Saloilta ja vesiltä: Luonnonkertomuksia

SALOILTA JA VESILTÄ

Luonnonkertomuksia

Kirj.

AARO A. NUUTINEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLTÖ:

Tuokiokuvia salolta.
Sudet.
Toisten hyväksi.
Kutumade.
Kanahaukkaperhe.
Voittaja.
Telkkä.
Syöjätär.
Lummelahden valtiaat.
Hallakorven kuningas.

TUOKIOKUVIA SALOLTA.

On kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä taivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin lennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.

On hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa jostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei hiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy… Vienon alakuloinen ja surumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla; samalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja rauhasta.

Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan. Mitähän miettinee pupu-jussi? — Se harppailee läheisen kaatuneen haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun jäistä, kuuraista kuorta… Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä kuuntelemaan.

Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä salolammen rantarinnettä — äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.

Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja juhlallisena, — mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se katoaa metsän kätköön.

Lammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu tavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan tarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan jälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa aavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja alkaa ahneesti syödä saalistaan.

Korven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja vähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki: se, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman uhriksi.

Taas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee huurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.

* * * * *

Marraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa auringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä aamun ensi hetket.

Salolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää maasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas… ja ennen pitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen nenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi muuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä lomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli hiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä silmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän eläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.

Ahon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään sammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle, siistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten tyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa myöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi häntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä välissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne kanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa laskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta rauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet sille vaarallisia.

Pienet, vilkkaat tiaiset, hömötiaiset, töyhtötiaiset, talitiaiset ja näöltään harakkaa pienoiskoossa muistuttavat pyrstötiaiset, ovat kaikki tapansa mukaan sekaisin samassa parvessa jo aikoja sitten olleet liikkeellä. Tiristen ja sirkuttaen hyppelevät ne kuusten alaoksilla, riippuvatpa myös kynsistään selkä maahan päin einettään etsiessään. Vähitellen, puu puulta siirtyy parvi läheiselle nevalle päin, häipyen sinne.

Aina ahkerasti liikehtivä kirjava tikkakin on hereillä takomassa terävällä nokallaan pystyyn kuivuneen hongan kylkeä, etsien toukkia ja hyönteisiä. Se kiertää ruuvimaisesti puun runkoa tasapäiseksi taittuneeseen latvaan, josta lennähtää tiuskaisten toisen kelon kupeeseen.

Jänöjussi, jäkkäniska, töpihäntä, vietettyään tyytyväisenä yön palohalmeen ruislaihoa syöden, puikkii pitkin nokisista puista tehdyn aidan vartta, työntäytyy viimein ahtaasta raosta, loikkaa yli jäätyneen vesilätäkön ja kapsahtaa kahdelle käpälälle kuulostamaan… pamahdus ja savun pelmahdus lähellä koivukossa, kuloheinät katkeilevat jäniksen ympärillä. Pupuparka pykertyy maahan, jääden siihen hiukan viputtaen toista takajalkaansa. Suusta tippuu tummanpunaista verta kellastuneelle koivunlehdelle.

Laukauksen kaiku kiirii kauas seesteisessä ilmassa ympäri hiljaisen, rauhallisen salon. Säikähtyneenä humahtaa teeriparvi siivilleen ahonlaitakoivusta, lentää havistaen peräkorpeen. Orava pudottaa peloissaan kävyn käpälistään, livistää kuusen korkeimpaan kerkkään, kääriytyen siihen pieneksi harmaaksi mytyksi. Metsokin rumahtaa lentoon, kohoten ison hongan tukevalle oksalle puun maltoon.

Nevalta päin kuuluu askeleiden rapse. Varovainen metso kiertää puunrungon toisella puolella olevalle oksantyvelle.

Pian loittonevat askeleet kuulumattomiin. Metso lentää muurahaispesään "kylpemään" ja orava hyppää läheiseen runsaampikäpyiseen kuuseen.

Salon rauhaa ei enää mikään häiritse.

Auringon ensi säteet kultaavat kalliolla, nevan takana kasvavien koivujen latvoja. Loppumaton latvameri lainehtii raikkaassa tuulessa.

Metsän aamuinen taika on hävinnyt.

SUDET.

Pureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella. Tuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin kaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän hohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen kuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja ryskettä, — pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.

Kuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin tällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin pohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta ja lohduttomuutta.

Samalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme tummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet, arojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen Karjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon johtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin pysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi… Sen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun hohteessa.

Tuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet kääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä loppumattomassa lumi-erämaassa.

Hevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta tienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin kääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi pystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin rajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa. Pelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa kohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat ihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta selvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän reestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin hevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen, sillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin toiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina kuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli kuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi tuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi kiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin katkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan aikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, — paukahti pistoolin laukaus… toinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana vatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi matkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset sudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää pidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja. Suurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä tilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin. Kun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja voimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat pentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.

Syntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua elämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen hankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua puremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen vatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan uhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät hampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut tekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun saaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä kertaa oli entinen asetoveri…

Susien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo kaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.

Aamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi laskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä mateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi umpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden ihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä karvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.

* * * * *

Seutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin milloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät kaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen monta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan sianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden rohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös saunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen lähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi "suurta koiraa" pelästyen parkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen kuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai äärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan kanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo ja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja hänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää, vaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden muittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen herrakseen ja valtiaakseen.

Susia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa paikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.

Niinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa, Paksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta. Sekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän toisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat vastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi, vaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja "juhlallisen" uhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut paljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen nähneet.

Selvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään, joutui paksu homo sapiens yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa täyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut kääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten äkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun hän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina ärhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei hätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.

Sudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli niitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä silmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen ihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen tottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin arveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää odotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin puhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään — sinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän niin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä pitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen "pahanhengen hukkia" ja "riivatun hotkaleita".

Lähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun mainion kuvauksen tästä "kauheasta tapauksesta", eivät kuulemaansa koskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen ollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen, tuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei ollut mitään pelättävää.

Vähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta jolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin. Toinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi vainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta — ne olivatkin tuulen yläpuolella.

Pyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia vilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä. Vanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat entisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi, samoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin "hajun".

Ei saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin vahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä kävivät.

Mutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle sudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä, juoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli muuten — niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin hämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen juurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt päivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia silmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi toisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies päättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä äkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille epäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin metsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen menettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä mielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin eläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli nämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.

Mutta vaikka susi nytkin loikkasi pakoon samalla hetkellä kuin mies tempasi pyssyn, ei se kerinnyt kovinkaan kauas ennenkuin sai kylkeensä haulipanoksen ja heti myös toisen etulavoilleen. Susi kaatui, ärähti kiukkuisasti, koetti kohota seisomaan, mutta jalat eivät oikein kannattaneet. Sudesta tuntui niinkuin ne eivät olisi tavanneet tukea lumesta, vaan olisivat haparoineet tyhjyydessä. Ponnistaen viimeiset voimansa se vieläkin yritti nousta, mutta ei enää päässyt… Muutamia kertoja peto vielä pyöräytteli lyhyehköä häntäänsä, katsoen keltaisilla silmillään jäykästi ja avuttomasti, kuin soimaten surmaajaansa. Sitten karva silisi ja takajalat suoristuivat.

Silloin vasta suuri susi, joka aina oli nähty tämän toisen toverina, katsoi otollisimman hetken tulleen syöksähtää katajaryteikön sisästä aivan Kustin vierestä ja kadota metsään ennenkuin mies ennättäisi ampua.

Kesken jäi Kustilta ketun kiertäminen. Toimitettuaan tyytyväisenä kuolleen suden kotiin, lähti hän erään miehen kanssa jälkiä seuraten hiihtämällä ajamaan takaa vainajan toveria, suurta sutta.

Miehet hiihtivät sitkeästi pedon jälestä, mutta ilta tuli, eivätkä he edes nähneetkään ajettavaansa, sillä se tiesi olla varuillaan ja pysytteli pitkän matkaa edellä vainoojistaan, joiden oli vihdoin yövyttävä muutamaan torppaan. Silloin susikin pysähtyi lepäämään. Sen oli kova nälkä; se ei ollut pariin päivään saanut mitään syötävää. Tämä lisäsi väsymystä; juoksemisesta ei se vielä ollut kovinkaan rasittunut. Jos hukka olisi saanut vähän syötävää, olisi se jaksanut juosta lepäämättä koko yön ja siten jättää vainoojansa niin paljon jälkeensä, että nämä olisivat pian toivottomina heittäneet sikseen takaa-ajon, mutta kun ei saanut mitään suuhun pantavaa, täytyi tyytyä viettämään yö kaatuneen kuusen latvuksen alla, uskaltamatta nukahtaa hetkeksikään, saattoivathan ajajat milloin tahansa tulla. Aamun sarastaessa oli lähdettävä taas eteenpäin, sillä susi tunsi kaukovaistollaan vainolaistensa lähestyvän. Ne saapuivatkin kohta suden makuukselle ja painautuivat kiireesti edelleen. Kevättalven kovakuorisella hangella, jossa oli vain sen verran vitiä, että suden jäljet hyvin näkyivät, liukui suksi mainiosti. Keskipäivälläkään ei aurinko kyennyt vielä lämmittämään lunta niin paljon, että suksikeli olisi pilautunut. Mutta kyllä se miehistä hien irtautti.

Susi kierteli metsissä, kyliä ja aukeita maita vältellen. Metsissä oli turvallisinta. Toisinaan juoksi se jonkun matkaa tietä pitkin, mutta poikkesi pian taas metsään. Sitkeästi seurasivat miehet jäljessä. He pistäytyivät vain kerran mökkiin hetkeksi haukkaamaan päivällistään.

Ilta hämärtyi. Ajoa jatkui yhä. Sudella oli hiukaiseva nälkä. Kulku hidastui sen takia. Toisinaan piti pysähtyä hetkeksi levähtämään. Hämärän tultua uskalsi susi kulkea kylien kautta. Se toivoi asutuilta seuduilta saavansa paremmin jotain syötävää. Ja onni suosikin sitä nyt. Erään mökin pihasta hyökkäsi näet pieni piski kauas pellolle haukkua räkyttämään sutta, jota se luuli isoksi koiraksi. Suden lähestyessä peräytyi rakki pihaan päin, mutta kun peto ahdisti ja oli jo hyvin lähellä, tuli koiralle hätä ja se rupesi pakkautumaan riihen kivijalan reiästä sillan alle pakoon, mutta reikä oli ahdas ja susi sai saaliinsa kiinni. Koira päästi hirveän huudon, pihasta lähti riihelle päin juoksemaan mies seiväs kädessään, mutta susi nujersi nopeasti koiran hengettömäksi ja juoksi rantatietä pitkin alas jäälle, pitäen koiraa hampaillaan sen pääpuolesta, muun ruumiin retkottaessa hukan niskoilla. Kantamuksesta huolimatta nousivat nyt hukan jalat entistä keveämmin, — olihan tiedossa kunnollisen aterian saanti. Se tieto tuntui antavan voimia.

Korkeitten kalliorantojen välistä avautui kapea Laatokan lahti silmänkantamattomaksi jäälakeudeksi. Susi ohjasi kulkunsa suurinta aukeata kohti. Se aavisti, että sinne eivät takaa-ajajat uskalla lähteä ja siellä saa rauhassa syödä saaliinsa ja sitten jatkaa matkaansa kaukaiselle vastaiselle rannalle, takaisin avaroille aroille, synnyinseuduille. — — —

Erä-Kusti oli tyytyväinen, kun sai ammutuksi edes pienemmän suden.
Saihan siitä arvokkaan taljan ja valtiolta sata markkaa tapporahaa.
Kunnia ei myöskään ollut vähäinen.

Useina päivinä kävi Kustin mökillä suuret joukot suden katsojia, sekä nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia.

Mutta Paksu-Hellu ei uskaltanut pariin viikkoon liikkua sillä puolella kylää, jossa Erä-Kustin mökki sijaitsi.

TOISTEN HYVÄKSI.

Talvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen kiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman taivaan kuvun eteläisellä rannalla.

Orava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien sen "oven" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan illalliseltaan hangen sisään nukkumaan.

Silloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli yölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut puoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet hiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis ollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä oikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen lipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita "lintu- ja hiiripaisteja". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä lajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla karmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt oli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka narskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se verrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän luonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on "paistien" tavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja varovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän teerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja katselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa lentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.

Se harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä miettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.

Metsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä häämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli "pajukkolintuniityn" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin saanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime yönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun ei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.

Mikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se pysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan, arasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan yli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon ympäristössä ja ojien varsilla.

Mikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä oli "pajukkolintuja". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin suinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin vierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä oli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta, korvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti tähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni. Joskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen. Sitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten niin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi jokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha tyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä kaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla kyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi ovelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että aivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä silmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.

Vaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien pajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen pensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen kurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät. Kun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai juosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät syömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus hypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.

Kettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä, niin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia — lukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa pyrstössä.

Mutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta vasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon. Toiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät vieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon oli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen hangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes toisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.

Mutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja lentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne eivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa jälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.

Mikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma!
Jopa meni hukkaan "hyvät humalat!"

Kuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka suloisilta ne tuoksuivatkaan!

Ei edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa, kuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli tyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin saalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta ojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti kauan malttaa odottaa.

Nälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä takia "paisteja" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja nälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää, kun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.

Vallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja hiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan kuului etäältä metsäkanojen iltaääntely "väk-kä-kä-kää, kopeuk, kopeuk", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.

Mikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut. Se lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä tuntuivat herpaisevan jäseniä.

Suurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla nevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan omituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko entuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja toista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla hyötyä vielä joskus.

Vähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura lumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.

Mikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan kettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen tulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään nuorassa korvennettua kissanraatoa.

Mikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein ennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle heitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa myrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään kokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.

Kauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi eräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä seudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa avulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa, tämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen aavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on myrkytetty. — Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, — mutta olisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä syvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen jälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin, päinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa syömistä.

Pontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan lumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen… silloin pelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus… ja kummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin tuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se koetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista, mutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!

Vielä on sentään olemassa keino.

Kettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet ketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet pyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta käpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään verisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä puristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan juureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti yrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut eläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se voittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä tyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.

Kauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä poltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan päästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti vapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan tähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä, mutta pian on kaikki ohi.

Kettu odotti…

Alkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin jalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa odottaessaan.

Vapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.

Toisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan ihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen makuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista tällä salolla. Muille kaikki, muille.

KUTUMADE.

Suuri, kirjava made ui verkalleen pohjamudan pintaa pitkin järven syvimmässä uulossa, uurtaen mätiä täynnä pullottavalla vatsallaan vaon liejuun. Se oli matkalla matalammille vesille etsimään kutupaikkaa jonkun karikon kupeelta tai kivikkoniemekkeen jyrkkäysrintauksesta, — muutamiin sellaisiin harvoihin paikkoihin, joka vuosi samoihin, kutumateet kokoontuvat helmikuun alussa.

Syvyydessä vallitsi synkkä hämäryys, melkein täydellinen pimeys. Kirkkaasti paistavan auringon valo kykeni tunkeutumaan sinne vain kalpeana kajastuksena. Ei made valosta välittänytkään, se ei sitä tarvinnut. Osasihan pilkkopimeässäkin nälän tultua nielaista toisen syvänveden kalan, suurisilmäisen kiiskin. Muita Ahtolan asukkaita ei useinkaan saanut eineeksi, etenkin oli ravinnonsaanti hankalaa kesäisin, jolloin ne olivat mataloilla, valoisilla vesillä, luotojen liepeillä ja rannikoilla. Made ei viihtynyt siellä, sillä se piti parempana asua aina hämärän syvyyden viileässä vedessä. Matalalle meni made vain kahdesti vuodessa: helmikuussa kutemaan ja ensimmäisenä aamuna järven jäätymisen jälkeen puoleksi päiväksi mötköttämään jollekin laakealle rannalle niin matalaan veteen kuin suinkin pääsi; semmoinenhan oli tapa muillakin matikoilla. Vanhemmiten ei tosin tullut enää aivan joka syksy mennyksi matalalle järven jäätymisaamuna. Mitäpä sinne enää näin suurena vonkaleena. Siellä onkin silloin enimmäkseen vain pieniä mateenluiruja, eikä niilläkään ole sinne mitään asiaa, jöröttävät vain otsa jäätä vasten. Ne saapuvat siihen jo aamupimeän aikana ja poistuvat muutamien tuntien kuluttua, eivätkä tule enää sinä syksynä, ellei järvi pitkällisen suojailman takia sula ja jäädy jälleen, jolloin mateet taas rientävät uutta jäätä katsomaan. Jokin kumma vaisto vetää niitä silloin syväyksestä rannalle. Monesti ne siellä joutuvat "kolkkamiehen" konttiin, — napsaus kirvespohjalla jäähän mateen pään kohdalle, ja täräyksestä pökertynyt kala pyörähtää selälleen. Samoin oli vähällä käydä suurenkin mateen eräänä syksynä; isku sattui kuitenkin sen verran syrjään, että made pääsi puolipyörtyneenä pakoon. Sen perästä, vahingosta viisastuneena, ei se mennytkään enää mokomille markkinoille. Mutta kutemassa piti käydä joka vuosi vielä vanhanakin niillä samoilla seuduilla, jonne se nyt parhaillaankin uida jurritti. Joutuisaa ei taipaleenteko ollut, mutta lyhenipä tuo matka hitaammallakin menolla. Äkkiä töksähti mateen turpa verkkoon, joka oli saatu jään alle viritetyksi pitkien salkojen avulla avannosta toiseen ujuttamalla ja jossa rimpuili avuttomana suuri siika ja useita isoja ahvenia. Made sotkeutuu verkkoon hyvin harvoin. Niinpä se nytkin arasti peräytyi hiukan ja jäi torjottamaan paikoilleen, liikutellen eviään. Näytti siltä kuin se olisi jäänyt miettimään mitä oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin. Tai ehkä se mietti, mikä tämä laitos oikeastaan oli kun se sulki tien, — joskus ennenkin oli made kohdannut niitä matalammissa vesissä, etenkin syväyksien rintauksissa, mutta harvoin syväyksissä.

Made lähti uimaan verkon vierustaa, pysähtyi vielä miettimään ja painautui sitten pehmeään pohjaliejuun verkon reunan alle. Kotvan ajan kuluttua se ilmestyi liejun pinnalle toiselle puolelle verkkoa, ja jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Kivikkoniemen lähistöllä veden sisässä oli paljon valoisampaa kuin syvyydessä. Mateen oli kuljettava loivaa ylämaata, sillä pohja kohosi pinnalle päin. Lieju koveni soraksi, jossa siellä ja täällä kasvoi aina viheriöiviä pohjaheiniä ja veden liikunnan mukaan häilyviä lakastuneita ahvenheiniä. Oli myös suuria, vihreän liman peittämiä kiviä ja veden pinnalle asti ulottuvia kalliopaasia. Mateen ympärillä vilisi pieniä sukkelaliikkeisiä särkiä ja ahvenia, joukossa joku muu suurempikin kala, kuten hopeanhohtoinen siika ja täplikäs hauki, jota toiset kalat karttoivat; pienempi haukikin pelkäsi sitä, sillä julma "veden tiikeri" saattoi syödä rakkaimman sukulaisensakin.

Made ei pelännyt vähääkään sen lähistöllä uiskentelevaa haukea; se tiesi sen itselleen vaarattomaksi, eikä se välittänyt mistään muustakaan matkansa varrella. Hetkeksi pysähtyi se kuitenkin uteliaana katsomaan muutamaa koirasmadetta, joka riuhtoi rihman nenässä kuin henkensä edestä, kuoretäkykoukku suupielessä. Koiras oli saapunut kutupaikalle laskeakseen maitinsa mätiin, siten hedelmöittääkseen sen, ja tuli torranneeksi syöttikuoreeseen, joka kellui kupeellaan pohjassa kuin vanhuuttansa kuolemaa tekevä kala. Mitenkä se olisi malttanut olla siihen kajoamatta.

Mätimade ui kummastuneena rihmassa rimpuilevan ympäri, voimatta käsittää mitä tuo toinen tuossa teki ja miksi se ei syönyt kuoretta suupielestään. — Kun ei asia selvinnyt, jätti se heimolaisensa jatkamaan outoa peliään ja lähti itse tyynesti vaeltamaan eteenpäin. Vähän matkan päässä näki made samanlaisen kuoreen pohjakivellä kellottamassa, mutta ei huolinut siitä. Oli tullut olluksi syömättömänä pitemmän aikaa, sillä vasta kudun jälkeen maistuu ruoka mätimateelle. Nälkä olisikin tällä kertaa ollut kohtalokas tekijä.

Made kierteli kiviä, etsien mieleistänsä mädinlaskupaikkaa. Silloin huomasi se rysän, jossa oli muutamia matikoita. Ne näyttivät olevan erittäin mielissään löydettyään niin sopivan kutupaikan, sillä jotain tämäntapaista "pohjarisukkoa" tai muuta ritaa ne olivat etsineetkin. Tyytyväisinä katselivat nuo onnelliset rihmasilmukkaseinämän takana kiertelevää madetta, joka etsi ahkerasti pääsytietä rysään, mutta pahaksi onneksi ei sattunut osumaan pyydyksen nieluun. Parasta on jatkaa matkaa. — Taaskin pelastus kuolemasta. "Vaaroja täynnä on maailman-matka."

Jonkun taipaleen päässä näki made häämöttävän hämärässä jotain valkeata. Made läheni sitä… pysähtyi epäillen… uskalsi töytätä turvallaan… — se oli pohjaan pystytetty valkeakuorinen koivukeppi. Uteliaana kohosi made veden pinnalle päin, tunnustellen turvallaan tuota sen mielestä ihmeellistä esinettä. Kyynärän korkeudelle pohjasta oli keppiin kiinnitetty vitsamerta, nielu pohjaan päin. Huomaamattaan pujahti made mertaan, ja jäi mielellään sinne, sillä olihan tämä yhtä hyvä kutupaikka kuin rysäkin. Tässäpä hyvä, tiheä "risukko", kelpaa tähän laskea mätinsä.

Jään läpi kajastava valo rupesi himmenemään; kohta yön synkeä pimeys piiritti joka puolelta. — — —

Aamu valkeni. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Jään allakin oli taas vähän iloisemman näköistä kun oli valoisampaa. Merran ympärillä uiskenteli kaloja. Ne vilahtelivat aivan merran vieritse ikäänkuin ärsyttääkseen vankeudessa jurrottavaa madetta, joka jo olisi tahtonut päästä pois merrasta ja ikävissään katseli varpujen välitse kalojen liikehtimistä kuin vanki katuliikennettä linnan ikkunaristikon takaa. Siinä puuhasivat ahkerasti edestakaisin ahvenet, hauenpurat, lahnanparkit, pienet särensirrit, olipa joukossa muutamia suuria, rauhallisesti kääntelehteviä siikojakin, jotka mielellään oleskelevat tällaisessa karikkopohjaisessa vedessä. Samat kalat kiertelivät siinä niin vilkkaasti kuin olisi niillä ollut erittäin tärkeätä toimitettavaa. Jonkun ajan kuluttua ne kaikki kuitenkin hävisivät, livistäen toinen toisensa perästä syväykseen. Pian alkoi ulapalta lappautua matalikolle pieniä, piikkiselkäisiä rautakaloja. Niitä tulla hurritti tuhansia suurissa, tiheissä parvissa. Ne olivat kaikki samankokoisia, parin sentin pituisia. Tämä "kansainvaellus", samoin kuin toisten kalojen katoaminen, tiesi sään muutosta: myrsky oli tulossa. Kalat, varsinkin nuo pienet piikkiset rautakalat, ovat erehtymättömiä ilman ennustajia. Rautakalat tietävät muun muassa mistä päin rupeaa tuulemaan seuraavana päivänä: jo vuorokautta ennen ehättävät ne sille rannalle, joka tulee olemaan vastainen, ja kuta kovemmin sitten myrskyää, sitä enemmän on piikkiselkäisiä vastarannalla. Vedenalaisessa maailmassa on yhtä paljon omituisuuksia ja ihmeellisyyksiä kuin muuallakin luonnossa. Jos vähänkin tarkastaa tätä seikkaa, huomaa sen helposti.

Oikeassa olivat ennustajat nytkin, sillä jo samana iltana nakkautui tuuli itään, puoliyön aikaan vetäytyi taivas paksuun pilveen ja seuraavana aamuna oli "mainio mateenkutusää": raju lumimyrsky. Kaikki muut kalat kutevat mieluummin hyvän sään aikana, made taas myrskyllä. Matalikolle rupesikin kohoamaan mateita hyvin runsaasti. Nousipa niitä muutamia mertaankin suuren mateen tovereiksi. Siellä alkoi olla jo vähän ahdasta; suuri made ei sopinut enää oikein vapaasti kääntelehtimään. Pienemmät mateet uiskentelivat ympäri merran seinävieriä ja katselivat varpujen välitse tiheänä parvena kihiseviä rautakaloja, jotka toisinaan pistäytyivät huolettomasti mertaankin ja sieltä takaisin vapauteen, käyttäen kulkuväylänään merran nielua ja suurimpia vitsojen välisiä rakoja. Turvallisina puikkelehtivat rautakalat merrassa mateitten seassa, ne näet tiesivät, etteivät mateet enempää kuin muutkaan kalat uskalla, piikkejä peläten, syödä heitä, vaikka kyllä toisia pikkukaloja herkkupaloinaan hotkivat.

Seuraavana päivänä häipyivät piikkikalaparvet takaisin ulapalle. Illan pimetessä laantui lumipyry ja yöllä "tuli suoja suuresta lumesta".

Yö levitti suuret mustat siipensä suojelevasti kaiken ylle. Peloittavan pimeää ja salaperäisen hiljaista oli Ahtolassakin valkoisen lumen ja paksun, vaaleansinisen jään alla, Kalat olivat asettuneet levolle syväyksiin tai rannoille hakojen ja kivien kupeille, avoimin silmin nukkuessaan häilytellen hiljaa eviään ja kohotellen kiduskansiaan. Iltayöllä olivat rantamatalikoilla lepäävien kalojen päät maalle päin, alaleuka melkein pohjassa kiinni ja pyrstöpuoli hiukan ylempänä, mutta keskiyön aikana käänsivät kaikki "keulansa" ulappaa kohti, ikäänkuin siten päästäkseen päivän tullen nopeammin lähtemään väljempään veteen. Lahnat lepäsivät koko yön samassa asennossaan: lappeellaan pohjassa.

Mateet mötköttivät merrassa kaikki yhdessä kiherrnässä, melkein toinen toisessaan kiinni, merran pohjassa. Aamun valjettua jään yläpuolella olevassa maailmassa huomasivat merran vangit koivukepin ja koko heidän "vankilansa" omituisesti tärähtelevän ja huojahtelevan. Mateet rupesivat uiskentelemaan levottomasti merran seinämiä pitkin. Ne aavistivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa, jotain mitä ne eivät käsittäneet eivätkä olleet ennen kokeneet, jotain epämieluista, peloittavaa. Ja nuo nytkähtelyt olivat niistä hyvin ilkeitä; jokainen jysähdys vaikutti niihin kuin voimakas sähkötäräys. Mateet myllersivät ahtaassa olinpaikassaan, etsien kiihkeästi tietä, josta pääsisi noita kiusallisia tärähdyksiä pakoon. Mutta pakotietä ei löytynyt; täytyi siis jäädä tähän.

Sitten tuli ympäristö hyvin valoisaksi ja äkkiä lähtivät mateet tahtomattaan vastustamattomasti kohoamaan ylöspäin. Seuraavana hetkenä humahti merrasta vesi pois, ja pian pudistettiin hölmistyneet mateet lumelle kiemurtelemaan. Suurikin made kääntäytyi heti vatsalleen ja yritti uida pehmeässä lumessa, mutta vaikka se epätoivoisen voimakkaasti koukistamalla ja äkkiä oikaisemalla pyrstöpuoltaan koetti hinautua eteenpäin, oli siitä yhtä vähän apua kuin evien käyttämisestä. Ilma tuntui loppuvan kiduksista, rupesi tukehuttamaan, vaikka kuinka aukoi suuta ja kiduskansia. Tuskissaan pyörähti made kylelleen, ponnahti voimakkaasti ilmaan ja pudota maiskahti — avantoon, käännähtäen heti menemään pystysuorasti pohjaa kohti.

Onnellista sattumaa sai siis made kiittää pelastuksestaan. Mutta mertamies kirosi katkerasti tuota onnetonta tapausta. Toisen onni on toisen onnettomuus…

KANAHAUKKAPERHE.

Kevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa kehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi; pian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja pystyssä pitäjä.

Keväisen yön hienotunnelmainen hämärä hälveni. Pilvettömän taivaankannen auringon nousun puoleinen reuna valkeni yhä enemmän. Suuri järvenselkä siinsi peilityynenä; muutamin paikoin oli ulapalla vielä hauraita jäälauttoja. Peipposten ja muitten pikkulintujen liverrys raikui jo metsässä. Riemuiten otettiin vastaan alkava päivä. Kaikkialla tuntui vallitsevan sopusointuisuus ja rauha. "Paha maailma", "elämän taistelut", surut ja ristiriidat olivat olemattomia. —

Kallioisen saariryhmän korkean vaaran laelle pystyyn kuivuneen, harvaoksaisen petäjän ylimmässä huipussa nukkui vielä kanahaukka, seisten toisella jalallaan, pää siiven alle painettuna. Samassa puussa oli alempana toinenkin kanahaukka.

Vähän ennen auringon nousua haukat heräsivät, pöyhistelivät höyheniään, levittelivät siipiään ja katselivat ympärillään leviävää maisemaa. Siinä oli lähinnä joka puolelle viettävä havumetsäinen vaaranrinne, kauempana vehmaita lehtosaaria ja kaiken kehyksenä laaja selkävesi, rajoittuen kaukaisiin rantoihin. Muutamalla suunnalla ei näkynyt muuta kuin vihertävän veden ja sinisen taivaankannen epäselvä rajaviiva, joka autereen väreillessä näytti omituisesti katkeilevan ja yhdistyvän. Erään lahdekkeen pohjukassa oli talo viljelysmaineen. Muita ihmisasuntoja ei näkynyt. Virkku kalamies souti etäisen saaren luona. Airojen hankarautojen tahdikas vingunta kuului selvästi sieltä saakka.

Terävin katsein seurasivat haukat pienintäkin liikahdusta läheisyydessään ja kuulostivat tarkoin jokaista risahdusta. Näin ne kiinnittivät huomiota pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikkeen havaittavissa olevaan, jolla saattoi olla merkitystä saalistamisen tai turvallisuuden kannalta.

Auringon ensi säteitten kullatessa puitten latvoja vaaran huipulla levitti koiraskanahaukka suuret siipensä, lähtien levollisesti lentää leyhyttelemään. Saarien välisten salmien tienoilla rupesi se verkalleen kiertelemään liikkumattomin, levitetyin siivin. Peipposet, västäräkit ja muut pikkulinnut huomasivat haukan ja keräytyivät sen ympärille liitelemään ja vitisemään, siten muka häätääkseen vihollisen seudulta. Samaan hätään tuli variskin pesästään rantapetäjästä, katsoen olevansa velvollinen puolestaan ottamaan osaa karkoittamiseen, lentää suhautellen kiivaasti puolelta ja toiselta niin läheltä haukkaa, että melkein kosketti sitä, samalla kaiken aikaa vaakkuen minkä jaksoi. Varis ja pikkulinnut uskalsivat olla näin rohkeita tietäessään kanahaukan vain harvoin viitsivän kajota heihin, se kun sai parempaakin syötävää. Eikä haukka välittänyt vähääkään ympärillään hälisevistä linnuista, se tarkasteli vain levollisesti allansa olevaa seutua.

Rantakiveltä pyrähti sorsa lentämään, koettaen siten paeta haukkaa. Siivet supussa pudottautui haukka nopeasti kuin salama sorsan jälkeen, liiti silmänräpäyksen ajan uhrinsa alapuolella ja keikahti sitten ylöspäin, iskien terävät kyntensä sorsan vatsaan. Kuului hätäistä rääkymistä, höyhentukko pölähti ilmaan ja vähällä olivat molemmat taistelijat pudota järveen. Pian selviytyi kuitenkin haukka kunnollisesti siivilleen, kynsissään räpistelevä sorsa, ja lensi lähimmälle rannalle kannon nenään tyytyväisenä syömään saalistaan. Saaliinsa päällä seisten repi haukka sorsan pala palalta kappaleiksi, nieleksien niin suuria lihakimpaleita, että ne toisinaan juuttuivat kurkkuun ja suljahtivat alas vasta aikamoisen kakistelun ja kuikistelun perästä. Verenhajun vainunnut kärppä juosta hipsutteli rantakivikolla ja pysähtyi katsomaan haukkaa, joka huomatessaan kärpän pyörähti selin siihen ja laski siipensä riippumaan puoleksi levälleen, siten muka suojellakseen saalistaan. Vähän ajan kuluttua oli sorsasta jäljellä vain luut, pää ja höyhenet.

Haukka lensi takaisin "rakkaan puolisonsa" luo vaaran laelle, asettuen entiselle paikalleen kelon latvaan. Naarashaukkakin oli saanut syötävää; se reposteli ahkerasti metsäkanaa mättäällä niin että ruskeat höyhenet pölähtelivät uhrista. Koirashaukka katseli mielihyvin "elämänsulostuttajansa" aterioimista… Mutta sitten koirashaukka lennähti ilmaan, paiskautui nopeasti alaspäin ja tarttuen kynsillään kelon kuivaan oksaan rusautti sen poikki painollaan ja vauhtinsa voimalla. Sitten se oksa kynsissään lensi läheisen ison, tuuhean kuusen latvapuolelle ja asetti oksansa siellä olevan puolivalmiin pesän reunalle. Nämä nuoret, tänä keväänä avioituneet linnut rakensivat pesäänsä, niillä kun ei ollut valmiina entistä, kuten vanhemmalla kanahaukkaparilla. Lopetettuaan syöntinsä taittoi naarashaukkakin kuivan oksan ja vei sen pesään. Sitten ryhtyivät molemmat haukat ahkerasti katkomaan kuivia oksia kelosta ja muistakin puista. Maassa oli runsaasti risuja, mutta haukat eivät ottaneet niitä, sillä kanahaukka, kuten pesän rakennushommissa olevat haukat yleensä, eivät mielellään laskeudu maahan; koukkukyntisen on näet siinä vaikea kävellä, ja tasaiselta lähtiessä lentoon sattuvat haukan pitkät siivet maahan, saamatta aluksi tarpeeksi paljon ilmaa alleen. Tämän takia haukat syövät saaliinsa mieluimmin vähän korkeammalla paikalla, kuten kivellä, kannolla, mättäällä tai kaatuneen puun rungolla, joskus myös niittyladon katon harjalla tai kuivuneen puun oksalla. Sitäpaitsi on ylemmältä paikalta parempi näköala kuin maasta: sekä uhkaavan vaaran, että uuden saaliin huomaa helposti.

Muutaman päivän kuluttua tuli pesä valmiiksi. Se oli oksantyville rungon viereen tehty laaja risurottelo. Sen keskellä oli syvennystä vain sen verran, että toukokuun puolivälissä siihen ilmestyneet munat eivät vierähtäneet maahan tuulen huojutellessa pesäkuusta, naarashaukan ollessa poissa pesästä. Harvemmin haukka olikin nyt metsästämässä saadakseen syötävää. Se ei välittänyt omasta hyvästään. Se laihtui paljon, mutta siitä huolimatta se melkein alinomaa hautoi muniaan, — kunnes vihdoin kesäkuun alkupuolella munista kuoriutui, vuorokauden väliajoin, kolme pientä poikasta.

Samoihin aikoihin sai poikasensa myöskin hippiäinen, Suomen pienin lintu, joka oli tehnyt pesänsä — kanahaukan pesäoksan nenään, katsoen sen siinä olevan parhaassa turvassa; muuten hippiäinen aina tekeekin pesänsä kuusen lehvään. Sitäpaitsi kääpiölintu kyllä tiesi, että niin suuri ja mahtava eläjä kuin kanahaukka ei viitsi tehdä pahaa vähäiselle, perhosen tavoin heinänkorsissa ja kukissa räpistelevälle Pohjolan kolibrille. Monesti muutkin pikkulinnut laittavat pesänsä kana- tai hiirihaukan, kalasääsken, vieläpä ilmojen hallitsijan, kotkankin pesän välittömään läheisyyteen.

Kolme nyrkinkokoista, vaaleanharmaauntuvaista kanahaukanpoikasta, kaikki erisuuruisia, seisoi pesän laidalla, alinomaa ikävystyneesti piiskuttaen ja katsellen kuin kummastellen joka puolella leviävää avaraa maailmaa. Tutkivasti tarkastelivat ne ohi kiitäviä pikkulintuja, puitten oksain heiluntaa ja auringon valon kimaltelua järvenselällä.

Pienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. — Tuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten ruokkimisesta, — päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei ollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan koirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa metsästysmatkalla.

Koirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn, jonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen, siiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne makupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset maltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää, luut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne riippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.

Syötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja kidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli aina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta sitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle katselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken valppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen. Pienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa, onnistuen hyvin.

Avaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja huomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin leijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen silmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi, samalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se pudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren metsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään pesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä koirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys haukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan hartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli syrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen saavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta helpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean kallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan ruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman "kovakouraisesti" pidellyt sitä, puristeli vain sen verran kuin "tarvis vaati".

Säikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin rutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt uudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka muutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki haukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo ennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti lentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta kohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.

Haukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan ja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään "väkevämmän oikeutta", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän väkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut kokea… Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään ryöstettiin…

Vasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan nenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten se ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan nukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.

Valppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven alle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili öisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät lehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri kuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli "tilttaltti" istui tuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin yksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä "tilttalttiaan", ja pieni, vain varpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön nenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain pesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu, jolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki kanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi varovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen…

Aamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä päin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan, kiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen ahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui ovelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli vaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti naarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina satutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua maahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne pökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi haavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.

Mutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana pysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt taistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan katuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa suojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä ja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin sitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä, verta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää niin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä ennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla koukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä putosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt. Muutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti läheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.

* * * * *

Vielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset pesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään henkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta olla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi. Niillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja päässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin, joten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain uskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä kanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen viereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä siipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten ollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa aina nauttia "vapaata ylöspitoa".

Viimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla kurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti levitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään emon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne kohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää pitempiäkin matkoja. "Putoamisen pelko" oli niiltä haihtunut kokonaan.

Mutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi haukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät haukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa tämäkin taito.

Niinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat olivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla tottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle ja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat kilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo temppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat nappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.

Näillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien taipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet toisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi lauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen hankkimaan niukkaa toimeentuloaan.

VOITTAJA.

Talvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi vastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja metsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten hälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät ikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua sammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä hiljaisuutta mikään häirinnyt.

Lumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan raosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka puolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle yöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin tuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut. Siellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin ristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin, milloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin täyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä oli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut tyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti. Rehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien ja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi muuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen sijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä vain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana päivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei juuri metsästellyt.

Nyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.

Navetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut suurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa, joka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän nopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi kummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin tavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi puolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti vastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea kärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt hampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä surkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni kiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja väsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja seinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä salamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta hengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku kärppä siitä syötävää.

Tyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön sillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko kanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään vetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi kärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen olinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet. Ihmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.

Seuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo.
Se tahtoi "nähdä maailmaa" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset
aina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella.
Valkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.

Riihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen musta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi sitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan kiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se lähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät ulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.

Hyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat ilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia. Linnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin hiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen vain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina tilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa. Pikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä sai sen sijaan helposti keväisin.

Kärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti matalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki ilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan pureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät siivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin, mutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka peltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua vihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä ja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun niskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan paikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin temmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja pyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti sen silmä valkeaan kalvoon — kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut etäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, — se uskalsi silmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen ne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa nopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi sepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton tyydytystä.

Peltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi saaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi… Mitähän jälkeä tulisi, jos kärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle! Aamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään. Pieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta ei saanut kauan "nirkka" herkutella: metsästä hiipi varovasti tarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti vilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. —

Hajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih kuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin sopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten kokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin nietosharjanteelle kuin "tarkastukseen". Vaikka siinä oli jo kymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen lisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin katsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi. Mutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, — siitä oli jäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.

Peltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti jaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne tiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa lumen peitosta.

* * * * *

Renkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina nostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen. Heinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika asettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita, etsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika tavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun poika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella latoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella, mutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika penkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua syvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan sattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti käytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan yli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle, jonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira lähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut vikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, — ei sattunut näet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän turvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta pelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina "viisaasti" ja harkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se toimi tavattoman nopeasti.

Kärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen oksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta poistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.

Kun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta oksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle kuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua hiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen lintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, — ainoa Suomessa talvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu lasketaan samaan lajiin kuuluviksi.

Kärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta ristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi hätäisellä äänellä takittamaan "tak, tak", ja rapistelemaan kärpän ympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut sellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä särki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset — juoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle. Aivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä, että omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista herkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri "onnenpotkaus". Hetken kuluttua oli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä sitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se munan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on kulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta toiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja talletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.