Selitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti mielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun neuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä milloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me saatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin vihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea.
"Umslopogaas, sinä vanha leijona", lausuin minä sydämellisesti, "sinä tiedät aina miten ja milloin on iskettävä."
"Niin, niin, Macumazahn", vastasi hän, "minä olenkin ollut soturi neljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa taaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta, Macumazahn — minä vainuan verta."
VI.
VALMISTUKSIA.
Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait onnistuisivat valloittamaan aseman.
Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä, kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten varalta.
Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä —. toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, — jotka tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo ennestäänkin murheellista tunnelmaa.
"Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme, "vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne. Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni — Lumpeenkukan — sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te olette oppineet rakastamaan häntä."
"Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan henkemme hänen puolestaan."
"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt, kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren elämänsä — tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät — teette kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme. Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin — "vannokaa, että teette kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni verisestä ja julmasta kuolemasta."
"Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja kuolemme kanssasi. Sen vannomme!"
"Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset.
"Niin sanomme mekin", lisäsin minä.
"Hyvä on", sanoi herra Mackenzie. "Olette miesten miehiä ja turvallinen tuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni — niin mustat kuin valkoisetkin — polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan armoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me kaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan vahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä ennen päivän koittoa."
Hänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi seisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä zulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas tapparansa.
"Ikiaikojen Jumala!" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa liikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan hiljaisuudessa; "sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja, orpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun turvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule rukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit — viaton lapsemme, jonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut julmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä. Ole hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka määräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee meidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita henkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen ylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä suojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä nyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule rukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi lähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois heidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi, kunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin lapsia! Amen!"
Hän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja ryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että "nyt on jo aika tehdä muutakin kuin puhella". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet valittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen monituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan jälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden oli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme kolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille miehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi kaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla — Umslopogaas kävi jo aivan kaunopuheliaaksi esittäessään "kylmän teräksen" hänen mielestään monia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut kanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille. Hänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli ampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi martini-kivääriä. Itse otin winchesterin — omani —, joka oli erinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma laittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra Mackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat tunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien muutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille, joiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin puolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon.
Umslopogaasilla oli aseensa — Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme, ja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille oli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa rynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut siinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät valmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin niin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen valikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi kohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan pienemmän.
Valitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden tuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt kirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti. Umslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin varren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta luiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin partaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät terät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty, menin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut aukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman hyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli neljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa.
Viimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet alkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin niillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman niitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa suunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset panssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta. Tämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut, mutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän töitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta. Sieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ oli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat, joista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä.
Näissä korkeakauluksisten villapaitojen tapaisissa teräspaidoissa, jotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli pehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että olisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta. Curtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin, mutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja ulottui aina polviin saakka — paita ja housut yhdessä kappaleessa. Näihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka olivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni torjumaan ankaratkin iskut.
Tuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä ampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät luonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten keihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut, että jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin zulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet, jotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin.
Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan — hänellä ei ollut nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen, jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.
Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin, mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut käydä heidän kimppuunsa.
Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.
Koska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin me haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi tunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä ja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti nukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en voinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti tämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen haihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut kaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut olla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä miestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me olimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun, jotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan heimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean kivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka luultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme voisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että onnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas vähäisinkin varomattomuus — kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi jokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa jaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen.
Vuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä kuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni tunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei tauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon, joka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota outoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli — Alphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi rukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä nimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen käytöksensä oikein merkitsi.
"Ah, hyvä herra", huokasi hän, "minä rukoilen niiden onnettomien edestä, jotka minä tapan tänä yönä."
"Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin", sanoin minä ja heittäydyin uudelleen vuoteelleni.
Alphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan. Jonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle avonaisesta ikkunasta:
"Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on lähdettävä liikkeelle."
Minä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun täytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa nähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun olemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki ja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden, että ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani winchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen pitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi ja pitkäpiippuinen colt-pistooli.
"Ah, ystäväni", virkkoi hän huomatessaan minun katselevan hänen vyötänsä, "katselette minun leikkuuveistäni. Ajattelin, että se voisi olla hyväkin käsirysyyn joutuessamme. Monta porsasta olen sillä pistänyt."
Kaikki miehet olivat jo ylhäällä ja pukeutuivat. Minä vetäisin teräspaidan päälle kevyen takin voidakseni sälyttää taskut täyteen panoksia ja vyötin revolverin vyölleni. Good teki samoin, mutta Curtis veti ylleen vain teräspaitansa, painoi lakin päähänsä ja pani kevyet kengät jalkoihinsa, niin että hänen jalkansa olivat paljaat polvista nilkkoihin. Revolverin hän vyötti teräspaidan päälle.
Umslopogaas oli sillä aikaa koonnut miehet tuon suuren puun alle ja tarkasti nyt huolellisesti jokaisen asestuksen. Viime hetkessä teimme suunnitelmaan pienen muutoksen. Kävi nimittäin ilmi, että kaksi miestä, jotka oli määrätty ampujien ketjuun, olivat vain aniharvoin käsitelleet ampuma-aseita, mutta olivat sen sijaan taitavia keihäsmiehiä. Heille annettiin luodikkojen sijaan terävät masai-malliset keihäät ja suuret kilvet ja käskettiin mennä Curtiksen, Umslopogaasin ja wakwafin kanssa aitauksen isolle sisäänkäytävälle, sillä olimme asiaa tarkemmin tuumittuamme käsittäneet, että kolmen miehen olisi mahdotonta pitää puolensa tuolla verraten leveällä aukolla.
VII.
HIRVEÄ TAISTELU.
Sitten me odottelimme yön pimeydessä hiljaa kuin hiiret lähdön hetkeä. Tuo pitkän pitkä neljännestunti oli luullakseni yrityksemme hermoja koettelevin kohta. Olen kerran ollut katsomassa, kun eräs kuolemaantuomittu rikollinen hirtettiin juuri aamun sarastaessa, ja kaamea tunnelma, joka oli vallannut minut tuomion täytäntöönpanon hetkeä odotellessani, muistutti suuresti tämän odotuksen jännitystä. Miesten juhlallisen vakavat kasvot, heidän hiljaiset kuiskauksensa, Curtiksen miettiväinen leveäteräisen tapparansa tarkastelu ja Goodin yhä uudistuva monokkelin puhdistus ilmaisivat kaikkien olevan mitä suurimmassa jännityksessä. Tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että tunnin kuluttua saatoimme kaikki olla iankaikkisuudessa. Vain Umslopogaas oli kaikesta päättäen aivan rauhallinen. Hän nojasi tapansa mukaan peloittavaan tapparaansa ja pisti silloin tällöin pienen hyppysellisen väkevää nuuskaa nenäänsä. Hänen rautaisia hermojaan ei voinut mikään järkyttää.
Kuu oli jo kauan lähennellyt taivaanrantaa ja vihdoin se katosi metsän taakse jättäen meidät synkkään pimeyteen. Itäinen taivas oli hiukan vaaleampi ennustaen päivän pian koittavan.
Herra Mackenzie katsoi kelloonsa koettaen samalla rauhoittaa nyyhkyttävää puolisoaan, joka oli tarttunut hänen käteensä.
"Kaksikymmentä vailla neljä", sanoi hän, "me hyökkäämme kaksikymmentä yli, jolloin pitäisi olla kyllin valoisa. Ehkä on parasta, että kapteeni Good lähtee liikkeelle miehineen, sillä hänellä on hiukan pitempi matka kuin meillä."
Good tunki monokkelin silmäänsä, nyökkäsi meille hilpeästi, tervehti kohteliaasti rouva Mackenzieta rautalakkiaan kohottaen ja lähti miehineen määrätylle paikalleen, johon päästäkseen hänen täytyi joukkoineen tehdä melkoinen kierros.
Eräs tiedustelijapoika saapui samassa ilmoittamaan, että masai-leirissä kaikki nukkuivat sikeästi. Vahdit vain astuskelivat kummankin sisäänkäytävän edessä. Hetkisen kuluttua mekin lähdimme. Opas kulki edellä ja hänen jäljessään tulivat Curtis, Umslopogaas, wakwafi ja herra Mackenzien kaksi miestä pitkine keihäineen ja suurine kiipineen. Minä, Alphonse ja viisi alkuasukasta hiivimme heti heidän jäljessään ja herra Mackenzie miehineen seurasi meitä.
Karja-aitaus, johon masait olivat leiriytyneet, oli kukkulan juurella, jonka laella lähetysaseman päärakennus oli, noin kahdeksansadan kyynärän päässä alkuasukasten majoista. Viisisataa metriä kuljimme aivan hiljaa, sillä pääsimme hyvää tietä myöten niin kauas, mutta sitten meidän oli poikettava pensaikkoon. Hiivimme hiljaa kuin aaveet pensaasta toiseen ja kiveltä kivelle ja ryömimme eteenpäin äänettömästi kuin saalistaan vaaniva leopardi. Kuljettuamme siten hetkisen katsahdin minä sattumalta taakseni ja näin tuon hirmuisen Alphonsen hoippuvan jäljessäni vavisten kuin haavan lehti. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja hänen pyssynsä, jonka hana oli täydessä vireessä, tähtäsi keskelle selkääni. Pysähdyin ja varmistettuani varovasti hänen luodikkonsa me lähdimme jälleen liikkeelle ja pääsimme onnellisesti noin sadan metrin päähän aitauksesta. Mutta silloin alkoivat Alphonsen hampaat kalista huolestuttavan äänekkäästi. "Ellei tuo lopu, niin minä tapan sinut heti", kuiskasin minä raivoisasti, siliä ajatus, että koko yrityksemme saattaisi raueta tyhjiin ja me kaikki menettää henkemme vain tuon kirotun pelkurin hampaiden kalinan takia, oli tehdä minut hulluksi. Kuinka katkerasti kaduinkaan, että olimme ottaneet hänet mukaamme.
"Mutta hyvä herra", vastasi hän; "enhän minä voi sille mitään, että minulla on kylmä."
Tässä oli pulma, johon minä kuitenkin keksin heti keinon. Minulla oli taskussani rasvainen vaateriepu, jolla olin aina pyssyäni kuivaillut, ja ojentaen sen hänelle minä kuiskasin päättävästi ja kylmästi:
"Pistä tuo suuhusi ja jos kuulen enää vain yhdenkään loksauksen, niin minä survaisen puukon kurkkuusi, muista se!"
Nähdessään julman irvistykseni Alphonse ei luultavasti epäillytkään sanojani, vaan totteli heti, ja me aloimme jälleen varovaisesti edetä.
Olimme vihdoin noin viidenkymmenen kyynärän päässä aitauksesta. Edessämme oli ruohoinen, loivasti viettävä rinne, jonka puolivälissä häämötti matala mimosa-pensas ja hiukan edempänä pari ohdakekimppua. Itse olimme vielä tiheän pensaikon kätkössä. Tähdet alkoivat häipyä nousevan päivän tieltä, jonka kirkkaus jo heikosti ruskotti idän taivaalle ja muutti yön pimeyden harmaaksi hämyksi. Näimme selvästi aitauksen, jonka sisäpuolella nukkuvien masai-soturien nuotioiden jätteet vielä himmeästi hehkuivat. Pysähdyimme kuulostamaan, sillä tiesimme, että sisäänkäytävän suulla oli vartija. Samassa ilmestyikin aitauksen pimennosta roteva ja kaunisvartaloinen soturi, joka alkoi ripeästi astella edestakaisin piikkipensasten täyttämän sisäänkäytävän edessä. Olimme toivoneet yllättävämme hänet torkkumassa, mutta suureksi pettymykseksemme hän olikin valppaasti valveilla. Ellemme saisi tuota miestä heti ja äänettömästi tapetuksi, menisi yrityksemme varmasti myttyyn. Kyyrötimme pensaistossa ja katselimme vahdin liikkeitä koettaen keksiä jonkun keinon, joka auttaisi meidät pulmasta. Siinä tuijottaessani minä näin Umslopogaasin, joka oli pari askelta minun edelläni, kääntyvän äkkiä minuun päin, viittaavan kädellään ja painautuvan ruohistoon litteäksi kuin käärme. Vahti kääntyi samassa poispäin ja Umslopogaas liukui aukealle nopeasti ja äänettömästi kuin jokin tumma matelija.
Tuo pahaa-aavistamaton vartija alkoi hyräillä jotakin yksitoikkoista säveltä ja Umslopogaas ryömi yhä lähemmäksi ja pääsi kuin pääsikin tuon mimosa-pensaan suojaan. Soturi kääntyi samassa ja asteltuaan pari kertaa rivakasti edestakaisin hän pysähtyi katsomaan aitauksen yli leiriin. Samassa silmänräpäyksessä lähti Umslopogaaskin liikkeelle ja liukui ruohikossa äänettömästi ja nopeasti kuin käärme ohdakkeiden suojaan. Soturi kääntyi myöskin ja jäi tuijottamaan noihin ohdakekimppuihin niinkuin ne eivät olisi olleet oikein entisensä näköiset. Hän astahti askeleen niitä kohti — pysähtyi haukottelemaan, noukkasi maasta pienen kiven ja heitti sen tuohon epäilyttävään ohdakekimppuun. Kivi osui onneksi Umslopogaasin kalloon, eikä hänen teräspaitaansa, jonka kilahdus olisi meidät ehdottomasti ilmaissut. Oli myöskin onni, että teräspaita oli himmeä, sillä muutoin olisi vahti huomannut sen välkkeen. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt rauhoittui vahti silminnähtävästi eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin. Keihääseensä nojaten hän sitten tuijotti herkeämättä ohdakekimppuun ja näytti vähitellen vaipuvan syviin mietteisiin, meidän maatessamme pensaistossa äärimmäisen jännityksen vallassa, peläten joka hetki, että jokin odottamaton tapaus ilmaisisi meidät ja suistaisi meidät kaikki surman suuhun. Minä kuulin selvästi Alphonsen hampaiden jauhavan tuota rasvaista riepua, jonka hän oli tunkenut suuhunsa, ja kääntyen häneen päin minä irvistin hänelle julmasti. Mutta minun täytyy totuuden nimessä myöntää, että olin itse melkein yhtä pelästynyt ja vain suurin ponnistuksin kykenin hillitsemään hampaani lyömästä loukkua Alphonsen hampaiden tavoin. Ruumiini oli aivan hiessä ja teräspaidan säämiskävuori liimautui kiusallisesti selkääni kiinni aiheuttaen silloin tällöin melkein sietämättömän kutkun. Mieleeni muistui niin selvästi, että minua oli koulupoikana sanottu "siniseksi peloksi", kun kasvoni aina sinistyivät säikähtyessäni.
Vihdoin jännityksemme laukesi. Vartija katsahti itään ja näytti tyydytyksellä toteavan, että hänen vahtivuoronsa läheni loppuaan. Käsiään hieroen hän alkoi jälleen kävellä lämpimikseen rivakasti edestakaisin.
Hänen kääntyessään poispäin luiskahti Umslopogaas toiseen ohdakekimppuun, joka oli vahdin kääntymispaikasta vain askeleen tahi parin päässä.
Soturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja maahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi voinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät.
Mies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin maasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun soturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän hypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan ympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me näimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin olisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan jäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli hirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen, että mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja nousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien nelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme, että masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan levyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta. "Sitä parempi vain", ajattelin minä; "ompahan ulospääsy näin ollen entistäkin hankalampi, senkin vietävät." Curtis ja Umslopogaas asettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten suojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen. Mackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä joukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen päähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja kuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi kerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää näkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni.
Oli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja aivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin kymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli kertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään.
Aitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden jokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan aterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli ja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei noussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin aamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille miehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua hyökkäykseen.
Hehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät salaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen ikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon ensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme vaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä, jossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki suhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita. Koko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat vihan ja koston intohimot.
Olin jo valinnut uhrini — Flossien lähellä makaavan rotevan raakalaisen — ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa Alphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan laukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä hiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka nukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan katsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä se oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan, niin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi, mutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti pyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma, ettei kuula lävistänyt päätäni.
Merkki oli annettu.
Aitauksen kummaltakin puolen alkoi samassa säännötön mutta kiihkeä tuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä Flossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös. Aitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi ilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä. Syntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt enkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit silmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme kaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi hetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot kajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme ei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät suurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja laukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini kymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri täyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin vallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien. Kiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten oli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan elävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan keihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty. Seuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja alkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat luultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen yrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut pakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen ehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin koetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa silmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin salaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini säiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka lähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni herpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en voinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin masain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen puoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi ja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin derringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle selvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten henkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä vallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla makaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei tyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen kuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa valalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan. Täytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en suunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin jokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen, ettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin vähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu, voidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni.
Parisataa masaita — noin viisikymmentä olimme jo surmanneet — oli kokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli kymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä pyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan. Jostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä vallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he pakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti valloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä hypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin Curtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla sulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon. Toiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon, mutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta ja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle ja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat jotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden kahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen murtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi.
Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä keihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset onnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden ruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun hyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama Umslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli aivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin ja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä salamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin lahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää milloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä tiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu oli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä läimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt arveluttavaksi.
Good miehineen oli nyt aivan lähellä, joten miestemme oli lopetettava ampuminen aukolla tunkeilevaan vihollisjoukkoon, ettei omia miehiä joutuisi heidän tulensa uhriksi. (Yhden Goodin miehen oli käynyt siten, kuten myöhemmin todettiin.) Peloittavalla kiljunalla, joka kaikui kauas ympäristöön, iski Good joukkoineen aina tiheimpään vihollisparveen levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Sanomaton kauhu valtasi masai-joukon, joka nyt pelosta suunniltaan hyökkäsi silmittömällä raivolla aukolle ja tunkeutui vastustamattomasti ruumiskasan yli Curtiksen ja Umslopogaasin ohi aukealle.
Nyt alkoivat rivimme nopeasti harveta. Wakwafimme, joka riehui kirveineen kuin hornan henki eteenpäin pyrkivien masaiden keskellä, kaatui ensimmäiseksi keihään lävistämänä, joka oli isketty niin raivoisasti, että terä oli tunkeutunut jalan verran selästä ulos. Hänen mukanaan olleet keihäsmiehet kaatuivat myös pian ja kuolivat tiikerien lailla viimeiseen saakka taistellen. Samoin kävi monen muun ja minä aloin jo pelätä joutuvamme tappiolle — voiton vaaka häilyi sinne tänne. Karjaisin miehilleni ja käskin vaihtamaan pyssyt keihäisiin ja syöksymään toverieni avuksi. Heidän verensä kiehui ja he tottelivat heti herra Mackenzien miesten seuratessa heidän esimerkkiään.
Hyökkäys aiheutti suuren hämmennyksen vihollisjoukossa, mutta ratkaisu ei ollut vieläkään varma.
Miehemme taistelivat kuin leijonat, urhoollisesti ja kuolemaa halveksien, ja moni heistä saavutti sankarikuoleman tuona varhaisena aamuhetkenä. Ylinnä kajahtelivat Goodin jylisevät huudot ja sisäänkäytävän suulla nuo kaksi kirvestä nousivat ja laskivat melkein koneellisen säännöllisesti. Mutta minä näin kaikesta, että Curtis, joka oli saanut useita lihashaavoja, alkoi jo väsyä, hengitys kävi läähättäen ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet melkein sormen vahvuisiksi. Tuo rautainen Umslopogaaskin näytti olevan hyvin lujilla.
Hän oli jättänyt "nokkimisen" ja täräytteli nyt tapparansa täydellä terällä iskien vihollistaan mihin hän vain saattoi osua välittämättä enää lyödä taidokkaasti pyöreitä reikiä heidän kalloihinsa. Itse en sekaantunut mylläkkään, vaan kiertelin ympärillä ja autoin tarkoilla laukauksillani missä vain voin. Tapoinkin siten monta vihollista. Ammuin tuona aamuna viisikymmentäyhdeksän panosta ja olen melkein varma, että kaikki osuivat maaliinsa.
Meitä ei ollut enää kuin noin kuusitoista taistelukelpoista miestä kun taas vihollisia oli ainakin viisikymmentä. Tilanne oli hyvin huolestuttava. Elleivät masait olisi menettäneet malttiaan, vaan olisivat päättäväisesti ja harkitusti käyneet kimppuumme, niin he olisivat pian murtaneet vastustuksemme. Mutta sitä he eivät tehneet. He eivät olleet vielä selvinneet säikähdyksestään ja monet olivat hukanneet aseensa ensimmäisten laukaustemme aiheuttamassa hirveässä mellakassa. Mutta joukossa oli toisia, jotka taistelivat tyynesti ja taitavasti ja siinä oli jo meille kylliksi.
Eräs masai hyökkäsi pitkä veitsi kädessään herra Mackenzien kimppuun hänen parhaillaan ladatessa pyssyään. Lähetyssaarnaaja sieppasi vyöstään suuren leikkuuveitsensä (pistooli oli pudonnut) ja nyt alkoi raivoisa ottelu, joka muuttui pian vimmatuksi painiksi elämästä ja kuolemasta. En nähnyt silloin miten tuo kaksintaistelu päättyi, sillä taistelijat kaatuivat toisiinsa kietoutuneina vallituksen taakse, ja minun täytyi huolehtia omista asioistani, ettei kukaan päässyt hiipimään selkäni taakse.
Taistelu riehui edelleen entistä raivokkaammin ja ratkaisu näytti jo hyvin toivottomalta. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka lopetti taistelun tuossa tuokiossa. Umslopogaas oli joko sattumalta tahi tarkoituksella murtautunut joukosta erilleen ja otteli nyt erään rotevan soturin kanssa parin askeleen päässä muista. Eräs masai iski häntä silloin keihäällään kaikin voimin hartioiden väliin, mutta ase kilpistyi teräspaitaan ja ponnahti takaisin. Mies tuijotti hetkisen tyrmistyneenä eteensä — näiden heimojen keskuudessa oli panssari tuntematon laite — ja alkoi sitten ulvoa täyttä kurkkua:
"Paholaisia, paholaisia — noidat ovat kimpussamme!" ja äkillisen kauhun valtaamana hän pudotti keihäänsä ja syöksyi hillittömään pakoon. Mutta hän ei ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin kuulani iski hänet tantereeseen ja Umslopogaasin kaadettua miehensä valtasi pakokauhu toisetkin.
"Noitia, noitia!" kirkuivat he kimeästi ja heittäen keihäät ja kilvet luotaan he koettivat päästä pakoon joka taholle.
Lienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain, ettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin mainitsemisen arvoinen.
Olin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta hypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella suoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas seurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin pakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen illalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän kääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi.
"Ha, ha, ha!" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin kasvot; "sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen illalla — sanansaattaja Lygonani — lasten kiduttaja. Sinähän sanoit murhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös saavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia, maquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on täyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä julkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!"
Masai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs koholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime hetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti vauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin käsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan. Tapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut ja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan.
"Ou!" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; "sanani pidän. Hyvin iskin."
VIII.
TAISTELUN JÄLKEEN.
Suunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta voittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse, jota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten — taistelu ei kestänyt sen kauemmin — pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan saapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan kuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä arvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan niinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä ampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä aitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto.
"Alphonse", huutelin minä joka taholle, "Alphonse!"
"Täällä, herra", vastasi eräs ääni. "Täällähän minä olen."
Katselin ympärilleni näkemättä ketään. "Missä sitten?" huusin minä.
"Täällä puussa, herra."
Katsahdin sinnepäin ja näin banaanipuun kuoren halkeamassa kalpeat kasvot ja peloittavan suuret viikset, joista toinen oli paljon lyhyempi ja toinen oli kadottanut ylpeän ulospäin kiertyvän kaarensa riippuen nyt murheellisesti maata kohti. Olin ennenkin epäillyt, mutta nyt olin aivan varma, että Alphonse oli pelkuriraukka.
"Tulehan tänne", sanoin minä astuen askeleen häntä kohti.
"Onko ottelu sitten päättynyt?" kysyi hän tuskallisesti; "ihanko todella? Voi mitä kauhuja olenkaan saanut kokea! Lukemaini rukousten määrää ei voi kukaan käsittää."
"Tule nyt vain tänne, sinä pikkuinen lurjus", sanoin minä kiivaasti, sillä tunteeni eivät olleet juuri ystävällisimmät tuota miestä kohtaan. "Kaikki on jo ohi."
"Rukoukseni on siis kuultu, herra", sanoi hän ja lähti piilopaikastaan.
Mennessämme yhdessä toisten luo, jotka seisoskelivat sisäänkäytävän vaiheilla katsellen kuoleman niittoa ympärillään, hyökkäsi eräs pensaan takana vaaninut masai-soturi raivoisasti kimppuumme. Alphonse syöksyi pakoon hurjasti ulvoen ja masai kiiti hänen jälkeensä kuin nuoli aikoen surmata vielä yhden vihollisen ennen kuolemaansa. Soturi saavutti ranskalaisen pian ja olisi nitistänyt hänet tuossa tuokiossa, ellen olisi ehtinyt lähettää hyvin tähdättyä kuulaa hänen leveiden hartioidensa väliin. Mutta Alphonse oli niin säikähtynyt, ettei hän joutanut vilkaisemaankaan taaksensa, vaan heittäytyi suulleen maahan siten välttääkseen saamasta ruumiiseensa kyynärän pituudelta kylmää kirkasta terästä, joka välähteli aivan hänen selkänsä takana. Kuoleva masai kaatui hänen päällensä ja hirvittävistä huudoista päättäen, joita Alphonse päästeli, minä jo luulin masain onnistuneen tappaa uhrinsa aivan kuolemansa hetkellä. Kiiruhdin paikalle, pyöräytin masain ruumiin sivulle ja siinä hänen aliansa makasi Alphonse aivan veren peitossa potkiskellen heikosti kuin sähkövirran elävöittämä sammakko.
"Miesparka!" huokasin minä, "hän on mennyttä kalua", ja polvistuen hänen viereensä minä aloin etsiä hänen haavaansa niin hyvin kuin suinkin saatoin hänen keppuroimiseltaan.
"Koko selkäni on vain yhtenä haavana!" ulvoi hän. "Minut on murhattu!
Minä olen ihan kuollut!"
Minä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa. Totuus selveni minulle samassa — mies oli vain säikähtynyt eikä lainkaan haavoittunut.
"Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!" ärjäisin minä kiukkuisesti.
"Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!"
Hän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän virkkoi puolustelevasti.
"Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra", ja potkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten:
"Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö!
Mikä suuri voitto!"
Peräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin toisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua kuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä nenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki lihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään suuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä päättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin kanssa painiskellessaan.
"Ah, Quatermain!" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, "olemme kuin olemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky", ja hän silmäili väsyneesti ympärilleen. "Minua vain harmittaa, että iskin piloille parhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan", lisäsi hän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen.
Miesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä, että hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli rauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen verileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo suorastaan ivaa meitä.
Aitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu oli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat oli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu jäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten ruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain. Aukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten helteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun sunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla sisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli ryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän jalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme menneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt elossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra Mackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän puolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin joukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta miehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua lukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat yltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä kantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan vaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka voimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka tykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla.
"Ah, Macumazahn", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, "minähän sanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En ole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on varmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen lävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja hän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen edessään.
"Lahjoitan paidan sinulle", sanoi Curtis lyhyesti. "Olet totisesti urhoollinen mies."
"Suuri päällikkö!" vastasi zulu kohteliaasti iloiten sekä lahjasta että
Curtiksen tunnustuksesta. "Sinä, Incubu, taistelit myös miehen lailla,
mutta minun täytyy antaa sinulle hiukan opetusta tapparan käytössä.
Sinä et osaa säästää voimiasi."
Mackenzie kysyi samassa Flossieta, ja me olimme kaikki iloiset kuullessamme, että eräs mies oli nähnyt hänen kiiruhtavan henkensä edestä hoitajineen taloa kohti. Vieden mukanamme haavoittuneet, joita voitiin heti liikutella, me poistuimme hitaasti tuosta kamalasta paikasta. Voiton tietoisuus täytti sydämemme ilolla ja karkoitti kaikki ikävät tunnelmat. Olimme pelastaneet suloisen lapsukaisen julmasta kuolemasta ja antaneet samalla tuolle verenhimoiselle ja ryöstelevälle masai-heimolle opetuksen, jota he eivät unhottaisi kymmeniin vuosiin. Mutta olihan hintakin ollut kallis!
Vaivalloisesti taivalsimme rinnettä ylös, josta olimme vain noin tunti sitten hiipineet alas aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Rouva Mackenzie odotti meitä vallituksen ovella. Nähdessään meidät hän painoi kädet kasvoilleen ja huudahti tuskaisesti, eikä hänen pelkonsa suinkaan vähentynyt, kun hän huomasi rakkaan puolisonsa lepäävän paareilla. Mutta kuultuaan, ettei haava ollut vaarallinen, hän rauhoittui vähitellen. Minä selitin muutamin sanoin taistelun vaiheet (joista Flossie oli jo tiennyt hiukan kertoa) ja rouva Mackenzie suuteli minua kunnioittavasti otsalle.
"Jumala siunatkoon teitä, herra Quatermain", sanoi hän liikutuksesta värähtelevällä äänellä, "olette pelastaneet lapseni hengen."
Poistuimme sitten vaihtamaan vaatteitamme ja hoitelemaan haavojamme. Iloitsen voidessani sanoa, ettei minulla ollut ainoaakaan, ja Goodin, ja Curtiksen vammat olivat myös sangen mitättömät, jotka sidottiin pian muutamilla laastarilapuilla. Nuo teräspaidat olivat suorastaan verrattomat. Mackenzien haava oli kylläkin vakavaa laatua, mutta onneksi ei keihäs ollut vioittanut valtimoita. Kylvettyämme puimme puhtaat vaatteet yllemme ja menimme ruokailuhuoneeseen, jossa aamiainen odotti meitä kuten tavallisesti. Oli vallan omituista istuutua runsaasti katettuun pöytään juomaan teetä ja aterioimaan yhdeksännentoista vuosisadan tapojen mukaan tapeltuamme vähää ennen henkemme edestä oikein keskiaikaiseen malliin. Good sanoikin, että yölliset tapaukset tuntuivat hirmuiselta painajaiselta eikä julmalta todellisuudelta. Lopetellessamme syöntiämme avautui ovi ja pikku Flossie tuli sisään hyvin kalpeana ja väsyneenä, mutta muutoin täysin terveenä. Hän suuteli ja kiitti meitä kaikkia. Minä onnittelin häntä osoittamansa mielenmaltin johdosta, kun hän ampui masai-soturin pelastaen siten henkensä.
"Oi, älkää puhuko siitä!" huudahti hän purskahtaen hermostuneeseen itkuun. "Minä en voi milloinkaan unhottaa hänen kasvojansa — en milloinkaan. Ne ovat nytkin silmäini edessä."
Kehoitin häntä menemään levolle, minkä hän heti tekikin heräten vasta illalla täysin toipuneena, mutta vieläkin hiukan väsyksissä. Minusta oli hyvin omituista, että tyttö, jolla oli kyllin mielenmalttia ampua hänen kimppuunsa keihäs koholla syöksyvä musta roisto, ei voinut myöhemmin suhtautua tapaukseen yhtä tyynesti. Mutta sehän on hänen sukupuolelleen ominaista.
Flossie-parka! Minä pelkään, ettei masai-leirissä 'vietetty yö mene moneen vuoteen hänen mielestään. Hän kertoi minulle myöhemmin, että kauheimmat olivat olleet nuo tunnit, kun hän odotti aamun koittoa tietämättä, oliko ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen, eikä hän ollut oikeastaan tohtinut mitään toivoakaan, kun vihollinen oli niin voimakas. Masait olivat katselleet häntä suu auki ja monet, jotka eivät olleet ennen nähneet valkoihoisia, olivat likaisilla käsillään tunnustelleet hänen tukkaansa ja hienoa hipiäänsä. Hän sanoi myöskin päättäneensä ampua itsensä heti auringon ensimmäisten säteiden sattuessa aitaukseen, ellei apua kuulunut, sillä hoitajanainen oli kuullut Lygonanin sanovan, että heidät surmataan kauheilla kidutuksilla heti auringon noustua, ellei valkoista miestä luovuteta heidän tilalleen. Päätös oli epätoivoinen, jonka tyttönen olisi kuitenkin minun luullakseni empimättä toimeenpannut, ellei yrityksemme olisi onnistunut. Vaikka hän olikin vasta iässä, jolloin tytöt pidetään Englannissa vielä visusti koulun seinien sisällä, niin tällä "erämaan lapsella" oli enemmän rohkeutta, neuvokkuutta ja mielenlujuutta kuin monella täysikasvuisella.
Aamiaisen jälkeen menimme kaikki nukkumaan ja nousimme vasta päivälliselle, jonka syötyämme me lähdimme miehissä — kaikki liikkeelle kykenevät miehet, naiset, pojat ja tytöt — aamullisen teurastuksen näyttämölle. Aioimme haudata kuolleemme ja heittää vihollisten ruumiit Tana-jokeen, joka virtasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä. Juhla-aterialle kokoontuneet tuhannet korppikotkat pakenivat kirkuen meidän saapuessamme.
Olen usein katsellut noita suuria, inhoittavia lintuja ja ihmetellyt niiden käsittämättömän nopeaa ilmestymistä tappopaikoille. Sanokaamme, että olette ampunut jonkun suuremman otuksen, metsäkauriin tahi jonkun semmoisen, niin minuutin kuluttua ilmaantuu taivaalle tumma pilkku, joka yhä suurenee muuttuen vihdoin korppikotkaksi, ja toisia seuraa jäljessä. Olen kuullut monta otaksumaa näiden lintujen ihmeellisestä huomiokyvystä, mutta omani, lukuisiin huomioihin perustuva, on, että korppikotkat, joiden näkö on verrattoman terävä ja voimakas, ovat jakaneet avaruuden piireihin ja liidellen ilmassa huimaavan korkealla — luultavasti noin pari kolme penikulmaa maanpinnasta — vahtivat jokainen tavattoman laajaa aluetta. Nähdessään saaliin alkaa yksi nopeasti laskeutua ja jonkun penikulman päässä lennellyt naapuri seuraa heti esimerkkiä tietäen, että tarjolla on jotakin syötävää. Siten kantautuu tieto melkein silmänräpäyksessä ja muutamissa minuuteissa ovat kaikki haaskalinnut parinkymmenen penikulman alalta kokoontuneet pitoja pitämään.
Hautasimme kaatuneemme juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ja koska herra Mackenzien täytyi pysyä vuoteessa haavansa tähden, valitsimme Goodin, jolla oli vaikuttavin ääni ja hienoin käytöstapa, toimittamaan hautauksen. Hetki oli vakava ja me seurasimme toimitusta surusta sanattomina. Mutta pahemminkinhan olisi voinut olla, kuten Good sanoi, sillä olisihan helposti voinut käydä niin, että olisimme "itse saaneet haudata itsemme". Huomautin siihen, että sepä olisi ollut hieman vaikea temppu, mutta minä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti.
Koottuamme kaikki keihäät, kilvet ja muut aseet me toimme lähetysasemalta suuret härkien vetämät vankkurit, johon kuormasimme vihollisten ruumiit. Tyhjensimme vankkurit viidesti Tana-jokeen ja jokaisessa kuormassa oli noin viisikymmentä ruumista. Siitä ilmenee, ettei masai-joukosta montakaan pelastunut. Krokodiilit mahtoivat herkutella sinä iltana. Aitauksen pienempää sisäänkäytävää vahtinut soturi oli viimeisiä, jonka heitimme vankkureille, ja minä kysyin Goodilta, miten mies oli saatu surmatuksi. Hän kertoi hiipineensä miehen taakse aivan Umslopogaasin tavoin ja iskeneensä hänet miekallaan kuoliaaksi. Mies oli kyllä vaikeroinut aikalailla, mutta kukaan ei ollut onneksi sitä kuullut. Goodin mielestä oli tehtävä ollut hirveä ja inhoittavan kylmäverisesti harkitun murhan kaltainen.
Viimeisen ruumiin häivyttyä virtaan me olimme poistaneet kaikki aamullisen taistelun jäljet. Keihäät, kilvet ja muut aseet vietiin lähetysasemalle, jossa ne täyttivät kokonaisen varastohuoneen. Erään tapauksen tahdon vielä kertoa, ennenkuin se haihtuu mielestäni. Palatessamme työstämme me kuljimme onton puun ohi, johon Alphonse oli aamulla piiloutunut. Hän oli ollut auttamassa meitä vastenmielisessä tehtävässämme ja oli tehnyt työnsä paljon suuremmalla innolla ja antaumuksella kuin jos olisi ollut kysymyksessä elävien masaiden käsitteleminen. Jokaiselle ruumiille, johon hän kävi käsiksi, hänellä oli jokin sukkeluus varalla, ja Tana-jokeen masaiden ruumiita heittelevä Alphonse oli aivan eri henkilö kuin elävän masai-soturin keihästä pakeneva Alphonse. Hän oli hyvin sukkela ja iloinen, tuo pieni ranskalainen, ja taputteli käsiään ja hyräili ranskalaisia laulunpätkiä, kun nuo julmat, kuolleet soturit hävisivät loiskahtaen virtaan vieden satoja penikulmia alempana asuville hirveät terveiset julmasta taistelusta ja suuresta taposta. Nolatakseni hänet minä ehdotin, että istuisimme hiukan sotaoikeutta hänen aamullisen käytöksensä johdosta.
Veimme hänet siis puun juurelle, jossa hän oli ollut piilossa, ja ryhdyimme kuulusteluun. Curtis selitti hänelle puhtaammalla ranskan kielellä, miten ennenkuulumattoman raukkamainen hänen käytöksensä oli ollut, ja pyysi selitystä, miksi hän oli pudottanut rievun suustaan. Hänen hampaidensa kalinahan oli ollut hälyyttää koko masai-leirin ja saattaa meidät kaikki perikatoon. Curtis kehoitti syytettyä vastaamaan kysymyksiin oman etunsa takia vilpittömästi ja rehellisesti.
Mutta jos olimme odottaneet Alphonsen nolostuvan ja häpeävän, niin petyimme suuresti. Hän kumarsi kohteliaasti ja sanoi hymyillen, että hänen käytöksensä saattoi kyllä ensi näkemältä näyttää omituiselta, mitä se ei kuitenkaan ollut, sillä hänen hampaansa eivät olleet kalisseet pelosta; ei suinkaan! — hän ihmetteli miten "herrat" saattoivat sellaista hänestä ajatellakaan —. vaan kylmästä, ainoastaan kylmästä. Riepuun nähden hän tahtoi vain huomauttaa, että herrat olisivat itsekin sylkäisseet sen kiireimmiten pellolle saatuaan tuntea suussaan ruudin, rasvan ja lian pirullisen maun. Tahallaan hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan piti riepua päättävästi suussaan, kunnes hänen vatsansa "nousi kapinaan", jolloin riepu singahti ulos aivan hänen tahtomattaan.
"Paina nyt jo jalkoihisi, senkin vietävä!" ärjäisi Curtis purskahtaen nauruun ja antoi hyvän potkun Alphonselle, joka pakeni kauhistunein ilmein.
Illalla juttelin hetkisen herra Mackenzien kanssa, jonka haavat aiheuttivat melkoisia tuskia. Good, joka on jotensakin taitava lääkäri, vaikkakaan ei ammattimies, hoiteli häntä. Herra Mackenzie kertoi viimeöisten tapahtumien johdosta päättäneensä luovuttaa lähetysaseman jollekin nuoremmalle — sopiva henkilö olikin jo hänen tiedossaan — ja palata Englantiin, jos hän vain parantuisi entiselleen.
"Näettekös, Quatermain", sanoi hän, "kun tänä aamuna hiivimme rinnettä alas noiden nukkuvien villien kimppuun, lupasin minä pyhästi palata Englantiin, jos selviäisimme leikistä hengissä ja onnistuisimme pelastamaan Flossien. Olen kyllästynyt Afrikkaan ja sen villeihin. Minä en luullut, että suunnitelmamme onnistuisi, mutta niin kuitenkin kävi Jumalan ja teidän neljän avulla, ja minä aion pitää lupaukseni, ennenkuin mitään pahempaa tapahtuu. Toinen tämmöinen koetus surmaisi vaimoparkani. Ja näin meidän kesken sanoen minä olen jokseenkin varakas, Quatermain. Minulla on Zanzibarin pankissa kolmekymmentätuhatta puntaa, jotka olen ansainnut rehellisellä kaupalla, eikä täälläoloni ole maksanut penniäkään. On kyllä vaikea luopua tästä paikasta, jonka ihanuus on oman ahkeruuteni tulos, ja pienestä seurakunnasta, jota olen ohjannut ja opettanut, mutta sittenkin minä lähden."
"Onnittelen teitä päätöksenne johdosta", vastasin minä. "Teen sen kahdestakin syystä. Ensiksikin täytätte velvollisuutenne vaimoanne ja etenkin tytärtänne kohtaan, joka joutuu siten samanikäisten ja hänen omaan rotuunsa kuuluvien tyttöjen seuraan. Muutoin hän kasvaisi täällä aivan villinä ja vieraantuisi suvustaan. Toiseksi on niin varmaa kuin tässä seison, että masait koettavat kostaa aamullisen häviönsä ennemmin tahi myöhemmin. Muutamia pääsi pakoon ja ne vievät sanan kotiinsa, josta eräänä kauniina päivänä lähtee suuri soturilauma teitä vastaan. Siihenhän saattaa tietysti mennä vuosiakin, mutta ennemmin tahi myöhemmin joukko on täällä. Minä lähtisin jo siitäkin syystä. Kuultuaan, ettette ole täällä enää, he ehkä jättävät paikan rauhaan."
"Olette aivan oikeassa", vastasi lähetyssaarnaaja. "Kuukauden kuluttua lähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle."
IX.
TUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI.
Viikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman ruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä aioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja jatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut hiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha karja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei jalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi silmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella, jossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian ja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli kuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra Mackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten lähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto.
Meitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me päättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten sen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä valkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt matkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia tavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin. Wakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta saada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme tuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea.
Herra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli kaikki onnellisen elämän edellytykset — hyvä terveys, riittävä omaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja vain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta hengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta englantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa siirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä seikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta. Mennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä hyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki — kukin omalla tavallaan. Olen "seikkailija" — henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa luonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä ylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja luottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin monet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä ihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan noita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet Britannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella ja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme voisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole tehneet vielä mitään — emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata hurjapäisyyttämme puolustaisimme.
Siirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne ja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme häntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän halusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy selvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin suinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana, joutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin Ranskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei suonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli suurentanut vaaran kymmenkertaiseksi.
Asian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että hänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä kukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi Ranskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen synnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua retkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi kuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa vieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana tulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he mieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka voivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan.
Keskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin hänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa talousaskareissa ja hän osasi keittää — ah, miten maukkaita ruokia hän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut herkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista hän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja iloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa huvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen pelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet perinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen heikkoutensa huomioonottaen.
Huomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme ottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia käskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka maksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme.
Alphonse hyväksyi ehdot mielihyvällä.
Kello seitsemän aamulla olimme sitten valmiit lähtemään ja eronhetki oli hyvin vaikea. Minä ja pikku Flossie olimme mitä parhaat ystävät ja keskustelimme usein pitkät tovit — mutta lapsiparka ei ollut enää entisensä kaltainen tuon kauhean yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt noiden verenhimoisten masaiden leirissä.
"Oi, herra Quatermain!" huudahti hän kiertäen kätensä kaulani ympärille ja purskahtaen itkuun, "minun on niin sanomattoman vaikea erota teistä. Kohtaammekohan enää milloinkaan?"
"Kukapa sen tietää, rakas lapsi", vastasin minä. "Minä olen jo vanha ja taipaleeni taivaltanut, ja sinä olet vasta matkasi alussa. Minulla on vain lyhyt aika jäljellä, mutta minä toivon sydämestäni, että tulevaisuus on sinulle varannut monen monta ihanaa ja onnellista vuotta. Sinusta kehittyy vähitellen kaunis nainen, Flossie, ja koko tämä erämaan kesytön elämä on oleva sinusta kuin utuinen uni, mutta minä toivon, ettet milloinkaan unhota vanhaa ystävääsi, vaikka emme enää kohtaisikaan toisiamme, ja muistat aina, mitä nyt sinulle sanon. Koeta aina olla hyvä ja tee mikä on oikein, vaikka se ei välistä olisikaan niin helppoa, sillä hyvyys ja onni ovat toistensa seuralaiset, sanokoot ivalliset ihmiset mitä hyvänsä. Älä ole itsekäs, lapseni, vaan auta lähimmäistäsi milloin vain voit. Maailma on täynnä kärsimyksiä, joiden lieventäminen on jalointa mitä voimme tehdä. Kun pelkäät Jumalaa, mihin ikinä joutunetkin, ja koetat kärsivien murheita keventää, niin voit olla varma, ettet ole elämääsi turhuudessa tuhlannut, kuten lukemattomat naiset tekevät. Niin, olen nyt antanut sinulle joukon oikein vanhan kansan neuvoja, mutta aion antaa sentään hiukan muutakin. Näet tämän paperiliuskan, joka on niin sanottu pankkiosoitus. Anna se isällesi tämän kirjeen ohella meidän mentyämme — ei ennen, muista se. Sinäkin, pikku Flossie-kultaseni, menet kerran naimisiin ja tuolla paperiliuskalla sinä ostat morsiuspukuusi jonkun ihanan jalokivikoristeen, jota sinä ja sinun tyttäresi, jos Jumala sinulle sellaisen suo, pidätte metsästäjä Quatermainin muistoksi."
Pikku Flossie itki katkerasti ja antoi minulle muistoksi kullankeltaisen hiuskiharansa, joka on vieläkin hallussani. Antamani pankkiosoitus oli tuhannen punnan arvoinen. Neuvoin kirjeessäni hänen isäänsä sijoittamaan rahat valtion arvopapereihin ja kun lapsi tulisi täysi-ikäiseksi tahi menisi naimisiin, ostamaan hänelle kauneimman timanttikaulakoristeen, minkä summalla voi saada. Timantit ovat mielestäni arvokkaimmat jalokivet, sillä niiden hinta ei voi laskeutua etenkin kun tiesin, että kuningas Salomonin kaivokset oli ihmiskunnalta iäksi suljettu. Timanttien arvo päinvastoin nousi vuosi vuodelta ja Flossie saattoi, jos niin tarvittiin, myydä ne tulevaisuudessa monikertaisella hinnalla.
Vihdoin lähdimme monien hartaiden kädenpuristusten jälkeen jälleen liikkeelle. Hatut heiluivat, alkuasukkaat ampuivat yhteislaukauksen kunniaksemme ja helläsydäminen Alphonse vuodatti hereitä kyyneleitä isäntäväestään erotessaan. Ero rakkaista ystävistään on aina vaikea ja minä koetinkin jouduttautua tielle mahdollisimman nopeasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä Umslopogaasin kasvoilla kuvastuvaa haikeata surua, kun hän sanoi hyvästi Flossielle, joka oli vähitellen kokonaan valloittanut tuon vanhan ja jäyhän soturin sydämen. Hän tapasi sanoa, että tyttönen oli suloinen kuin taivaan tähtönen, ja toisti usein miten onnellinen hän oli kun oli surmannut tuon Lygonanin, joka oli röyhkeästi rehennellen kehunut murhaavansa lapsen.
Herra Mackenzien lähetysasema — tuo todellinen erämaan kosteikko ja eurooppalaisen sivistyksen yksinäinen, mutta suloinen edustaja — häipyi vähitellen näkyvistämme. Olen usein muistanut sen herttaisia asukkaita ja ihmetellyt, mahtoivatko he lähteä heti rannikolle ja pääsivätkö onnellisesti Englantiin ja joutuvatkohan nämä rivit milloinkaan heidän luettavakseen? Pikku Flossie! Miltähän mahtaa elämä tuntua sinusta maassa, jossa ei olekaan mustaihoisia käskyjäsi täyttämässä ja jossa et näekään aamuin noustessasi Kenia-vuoren pilviäpitelevää, auringon kultaamaa lumipeitteistä huippua? Hyvästi, Flossie! Ajatukseni viivähtävät usein luonasi, sinä suloinen lapsi.