III.
LÄHETYSASEMA.
Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan, johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.
Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat, ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa, väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen penikulman päässä lähetysasemalta.
Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa, aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä. Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti, astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat. Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle, kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.
Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka — kuten zulut yleensä — ei voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa, jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha, rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat taukoamatta.
Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen, huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan hyökkäystä.
Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille alttiiksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.
Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa, jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat, sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.
Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra, rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin, tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!"
Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella, jota en osaa lainkaan jäljitellä.
"Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä vastaanottamaan."
"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa — viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat", sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse — hänet saatte heti nähdä — ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä näkynytkään."
Lähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.
Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran — rinne oli sangen jyrkkä — me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi, kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa, kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.
Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli mansikoita ja tomaatteja — ah, minkälaisia tomaatteja! — melooneja, kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.
"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.
"Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua."
Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle, joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli täynnä teräviä piikiviä.
"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan, on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."
Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä. Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.
Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat. Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus, jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa ilmanalassa.
Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön — itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä — oli melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan — korkealla kun olivat — valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.
"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.
"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään, ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni edellämme kuistille.
Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.
"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin, kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään kätensä taivasta kohti.
"Ah, mais quel homme!" huudahti hän ranskan kielellä, "quel sauvage affreuex! Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!"
"Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie.
"Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin — "ce monsieur noir."
Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri ymmärtänyt leikkiä.
"Parbleu!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.
Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen luonne — tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa; mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan."
"Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä erämaassa?"
"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie, "ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla hänen itsensä kertovan elämäntarinansa."
Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja isäntämme kävi sangen vakavaksi.
"On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä. Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.
"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan", sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo verenhimoiset roistot kimppuunne."
"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat."
"Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen. Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette, mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden, että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta."
Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan. Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista. Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti kovaan teräkseen.
"Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista tämän moista?"
Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.
"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.
"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi. Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa — mies sanoi sitä pohjattomaksi järveksi — ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin — rokkoon luultavasti. Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään, silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa. Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan. Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen."
"Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein hengähtämättä.
"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.
"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa, vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te luulette, herra Quatermain?"
"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen. Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää sen."
"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie hymyillen.
IV.
ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.
Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien lukkoja.
Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli "ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat "naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut", ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".
Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä lempinimillä.
Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen "Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä. Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in" kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt niin monen miehen aivot".
Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta, joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka, joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa kaadettujen vastustajain lukumäärää.
Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä, jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.
Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta hänen erikoistaidostaan.
Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.
Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa, jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan lumonnut heidät, sanoivat he.
Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan maljakon muotoinen.
Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa ja kunniaa ylistävät.
Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen hurmaavan kukan.
Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.
"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen minä ja jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' — nimi on heidän antamansa — ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista. Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä saisi olla vapaa — vapaa kuin ilma."
"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä.
"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa."
"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?"
"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän uskovan, että olen 'ngai' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen. Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa. Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä. Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?"
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa. Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä, auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.
Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:
"Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!"
Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä runoilija oli tarkoittanut.
Niin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi, sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että "katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi ja tappaisi".
"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä.
Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi rauhallisesti:
"Niitäpä toisia henkiä vain."
"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.
"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.
Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan, näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin, jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.
Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis, joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.
"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa haudan lepoon. Minun isäni —"
Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.
"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa, etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on vain hänen viiksensä eikä — mitään muuta.
"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat. Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin, minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt, nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin enkelin — mutta sydän — voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän ihmisen tässä maailmassa joutuakin — sydän oli musta ja liukas kuin kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.
"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.
Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:
"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme, Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku — herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni, mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja. Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle Annetten sydämen valloituksen.
"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä. Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään, mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'
"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen', niinkuin hän pitikin.
"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla. Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.
"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä. Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.
"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja — Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti, ja lopulta he — häpeä sanoakin — suutelivat aivan rehellisesti. Näky oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon, jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui — minä olin tappanut hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi. Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen, joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."
Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta huolimatta me olimme tukehtua nauruun.
"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään — tarinani onkin niin surullinen."
"Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla kalliolla."
Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.
V.
UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.
Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä kysyin, mihin hän oli mennyt.
"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:
"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. — Flossie."
"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa etsimään."
"Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin." Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.
Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän käsiinsä.
"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.
Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.
Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin; lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn sytyttäjä.
Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava, että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin hopeinen käärme.
Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.
"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.
"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten itsepintaisesti.
Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.
"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään; siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle päähänpistolleen.
Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät pahaaennustavasti.
"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä piskuinen apina mieheksi."
Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan mahdollisimman ilkeä irvistys.
"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen jäsenensä.
Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas, puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten, piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.
Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti. Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden näytettä.
"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun nähden. Olen puhunut."
"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."
"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni. Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani. Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven itselleni."
"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta; katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."
"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."
"Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä."
Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.
Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet nähneet tyttösestä merkkiäkään.
Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut.
Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut retkeltään.
Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä, mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.
Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan: eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä tähtitaivasta vasten.
Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.
Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille? Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme, Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin heille kaikki.
Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.
"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä", sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut tyttöseni!"
Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?
Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:
"Avaa, isä, avaa!"
Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti.
Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.
"Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt."
"Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi.
"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin heidät aivan läheltä."
"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja epätoivoisesti.
"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.
"Kolmattasataa — kolmattasataa!"
Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:
"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo puhutella sinua!"
Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.
"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on kori kädessä."
"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."
Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat. Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski keihäänsä kenttään.
"Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli vierähtänyt kuistin portaille — mikä kammottava näky — "mutta minulla on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti, että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan.
"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.
"Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston päällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä" — hän osoitti Curtista, Goodia ja minua — "mutta he olivat meitä viekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme tappaa heidät."
"Niinköhän, ystäväiseni?" ajattelin minä.
"Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi mustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön. Toisen miehen tapoimme — hänen päänsä on tuolla portaalla — mutta toinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen aasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun totta. Eikö se ole tyttäresi kori."
Herra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi:
"Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä halua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi — kaksisataa neljäkymmentä päätä — siis eläin mieheen — olemme jo ottaneet haltuumme."
Herra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin arvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut. "Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei olisi hyvä hyökätä", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen. "Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä takaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan meille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin toimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi!
"Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen ja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat meille yhden noista kolmesta — hengen hengestä — jolloin me tuomme lapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies. Pyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme valintaanne. Tuon pitkän", hän viitasi Curtikseen, "minä ottaisin hyvin mielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin."
"Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?" kysyi herra Mackenzie.
"Ei, älä sano niin, valkoinen", vastasi soturi. "Siinä tapauksessa tyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on ainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet orjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin — tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat minulta luotettavan saattueen", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle pilalleen.
Aivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa, ja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni hinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että sankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni sanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin tehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että lapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha ja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä. Hänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja hänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat armeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani. Tyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon paremmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut antaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä olen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua itseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut, uskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät asianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin ajatella tämän kaiken ja paljon muutakin.
"Kuulkaahan, herra Mackenzie", sanoin minä, "ilmoittakaa sotuille minun olevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin tyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan."
"Et liiku askeltakaan!" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa.
"Ei, ei", sanoi Mackenzie, "en tahdo kenenkään kuolemaa omalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni on kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa. Olette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain, mutta te ette saa mennä."
"Ellei muu auta, niin menen", sanoin minä päättäväisesti.
"Tämä on tärkeä asia", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin päin, "jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä koittaa."
"Hyvä on, valkoinen mies", sanoi soturi välinpitämättömästi, "mutta muista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei ole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä", ja hän liikautti leveätä keihästään. "Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan karata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut, että täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla rannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies", lisäsi hän nauraen, "uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää yötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet, joiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan siis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani."
Sitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko ajan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja sanoi huolettomasti:
"Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!"
Tämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka mitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin koko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen kipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän kätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että hänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain kasvoista.
"Näetkös minut?" ärjäisi hän julmistuneesti.
"Näen kyllä."
"Entä tämän?" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain nenään kiinni.
"Näen ielusikin; entä sitten?"
"Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja, tällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi, että olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut ruokottoman suusi."
Masai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: "Sinutpa tahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä.
"Me kohtaamme kyllä, älä pelkää", sanoi tuo vanha zulu kylmästi. "Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet kumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura vain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!"
Lygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan todistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän vangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo lukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan vahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty eväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu muutamia rivejä, jotka kuuluivat:
"Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani, joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani. Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen. Hyvästi.
Flossie."
Toisella puolen olivat sanat: "Terveisiä herra Quartermainille.
Neuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan."
Lukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut uhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini. Miten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli joutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin kerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin hänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin.
Nyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei päätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa keksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good vannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni.
"On aivan välttämätöntä", sanoin minä vihdoin, "että jotakin yritetään ennen auringon nousua."
"Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut roistojen kimppuun, kävi miten kävi", sanoi Curtis.
"Aivan niin", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; "puhut kuin mies, Incubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta viidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla päälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla, Macumazahn, viisi; viisi valkoista miestä — siis kaiken kaikkiaan kolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet sodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja syövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia hautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon tapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska meitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt miehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen." Hän piirsi maahan soikean ympyrän. "Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan piikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu, sinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta pääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin.
"Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle heti kun tähdet alkavat himmetä — ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi tapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja huomaavat hankkeemme — ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera rakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle. Tapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa, ettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan hetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi — hän on urhoollinen mies — hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin puolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat kuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun johdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen 'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä pitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni, alkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta! Silloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen muurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja Bougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen raskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle sisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme väijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan kaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä huolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on parempi, niin sano."