XXI.
HURJA RATSASTUS.
Viimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja käännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa taistelua.
"Me voitamme, Macumazahn", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti selvillä tilanteesta. "Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka taholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta on jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme eivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan", ja hän pudisti huolestuneesti päätään. "Mutta", lisäsi hän, "luultavasti eivät Soraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin vanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä eläissäni nähnyt."
Seuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten ratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme tarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja haavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi ajoissa perille.
"Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä pitäisi olla ennen auringonnousua", sanoi hän harvakseen. "Mutta koettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan tuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät elävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee surmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste sentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen päänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen"; ja hän heristi uhkaavasti tapparaansa.
Ilta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli kirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme verrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien hevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun nälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä kylästä tien varrella.
Emme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan tasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella hevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa entistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni monta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän nosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin erikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin.
Siten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi levähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen oireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää puoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä harjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille, että aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään. Pääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta — Umslopogaas nosti minut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että pääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan höyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen, hien juostessa melkein norosenaan.
Jätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin päivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa, joten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni olla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni palasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme hevosten juoda pari siemausta — ei enemmän, mikä oli sangen vaikea tehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden luota.
Pari minuuttia oli vielä jäljellä ja sillä ajalla minä tarkastin hevoset ja koetin oikoa jäykistyneitä jäseniäni kävelemällä edestakaisin. Uljas tammani oli ilmeisesti hyvin väsynyt, se seisoi pää riipuksissa ja silmät melkein ummessa. Mutta Päivänsäde — Nylepthan jalo ratsu, jonka oikeutta myöten pitäisi saada syödä kultaseimestä, oli vielä verraten hyvässä kunnossa, vaikka sillä oli ollut raskaampi taakkakin kannettavanaan. Väsynythän sekin oli, mutta katse oli kirkas ja vireä, ja kaunismuotoinen pää ylhäällä se katseli eteenpäin pimeään aivankuin tahtoen sanoa, että vaikka kaikki muut uupuisivat tielle, niin minun voimani riittävät vielä noille neljällekymmenelleviidelle penikulmalle, jotka ovat jäljellä. Umslopogaas auttoi minut sitten satulaani ja hypättyään omaansa jalustimia liikauttamattakaan — hän kun oli semmoinen notkea metsäläinen — me jatkoimme matkaamme, ensin hitaammin, mutta sitten yhä vinhemmin.
Kuljettuamme noin kymmenen penikulmaa alkoi tie vähitellen kohota nousten välistä hyvin jyrkästikin ja minun musta tammaparkani oli kolmesti sortua sille taipaleelle. Mutta harjanteen laelle päästyä se näytti jälleen reipastuvan ja lähti pitkin koneellisin askelin kiitämään rinnettä alas raskaasti huohottaen. Noin neljä penikulmaa ratsastimme siten nopeammin kuin konsanaan koko matkalla, mutta minä tiesin, että tämä oli viimeinen ponnistus, ja olinkin oikeassa. Uupunut hevoseni alkoi äkkiä kompastella, ja aavistaen mitä oli tulossa minä irroitin jalkani jalustimista. Askeleet olivat jo hoipertelevat ja kun olimme päässeet noin kolmesataa kyynärää, nousi hevoseni äkkiä kahdelle jalalle ja suistui sitten pää edellä tantereeseen. Varoin joutumasta alle ja hilauduin seisoalleni, jolloin eläinparka kohotti päätään ja katsoi minuun sanomattoman tuskallisesti. Kumarruin viimeisen kerran hyväilemään uskollista ystävääni, mutta samassa se antoi valittavasti äännähtäen päänsä vaipua ja jäi liikkumattomana makaamaan. Uljas ratsuni oli kuollut — sen sydän oli pakahtunut.
Katsoin Umslopogaasiin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Olin melkein suunniltani epätoivosta, sillä Milosikseen oli vielä parikymmentä penikulmaa ja hevosta ei ollut mistään saatavissa. Mitä oli tehtävä?
Sanaakaan sanomatta hyppäsi Umslopogaas maahan ja nosti minut satulaan.
"Entä sinä?" kysyin minä.
"Minä juoksen", vastasi hän tarttuen jalustimeen.
Niin lähdimme, ja matkamme sujui melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin. Mikä nautinto olikaan istua Päivänsäteen satulassa. Se juoksi pitkin, joustavin askelin ja tuo jäntevä zulu seurasi sitä kuin varjo. Oli todellakin ihmeellistä nähdä vanhan Umslopogaasin juoksua. Askel oli omituisen kevyt, melkeinpä liukuva, ja hengitys kävi tasaisesti hieman raollaan olevien huulten välistä, sieraimet olivat levällään kuin laukkaavalla hevosella, ja katse oli teroitettu tiukasti eteenpäin. Penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme ja aina viiden penikulman päässä pysähdyimme hengähtämään.
"Jaksatko vielä, vai jäätkö tähän hiukan lepäämään ja tulet sitten jäljessäni?" sanoin minä pysähtyessämme kolmannen kerran.
Hän viittasi tapparallaan eteenpäin, jossa auringon temppeli häämötti kunnaallaan noin viiden penikulman päässä.
"Perille saakka vaikka henki menisi", huohotti hän.
Noita viittä penikulmaa, jotka vielä olivat jäljellä, en unhota milloinkaan. Polveni olivat hieroutuneet nahattomiksi ja hevoseni jokainen liike aiheutti viiltäviä tuskia. Jo matkalle lähtiessäni olin ollut työstä rasittunut, ravinnon ja levon tarpeessa, ja sen lisäksi oli taistelussa saamani haava suuresti heikontanut voimiani. Minusta tuntui aivan kuin jokin luunsiru olisi hitaasti tunkeutunut keuhkoihini. Päivänsade-parkakin oli pian uupunut, eikä ihmekään.
Mutta ilmassa alkoi olla aamuntuntu ja me emme voineet pysähtyä; parempihan oli, että me kaikki kolme menehdyimme tielle, kuin että' olisimme luopuneet tehtävästämme, kun vielä kykenimme rientämään. Ilma oli raskas ja sumuinen, kuten usein ennen päivänkoittoa, ja kaikki merkit osoittivat auringonnousun olevan lähellä.
Kun vihdoin olimme Siintävän kaupungin pronssiporttien edessä, valtasi minut kaamea epäluulo: entäpä jos meitä ei päästetäkään sisään?
"Avatkaa, avatkaa!" huusin minä käskevästi ja sanoin samalla kuninkaallisen tunnussanan. "Avatkaa portti kuninkaalliselle sanansaattajalle! Minulla on tärkeitä sanomia."
"Mitä sanomia?" huusi vahti. "Ken olet sinä, joka ratsastat kuin hullu, ja kuka on tuo, joka juoksee vierelläsi kieli pitkällä kuin koira?"
"Macumazahn ja hänen musta koiransa", ärjäisin minä jo vihan vimmassa.
"Portti auki, sanon minä!"
Suuret portit avautuivat sukkelaan ja nostosillan laskeuduttua me kiiruhdimme muurien sisäpuolelle.
"Minkä sanoman tuotte, herra, minkä?" huusi vartija.
"Incubu on lyönyt Soraiksen", vastasin minä ohirientäessämme.
Vielä yksi ponnistus, sinä uljas hepo ja verraton mies! Vielä viisitoista minuuttia, sinä urhoollinen Päivänsäde ja sinä vanha zulu-sankari, niin teidän muistonne on oleva ikuinen tämän maan aikakirjoissa!
Olemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa penikulma, viimeinen penikulma — kestäkää uskolliset ystäväni, kestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse. Eteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin — jäljellä on vain viisikymmentä kyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi.
Kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun [Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen jo ennen varsinaista päivänkoittoa. — A.Q.], pysähdyimme palatsin portille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää meidät sisään.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui pelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu?
Huusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin suuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan henkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli lähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin.
"Sinäkö se olet, Kara?" huusin minä. "Täällä on Macumazahn. Käske vartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!" Sitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta vihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me kiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin pihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin Karan, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan ja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan paikoilleen jälleen.
"Missä vartijat?" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin olen eläissäni mitään pelännyt.
"En tiedä", vastasi hän. "Pari tuntia sitten olivat omat mieheni köyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan itseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty."
Hänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen käsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin läpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta kohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut.
Ensimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin liian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus alkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä syöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä näkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään. Jumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan vahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja hän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä ja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus.
"Kuka siellä?" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn! Miksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi ikäviä uutisia — oi älä sano, että herrani on kuollut", valitti hän valkoisia käsiään väännellen.
"Kun lähdin matkalle auringon laskiessa, oli Incubu hieman haavoittunut, mutta muutoin täysissä voimissaan, niin että hänen tähtensä voit olla aivan rauhallinen. Herrasi on voittanut Soraiksen ja armeijasi etenevät voitokkaasti."
"Tiesinhän sen", huudahti hän riemuitsevasti. "Tiesinhän hänen voittavan, vaikka neuvonantajani pudistelivat viisaita päitään, kun uskoin sotajoukkojeni päällikkyyden muukalaiselle, niinkuin he sanoivat. Eilen illalla auringon laskiessa, sanoit, ja nyt ei ole päivä vielä koittanut? Varmaankin —"
"Kietaise jokin vaippa ympärillesi, Nyleptha", keskeytin minä, "ja anna meille hiukan viiniä. Herätä myös kamarineitosesi. Älä vitkastele, henkesi on vaarassa."
Hän huusi jotakin johonkin takana olevaan huoneeseen ja veti sukkelaan viitan hartioilleen ja pisti jalkansa sandaaleihin. Meidän ympärillämme oli äkkiä kymmenkunta puolipukeista naishenkilöä.
"Olkaa vaiti ja seuratkaa minua", sanoin minä sitten, ja ihmettelevin katsein he tulivat jäljessäni ensimmäiseen huoneeseen.
"Nyt te toimitatte meille heti viiniä ja ruokaa", jatkoin minä, "sillä olemme kuolemanväsyneet."
Muutamia viiniruukkuja ja kimpale kylmää lihaa ilmestyi pian pöytään, ja minä ja Umslopogaas söimme ja joimme ja tunsimme punaisen viinin panevan veremme jälleen liikkeelle.
"Kuulehan, Nyleptha", sanoin minä laskien tyhjän haarikan pöydälle, "onko näiden kamarineitosten joukossa pari, jotka ovat luotettavat ja osaavat olla hiljaa?"
"On kyllä", vastasi hän.
"Käske sitten heidän heti mennä kaupunkiin joidenkin kansalaisten luo', joihin varmasti tiedät voivasi luottaa, pyytämään heitä heti kiiruhtamaan luoksesi täysissä aseissa ja mukanaan niin paljon kunnollista väkeä kuin he suinkin voivat koolle saada pelastamaan sinua kuolemasta. Ei, älä kysele, vaan täytä pyyntöni viipymättä. Kara päästää tytöt menemään."
Nyleptha kääntyi ja valittuaan joukosta kaksi hän kertasi sanani ja antoipa heille vielä luettelonkin, jossa oli kysymyksessäolevien miesten nimet.
"Menkää nopeasti ja hiljaa; henkenne on kysymyksessä", lisäsin minä.
He poistuivat Karan mukana, jonka käskin portit suljettuaan yhtyä meihin ovella, josta päästiin suurille portaille. Umslopogaas ja minä söimme vielä mennessämmekin ja suupalojen välillä minä kerroin Nylepthalle mitä tiesin häntä uhkaavasta vaarasta. Kerroin, miten olimme tavanneet Karan ja että kaikki miespalvelijat ja henkivartijat olivat menneet tiehensä jättäen koko suuren palatsin aivan autioksi. Nyleptha sanoi myös kuulleensa kaupungissa levinneen sellaisen huhun, että Sorais oli riemusaatossa tulossa Milosista kohti voitettuaan armeijamme perinpohjin, minkävuoksi kaikki olivat olleet niin auliita salajuoneen yhtymään.
Kertomukseni venyy pitkäksi, mutta todellisuudessa olimme palatsissa vain kuusi, seitsemän minuuttia, ja vaikka temppelin kupooli jo säihkyikin nousevan auringon valossa, ei päivä ollut vielä koittanut. Siihen oli varmasti vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olimme jo pihalla ja haavani aiheutti sellaisia tuskia, että minun täytyi tarttua Nylepthan käteen pysyäkseni pystyssä. Umslopogaas tuli jäljessämme syöden kulkiessaan.
Pysähdyimme käytävän suulle, joka vei noille mahtaville portaille, ja katsahdimme ulos. Kavahdin takaisin kauhun valtaamana. Ovi oli poissa ja samoin myöskin pronssiportit. Ne oli nostettu saranoiltaan ja syösty alhaalla ammottavaan syvyyteen. Edessämme oli vain tuo puoliympyrän muotoinen tasanne, josta kymmenen leveää askelmaa johti pääportaille — ja siinä kaikki.
XXII.
UMSLOPOGAASIN VIIMEINEN TAISTELU.
Katsahdimme toisiimme.
"Ovi ja portit ovat tiessään, niinkuin näet", sanoin minä. "Onko täällä mitään, jolla voisimme täyttää aukon? Sano sukkelaan, sillä salaliittolaiset ovat pian täällä."
Palatsissa ei ollut nimittäin mitään ovia, joilla olisi voinut aukon tukkia, siellä kun käytettiin niiden asemesta vain paksuja verhoja, ja minä tiesin, että meidän oli pidettävä paikka hallussamme hinnalla millä hyvänsä, jos onnistuimme pitämään puolemme, eivät murhaajat voineet tunkeutua palatsiin mistään muualta, sillä salaovikin, josta Sorais oli hiipinyt sisään tuona muistettavana yönä, jolloin hän yritti murhata Nylepthan, oli muurattu kiinni.
"Nyt tiedän", sanoi Nyleptha hetkisen mietittyään. "Pihan toisella puolen on kasa tukevia marmorilevyjä, jotka on tuotu mieheni Incubun patsaan jalustaa varten; tukkikaamme aukko niillä."
Hyväksyin ehdotuksen heti, ja lähetettyäni erään tytön portaita alas kuulostamaan, voisimmeko saada apua veistämöiltä, jossa hänen isänsä, eräs mahtava kauppias, asui monine työmiehineen, ja jätettyäni toisen tytön oviaukolle tähystämään, me muut lähdimme hakemaan noita' marmorilohkareita. Pihalla tapasimme Karan, joka oli päästänyt sanansaattajat ulos. Lohkareet olivat leveitä, noin kuuden tuuman paksuisia painavia laattoja ja kantovehkeet — jonkinlaiset paarit, joilla niitä oli kannettu, olivat kasan vieressä. Nostelimme heti muutamia lohkareita paareille ja neljä tyttöä vei taakan oviaukolle.
"Kuulehan, Macumazahn", virkkoi Umslopogaas, "jos nuo roistot todellakin tulevat, niin minä puolustan portaita, kunnes aukko on tukittu. Ei, älä vastustele, tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin. Erään kauan sitten kuolleen ystäväni ennustus toteutuu tänään, ja seuratkoon työpäivääni yhtä hyvä yö. Paneudun hetkeksi nukkumaan, sillä pian tarvitsen kaikki voimani, ja kun vihollisen askeleet lähestyvät, niin herätä minut", ja mennen ulos. Hän heittäytyi pitkälleen oviaukon ulkopuolella olevalle tasanteelle ja nukahti heti sikeästi.
Olin jo niin uupunut, että minun täytyi istua aukon vaiheille ja tyytyä vain ohjaamaan toisten töitä. Tytöt kantoivat lohkareita, jotka Nyleptha ja Kara latoivat kuusi jalkaa leveään oviaukkoon kolmeen riviin, sillä ohuempi vallitus ei olisi hyödyttänyt mitään. Mutta kantomatkaa oli kahdeksankymmentä kyynärää ja vaikka tytöt raatoivat kuin henkensä edestä, edistyi työ hitaasti, peloittavan hitaasti.
Päivä valkeni jo ja äkkiä me kuulimme hiljaista liikettä ja aseiden kilahtelua portaiden juurelta. Meillä oli ollut aikaa vain kahdeksan minuuttia ja vallitus oli vasta kahden jalan korkuinen. Alphonse oli kuullut oikein. He tulivat.
Kilahtelu läheni ja vielä vallitsevassa hämärässä me näimme pitkän jonon miehiä, kaikkiaan noin viisikymmentä, hiipivän portaita ylös. He olivat nyt puolivälissä olevalla tasanteella, josta jättiläiskannatuskaari alkoi, ja huomatessaan, että ylhäällä oli jotakin tekeillä, he pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan ja alkoivat sitten jälleen edetä.
Olimme työskennelleet melkein neljännestunnin ja vallitus oli nyt kolmen jalan korkuinen.
Herätin Umslopogaasin. Hän nousi ja venyttelihe perusteellisesti.
"Hyvä on", sanoi hän pyöräyttäen Inkosi-kaasia päänsä ympäri. "Olen jälleen kuin nuori mies. Viini ja uni tekivät hyvin tehtävänsä ja minä menen taisteluun jäntevin käsivarsin.
"Macumazahn, näin unta, että sinä ja minä seisoimme kaukana erään tähden reunalla ja katselimme tätä maailmaa, joka siinsi syvällä allamme, ja sinä olit henki, Macumazahn, sillä valo näkyi lävitsesi, mutta itsestäni en saanut selkoa. Hetkemme on lyönyt, vanha metsästäjä. Olemmehan jo aikamme eläneetkin, mutta olisin suonut, että olisin saanut olla useammin mukana eilispäivän ottelun kaltaisissa taisteluissa.
"Macumazahn, huolehdi, että minut haudataan kansani tavan mukaan, silmäni Zulu-maata kohti", ja puristaen kättäni hän kääntyi vihollisiin päin.
Samassa kiipesi zu-vendi-upseeri Kara suureksi hämmästyksekseni keskentekoisen vallituksen yli ja asettui zulun viereen vetäisten päättävästi miekkansa.
"Tuletko sinäkin?" naurahti vanha soturi. "Tervetuloa — tervetuloa, urhoollinen sydän! Ow! miehelle, joka osaa kuolla kuin mies; ow! kuolemalle ja aseiden kalskeelle. Ow! me olemme valmiit. Me hiomme kynsiämme kuin kotkat ja assegaimme välähtelevät auringossa; heristämme keihäitämme ja himoamme taistelua. Kuka tulee tervehtimään kuningatarta (Inkosia-kaasia)? Kuka tahtoo häneltä kuoleman suudelman?
"Minä tikka, lahtari, nopsajalka, minä Umslopogaas, tapparan haltija, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, minä Umslopogaas, kuninkaan neuvonantajan kasvatti, Makedaman pojanpoika ja kuningas Chakan jälkeläinen, minä voittamattoman voittaja, minä susiveikko, minä kansani ylhäisin, haastan koko roistojoukon taistosille elämästä ja kuolemasta. Kuuletteko, minä odotan? Ow! sinäkö vai sinäkö?"
Vielä hänen puhuessaan tahi oikeammin laulaessaan hyökkäsivät viholliset, joiden joukossa näin sekä Nastan että Agonin, portaita ylös, ja eräs roteva soturi syöksyi toveriensa edellä puoliympyrän muotoiselle tasanteelle, jossa zulu seisoi, ja iski tätä raskaalla keihäällään. Umslopogaas taivutti vain ruumistaan, niin että isku meni harhaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vieri vihollinen halkaistuin päin portaita alas pudottaen kilpensä. Hurjaa sotalauluaan yhä laulaen zulu sieppasi sen käteensä.
Samassa surmasi Karakin yhden hyökkääjän ja sitten seurasi näytelmä, jolla ei ole vertaistaan.
Kuolemaa halveksien syöksyivät soturit portaita ylös, kaksi ja kolmekin kerrallaan, mutta yhtä nopeasti heiluivat tappara ja miekkakin survaisten hyökkääjät kuolleina tahi kuolevina portaita alas, ja mitä kuumemmaksi taistelu kävi, sitä kirkkaammin loistivat zulun silmät ja hänen käsivartensa näytti vain vahvenevan. Hän kajautteli sotahuutojaan ja luetteli surmaamiensa päälliköiden nimiä, ja hänen hirveän tapparansa iskut satelivat tiheästi ja paikalleen ja tekivät joka kerta totta. Tässä viimeisessä ikimuistettavassa taistelussaan ei hänellä ollut aikaa loistaa taidokkailla tempuillaan, mistä hän muutoin niin piti, vaan hän löi täysin voimin ja koko terällä, ja joka isku kaatoi miehen.
Häntä iskettiin miekoin ja keihäin ja hän oli aivan punainen verestä, mutta kilpi suojeli hänen päätään ja teräspaita hänen ruumistaan ja uljaan Karan avulla hän piti yhä puoliaan.
Vihdoin Karan miekka katkesi ja hurjasti painiskellen hän vieri erään vihollisen kanssa portaita alas ja kuoli sankarin tavoin, mikä hän olikin.
Mutta Umslopogaas ei väistynyt tuumaakaan.
"Galazi! Olisitpa täällä, veljeni Galazi!" huusi hän ja iski tuimasti puoleen ja toiseen, niin että vihollinen toisensa jälkeen vieri alas. Vihdoin hyökkääjät väistyivät verestä niljakoilta askelmilta ja tuijottivat häneen hämmästyneinä ajatellen varmaankin, ettei hän ollut tavallinen kuolevainen.
Vallitus oli nyt neljän jalan korkuinen ja toivo heräsi sydämessäni katsellessani avutonna ja hammasta purren tuota mahtavaa kamppailua. Olin kadottanut revolverini eilispäivän taistelussa enkä voinut niin ollen tehdä mitään.
Vanha Umslopogaas hän vain nojasi hyvään tapparaansa, ja niin verenvuodon heikontama kuin hän olikin hän pilkkasi vihollisiaan haukkuen heitä "akoiksi", ja Nastan yllytyksistä huolimatta ei kukaan tohtinut lähestyä häntä. Nähdessään vallituksen tulevan pian valmiiksi ja suunnitelmansa raukeavan tyhjiin, hyökkäsi vihdoin vanha Agon, joka oli rohkea mies, hulluna raivosta noille verisille portaille heristäen suurta keihästä.
"Vai sinä!" karjaisi zulu tuntiessaan papin hulmuavan parran; "vai sinä, vanha taikuri! Tule pian! Minä odotan sinua, sinä valkoinen 'lääkemies'. Tule joutuin! Olen vannonut tappavani sinut, ja valaani en ole milloinkaan rikkonut."
Agon syöksyi ylös ja iski suuren keihäänsä sellaisella voimalla zulun kilpeen, että kärki tunkeutui sitkeän nahan läpi ja haavoitti häntä kaulaan. Umslopogaas heitti lävistetyn kilven luotaan ja samassa oli Agoninkin viimeinen hetki lyönyt. Ennenkuin hän ehti irroittaa keihäänsä ja iskeä toisen kerran, tarttui Umslopogaas molemmin käsin Inkoosi-kaasin varteen ja heilauttaen tapparansa korkealle hän halkaisi hirveällä iskulla papin kunnianarvoisan pään aivan leukaan saakka karjaisten samalla: "Tässä sinulle, sademestari!" Agonin hengetön ruumis vierähti toisten joukkoon ja hänen vehkeilynsä oli ainiaaksi loppunut.
Samassa kun hän kaatui, alkoi alhaalta kuulua huutoja ja katsoen ulos me näimme asestetun miesjoukon syöksyvän portaita ylös meidän avuksemme. Vastasimme huutoihin ja jäljelläolevat murhamiehet, joiden joukossa oli useita pappejakin, kääntyivät pakoon, mutta hakattiin maahan. Vain yksi jäi paikalleen, nimittäin Nasta, valtakunnan mahtavin mies, Nylepthan kosija ja koko hankkeen päähenkilö.
Hetkisen tuo mustapartainen Nasta seisoi paikallaan pitkään miekkaansa nojaten pää kumarassa ikäänkuin hän olisi kaiken toivonsa menettänyt, mutta äkkiä hän syöksyi peloittavasti karjahtaen zulun kimppuun ja hänen salamoiva miekkansa sattui hirveällä voimalla tämän kylkeen lävistäen teräspaidan. Isku oli niin herpaiseva, että tappara luiskahti Umslopogaasin kädestä, jolloin Nasta hyökkäsi uudestaan tehdäkseen lopun hänestä, mutta hän ei tuntenut vastustajaansa.
Raivoisasti ärjäisten zulu kyyristyi ja ponnahti kuin leijona Nastan kurkkuun ja hänen kätensä kiertyivät kuin rautavanteet tämän ympärille. He kaatuivat molemmat ja vierivät raivoisasti tapellen muutamia askelmia alas. Nasta oli väkevä, mutta hän ei ollut kuitenkaan Zulu-maan vankimman miehen veroinen, joka oli vielä pahasti haavoittuneenakin vahva kuin härkä.
Ratkaisu tulikin pian. Minä näin vanhan Umslopogaasin horjuvan jaloilleen ja nostavan riuhtoilevan Nastan keveästi kuin höyhenen päänsä päälle ja heittävän hänet riemuisasti huudahtaen suojakaiteen yli syvyyteen.
Apujoukko, jota tyttö oli mennyt veistämöiltä hakemaan, ennenkuin salamurhaajat ehtivät portaille, oli saapunut, ja portailta kaikuvat äänekkäät huudot ilmaisivat, että kaupungista hälyytetyt miehet pyrkivät sisään. Muutamat Nylepthan urhoolliset kamarineidot, jotka parhaasta unestaan herätettyinä, yöpuvuissaan ja pitkä tukka valloillaan, olivat työskennelleet niin tarmokkaasti vallituksen teossa, menivät aukaisemaan portteja ja ulkopuolella olevien miesten avulla alkoivat toiset avata aukkoa, joka oli suurella vaivalla juuri saatu tukituksi.
Lohkareet oli pian kiskottu syrjään ja apujoukon seuraamana horjui vanha Umslopogaas sisään verestä punaisena. Hirvittävä, mutta samalla uljas olento. Hän oli aivan haavojen peitossa ja hänen hurjien silmiensä ilme oli omituisen tuijottava. Näin heti, että hän oli kuolemaisillaan. "Keshla"-rengas hänen päänsä ympärillä oli kahtena kappaleena ja eräs isku oli osunut juuri tuon merkillisen reiän kohdalle, joka oli hänen päälaessaan ja josta vuoti nyt runsaasti verta hänen kasvoilleen. Kaulassa oli syvä haava, jonka Agonin keihäs oli tehnyt, ja vasempaan käsivarteen oli aivan teräspaidan hihan alapuolelle osunut ankara isku. Oikeassa kyljessä oli kuusi tuumaa pitkä ammottava haava, jonka Nastan terävä miekka oli leikannut teräspaidan läpi tunkeutuen.
Kirves kädessään hän horjui eteenpäin, tuo kammottavan näköinen uljas soturi, ja naiset tervehtivät häntä sydämellisin tervehdyshuudoin unhottaen pyörtyä verta nähdessään. Mutta hän ei pysähtynyt, vaan meidän kaikkien seuraamana hän horjui eteenpäin pihan läpi johtavaa ruhjotuilla simpukankuorilla peitettyä leveää käytävää pitkin, marmorilohkareiden ohi, suoraan suuren sisäänkäytävän läpi, valtaistuinsaliin, jonne asestettuja miehiä alkoi tunkeutua sivukäytävistä. Veriset jäljet osoittivat hänen tietänsä ja hoippuessaan aina vain suoraan eteenpäin hän saapui viimein pyhän kiven luo, joka oli salin keskellä. Hänen voimansa näyttivät pettävän ja hän pysähtyi kirveeseensä nojaten. Sitten hän huudahti äkkiä kaikuvasti:
"Minä kuolen — mutta olipa ottelukin sen veroinen. Missä ovat nyt ne, jotka ryntäsivät portaita ylös? Minä en näe heitä enää. Oletko vielä täällä, Macumazahn, vai oletko jo mennyt varjojen maahan minua odottamaan? Veri sokaisee silmäni — päätäni huimaa ja korvissani kohisee vetten pauhu; Galazi kutsuu minua!"
Samassa hän näytti muistavan jotakin ja kohottaen veristä tapparaansa hän suuteli sen punaista terää.
"Hyvästi, Inkosi-kaas. Miten voin sinusta erota, uskollisin ystäväni! Ei, ei, menkäämme yhdessä, sillä me emme voi erota, sinä ja minä. Olet minun ja kukaan muu ei saa sinua pidellä.
"Heilahda kerran vielä! Iske kauniisti ja kohdalleen! Iske lujasti!" Ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän alkoi molemmin käsin pyörittää tapparaa päänsä ympäri niin vinhasti, että terä muodosti yhtenäisen välähtelevän renkaan. Äkkiä hän päästi kaikuvan, tärisyttävän huudon ja iski aseensa hirveällä voimalla pyhään kiveen. Kimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja iskun melkein yli-inhimillinen voima oli niin suuri, että tuo tukeva marmorilohkare halkesi pariinkymmeneen palaseen Inkosi-kaasista jäädessä jäljelle vain muutamia terässiruja ja lyhykäinen sälöytynyt varrenpätkä.
Pyhän kiven kappaleet sinkoilivat joka taholle ja kuin taittunut puu kaatui Umslopogaas kuolleena marmorilattialle Inkosi-kaasin varren nuppi vielä kädessään.
Niin kuoli sankari Umslopogaas.
Läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä ja ihmetyksestä sanattomina.
Sitten huudahti joku juhlallisesti:
"Ennustus! Ennustus! Hän on lyönyt pirstoiksi pyhän kiven!"
"Niin", lausui Nyleptha; "hän on murskannut pyhän kiven ja katso, ennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen kuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu kuuluu sille, joka on sen pelastanut.
"Ja tietäkää myös", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen kätensä olkapäälleni, "että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin keralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun välillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten kynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He ovat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan Macumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi häntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle ripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin kauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä heidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan."
Puhetta tervehdittiin innostunein huudoin, ja kun sanoin, että zulu ja minä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin, kaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan poikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle.
Pihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä aivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin henkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin että saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se vedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se suureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti.
Nähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta, jos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja heidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin sen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli Milosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä lapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen kuningattaren hengen.
Huoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli sangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin kokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti ja peitettiin vuoteeseen.
Vaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun olin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa. Kohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin, että Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli lähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle taistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen. Heidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä M'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli leiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle, jonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni), ja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän kuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin vähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan.
Herätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen ja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni lähettyvillä.
"Kuinka voit, vanha veikko?" sanoi hän.
"Miten sinä olet täällä?" kysyin heikosti. "Sinunhan pitäisi olla
M'Arstunassa — oletko paennut, vai mitä?"
"M'Arstunassa?" toisti hän hilpeästi. "M'Arstuna antautui viime viikolla ja me marssimme kaupunkiin torvien soidessa ja liehuvin lipuin, kaikella sotilaallisella loistolla, kuten ymmärrät. Uljaampaa näkyä en ole milloinkaan nähnyt, voin sinulle sanoa. Olet ollut pari viikkoa aivan tiedoton, joten nämä ovat sinulle suuria ja ihmeellisiä uutisia."
"Entä Sorais?" kysyin minä.
"Sorais — hän joutui vangiksi. Hänen omat miehensä pettivät hänet. Pelastaakseen oman nahkansa ne roistot uhrasivat kuningattarensa", lisäsi hän synkästi. "Hänet tuodaan tänne, enkä minä tiedä, miten hänen poloisen lopulta käy", lopetti hän huoaten.
"Onko Curtis täällä?"
"Hän on Nylepthan luona. Saavuimme tänään ja Nyleptha oli kiiruhtanut ratsain meitä vastaan, ja niinkuin voit ymmärtää olivat molemmat melkein sekapäiset ilosta. Curtis tulee huomenna luoksesi. Lääkärit (Zu-Vendis-maassa on sellainenkin tiedekunta) kuuluvat nimittäin sanoneen, että olisi varomatonta tulla tänään."
En virkkanut siihen mitään, mutta olin kuitenkin sitä mieltä, että hän olisi voinut lääkäreistä välittämättä pistäytyä luonani. Mutta kun mies on mennyt juuri naimisiin ja niittänyt sotakentällä kunniaa ja mainetta, niin hän noudattaa mielellään lääkäreinkin neuvoja, mikä onkin aivan oikein.
Samassa kuului tuttu ääni sanovan, että "herran täytyy nyt levähtää", ja kääntyessäni katsomaan minä näin Alphonsen jättiläisviikset oviverhojen välistä.
"Täällähän sinäkin olet", lausuin minä.
"Olen kuin olenkin, herra. Sota on loppunut ja sotaiset vaistoni tyydytettyäni minä olen tullut jälleen huolehtimaan teistä, herra."
Nauroin, tahi oikeammin koetin nauraa, ja minun täytyy sanoa, että parempaa ja hellempää hoitajaa on mahdoton saada, olivatpa hänen sotilaalliset puutteellisuutensa miten suuret hyvänsä. Alphonse parka! Toivon, että hän ajattelee minua yhtä ystävällisesti kuin minä häntä.
Seuraavana aamuna tulivat Curtis ja Nyleptha luokseni ja edellinen kertoi minulle juurta jaksain mitä oli tapahtunut minun ja Umslopogaasin lähdettyä taistelupaikalta. Mielestäni hän oli osoittanut olevansa etevä sotapäällikkö ja oli onnistunut tehtävässään mainiosti. Tappiomme olivat luonnollisesti olleet tuntuvat, ja minua aivan peloittaa ajatella kuinka paljon urhoollisia miehiä oli tuhoutunut kuvaamassani taistelussa, mutta minä tiedän, että voittomme oli hankkinut meille kansan jakamattoman suosion. Hän oli hyvin iloinen nähdessään minut ja kiitti minua kyynelsilmin siitä vähästä, minkä olin kyennyt tekemään. Kasvoni nähdessään hän oli kovin hätkähtänyt.
Nyleptha aivan säteili onnesta, että hänen "rakas herransa" oli palannut hänen luoksensa aivan vahingoittumattomana, otsassa olevaa rumaa naarmua lukuunottamatta.
"Mitä aiot tehdä Soraikselle?" kysyin häneltä.
Hänen iloiset kasvonsa synkistyivät heti.
"Sorais!" toisti hän polkaisten pientä jalkaansa; "ah, Sorais!"
Curtis suuntasi keskustelun kiireesti toisaalle.
"Toivottavasti sinä pian voimistut entisellesi, vanha veikko, vai mitä?" sanoi hän minulle hilpeästi.
Pudistin päätäni ja naurahdin.
"Erehdyt, ystäväni", sanoin minä. "Ehkä vähän reipastun, mutta entiselleni en parane milloinkaan. Valmistelen jo viimeistä matkaani, Curtis. Tiedätkö, että olen sylkenyt verta koko aamun? Keuhkoissani on jokin vika, tunnen sen, eikä kauan kestä, ennenkuin suljen silmäni iäksi. Älä katso minuun noin surullisesta, olen elänyt aikani ja olen valmis. Ojennahan kuvastin tänne. Tahdon nähdä minkä näköinen olen."
Hän verukehti, mutta minä en hellittänyt, ja vihdoin hän ojensi minulle puiseen kehykseen kiinnitetyn kiilloitetun hopealevyn, joita Zu-Vendis-maassa käytettiin kuvastimena. Katsahdin siihen.
"Sitähän ajattelinkin", sanoin sitten hiljaa; "ja sinä juttelet vain, että paranen vielä!"
En halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni nähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi, kellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin alla oli leveät punaiset juovat.
Nyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa puheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet Umslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa muistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka tehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas murskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta marmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä hetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme.
Veistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun jälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit. Umslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut, mutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain sentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat tuhannet ihmiset.
Curtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty. Hänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli peitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon, zulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti haudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen alle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista Zulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen ruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota hän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa kertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo tasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti; keskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu.
Tämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi zu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä tarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen keskuudessa.
Sanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan katsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on uusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva hallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun hänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua vihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja zu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta.
XXIII.
OLEN PUHUNUT.
Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa, jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon, että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti. Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui hieman ja naurahti sitten katkerasti.
"Unhotat, Macumazahn", sanoi hän, "etten ole enää kuningatar. Olen hylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään kunnioittaa."
"Olethan kuitenkin nainen", vastasin minä, "ja asemasi on toivoton, joten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa."
"Sinähän vallan unhotat", vastasi hän naurahtaen, "että lupasin kääriä sinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan enkelin pasuunaan roikkumaan."
"En suinkaan", sanoin minä. "Vuorisolan taistelun aikana, kun jo aloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin usein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen tässä."
"Niin", huokasi hän. "Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar, vaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille heittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti, että siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat, ne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät kuningattarensa!" Ja hän aivan vapisi vihasta.
"Entä tuo pieni lurjus", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään Alphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, "hän pääsi livistämään ja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen sotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän piiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut parempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi tekemättä.
"Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että sinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi, ah, siinäpä vasta olikin mies. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä, kun hän sinkautti Nastan portailta."
"Olet kummallinen nainen. Sorais", sanoin minä. "Rukoile armoa kuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy."
"Minäkö rukoilisin armoa!" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja samassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui tuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin onnettoman näköinen.
"Terve sinulle, Sorais", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. "Sinä olet käyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja tuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut murhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi. Voittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen. Voitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi Sorais!"
"Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen", vastasi Sorais matalalla sointuvalla äänellään, "joka kuuluu näin: 'Koetit voittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo surmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä onnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo aikaisemmin häntä taivutella.
"Kuule, sisareni", jatkoi hän korottaen ääntään, "olisin tahtonut voittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee minulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on kuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin, niin hän ne lopettakoonkin", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti Curtikseen vihasta salamoivin silmin.
Curtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut, mitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha:
"Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli, olisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä olet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en tahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana päivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me hallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä tiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja sinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja me olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme aina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan ympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan, Sorais.
"Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät; sellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en tahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja sentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä tahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat häntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa loistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä sinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle."
Sorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole milloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli sillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan miellyttänyt.
"Mikäli — mikäli minä olen oikein ymmärtänyt", aloitti hän hetkisen kuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, "olit sinä — olit sinä, tuota noin, hyvin kiintynyt — kuningatar Soraikseen. Minä en voi — tuota noin — tietystikään tietää — hm — ovatko tunteesi muuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet — niin — hm — tämä ikävä asia voitaisiin — tuota noin — saattaa ehkä hyvinkin onnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria maakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos sinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan naimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan."
"Mikäli asia minusta riippuu", vastasi Good punehtuen, "niin tahdon mielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa suostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti, tahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies."
Kaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla väreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet ensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran Nylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten hillitysti:
"Minä kiitän sinua, lempeä kuningatar ja kuninkaallinen sisareni, kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, jota olet lapsuudestani saakka minua kohtaan osoittanut, ja minä kiitän sinua etenkin siitä, että annoit kohtaloni miehesi Incubun — kuninkaan — ratkaistavaksi. Olkoon elämäsi onnellinen, hyvä ja lempeä hallitsijatar, ja olkoon hallituskautesi menestyksellinen ja pitkä, oi suuri ja mahtava kuningatar. Älköön miehesi rakkaus kylmetkö ja perikööt lapsesi kauneutesi. Minä kiitän sinua, kuningas Incubu, tuhannesti, että otit vastaan kuningattaren armollisen lahjan ja tahdoit uskoa sen ase- ja seikkailutoverisi Bougwanin huostaan. Tekosi on suuruutesi ja jaloutesi veroinen, oi kuninkaani Incubu.
"Sinua kiitän myös, herrani Bougwan, siitä, että tahdot huolehtia minusta naispoloisesta. Sinä olet hyvä ja kunnon mies, ja käsi sydämellä minä vannon, että soisin voivani vastata pyyntöösi myöntävästi. Olen nyt kiittänyt teitä kaikkia ja tahdon vielä lisätä pari sanaa", ja hän hymyili jälleen.
"Huonostipa sinä, Nyleptha, ja te, arvon herrat, tunnette minut, jos todellakin luulette, että sovitus on mahdollinen. Minä vihaan lempeyttänne ja sääliänne, ja inhoan osoittamaanne armoa kuin myrkyllistä käärmettä. Petettynä, hylättynä, loukattuna ja yksinäni minä seison nyt edessänne, mutta kuitenkin minä pilkkaan ja uhmaan teitä kaikkia ja vastaan teille näin."
Ja ennenkuin kukaan saattoi arvatakaan hän iski hopeakeihäänsä sellaisella voimalla rintaansa, että kärki tunkeutui selästä ulos, ja hän kaatui Nylepthan eteen.
Nyleptha kirkaisi ja Good-parka oli melkein pyörtyä ja me muut syöksyimme kaatuneen luo. Mutta Sorais Yön tytär kohottautui kätensä varaan ja katseli hetkisen loistavilla silmillään Curtista kiinteästi kasvoihin ikäänkuin hän olisi tahtonut katseellaan jotakin sanoa. Sitten hänen kaunis päänsä vaipui ja syvään huokaisten hän heitti henkensä.
Hänet haudattiin kaikella kuninkaallisella loistolla.
* * * * *
Noin kuukauden kuluttua kruunattiin Curtis maan kaikkia juhlamenoja noudattaen Kukkaisternppelissä Zu-Vendis-maan kuninkaaksi. Olin liian sairas kyetäkseni mukaan, enkä siitä oikeastaan välittänytkään. Kansanjoukkojen hälinä, liehuvat liput ja koko juhlahumu vain hermostuttavat minua. Good oli siellä (täydessä loistossaan tietysti) ja tuli luokseni aivan haltioissaan ja kertoi, että toimitus oli ollut sanomattoman juhlallinen. Nyleptha oli ollut kaunis kuin tähti ja Curtis oli esiintynyt todellakin kuin kuningas. Kansanjoukot olivat tervehtineet häntä myrskyisin huudoin, joten ei ollut epäilemistäkään, että hän oli kaikkien suosikki. Good kertoi vielä, että kun ihmiset näkivät Päivänsäteen juhlakulkueessa, alkoivat he huutaa. "Macumazahn! Macumazahn!" kunnes tulivat aivan käheiksi eivätkä tyyntyneet ennenkuin hän oli noussut seisomaan vaunuissa ja selittänyt minun makaavan sairaana, joten en voinut tulla saapuville.
Curtis, tahi kuningas, tuli myöhemmin myös katsomaan, miten jaksoin, ja hän oli sangen väsyneen näköinen. Hän kiroili, ettei häntä oltu milloinkaan niin rääkätty, mutta minä arvelen hänen hiukan liioitelleen. En sanonut hänelle kuitenkaan mitään, ja keskustelumme suuntautui toisaalle. Osoitin miten ihmeellisesti kohtalo oli hänenkin askeleitaan ohjannut. Tuntemattomana kulkurina hän oli vuosi sitten tullut maahan, ja nyt hän oli sen ihanan kuningattaren puoliso ja koko valtakunnan hallitsija. Huomautin myös hänelle, ettei hän saisi milloinkaan antaa vallan ja asemansa tehdä itseään kovaksi ja ylpeäksi. Päinvastoin hänen tuli aina muistaa, että hän oli ensinnäkin kristitty ja toiseksi kaikkien palvelija, jonka piti aina osoittaa olevansa korkean asemansa veroinen. Huomautukseni olisivat voineet suututtaakin hänet, mutta nyt hän kuunteli kärsivällisesti ja vieläpä kiittelikin minua niistä.
Pari päivää kruunausjuhlallisuuksien jälkeen minä muutin taloon, jossa tätä kirjoitan. Paikka on hyvin kaunis ja sinne on Milosiksesta parin penikulman matka. Kaupunki näkyy aivan hyvin ikkunaani. Minun on täytynyt olla makuulla jo viisi pitkää kuukautta ja olen koettanut saada ajan kulumaan kirjoittamalla muistiin retkiämme ja seikkailujamme. Todennäköisesti eivät nämä rivit joudu milloinkaan julkisuuteen, eikä sillä ole väliäkään. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä, sillä niiden kirjoittaminen on lyhentänyt monet tuskalliset päivät. Olen saanut kärsiä kovia tuskia viime aikoina, mutta loppu ei ole enää kaukana, Jumalan kiitos.
* * * * *
Ylläolevat rivit kirjoitin viikko sitten, ja nyt tartun kynääni viimeisen kerran, sillä lähdönhetkeni lähestyy. Ajattelen vielä aivan selvästi ja kykenen kirjoittamaankin, vaikka vaivalloisesti. Keuhkoissani tuntunut kipu, joka paheni pahenemistaan viimeisten viikkojen aikana, on kokonaan hälvennyt ja sijaan on ilmestynyt omituinen raukeus, jonka merkityksestä en voi erehtyä. Tuskien tauottua katosi kuolemanpelkonikin, ja minusta tuntuu vain siltä kuin vaipuisin vähitellen sanomattoman suloiseen lepoon.
Onnellisena ja tyytyväisenä, ja yhtä turvallisesti kuin lapsi nojaa äitinsä povea vasten, uinahdan minäkin kuoleman enkelin helmaan. Kaikki surut ja murheet, kaikki pelko ja ahdistus ovat kadonneet kauas. Myrskyt ovat tyyntyneet ja iäisen toivon tähti loistaa kirkkaasti taivaanrannassa, joka on tavallisesti niin äärettömän kaukana, mutta joka tänä iltana on aivan lähelläni.
Kuolemahan meidät kaikki viimein korjaa. Usein se on jo minua hipaissut ja monta ystävääni se on viereltäni vienyt, mutta nyt on kuitenkin vihdoin minunkin vuoroni tullut. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua olen jättänyt tämän maailman iloineen ja suruineen. Ilma täyttää paikan, jonka ennen tarvitsin, eikä sijani tunne minua enää. Muistoni kirkkaus himmenee vähitellen ja unhottuu vihdoin kokonaan. Silloin olen totisesti kuollut!
Niinhän meidän jokaisen käy. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat maanneet samoin kuin minä nyt makaan ja ajatelleet samoja ajatuksia, ja unhottuneet! Tuhansia vuosia sitten ovat kuolevat ajatelleet samoin ja tuhansien vuosien päästäkin on asianlaita oleva sama. Zulut sanovat sattuvasti, että, "ihmiselämä on kuin tähdenlento tahi kuin haihtuva varjo".
Kukaan ei voi sanoa, että tämä maailma on hyvä. Ja kuinka se voisi sitä ollakaan niin kauan kuin raha on sen liikkeelle paneva voima ja itsekkyys kaiken johtotähti? Ei ole lainkaan ihmeellistä, että se on niin paha. Ihmeellistä on vain, että sellaisessa maailmassa voi olla mitään hyveitä.
Nyt kun elämäni on iltaansa kallistunut, olen kuitenkin iloinen, että olen saanut elää ja tuntea vaimon rakkauden suloisuuden ja kokea uskollista ystävyyttä, sellaista, joka voittaa vaimonkin rakkauden. Olen iloinen, että olen saanut kuulla pienten lasten iloa, nähdä auringon, kuun ja tähdet, tuntea suloisen meren suudelman kasvoillani ja nähdä villieläinten hiipivän kuutamossa vesien rannoille janoaan sammuttamaan. Mutta sittenkään en tahtoisi elää elämääni toistamiseen. Kaikki alkaa muuttua ympärilläni. Pimeys lähestyy ja päivä hämärtyy yöksi. Mutta etäältä siintää kirkas valo, joka lähenee lähenemistään, ja minä olen näkevinäni monen kaivatun ystävän toivottavan itselleni tervetuloa. Näen Harry-poikani ja erään toisen, joka on aina ollut mielestäni maailman suloisin ja täydellisin nainen. Mutta hänestä olen jo ennen kertonut, ja miksi puhuisin hänestä juuri nyt. kun menen sinne, jossa hän on jo kauan minua odottanut.
Suuren temppelin kultainen katto kimaltelee tulena laskevan auringon valossa ja minun sormeni alkavat väsyä. Kaikille tuttavilleni ja niille, jotka ovat minusta jotakin kuulleet, ja kaikille, jotka ovat ystävällisesti muistelleet yksinäistä vanhaa metsästäjää, minä ojennan käteni kaukaiselta rannalta ja heitän hellät jäähyväiset.
Uskon henkeni kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on minutkin luonut, ja sanon ystäväni Umslopogaas-vainajan tavoin: "Olen puhunut."
XXIV.
LISÄYS.
Vuosi on kulunut siitä, kun rakkain ystävämme Allan Quatermain kirjoitti sanat "Olen puhunut" tämän seikkailukertomuksen loppuun. Hän ei luultavasti milloinkaan ajatellut, että se joutuisi julkisuuteen, mutta nyt on eräs merkillinen sattuma tehnyt mahdolliseksi lähettää kertomuksen Englantiin, ja sentähden olen rohjennut liittää siihen omasta puolestani tämän lisäyksen. Ei ole kuitenkaan lainkaan varmaa, saapuuko lähetykseni perille, mutta kun meidän elinaikanamme ei toista mahdollisuutta todennäköisesti tule, niin olemme minä ja Good päättäneet käyttää tätä ainoata hyväksemme, kävi miten kävi.
Viimeisten kuuden kuukauden ajalla on useita retkikuntia ollut työssä Zu-Vendis-maan kaikilla rajoilla, ja on tarkoin tutkittu, olisiko olemassa mitään tietä, joka yhdistäisi maan muuhun maailmaan. Tie onkin löydetty ja on ilmeisesti ainoa, jota myöten maahan voi tunkeutua, mutta nyt se suljetaan ainiaaksi. Olen myös saanut selville, että neekeri, joka saapui kuolemaisillaan herra Mackenzien lähetysasemalle, oli päässyt pakenemaan täältä juuri samaa tietä myöten. On nimittäin aivan varmaa, että mies oleskeli täällä jonkun aikaa noin kolme vuotta ennen meidän tuloamme, mutta jostakin erikoisesta syystä ovat papit, jotka häntä hoitivat ja auttoivat pakenemaan, pitäneet asian visusti salassa. Niinkuin jo sanoin, suljetaan tie ainiaaksi, ja työ aloitetaan heti kun sanansaattaja, joka vie mukanaan ystäväni käsikirjoituksen, on lähtenyt matkalleen. Hänellä on myös kirje Yrjö-veljelleni, jota usein ikävöin, ja pari kirjettä Goodilta ystävilleen. Ilmoitamme, ettemme tule enää milloinkaan kotiin Englantiin, joten omaiset ja perilliset saavat jakaa omaisuutemme keskenään. Eurooppaan emme voi palata siitäkään syystä, että meidän on mahdoton poistua Zu-Vendis-maasta, vaikka kuinka hartaasti haluaisimmekin.
Sanansaattaja, jonka matkan toivon onnistuvan hyvin, on — Alphonse. Hän on jo ehtinyt kuolemaan saakka kyllästyä Zu-Vendis-maahan ja sen asukkaihin. Hän myöntää kyllä, että maa on hyvin kaunis, totta kait, mutta siitä huolimatta hänellä on sanomattoman ikävä. Ei ole teattereita eikä kahviloita ja hän muistelee vain armasta Annetteansa, josta hän sanoo uneksivansa kolme kertaa viikossa. Onhan kyllä tunnettua, että kaikki ranskalaiset kärsivät koti-ikävästä, mutta Alphonseen nähden luulen asian olleen toisin. Koti-ikävän takia hän ei halunnut maasta lähteä, vaan aivan toisista syistä. Häntä nimittäin pilkattiin kaikkialla sentähden, että hän oli Soraiksen vankina ollessaan piiloutunut suuren lipun alle päästäkseen joutumasta taisteluun. Katupojatkin huutelivat hänelle pilkkasanoja, ja hänen elämänsä on käynyt aivan sietämättömäksi.
Hän on päättänyt lähteä, eivätkä matkan sanomattomat vaivat ja lukemattomat vaarat peloita häntä, kun hän vain pääsee pois tästä kirotusta maasta, sanoo hän. Vaara joutua ranskalaisen poliisin kynsiin vastaamaan muutamista kolttosista ei myöskään hirvitä häntä. Alphonse-parka! Meidän on sangen ikävä hänestä erota, ja hänen itsensä ja tämän kertomuksen takia minä toivon, että hän pääsee onnellisesti perille. Hänellä on niin paljon kultaa mukanaan, että hän on Eurooppaan saavuttuaan rikas mies, ellei matkalla mitään erikoista tapahdu, ja hän voi mennä huoletta naimisiin Annettensa kanssa, jos Annette vielä elää ja huolii Alphonsestaan.
Kirjoitettuaan kertomuksensa viimeisen luvun viimeiset sanat kuoli Quatermain seuraavana aamuna päivän sarastaessa. Nyleptha, Good ja minä olimme saapuvilla, ja hetki oli yhtä liikuttava kuin kauniskin. Kuolinkamppailu alkoi noin tuntia ennen auringon nousua. Good purskahti itkuun ja kuoleva ystävämme sai siitä aiheen viimeiseen leikilliseen huomautukseensa. Liikutus oli saanut monokkelin putoamaan Goodin silmästä, minkä seikan Quatermain heti huomasi.
"Kerrankin", kuiskasi hän koettaen hymyillä, "näen minä Goodin ilman monokkelia."
Sitten hän makasi hiljaa, kunnes aurinko alkoi nousta, jolloin hän pyysi meitä kohottamaan häntä hiukan, että hän saisi nähdä viimeisen kerran auringon nousevan.
Katsellen heleän aamuruskon kultaamaa taivasta virkkoi hän hiljaa:
"Pian menen tuosta kultaportista sisälle."
Kymmenen minuuttia myöhemmin kohottautui hän jälleen ja katsoi tarkkaan meitä jokaista.
"Nyt alkaa matka, jonka kaltaista en ole vielä tehnyt", kuiskasi hän sitten. "Muistelkaa välistä minuakin. Jumala teitä kaikkia siunatkoon. Menen teitä odottamaan", ja hän nukkui rauhallisesti iäiseen lepoon.
Siten kuoli henkilö, jonka luonne oli niin täydellinen, etten ole milloinkaan tavannut toista sen kaltaista.
Hän oli luonteeltaan hellä, uskollinen ja leikillinen ja omisti paljon runoilijan sielunominaisuuksia, mutta siitä huolimatta hän oli harvinaisen tarmokas ja toimintakykyinen mies. Hänellä oli laaja ihmistuntemus ja hän osasi sanoa aivan paikalleen minkälainen kukin henkilö oli. "Olen tutkinut ihmisluonnetta koko elinaikani", saattoi hän hyvin usein sanoa, "ja minä tiedän siitä yhtä ja toista", niinkuin hän tekikin. Hänellä oli vain kaksi virhettä. Hän oli liian vaatimaton ja toiseksi hän oli hieman mustasukkainen ystäviinsä nähden. Hänen vaatimattomuudestaan saa jokainen, joka lukee tämän kirjan, selvän käsityksen, mutta siitä huolimatta tahdon kertoa yhden tapauksen, joka on sangen kuvaava.
Lukija muistaa epäilemättä, että Quatermain aina tahtoo esiintyä suurena pelkurina, mutta todellisuudessa hän oli verrattoman rohkea, vaikkakin varovainen, eikä menettänyt malttiaan milloinkaan. Hänen kertomuksestaan saa esimerkiksi aivan sen käsityksen, että isku, joka lopulta aiheutti hänen kuolemansa, osui häneen aivan sattumalta, ja kuitenkin on asianlaita aivan toisin.
Good oli jo sortunut maahan ja eräs Nastan vuoristolainen oli juuri antamaisillaan hänelle surmaniskun, kun Quatermain heittäytyi ystävänsä päälle ja torjui iskun omalla ruumillaan. Sitten vasta hän nousi ja tappoi vihollisen.
Hänen mustasukkaisuutensa voin myöskin todistaa. Lukija muistanee, että hän valittaa minun laiminlyöneen ystävyytemme senjälkeen kuin menin naimisiin Nylepthan kanssa. Nyleptha ei ole tietenkään täydellinen, paremmin kuin toisetkaan naiset, ja voi olla välistä hyvinkin oikullinen, mutta hän ei ole milloinkaan tahtonut erottaa minua ja Quatermainia. Ystäväni valittaa usein, että kävin niin harvoin katsomassa, mutta sille en mahtanut mitään, sillä kiihkeistä pyynnöistäni huolimatta eivät lääkärit päästäneet minua hänen luokseen. Nuo pienet huomautukset surettivat minua kovin, kun luin kertomuksen, sillä minä rakastin Quatermainia kuin omaa isääni eikä mieleeni ollut kertaakaan juolahtanut, että avioliittoni olisi voinut vaikuttaa ystävyyteemme. Mutta mitäpä siitä; hänen hyvät ominaisuutensa olivat niin monet, että nämä vähäiset heikkoudet tulivat vain aniharvoin näkyviin.
Nylepthan ja minun läsnäollessa luki Good hautausluvut ja sitten hänen maalliset jäännöksensä haudattiin tahi oikeammin poltettiin loistavin juhlallisuuksin. Kulkiessani juhlakulkueessa auringontemppeliin en voinut olla ajattelematta, miten närkästynyt Quatermain olisi ollut, jos hän olisi nähnyt juhlallisuudet, hän kun vihasi kaikkea loisteliaisuutta ja ylellisyyttä.
Kolmantena iltana kuolinpäivän jälkeen hänet asetettiin pronssiluukulle alttarin eteen, ja kun auringon viimeinen säde sattui hänen kasvoihinsa, toitahtivat torvet ja hän luisui hiljaa tuliseen hautaansa.
Hänen kaltaistaan miestä emme tapaa, vaikka eläisimme vielä sata vuotta. Hän oli maailman jaloin ja sivistynein ihminen ja uskollisin ystävä, hän oli myöskin etevä urheilija ja minun tietääkseni Afrikan paras ja taitavin ampuja.
Niin päättyi metsästäjä Quatermainin merkillinen ja seikkailurikas elämä.
* * * * *
Muutoin on kaikki luonnistunut meille sangen hyvin. Good järjestelee parhaillaan laivaliikettä Milosis-järven ja muiden vesistöjen välille, ja me toivomme voivamme saada kaupan siten vilkastumaan. Etäisimmät heimot tulevat myös siten läheisempään yhteyteen muun valtakunnan kanssa ja meidän on silloin helpompi valvoa heidän puuhiaan. Good-parka! Hän alkaa jo vähitellen unhottaa onnettoman rakkautensa, mutta entisensä kaltainen hän ei enää ole. Toivon kuitenkin, että hän menee vielä hyviin naimisiin ja unhottaa nuo surulliset tapaukset. Nylepthalla on jo parikin nuorta neitosta tiedossaan häntä varten.
Puheen siirtyessä omaan toimintaani en todellakaan tiedä mistä alkaisin. Riittäköön kun sanon, että Zu-Vendis-maan kuninkaana olo miellyttää minua sangen suuresti, enemmän kuin minulla oli oikeus toivoakaan. Mutta eihän sekään luonnollisesti ole vain myötätuulessa purjehtimista. Vastuunalaisuus on toisinaan sangen rasittavaa.
Jotakin hyvää toivon kuitenkin saavani aikaan ja elämäni aion pyhittää kokonaan kahdelle asialle. Yhdistämällä valtakunnan eri osat kiinteästi toisiinsa ja lopettamalla sisälliset sodat, jotka ovat olleet vuosisatoja koko maan kirous, minä teen zu-vendi-kansasta lujan ja mahtavan kansan. Murran pappein vallan ja lopetan heidän valtiollisen vaikutusvaltansa. Samalla teen maaperän otolliseksi uudelle, syvemmälle uskonnolle kuin mitä tämä sisällyksetön auringonpalvominen on. Toivon vielä näkeväni Kristuksen ristin kohoavan taivasta kohti Kukkaistemppelin ylimmältä harjalta. Jos kuolen sitä ennen, niin jatkakoon seuraajani työtäni.
Yhden asian olen vielä päättänyt. Tulen hallitukseni aikana tekemään kaikkeni, ettei yhtään muukalaista pääse maahan tunkeutumaan. Luulen, että monet haluavat yrittää, mutta minä varoitan heitä vakavasti. Heidän tulee käymään hyvin huonosti. Palautan kaikki tunkeilijat kiireimmiten lyhintä tietä takaisin, sillä minä tunnen pyhän velvollisuuteni olevan koettaa kaikin mahdollisin keinoin säästää tämä rehellinen ja turmeltumaton kansa nykyajan sivistyksen kiroukselta.
Mitä merkitsisivät kaikki urhoolliset armeijani, jos joku toimelias roisto kävisi kimppuumme kanuunoin ja kiväärein? En voi mistään huomata, että ruuti, sähkölennätin, sanomalehdet, yleinen äänioikeus j.n.e. olisivat tehneet ihmiset onnellisemmiksi kuin he ennen olivat. Päinvastoin uskon, että ne ovat aiheuttaneet ja aina vain aiheuttavat paljon pahaa. En aio saattaa tätä kaunista maata keinottelijain, matkailijain, valtiomiesten ja lähetyssaarnaajien tunnottomuudelle alttiiksi. Vertaan heitä noihin maanalaisiin hirviöihin, jotka taistelivat maanalaisen joen rannalla tuosta kuolleesta joutsenesta. En tahdo saattaa sitä milloinkaan alttiiksi ahneudelle, juoppoudelle, taudeille, ruudin hävitykselle ja yleiselle siveelliselle turmelukselle, jotka kaikki ovat sivistyksen huomenlahja puolisivistyneille tahi raakalaiskansoille. Jos on niin sallittu, että Zu-Vendis-maa joutuu sittenkin muun maailman yhteyteen, niin sille en mitään mahda, mutta omasta puolestani minä teen kaikkeni sen estääkseni. Olen varma, että Jumalakin hyväksyy päätökseni. Hyvästi.
Henry Curtis.
Joulukuun 15 p:nä 18—.
P.S. — Unhotin aivan kertoa, että Nyleptha (joka voi erinomaisen hyvin ja on mielestäni entistä ihanampi) synnytti pojan yhdeksän kuukautta sitten. Lapsi on kiharatukkainen, sinisilmäinen englantilainen, ja vaikka hän onkin Zu-Vendis-maan valtaistuimen perillinen, toivon minä voivani kasvattaa hänestä vaatimattoman ja kunnon ihmisen. Olla rehellinen, luotettava ja uskollinen on mielestäni paljon enemmän kuin olla Rademaksen suuren suvun jälkeläinen.
H.C.
GEORGE CURTIKSEN HUOMAUTUS.
Tämän kertomuksen käsikirjoitus saapui minulle joulukuun 20 p. 18— eli kolmatta vuotta sen jälkeen kuin veljeni Henry Curtis, jota olemme pitäneet kuolleena, oli lähettänyt sen matkalle Keski-Afrikan sydämestä. Luin sen hyvin sekavin tuntein. Onhan suuri helpotus tietää Henryn ja Goodin olevan elossa, mutta minä en mahda sille mitään, että ajattelen heitä kuin vainajia. Eihän ole mitään toivoa saada heitä enää nähdä. Hehän ovat katkaisseet ainiaaksi kaikki siteet, jotka yhdistivät heidät vanhaan Englantiin, omaisiin ja koteihinsa, ja olosuhteisiin katsoen he tekivät ehkä hyvinkin viisaasti.
Lähetyksessä oli Adenin postimerkki ja minä otaksun, että tuo pieni ranskalainen, Alphonse, saapui onnellisesti ihmisten ilmoille. Olen tiedustellut häntä Marseillesta ja kaikkialta, mihin hän olisi voinut otaksuttavasti asettua, mutta turhaan. Hänestä ei ole löydetty jälkeäkään. Voihan olla mahdollista, että hän on kuollut ja joku toinen on toimittanut paketin postiin, tahi on hän löytänyt Annettensa, mutta ei ilmaise itseään peläten vieläkin lain kouria.
En tiedä. Toivon vielä löytäväni hänet, mutta minun täytyy sanoa, että toivoni heikkenee päivä päivältä. Tutkimuksiani vaikeuttaa suuresti se seikka, ettei herra Quatermain mainitse kertaakaan hänen sukunimeään. Puhutaan von "Alphonsesta" ja maailmassa on niin monta Alphonsea. Kirjeet, jotka Henry-veljeni kertoo lähettävänsä käsikirjoituksen mukana, eivät ole saapuneet, niin että otaksun niiden joutuneen hukkaan tahi tuhoutuneen. Kertomus on todellakin niin merkillinen, että saatan sen heti julkisuuteen.