti hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluviin. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja kohottaen hopeisen keihäänsä, jonka kärki välähti auringon valossa, hän lausui äänellä, joka kuului tuon suuren huoneen jokaiseen sopukkaan:
"Luuletko sinä, Nyleptha, että minä, Sorais, Zu-Vendis-maan kuningatar, aion sallia tuon halvan muukalaisen nousta isäni valtaistuimelle? Luuletko sinä minun aikovan sallia, että isäni huone joutuu sekasikiöiden omaksi? En konsanaan, niin kauan kuin sydämeni sykkii ja minulla on keihäs, millä iskeä! Kuka yhtyy minuun? Kuka? Luovuta nyt tuo muukalaissusi ja hänen seuralaisensa, jotka ovat tulleet tänne vain saalistamaan, oikeuden haltuun. He ovat rikkoneet aurinkoa vastaan ja saavat sovittaa syntinsä tulisessa pätsissä. Ellet täytä pyyntöäni, niin julistan sinulle sodan — verisen sodan! Minä sanon sinulle, että rakkautesi maksaa sinulle kaikki kaupunkisi ja maa on punoittava puoltajaisi verestä. Sinä yksin olet syyllinen ja kuolevien korina, leskien valitukset ja orpojen itku on aina kaikuva korvissasi.
"Valtaistuimesi menetät, Nyleptha, ja sinut syöstään suuren porraskäytävän ylimmältä askelmalta rannan kiville, koska olet tahrannut sukumme kunnian. Ja teille, muukalaiset, minä sanon, että teidät verhotaan kultaan ja ripustetaan elävinä temppelin harjalle varoitukseksi ja esimerkiksi niille, jotka epäilevät sanojani. Sinut, Bougwan, tahdon säästää, jos jätät toverisi ja seuraat minua" ("siitä ei tule mitään", huudahti Good englannin kielellä ja pudisti tarmokkaasti päätään), "mutta sinulle, Incubu, olen suunnitellut tavallista harvinaisemman kuoleman. Mutta siitä ehdimme myöhemminkin puhua." Hän vaikeni henkäisten syvään, sillä raivo oli aivan tukahduttaa hänet, ja väkijoukosta alkoi kuulua kauhistuksen ja osaksi ihailunkin huudahduksia. Sitten lausui Nyleptha kylmästi ja arvokkaasti:
"Käyttäytyisin arvolleni ja asemalleni kovin sopimattomasti, jos puhuisin niinkuin sinä olet puhunut ja uhkailisin kuten sinä olet uhkaillut. Jos tahdot sotia, niin olen valmis, ja vaikka käteni näyttävätkin hennoilta, olet pian tunteva niiden rautaisen otteen, kun joudut sotajoukkoinesi niiden puristukseen. Minä en pelkää sinua, Sorais! Olen pahoillani, kun saatat sellaisen koettelemuksen kansallemme ja itsellesi, mutta omasta puolestani sanon suoraan, etten sinua pelkää. Eilen sinä, minun sisareni, koetit viekoitella lemmittyni ja kihlattuni, jota nyt nimität muukalaissudeksi, omaksesi (salissa syntyi tavaton hälinä) ja viime yönä — kerrottiin minulle juuri äsken — hiivit sinä kuin käärme makuuhuoneeseeni murhataksesi minut nukkuessani, mutta —"
"Se ei ole totta!" huudahti Agon seuralaisineen.
"Se on totta", sanoin minä ja otin esiin tikarin katkenneen kärjen.
"Missä on tämän kahva, oi Sorais?"
"Se on totta!" huudahti Goodkin, joka oli viimein päättänyt toimia kunnon miehen lailla. "Minä yllätin kuningatar Soraiksen sisarensa makuuhuoneessa ja hänen tikarinsa taittui minun rintaani vasten."
"Kuka on puolellani?" huudahti Sorais ravistaen hopeista keihästään, sillä hän näki, että yleinen mielipide alkoi kääntyä häntä vastaan. "Jätätkö minut todellakin, Bougwan?" lisäsi hän kääntyen Goodin puoleen, joka seisoi hänen lähellään. "Sinä heikkouskoinen raukka, herrakseni ja tämän maan kuninkaaksi olisit voinut tulla,, jos olisit minua urhoollisesti palvellut, mutta toivottoman rakkautesi aiheuttama iankaikkinen epätoivo on nyt oleva uskottomuutesi palkka! Sinut minä ainakin kiedon kahleisiin, jotka eivät hevillä katkea.
"Sota! Sota! Sota!" huusi hän. "Käsi tällä pyhällä kivellä, jonka särkymisen sanotaan ennustavan zu-vendi-kansan joutumista muukalaisen ikeen alle, minä julistan sodan elämästä ja kuolemasta! Ken seuraa Soraista, yön tytärtä, voittoon ja kunniaan?"
Huoneessa syntyi sanoinkuvaamaton sekasorto, ja monet läsnäolijat kiiruhtivat yhtymään Soraiksen seurueeseen, josta muutamia tuli meidän puolellemme. Edellisten joukossa oli eräs Nylepthan henkivartioston aliupseerikin, joka äkkiä syöksyi ovelle Soraiksen poislähtöä tekevien soturien joukkoon, mutta Umslopogaas, joka oli tarkoin seurannut tapausten kulkua, huomasi heti, että jos mies pääsisi menemään, seuraisivat kaikki muut soturit hänen esimerkkiään, ja hän hyökkäsi miehen kimppuun, joka iski häntä miekallaan. Zulu kavahti takaisin raivoisasti karjahtaen ja antoi samassa hirveällä tapparallaan vastustajalleen salamannopean iskun, joka tappoi miehen heti. Raskaasti korahtaen hän kaatui marmorilattialle. Sota oli niittänyt ensimmäisen uhrinsa.
"Sulkekaa portit!" karjaisin minä toivoen saavamme Soraiksen vangiksi, mitä pyhyydenloukkausta en lainkaan epäröinyt tehdä. Mutta käsky tuli liian myöhään, sillä hänen henkivartijansa olivat jo ehtineet sinne, ja seuraavassa hetkessä kuului ulkoa hurjasti laukkaavien hevosten kavioiden kopse ja rattaiden räikinä. Mukanaan melkein puolet läsnäolleista oli Sorais pian tuulispään nopeudella matkalla Siintävän kaupungin halki M'Arstunaan vievälle tielle. M'Arstuna oli pieni linnoitus noin sadankolmenkymmenen penikulman päässä Milosiksesta, ja hänen päämajansa oli siellä.
Tämän jälkeen muuttui kaupunki sotaleiriksi ja kaduilla kajahteli taukoamatta taisteluun valmistuvien joukko-osastojen tahdikas astunta. Kaikkialla työskenneltiin kuumeisella kiireellä ja vanha Umslopogaas istui jälleen pitkät tovit jossakin pihannurkkauksessa hioen hätäilemättä Inkosi-kaasin kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi.
XIX.
HARVINAINEN VIHKIMÄTILAISUUS.
Eräs tärkeä henkilö, joka kaikesta päättäen oli Soraiksen mahtavin liittolainen ja koko kapinayrityksen johtava sielu, ei kuitenkaan ehtinyt päästä ulos ennen porttien sulkemista. Tuo henkilö oli ylimmäinen pappi Agon. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa tuota virtahevosjuttua ja oli vannonut tekevänsä kaikkensa tuhotakseen meidät perinpohjin. Hän tiesi myös, että meillä oli oma uskontomme, ja odotti kauhulla joka päivä hetkeä, jolloin alkaisimme tyrkyttää sitä Zu-Vendis-maan asukkaille. Kerran hän kysyi minulta, oliko kotimaassani mitään uskontoa, ja minä vastasin, että siellä on niitä yhdeksänkymmentäviisi, ellen väärin muista. Hän hämmästyi niin, että olisi voinut höyhenellä survaista hänet nurin. Minua tuo ylimmäinen pappi aivan säälitti, sillä eihän ole suinkaan helppoa olla suuren valtakunnan arvossapidetyn uskonnon päämies, jota uhkasi alituinen vaara yhdeksänkymmenenviiden uuden uskonnon taholta.
Kuultuamme, ettei Agon ollut päässyt pakoon, neuvottelimme Nyleptha, Curtis ja minä, mille kannalle asettuisimme häneen nähden. Minä vaadin ehdottomasti hänen vangitsemistaan, mutta Nyleptha ravisti päätään ja sanoi, ettei se käynyt päinsä. Sellainen teko vain vahingoittaisi asiaamme. "Ah!" lisäsi hän polkien jalkaansa, "jos minä voitan ja saan vallan käsiini, niin minä muserran nuo papit ja lopetan kerta kaikkiaan heidän salaisen vehkeilynsä." Toivoin vain, että vanha Agon olisi kuullut nuo sanat. Hän olisi ehkä hieman säikähtänyt.
"Olkoon niin", sanoi Curtis vihdoin. "Ellemme vangitse häntä, niin lienee selvintä päästää hänet menemään. Täällä hänestä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä."
Nyleptha katsahti häneen omituisesti ja sanoi kuivasti:
"Niinkö luulet, ystäväni?"
"Minun mielestäni", sanoi Curtis, "ei hänen pidättämisestään ole todellakaan mitään hyötyä."
Nyleptha katsoi häneen vaieten ja hänen katseensa oli omituisen ujo ja samalla rukoileva. Vihdoin Curtis ymmärsi.
"Suo minulle anteeksi, Nyleptha", lausui hän hiljaa. "Tarkoitatko, että tahdot vielä nytkin mennä kanssani naimisiin?"
"En tiedä; sanokoon herrani", vastasi Nyleptha nopeasti. "Jos hän tahtoo, niin pappi on täällä ja alttari on tuolla", ja hän osoitti käytävää, joka vei pieneen yksityiskappeliin. "Herrani tahto on minunkin tahtoni. Viikon kuluttua sinun täytyy lähteä sotaan joukkojani johtamaan ja sodassa miehet — välistä kaatuvat. Sentähden tahtoisin minä omistaa sinut kokonaan nämä muutamat päivät, vaikkapa vain muistonkaan tähden", ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä hänen suloisista silmistään kuin kirkkaat kastehelmet.
"Voihan niinkin käydä", jatkoi hän, "että menetän kruununi ja sen mukana henkenikin. Sorais on vaarallinen ja katkera vihollinen, joka ei säästä meitä kumpaakaan, jos hän voittaa, ja eihän kukaan voi sanoa, niitä tulevaisuus mukanaan tuopi. Onni on harvinainen lintu, joka lentää nopeasti ja kauas ja häipyy pian näkyvistämme. Sentähden meidän täytyy koettaa saada se viihtymään luonamme hetkinen, jos se sattumalta kädellemme istahtaisi. Poimikaamme siis onnemme kukka, ennenkuin auringon helle sen kuihduttaa, sillä huomenna se voi olla myöhäistä, ja älkäämme laiminlyökö hetkeäkään tuntemattoman tulevaisuuden tähden", ja kohottaen suloiset kasvonsa hän katsoi hymyillen lemmittyynsä.
Omituinen mustasukkaisuuden tunne kouristi jälleen sydäntäni ja minä käännyin poispäin. Heille oli aina aivan yhdentekevää, olinko läsnä vai en, ja luultavasti he ajattelivat, että olin vanha hupakko, josta ei tarvinnut välittää sitä eikä tätä, ja uskon heidän Olleenkin oikeassa.
Menin omalle puolellemme ja istahdin ikkunan ääreen miettimään tilannetta yleensä. Vanha Umslopogaas istui ulkopuolella teroittaen tapparaansa kuin nokkaansa hiova korppikotka.
Noin tunnin kuluttua syöksyi Curtis huoneeseen ja selitti kiihtyneesti ja säteilevin silmin, että hän tahtoi Goodin, minun ja Umslopogaasinkin olemaan läsnä avioliittonsa vahvistustilaisuudessa. Suostuimme tietysti mielihyvällä ja menimme yhtä kyytiä kappeliin, jossa Agon jo odotti meitä. Hän oli hyvin synkän näköinen, kuten ylimmäisen papin sopiikin, ja pian ilmenikin, ettei hän ollut oikein tahtonut mukautua Nylepthan mielipiteisiin. Hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt vihkimystä toimittamasta eikä aikonut myöskään sallia kenenkään muunkaan papin sitä tehdä, mutta silloin oli Nyleptha vihastunut ja sanonut, että hän, kuningatar, oli pappein päämies, jota täytyi totella. Kun hän kerran tahtoi mennä naimisiin, niin siinä ei ollut kenelläkään mitään mutisemista ja Agonin täytyi vihkiä hänet tahtoipa tahi ei! Kun hän oli vielä vastustellut, oli Nyleptha sanonut:
"No hyvä. Ylimmäistä pappia en voi mestata, koska se olisi vastoin lakia, enkä voi häntä vangitakaan, koska se aiheuttaisi koko valtakunnassa sellaisen metelin, että tähdetkin putoaisivat taivaalta, mutta minä voin jättää hänet katselemaan tätä auringon alttaria, koska se kuuluu hänen tehtäviinsä. Ellet vihi minua, oi Agon, niin saat jäädä tähän alttarin eteen ruoatta ja juomatta asiaa miettimään."
Nyt sattui niin, että Agon oli kiiruhtanut Soraiksen mukaan ehtimättä syödä aamiaista, ja ollen siis jo jotensakin nälissään hän oli myöntynyt heti, mutta oli sanonut myös olevansa vapaa kaikesta vastuunalaisuudesta.
Sitten oli Nyleptha mennyt pukeutumaan ja hetkisen kuluttua hän saapuikin kahden kamarineitosensa seurassa yllään lumivalkoinen puku ilman mitään koristeita, mikä näyttää olevan tapa kaikissa maissa tällaisissa tilaisuuksissa.
Punastuen ja alaspainunein päin hän tervehti Curtista notkistaen syvään polviaan ja vei hänet sitten alttarin eteen ja lausui harvakseen ja kirkkaalla äänellä seuraavat sanat:
"Vannotko auringon nimeen, ettet ota toista vaimoa, ellen minä pane kättäni hänen päänsä päälle ja toivota häntä tervetulleeksi?"
"Minä vannon", vastasi Curtis ja lisäsi englannin kielellä: "Yksi on minulle aivan kylliksi."
Agon, joka oli siihen saakka kyrännyt eräässä nurkassa alttarin lähellä, astui nyt esiin ja mutisi jotakin partaansa sellaista kyytiä, että vaivoin erotin sanat. Hän rukoili aurinkoa siunaamaan liiton ja tekemään sen hedelmälliseksi. Huomasin Nylepthan kuuntelevan tarkkaavasti joka sanaa, sillä hän pelkäsi Agonin tekevän sen kepposen, että hän toimittaisi avioerotoimituksen vihkimisen asemesta lukemalla rukouksen takaperin. Rukouksen loputtua kysyttiin kummaltakin erikseen, tahtoivatko he ottaa toisensa aviopuolisoiksi, ja vastattuaan myöntävästi he suutelivat toisiaan alttarin edessä ja toimitus oli päättynyt maan menojen mukaan. Mutta minusta tuntui vielä jotakin puuttuvan, ja ottaen taskustani pienen rukouskirjani, jota tapaan lukea öisin valvoessani, minä astuin esiin. Lahjoitin kirjan jo kauan sitten Harry-pojalleni, jonka kuoltua se joutui jälleen haltuuni, ja nyt se on aina mukanani.
"Curtis", sanoin minä, "en ole pappi enkä tiedä, onko teko, jonka aion tehdä, edes luvallinen — laillinen se ei ole — mutta jos sinulla ja kuningattarella ei ole mitään sitä vastaan, niin lukisin teille mielelläni Englannin vihkimäkaavan. Otat nyt tärkeän askeleen ja minun mielestäni sinun pitäisi pyhittää liittosi omaan uskontoosi kuuluvalla tavalla sikäli kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista."
"Olen itsekin sitä ajatellut", sanoi hän, "ja minä pyydän, että tekisit minulle sen palveluksen. Tuntuu kuin en olisi vielä naimisissakaan."
Tulkitsin pyyntöni Nylepthalle, joka myöntyi heti täysin ymmärtäen miehensä toivomuksen saada avioliitolleen kotimaansa tapojen mukaisen vahvistuksen. Luettuani kaavan he lausuivat saneluni mukaan Zu-Vendis-maan kielellä sanat: "Minä Henry Curtis otan sinut, Nyleptha", ja "Minä Nyleptha otan sintit, Henry Curtis", j.n.e. Sitten otti Curtis sormestaan sileän kultasormuksen, ja kun hän oli pujottanut sen Nylepthan sormeen, luin minä loppusanat siunauksineen. Sormus oli Curtiksen äidin vihkimäsormus ja minä en voinut olla ajattelematta, miten hämmästynyt tuo yorkshireläinen rouva olisi mahtanutkaan olla, jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen vihkimäsormuksensa joutuisi joskus tekemään saman palveluksen eräälle Zu-Vendis-maan kuningattarelle.
Minun toimittamani juhlameno pani Agonin kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän ymmärsi heti, että toimitus oli uskonnollista laatua, ja johdatti epäilemättä hänen mieleensä nuo yhdeksänkymmentäviisi uutta uskontoa, jotka eivät suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Luonnollisesti hän näki minussa kilpailevan ylimmäisen papin ja alkoi vihata minua entistä katkerammin. Kun vihdoin olimme valmiit, oli hän aivan räjähtämäisillään närkästyksestä, ja minä tiesin meidän voivan odottaa hänen puoleltaan mitä hyvänsä.
Good, minä ja Umslopogaas poistuimme sitten hiljaa ja jätimme onnellisen parin kahden kesken. Olimme kaikki sangen alakuloiset. Avioliitothan ovat onnellisia ja ilahduttavia tapahtumia, mutta minun kokemukseni mukaan niillä on aina melkeinpä liian mullistava vaikutus, paitsi silloin, kun syvä ja molemminpuolinen rakkaus on niiden perustus. Avioliiton aiheuttamat uudet siteet katkaisevat monet vanhat, ja tuossa juhlallisessa toimituksessa on mielestäni aina jotakin surullista.
Curtis on maailman kunnollisin mies ja uskollisin ystävä, mutta kappelissa toimitetun vaatimattoman juhlamenon jälkeen hän ei ole enää aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on valloittanut hänet kokonaan; hän ei osaa enää puhuakaan muusta kuin Nylepthasta ja me, hänen vanhat ystävänsä, olemme joutuneet ehdottomasti toiselle sijalle. Niinhän "vanhojen ystävien" aina käy, kun mies menee naimisiin, ja nuorikot valvovat huolellisesti, ettei säännöstä poiketa. Curtis julmistuisi, jos tahtoisimme väittää hänestä jotakin sellaista, mutta asianlaita on kuitenkin niin. Hän ei ole aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on hyvin suloinen ja viehättävä, mutta minä luulen hänen ilmoittaneen Curtikselle kyllin selvästi, ettei hän ole valinnut elämänkumppanikseen seuruetta Quatermain, Good & kumpp., vaan ainoastaan hänet. Mutta mitäpä tämä murjottaminen hyödyttää? Kaikkihan on niinkuin ollakin pitää, minkä jokainen aviovaimo olisi valmis todistamaan, ja minä olen itsekäs ja kateellinen vanha hupakko. Tultuamme omalle puolellemme tyhjensin minä Goodin kanssa ruukullisen vanhaa zu-vendis-viiniä aikamme kuluksi, ja juuri kun olimme päässeet parhaaseen tarinoimisen alkuun, astui eräs palvelijamme huoneeseen ja kertoi uutisen, joka antoi meille melkoisesti ajattelemisen aihetta.
Muistettanee, että Alphonsen ja Umslopogaasin välit olivat hyvin kireät. Viimeinen yhteentörmäys oli kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, ja naarmujaan hoitaessaan Alphonse hautoi kostoa. Valtavaa mielenkuohuaan tyynnyttääkseen hän oli sitten lähtenyt kävelylle, ja selostuksesta ilmeni, että hän oli mennyt auringon temppelin ohi suoraan erääseen kauniiseen puistoon kaupungin ulkopuolella. Kuljeksittuaan siellä hetkisen hän oli lähtenyt paluumatkalle ja oli kaupungin portilla kohdannut Soraiksen seurueineen. Hänet nähtyään oli Sorais pysäyttänyt hevosensa ja kutsunut hänet luoksensa, ja hän oli tietysti noudattanut kuningattaren kehoitusta sillä seurauksella, että soturit olivat käyneet häneen käsiksi ja paiskanneet hänet rattaille. Sitten oli seurue lähtenyt heti liikkeelle vieden mukanaan Alphonsen, joka "oli parkunut surkeasti."
Olin hyvin hämmästynyt enkä voinut ensin käsittää, minkätähden Sorais oli vienyt tuon pienen ranskalais-raukan mukanaan. Eihän hänellä voinut olla mitään hyötyä antaa henkilön, joka oli vain palvelija, kärsiä meidän tähtemme. Hän ei voinut olla niin halpamainen, eikä sellainen menettely olisi ollut hänen luonteensa mukainen. Mietiskelin asiaa joka taholta, ja vihdoin eräs mahdollisuus juolahti mieleeni. Me kolme olimme nimittäin suuressa kunniassa Zu-Vendis-maassa, koska olimme ensimmäiset muukalaiset, mitä milloinkaan oli nähty ja koska viisautemme oli asukasten mielestä aivan yliluonnollinen. Soraiksen katkerat sanat "muukalaissusista" ja "muukalaishyeenoista" olivat kyllä saavuttaneet suurta vastakaikua ylimysten ja pappein keskuudessa, mutta suuri yleisö ei välittänyt niistä sen enempää.
Vanhojen ateenalaisten tavoin halasi zu-vendi-kansakin aina jotakin uutta, ja me olimme saavuttaneet kansan suosion juuri sentähden, että olimme muukalaisia, joita ei oltu maassa ennen nähty. Curtiksen muhkea olemus teki myöskin syvän vaikutuksen, sillä Zu-Vendis-maan asukkaat aivan jumaloivat kaikkea kaunista. Kaduilla ja kauppapaikoissa sanottiinkin yksimielisesti, ettei maassa ollut ketään Curtiksen vertaista kokoon ja näköön nähden, ja koska maassa oli kuningatar, jonka kanssa ei kukaan voinut kauneudessa kilpailla, paitsi ehkä hänen sisarensa Sorais, niin oli aurinko valinnut hänelle puolison, joka oli hänen vertaisensa. Olihan siis luonnollista, että heidän kuningattarensa otti miehen, jonka itse maailmoiden hallitsija oli hänelle valinnut.
Pian ilmenikin, että meillä oli odottamattoman paljon kannattajia, eikä kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Sorais. Sentähden hän ei ollut puhunut pohjoisissa maakunnissa, missä hänen mahtavimmat puoluelaisensa asustivat, sanaakaan Nylepthan naimapuuhista, vaan oli selittänyt riidan johtuneen aivan toisista syistä. Maassa, jossa oli käyty niin monta kansalaissotaa, oli helppo löytää jokin vanha ja ratkaisematon riidanaihe, joka sai vanhat vihat leimahtamaan milloin hyvänsä ilmiliekkiin. Soraiksen esittämät syyt olivat tehneetkin toivotun vaikutuksen, mutta menestys olisi ollut moninkertainen, jos joku meistä olisi ollut hänen mukanaan. Silloin hän olisi voinut sanoa kaikelle kansalle, että tämä oikeuttarakastava kuuluisa muukalainen oli liittynyt häneen, koska hänen asiansa oli oikea.
Tämä oli epäilemättä pääsyy, miksi hän koetti kaikin mokomin houkutella Goodin puolelleen heittääkseen hänet sitten oman onnensa varaan, kun hänestä ei ollut enää mitään hyötyä, ja kun Good tuli ajoissa järkiinsä, käytti Sorais sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja vei mukanaan Alphonsen, joka hieman muistutti Goodia, vaikka olikin vähän pienempi ja hennompi, aikoen epäilemättä julistaa kaikkialla, että hän oli itse suuri Bougwan, joka oli tullut häntä auttamaan. Kun sanoin Goodille tämän mielipiteeni, kauhistui hän sanomattomasti.
"Mitä!" huudahti hän; "luuletko todellakin, että tuo pieni lurjus pannaan minua edustamaan? Miksi minun pitikään joutua tähän kirottuun maahan! Maineenihan on iäksi pilattu."
Käsitin täydellisesti hänen harminsa ja koetin lohdutella häntä parhaani mukaan. Onhan todellakin mitä kiusallisinta tietää tulevansa tunnetuksi kaikkialla vieraassa maassa jonkun heittiömäisen pelkurin hahmossa.
Sinä iltana aterioimme kuten sanoin Goodin kanssa kahden kesken, ja huolimatta siitä että olimme olleet läsnä rakkaan ystävämme vihkiäisissä, oli meidät vallannut täydellinen hautajaistunnelma. Meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet Curtiksen hautajaisissa.
Seuraavana aamuna alkoi työ entistä vauhdikkaammin. Nylepthan pari päivää sitten lähettämien käskyjen ja ilmoitusten vaikutus alkoi jo näkyä, ja kaupunkiin tulvi lakkaamatta asestettuja miesjoukkoja. Nylepthaa ja Curtista näimme lähipäivinä vain aniharvoin, kuten jokainen voinee arvatakin, mutta minä ja Good työskentelimme päivät päästään aamusta iltaan saakka. Nylepthalle uskollisten sotapäälliköiden kanssa neuvottelimme joka päivä sotasuunnitelmista, järjestelimme muonituskysymykset, annoimme ohjeita ja määräyksiä ja toimitimme satoja asioita. Miehiä tuli ja meni ja Milosikseen johtavat tiet olivat täynnä ylimysten joukkoja, jotka olivat maan kaukaisilta ääriltäkin kokoontuneet Nylepthan lippujen alle.
Parin päivän kuluttua meille jo selveni, että meillä oli käytettävänämme noin neljäkymmentätuhatta jalkamiestä ja parikymmentätuhatta ratsumiestä; siis armeija, joka ei ollut suinkaan vähäpätöinen, mutta joka oli vastustajan voimiin verraten kuitenkin sangen pieni.
Vakoojamme ilmoittivat, että puolet vakinaisesta sotaväestä oli liittynyt Soraikseen, jota myös kaikki pohjoiset maakunnat kannattivat. Hän oli asettunut, kuten olen jo kertonut, erääseen vahvasti linnoitettuun kaupunkiin nimeltä M'Arstuna, Milosiksesta pohjoiseen, ja Nasta oli matkalla hänen luokseen kahdenkymmenenviidentuhannen vuoristolaisen kera, jotka ovat Zu-Vendis-maan parhaat soturit. Toinen mahtava ylimys nimeltä Belusha oli tuonut hänelle kaksitoistatuhatta hyvin varustettua ratsumiestä, niin että Soraiksen armeijaan kuului todennäköisesti lopulta noin satatuhatta miestä kaiken kaikkiaan.
Pian ilmoitettiinkin, että Sorais suunnitteli hyökkäystä suoraan Milosiksen kimppuun ja oli uhannut hävittää autioiksi valtaamansa alueet. Neuvoteltiin, oliko parasta lähteä häntä vastaan ja ryhtyä taisteluun vai odotella hänen tuloaan kaupungin muurien turvissa. Kun meidän mielipidettämme kysyttiin, vaadimme minä ja Good epäröimättä, että oli hyökättävä häntä vastaan, sillä jos sulkeutuisimme kaupunkiin, hyökkäystä odottamaan, voitaisiin toimettomuutemme tulkita aiheutuneen pelosta. Etenkin tällaisissa tapauksissa on tärkeätä, kun vähäpätöisetkin seikat voivat kääntää miesten mielen, että toimitaan mahdollisimman paljon. Into laimenee ja häviääkin pian, jos toimettomina ja noloina odotetaan tapahtumien kehitystä. Sentähden oli mielestämme parempi hyökätä kuin odottaa, kunnes vihollinen raastaisi meidät turvapaikastamme kuin mäyrän kolostaan.
Curtis ja Nyleptha yhtyivät meihin ja ratkaisevassa neuvottelussa pantiin Nylepthan eteen suuri kartta, jota hän katseli kauan ja miettivästi. M'Arstunan ja Milosiksen välillä oli noin yhdeksänkymmenen penikulman päässä Milosiksesta parin penikulman levyinen vuoriharjanne, jonka poikki päästiin erästä solaa myöten, jota metsäiset, jotensakin korkeat rinteet reunustivat, ja jos sola suljettiin, oli vihollisarmeijan mahdoton edetä, sillä se ei voinut kiivetä kuormastoineen rinteitä ylös, jotka olivat joukkojemme miehittämät.
Nylepthalla oli erinomaisen tarkka huomiokyky, ja niinpä hänen huomionsa kiintyikin heti aivankuin vaistomaisesti tuohon vuoriharjanteeseen. Katseltuaan karttaa hetkisen hän osoitti vuorisolaa ja sanoi miehensä puoleen kääntyen voitonvarmasti:
"Tuossa sinä kohtaat Soraiksen ja tuhoat hänen joukkonsa perinpohjin.
Paikka on verraton."
Mutta Curtis oli hyvin vakavan näköinen eikä puhunut mitään.
XX.
TAISTELU VUORISOLASSA.
Kolmantena aamuna neuvottelun jälkeen Curtis ja minä lähdimme. Meillä oli mukanamme vain pieni vartiosto, sillä joukot olivat lähteneet liikkeelle edellisenä yönä jättäen Siintävän kaupungin tyhjäksi ja autioksi. Nylepthan henkivartiostoa lukuunottamatta oli kaupunkiin jäänyt vain noin tuhat soturia, jotka syystä tahi toisesta eivät olleet voineet seurata pääjoukon mukana. Tarvitsimme miehemme mahdollisimman tarkoin, ja kun Milosis oli sanalla sanoen valloittamaton ja vihollinen oli edessäpäin, katsoimme voivamme jättää kaupungin niin tyhjäksi.
Good ja Umslopogaas olivat menneet armeijan mukana. Nyleptha saatteli meitä kaupungin porteille ratsastaen valkoisella hevosella, jonka nimi oli Päivänsäde ja jonka sanottiin olevan Zu-Vendis-maan nopeimman ja kestävimmän hevosen. Hänen kasvonsa olivat surulliset, mutta kyyneleitä ei hänen suloisissa silmissään näkynyt. Saattoi kyllä huomata, että hän oli hiljattain itkenyt, mutta nyt hän koetti urhoollisesti salata eron aiheuttaman tuskan. Portilla hän pysäytti ratsunsa ja sanoi meille jäähyväiset. Edellisenä päivänä hän oli katsastanut ja pitänyt upseereille ja sotureille niin tulisen ja luottamusta uhkuvan puheen, etteivät myrskyisät ja innostuneet suosionosoitukset olleet tahtoneet tauotakaan. Sama innostus näytti nytkin vallanneen hänet.
"Hyvästi, Macumazahn!" sanoi hän. "Minä luotan neuvokkuuteesi ja olen varma, että teet voitavasi pelastaaksesi meidät Soraiksen kynsistä."
Kumarsin ja sanoin, että sodan melske kauhistutti minua. Valitin myös pelkääväni menettäväni henkeni, jolloin hän naurahti ja kääntyi Curtikseen päin.
"Hyvästi, rakkaani", sanoi hän. "Palaa voittajana ja kuninkaana tahi soturiesi keihäillä leväten." [Zu-Vendis-maassa on tapana, että kaatuneet upseerit kannetaan kotiin keihäistä valmistetuilla paareilla. — A.Q.]
Curtis ei vastannut mitään, vaan käänsi hevosensa porttia kohti; hänellä oli luultavasti jotakin kurkussa. Onhan kyllä raskasta näin erota, kun on vasta viikon ollut naimisissa.
"Tässä", jatkoi Nyleptha, "minä toivotan sinut tervetulleeksi, kun riemusaatossa palaat luokseni. Hyvästi siis, rakkaani, ja sinä myös, Macumazahn!"
Lähdimme liikkeelle, mutta kun hetkisen kuluttua katsahdimme taaksemme, oli Nyleptha hevosineen vielä samassa paikassa ja katseli jälkeemme kädellään silmiään varjostaen. Sitten hän häipyi tien mutkan taa, mutta ratsastettuamme vain penikulman verran kuulimme jonkun tulevan täyttä laukkaa jäljessämme. Käännyimme katsomaan, ja näimme erään soturin kiidättävän meitä kohti taluttaen suitsista Päivänsädettä — Nylepthan ratsua.
"Kuningatar lähettää valkoisen oriinsa jäähyväislahjaksi herralleen Incubulle ja käskee minun sanoa isännälleni, että se on tämän maan nopein ja kestävin hevonen", selitti soturi kumartaen syvään satulassaan.
Curtis ei tahtonut ensin ottaa hevosta vastaan sanoen, että eläin oli liian hyvä soturin ratsuksi, mutta peläten Nylepthan muutoin loukkaantuvan minä sain hänet vihdoin myöntymään. Kun hätämme oli suurimmillaan, teki tuo jalo eläin meille korvaamattoman palveluksen. Kun jäljestäpäin tapahtumia muistelee, tuntuu aivan kummalliselta, että näöltään aivan mitättömät ja merkityksettömät seikat voivat osoittautua niin tärkeiksi. Välistä täytyy väkisinkin ajatella, että kaikki on edeltäpäin määrätty.
Me otimme siis hevosen, joka oli niin kaunis ja muhkea, että oli nautinto sitä katsella, ja Curtiksen lähetettyä soturin mukana sydämellisimmät kiitoksensa ja terveisensä lahjan antajalle me jatkoimme matkaamme.
Puolen päivän aikaan saavutimme jälkijoukot ja Curtis otti nyt muodollisestikin ylipäällikkyyden haltuunsa. Suuri vastuunalaisuus painosti häntä, mutta kuningattaren määräykset olivat selvät.
Jatkoimme etenemistämme kohtaamatta mitään vastustusta ja ketään näkemättä, sillä tien varrella olevien kaupunkien ja kylien asukkaat olivat paenneet peläten muutoin joutuvansa vihollisarmeijoiden väliin ja murskautuvansa kuin jyvät myllyssä.
Neljännen päivän iltana olimme parin penikulman päässä mainitusta vuoriharjanteesta, ja tiedustelijamme ilmoittivat, että Sorais tuli nopeasti meitä vastaan. Hänen joukkonsa olivat harjanteen toisella puolen noin kymmen penikulman päässä.
Sentähden lähetimme jo ennen päivänkoittoa viisisataa ratsumiestä miehittämään solaa, jossa he melkein heti joutuivat taisteluun yhtä monen vihollisen kanssa. Meikäläisiä kaatui kahakassa kolmekymmentä, mutta apujoukkomme ehdittyä paikalle pakenivat Soraiksen soturit vieden kaatuneet ja haavoittuneet toverinsa mukanaan.
Armeijamme pääjoukko saapui perille päivällisen aikaan, ja minun täytyy sanoa, ettei Nyleptha ollut erehtynyt. Ylivoimaista vihollista vastaan taistellessa oli paikka kerrassaan verraton.
Edessämme oli korkea metsäinen harjanne, jonka meidän puoleinen rinne oli jotenkin jyrkkä toisen viettäessä loivasti kaitaiseen jokeen, jonka takana kohosi toinen metsäinen harjanne. Tie kiemurteli ensimmäisen harjanteen yli jokilaaksoon, josta se pääsi jokea seuraten toisen harjanteen takana olevalle tasangolle.
Edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa seuraten sijoitti Curtis kuudenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijansa ensimmäiselle harjanteelle seuraavasti. Keskustan muodosti kaksikymmentätuhatta haarniskoitua jalkasoturia aseinaan keihäät ja miekat ja virtahevosen nahasta tehdyt kilvet, ja heidän takanaan oli viisituhatta keveämmin asestettua jalkasoturia ja kolmetuhatta ratsumiestä heitä tukemassa. Keskustan molemmin puolin oli seitsemäntuhatta ratsumiestä ja kummallakin sivustalla vielä seitsemäntuhatta viisisataa keihäsmiestä. Rintama oli kaiken kaikkiaan parin penikulman pituinen ja Curtis oli ylin johtaja. Oikea sivusta oli Goodin hallussa ja keskustan ja oikean sivustan väliin sijoitettu ratsuväki oli uskottu minulle. Muita osastoja johtivat niiden omat päälliköt.
Olimme tuskin ehtineet asettua asemiimme, kun Soraiksen sankat joukot alkoivat parveilla vastapäisellä harjanteella, noin penikulman päässä meistä. Keihäiden kärjet välähtelivät ja maa aivan tärisi hänen joukkojensa astunnasta. Oli ilmeistä, etteivät tiedustelijamme olleet liioitelleet; ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Luulimme ensin, että hän aikoi hyökätä heti, kun hänen sivustoilleen asetettu ratsuväki teki muutamia uhkaavia liikkeitä, mutta nähtävästi hän malttoi mielensä eikä sinä päivänä vielä syntynyt taistelua. Hänen rintamansa oli pääpiirteissään samanlainen kuin meidänkin, mutta hänen apu- ja tukijoukkonsa olivat paljon suuremmat.
Oikeaa sivustaamme vastassa, siis Soraiksen vasemmalla sivustalla, oli joukko tummaa ja hurjannäköistä väkeä, joilla oli aseinaan vain miekat ja kilvet. Minulle ilmoitettiin, että nuo oudonnäköiset soturit olivat juuri noita Nastan villejä vuoristolaisia.
"Good", sanoin minä miehet nähtyäni, "sinulla on huomenna kuumat paikat, hitto vie, kun nuo pojat hyökkäävät!"
Olimme varuillamme koko päivän, mutta mitään ei tapahtunut. Illan tultua annoimme miehistölle luvan levähtää, ja pian pilkottivat tuhannet vartiotulet harjanteen rinteillä. Vihollisen puolelta kuului kauan epämääräistä melua, mutta vähitellen tuli sielläkin aivan hiljaista.
Yö oli sangen rasittava. Meidän täytyi olla alati varuillamme ja kiinnittää huomiomme tuhansiin seikkoihin, ja sitäpaitsi tahtoi rohkeutemme väkisinkin lamaantua. Taistelu, jonka huomispäivä oli näkevä, tuli olemaan niin kaamea, ettei pelottominkaan soturi voinut sitä tyynesti ajatella. Ja tuon taistelun varassa oli kuitenkin kaikki. Minun tuli oikein paha olla, kun ajattelin, että vain erään naisen mustasukkaisuudesta ja kateudesta johtunut viha oli kaiken alku ja juuri. Vain sentähden oli nämä mahtavat sotajoukot koottu taisteluun. Ajatus oli yllättävä ja sai minut ihmettelemään, miten maailman mahtavat oikeastaan käsittivät vastuunalaisuutensa. Olimme sangen alakuloiset ja neuvottelimme myöhään yöhön. Vahdit kulkivat edestakaisin ja töyhtökoristeiset päälliköt liikkuivat kuin aaveet osastojensa vaiheilla.
Vihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin pitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua — sillä eihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan.
Auringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun joukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla hirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten julmasti myhäillen.
"Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn", huudahti hän. "Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten, mitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?"
"Voit olla huoletta, 'tikka'", sanoin minä surullisesti. "Kerrankin saat nokkia tarpeeksesi."
Aika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä tuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme tarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä säästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa seisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen. Arvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme heidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat, kuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: "Sorais! Sorais!" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi "Yön tyttären" ratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä.
Arvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja valmiit.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta kaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne ehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä vihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän linjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian paljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä vauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni jäljelläolevine miehineni.
Minun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja ymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti joukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti, mutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin vihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki vastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit huojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui yhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin olisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten kuohuu.
Vihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet ja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on murtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan sivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot kaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä valtoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä suinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen hyökkäyksen.
Viisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon taistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että vihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin viisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen rintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin. En tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli kiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he olivat myös tehneet parhaansa.
Nastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla sivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen joen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin rinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen "Nasta" ja "Sorais".
Sain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja koettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan suunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti seuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita. Kannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn nopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle vihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän ja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa ratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat rivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan, joita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo selvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa.
Kaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin yhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin rintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta jymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen. Kohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että peloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi ja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin. Nastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten kimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä kuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja syöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät lyötiin verissä päin takaisin.
Taistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia, minkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin. Kahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta onnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat Nastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka eivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen ja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä järkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin sivustalle.
Hyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat peräytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin pian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin verraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko rintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä kymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti heikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan raivolla ja pelottomuudella.
Vihollinen lähestyi kuin lumivyöry — Soraiksen kultainen kypäri välähteli sen eturiveissä — ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei kyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme taipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu kymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä tukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon harjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta rynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin pian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi taistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti.
Nastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat myöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään, etteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta rohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset syöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin miekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti takaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka taholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä näin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös pian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian hänetkin.
Minut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten minä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään kellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja rientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla hulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi. En epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin ryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan Nastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät päin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan. Hakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien miekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti ratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten ruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni, mutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei kukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön jäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa Goodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja katsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut iskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan miekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa myöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen miekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti henkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja minä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En tiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini, olivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen yli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen.
"Lähelläpä oli", huudahti hän; "mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on hyvä."
Nyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman kohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut.
Samassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät ratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät nuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen hajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi taistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen toiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut kaiken varalta oman mielihevoseni mukaani — saman kiiltomustan tamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen peräytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin luokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja voitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta se ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin vuoro hyökätä.
Riensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa jokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen ratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti. Mies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli kietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin voimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta huolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat viikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli keskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin, välttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli juuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten.
"Jumalan kiitos", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä, "että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan saanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin lampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa teille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha palatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja papit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut erään lipun alle, ja minä kuulin kaikki."
"Mitä?" huudahdin minä kauhun valtaamana; "mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta arkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin, josta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät sisään ja murhaavat kuningattaren."
"Tule kanssani", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia päällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin täyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä oli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja verilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä tunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella oriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja kaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään.
Juuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä eteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä näin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan ennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa nojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen.
"Onko jotakin hullusti, Quatermain!" huudahti Curtis minut nähtyään.
"Kaikki", vastasin minä. "Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi jotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse tässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki", ja minä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta.
Veri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman iskun.
"Aamun sarastaessa", änkytti hän. "Nyt on jo ilta ja päivä koittaa jo ennen neljää ja me olemme melkein sadan penikulman päässä — yhdeksän tunnin matka. Mitä on tehtävä?"
Päähäni pälkähti eräs tuuma. "Onko hevosesi voimissaan?" kysyin minä.
"Kyllä. Nousin juuri satulaan, sillä oma hevoseni kaatui äsken. Tämä on vain syönyt koko ajan."
"Niin on minunkin. Hyppää alas ja anna Umslopogaasin nousta satulaan. Hän ratsastaa hyvin, ja kun oikein kiiruhdamme, ehdimme Milosikseen ennen auringonnousua. Ellemme, niin sillehän emme mitään mahda. Ei, ei; sinä et voi nyt poistua täältä. Poissaolosi huomattaisiin ja voisi vaikuttaa onnettomasti taistelun ratkaisuun. Emme ole vielä läheskään voittaneet. Soturit voisivat ajatella, että olet paennut. Sukkelaan nyt."
Samassa hän oli alhaalla ja Umslopogaas hyppäsi käskystäni tyhjään satulaan.
"Hyvästi siis", sanoin minä. "Lähetä tunnin kuluttua tuhat ratsumiestä varahevosten kera meidän jälkeemme, jos suinkin mahdollista, ja lähetä joku kenraaleistasi oikeaa sivustaa johtamaan ja selitä poissaoloni syy."
"Koetahan tehdä parastasi pelastaaksesi Nyleptha, Quatermain?" sanoi hän murtuneella äänellä.
"Siihen voit luottaa. Mene nyt; jäätpä muutoin pian jälkeen."
Hän katsahti meihin ja lähti sitten seurueensa kanssa täyttä laukkaa joukkojensa luo, jotka parhaillaan kahlasivat kaatuneiden verestä punoittavan joen yli.
Huudahdin ratsulleni ja me kiidimme Umslopogaasin kanssa tielle kuin jousesta nuolet, ja pian olimme jättäneet taaksemme kaatuneiden ruumiilla peitetyn tantereen, veren hajun ja taistelun melskeen, joka heikkeni vähitellen muistuttaen viimeiseltä etäisen meren pauhua.