* * * * *
Kevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja toivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa. Aikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja pakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun päivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino vuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa keralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle penkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat linnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet kanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä lumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen kesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne olisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja viattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa, verenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile käydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei pelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin, jotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin sentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu tavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon ahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi; kärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen verrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa viittoihin.
Pitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman naarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen. Kauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä hellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa kaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai irtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen läpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä tupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa menossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan epämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa turvautua erääseen "luonnonvaistoon", puremiseen. Se luuli puremisen auttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli selvimpänä sen tajunnassa.
Ja kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti. Se ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen, — koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja korkeammalle… Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli höyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, — pääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa kiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.
Äkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu putosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.
Kärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.
TELKKÄ.
Elokuun ensimmäinen aamu alkoi sarastaa. Itäisellä taivaanrannalla näkyi jo punerrusta. Oli vielä jotenkin pimeä. Synkkänä ja hiljaisena seisoi metsä, ja tyynenä väikkyi lampi sen sylissä. Kuului vain saaliinhimoisten yölepakkojen nirskutusta niiden liidellessä ruohohyönteisiä pyydystelemässä lammen rannoilla. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi ikävöiden odottanut päivän tuloa. Aamun vähän valjetessa hävisivät yököt piiloihinsa puiden koloihin. Päivän ensi ennustajan, metsäkanan käkätys kuului koivukosta. Virkku aamutuulikin oli jo hereillä. Se humahti metsässä, pani petäjän kuoren hileet heläjämään, haavan lehdet lepattamaan ja lammen pinnan karehtimaan. Koko yön liikkumatta pysynyt sumu luhtaniityn lahdekkeessa alkoi hiljalleen levitä joka puolelle veden pintaa pitkin ja kauemmaksi kasteiselle niitylle, jossa pitkänokkainen kuovi käyskenteli kahden heinikossa piipertelevän poikasensa lähettyvillä. Hämärä oli hälvennyt. Ei ollut pitkälti auringon nousuun. Etäältä aavalta selkävedeltä kantautui kuuluviin yksinäisen kuikan kaihoisa huuto. Sieltäpäin, kylän rannasta, kaikui myös venheen pohjatapin kiinnilyönti, ja lähempänä, aivan lammen ja järven välisen petäjikkökannaksen takana, rupesi koira äkkiä kiivaasti haukkumaan. Kohta kuului sieltä tuikea pamahdus, joka räikeästi kertautuvana kaikuna kierteli rauhallisia ilmanrantoja.
Sitten ei haukuntaa enää kuulunut. Säikähtynyt telkkä lentää vihkaisi vinkuvin siivin petäjikkökannaksen yli, kiersi pari kertaa lammen ympäri, laskeutui alemmaksi ja vielä varmuudeksi kaarron tehtyään, kun ei mitään epäilyttävää huomannut, heittäytyi vettä viistäen lampeen lähelle ruohikon rintausta. Hetkisen kaula ojona paikoillaan käännähdellen epäilevästi kuulosteltuaan ja katseltuaan alkoi se varovasti ja tuontuostakin pysähdellen hivuttautua rantaan päin, punakukkaiseen limakkoon. Siellä se kohta rupesi ahkerasti sukeltelemaan pohjasta aamiaisekseen kalanpoikasia, mutakuoriaisia ja muita pieniä vesieläimiä sekä pohjaheinää. Noin minuutin ajan kerrallaan myllersi telkkä ummessa, puikahtaen sitten pinnalle milloin mistäkin paikasta. Rauhallisesti se levähtäessään kääntelehti vasta nousseen auringon paisteessa. Musta selkä kiilteli himmeästi harakansulanvärisenä. Toisinaan telkkä räpytti siipiään, kuin koetellen ovatko ne kunnossa ja kohotti eturuumiinsa vedestä, niin että valkea vatsapuoli näkyi. Huoletonna se siinä kelluili. Se ei enää näyttänyt muistavan vaaraa, josta äsken pelastui: haulipanos oli mennä hurahtanut aivan selän päällitse. Pahemminkin olisi voinut käydä, päättäen siitä miten kävi telkän emolle viime kesänä sen uiskennellessa pesueensa kanssa kaukaisen selkäsaaren lumpeikkopoukamassa. Telkän muistiin oli jäänyt pelonsekainen hämärä tajunta tuosta tapauksesta: aavistamatta räjähti laukaus, haulit katkaisivat toisen siiven. Emo yritti pelastautua sukeltamalla, mutta taittuneena retkottavaan siipeen sattui sotkeutumaan limatylväke, estäen veden alle pääsyn. Rannalta juoksi mies järveen vyötäisiään myöten ja löi seipäällä… Pesue hajautui. Toiset hätäytyneinä sukelsivat, toiset lähtivät juosta läpisyttämään vettä myöten.
Sellainen hirveä rymäkkä sattui jo telkän ensimmäisenä elinkesänä.
Tähän aamuun asti oli tämä kesä ollut hyvin rauhallinen, ainakin tuolla selän saarten rannoilla ja luotojen liepeillä, jossa telkkä oleksi yksinään siitä lähtien kun naaras keväällä rupesi hautomaan kymmenkuntaa vaaleansinivihreää munaa ontossa haavassa, entisessä palokärjen pesässä. Telkkä ei koko kesänä tavannut naarasta ja sen pesuetta. Eikä se välittänytkään perheestään. Se halusi olla yksin myöhäiseen syksyyn, jolloin lennetään yhdessä etelään…
Saatuaan nälkänsä sammutetuksi lipui telkkä raukallisesti hiljalleen harvan kaislikon läpi rantaan ja nousi haolle järjestelemään höyheniään tylpällä nokallaan. Se tunsi olevansa tyytyväinen ja onnellinen, sillä kupu oli täysi, aurinko lämmitti eikä vaaraa näkynyt, ei kuulunut. Läheisen kaislikkoniemekkeen kupeeseen tosin oli ilmaantunut venhe, jossa vanha ukko istui onkien, luhtaniityltä kuului toisinaan viikatteen hiontaa ja metsästä lehmänkellon kalahtelu, mutta telkkä tiesi nämä ilmiöt vaarattomiksi. Eivätkä niihin näyttäneet kiinnittävän huomiotaan muutkaan lammen linnut, koskapa aivan luhtaniityn lähettyviltä saraheinikosta kuului sorsapoikueen ja kesäleskenä elelevän urostavin ääntely, niiden läpisköidessä rantaliejulla. Ja uikku, härkälintu, uiskenteli keskellä lampea.
Äkkiä telkkä kuuli takaansa rantametsästä pari pientä risahdusta. Vaikka siellä ei mitään näkynytkään, lykkäytyi telkkä haolta uimasilleen, lähtien taakseen vilkuillen kiireesti melomaan keskilammelle päin. Kokemuksistaan se oli oppinut varovaiseksi. Kun risahdukset olivat pieniä eivätkä uudistuneet, ei telkkä viitsinyt lähteä lentämään tahi sukeltamaan ainakaan vielä, sillä kun näin ennakolta sai vihiä siitä, mistä päin vihollinen ehkä uhkasi, kerkiäisi veden sisään suikahtaa vielä samassa hetkessä, jolloin pamahtaa, — jos rannalla pyssymies piileskeli. Pyssymies kai se olikin noin risahuttanut, mutta kun siitä ei vielä ollut varmuutta, ei telkkä tahtonut vaivautua menemällä kauemmaksi, vaan pysähtyi kaislikon rintaukseen… Samassapa syöksähti savupatsas rannalta telkkää kohti, kuului kova pamahdus, ja haulikopare paiskautui veteen, viskaten vaahtoa ja kaislankappaleita korkealle ilmaan. Mutta vikkelä lintu pelastui. Savun nähtyään se oli salamannopeasti käsittänyt tilanteen ja puikahtanut veden alle. Näin ihmeellisen nopea on telkän ajatus- ja toimintakyky. Harva muu eläin, verrattain hidasälyisestä ja kömpelöstä ihmisestä puhumattakaan, vetää vertoja telkälle tässä suhteessa. Telkän saa vedestä ammutuksi useimmiten vain silloin kun se ei tiedä vaaraa aavistaakaan.
Hetken kuluttua telkkä vahingoittumattomana pitkän matkan päässä kaislikon takana ponnahti pinnalle kuin vieterin sysäämänä ja aikoi tapansa mukaan samalla vauhdilla lähteä lentoon. Se ennätti jo levittää siipensä, ojentaa kaulansa eteenpäin ja kohottaa ruumiinsa vedestä. Silloin taas pamahti. Siipi taittuneena tipahti telkkä takaisin veteen, mutta käsittäen taaskin nopeasti tilanteen vaatimuksen, ainoan varman pelastuskeinon, paiskautui se heti umpeen. Pinnalle jäi vain pari sulkaa.
Rannalle ilmestyi kiihkeästi tähystelevä mies pyssy kädessä. Hänen luokseen juoksi metsästä koira… Pamahduksia säikähtänyt tavi lenteli lammen ympärillä, aikoi laskeutua saraheinikkoon takaisin samaan paikkaan, josta oli lähtenytkin, mutta kun huomasi rannalla ihmisen, pedoista pahimman, nousi korkeammalle ja äkkiä käännähtäen lentää hujautti kannaksen yli järven puolelle. Sorsapoikue katsoi turvallisimmaksi nopeasti piiloutua rantaryteikköön. Siipirikko telkkä kiiruhti, ahdistajansa huomiota välttääkseen vuorotellen sukeltaen ja uiden pinnalla vain pää näkyvissä, vastaista rantaa kohti. Ison rantapetäjän juurien alle syvään luolaan päästyään se vihdoin tunsi olevansa turvassa, vaikka sinne kuuluikin useita paukahduksia, koiran haukuntaa ja sorsaemon hätäistä rääkymistä — tuo sorsaemo räpisköi vettä pitkin kuin siipirikko, saadakseen siten ahdistajat narratuiksi lähtemään jälkeensä, jotta poikasorsat voisivat paeta toiselle suunnalle.
* * * * *
Koko syksyn yksin ikävöiden uiskennellessaan lammessa oli telkkä usein iltahämärissä kuullut muuttolintujen siipien havinaa. Telkän teki mieli yhteen matkaan. Ensimältä se melkein aina silloin oli yrittänyt liittyä mukaan, muistamatta oikiamattomaksi parantunutta siipeään. Nyt ei se enää pitkään aikaan ollut koettanutkaan lähteä lentämään, kun tiesi turhaksi yrityksensä. Lammen jäädyttyä oli telkkä siirtynyt läheisen puronsuun sulaan, josta vielä sai syömistä edes hengen pitimiksi.
Marraskuun ilta alkoi pimetä. Pakkanen kiihtyi. Hienoa jääriitettä muodostui muutamiin paikkoihin sulasilmäkkeeseen. Surullisen näköisenä kyykötti telkkä kivellä, katsellen kuin aikansa kuluksi pientä, mustaa, valkorintaista koskikaraa, joka vikkelästi sukelsi puron pohjaan tuoden sieltä nokassaan jään reunalle ruohonkappaleen, jonka sisästä söi talvipiiloonsa asettuneet vesihyönteiset. Sitten se päätään nyökyttäen iloisesti tepasteli ja kohta taas sukelsi. Tämä pirteä veitikka oli ilmestynyt telkän toveriksi muutamia päiviä sitten. Se oli merkki siitä, että suurimmatkin selät olivat jäätyneet, sillä vasta sitten koskikara siirtyy Lapista etelämmäksi, palaten keväällä takaisin pohjoisille virroille ja tunturipuroille. Koskikara ei kaipaa kesän lämpöä. Se pitää kylmyydestä, talvesta.
— — — Monta vuorokautta peräkkäin vallinnut kova pakkanen jäädytti vihdoin puronsuusulankin. Koskikara lensi koko talven ajan sulana pysyvän vesiputouksen suvantoon, mutta siipirikko telkkä ei voinut seurata sitä. Jo viikon päivät oli telkän täytynyt olla ruoatta, sillä vaikka se joka päivä epätoivoisena laahusteli pitkät matkat metsissä ja jäillä, ei lähiseudulta löytynyt pienintäkään sulapaikkaa. Luntakin oli maassa jo niin paksulta, että telkkä ei enää jaksanut kaivaa heinänkorsiakaan syödäkseen. Pakkasesta se ei kärsinyt ollenkaan, mutta sitä enemmän nälästä, joka oli vienyt linturaukan laihaksi ja heikoksi. Itsepintaisesti se kuitenkin vielä monena päivänä kuljeskeli ristiin rastiin suurella salolla, etsien sulaa virtaa tai koskea. Se harhaili kuin moni ihmispoloinen maailmalla: menipä minne tahansa, aina vain karua korpea.
Eräänä iltana vihdoin loppuivat telkän voimat. Kohtaloonsa alistuen se laskeutui vatsalleen hangelle, nokka painui lumeen, silmien päälle vetäytyi valkea kalvo. Telkkä ei tuntenut sitten enää väsymystä eikä nälkää…
SYÖJÄTÄR.
Kevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän taakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä olevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta alavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta ja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä järvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon laskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului selkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina. Karjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla heinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.
Illan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut visertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä ääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat laulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon valoa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi esille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota kannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni pallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.
Hetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen, mihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi hämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan katajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja valkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se punoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi langaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä. Ennen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen keskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän haihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut lentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin lankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan tästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri sitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten hämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle odottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki söi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä kerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se puri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen riippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä, pilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.
Verkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki välittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän syömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan. Hyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät siihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi mainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin siipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan lankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran tuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi, lähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja kääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi ampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan maahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren reiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen lennettyä verkon läpi.
Kun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa ja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin silkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään raikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään nuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki. Ajattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki. Kauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja aikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin kämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi, vetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten "viholliselleen" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten pikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä sitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo häiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, — sitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi hämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja raatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään, esimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään vasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema tuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.
Katsellessaan kämmenelle kyyristynyttä hämähäkkiä hyräili nuorukainen mietteissään Adolf Paulin näytelmän säkeitä.:
Taa korpien yön, jossa nurmikko on, ikipaahde käy auringon. Siell' varjossa vaanii ja uhriinsa lyö hämähäkki niin musta kuin yö.
— On sitä eläjätä jos jonkinlaista tässä maailmassa, sanoi nuorukainen itsekseen. Mikähän lienee tämänkin olennon olemassaolon tarkoitus?
Sitten ylioppilas heitti huolettomasti lukin maahan ja lähti kulkemaan edelleen, jatkaen hyräilyään:
Säde päivän sen vangiksi värjyen käy, iki-yönä se verkkonsa taa hämärtäy, mi murtumaton, kevyt, keinuva on. Sen silmihin kaikki se vangitsee, lyö maahan ja raatelee…
Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi hämähäkki kiivetä katsomaan särjettyä verkkoaan, joka oli repeytynyt niin pahasti, ettei siitä tullut korjaamalla kalua. Lannistumatta vastoinkäymisestä ryhtyi ahkera lukki heti kutomaan uutta verkkoa entiseen paikkaan. Paljon oli siinä työtä ja touhua, mutta vähitellen, järjestelmällisesti, suunnitelman mukaisesti, liittyi lanka lankaan, ja kohta oli verkko valmis. Sitten meni hämähäkki haon halkeamaan polttavaa auringon paistetta pakoon.
Puolen päivän jälkeen tuli kuitenkin sade, jonka lakattua taivas jäi pilviseksi ja ilma viileni. Hämähäkki tuli piilostaan ja asettui vahtipaikalleen verkkonsa keskipisteeseen. Mutta tuskin se oli sen ehtinyt tehdä kun läheisen puun oksalle lensi rastas. Sen nähtyään hämähäkki pudottautui hirveästi säikähtäen maahan. Rastas huomasi hämähäkin ja tavoitti sitä, viedäkseen sen nokassaan poikasilleen pesään syötäväksi, mutta vikkelä lukki ennätti pujahtaa lahonneen puukapulan alle.
Rastaan poistuttua kiipesi hämähäkki entiselle paikalleen verkkoonsa, söi muutamia siinä rimpuilevia kärpäsiä ja odotti lisää saalista, mutta viileän sään takia eivät kärpäset olleet liikkeellä. Kun kärsivällisesti odotti koko iltapäivän, sai sentään jonkun. Ja joutihan hämähäkki odottamaan, eihän sillä ollut muutakaan tekemistä.
Tuli ilta. Rupesi hämärtämään. Silloin tapahtui erikoista; katajan oksalta laskeutui verkon reunalle lankansa päässä riippuen pieni, musta hämähäkki, kooltaan vain noin neljännes verkon haltijasta — koirashämähäkit eivät ole sen suurempia.
Tulokas lähestyi arkaillen verkkonsa keskustassa liikkumatta murjottavaa suurta naarashämähäkkiä ja pysähtyi kunnioittavasti vähän matkan päähän siitä kuin jotain odottamaan.
Se odottikin — vastausta "kosimiseensa".
Mutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot ovat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä, muurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä, hiljaisuudesta, hämärästä… Niin omituisia "neitosia" ne ovat.
Äkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja — söi sen. Kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen — hämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista, päinvastoin tavallista.
Myöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa yhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko vaistomaisesti tai kokemuksestaan, "kaunottaren" äkäisyyden ja yrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa onneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin tai matalin, arvelivat ne.
Huonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä toisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan oksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.
Yö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko luonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin aamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan, purki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja jalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta nukkua "ilmassa" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen oli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät voineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi tarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai kiipeämään lankaa pitkin ylös.
Seuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni mustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se, joka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä oksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin olisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi mukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi mielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon eteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden siihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta kosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista lahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan tällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi verkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on tällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla, jolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen verkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen verkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa lopettamaan ja lankapussiin käärimään.
Mutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa, julmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. "Kaunokainen" ei ollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut pienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta puhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä odottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.
Hämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa. Saisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään ei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.
Syöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen poskeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja äkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi katajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin paikoilleen.
Jonkun ajan kuluttua se söi lahjakärpäsen. Näin niukkana kärpäsensaantiaikana olisi anteeksiantamatonta tuhlausta jättää lihava ja mehevä kärpänen kuivettumaan verkkoon. Eihän lahja ollut sen takia pilalla, että sen sattui tuomaan naurettava kosija…
Mutta kun hämähäkkineito nyt makean lahjakärpäsen syötyään tarkemmin ajatteli äskeistä kosijaa, rupesi siitä tuntumaan siltä kuin tuo hämähäkkiherra ei olisi ollutkaan kaikkein halveksittavimpia kosijoita. Sehän oli oikeastaan jotenkin siro nuorukainen, arka ja kokematon tosin kaikesta päättäen, mutta eihän se ole pahin vika tässä maailmassa. Ja sillähän oli sentään ihmeen siistin näköinen musta puku. Sehän se miehen juhlistaa.
Hämähäkkiherran "puvusta" puuttui vain kiiltävät napit. Ne olisivat hämähäkkineitoon ehdottomasti tehonneet. Se olisi tuntenut vieläkin voimakkaammin heräävän "rakkauden" sulon.
Tuo oikullinen Syöjätär oli näet nyt sellaisella "päällä." Oikullisuuden ohella taisi se lahjakin sentään osaltaan vaikuttaa hämähäkkineidon mielenmuutokseen. Syöjättärelläkin oli pienet naiselliset heikkoutensa…
Lieneekö katajan oksalla kyyröttävä hämähäkkiherra huomannut lahjansa kuitenkin vihdoin kelpaavan, vai mikä lienee saanut sen laskeutumaan jälleen verkolle ja lähestymään "rakastettuaan", ja nyt paljon rohkeammin kuin äsken, ikäänkuin jo edeltäpäin varmana menestyksestään. Nyt ei hämähäkkineito yrittänytkään ottaa kiinni ja syödä hämähäkkiherraa, vaan meni verkalleen sen luo ja silitti hellästi sen selkää jalkakammoillaan. Se merkitsi sitä, että Syöjätär otti hämähäkkiherran miehekseen. Tämä oli niin rajattoman onnellinen eikä enää pelännytkään Syöjätärtä. Se uskalsi jo ruveta syömään illallisekseen samaa kärpästä "rouvansa" kanssa. Hämähäkkiherra olisi mielellään syönyt enemmänkin, mutta hämähäkkirouva ei antanut hänelle enää mitään, vaan söi itse kaikki verkkoon tarttuneet kärpäset. Eikä hämähäkkiherra voinut muuta kuin vesissäsuin katsella syrjästä.
Sitten onnellinen aviopari laskeutui maahan ja meni haon rakoon nukkumaan… Olikin jo puoliyö.
Seuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla hämähäkkirouva kömpi unisena halkeamasta haolle ja oikoi jalkojaan. Kohta tuli hämähäkkiherrakin, mutta tuskin oli se päässyt näkyviin kun rouva ryntäsi raivoisasti puolisonsa kimppuun ja söi sen — näyttäen sen jälkeen erittäin tyytyväiseltä ja levolliselta.
Sellainen on hämähäkkirouvien tapa. Hääyönsä jälkeisenä aamuna syövät ne miehensä. "Hiukan" kummallisilta nuo tavat tosin ihmisistä tuntuvat, mutta jos hämähäkit tietäisivät ihmisten tavoista, lhmetteleisivät ne yhtä paljon.
* * * * *
Syöjätär eleli taas yksinään ja pyydysteli kärpäsiä. Kävi kosijoitakin, mutta kaikki kosijat jotka eivät kyllin nopeasti kerinneet juosta pakoon, joutuivat Syöjättären suuhun. Hämähäkki oli entistäkin ärtyisämpi. Se ei tiennyt itsekään syytä siihen.
Päivä tuli, toinen meni, eikä mitään erikoista tapahtunut.
Mutta eräänä iltana ei hämähäkki enää kiivennytkään verkkoonsa, vaan käveli maassa rauhattomana edestakaisin. Viimein se pysähtyi ja muni kymmenen pientä munaa, kaikki yhteen kasaan. Sitten se teki vielä neljä kymmenen munan kasaa, kääri kunkin kasan ympärille seittilankojaan ja hautasi munat maahan, kunkin kasan eri paikkaan. Munien hautomisen jätti hämähäkki seuraavan kevään auringon säteitten tehtäväksi. Vaikka maa routaantuukin talvella, pysyvät hämähäkin munat vahingoittumatta.
Tästä puuhasta päästyään kiipesi hämähäkki tyytyväisenä verkkoonsa ja söi pari lihavaa kärpästä.
Hämähäkki oli maassa lehden alla aurinkoa paossa. Saman lehden alle tuli muutamia isoja punertavia muurahaisia. Hämähäkki ei suvainnut minkäänlaisia seuralaisia, kaikkein vähimmän muurahaisia. Mutta nyt se ei voinut paeta minnekään, sillä maa oli joka puolella täynnä muurahaisia. Monituhantisena joukkona olivat ne lähteneet valloittamaan naapuri-muurahaispesästä munia, koteloita ja toukkia, kasvattaakseen niistä orjamuurahaisia. Ahkeruutensa ohella ovat muurahaiset näet hyvin tappelun-, murhan- ja ryöstönhaluisia. Eri kekojen muurahaisten välillä on alituisesti ankaria sotia, jotka jättävät paljon kuolleita ja haavoittuneita. Aseina käytetään voimakkaita leukoja, piikkiä, myrkkyä ja kirpeän nesteen ruiskuttamista. Elämä on täälläkin taistelua olemassaolosta ja toimeentulosta.
Tämmöinen liikekannalla oleva muurahaisarmeija tarvitsee runsaasti syömistä. Sitä hankitaan ryöstämällä ja tappamalla kaikki mitä eteen sattuu. Siksipä muurahaiset hyökkäsivät hämähäkinkin kimppuun.
Syntyi vimmattu taistelu. Hämähäkki puri kuoliaaksi useita muurahaisia, mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä kymmeniä vihollisia keräytyi tiheäksi parveksi sen ympärille, ja pian peittyi hämähäkki kokonaan hyökkääjien alle. Se oli Syöjättären loppu. Hämähäkin osaksi tuli väkivaltainen kuolema, vaikka se olisi kohta kuollut itsestäänkin.
Muurahaiset vetivät kuollutta hämähäkkiä mukanaan, mutta kun maakiitäjä läheni, pakenivat muurahaiset, sillä ne tiesivät että ne eivät yhteisin voiminkaan taida mitään tälle suurelle, julmaluontoiselle ja lujapanssariselle kovakuoriaiselle. Maakiitäjä käänsi hämähäkin selälleen, viilsi sen vatsan auki ja söi sisälmykset, kuten sen tapa on. Se teki tämän niin itsetietoisen mahtipontisesti kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että se oli voittamaton ja että ylivoimaisuus antoi "oikeuden" heikompien hankkiman saaliin ryöstöön ja nautintoon.
Sitten se asettui taas mättääseen kaivamansa käytävän suulle odottamaan uutta saalista.
LUMMELAHDEN VALTIAAT.
Kevät oli kerkeimmillään, kauran kylvön aika. Mies kylvi kauraa kaskeen metsäisten mäenselkämien ympäröimän suuren takamaanjärven rannalla, vastapäätä ränsistynyttä mökkipahasta, joka kyyhötti lahden toisella puolella, pienen peltotilkun keskellä.
Päivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki hikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.
Uudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan ympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras luonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän muokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten elämää… nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun. Mikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina hetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon, autereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet linnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi kajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen rintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan tunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.
Tunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja tarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän ihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan raiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin näytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet ennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt lahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista, leväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti. Saraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut alaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on maatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut suoksi.
Tätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia Lummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille, kaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden tyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset "vesileppäkertut", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden pinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti päivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien lähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden pintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi aivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä vaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden suupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä rakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin käsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät tahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille. Olivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa aikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua härkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen "ammuminen", joka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin äännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät nokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten surreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.
Nyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät suvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään lahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.
Kahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli muninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja linnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla, sukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita uros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin hautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän seutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle sukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus tyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen päivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä lumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä, kiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä lähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat levätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä läheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan ja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen paiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon, nousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli välinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin, painautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.
Erään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku ihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin päivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, — mutta mies tuli ja vei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä kokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan pesään.
Vasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan Lummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat poikasiksi, — kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista piiskuttajaa. "Vesimunaksi" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään munaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä muita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin varaa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen toistakymmentäkin munaa — sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä metsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä kanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja telkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin härkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen parempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että maalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. —
Jo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät olleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista, paljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää myöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia eteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä, varsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin samanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on ainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi ollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen varpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo vantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi pienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan. Se lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä. Toisinaan piti "äidin" hellästi nostaa nokassaan "lapsi" selkäänsä "ajamaan vapaalla kyydillä". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi väsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin kapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään kallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan olemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa emonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja piiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää "piip, piip" piiskutustaan, kun emo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa, jonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa pientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi elinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän kerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen vaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän poikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen joutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini piipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti ahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden alle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, — voidakseen piiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti typerän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin lamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen olisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja sukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään sulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen pohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli jaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin, mutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin pohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti siltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan venheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.
Mies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa. Pikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison "eläimen" vallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti nyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten poikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan lähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi pelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään: se oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen äännähtäen, kierteli se venhettä.
Se rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo nosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton kun se sai takaisin rakkaan poikasensa.
Muutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa enemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä. Aina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä haukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika ennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein alkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla oleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja otsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua paremmille metsästysmaille.
Syksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi ja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi. Pitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne eivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja, vaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa, vatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä, kuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä; nyt oli vasta elokuun loppupuoli.
Silloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua tuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien kimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa luodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä salmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti suuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti… Uikut sukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen suuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun jälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli raapaissut kaulaan ison haavan.
Haavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku kohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni kuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli itseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain… Silloin sen ympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet jaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää höyhenpanssaria, — tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan syrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan kohtisuoraan sitä vasten.
Venhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe uikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka lähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen läiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun nokan ja toinen osui päähän.
Uikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista huimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä vinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös: hauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti uikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi yhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli unhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää… sitten se ei enää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu putoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas… läiskähti veden pintaan, jääden siihen kuolleena kellumaan.
Surullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin nuori uikku.
Se näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä pysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku koetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan perään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti sinnekin pääsemästä, — takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.
Uikkua rupesi tukahduttamaan, — olisi jo pitänyt päästä pinnalle hengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään räpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui kietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin ympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan liikkumattomaksi.
Seuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun rannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei kelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen mielestä kannattanut kotiin kulettaa. —
Kesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, — surunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain kuin "valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan…" Sää oli jo koleaa, vain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi tavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa puitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli mennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin yhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän, silloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia hedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja uutena, kauniimpana kasvina kohottua…
Pääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät muuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan. Muutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo kurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen "vapaamatkustajina" matkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään painautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä iltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren, punertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle taivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan haapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman lähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja vasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se vähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät vinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja kakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat muuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät viimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; — nyt oli syyskuun alkupuoli. Vielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta säilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä saadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi kadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa olivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen huolenpitonsa jälelle jääneeseen.
Ilta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut nousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren haapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun edeltäjät määräsivät suunnan ja "aukaisivat" ilman.
Tuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja metsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita uikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet, sillä niitä karttui vain vähäinen määrä.
Aamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle merelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen lahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei joudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin matkaa. — — —
Seuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle pesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton, palaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja leväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut viimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä mökkiä eikä kaskiraiviota, — korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa näkyviä kuvaisiaan.
HALLAKORVEN KUNINGAS.
Vielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja rauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä koskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. "Luonnon herra" ei ole vielä ennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla, etäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai naavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin lummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää, uinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden sileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti uiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla mailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on kuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon sammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että jokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.
Täällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät ole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei näiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä — siihen viittaa majavan surullinen tarina —, ja ellei ennen kaikkea metsien hävitystä ehkäistä.
Kaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana, oleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas, korven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä tienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin se oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää, sulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita olikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut. Jälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös muurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi kekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi kimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia pistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään läimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat, vahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan kuin sika ruoka-altaansa ääressä.
Syksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein yksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään syötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla metsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua tulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän keskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan kantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla tupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän oivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.
Marjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä tiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan päähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen suloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta kun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan tuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta tältä tienoolta, — karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot ihmisestä, — vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva tuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, — kilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen tuulen puolelta päin.
Karhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista tehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja puisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli happamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden näköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen. Nuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä, etsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden väristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti ilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota. Karhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle ja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä, ja jatkoi taas… kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi karhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka paljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi päänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei löytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli kontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin ja rupesi nuolemaan sitä, — samalla tavoin kuin oli tottunut syömään muurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut "parempaa" ainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua piti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä ja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa. Kun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä täytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei saanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli tietysti tuon tuntemattoman "jonkun" syy.
Karhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui se yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan surisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään niinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä siitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään valtaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin, noihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on tuossa… ja tämä tässä… Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi laudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät myös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta. Karhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään "voittonsa" liian helposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt löytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla, joka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi parempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden tunne suurempi.
Kun tanner alkoi olla jotenkin "sileä", lähti kontio etsimään tuota kaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, — makeata nestettä ei se enää muistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja aikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui havuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan ruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi huitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut kevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin puun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot pelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven hallitsijasta valkean "lumiukon".
Tätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa ajattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta, sen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista. Ihmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja nuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan pudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan karistaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon tuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi sieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu tajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta, epäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi päästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli kotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea joka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.
Ikäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan kummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti ärjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että sammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua kävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa oli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä keskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. —
Seuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja sumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli selvinnyt humalastaan. "Viinatehtaalla" toimeenpanemastaan mellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain viimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä kuivunutta rankkia.
"Tehtaalta" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä.
Viinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.
Karhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta huolimatta osasi se sinne erehtymättä.
* * * * *
Syystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä pakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun tuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja karpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja nukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille kohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni ruskeareunainen reikä, "ilmaventtiili". Kovakaan tuisku ei kyennyt pitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.
Ensi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin keskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun liikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin suosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen makuupesänkin.
Eräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa, upottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy selässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika osoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille saareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen seisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten, käänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän petäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon alle… äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa syrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi siitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti tarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.
Lumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja pesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen irvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle jalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä kuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin sai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa vasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion siihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti kahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti seipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin tulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä, ja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon punainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä. Karhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen makeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä hyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä välttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään. Tästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, — kun saisi kiinni tuon kirotun ihmissikiön… Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi voimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se monesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä tietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten synnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli tullut koston hetki.
Poika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt ottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta suolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki lumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun eteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä nopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko hänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän jälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta, keskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten houkuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin jatkaa!
Kuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi ponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan… Karhu luuli nyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren etukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin… samassa kajahti pyssynlaukaus etempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.
Pyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin kaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn kirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua. Tuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha yrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan, ja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin tuon salaperäisen, kauhean voittamattoman "puraisu" lavassa.
Näin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen pako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti laukkaamaan niin paljon kuin pääsi.
Sen jälkeen ammuttiin useita laukauksia, mutta kun välimatka oli pitkä, pöläyttelivät luodit vain lunta sen vierestä.
Poika kömpi ihmeissään hangesta, jääden katsomaan kuin lumottuna jo etäällä suota pitkin pakenevaa karhua, joka eteni verrattain joutuisasti: tasajalkapotkaisuin laukkasi se paksussa lumessa.
Ensimmäisen laukauksen ampunut mies riisui kiireesti turkin, takin ja liivitkin yltään, latasi pyssynsä, heitti sen selkäänsä ja ponnistautui hiihtämään karhun jälkeen.
Pakolaisella oli hyvä ennakkomatka; sitä ei enää näkynytkään. Jäljet, joihin oli tipahdellut verta, johtivat suolta kuusikkoon ja sieltä jyrkkää rinnettä alas lammen jäälle. Suksimies painautui perässä. Lammen rannalle jouduttuaan näki hän mielipahakseen karhun juuri pääsevän jo toiselle rannalle ja katoavan metsään. Niin iso ja kömpelön näköinen eläin kuin karhu onkin, juoksee se kuitenkin hämmästyttävän nopeasti. Nyt sen kulkua tosin hidasti paljon upottava, pehmeä lumi, joten hiihtäjä olisi piankin päässyt ampumamatkan päähän siitä, jollei lammen jäällä olisi ollut hyyhmää, joka jäädytti suksien pohjat. Niitä puukolla puhtaiksi raaputtaessa meni monta minuuttia hukkaan. Se suututti miestä. Useita "sarvipäitä" tuli siinä sanotuksi.
Selvittyään taas taipaleelle, sai mies ponnistella lujasti pitkän aikaa ennen kuin sai karhun näkyviinsä: pienenpuoleisen nevan takana vuovautui karhu ylös erästä jyrkkää mäentörmää. Löyhässä lumessa eivät sen jalat oikein tehneet tehtäväänsä, vaan toisinaan soljahti vaeltaja parikin pituuttaan alaspäin. Aina se kuitenkin yhä uudestaan ryntäsi eteenpäin sitä itsepintaisemmin ja pääsikin vihdoin mäen päälle. Hiihtäjää ei rinne hidastanut niin paljon, hän kun otti sukset käteensä ja kapusi karhun tekemää polkua pitkin. Alamäessä taas oli suksikyyti paljon joutuisampaa kuin karhun kulku.
Mäen takana aukeni suuri, melkein puuton suo, jossa karhu mennä kunttasi noin parin sadan metrin päässä takaa-ajajastaan.
Mies kiristi vauhtiaan. Suolla oli lumi kantavampaa kuin metsässä. Se helpotti ja joudutti paljon kulkua. Miehen ja karhun välimatka rupesi lyhenemään joutuisasti. Nyt oli mies jo varma voitostaan. Se antoi hänelle yhä enemmän intoa ja voimaa.
Karhukin huomasi toden olevan kysymyksessä. Se laukkasi minkä kerkesi, suu auki läähättäen, kieli pitkällä riippuen ja alinomaa hätäisesti taakseen vilkuillen. Sitä kiukustutti se, että sen piti vasten tahtoaan kulkea näin kovasti ja että se ei päässyt eroon ahdistajastaan. Sen teki mieli kääntyä vastarintaan, mutta muistaen nuo äskeiset peloittavat pamahdukset ja kivun lavassaan, ei se uskaltanut sitä tehdä.
Vihollinen läheni nopeasti ja varmasti. Hädissään alkoi karhu raahuilla noustakseen pakoon erääseen pystyyn kuivuneeseen kuuseen, mutta aina kun se tarttui oksiin, katkesivat ne ja se romahti alas. Ei auttanut muu kuin lähteä uudestaan eteenpäin. Mutta nyt oli ahdistaja jo jotenkin lähellä. Pamahti… luoti lävisti karhun takajalan, mutta ei rikkonut luuta. Karhu karjaisi kivusta. Se huomasi pakoon pääsyn mahdottomaksi.
Haavoitettuna ja ahdinkotilaan saatettuna on kontio peloittava vastustaja. Kun ei enää pakoonkaan pääse, syöksyy se kohti vihollistaan.
Niin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.
Mies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, — mutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua toisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin lukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt sitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun raivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin voimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä hengin makaamaan.
Vihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen kuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa urhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun vastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä jalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen rintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki… Viimein lähti kontio verkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä metsänlaitaa kohti.
Toverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet viroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas toisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa. Etenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa. Siitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä nuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli kiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa ja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista ihmisistä.
Saadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei karhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se etsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta kun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.