Sallimus: Itämainen kertomus

Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas räjähti heti nauramaan niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita hänen olisi pitänyt sanoa. Päivällisen jälkeen laulettiin kantaatti hänelle uudestaan.

Ensimmäinen päivä tuntuikin hänestä hauskalta. Hän luuli, että kuningasten kuningas todella kunnioitti häntä hänen ansioittensa mukaan. Toinen päivä tuntui hänestä jo vähemmän hupaisalta; kolmas oli rasittava ja neljäs aivan sietämätön; viides vihdoin vallan piinallinen. Lopulta hän ei enää jaksanut kuulla alituisesti laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla tyytyväinen! eikä kehuttavan, kuinka hän aina oli oikeassa, eikä joka päivä samalla hetkellä itseään ylistettävän. Hän kirjoitti hoviin ja pyysi hartaasti, että kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat, soittoniekat ja hovimestarin. Samalla hän lupasi vasta olla vähemmän turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. Hän antoi vähemmän suitsuttaa itselleen ylistystä, piti vähemmän juhlia ja oli onnellisempi. Sillä, kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mitään nautintoa.

VII
Kinastelut ja vastaanotot

Siten osoitti Zadig joka päivä neronsa terävyyttä ja sielunsa hyvyyttä. Häntä ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. Häntä pidettiin onnellisimpana kaikista ihmisistä. Koko valtakunta kaikui hänen nimeään; kaikki naiset ihastelivat häntä; kaikki kansalaiset ylistivät hänen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat häntä aivan kuin oraakkeliaan; itse papitkin myönsivät, että hän oli viisaampi kuin tuo vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vetää häntä oikeuteen aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sitä, mikä hänestäkin näytti uskottavalta.

Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kestänyt jo tuhannenviisisataa vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen lahkokuntaan. Toiset väittivät, ettei Mithran[24] temppeliin saanut koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat tätä tapaa ja astuivat sinne sisään aina ensiksi oikealla jalalla. Senpätähden nyt jännityksellä odotettiinkin pyhän tulen korkeaa juhlaa, jotta nähtäisiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet olivat suunnatut hänen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa vallitsi mitä suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, että taivaan ja maan jumala, jolle henkilö ei merkitse mitään, ei tee mitään eroa oikean ja vasemman jalan välillä. Kateellinen ja hänen vaimonsa väittivät, että Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakieltä ja ettei hän ollut antanut vuorien ja kukkulain siinä tarpeeksi karkeloida.[25]

"Hän on kuiva ja hengetön", sanoivat he. "Hänen puheessaan ei meri pakene eivätkä tähdet putoa taivaalta eikä aurinko sula vahan lailla.[26] Hänellä ei ole ollenkaan oikeaa itämaista tyyliä."

Zadig sen sijaan tyytyi terveen järjen tyyliin. Kaikki olivat hänen puolellaan, ei siksi että hän oli oikeassa eikä siksi että hän oli järkevä ja rakastettava, vaan siksi että hän oli pääministeri.

Yhtä onnellisesti hän ratkaisi valkoisten ja mustain maagien välisen suuren riitakysymyksen. Valkoiset näet väittivät, että oli jumalatonta rukoillessa kääntyä kaakkoon päin; mustat taas vakuuttivat, että Jumala inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan kääntyivät luoteeseen päin. Zadig määräsi, että kukin sai kääntyä mihin suuntaan hyvänsä.[27]

Aikansa hän osasi käyttää niin hyvin, että jo aamupäivällä suoritti kaikki yksityiset ja yleiset asiat. Lopun päivästä hän puuhasi Babylonin kaunisteluhommissa. Hän esitytti murhenäytelmiä, jotka panivat itkemään, ja huvinäytelmiä, joille naurettiin, mikä kaikki oli jo aikoja sitten joutunut pois muodista, mutta nyt jälleen hänen hyvän makunsa johdosta heräsi henkiin. Hän ei suinkaan pitänyt itseänsä viisaampana kuin taiteilijat; hän palkitsi heitä lahjoillaan ja kunnianosotuksilla eikä salaa kadehtinut heidän kykyjään. Iltaisin hän huvitti suuresti kuningasta ja varsinkin kuningatarta. Kuningas lausui: "Suuri ministeri!" Kuningatar virkkoi: "Rakastettava ministeri!" ja molemmat lisäsivät: "Olisipa ollut suuri vahinko, jos hänet olisi hirtetty!"

Milloinkaan ei minkään arvohenkilön ole tarvinnut antaa naisille niin paljon puheillepääsyjä kuin Zadigin. Enimmät tulivat puhumaan hänelle asioista, joita heillä ei ollenkaan ollut, päästäkseen siten suhteisiin hänen kanssaan. Kateellisen vaimo oli heistä ensimmäisiä. Hän vannoi Zadigille Mithran ja Zend-Avestan nimessä tuntevansa syvintä inhoa miehensä menettelyä kohtaan. Uskoipa hän hänelle lisäksi, että mies muka oli raaka ja mustasukkainen, ja antoi hänen ymmärtää, että jumalat rankaisisivat häntä, kieltämällä häneltä sen pyhän tulen kallisarvoiset vaikutukset, jonka avulla yksin ihminen tulee kuolemattomien kaltaiseksi. Vihdoin hän antoi sukkanauhansa pudota. Zadig otti sen ylös tavallisella kohteliaisuudellaan, mutta ei sitonut sitä itse tuon naisen polveen; ja tämä pieni virhe, jos se edes virhe olikaan, oli mitä kauheimpien onnettomuuksien aiheena. Zadig ei ajatellut asiaa sen pitemmälle, mutta kateellisen vaimo ajatteli sitä paljonkin.

Muitakin naisia ilmoittautui joka päivä. Babylonin salaiset aikakirjat väittävät hänen kerran langenneen kiusaukseen, mutta olleen kummissaan siitä, että nautinto ei tyydyttänyt häntä ja että hän syleili lemmittyään aivan hajamielisesti. Se nainen, jolle hän, miltei tietämättään, osotti suosiotaan, oli eräs kuningatar Astarten kamarirouva. Lohdutuksekseen ajatteli tuo hellä babylonitar mielessään: Tuon miehen pään täytyy nähtävästi olla hirveän täynnä asioita, koska hän hautoo niitä lemmenkohtauksissakin. — Sellaisella hetkellä, jolloin useimmat eivät virka mitään ja toiset taas kuiskivat vain pyhiä sanoja, sattui Zadig äkkiä huudahtamaan: "Kuningatar!" — Babylonitar luuli hänen vihdoinkin onnellisena hetkenä tulleen järkiinsä ja sanoneen juuri hänelle: "Kuningattareni!" Mutta Zadig, edelleen sangen hajamielisenä, mainitsikin Astarten nimen. Nainen taas, joka tällaisella onnen hetkellä tulkitsi kaikki omaksi edukseen, kuvitteli mielessään hänen tahtoneen sanoa: "Sinä olet kauniimpi kuin kuningatar Astarte."

Hän jätti Zadigin haaremin, saatuaan sangen kauniita lahjoja. Seikkailunsa hän kertoi heti kateellisen vaimolle, joka oli hänen paras ystävättärensä. Tämä loukkautui hirveästi syrjäyttämisestään ja lausui:

"Minulle hän ei ole suvainnut edes kiinnittää jälleen tätä sukkanauhaani, jota en enää tahdo koskaan käyttää."

"Kas vain!" lausui onnellinen nainen kateelliselle. "Sinähän käytät samanlaisia sukkanauhoja kuin kuningatar! Ostatko ne siis samalta valmistajaltakin?"

Kateellinen vaipui, mitään vastaamatta, syviin mietteisiin ja lähti neuvottelemaan kateellisen miehensä kanssa.

Sillä välin Zadig huomasi olevansa aina hajamielinen, milloin antoi puheillepääsyjä tai istui tuomarina. Hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui; ja tämä olikin hänen ainoa huolensa.

Hän näki merkillisen unen. Hänestä tuntui kuin lepäisi hän pehmeällä ruusuvuoteella, josta luikersi esiin käärme, pistäen häntä terävällä, myrkyllisellä kielellään suoraan sydämeen.

"Ah!" sanoi hän, "jo kauan olen maannut kuivilla ja pistävillä ruohoilla; nyt lepään ruusuvuoteella; mutta kuka on tuo käärme?"

VIII
Mustasukkaisuus

Zadigin turmio johtui juuri hänen onnestaan ja varsinkin hänen ansioistaan. Hän seurusteli joka päivä kuninkaan ja hänen korkean puolisonsa Astarten kanssa. Hänen keskustelunsa viehätystä lisäsi suuresti se halu miellyttää, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut kauneudelle. Hänen nuoruutensa ja sulonsa tekivät huomaamatta Astarteen vaikutuksen, josta tämä aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa intohimo jo hiipi hänen viattomaan poveensa. Pelotta ja epäilyksettä Astarte halusi mielellään nähdä ja kuulla miestä, joka oli kallis sekä hänen puolisolleen että valtiolle. Hän ei väsynyt ylistämästä häntä kuninkaalle; hän puhui hänestä hovinaisilleen, jotka vielä koettivat voittaakin hänet ylistelyillään. Kaikki oli omiaan painamaan yhä syvemmälle hänen sydämeensä sen nuolen, jota hän ei vielä tuntenut. Hän antoi Zadigille lahjoja, joihin hän kätki enemmän hellyyttä kuin itse aavistikaan. Hän luulotteli puhelevansa hänelle pelkästään kuningattarena, joka oli tyytyväinen hänen palveluksiinsa, mutta joskus olivat hänen sanansa selvänä ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.

Astarte oli paljon kauniimpi kuin edellämainittu Semira, joka ei voinut sietää silmäpuolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut leikata puolisoltaan nenän. Astarten ystävällisyys, hänen hellät sanansa, joita hän jo alkoi punastua, hänen katseensa, joita hän koetti kääntää syrjään, mutta jotka siitä huolimatta kiintyivät Zadigin katseisiin, sytyttivät Zadigin sydämessä tulen, jota hän kovin hämmästyi. Hän taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli häntä auttanut, mutta sai siitä vain selvyyttä tilaansa, ilman mitään lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu majesteetti, kaikki ne esiintyivät hänen silmissään koston jumalina. Hän taisteli, hän riemuitsi voitostaan; mutta tämä voitto, joka hänen täytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi hänelle paljon huokauksia ja kyyneleitä. Hän ei enää rohjennut puhutella kuningatarta sillä hellällä vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta viehätystä. Hänen silmänsä verhoutuivat pilveen; hänen sanansa olivat teennäisiä ja sekavia; hän loi katseensa alas, ja kun hän vasten tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi hän kuningattaren katseen täynnä kyyneliä, joista kimpoili häntä vastaan tulinuolia. He näyttivät sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme rakastaa; meitä molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.

Zadig lähti hänen luotansa aina hämillään ja epätoivoisena, sydän täynnä tuskaa, jota hän ei enää jaksanut kestää. Mielenkuohunsa vallassa hän purki salaisuutensa ilmi ystävälleen Kadorille, aivan kuin mies, joka, kauan kestettyään ankaran tuskansa ahdistusta, vihdoin paljastaa kipunsa sillä huudolla, minkä vaivan ankara kaksinkertaistuminen häneltä pusertaa esiin, ja kylmällä hiellä, mikä tihkuu hänen otsastaan.

Kador sanoi hänelle:

"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata itseltäsi. Intohimolla on omat merkkinsä, joiden suhteen ei liioin voi erehtyä. Päätäppä itse, rakas Zadig: jos jo minä olen nähnyt sinun sydämeesi, eiköhän silloin kuningaskin keksi siinä tunnetta, joka loukkaa häntä? Hänen ainoa vikansahan onkin mitä rajattomin mustasukkaisuus. Sinä tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla kuin kuningatar omaansa, koska sinä olet filosofi ja samalla Zadig. Astarte on nainen; hän huolehtii katseistansa sitäkin vähemmän, koska ei vielä luule itseään rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti vakuuttunut viattomuudestaan hän laiminlyö tarpeelliset ulkonaiset varokeinot. Minä vapisen hänen puolestaan niin kauan kuin hänellä ei ole mitään moittimista itsensä suhteen. Jos teidän kesken olisi olemassa yhteisymmärrys, niin te voisitte pettää kaikkien silmät. Mutta parhaillaan syntyvä intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa helposti itsensä; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsensä."

Zadigia kauhistutti ajatus pettää kuningasta, hyväntekijäänsä; eikä hän koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin hän tahtomattaan tunsi rikkoneensa häntä vastaan.

Sillä välin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, hänen otsansa lensi niin punaiseksi hänen sitä lausuessaan, hän oli toisinaan niin liikuttunut, toisinaan taas niin hämillään, kun hän kuninkaan läsnäollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syvä haaveilu valtasi hänet Zadigin mentyä, että kuningas tuli levottomaksi. Hän uskoi todeksi kaiken näkemänsä ja kuvitteli mielessään, mitä ei ollut nähnyt. Erityisesti hän huomasi, että hänen vaimonsa tohvelit olivat siniset samoinkuin Zadiginkin; että hänen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja Zadigin lakki samoin keltainen. Nehän olivat hirveitä todisteita niin tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Epäilys muuttui pian varmuudeksi hänen katkeroituneessa mielessään.

Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heidän sydämiensä vakoojia. Pian oltiin selvillä siitä, että Astarte oli hellä ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yhtä kateellisen vaimonsa lähettämään kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen. Hallitsija ei nyt enää ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi kostaa. Hän päätti eräänä yönä myrkyttää kuningattaren päivän koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. Tähän työhön hän määräsi erään julman eunukin, jota hän tavallisesti käytti kostotoimiensa suorittajana.

Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni kääpiö, joka kyllä oli mykkä, mutta ei suinkaan kuuro. Häntä siedettiin kaikkialla; hän sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotieläin. Tuo pieni mykkä oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yhtä paljon hämmästyen kuin kauhistuen hän kuuli kuninkaan määräävän heidät murhattaviksi. Mutta mitä tehdä, estääkseen tuon hirveän käskyn toteutumasta aivan lähimpinä hetkinä? Hän ei voinut huutaa, mutta hän osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinpä hän viettikin osan yötä piirtämällä kaiken sen, mitä tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi. Hänen piirroksensa esitti kuvan yhdessä kulmassa kuninkaan raivostuneena antamassa käskyjään eunukille; lisäksi nähtiin siinä pöydällä sininen nuora ja astia, samoin sinisiä sukansiteitä ja keltaisia nauhoja, sekä vihdoin kuvan keskellä kuningatar kuolemassa hovinaistensa käsiin ja Zadig kuristettuna hänen jaloissaan. Taivaanrannalla näkyi nouseva aurinko osoittamassa, että tämän julman toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimmäisten säteiden koittaessa.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän riensi heti erään kamarirouvan luo, herätti hänet ja antoi hänen ymmärtää, että hänen piti heti viedä tämä kuva kuningattarelle.

Keskellä yötä sitten kolkutettiin äkkiä Zadigin ovelle. Hänet herätettiin ja hänelle annettiin kuningattaren lähettämä kirjelippu. Hän luuli näkevänsä unta; vapisevin käsin hän aukaisi kirjeen. Kuka voisikaan kuvata hänen yllättävän hämmästyksensä ja musertavan epätoivonsa hänen lukiessaan siitä: "Paetkaa heti paikalla, tai Teiltä riistetään henki. Paetkaa, Zadig; minä käsken sen rakkautemme ja keltaisten nauhojeni nimessä. Minä en ole syyllinen, mutta tiedän, että minua odottaa rikollisen kuolema."

Zadig tuskin kykeni saamaan sanaa suustaan. Hän kutsutti Kadorin ja ojensi kirjeen ääneti hänelle. Kador velvoitti hänet tottelemaan ja lähtemään päätä pahkaa suoraan Memfiiseen.

"Jos rohkenet mennä tapaamaan kuningatarta", sanoi hän, "niin joudutat vain hänen kuolemaansa. Jos taas aiot puhutella kuningasta, niin sekin on hänelle turmioksi. Minä otan osalleni hänen kohtalonsa, seuraa sinä omaasi. Levitän huhun että olet lähtenyt Intiaa kohti. Tulen sitten heti perästä sinua tapaamaan ja ilmoittamaan sinulle, mitä Babylonissa on tapahtunut."

Heti paikalla antoi Kador tuoda kaksi mitä nopeakulkuisinta dromedaaria erään salaisen palatsinportin luo. Hän auttoi Zadigin, jota täytyi kantaa ja joka oli aivan menehtymäisillään, toisen selkään. Yksi ainoa palvelija saattoi häntä; ja pian kadotti Kador, joka myös oli hämmästyksen ja surun vallassa, ystävänsä näkyvistään.

Kun tuo ylhäinen pakolainen oli saapunut erään kukkulan rinteelle, jonne koko Babylon näkyi, hän käänsi katseensa kuningattaren palatsia kohti ja meni tainnoksiin. Hän tointui siitä ainoastaan vuodattaakseen kyyneliä ja toivoakseen itselleen kuolemaa. Vihdoin, mietittyään tuon maailman rakastettavimman naisen ja ensimmäisen kuningattaren surkeaa kohtaloa, hän hetkiseksi palasi omaan itseensäkin ja huudahti:

"Mitäpä onkaan ihmiselämä? Oi hyve! mitä hyödytit minua? Kaksi naista on minut arvottomasti pettänyt; kolmannen, joka ei ole ollenkaan syyllinen ja joka on kauniimpi kuin nuo toiset, täytyy kuolla! Kaikki se hyvä, jota olen tehnyt, on aina ollut minulle pelkäksi kiroukseksi, ja minä olen kohonnut kunnian kukkuloille syöksyäkseni sieltä vain sitä hirvittävämpään onnettomuuden kuiluun. Jos olisin ollut ilkeä kuten niin monet muut, olisin onnellinen kuten hekin."

Näiden murheellisten mietteiden painamana, silmät tuskan hunnun samentamina, kuoleman kalpeus kasvoilla ja mieli synkkään epätoivoon kokonaan syöstynä, hän jatkoi matkaansa Egyptiä kohti.

IX
Piesty nainen

Zadig suuntasi kulkunsa tähtien mukaan. Orionin tähtikuvio ja loistava Sirius ohjasivat häntä Kanopusta[28] kohti. Hän ihmetteli noita suunnattomia valopalloja, jotka silmissämme näyttävät vain vähäisiltä kipinöiltä, samalla kun maa, joka itse asiassa on ainoastaan huomaamaton piste avaruudessa, näyttää meidän halujemme valossa suurelta ja ylevältä! Edelleen hän kuvitteli mielessään ihmiset, kuten he todella ovatkin, hyönteisiksi, jotka syövät toisiansa pienen lokahiukkasen pinnalla. Tämä tosi kuva näytti tekevän tyhjäksi hänen onnettomuutensa, se kun asetti hänen eteensä hänen oman olemuksensa ja koko Babylonin mitättömyyden. Hänen sielunsa liihoitteli äärettömyyden rajoille saakka ja havaitsi, aistimista irtautuneena, maailmankaikkeuden muuttumattoman järjestyksen. Mutta kun hän vihdoin, palattuaan omaan itseensä ja käännyttyään jälleen omaan sydämeensä, ajatteli, että Astarte oli kenties jo kuollut hänen puolestaan, niin avaruus heti katosi hänen silmistään, eikä hän nähnyt koko luonnossa muuta kuin kuolevan Astarten ja kurjan Zadigin.

Ollessaan näin vuoroin ylevän filosofian, vuoroin masentavan tuskan heittelemänä ylös ja alas, hän läheni Egyptin rajoja. Hänen uskollinen palvelijansa oli jo edeltä rientänyt läheisimpään kauppalaan etsimään hänelle majapaikkaa. Sillä välin Zadig kuljeskeli kauppalaa ympäröivien puutarhojen luona. Äkkiä hän huomasi, lähellä valtatietä, kovasti itkevän naisen, joka huusi taivasta ja maata avukseen, ja julmistuneen miehen, joka ahdisti häntä. Jo oli mies saanut hänet kiinni; nainen syleili hänen polviaan, mutta mies vain ehtimiseen löi ja herjasi häntä. Egyptiläisen rajuudesta ja naisen yhä toistuvista anteeksipyynnöistä hän päätti, että mies oli mustasukkainen ja nainen uskoton. Mutta tarkasteltuaan lähemmin tuota naista, joka oli tavattoman kaunis ja muistutti näöltään jonkin verran onnetonta Astartea, hän tunsi mitä syvintä sääliä häntä ja inhoa egyptiläistä kohtaan.

"Auttakaa minua!" huusi nainen Zadigille. "Vapauttakaa minut mitä raaimman miehen käsistä; pelastakaa henkeni!"

Huudon kuultuaan Zadig heti riensi heittäytymään naisen ja hirviön väliin. Hän osasi hiukan egyptin kieltä ja sanoi miehelle tällä kielellä:

"Jos sinussa on edes rahtunen ihmisyyttä, niin vannotan sinua kunnioittamaan kauneutta ja heikkoutta. Kuinka voit siten häväistä tätä luonnon mestariteosta, joka makaa jaloissasi ja jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyjmeleensä?"

"Ahaa!" karjui hirviö; "sinä siis myös rakastat häntä! Niinpä minun täytyy kostaa sinullekin."

Näin sanoen hän jätti naisen, jota toisella kädellään piti kiinni hiuksista, tarttui keihääseensä ja aikoi sillä lävistää muukalaisen. Mutta tämä, ollen täysin kylmäverinen, väisti helposti tuon raivostuneen miehen hyökkäyksen. Hän tarttui kiinni keihääseen rautakärjen läheltä. Toinen tahtoi temmata sen takaisin, toinen taas riuhtaista sen pois häneltä; siinä rytäkässä keihäs katkesi. Egyptiläinen tempasi miekkansa, Zadig omansa, ja niin he kävivät toistensa kimppuun.

Edellinen huitoi satakin rajua iskua, mutta Zadig väisti ne taitavasti. Nainen, joka oli istahtanut nurmikolle, korjaili hiuslaitettansa ja katseli heitä. Egyptiläinen oli väkevämpi kuin hänen vastustajansa, mutta Zadig oli notkeampi. Hän taisteli kuin mies, jonka käsivartta pää hallitsi, tuo toinen taas kuin raivostunut, jonka liikkeitä ohjasi aivan sattuman kaupalla hänen sokea vimmansa. Zadig lyö häneltä taitavasti aseen kädestä; ja kun egyptiläinen, vielä enemmän raivostuneena, tahtoo karata hänen kimppuunsa, tarttuu Zadig häneen, pusertaa hänet syleilyynsä ja kaataa maahan, asettaen miekan kärjen hänen rintaansa vasten ja luvaten säästää hänen henkensä. Vihan vimmassa vetää egyptiläinen tikarinsa ja haavoittaa sillä Zadigia, juuri kun tämä aikoi antaa hänelle armon. Silloin Zadig raivostuneena lävistää hänet miekellaan. Egyptiläinen päästää hirveän huudon ja heittää henkensä kovalla kuolonkamppauksella.

Zadig lähestyi nyt naista ja lausui tälle nöyrästi:

"Hän pakotti minut tappamaan hänet; olen kostanut puolestanne. Te olette vapautunut raivoisimmasta miehestä, mitä olen koskaan nähnyt. Mitä tahdotte nyt minun tekemään hyväksenne?"

"Kuolema sinulle, heittiö!" vastasi nainen. "Kuolema sinulle! Sinä olet tappanut rakastettuni. Jospa voisin repiä sydämesi kappaleiksi!"

"Mutta, hyvä rouva", vastasi Zadig. "Teilläpä oli tosiaan vallan hirveä mies rakastajana! Hän löi Teitä kaikin voimin, ja minulta hän tahtoi riistää hengen, koska olitte pyytänyt minua avuksenne."

"Oi jospa hän vieläkin löisi minua!" virkkoi nainen, päästellen valitushuutoja. "Minä ansaitsin sen hyvin, sillä olin antanut hänelle kyllin syytä mustasukkaisuuteen. Taivas suokoon, että hän yhä löisi minua ja että sinä makaisit maassa hänen sijastaan!"

Hämmästyneempänä ja vihastuneempana kuin koskaan ennen koko elämässään Zadig sanoi hänelle:

"Hyvä rouva! Niin kaunis kuin olettekin, niin ansaitsisitte nyt minulta kelpo selkäsaunan; siinä määrin te olette järjiltänne! Mutta en katso sen maksavan vaivaa."

Samassa hän nousi kamelinsa selkään ja ratsasti kauppalaa kohti. Päästyään tuskin muutamia askelia hän käännähti, kuullessaan takaa melua, jonka neljä Babylonista saapuvaa pikalähettiä aiheutti. He nelistivät valtoimin suitsin. Eräs heistä, nähdessään tuon naisen, huudahti:

"Juuri hän se on! Hän on sen kuvan näköinen, joka meille on hänestä annettu."

He eivät välittäneet kuolleesta, vaan valtasivat haltuunsa muitta mutkitta naisen, joka nyt yhtä mittaa huusi Zadigille:

"Auta minua kerta vielä, jalo muukalainen! Suo minulle anteeksi ajattelemattomat sanani. Auta minua ja minä olen omasi hautaan saakka!"

Mutta Zadig oli jo menettänyt intonsa taistella enää hänen puolestaan. Hän virkkoi:

"Pyydä apua muilta! Minua et enää saa pauloihisi."

Sitäpaitsi hän oli haavoittunut, hänestä vuoti verta, ja hän itse tarvitsi apua. Lisäksi noiden neljän babylonilaisen läsnäolo, jotka kuningas Moabdar nähtävästi oli lähettänyt, teki hänet levottomaksi. Niinpä hän ratsastikin nopeasti kauppalaa kohden, voimatta käsittää, miksi nuo neljä babylonilaista pikalähettiä olivat käyneet tuon egyptiläisnaisen kimppuun. Vielä enemmän häntä ihmetytti tuon naisen luonne.

X
Orjuus

Tuskin oli hän päässyt egyptiläiseen kauppalaan, kun hän huomasi joutuneensa väkijoukon keskeen. Kaikki kirkuivat:

"Kas tuossa on se, joka on ryöstänyt kauniin Missufin ja murhannut Kletofiin!"

"Hyvät ihmiset!" sanoi Zadig. "Jumala varjelkoon minua koskaan ryöstämästä teidän kaunista Missufianne! Hän on kovin oikullinen, ja mitä Kletofiin tulee, niin en suinkaan ole häntä surmannut, vaan ainoastaan puolustanut itseäni häntä vastaan. Hän tahtoi tappaa minut, kun pyysin häneltä nöyrästi armoa kauniille Missufille, jota hän julmasti kuritti. Olen muukalainen ja olen tullut Egyptiin etsimään turvapaikkaa. Eihän ole mitenkään todennäköistä, että minä, saapuessani pyytämään teidän suojelustanne, tekisin sen ryöstämällä naisen ja tappamalla miehen."

Egyptiläiset olivat siihen aikaan oikeamielisiä ja inhimillisiä. Kansa vei Zadigin kaupungintaloon. Täällä sidottiin ensiksi hänen haavansa ja sitten kuulusteltiin häntä ja hänen palvelijaansa, erikseen kumpaakin, jotta päästäisiin totuuden perille. Huomattiinkin pian, ettei Zadig ollut mikään murhamies; mutta sittenkin hän oli syypää ihmisveren vuodattamiseen, ja niinpä laki tuomitsi hänet orjuuteen. Hänen molemmat kamelinsa myytiin kauppalan hyväksi; kaikki kulta, mitä hänellä oli mukanaan, jaettiin asukkaille; hänet itsensä samoinkuin hänen matkatoverinsakin asetettiin julkisesti myytäväksi.

Eräs arabialainen kauppias, nimeltä Setok, osti molemmat. Mutta koska palvelija oli tottuneempi raskaaseen työhön, maksettiin hänestä paljon enemmän kuin isännästä, ottamatta ollenkaan huomioon näiden miesten oikeaa arvoa. Niinpä Zadig orjana joutui entistä palvelijaansa alemmaksi. Heidät sidottiin yhteen ketjulla, joka kiinnitettiin heidän jalkoihinsa, ja tässä tilassa he saivat seurata arabialaista kauppiasta hänen taloonsa. Tiellä Zadig lohdutteli palvelijaansa ja kehoitti häntä kärsivällisyyteen. Tapansa mukaan hän samalla lausui mietteitänsä ihmiselämästä.

"Minä näen", lausui hän, "että minun onneton kohtaloni vetää sinutkin mukaansa. Tähän saakka on kaikki kääntynyt minulle perin omituiseen suuntaan. Minut tuomittiin sakkoihin siitä että olin nähnyt koiran juoksevan ohitseni. Aarnikotkan takia minut tahdottiin seivästää. Olin jo menossa kuolemaan siitä että olin sepittänyt säkeitä kuninkaan ylistykseksi. Vähällä piti etten tullut kuristetuksi siitä että kuningattarella oli keltaisia nauhoja. Ja nyt olen sinun kanssasi tuomittu orjuuteen siitä että eräs hirviö kuritti lemmittyänsä. Mutta ei hätää, älkäämme kadottako rohkeuttamme; kenties tämä kaikki pian päättyy. Arabialaisilla kauppiailla täytyy nyt kerta kaikkiaan olla orjia, ja miksi en minä voisi olla orjana yhtä hyvin kuin joku toinenkin, koska olen ihminen kuten muutkin? Tämä kauppias ei voine olla armoton. Hänenhän täytyy kohdella hyvin orjiaan, jos tahtoo saada heistä hyötyä."

Niin hän puhui, mutta sydämensä syvyydessä hän ajatteli vain Babylonin kuningattaren kohtaloa.

Setok, kauppias, lähti kahta päivää myöhemmin orjineen ja kameleineen matkalle Arabian erämaahan. Hänen heimonsa asui Horebin aavikon rajoilla. Tie sinne oli pitkä ja vaivalloinen. Matkalla Setok pani paljon enemmän arvoa palvelijaan kuin Zadigiin, koska edellinen osasi paljon paremmin kuormittaa kameleja. Niinpä hän saikin Setokilta osakseen kaikenlaisia pieniä suosionosoituksia.

Yksi kameleista kuoli kahden päivämatkan päässä Horebista; hänen kuormansa jaettiin palvelijain selkään. Myös Zadig sai osansa. Setokia alkoi naurattaa, kun hän näki kaikkien palvelijainsa kulkevan selkä köykyssä. Zadig rohkeni ryhtyä hänelle selvittämään syytä siihen ja opetti hänelle tasapainon lait. Kauppias hämmästyi ja alkoi katsella häntä vallan toisilla silmillä. Huomattuaan saattaneensa kauppiaan mielenkiinnon hereille Zadig teki sen kaksinkertaiseksi, selvittämällä hänelle paljon asioita, jotka läheisesti koskivat hänen kaupankäyntiänsä. Hän kertoi hänelle samankokoisten metallien ja tavarain ominaispainosta, useain hyödyllisten eläinten ominaisuuksista ja keinoista, joilla hyödyttömistäkin voitiin saada hyötyä. Ja niinpä huomasikin Setok hänet sangen viisaaksi ja antoi hänelle etusijan hänen toverinsa rinnalla, jota hän ensin oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hän kohteli Zadigia hyvin, eikä hänellä ollut syytä sitä katua.

Saavuttuaan heimonsa keskuuteen Setok aluksi vaati takaisin viittäsataa unssia hopeaa eräältä heprealaiselta, jolle hän oli ne kahden todistajan läsnäollessa lainannut. Molemmat todistajat olivat kuitenkin sillä välin kuolleet, ja hebrealainen, jota ei nyt voitu todistaa lainanottajaksi, omisti itselleen kauppiaan hopean, kiittäen Jumalaa siitä, että tämä oli suonut hänelle keinon pettää arabialaista. Setok uskoi huolensa Zadigille, josta oli jo tullut hänen neuvonantajansa.

"Missä annoitte tuolle uskottomalle ne viisisataa unssia?" kysyi Zadig.

"Eräällä isolla kivellä, lähellä Horebin vuorta", vastasi Setok.

"Millainen on miehekseen velallisenne?" kysyi Zadig.

"Suuri lurjus", virkkoi Setok.

"Minä tarkoitin kysyä, onko hän vilkas vai veltto, älykäs vai varomaton."

"Kaikista kehnoista maksajista, joita tunnen, hän on vilkkain", vastasi Setok.

"No hyvä", virkkoi Zadig. "Sallikaa minun ajaa asianne oikeudessa."

Todellakin hän haastoi heprealaisen oikeuteen ja puhui tuomarille näin:

"Oikeuden valtaistuimen päänalus! Minä vaadin herrani nimessä tältä mieheltä takaisin viittäsataa unssia hopeaa, joita hän ei tahdo maksaa."

"Onko teillä todistajia?" kysyi tuomari.

"Ei. Ne ovat kuolleet. Mutta jäljellä on vielä leveä kivi, jonka päällä rahat lainattiin. Ja jos teidän korkeutenne suvaitsee käskeä mennä etsimään kiveä, niin toivon sen todistavan hyväksemme. Me, heprealainen ja minä, jäämme tänne odottamaan kiven saapumista. Minä lähetän hakemaan sen herrani Setokin kustannuksella."

"Hyvin kernaasti", vastasi tuomari ja ryhtyi suorittamaan muita tehtäviään.

Kun istunto oli lopussa, kysyi tuomari Zadigilta:

"No, eikö kivenne olekaan vielä saapunut?"

Silloin heprealainen nauraen virkkoi:

"Teidän jaloutenne voi odottaa tässä huomiseen saakka, eikä kivi sittenkään saavu. Se on näet enemmän kuin kuuden tiemitan päässä täältä, ja tarvittaisiin ainakin viisitoista miestä sitä paikaltaan liikuttamaan."

"Kas niin!" huudahti Zadig. "Sanoinhan jo äsken, että kivi tulisi todistamaan meidän hyväksemme. Koska tämä mies tietää, missä kivi on, niin hän siten myöntää saaneensa rahat juuri mainitulla kivellä."

Heprealainen joutui hämilleen ja häätyi pian kaikki tunnustamaan. Tuomari määräsi hänet sidottavaksi kiveen ja jätettäväksi siihen ruuatta ja juomatta, kunnes hän maksaisi nuo viisisataa unssia, jotka tietysti kohta häneltä saatiinkin.

Mutta ympäri Arabian levisi pian maine Zadig-orjasta ja kivestä.

XI
Rovio

Tästä kaikesta hyvillään Setok valitsi orjansa uskotuimmaksi ystäväkseen. Hän ei voinut enää tulla toimeen ilman Zadigia enemmän kuin aikaisemmin Babylonin kuningas; ja Zadig oli onnellinen siitä ettei Setokilla ollut vaimoa. Hän huomasi isäntänsä periluonteeltaan sangen hyväksi, oikeamieliseksi ja järkeväksi. Senpätähden häntä surettikin se että tämä, vanhan arabialaisen tavan mukaan, palvoi taivaallisia sotajoukkoja, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Joskus hän hyvin säädyllisesti puhuikin hänelle siitä. Vihdoin hän sanoi isännälleen, että ne olivat kappaleita kuten muutkin, eivätkä ansainneet enempää kunnioitusta kuin joku puu tai kallio.

"Mutta", intti Setok, "nehän ovat ikuisia olentoja, joita me saamme kiittää kaikesta hyvästä; ne elähyttävät luonnon; ne määräävät vuodenajat; lisäksi ne ovat niin kaukana meistä, ettemme mitenkään voi olla niitä kunnioittamatta."

"Paljon enemmän hyötyä", vastasi Zadig, "tarjoo sinulle Punaisen meren vesi, joka kantaa tavarasi Intiaan. Miksi ei se voisi olla yhtä vanha kuin tähdet? Ja jos sinä jumaloit sellaista, joka on sinusta kaukana, niin silloinhan sinun tulisi jumaloida Gangaridien maata, joka sijaitsee aivan maailman äärissä."

"Eipä niinkään", väitti Setok. "Tähdet ovat sentään liiaksi loistavia, ja siksipä minä niitä palvon."

Illan tultua Zadig sytytti suuren joukon kynttilöitä siihen telttaan, jossa hänen tuli illastaa Setokin kanssa. Kun tämä saapui, niin hän heittäytyi polvilleen noiden sytytettyjen vahakynttiläin eteen ja lausui niille:

"Ikuiset, loistavat valot, olkaa minulle aina suosiollisia!"

Näin sanottuaan hän istuutui pöytään katsomattakaan Setokiin. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi Setok kummissaan. "Teen samoin kuin sinäkin", vastasi Zadig. "Minä palvon näitä kynttilöitä ja laiminlyön niiden herran ja omani."

Setok ymmärsi tähän vertaukseen kätketyn syvän ajatuksen. Hänen orjansa viisaus tunki hänen sieluunsa; hän lakkasi suitsuttamasta luontokappaleille ja rupesi palvomaan sitä Ikuista, joka on ne luonut.

Siihen aikaan vallitsi Arabiassa eräs alkujaan skyyttien maasta peräisin oleva hirveä tapa, joka bramiinien vaikutuksesta oli pesiytynyt Intiaankin ja uhkasi vallata kaikki Itämaat. Kun aviomies oli kuollut ja hänen rakas vaimonsa tahtoi päästä pyhimyksen arvoon, niin hän julkisesti poltatti itsensä miehensä ruumiin kanssa.[29] Tämä toimitus, jonka nimenä oli "leskenrovio", oli hyvin juhlallinen tilaisuus: se heimo, jossa oli suurin luku itsensä polttaneita leskiä, oli kaikkein arvokkain.

Nyt sattui eräs Setokin heimoon kuuluva arabialainen kuolemaan, ja hänen sangen hurskas leskensä, nimeltä Almona, antoi julkisesti kuuluttaa päivän ja hetken, jolloin hän aikoi rumpujen päristessä ja torvien soidessa syöksyä liekkeihin. Zadig osotti Setokille, kuinka tuo kauhea tapa oli vastoin kaikkea järkeä ja ihmisyyttä, kun sallittiin joka päivä polttaa nuoria leskiä, jotka voisivat lahjoittaa valtiolle lapsia tai ainakin kasvattaa entisiään. Sanalla sanoen, hän koetti saada Setokin käsittämään, että noin raaka tapa oli, mikäli mahdollista, poistettava.

Setok vastasi:

"Jo enemmän kuin tuhat vuotta ovat vaimomme olleet oikeutettuja poltattamaan itsensä. Kukapa meistä siis tohtisi kumota lakia, jonka aika on pyhittänyt. Mikäpä onkaan sen kunnioitettavampaa kuin ikivanha tapa, vaikkapa vääräkin?"

"Järki on kuitenkin vanhempi", vastasi Zadig. "Puhu asiasta heimosi päällikölle, minä käyn sill'aikaa tuon nuoren lesken pakeilla."

Hän esitytti itsensä leskelle, ja voitettuaan hänen suosionsa kehumalla hänen kauneuttaan sekä valitettuaan hänelle, kuinka oli suuri vahinko uhrata niin ihanat sulot liekeille, hän edelleen ylisti hänen päättäväisyyttään ja rohkeuttaan.

"Te olette kai siis aivan suunnattomasti rakastanut miestänne?" sanoi hän.

"Minäkö? En vähääkään", vastasi arabiatar. "Hän oli raaka, mustasukkainen ja sietämätön ihminen; kuitenkin olen lujasti päättänyt heittäytyä hänen roviolleen."

"Todellakin!" sanoi Zadig. "Lienee siis nähtävästi suloinen nautinto tulla elävältä poltetuksi?"

"Ah, jo pelkkä ajatus siitä saattaa vapisemaan", virkkoi nainen. "Mutta muuta neuvoa ei ole. Olen näet hurskaan maineessa; kadottaisin varmasti tuon maineen, ja koko maailma pilkkaisi minua, jollen poltattaisi itseäni."

Saatuaan naisen tunnustamaan, että hän poltattaisi itsensä vain muiden vuoksi ja pelkästä turhamaisuudesta, Zadig puhui hänelle pitkälti siihen suuntaan, että hän jälleen alkoi hiukan rakastaa elämää, vieläpä onnistui herättämään hänessä rahtusen myötätuntoa omaakin persoonaansa kohtaan.

"Mitäpä tekisitte", sanoi Zadig leskelle, "jollei turhamaisuus antaa polttaa itsensä hallitsisi Teitä?"

"Ab!" vastasi nainen. "Luulenpa melkein että pyytäisin Teitä naimaan minut."

Astarten kuva täytti yhä Zadigin sielun siinä määrin, ettei tämä avomielinen tunnustus voinut häntä järkyttää. Sen sijaan hän heti lähti heimon päällikköjen luo, kertoi heille kuulemansa ja neuvoi heitä laatimaan sellaisen lain, jonka mukaan nuori leski ei vast'edes saisi poltattaa itseään, ennenkuin oli kokonaisen tunnin kahden kesken puhellut nuoren miehen kanssa. Ja tämän jälkeen ei yksikään nainen Arabiassa ole enää poltattanut itseään.

Zadigille yksin oltiin siis kiitollisuuden velassa siitä, että hän yhtenä ainoana päivänä oli hävittänyt niin julman tavan, jota oli jatkunut jo useita vuosisatoja. Hän oli siis Arabian hyväntekijä.

XII
Illallinen

Setok ei enää voinut erota tästä miehestä, joka oli täynnä viisautta. Hän otti hänet mukaansa Bassoran suurille markkinoille, missä koko asutun maailman suurimmat kauppamiehet tavallisesti kohtasivat toisensa. Oli todella sangen lohdullista Zadigille nähdä niin paljon eri seutujen ihmisiä kokoontuneina samaan paikkaan. Hänestä tuntui kuin koko ihmiskunta olisi ikäänkuin suuri perhe, joka kokoontui Bassoraan.

Tulonsa jälkeisenä päivänä hän aterioi samassa pöydässä, missä istui myös eräs egyptiläinen, muuan Ganges-seudun intialainen, eräs Kathaymaan asukas, eräs kreikkalainen ja muuan kelttiläinen ynnä useita muita muukalaisia, jotka lukuisilla Arabian merelle tekemillään matkoilla olivat siinä määrin oppineet arabiaa, että voivat ottaa osaa keskusteluun.

Egyptiläinen näytti kovin vihastuneelta.

"Mikä inhoittava maa onkaan tämä Bassora!" sanoi hän. "Minulle kieltäydytään täällä lainaamasta tuhannen unssia kultaa maailman parasta vakuutta vastaan."

"Kuinka niin?" kysyi Setok. "Millaista vakuutta täällä ei ole hyväksytty tuota summaa vastaan?"

"Tätini ruumista", vastasi egyptiläinen. "Hän oli paras nainen koko Egyptissä; hän seurasi minua kaikkialla; hän kuoli matkalla, ja minä tein hänestä mahdollisimman kauniin muumion, jota vastaan minun maassani olisi lainattu minulle niin paljon kuin vain olisin halunnut.[30] Onpa todella kummallista, ettei täällä tahdota lainata minulle edes tuhatta unssia kultaa niin varmaa panttia vastaan."

Ja vimmastuneena hän oli juuri tarttumaisillaan oivalliseen keitettyyn kanaan, kun intialainen kävi hänen käteensä ja huudahti tuskallisesti:

"Ah! mitä aiottekaan tehdä?"

"Syödä tämän kanan", vastasi muumiomies.

"Jättäkää se tekemättä!" sanoi intialainen. "Voisihan sattua, että tätivainajanne sielu olisi siirtynyt tähän kanaan, ettekä te suinkaan tahdo antautua siihen vaaraan että söisitte tätinne.[31] Kanojen keittäminen on luonnon julkeaa herjaamista."

"Mitä te sotkette tähän luontoa ja kanojanne?" kivahti kiukkuinen egyptiläinen. "Mehän palvomme härkää ja kuitenkin me syömme häränlihaa".[32]

"Tekö palvotte härkää? Onko se mahdollista?" kysyi Gangeksen mies.

"Ei mikään ole sen mahdollisempaa", vastasi toinen. "Jo satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta me olemme tehneet niin, eikä kukaan meistä ole väittänyt sitä vastaan."

"Vai satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta!" ihmetteli intialainen. "Lasku tuntuu hieman liioitetulta. Vastahan Intiakin on ollut asuttuna kahdeksankymmentä tuhatta vuotta, ja me kuitenkin varmasti olemme teidän esi-isiänne. Ja Brahma[33] on kieltänyt meitä syömästä häränlihaa jo ennenkuin teidän päähänne pisti asettaa härät alttarille ja paistinvartaaseen."

"Tuo teidän Brahmanne on todella miellyttävä eläin meidän Apis-härkäämme verrattuna", sanoi egyptiläinen. "Mitä yhtä suurta on siis teidän Brahmanne saanut aikaan?"

"Hän se on opettanut ihmiset lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänelle on koko maailma kiitollisuudenvelassa shakkipelistä", vastasi bramiini.

"Te erehdytte", sanoi eräs kaldealainen, joka istui hänen vieressään. "Ainoastaan Oannes-kala on suorittanut niin suuria hyviätöitä, ja siksipä tuleekin osottaa kunnioitusta yksin hänelle. Jokainen voi sanoa teille, että se oli jumalallinen olento, jolla oli kultainen pyrstö ja kaunis ihmispää, ja että se joka päivä nousi vedestä maalle saarnatakseen kolme tuntia kerrallaan. Hänellä oli useita poikia, joista kaikista tuli kuninkaita, kuten jokainen tietää. Minulla on muassani hänen kuvansa, ja minä kunnioitan sitä kuten tulee ja sopii.[34] Häränlihaa saa kukin syödä niin paljon kuin haluttaa, mutta on varmasti mitä suurinta jumalattomuutta keittää ruuaksi kaloja. Muutoinkin te molemmat olette liian epäjaloa ja liian nuorta alkujuurta, voidaksenne ollenkaan ruveta kanssani kiistelemään. Egyptin kansa on vain satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta vanha ja intialaiset kerskuvat vain kahdeksastakymmenestä tuhannesta vuodesta, kun sen sijaan meidän ajanlaskumme ulottuu neljätuhatta vuosisataa taaksepäin. Uskokaa minua, luopukaa hulluluksistanne, ja minä annan jokaiselle teistä kauniin Oannes-kalan kuvan."

Nyt puuttui puheeseen Kambalun mies ja sanoi:

"Minä kunnioitan suuresti egyptiläisiä, kaldealaisia, kreikkalaisia, kelttiläisiä, Brahmaa, Apis-härkää ja kaunista Oannes-kalaa. Kenties sittenkin Li eli Tien,[35] miten häntä nyt kutsuttaneenkaan, vastaa hyvin teidän härkiänne ja kalojanne. Minä en puhu mitään maastani, joka on yhtä suuri kuin Egypti, Kaldea ja Intia yhteensä. Samoin en kiistele vanhuudestamme, koska on aivan kylliksi, että on onnellinen, eikä merkitse juuri mitään se, että on ikivanhaa juurta. Mutta jos on kysymys ajanlaskusta, niin voin väittää, että koko Aasia käyttää meidän ajanlaskuamme ja että meillä oli sangen hyviä almanakkoja jo aikoja ennen, kuin Kaldeassa vielä tunnettiinkaan luvunlaskua."

"Te kaikki, niin monta kuin teitä onkin, olette perin tietämättömiä", huudahti kreikkalainen. "Ettekö te siis tiedä, että kaaos on kaiken alku ja että vain muoto ja aine yhdessä ovat antaneet maailmalle sen nykyisen tilan?"

Kreikkalainen puhui pitkälti, kunnes hänet vihdoin keskeytti kelttiläinen, joka muiden kinastellessa oli juonut runsaasti ja nyt luuli itsensä viisaammaksi kuin kaikki muut yhteensä. Kiroten hän vakuutti, että vain Teutath ja tammi-misteli olivat mainitsemisen arvoisia; että hänellä aina oli misteliä taskussaan; että hänen esi-isänsä skyyttalaiset olivat ainoat kelpo miehet, joita koskaan oli ollut maailmassa; että he tosin joskus olivat syöneet ihmisiä, mutta että se ei suinkaan estänyt pitämästä hänen kansaansa mitä suurimmassa arvossa; ja että hän loppujen lopuksi, jos joku rohkenisi puhua pahaa Teutathista, opettaisi tälle ihmistapoja.

Riita alkoi käydä kiivaaksi, ja Setok pelkäsi jo hetkeä, jolloin pöydässä veri vuotaisi. Silloin nousi vihdoin Zadig, joka koko kiistelyn ajan oli pysynyt ääneti. Hän kääntyi ensiksi kelttiläiseen, joka näytti raivoisimmalta. Hän myönsi hänen olleen oikeassa ja pyysi häneltä tammi-misteliä. Hän kehui kreikkalaisen kaunopuheisuutta ja tyynnytti siten vähitellen kaikki kiihtyneet mielet. Kathayn miehelle hänen tarvitsi vähimmin puhua, koska tämä oli ollut järkevin koko joukosta. Lopuksi hän lausui heille:

"Hyvät ystävät! Te ryhdyitte riitelemään aivan turhasta, sillä oikeastaan te kaikki olette samaa mieltä."

Tämä väite sai aikaan kovan hälinän.

"Eikö ole totta", sanoi hän kelttiläiselle, "että te ette palvo tätä misteliä, vaan häntä, joka on tehnyt sekä mistelin että tammen?"

"Niinpä kylläkin", vastasi kelttiläinen.

"Ja te, herra egyptiläinen, kunnioitatte nähtävästi erään erityisen härän hahmossa sitä, joka on antanut teille härät?"

"Se on totta", myönsi egyptiläinen.

"Oannes-kala", jatkoi hän edelleen, "on varmaan vähemmän arvoinen kuin se, joka on tehnyt meret ja kalat."

"Aivan niin", sanoi kaldealainen.

"Intialainen ja Kathayn mies", lisäsi Zadig, "tunnustavat kuten tekin korkeimman alkuperusteen. Tosin en ole oikein täydellisesti ymmärtänyt niitä ihmeteltäviä asioita, joita kreikkalainen esitti, mutta olen kuitenkin varma siitä, että hänkin tunnustaa korkeimman olennon, josta muoto ja aine ovat riippuvaisia."

Kreikkalainen, jota muut ihmettelivät, sanoi, että Zadig oli sangen hyvin tajunnut hänen ajatuksensa.

"Te olette siis kaikki samaa mieltä", toisti Zadig, "eikä siis ole olemassa mitään riidan aihetta."

Kaikki syleilivät häntä.

Myytyään kalliista hinnasta tavaransa Setok palasi Zadigin kanssa oman heimonsa luo. Perille saavuttuaan sai Zadig tietää, että hänet oli hänen poissa ollessaan haastettu oikeuteen ja tuomittu poltettavaksi hiljaisella tulella.

XIII
Kohtaus

Zadigin ollessa Bassoran-matkalla olivat tähtien papit päättäneet rangaista häntä. Niiden nuorten leskien jalokivet ja korut, jotka he olivat lähettäneet roviolle, kuuluivat näet oikeuden mukaan heille; kun he nyt antoivat polttaa Zadigin, oli se heistä lievin rangaistus siitä kepposesta, jonka hän oli heille tehnyt. He syyttivät siis Zadigia, että hän oli lausunut harhaoppisia mielipiteitä taivaallisesta sotajoukosta. He todistivat häntä vastaan ja vannoivat kuulleensa hänen sanoneen, etteivät tähdet vaivu mereen. Tämä hirveä herjaus kauhistutti tuomareita; he olivat vähällä reväistä vaatteensa kuullessaan nuo jumalattomat sanat; ja varmaan he olisivatkin sen tehneet, jos Zadig olisi kyennyt ne korvaamaan. Nyt he kuitenkin rajussa tuskassaan tyytyivät tuomitsemaan hänet hiljaisella tulella poltettavaksi. Turhaan pani Setok epätoivoisena liikkeelle kaiken vaikutusvaltansa pelastaakseen ystävänsä. Hänen täytyi piankin tukkia suunsa.

Tuo nuori leski Almona, joka jälleen oh kovasti mieltynyt elämään ja joka siitä oli kiitollisuuden velassa Zadigille, päätti pelastaa hänet roviolta, jonka väärinkäytön Zadig oli hänelle paljastanut. Hän hautoi suunnitelmansa valmiiksi päässään, puhumatta siitä kenellekään. Zadigin surmaamisen tuli tapahtua seuraavana päivänä. Hänellä oli ainoastaan yö käytettävissään hänen pelastamisekseen. Työnsä hän, kuten ainakin armelias ja viisas nainen, suoritti näin:

Hän parfymoi itsensä hajuvesillä ja lisäsi kauneuttansa mitä rikkaimmalla ja viehättävimmällä koristelulla sekä lähti sitten pyytämään tähtien ylipapilta salaista puheillepääsyä. Jouduttuaan kahden kesken tuon kunnianarvoisan vanhuksen kanssa hän puhui tälle seuraavasti:

"Suuren Karhun vanhin poika, Härän veli, suuren Koiran serkku (ne olivat tämän ylipapin arvonimiä), minä saavun luoksesi tunnustamaan sinulle epäilykseni. Pelkään kovasti tehneeni suunnattoman synnin, kun en ole polttanut itseäni rakkaan mieheni roviolla. Mitäpä todellakaan minulla oli säilytettävää? Vain katoavainen liha, joka muutenkin on jo kovin kuihtunut."

Näin sanoen hän paljasti pitkistä, silkkisistä hihoistaan alastomat käsivartensa, joiden muoto oli ihmeteltävän kaunis ja valkeus vallan häikäisevä.

"Näethän itsekin", hän sanoi, "kuinka vähän tämä merkitsee."

Ylipappi tunsi sydämessään sen merkitsevän sangen paljon; hänen silmänsä sanoivat sen ja hänen suunsa sen vahvisti. Hän vannoi, ettei hän koko elämässään milloinkaan ollut nähnyt niin ihania käsivarsia.

"Ah!" sanoi leski. "Kenties käsivarteni eivät todellakaan ole niin kehnot kuin muu ruumiini. Myöntänet sentään, että kaulani ja rintani eivät ansaitse mitään huomiota."

Nyt hän paljasti hurmaavimman poven, mitä luonto oli milloinkaan muovaillut. Ruusunnuppu norsunluisessa omenassa olisi sen rinnalla näyttänyt vain matarankukalta puksipuussa, ja vastapestyt karitsat olisivat siihen verraten näyttäneet keltaisen ruskeilta. Tämä povi, nuo suuret mustat silmät, jotka hiutuen säteilivät hellän tulen lempeää paloa, hänen poskensa, joilla mitä kaunein purppura karkeloi mitä puhtaimman maidonvalkeuden kera, hänen nenänsä, joka ei ollut Libanonvuoren tornin kaltainen,[36] hänen huulensa, jotka olivat kuin kaksi koralliriviä, piilottaen taakseen Arabian meren ihanimmat helmet, kaikki nämä sulot yhdessä saattoivat vanhuksen luulemaan olevansa vielä kaksikymmenvuotias. Niinpä hän sopertelikin suustaan hellän lemmentunnustuksen. Silloin Almona, nähtyään hänen hurmauksensa, pyysi häneltä armoa Zadigille.

"Ah, ihana kaunokainen!" sanoi ukko, "jospa minä suostuisinkin armon antoon, niin ei hyväsydämisyydestäni olisi mitään hyötyä, sillä armahdukseen tarvitaan lisäksi kolmen muun virkatoverini allekirjoitus."

"Kirjoita nyt vain alle!" sanoi Almona.

"Mielihyvällä", virkkoi pappi, "mutta sillä ehdolla että sinun suosiosi on oleva myöntymykseni palkinto."

"Sinä osoitat minulle liiaksi kunniaa", sanoi Almona. "Suvaitse vain vaivautua luokseni huoneeseeni heti auringon laskettua ja loistavan Sheat-tähden[37] noustua näköpiiriin; silloin tapaat minut ruusun väriseltä sohvaltani ja voit parhaasi mukaan huvitella orjattaresi kanssa."

Allekirjoitus kädessään hän lähti tiehensä, jättäen vanhuksen sinne hekumoimaan lemmenhaaveissaan ja epäilemään voimiaan. Ukko käytti lopun päivästä kylpemiseen; hän joi Ceylonin kanelilla ja Tidorin sekä Ternaten kalleilla mausteilla sekoitettua juomaa, odottaen kärsimättömänä Sheat-tähden nousua.

Sillä välin kaunis Almona meni tapaamaan toista pappia. Tämäkin vakuutti, että aurinko, kuu ja kaikki taivaan valot olivat vain virvatulia hänen sulojensa rinnalla. Almona pyysi häneltä samaa armoa ja pappi vaati siitä saman palkinnon. Hän oli suostuvinaan ja määräsi kohtauksen toisen papin kanssa tapahtuvaksi Algenib-tähden[38] nousun aikana. Sieltä hän meni kolmannen ja neljännen papin luo, saaden jokaiselta allekirjoituksen ja suoden heille kullekin lemmenkohtauksen eri tähtien nousun aikana.

Sitten hän kutsutti luokseen tuomarit muka erään tärkeän asian johdosta. Nämä saapuivatkin. Hän näytti heille nuo neljä allekirjoitusta ja ilmoitti heille, mistä hinnasta papit olivat myöntäneet armahduksen Zadigille. Kukin heistä saapui määräajalla; jokainen hämmästyi kovasti tavatessaan siellä virkaveljensä ja lisäksi vielä tuomarit, jotka nyt näkivät heidän häpeänsä.

Zadig pelastui, ja Setok hurmautui siinä määrin Almonan neuvokkuudesta, että otti hänet vaimokseen.

XIV
Tanssi

Setokin oli liikeasiainsa vuoksi tehtävä matka Serendibin[39] saarelle, mutta avioliittonsa ensimmäisenä kuukautena, joka, kuten tunnettua, on kuherruskuukausi, hän ei tietysti voinut jättää vaimoaan eikä edes uskoakaan voivansa häntä milloinkaan jättää. Niinpä hän pyysikin Zadig-ystäväänsä tekemään puolestaan mainitun matkan.

"Ah!" sanoi Zadig. "Täytyykö minun siis yhä laajentaa kauniin Astarten ja minun välistäni matkaa? Mutta minun on palveltava hyväntekijöitäni."

Hän sanoi niin, itki ja lähti taipaleelle.

Hän ei ollut vielä kauan ehtinyt olla Serendibin saarella, kun häntä jo alettiin pitää erinomaisena ihmisenä. Hänestä tuli pian ratkaisija kaikissa kauppiasten välisissä riidoissa, viisasten ystävä ja niiden muutamien neuvonantaja, jotka neuvoista välittivät. Kuningaskin tahtoi nähdä ja kuulla häntä. Pian hän oppikin tuntemaan Zadigin arvon; hän luotti suuresti hänen viisauteensa ja teki hänet ystäväkseen. Kuninkaan ystävyys ja kunnioitus panivat Zadigin vapisemaan; joka hetki hän oli tietoinen siitä onnettomuudesta, jonka Moabdarin hyvyys oli hänelle aiheuttanut. "Minä miellytän kuninkaita", sanoi hän; "eikö se olekin minun tuhoni?" — Kuitenkaan hän ei voimit vetäytyä hallitsijan suosionosotuksia pakoon; on näet myönnettävä, että Nabussan, Serendibin kuningas, Nabassunin pojan ja Sanbusnan pojanpojan Nussanabin poika, oli Aasian parhaita ruhtinaita, josta sen, joka kerrankin puheli hänen kanssaan, täytyi pakostakin ruveta pitämään.

Tämä hyvä ruhtinas oli alituisen kehumisen, petoksen ja varastelun esineenä. Hänen aarteitaan ryöstettiin ehtimiseen. Serendibin saaren ylimmäinen veronkantaja antoi siinä aina hyvän esimerkin, jota sitten muut uskollisesti noudattivat. Kuningas kyllä tiesi sen, hän oli jo usein vaihtanut rahastonhoitajaa, mutta vieläkään ei hänen ollut onnistunut poistaa tuota juurtunutta tapaa, jonka mukaan kuninkaan tulot jaettiin kahteen erisuureen osaan, joista pienempi tuli kuninkaalle ja suurempi rahastonhoitajille.

Kuningas Nabussan uskoi huolensa viisaalle Zadigille. Hän virkkoi:

"Etköhän sinä, joka osaat niin kauniita asioita, tietäisi jotakin keinoa löytääkseni sellaisen rahastonhoitajan, joka ei varastaisi minulta?"

"Kyllä kai", vastasi Zadig; "mutta tiedän pettämättömän keinon hankkia teille sellaisen miehen, jolla on puhtaat kädet."

Ihastuneena syleili kuningas häntä ja kysyi, miten hänen oli meneteltävä.

"Teidän tulee vain", sanoi Zadig, "antaa kaikkien avonaiseen rahastonhoitajan virkaan pyrkijäin tanssia, ja se heistä, joka tanssii kepeimmin, on varmasti myös rehellisinkin mies."

"Sinä lasket leikkiä", sanoi kuningas. "Sepä olisi omituinen tapa valita itselleen rahastonhoitajia. Kuinka! Sinä siis väität, että se, joka parhaiten tekee ilmahyppyjä, on myös rehellisin ja taitavin rahastonhoitaja."

"Minä en tahdo väittää, että hän on taitavin", vastasi Zadig, "mutta sen voin kyllä vakuuttaa, että hän ehdottomasti on rehellisin heistä."

Zadig puhui niin vakuuttavasti, että kuningas luuli hänellä olevan jonkin salaisen taikakeinon erottaa oikeat rahastonhoitajat vääristä.

"Minä en rakasta taikatemppuja", sanoi Zadig. "Taikurit ja noitakirjat ovat minulle aina olleet vastenmielisiä. Jos Teidän Majesteettinne sallii minun panna toimeen ehdottamani kokeen, niin tulette pian vakuuttuneeksi siitä, että salaisuuteni on maailman helpoin ja yksinkertaisin asia."

Serendibin kuningas Nabussan ällistyi vielä enemmän kuullessaan, että salaisuus oli yksinkertainen, kuin jos se olisi luuloteltu hänelle ihmeeksi.

"No hyvä", sanoi hän, "menettele kuten parhaaksi katsot."

"Sallikaa minun vain toimia", sanoi Zadig. "Te voitatte tästä kokeesta enemmän kuin luulettekaan."

Vielä samana päivänä hän kuulututti kuninkaan nimessä, että kaikkien niiden, jotka halusivat hakea hänen armollisimman majesteettinsa, Nussanabin pojan Nabussanin yliveronkantajan virkaa, oli krokodiilikuun ensimmäisenä päivänä kepeissä silkkipukimissa saavuttava kuninkaan etuhuoneeseen. Hakijoita ilmoittautui 64 kappaletta. Läheiseen saliin oli asetettu soittoniekkoja; kaikki oli valmista tanssiaisia varten. Mutta mainitun salin ovi oli kiinni, ja sinne päästäkseen täytyi kulkea kapean ja jotenkin pimeän käytävän kautta. Ovenvartija kuljetti viranhakijat, yhden erältään, tämän käytävän kautta, jonne kukin jätettiin muutamiksi minuuteiksi yksinään. Kuningas, joka tunsi asian, oli asettanut tähän käytävään esille kaikki aarteensa.

Kun kaikki viranhakijat olivat kokoontuneet saliin, niin kuningas käski heidät tanssimaan. Tuskin koskaan on tanssittu raskaammin ja kömpelömmin; kaikilla oli pää riipuksissa, selkä köykyssä ja kädet kylkiin puristettuina. "Millaisia lurjuksia!" sanoi Zadig itsekseen.

Yksi ainoa tanssi kepeästi, pystypäin, varmoin katsein, ojennetuin käsivarsin, ruumis suorana ja polvet vakavina.

"Kas siinä rehellinen ja kelpo mies!" sanoi Zadig.

Kuningas syleili tuota oivaa tanssijaa, ja nimitti hänet rahastonhoitajakseen. Kaikkia muita sen sijaan rangaistiin ja sakotettiin sen mukaan kuin olivat ansainneetkin. Jokainen heistä oli näet käytävässä viipyessään täyttänyt taskunsa niin että tuskin kykeni kävelemään. Kuningasta suretti kovasti sellainen ihmisluonnon heikkous, että neljästäseitsemättä tanssijasta kolmeseitsemättä oli konnia. Pimeää käytävää ruvettiin sen jälkeen nimittämään "Kiusauksen tieksi."

Persiassa nuo kolmeseitsemättä herraa olisi seivästetty; muissa maissa olisi perustettu erityinen tuomioistuin, joka kuluihinsa olisi niellyt koko tuon varastetun summan kolminkertaisesti, tuottamatta penniäkään hallitsijan aarrekammioon; jossakin toisessa maassa taas he olisivat selviytyneet jutusta vapaina, vieläpä syösseet tuon kepeäjalkaisen tanssijan epäsuosioonkin; Serendibissä heidät tuomittiin vain maksamaan sakkoa valtiorahastoon, sillä Nabussan oli sangen lempeä ruhtinas.

Hän oli myös hyvin kiitollinen: hän lahjoitti Zadigille suuremman rahamäärän kuin mikään rahastonhoitaja milloinkaan oli varastanut kuninkaalta, isännältään. Zadig käytti sitä toimittaakseen pikalähetin menemään Babyloniin hankkimaan tietoja kuningatar Astarten kohtalosta. Hänen äänensä värisi, kun hän antoi tämän käskyn, hänen verensä tulvehti sydämeen, hänen silmänsä pimenivät, hänen sielunsa oli jättämäisillään hänet. Pikalähetti lähti matkalle; Zadig näki hänen astuvan laivaan ja palasi jälleen kuninkaan luo, näkemättä ketään, luullen olevansa omassa huoneessaan ja puhuen itsekseen rakkaudesta.

"Ah! rakkaus", sanoi kuningas. "Juuri siitä tässä onkin kysymys. Sinä olet hyvin arvannut minun huoleni. Kylläpä sinä olet mainio mies! Toivonkin sinun avullasi oppivani tuntemaan sellaisen naisen, joka kestää kokeet, samoinkuin olet opettanut minut löytämään rehellisen rahastonhoitajan."

Zadig, joka sillä välin oli tullut tajuihinsa, lupasi avustaa häntä myös lemmenasioissa samoinkuin rahaseikoissa, vaikkapa juttu näyttikin hänestä paljon mutkallisemmalta.

XV
Siniset silmät

"Minun ruumiini ja sydämeni..." alkoi kuningas puhua Zadigille.

Nämä sanat kuullessaan babylonilainen ei voinut olla keskeyttämättä hänen majesteettiaan.

"Kuinka olenkaan Teille kiitollinen", sanoi hän, "ettette sanonut 'henki ja sydän'! Babylonissa näet keskustelu käy vain näillä sanoilla; kaikki kirjat siellä puhuvat vain sydämestä ja hengestä, eikä niiden tekijöillä ole niistä kumpaakaan. Mutta suvaitkaa jatkaa, jalo herra!"

Nabussan jatkoi:

"Minun ruumiini ja sydämeni ovat määrätyt rakastamaan. Ensinmainitulla näistä mahdeista on kyllä tilaisuutta saada tyydytystä: minulla on täällä tarjona sata naista, kaikki kauniita, miellyttäviä, kohteliaita, jopa hekumallisiakin tai ainakin sellaista minulle teeskennellen. Sydämeni sen sijaan ei ole läheskään yhtä onnellinen; olen liiankin hyvin huomannut, että hyväilyt tarkoittavat vain Serendibin kuningasta, kun sen sijaan Nabussanista välitetään sangen vähän. Tosin en tahdo väittää vaimojani uskottomiksi, mutta haluaisin löytää sellaisen sielun, joka kokonaan kuuluisi minulle. Sellaisesta aarteesta antaisin mielelläni nuo sata kaunotarta, joiden sulot ovat vallassani. Koetappa nyt sinä noiden sadan sulttaanittaren joukosta etsiä yksi, jonka rakkaudesta voisin olla varma."

Zadig vastasi hänelle samaan tapaan kuin oli tehnyt rahastonhoitajaa valittaessa:

"Herra, jättäkää asia haltuuni, mutta sallikaa minun vielä kerran käyttää apunani niitä aarteita, jotka Te asetitte Kiusauksen käytävään. Minä teen niistä Teille kyllä tilin ettekä Te kadota siinä mitään."

Kuningas antoi Zadigille täydet valtuudet. Tämä valitsi Serendibistä kolmeneljättä pientä kyttyräselkää, jotka olivat mahdollisimman rumia, samoin kolmeneljättä mitä kauneinta hovipoikaa ja lopuksi kolmeneljättä mitä kaunopuheisinta ja väkevintä Buddhan pappia. Hän antoi kaikille vapaan pääsyn sulttaanittarien huoneisiin. Jokainen pieni kyttyräselkä sai tarjota heille neljätuhatta kultarahaa, ja jo ensimmäisenä päivänä kaikki kyttyräselät löysivät omansa. Hovipojat, joilla ei ollut tarjottavana muuta kuin itsensä, voivat kerskata menestyksestään vasta kahden tai kolmen päivän perästä. Papeilla oli vielä enemmän vaivaa, mutta vihdoin kolmeneljättä hurskasta sielua suostui heihinkin.

Kuningas katseli ikkunaverhojen takaa, mistä voi nähdä kaikkiin kammioihin, kaikkia näitä kokeita ja ihmetteli suuresti: hänen sadasta vaimostaan oli yhdeksänkymmentä yhdeksän hänen näkyvissään langennut viettelykseen. Jäljellä oli vain yksi ainoa, vallan nuori ja kokematon, jota hallitsija ei vielä ollut edes koskenutkaan. Häntä annettiin yhden, kahden jopa kolmenkin kyttyräselän viekoitella ja luvata hänelle aina kahteenkymmeneen tuhanteen kultarahaan saakka. Hän pysyi järkähtämättömänä eikä voinut pidättyä nauramasta kyttyräselkäisille, jotka luulivat rahansa tekevän heidät kauniimmiksi. Häntä houkuteltiin kahden kauneimman hovipojan avulla, mutta hän sanoi, että kuningas oli hänestä vieläkin kauniimpi. Lopuksi lähetettiin hänen kimppuunsa kaikista kaunopuheisin pappi ja sen jälkeen kaikista pelottomin, mutta hän arvioi edellisen lörpöttelijaksi eikä viattomuudessaan voinut aavistaakaan jälkimmäisen ansioita.

"Sydämestä kaikki riippuu", sanoi hän. "Minua ei voi koskaan vietellä enemmän kyttyräselän kulta kuin nuorukaisen sulous tai papin houkutukset, sillä minä rakastan yksistään Nabussania, Nussanabin poikaa, ja odotan vain hänen vastarakkauttaan."

Kuningas oli pakahtua riemusta, hämmästyksestä ja hellyydestä. Hän otti kaiken sen rahan, jonka avulla kyttyräselät olivat voittaneet, ja lahjoitti sen kauniille Falidelle; se oli tuon nuoren neidon nimi. Hän antoi hänelle sydämensäkin, jonka Falide myös hyvin ansaitsi; sillä milloinkaan ei nuoruuden kukoistus ole ollut loistavampi, milloinkaan eivät kauneuden sulot ole olleet hurmaavampia. Historiallinen totuus pakottaa meidät tosin myöntämään, että hänen kumarruksensa oli hieman kömpelö; mutta sen sijaan hän tanssi kuin keijukainen, lauloi kuin seireeni ja puheli kuin sulotar. Hän oli oikea lahjakkuuden ja hyveiden perikuva.

Rakastunut Nabussan jumaloi häntä. Ikävä kyllä hänellä oli siniset silmät, mikä oli syynä mitä suurimpaan onnettomuuteen. Oli näet olemassa eräs vanha laki, joka kielsi kuninkaita rakastamasta sellaisia naisia, joita kreikkalaiset myöhemmin kutsuivat nimellä "boopides." Pappien päämies oli yli viisituhatta vuotta sitten saanut aikaan tämän lain. Voittaakseen omakseen Serendibin ensimmäisen kuninkaan lemmityn tuo ensimmäinen ylipappi oli liittänyt sinisten silmien hylkäystuomion olennaisena osana valtakunnan perustuslakeihin. Kaikki valtakunnan säädyt alkoivat tehdä asiasta Nabussanille vakavia huomautuksia. Väitettiin aivan julkisesti, että valtakunnan viimeiset päivät olivat tulleet, että häpeämättömyys oli noussut huippuunsa ja koko luontoa uhkasi kauhea tapahtuma; sanalla sanoen, että Nabussan, Nussanabin poika, rakasti kahta suurta sinistä silmää. Kyttyräselät, rahastomiehet, papit ja ruskeasilmäiset täyttivät koko kuningaskunnan valituksillaan.

Serendibin pohjoisosassa asuvat villit kansat käyttivät tätä yleistä tyytymättömyyttä hyväkseen. He tekivät hyökkäyksen hyvän Nabussanin maahan. Tämä vaati apurahoja alamaisiltaan. Papit, joiden hallussa oli toinen puoli valtion tulolähteitä, tyytyivät kohottamaan kätensä taivasta kohti, mutta kieltäytyivät pistämästä niitä raha-arkkuihinsa kuninkaan auttamiseksi. He sävelsivät kauniita rukouksia, mutta jättivät valtion raakalaisten saaliiksi.

"Oi rakas Zadig! voitko pelastaa minut tästä hirveästä hädästä?" huudahti Nabussan tuskissaan.

"Sangen mielelläni", vastasi Zadig. "Te tulette saamaan papeilta niin paljon rahaa kuin ikinä haluatte. Jättäkää vain heidän maatiluksensa ja linnansa alttiiksi ja puolustakaa ainoastaan omianne."

Nabussan seurasi neuvoa, ja pianpa tulivatkin papit heittäytymään hänen jalkoihinsa ja anomaan hänen apuansa. Kuningas vastasi heille kauniilla soittokappaleella, jonka tekstissä rukoiltiin taivasta varjelemaan heidän maatiluksiaan. Nyt vihdoinkin antoivat papit rahoja, ja niinpä voikin kuningas lopettaa sodan onnellisesti.

Zadig taas oli viisailla ja onnellisilla neuvoillaan ja suurenmoisilla palveluksillaan saanut valtion mahtavimmat miehet leppymättömiksi vihollisikseen. Papit ja ruskeasilmäiset vannoivat hänelle tuhoa; yhtä vähän säälivät häntä rahamiehet ja kyttyräselät; hänet koetettiin tehdä epäluulon alaiseksi hyvän Nabussanin silmissä. Suoritetut palvelukset jäävät usein etuhuoneeseen, mutta epäluulo tunkeutuu sisähuoneeseen saakka, kuten Zoroaster sanoo. Joka päivä lingottiin häntä vastaan uusia syytöksiä. Niistä ensimmäinen torjutaan, toinen tekee naarmun, kolmas haavoittaa, neljäs tappaa.

Peläten pahinta Zadig, joka oli suorittanut hyvin ystävänsä Setokin asiat ja toimittanut hänelle hänen rahansa, mietti enää vain saarelta poistumista ja päätti itse lähteä hankkimaan tietoja Astartesta.

"Sillä jos jään Serendibiin", sanoi hän, "niin papit antavat seivästää minut. Mutta minne menisin? Egyptissä minut tehdään orjaksi; Arabiassa minut kaiken todennäköisyyden mukaan poltetaan ja Babylonissa kuristetaan kuoliaaksi. Kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä on tullut Astartesta. Matkaan siis! näkemään, mihin kova kohtaloni minut vielä vie."