"Täydessä vauhdissani tapasin äkisti karhun ja muutamain kyynäräin päässä hänestä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin hypätä pois suksilta, mutta ennenkuin ehdin lauaista, oli hän jo 30 askeleen päässä. Tälläkin kertaa ammuin oikeaan kylkeen ja nyt näin selvästi osuneeni paremmin kuin edellisillä kerroilla. Otso nousi seisomaan ja löi yhteen käpälänsä äkäisesti ärjähtäen, hyppäsi paksun lumen ja saamiensa kutien tähden kömpelösti muutamia askelia minua kohti, mutta Piskin ja Vallin hätyytyksestä kääntyi taas hitaasti pakenemaan. Minun hypättyäni pois suksilta olivat ne juosseet kumpikin tahollensa pitkin rinnettä alas, niin että minulla oli aika työ syvässä lumessa kaalellen saada ne jälleen alleni. Ennenkuin jouduin siitä puuhasta, tuli Kustaa luokseni. Minä kehoitin häntä rientämään edeltä minun ladatessani, mutta hän mieluisemmin jäi odottamaan minua. Haukunnasta kuulin karhun hyvin hitaasti etenevän puolustautuessaan rohkeita koiria vastaan, ja helposti minä hiihtämällä heidät tavoitin suon toisessa laidassa. Karhu sai nyt viidennen luodin, siihen luettuna eilinenkin, ja jäi siihen paikkaan. Minä panin koirat kiinni, tuntien mielessäni itsetyytyväisyyttä suurempaa kuin koskaan ennen.
"Kustaalle, joka huudostani viimein tuli, jätin koirat talutettavaksi pois metsästä ja hiihdin itse hyvää vauhtia Topenon kylää kohti, joka oli puolen penikulman päässä, aikoen vielä samana päivänä saada karhun kannetuksi pois metsästä. Sitä varten läksimme liikkeelle 6 miestä. Ainoastaan minulla oli sukset, toiset vuorotellen tekivät raskaampaa työtä, astuivat edeltä polkemassa tietä toisille, jälkimmäinen veti kahta hirsikelkkaa, joilla oli karhu vedettävä kotiin. Päästyämme perille istahdin minä hajasäärin karhun selkään takapuolelle, mutta hämmästyksekseni heitti se minut pois. Tämän viimeisen elämänilmauksen jälkeen jäi otso seljälleen, käpälät ylös, ja oli ihan kuollut. Me joimme peijaisia monesta taskumatista. Otso oli hyvin suuri vanha uros, joka ei tiettävästi ollut tehnyt mitään vahinkoa elukoille. Hän oli hyvin lihava ja talja oli tiheäkarvainen, kaunis tummanruskea väriltään. Minä olen sittemmin huomannut, että karhut, jotka elävät muurahaisista ja kasveista, ovat lihavammat kuin n.s. tappelukarhut, jotka elävät muista tappamistansa eläimistä."
Kokko, ohimennen tässä sanoen, arveli, että useimmat karhut eivät koskaan tapa mitään eläintä, mutta niistä, jotka kerran tappavat, tulee vaaralliset pedot. Erkkylän kartanossa Hausjärvellä oli karhu kahden viikon kuluessa 1855 kaatanut 18 lehmää ja nuorempaa eläintä. Isäntä. parooni Munck, kutsui Kokko-Kustaata, jonka kotipaikalle oli 7 peninkulman matka. Kustaa saapui ja meni metsään koirinensa. Jo ensi päivänä tavoittivat he karhun ja pysäyttivät hänet tuulen kaatamaa kuusta vasten, joka esti karhua hakemasta. Kokko hiipi 20 askeleen päähän ja huomasi karhun seisovan, pitäen toisella käpälällään kiinni kuusesta ja toisella puolustautuen koiria vastaan. Hän ei sanonut koskaan kuulleensa karhun ärjyvän niin hurjasti ja hirvittävästi kuin sen. Pään läpi ammuttu luoti lopetti karhun veriset urhotyöt. Se oli mahonaaras eikä varsin suuri, ja harmahtava taljakin oli vähäarvoinen.
Itse ei ole Kokko koskaan ollut karhun haavoittamana, joka onni luultavasti johtui siitä, että hänellä tavallisesti oli muassaan monta koiraa, jotka olivat karaisseet rohkeuttansa monessa taistelussa ilvestä vastaan eivätkä koskaan jättäneet karhulle aikaa rynnätä miehen päälle.
Kaksikymmentä vuotta sitte oli hän monen peninkulman päässä kotoansa talvella Orihveden metsissä Kuorehveden rajalla. Eräänä päivänä tuli Väihin isäntä Kustaa metsätorppaan Kokon majapaikkaan Pihlajaveden kylässä ja kertoi lähellä kotoaan kiertäneensä karhun jotenkin ahtaalle. He läksivät heti kierrokselle, sillä kertaa ilman koiria, koska katsoivat lumen vähyyden tähden olevan parasta koettaa hiljan hiipien päästä pesälle. Koirien hätyyttämänä olisi karhu ehkä paennut etäisiin metsiin ja lumisade olisi voinut kokonaan peittää jäljet. He ihan oikein pääsivätkin pesän luo ja kun karhu hyppäsi ylös, haavoittivat sitä molemmat miehet pahasti ja ajoivat kauan takaa, kunnes se monen laukauksen jälkeen hienoreikäisistä luotipyssyistä kaatui verihinsä. Mutta kummallakaan ei enää ollut jäljellä yhtään luotia, jolla olisivat voineet sammuttaa viimeisen elonkipunan. He jättivät karhun kuolemaan ja läksivät noutamaan Väihistä rekeä, vetääkseen petoa kotiin. Palatessa torpasta metsään vetivät Väihin Kustaa ja hänen lankonsa Janne rekeä ja Kokko yksin otti pyssyn ja ampumatarpeita. Ehdittyään taistelupaikalle huomasivat he sen tyhjäksi ja karhun veriset jäljet veivät hyvin tiheään vesakkoon. Kokko kiersi sen ympäri ja huomasi karhun pysähtyneen sinne. Luullen perin vaikeaksi ampua ahdingossa puiden välillä, kehotti Kokko toisia kangilla ajamaan karhua häntä vastaan, kun hän asettui niille jäljille, joita myöden karhu oli vesakkoon mennyt. Odotettuaan vähäisen hetken kuuli hän Väihin peljästyneistä huudoista että hän oli tavannut karhun. Hän kuuli pedon körinää ja Väihin Kustaan kangen iskuja sekä huutoja: "etkö sinä kuole perkele!" Mutta ne huudot muuttuivat pian kamaloiksi avun huudoiksi. Kokko heti juoksi vesakkoon ja tapasi karhun paraillaan tukistelemassa ja puremassa Väihiä, joka oli kaatunut seljälleen. Korvaan ammuttu luoti kaatoi karhun raskaan ruumiin kuolleena pahasti pidellyn vastustajan päälle. Kaksi suurta päänahan kaistaletta riippui verisillä kasvoilla ja oikea olkapää oli pahaksi pureskeltu. Mies makasi monta kuukautta tilan omana ja parani viimein kokonaan, mutta syvät tukattomat arvet jäivät hänelle päähän muistoksi kuolevan karhun kostosta.
Maineeltaan kuuluisa karhuntappaja Eero Heinäkangas on ampunut ainoastaan 2 karhua paljaalla maalla, jota vastoin Kokko-Kustaa on paljaalla maalla kaatanut kolme sen vertaa. Tämä selvenee siitä, että Heinäkangas oli lumettomana vuoden aikana ahkerassa maatyössä, jota vastoin Kokko metsästi koko vuoden.
Erään omituisen karhun ajon kesällä kertoi Kokko-Kustaa näin: "Lopulla 40-lukua kutsui kruununvouti Linström, joka asui Toikkolan kylässä, minua eräänä päivänä Elokuussa sinne, koska karhut olivat kaataneet paljon elukoita. Minä asetuin yksinäiseen Särkjärven metsätorppaan ja kuljeksin monta päivää metsissä saamatta mitään aikaan. Minä en huolinut ampua lintuja enkä muuta riistaa ett'en ehkä säikyttäisi karhua pakoon. Monessa paikassa näin hajoteltuja muurahaiskekoja ja muita karhun merkkejä, mutta koirat eivät tavanneet tuoreita jälkiä. Viimein eräänä aamuna aikaisin Messukylän ja Kangasalan rajalla vanha Piski, jota talutin nuorasta, ilmoitti vainuavansa jotakin suurempaa petoa; irti päästettynä alkoi se heti harvakseen haukkua, kuten tavallisesti karhua ajaessaan, ja hetkisen kuluttua yhtyivät toisetkin koirat ajamaan; mutta karhu pakeni suoraa tietä Orihveden metsiin päin, ja kun en enää moneen tuntiin kuullut haukuntaa, palasivat viimein kaikki koirat läähättäen pitkästä ajosta lämpimällä ilmalla. Minä astuskelin edelleen, aikoen sinä päivänä ammuskella teeriä; mutta lähestyessäni Havisevan järven rantaa alkoi Piski ihan yht'äkkiä haukkua karhua ja kohta kaikki juoksivat ylös Haukkavuorta, joka on Havisevan ja Upotuksen järvien välillä. Minulla sinä päivänä oli vanha ruotsalainen sotakivääri; siihen minä pistin haulipanoksen päälle luodin ja riensin vuoren harjulle. Siellä kuulin koirain haukunnasta että ne olivat pysäyttäneet karhun lähelle Upotuksen rantaa ja minä juosten riensin alas rinnettä. Karhu, suurimpia kuin olen nähnyt, mellasteli koirien kanssa pienellä aukealla paikalla metsässä. Olipa siinä temmellystä; tasaisella, kovalla maalla osoittivat koirat ihmetyttävää sukkeluutta hyökkäyksissään kiinni karhun takapuoleen ja taitavasti välttäessään hänen hengenvaarallisia korvapuustejansa, jotka aina sattuivat vaan tyhjään ilmaan, ja hänen hurja ärjyntänsä kuului koirain neliäänisen haukunnan seasta. Minä seisoin kauan metsän laidassa 25 askeleen päässä karhusta, eikä hän näyttänyt huomaavan minua. Vähän väliä koetin tähdätä, mutta karhu liikahteli joka silmänräpäys, niin että minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani turhaan tai johonkuhun koiraan. Kun viimein laukasin, tarkoittaen keskelle rintaa, syöksähti karhu rinnettä alas tiheän metsän läpi järven rantaan päin. Vavistuksen tunne polvissa, joka tavallisesti tuntuu karhua ammuttua, latasin nopeasti ja riensin vesakkoisen metsän läpi haukuntaa kohti, josta saatoin arvata karhun uudestaan ryhtyneen vastarintaan.
"Kun pääsin ranta-aukealle, pitivät koirat kovaa melua, mutta mitään karhua ei näkynyt; sitä vastoin näin veden aaltoilemista muuten peilikirkkaassa metsäjärvessä, karhun heittäytyneen veteen. Hämmästystäni on mahdoton kuvata. Karhu on erinomaisen taitava uimari ja minä tiedän monta tapausta, jolloin se on tapettu veteen eikä ole painunut, mutta sittekin oli asia nyt ilmi selvä, karhu oli tahtonut pelastua uimalla järven yli, mutta kuolema oli hänet tavannut juuri sinä hetkenä, kuin hän syöksyi veteen, ja hän painui heti pohjaan.
"Viimein lakkasivat koiratkin haukkumasta. Minä seisoin kauan neuvottomana ja katselin veden pintaa, johon karhu oli kadonnut, vaan joka nyt oli jälleen peilikirkkaana ja kuvasti ainoastaan taivaan pilviä. Kun en tiennyt, oliko mitään ruuhia siinä pienessä salojärvessä, astuin tyytymättömänä Särkijärven torppaan, jossa kertomukseni päivän tapauksesta herätti suurta kummastusta. Vanha akka lausui, että se ehkä ei ollutkaan mikään oikea karhu, vaan paholainen itse, joka minulle teki tuon kujeen sen tähden, että se päivä oli sunnuntai ja karhun olin tavannut Jumalanpalveluksen aikana. Maanantaista perjantai-iltaan asti harasimme hyvin syvää järveä, mutta emme tavanneet mitään. Vesi oli kirkas kuin metsälähteessä; monen sylen syvyydestä näkyivät haot pohjasta, vaan ei karhua. Lähtiessäni sieltä pyysin Särkjärven Jooseppia käymään usein katsomassa, eikö hukkunut peto nousisi ylös, mutta sitä ei tapahtunut koskaan.
"Metsäonni on hyvin vaihtelevainen," jatkoi Kokko-Kustaa. "Kerran monta vuotta sitte olin Renkajärven laajoilla saloilla talvella. Vanha Piski oli paraassa ijässään ja muut kolme, kaikki Millan pentuja, olivat myöskin ihan täydet koirat. Moni ilves oli päässyt nahastaan tänä pitkänä talvikautena.
"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa. Päivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana päivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen lampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun pesästänsä.
"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa kellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin päätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia ja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin ja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme edeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme koettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä otin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä. Päästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin toinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän päässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle tuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti eteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä kantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut ammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli mennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes ehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti tuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet olivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo oli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan otsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa, karhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin."
Kysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat maassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: "Kyliä! Ensiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä panin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat Vuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani myös tuopin."
Joku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi; "Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei juonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä."
Kokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja sitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä päihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin kylliksensä, että se tunnottomana on sidottu "käsistä ja jaloista," joten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on herännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.
Kysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni elävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut kotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin viikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun aikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri Bonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä kotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä juoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen luultiin uponneen heikkoon meren jäähän.
Muutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä mitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti makailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut eivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka huviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi sydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä karhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen hyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa mielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja haavoja.
Vaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä, joutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin tuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen kotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä karhua, koska häntä oli unessa varoitettu.
Hänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen karaistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla kunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli "oikeaa verta."
Hämeenlinnassa maaliskuussa 1884.
* * * * *
Myöhemmin tehty lisäys:
Lokakuun 10 p. 1886 saapui Kokko-Kustaa Hämeenlinnaan Hämeen metsästysseuran kutsumuksesta ottamaan syksyllä ja talvella osaa aiottuihin retkiin niitä karhuja vastaan, jotka olivat edellisinä kesinä kaataneet koko joukon elukoita Lapin pitäjän metsissä. Hän vilustui pahasti 5 peninkulman pituisella venematkalla kotoaan Valkeakoskelle ja saapui kuumetautisena sekä kovia kipuja valittaen kaupunkiin. Majapaikan hän sai, kuten vanhastaan oli tavallista, erään siinä kaupungissa asuvan metsästäjän luona, jonka kanssa hän oli käynyt monella hyvin onnistuneella ilvesretkellä. Hänen isäntänsä tahtoi heti kutsua lääkäriä, mutta Kokko mieluisimmin käytti hyväksi kokemaansa kotilääkettä: joi juomalasillisen ruudin sekaista viinaa. "Jos tämä ei auta, niin tulee kuolema", sanoi hän, pitäen kiinni suomalaisen maakansan uskosta, että itsekutakin viimein kohtaa "kuolemantauti", josta ei enää parannuta. Hän joutui kohta tajuttomaksi ja houraili alinomaa metsästä ja metsästyksestä. "Vanha Piski haukkuu paikoillaan harjun toisella puolella." "Katsos, miten välähtelee puiden välillä tuolla ylhäällä." "Missä minun pyssyni? Missä minun pyssyni!" Sitten houraili ihan selvällä äänellä vielä muutamia tuntia ennenkuin lakkasi hengittämästä 18 päivän iltasella. Paikkakunnan metsästysseura kunnioitti kaatunutta, äsken vielä niin voimakasta, kahdeksanseitsemättä vuoden ikäistä urhoa seppelöimällä hänen arkkunsa ja toimittamalla hänet haudatuksi kaupungin hautuumaahan, jossa tilaisuudessa hänen vaimonsa ja monta hänen kotiseutunsa talonpoikaa myöskin oli läsnä. "Kaksikymmenennen karhun ajopahan oli sittenkin hänelle kuolemaksi", sanoi vaimo, pyyhkien kokoon kierretyllä nenäliinalla itkusta punaisia silmiänsä. Me muut ajattelimme, kun ensimmäisten multalapioiden kumea ääni kuului haudasta: "Tuossa paneutui ijankaikkiseen lepoon 'oikeaverinen' metsästäjä."
E. DOLL'IN HYLKEENPYYNTIRETKET LIIVINMAAN RANNIKOILLA.
Minun isän-isän iso-isän isän nimi oli Juhani ja hän oli kotoisin Hollannista. Lieneepä hänelläkin ollut esi-isänsä, vaan kun minulla ei heistä mitään tietoa ole, niin luen hänestä syntyperäni. Hän oli purjehtinut Itä-Intiassa, Länsi-Intiassa ja monissa muissa maissa. Vieläpä syvälle Itämereenkin ohjasi hän kauppalaivansa. Joka retkellä hän yhä rikastui, kunnes vihdoin lastasi kauppa-aluksensa täyteen kalliita mausteita ja merikiveä, ja lähti purjehtimaan Räävelin hansakaupunkiin, mutta joutuikin Teufelkarilla haaksirikkoon. Kallis lasti vajosi meren syvyyteen, jossa se ukon jälkeläisten suureksi kaipuuksi vieläkin on. Ihmeen kautta pelastui hän itse Saarenmaan ulkopuolella olevalle isolle Vielsand nimiselle saarelle, jossa meni uuteen avioliittoon ja levitti sukuaan. Minkälaisen luonteen olen perinyt, huomaa eräästä suvussamme polvi polvelta säilyneestä suullisesta kertomuksesta isän-isän iso-isän isästä. Kun hän perin köyhänä ajausi maihin Vielsandin saarelle, teki hän itselleen purren ja teroitti raudan kappaleen tuohustaakseen sillä kaloja. Tapahtuipa kerran, että hän, palava tervassoihtu veneen keulassa, haalausi eteenpäin meren ruovostossa, muutaman rantakallion sivua. Äkki arvaamatta yhytti hän Pirun, joka myöskin oli tuohustamassa; mutta Pirulla ei ollut minkäänlaista venettä, vaan istua törötti kaksin reisin aidaksella. Tulta ei Pirulla ollut myöskään, ja kun ukko vaarin iso-isän isä iski lohen toisensa perästä, ei Piru saanutkaan muuta kuin iki-vanhan, laihan ahvenen. Tämä häntä suututti, eikähän sitä ole ihmettelemistäkään. Piru sai pahat aikeet ja aidaksellaan ajaen hän aivan salakavalasti lähestyi vaarin iso-isän isää; mutta tämäpä olikin varoillaan ja paholaisen huomaamatta iski hän tuohusraudan tälle niskaan ja painoi koko otuksen niin syvälle tulikivensekaiseen liejuun, että tuohusrauta irtausi. Sen perästä ei sukuni ole pelännyt Piruakaan.
Vielsand on, kuten mainittu, Saarenmaan ulkopuolella ja kuuluu korkealle ruunulle. Vanhaa. synkkää honkametsää kasvoi yli koko saaren ja moneen vuosikymmeneen ei sieltä oltu vedätetty muita kuin rytöpuita. Maa oli vuoroin hiekkakangasta, vuoroin erämaista, louhikko-vuoria, joiden piikkuloisille, reikäisille ja valkeille kallioille oli vaikea päästä. En ole koskaan nähnyt metsän sydämmessä niin jylhää ja suuremmoista näkyä kuin tällä saarella. Metsälintuja ei ollut, jäniksiä vain niukalti, mutta kettuja runsaasti, ja isot merikotkat asuivat noissa pilviä tavoittelevissa satavuotisissa hongissa. Rannoilla pesi lukemattomat joukot vesilintuja, ja me pojat saimme runsaan saaliin kaiken suuruisia ja värisiä munia.
Metsäntarkastajan toimi ynnä virkatalo ovat kauan perintönä menneet suvussani, isältä vanhimmalle pojalle. Aina vaarin isän-isän isästä alkaen ovat esivanhempani olleet uskaliaita metsästäjiä, kalastajia ja salakulettajia. Ennen vanhaan he sen aikaisen tavan mukaan ryöstivät kaikki haaksirikkoon joutuneet laivat, joilla Herramme siunasi heidän rantojansa; mutta he lienevät tointaan harjoittaneet enemmän urheiluna kuin ammattina, sillä kellään heistä ei ole minkäänlaista rikkautta ollut aina sen jälkeen kuin vaarin iso-isän isän haaksirikko Teufelkarilla tapahtui. Vanhin poika en minä ollut, joten osakseni tuli kaukana kotoa etsiä toimeentuloa ja ansiota; mutta vilkkaassa muistossa ovat vielä nuoruuteni päivät ja tuo reipas elämä saloilla jo merellä. Hehkuvalla mielellä otin jo varhain osaa uhkarohkeihin hylkeenpyyntiretkiin Itämeren ajojäillä, enkä vääjännyt tuota melkein yhtä vaarallista kalastusneuvojen pärjäämistä myrskystä ja arju-aallokosta. Monta kertaa olin mukana kaljaasilla, kun sateessa, ukonilmassa ja viuhuvassa raju-myrskyssä synkkänä syysyönä tuolla meren ulapalla purettiin lastia salakuletuslaivasta ja haalattiin noita kalliita tavaroita maihin johonkin pääsemättömään paikkaan rannan terävien ukonkivikallioiden välissä. Nämä uskaliaat ja salaperäiset salakuletusretket, joita aina kovimmilla ilmoilla toimitettiin, viehättivät ja kiihoittivat minua. Jos näin olisin jatkanut olisin tietenkin tullut taitavaksi salakulettajaksi ja ehkä voittanut enemmän kuin mitä myöhemmin on vaivojeni palkaksi tullut; mutta ehkäpä ovat ne polut, joita olen käynyt, olleet vakavammat ja tulos luotettavampi. Varma vain on, ett'eivät silloin mitkään pahat omantunnon vaivat peloittaneet minua, ilman omanvoiton pyyntöä, auttamasta tuota ravakkaa saarelaiskansaa tuossa tulliasetusta vastaan sotivassa maahantuonnin tavassa.
Suurin huvitukseni oli kuitenkin hylkeenpyynti. Talvella kynttilänpäivän aikoina alkoi tämä pyynti jalkaisin ajojäillä monen peninkulman päässä, ja myöhemmin keväällä ulkona meren ulapalla irtonaisten jääkappalten seassa. Usein kestivät nämä retket yhtämittaa viikkokauden tai enemmänkin. Mitä suuremmat vaivat ja kieltäymykset olivat, sitä muistettavammaksi tuli sellainen retki. Kylmyys ja niukka ruoka olivat pahimpia kärsimyksiämme; mutta ponnistusten ja mainetyön kautta saatu saalis sekä ravakka ottelu tuulen ja meren kanssa vahvistivat ruumista ja sielua ja hurmaavatpa minua vieläkin katoamattomilla muistoillansa.
Kotitaloni oli kauniin lahden rannalla. Vakava, tuoksuva havumetsä kehysti sitä pientä viljeltyä maapalstaa, joka ympäröi asuntoamme. Isoja ranta-aittoja ja talaksia oli rannalla ja salakuletuskaljaasia keinui ankkurissaan mainingissa lahdelmalla.
Ajatuksissani minä vielä usein palaudun niihin moniin kisoihin ripustettujen pyydyksien ja veneiden välissä noilla ranta-aittojen ympärillä olevilla keikkuvilla palkeilla. Onpa kuin tervan, suolakalan ja merihauraan haju nenässäni vieläkin tuntuisi, ja tämä lapsuuteni vuosien kangastus saattaa mieleni niin haikeaksi.
Jo 12-vuoden vanhana seurasin isääni, vaikka aseetonna, ampumaan lintuja kaavikkaalta. Kaikenlaatuisia merilintuja kierteli yksinäisten kallioiden ympärillä ja etempää kuului metsähanhien, joutsenien, allien, sorsien, koskeloiden, haapanoin y.m. lintulajien ääniä, joita en enää nimeltä muista. Joka kerta kun isäni ampui, juoksin minä rannalle ja työnsin vesille pienen venosen, joka oli vedettynä muutamalle liekoheinistä ja merenruohoista hyökyaallokossa muodostuneelle pengerrykselle. Kotiin palatessamme oli useinkin koko veneen kokka täynnä hienoja, pehmoisia hanhen sukuisia lintuja, joilla oli solakat kaulat, kirjavat uimajalat ja nokat. Näitä komeita lintuja ajatellessani juohtuu mieleeni äitini täyteläiset untuvavuoteet, ja miten oivallisesti niillä sitten makasi pitkien retkeilyjen jälkeen merellä.
Kun täytin 14 vuotta, sain isältä melkoisen pitkän, isoreikäisen ja nallilukolla varustetun yksipiippuisen pyssyn; siihen aikaan pidettiin näitä nallilukkoisia uutena parannuksena, joka kuitenkaan ei ollut vielä kokonaan kerennyt saattaa vanhat piilukot käytännöstä. En koskaan unohda millä riemulla kannoin ensimmäisen joutseneni kotiin. Ulohtaalla kauas ulospistävällä niemellä odotin päivänlaskun aikana vesilintujen tulevan kuvaini luo; mutta vihdoin olin nukahtanut silmälleni eräälle kivelle pyssyä molemmin käsin kiinni pitäen. Heräsin, kun kaksi joutsenta suhisten lensi ohitseni ja laskeutui alas pitkän ampumamatkan päähän. Ne noukiskelivat vettä, järjestelivät siipiään ja ääntelivät omituisia, pitkiä kurkkusäveleitään. Toinen niistä lähestyi vihdoin hiukan, ja minä laukasin. Molemmat kohousivat raskaasti siivillään räpistellen, ja kauan aikaa vettä pieksivät, ennenkuin nousivat ilmaan. Äkkiä putosi toinen suin päin alas, ja vesi pärskyi korkealle ympärillä; se pyörähti selälleen, ja tuo pitkä kaula jäi kellumaan veden päälle. Minä sousin kotiin saaliineni, ja kun kannoin tuota pulskaa lintua rannasta, kuulin jälkeenjääneen puolison surulaulun meren ulapalta. — Jo sinä kesänä ammuin useita nauloja ruutia ja tapoin kurppia sekä sorsia Saarenmaan ja Vielsandin väliseltä salmelta, ja koko joukon erilajisia hanhia saaren ulkorannoilta.
Kynttilänpäivän aikana seuraavana talvena, kun saaren rohkeimmat hylkeenampujat varustausivat tuolle vaaralliselle kävelyretkelle ajojäille kauas merelle maakiinteisen jään ulkopuolelle, pyysin isältäni päästä mukaan, vaan hän kielsi "äitin tähden," kuten hän sanoi. Hän oli jo itsekin luopunut näistä retkistä, ehkäpä samasta syystä; ehkäpä tunsi hän myöskin, ett'ei hänessä enää ollut varhaisemman miehuuden karaistua voimaa ja notkeutta kestämään niitä rasittavia vaivoja, joita noilla seikkailuperäisillä retkillä välttämättömästi on tarjolla. Jo 40:n vuotiaana katsotaan reippainkin mies, vieläpä kuuluisain Runosaaren miestenkin kesken, liian kankeaksi tällaiselle retkelle liikkuvilla jääkappaleilla.
Myöhemmin kevättalvella, kun jää jo on ruhjoutunut irti rannikoista ja suurempina sekä pienempinä telineinä ajelehtelee Itämerellä, aiottiin ensi hyleretki isoilla veneillä panna toimeen. Vielä en ollut saanut isältä varmaa lupausta pääsenkö mukaan vai en. Iltaa ennen lähtöä sanoi hän minulle, että muutamia vuosia vanhemman ystäväni Pekka Menderin kanssa soutaisimme ison veneen kotirannasta niemen toisella puolen olevaan valkamaan, sillä jos nousi tuuli, oli seuraavana päivänä vaikeaa sivuuttaa se näiden monien, kauas merelle ulottuvien salakarien tähden. Pekka Mender oli toverini sekä leikeissä että tositoimissa. Vanhempi veljeni kävi ensin kaupunginkoulua ja oli sitten metsäopistossa, ja hän ei ole niinkään hyvin säilynyt muistissani noilta kaukaisilta ajoilta, kuin tuo ravakka Pekka Mender. Hän oli erään silloin luuvaloisen, mutta aikanaan uskaliaan hylkeenampujan, Vielsandin metsävahdin poika. Pekka olikin ripeä ja hilpeä hulivili, ja monta kotkanpesää olemme yhdessä ryöstäneet ja jakaneet eväspussit, vaivat ja huvit noilla laajoilla muna retkillä saariston kallioisilla rannoilla. Kun nyt soutaen pääsimme niemen sivu, luuli Pekka terävänäköisillä ja tarkkaavilla silmillään näkevänsä hylkeen ulkona merellä muutamalla kelluvalla jääkappaleella. Herkesimme soutamasta ja otimme esiin erään veneessämme olevista kiikareista. Tällä näimme ihan selvään suuren harmaanhylkeen makaavan siinä kylellään, valkea vatsa aurinkoa kohden käännettynä. Arvelimme välimatkan yhdeksi meripeninkulmaksi ja päätimme soutaa sinne ja keihästää otuksen. Sousimme voimakkaasti ja tuossa tyynessä ilmassa menikin raskas veneemme hyvää vauhtia; kohta huomasimme kuitenkin, kuinka vahva virta kuletti jääkappaletta etelään päin. Hetkisen neuvottelimme, pitkittäisimmekö ajoa vai emmekö. Pekka Mender ratkaisi asian; hän selitti meidän kyllä voivan löytää kotiin takaisin pimeässä yössäkin, jos näet taivas jäi pilvettömäksi ja tähdet näkyivät; ja niin pitkitimmekin soutoa jännitetyin jänterin. Meillä ei ollut ruuhta perässä, ja kun pyssyäkään ei ollut veneessä, täytyi meidän tuolla suurella veneellä soutaa jään laiteelle ja jalkasin mennä hylettä keihästämään. Se tapa on aina paras, sillä jos luoti on haavoittanut hylkeen, heittäytyy se useinkin mereen ja uppoaa; vaan kuin tuolla lailla salaa on soudettava jään laidalle, käytetään siihen pientä valkeaksi maalattua, ja ainoastaan 2 henkeä kantavaa venosta eikä tällaista isoa merivenettä. Olipa miten tahansa: meillä ei mitään valikoimista ollut. Pekka Menderin hyvä sydän taivutti hänet suomaan minun ensi kertaa koettaa hylettä keihästää keinuvalla jäällä. Tahdoin sitoa köyden irtonaisen pään vyötärykseni ympäri, vaan sen Pekka kerrassaan kielsi. Hän neuvoi minua pitämään väkäkeihästä oikeassa kädessä ja vyyhteämään nuoran vasempaan. Hän ei ollutkaan syyttä vanhan Menderin poika, ja harvoin satuttiin merellä sellaisiin oloihin, ettei Pekalla olisi ollut joku isältä peritty neuvo, johon nojautua, jos hänellä näet ei jo itsellään ollut kokemusta siinä. Minun silmissäni oli hän aina kaiken vastustelun yläpuolella oleva auktoriteetti ja hätäisissä hetkissä tottelin häntä sokeasti, kysymättä syytä, miksi hän sitä vaati.
Vene lipui Pekan varovaisista aironvedoista yhä likemmäksi. Näin jäätelin pinnan olevan ainoastaan 4 à 5 neliösyltä laajan, paksuutta en voinut erottaa tuossa tyvenessä vedessä, johon taivas kuvastui. "Hyppää pois, ennenkuin vene laitaan töksähtää!" sanoi Pekka matalalla äänellä. Minä loikkasin veneestä ja astuin pari horjahtelevaa askelta jäätelillä, joka hyppäyksestä kovasti keikkui; mutta hyle ei vielä ennättänyt oikein valveutuakaan ennen kuin jo sujautin ahinkaan sille ruumiisen. Samassa halkesi jääteli keskeltä kahtia, ja se puoli, jolla minä seisoin, keikahti ja pyörähti ylösalaisin. Minä lensin takaperin kylmään veteen, samalla kertaa kuin hyle propellin tavoin syöksi syvyyteen, ruumiissaan tuo heitetty keihäs. Pekka ojentausi veneen keulan yli ja käski lyhyesti: "Anna köysi tänne!" — Muutamia voimakkaita vetoja uin häntä kohden ja ojensin köyden hänelle. — "Tartu tuosta airosta kiinni!" Levollisesti, vaan nopeaan sitaisi hän köyden pari puolkierrosta keulavantaan ympäri ja ojensihe sitten eteen päin, tarttui minua kauluksesta ja haalasi miehen veneesen. — Sillä välin oli hyle lappanut koko köyden pituuden ja meillä oli pitkä ottelu tuon merkillisesti sitkeähenkisen eläimen kanssa, ennen kuin vihdoin saimme sen veneesen. Se oli harmaahyle; en muista erittäin tämän eläimen mittoja ja painoa, niitä tavattiin näillä tienoilla yli viiden kyynärän pituisia ja sikäli oli tietysti paksuuskin.
"No niin," sanoi Pekka, "riisu nyt pian vaatteesi, niin väännämme niistä veden pois!" Merivesi oli kylmää, mutta lämpimänä kun olin soutamisesta ja taistelun jälkeen kovassa jännityksessä, niin ei minua juuri erittäin palellutkaan.
Pukeuduttuani tartuin airoihin ja sain taas lämpimäni. Aurinko oli juuri laskeutumaisillaan. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun rannikolta poistuimme, ja emmekä siis voineet toivoa ennättävämme kotiin ennen keskiyötä. Sakea sumu alkoi kohota merestä, mutta niin kauan kuin iltarusko punasti luoteisen taivaan, oli meillä hyvä ohje. Ei kukaan näillä seuduin lähde merelle ilman kompassia, vaan kun tällä kertaa emme aikoneetkaan ulapalle, niin emme mitään sellaista olleet ottaneet mukaamme. Pimeni yhä enemmän, sumu eneni, ja lopulta sousimme ilman minkäänlaista johtoa, koettaen kuitenkin tarkasti vaarinottaa, että soudettiin molemmilla airoilla yhtä kovasti. Oli aivan tyven, koko Itämeri oli rasvatyyneenä; emme edes maininkia viimeisen tuulen jälkeen voineet huomata ohjaukseksi ilmansuunnille. Kun vihdoinkin olimme soutaneet niin kauan, että meidän olisi pitänyt olla Vielsandin läheisyydessä, ja kun emme vieläkään olleet kuulleet mitään vesilinnun ääntä emmekä minkäänlaista muutakaan merkkiä huomanneet, että maata olisi lähellä, aloimme jo arvella, että jokohan oli jouduttu eksyksiin. Minulle juolahti mieleen hyvä juoni: vuolasin airosta lastun, heitin sen veteen ja tuumasin: "katsotaanpas minne päin lastu kulkee; virta menee etelään päin." Pekka Mender myhähti: "emme tiedä mitä kohti vene liikkuu viimeisten aironvetojen jälkeen; jos odotammekin, kunnes niiden vaikutus on lakannut, niin lipuuhan vene virran muassa ja on sillä aina jonkulainen käänne, jonka kautta lastu saa eksyttävän liikkeen." Hänellä oli oikein, kuten tavallisesti, ja ilman vastaväitteitä seurasin hänen neuvoaan, että lakkaisimme soutamasta, jott'emme mahdollisesti poikkeaisi yhä kauemmaksi oikealta uralta. Pekka Mender osasi huononlaisesti lukea ja kirjoittaa, mutta minkä hän tunsi, sen hän tunsi perusteellisesti, ja meren hän tunsi.
Hän kertoi, miten hylkeenpyynnin aikana jalkaisin ajojäillä meren ulapalla oltaessa tutkitaan virran suuntaa. Tätä jahtausta voi toimeen panna ainoastaan silloin, kun tuuli ja virta ovat ajojään pakanneet maakiinteistä jäätä vasten. Täytyy vähän väliä tutkia alkaako virta kulkea maalta päin, ja se tutkiminen tapahtuu näin. Etsitään joku aukko kelluvien jäätelien välistä, tai hakataan avanto jäätyneesen railoon ja sylkäistään leivänpuraa avantoon; kun nyt pitää silmänsä likellä vedenkalvoa, näkee selvään mihin päin leivänmurut alkavat liikkua, sitten kuin ovat uponneet jääkappalten alalaidan syvyydelle. Jos virta käy maalta käsin, täytyy nyt kiirehtimällä kulkea tuo useinkin pitkä matka rantajäälle saakka.
Noiden pitkien tuntien kuluessa, jotka nyt saimme, airot veneesen vedettyinä, pimeässä ja sumussa odottaa jotakin ilmestystä, joka näyttäisi mitä kohden kotiranta tuli, oli Pekka Mender tavallista puheliaampi. Hän kai tahtoi siten pitää minua hyvällä tuulella. Ei minulla sentään vielä hätää ollut: olenhan jo kertonut mitä esi-isiltä olen perinyt, ja kun Pekka vielä oli mukana, niin oli minulla vielä vähemmin syytä pelkoon. Hyle, joka suorana makasi veneen pohjalla, ei ollut vielä aivan kuollut; koko sen ruumis tärisi toisinaan aika lailla, vaan rajut ponnistukset olivat jo lakanneet. Hylkeenrasvaa ja lämmintä verta oli paljo juossut tuosta ammottelevasta haavasta, ja Pekka neuvoi minua pitämään jalkojani alaalla kelsissä, sillä ei millään voi sen paremmasti merisaappaita pehmittää kuin että liottaa niitä hylkeenveressä, joka ei vielä ole ennättänyt jähmettyä.
Minä selitin miten somalta tuntui käteen kun työnsin ahinkaan hylkeen läpi. "Tunnen kyllä sen!" virkki Pekka Mender; "aivan tuntui kuin pistäisi keihäällä ruissäkin läpi." Vertaus olikin hyvin sattuva ja kylläpä hyle taisi ollakin aivan yhtä paksu kuin tavallisen kokoinen täytetty puolentynnyrinsäkki. Muistuttaen Pekalle sitä kiihkoa, jolla hän esti minua sitomasta ahinkaan köyttä vyötäisilleni, ennen kuin keikauhutin jäätelin, kysyin häneltä syytä siihen. Hän sanoi suuren harmaahylkeen sillä tavoin voivan vetää vahvimmankin miehen meren syvyyteen eli kiskoa köyden hänen käsistään vaikkapa hän olisi varavassakin veneessä, köyden täytyy sen tähden olla vakavasti kiinnitettynä. Pieneen ruuheen, sellaiseen, mitä tavallisesti kuletetaan ison veneen perässä ja käytetään soutaessa jäätelille, jolle hyle on noussut loikomaan, pitää nuora kiinnittää joko etu- tai perävantaasen, sillä hyle voi kaataa kumoon tuollaisen kaksi miestä kantavan venosen, jos nuora sidotaan kiinni keskeltä. Hän kertoi erään hirvittävän tapauksen, jonka hän oli kuullut isältään. Ajelehtavasta silliverkosta oli muudan venekunta, jonka mukana Pekka Mender'in isoisäkin oli ollut, syvyydestä vetänyt esiin puoleksi märänneen harmaahylkeen ja ahinkanuoran päähän sidotun, petokalojen nakertaman ihmisenrungon. Huh!
Pekka toivoi, että nouseva aurinko hajoittaisi usvan ja luuli että virta ei sitä ennen veisi meitä maan näkyviltä. Hän kummasteli, ett'ei Vielsandin vilkkumajakkakaan voinut välkkyä sumun läpi. Tunsinpa vilun tunkeutuvan märkiin vaatteihini ja olin juuri peittäytymäisilläni purjeisiin, kun Pekka saatti minut vaikenemaan ja pani molemmat kädet korvainsa taakse kuunnellakseen. "Luulin kuulleeni vesilintujen ääniä", sanoi hän. Kauan aikaa kuuntelimme molemmat, vaan minä vain en voinut kuulla mitään. Pekka viittasi kädellään, että yhä edelleenkin olisin hiljaa ja vihdoin osoitti hän kädellään oikeanpuolista ylihankaa kohti. "Tuolla päin kuulustavat hanhet kaikattavan." Hän otti sauvomen ja viskasi sen niin kauas kuin jaksoi sinne päin, josta hanhenäänen oli kuullut. "Nouse ylös", huusi hän, "ja souda itsesi lämpimäksi!" Itse tarttui hän peräsimeen ja piti suoraan kohti sauvonta, jonka aseman laineet ilmaisivat. — "Nyt on pysyttävä suorassa viivassa kööliveden kanssa, kunnes tulemme niin kauas, että voimme soutaa kuulon mukaan. Kun olet tullut parhaiksi lämpimäksi, niin käyn minä sinun sijaasi, vaan elä soudakaan itseäsi hikeen, sillä meillä ei ole ollenkaan kiirettä. Jos tulemme niille kallioille, joilla hanhet ovat, niin teemme niille seuraa, kunnes aurinko on hajoittanut huurun." Kun olin soutanut hyvän aikaa, kuulimme selvään hanhien kaikatuksen. "Luulenpa tulleemme Teufelkarille", virkki Pekka, "sillä jos se olisi joku muu luoto likellä maata, niin varmaankin kuuluisi useampia lintulajia." Sepä koetteli Pekka Menderin tarkkaa näköä tuossa sysimustassa pimeässä peräkeulan yli nojautuen vanaveden johdolla ohjata oikeaa uraa. Hän tuli nyt minun sijaani ja minä tartuin peräsimeen. Lintujen ääntelyt kuuluivat yhä selvemmin. Yöllisen soudon aikana satutimme usein yksinäisiä jääkappaleita ja monet kerrat kuulimme loiskahtavaa ääntä, joka varmaan tuli siitä, että joku hyle meidän soudostamme pelästyen heittäysi mereen.
Nauraen sanoi Pekka muutamakseen: "koetetaanpa soutaa hiljaa hiipimällä ja aivan äkkiarvaamatta tavata hanhia." Niiden kaikatukset kuuluivat aivan veneen edestä ja vihdoin puikahti veneemme keskelle parvea. Korvia vihlovasti huutaen ja satamäärin yhtä haavaa ilmaan kohoutuen lensivät ne tiehensä läiskien ja suhistellen siivenlyönneillänsä. Kauan kiertelivät linnut sinne tänne päämme yli, vaan hakivat sen jälkeen jonkun turvallisen lepopaikan jälellä olevaa yötä varten. Ne eivät tarvitse aurinkoa eivätkä kompassiakaan osataksensa perille. Tutkimalla tunsimme karipohjan olevan kahden sylen syvyydessä ja heitimme ankkurin. Mitään luotoa ei näkynyt tuossa sakeassa pimeässä ja pelottipa, että taas mahdollisesti joutuisimme eksyksiin, jos koettaisimme hakea karia. Pekka sanoi, ett'ei se voinut olla muu kuin "Teufelkari", ja kun Pekka sen sanoi, niin tiesin, että niin oli asia.
Teufelkari on salakari. Muutamin paikoin ovat kivet ainoastaan viisi jalkaa vedenpinnan alapuolella. Tyynellä ilmalla voi rotkoissa kallionlouhien välissä nähdä kaikenlaisia jäännöksiä niistä monen monituisista haaksirikoista, jotka tässä ovat tapahtuneet, siitä onnettomasta päivästä lähtein, jona vaarin iso-isän isä tässä kauppalaivansa menetti, aina näihin päiviin saakka. Pekka Mender kertoi kauhistuttavan haaksirikon, joka oli tapahtunut hänen lapsuutensa ajoilla. Suuri suoloilla lastattu parkkilaiva laski ja tarttui Teufelkarin kallioiden lomaan; miehistö pelastettiin, ja sen jälkeen valloitti tuon hylkylaivan lukuisa joukko Vielsandin ja Saarenmaan asukkaita, jotka kilvalla ja kiistäen "pelastivat" kaikki, mikä arvokasta oli ja kiskomalla irti lähti. Paljo rannikkoveneitä oli sidottu hylkyyn kiinni. Tämäpä oli sillä välin, suolan sulaessa, tullut niin paljoa keveämmäksi, että tuo mahtavissa hyrskyissä aaltoileva meri hiljalleen irroitteli laivan karin äyräältä. Äkkiä keskeyttivät pelastajat hakkaamisensa ja ryöstämisensä; hirmuinen huuto sekoittui meren kohinaan. — Laiva upposi syvyyteen ja vei muassaan nuo lyhyillä nuorilla kiinni sidotut rannikkolais-veneet. Tässä hukkui useita kymmeniä ihmisiä; niiden joukossa eräs jo vanha mies, parooni von Nolcken, tilanomistaja Saarenmaalla. Muutamat miehet pelastuivat mastonraakapuihin, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Myrsky kiihtyi ja aallot vyöryivät heidän ylitsensä. Niiden joukossa, jotka näin viettivät useita päiviä ilman ruokaa, köyttäytyneinä tuohon hirvittävään asemaan, oli neljä veljestä. Kun vihdoin eräs norjalainen priki pelasti nuo ihmisraukat, oli yksi veljeksistä jo kuollut. Prikissä kuoli toinen, ja kun tulivat perille Haminaan, kuoli kolmas. Nuorin — Risto — palasi yksinään maisin Suomenlahden ympäri kotiin surevien vanhojen vanhempiensa luo, jotka asuivat pienellä Vielsand'in saarella. Riston rohkeus ei vähentynyt ärjyaallokossa ja hänen voimansa ei murtunut tuosta pitkällisestä nälästä, sillä muistelenpa hänen olleen rohkeimman ja taitavimman ahinkaan heittäjän koko rannikolla.
Toinen haaksirikko tapahtui Teufelkarilla, poikasena vielä ollessani. Eräs riikalainen laiva laski sen päälle, miehistön pelastivat Vielsandin asukkaat ja laiva ajautui luodolta sekä upposi kahdentoista sylen syvyyteen. Tyynellä ilmalla olen monet kerrat nähnyt peräpuun, ruorirattaan ja harmaaksi maalatun kelan. Käytettiin omituista näkötorvea, että voisi nähdä merenpohjan syvemmällekin. Molemmat pohjat lyödään pois nassakasta ja lasketaan se puoliväliin vedenpinnan alapuolelle; kun sitten nojaa päänsä ylimmäiselle aukolle ei näköä haittaa mitkään heijastukset, ja kirkkaassa merivedessä näkee nyt uskomattoman syvälle. Sellaisen tilapäisesti tehdyn kaukoputken avulla voi Teufelkarin onkaloissa nähdä paljo arvokkaita kapineita. Luulenpa, että sieltä nyt jo, kun sukeltamistaito on niin suuresti edistynyt, on korjattu joukko haaksirikkoista tammea, ankkureita, kettinkejä y.m. Pekka Mender arveli veden Itämeressä olevan niin suolaista, kun se on, niistä monista suolalasteista, jotka ovat haaksirikkoutuneet Teufelkarilla.
Kauan istuimme näin tuossa läpipääsemättömässä pimeydessä. Hehku Pekan piipunkänässä näytti etäiseltä majakalta. Aika kului nopeaan, kiitos olkoon noille monille merkillisille meritapahtumille, joita minun hyvämuistinen ystäväni kertoili. Kun vuorostani kerroin hänelle, miten vaarin iso-isän isä tuulasti Pirun, sanoi Pekka Mender: "Mutta kuitenkin elää Piru vielä, sillä minä olen nähnyt hänen". Hän oli jo monet kerrat kuullut tuon historian tuohustamisesta ja minä olin yhtä monesti saanut kuulla siitä tilaisuudesta, jolloin hän näki Pirun, mutta sellaisia harvinaisia tapahtumia voi kuunnella montakin kertaa. Pekka kertoi: "sousinpa kuutamolla eräänä utuisena kevät-yönä Adlersteinille, auringon noustessa ampuakseni harmaita hanhia, ja juuri kun olin heittämäisilläni naaran halkeamaan, näin Pirun ylinnä tuolla yksinäisellä kalliolla — ruumiin toinen puoli oli kallion takana, vaan yläpuoli näkyi selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Erotin ihan selvään sen lyhyet sarvet ja silmät paloivat päässä kuin hehkuvat hiilet. Joll'ei heikko usva olisi himmentänyt kuun valoa, niin olisin ehkä voinut tähdätä tarkemmasti, vaan uskonpa kuitenkin, että minun karkeat haulini hänen kuonoansa hyvän sijalta kärventivät. Kun ruutinsavu oli hajonnut, ei Pirua näkynyt eikä löytynyt enää koko kalliotakaan." — Minä huomautin ukko Menderin tuonnottain Pekan kertomuksen johdosta arvelleen sen olleenkin ison huuhkajan. — "Niin sanoi isä, kun ei nähnyt Pirua, vaan minäpä näin senkin, että sillä oli leveä parta", sanoi Pekka. En huolinut epäilystäni ilmaista, mutta luulenpa sittenkin, että vanha Mender ehkä oli oikeassa. Eihän pidä kieltää, mitä ei omin silmin ole nähnyt, vaan kyllä se ihmeellistä olisi, jos Piru olisi päässyt ylös mudasta, johon kanta-isäni hänet kerran jätti.
Heti päivän sarastaessa huomasimme, että olimme laskeneet ankkuriin aivan noiden suurien jääkasojen luona, jotka talven kuluessa olivat pinoutuneet ja toisiinsa jäätyneet Teufelkarilla. Harmaa usva kävi yhä hienommaksi ja auringon säteet hajoittivat sen vihdoin kerrassaan. Me hilasimme ankkurin veneesen ja sousimme Vielsand'ia kohden. Kohta karehteli vieno tuuli meren pinnalla ja me vedimme purjeet ylös. Myöhemmin päivällä kotirantaa lähestyessämme näimme siellä paljo ihmisiä, jotka huiskuttivat valkeita ja kirjavia liinoja. Kun maihin pääsimme, tervehtivät kaikki meitä suurella riemulla. Ollenkaan tavatonta ei ollut, että me useita päiviä perätysten viivyimme meren ulapalla, vaan tällä kertaa olimme saaneet isältä toimeksemme viedä vene niemen ympäri, ja sille tielle olimme jälkeä jättämättä kadonneet. Äiti syleili minua ja torui hymyilevin, kostein katsein. Isä seisoi ja katseli tuota isoa hylettä. "Anna sinä vain pojan olla; hänestä on kerran tuleva isänsä kaltainen", sanoi hän äitille. — "Menkää nyt sisään, pojat, niin laittaa äiti teille ruokaa; minä pidän kyllä huolen hylkeestä ja veneestä. Emme lähde kaukaiselle retkelle, ennenkuin huomenna. Pojat saavat siis levähtää yön yli." Pekka ja minä katsoimme hiukan kummastellen toisiimme; olimme näet odottaneet, ettemme luvattoman katoamisemme rangaistukseksi saisikaan tulla mukaan.
Äiti pani eteemme ison kivivatin täynnä puoleksi suolattua turskaa ja kastaketta, jossa oli runsaasti palasiksi hakattuja vesilinnun munia; söimme ahmien ja kauan. Onpa kummallista miten ruoka toisinaan hyvältä maistuu. Emme olleet vuorokauteen syöneet, muuta kuin jääpalasia Teufelkarilla janoa sammuttaaksemme.
Hetkisen isää autettuamme hänen toimissaan ranta-aittojen luona, menimme mökkiin ja nukuimme aamuvartioon saakka. Merkillistä, kuinka oivallisesti nukkuu oikein hyvin täytetyillä haahkan-untuvaisilla patjoilla! — Olimmehan valvoneetkin 32 tuntia.
Siltä pyyntiretkeltä, joka aloitettiin seuraavana päivänä, on minulla paljo muistoja. Isoon veneesen varustettiin monta pyssyä eri tarkoituksia varten, neljä ahingasta, useita kaukoputkia, kompasseja y.m. Eväslaukussa oli suuria happamia limppuja, suolakalaa, savustettuja hanhen-paisteja ja paloviinaa. Puolenpäivän aikaan lähdimme rannasta, äitin hellästi varottaessa ett'emme suinkaan olisi kovin huimapäisiä. Isä istui peräsin kädessä ja keulaan lyhmistyneenä tähystäjäksi. Pekka Mender ja Risto Vähä-Vielsandista sousivat ylähangan airoilla ja neljää vankkaa Vielsandilaista kulin omalla airollaan, kaksi miestä aina teljollaan. Ilma oli kaunis ja nyt keskellä päivää niin lämmin, että istuimme kudotuissa villapuseroissamme, purjevaatteella päällystetyt lammasnahkanutut allamme teljolla. Soudettuamme pitkän polven niemen nenässä olevan kivisen matalikon ympäri, vedimme ylös molemmat laitapurjeet, ja heikon etelätuulen puhaltaessa ohjasimme matkamme suoraan meren ulapalle.
Illemmalla samana päivänä keihästettiin isonlaiselta jääteliltä kaksi lihavaa, kaunisnahkaista ja tumman väristä viikaria. Yöksi tyyntyi jälleen ja me iskimme naaran kiinni muutamaan kelluvaan jääkappaleesen. Kotvasen aikaa kului hauskasti leikkiä laskiessa ja juttuja kertoessa. Myöhäisen illallisemme olimme jo syöneet ja yön pimeys valtasi meren; mutta taivas oli tähtikirkas ja ilma kolea, Kukin meistä tunnusti jo olevan halukas käymään levolle. Mastot laskettiin alas ja asetettiin pitkin venettä kannattamaan purjeita, joista tehtiin telttakatto, suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan. Äkkiä kuului kova suhina, ja iso merikotka laskeusi tuohon kokoutuneiden jäätelien huipulle. Isäni tarttui kivääriin ja ampui; kotka lensi, vaan oli nähtävästi haavoittunut ja putosikin kohta mereen. Minä hyppäsin ison veneen perässä olevaan kaksi miestä kantavaan ruuheen, ja sousin korjaamaan tuota suurta lintua; mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä. Se ei näyttänyt olevan juuri kovin pahasti haavoitettu; toinen siipi vain oli vialla, mutta kun se nyt kerran oli pudonnut alas vedenpinnalle, niin ei se voinut päästäkään lentoon. Isäni huusi, että hän halusi saada sen elävänä. Minun täytyi soutaa takaisin isolle veneelle noutamaan Pekka avukseni. Sillä aikaa, kun hän sousi ja piti ruuhta kohallaan, sain minä kotkan suletuksi isän öljyttyyn sadetakkiin. Kotkalle piti minun nyt luovuttaa hyvä paikkani ison veneen keulassa, johon peite-vaatteista laitettiin katettu kammari; Pekan kanssa valmistimme me itsellemme yösijan ruuheen. Tuo pulska kotka eli sitten monta vuotta ja elää ehkä vieläkin suuressa häkissä rannalla ranta-aittojen välissä. Vaivatta nieli se nelinaulaisen turskan vuorokaudessa. — Pekka kertoi, että hänen isänsä oli koettanut syödä merikotkan lihaa. Oli koko viikon päivät keitetty herneitä linnun kanssa, vaan se jäi kuitenkin mauttomaksi syödä.
Päivän valetessa herätti isä joka miehen. Ruokakirsta avattiin, ja sitten kun kukin oli asettunut paikoilleen, pidettiin äännetön rukous, n.k. syytvesti (merimiesten hattu) kädessä; tämän päälle otettiin hyvä ryyppy ja syötiin vahva ateria. Ne, jotka eivät pitäneet Itämeren vedestä, hakkasivat itselleen muutamia jääpuikkoja ja sitten varustettiin kaikki valmiiksi lähtöön. "Poika", sanoi isäni minulle, "sinun täytyy oppia juomaan merivettä; ei ole aina jäätä saatavissa."
Aamulla ei näkynyt ajojäitä ollenkaan, ja turskanpyydykset heitettiin 15-20 sylen syvyyteen; vaan tyynellä ilmalla näykkii turska huonosti. Pari päivää myöhemmin saimme useita leivisköitä ongella. Vasta puolenpäiväni jälkeen huomasi isä pitkällä kaukoputkella jäätelin, jolla yksinäinen hyle makasi. Laimea tuuli puhalsi suoraan meitä vastaan ja meidän täytyi soutaa tuo pitkä matka. Kun lähenimme, pyysin minä, että Pekka Menderin kanssa saisin ruuhella soutaa jään laiteelle ja keihästää hylkeen; mutta kun se ei näyttänyt olevan aivan lähellä avovettä, katsoi isä ammunnan varmemmaksi, sillä jäässäkin oli mahdollisesti niin heikkoja paikkoja ett'ei jalkamies voinut päästä eläimen luo.
Varovaisesti soudettiin nyt iso vene jään luo ja isä tähtäsi kauan tuolla suurella hylepyssyllään, jota hän mielellään kehasi. Pyssyn pamahtaessa näkyi, miten veri ruiskahti jäälle: mutta hyle heittäysikin muutamaan meille näkymättömään avantoon. — "Pekka, otappas ahingas ja mene rei'älle!" sanoi isä. Kovasti mutkitellen meni Pekka tuota puoleksi sulanutta jääkappaletta myöten sille paikalle, jossa hyle oli pujahtanut jään alle, ja hetkisen jälkeen näimmekin hänen iskevän keihäällä. — "Tallessa se nyt on", huusi hän. — "Arvasinhan minä sen, että se nousee vedenpintaan kuolinhuokaustaan henkäisemään", sanoi isä. Oli melkoinen työ hylettä jäälle haalatessa. Reikä oli niin ahdas, että otus hädin tuskin oli päässyt sen läpi; mutta kun nyt koetettiin sitä ahinkaasen keihästettynä nostaa poikkiteloin ylös, niin ei se mahtunutkaan rei'ästä. Risto ja minä sydimme tuurilla aukon suuremmaksi sillä välin kun Pekka piti ahingasta. Hyle oli onneksi aivan kuollut, sillä muuten olisi se ehkä irroittautunut ahinkaasta tuolla pitkällä ajalla, joka meni ennen kuin se saatiin ylös hinatuksi. En ole itse nähnyt vaan olen kuullut kerrottavan, että hyle joskus etujaloillaan on vetänyt ahinkaan ruumiistaan irti ja paennut kuollakseen rauhassa noilta julmilta surmaajiltaan. Vesi avannossa oli aivan veristä ja rasvaista. Hylkeillä on paljo jokseenkin lämmintä verta. Se hyle, jonka minä pari päivää sitten olin keihästänyt, oli tätä hiukan suurempi, vaikka tämäkin oli täysikasvuinen harmaa hyle.
Illemmalla näimme me pitkän matkan päässä olevalla pienenlaisella jäätelillä kaksi hylettä makaavan. Lähemmäksi tullessamme huomasimme niiden nukkuvan, kuten tavallisesti vatsat aurinkoon päin käännettyinä. — Veneessä olevien pyssyjen joukossa oli eräs tussari, jota isä nimitti saksariksi. Tällä hyvällä kiväärillä olin minä harjautunut hyvin tarkasti jokseenkin pitkien välimatkojen päästä ampumaan. Isän käskystä latasin tussarin ja Pekka Mender pitkäpiippuisen ja raskaan, nallilukolla varustetun hylepyssyn, jonka eräs arvossa pidetty pyssyseppä Runosaarella oli takonut. Pääkappale oli niin pieni, ett'ei se kannattanut keihästäjää, ja isä komensi meidät veneen keulaan ampumaan sieltä otuksia. Rinnatusten paneusimme nyt kotkan teltan vierelle pitkällemme ja päätimme ampua yht'aikaa kumpainenkin hylettään. Minä luen kolmeen, ja kun sanoin "yksi", niin piti lakata soutamasta. Sadan askeleen päähän tultuamme, nosti toinen hyle vitkalleen päätään ja käänsi sen jään laidalle. "Yks'", sanoin minä. — "Soutakaahan likemmäksi", sanoi isä. "Elä ammu ennen kuin se toisen kerran vainuaa vettä; kun se kolmannen kerran vainuaa, on se jo hereillä ja pujahtaa samalla jään alle." Olimme noin seitsemänkymmenen askeleen päässä, kun hyle vainusi toisen kerran, ja minä luin: "yks' — kaks' — kolme." Kuulin Pekan piin iskevän alas, ennen kuin minä painasin liipasinta; mutta minun pyssyni laukesi kuitenkin ennen kuin hänen. — Samassa sain minä kovan tyrkkäyksen kotkalta, joka uudistunein voimin pyrki vankeudestaan vapaaksi ja räpisteli muutamia syliä, ennen kuin meteen putosi.
Toinen hyle makasi liikkumatonna veressään, toinen oli sukkelaan heittäynyt mereen. Me korjasimme ensin hylkeen ja sitten oli meillä paljo vaivaa saadessamme tuo pahasisuinen kotka elävänä vangituksi. Kaksi luotia oli hylkeesen sattunut. Pekka ei ollut ymmärtänyt minua oikein, ja me olimme molemmat ampuneetkin samaa otusta. Minun tussarini luoti oli mennyt läpi pään, ja Pekka oli osannut molempien etujalkojen väliin.
Toinen yö vietettiin, kuten ensimmäinenkin, aivan tyvenellä ilmalla, vene kiinnitettynä muutamaan ajelehtavaan jääteliin. Keskellä yötä herätti minut Pekka, joka piti vahtia. Himmeässä uudenkuun ja tähtien valossa oli hän keksinyt useita hylkeitä läheisellä jäätelillä. Löysäsimme köyden ruuhesta, jossa olimme, sousimme hiljaa ison veneen sivulle ja otimme kaksi ahingasta mukaamme. Kun tulimme jään laiteelle, hyppäsi Pekka ensin jäälle; vaan tuo pieni venosemme rupesikin samassa keikkumaan niin kovasti, ett'en ennättänytkään jäälle, ennen kuin hän jo oli syössyt ahinkaansa suureen hylkeesen, jolloin toiset heti heittäysivät avantoihinsa. Hyle ponnistelihe niin voimakkaasti, että Pekka huusi minua avukseen. Minäkin työnsin väkäkeihääni hylkeesen, ja sitten viivyimme jäällä vielä niin kauan, ett'ei eläin enää liikahtanutkaan. Tämä hyle oli laatuaan mitä suurimpia, varmaankin viisi kyynärää pitkä ja mahdottoman lihava, nahka oli erittäin kaunis, vaalea-karvainen. Emme uskaltaneet ottaa tuota mahtavaa eläintä vaapperaan ruuheen, vaan jätimme sen ahdinkaineen päivineen jäälle ja sousimme isolle veneelle. Kohta olivat kaikki hereillä, ja hyle korjattiin. Vene kiinnitettiin samaan jääkappaleesen, jolla hyle keihästettiin; mutta kun ei enää ollut kaukaista aamun valkenemiseen, ei meistä yksikään paneutunut nukkumaan. Risto keitti kahvea jään päällä. Pekka ja minä puhdistimme kiväärit, suojellaksemme niitä ruosteelta yöllisen kosteuden jälkeen, ja isä katsasteli kapineiden asettelemista veneesen, jotta se saataisiin niin mukavaksi ja avaraksi kuin mahdollista. — Meillä oli jo kolme suurta harmaata hylettä ja kaksi viikaria.
Koko päivän oli ilma ollut tyven ja me soutelimme monta peninkulmaa sinne tänne niin kauas meren ulapalle, että rannikko näytti vain heikolta varjolta taivaanrannalla. Etäältä näimme kyllä montakin hylettä, vaan ampumamatkan päähän emme päässeet. Illemmalla vetäysi taivas hitaasti pilveen ja heikko itäinen tuuli saattoi tuon äärettömän vedenpinnan liikkeesen. Yöksi nostettiin ruuhi veneesen ja pari kertaa vahtia vuoroitellen purjehdimme edelleen kompassin mukaan. Keskiyön aikaan minua vahtipalvelukseen herätettäissä sateli vettä. Isä hoiti peräsintä ja minä istuin vahdissa. Enimmiten pidimme keulan laitoja tuulta vasten aina aamuhämärään saakka; ajojäät olivat nyt liikkeellä, ja vaarallista olisi ollut vauhdissa töksähtää jotakin jääteliä vasten. Sade kiihtyi yhä enemmän ja meitä jo hiukan vilusti. Isä teki lyhyitä laide-käänteitä ja piti meitä alituisesti valmiina auttamaan käännöksissä. Myöhemmin noin kymmenen aikana aamupäivällä kiihtyi tuuli ja käännähti vähän pohjoisemmaksi. Pilvet hajausivat ja aurinko valaisi noita pitkiä vihreälle vivahtavia laineita, joiden harjanteet murtuivat pitkiin, valkoisiin toisiansa tavoitteleviin kuohuihin. Isä suuntasi matkan Vielsandia kohden; mutta siihen aikaan kun aurinko oli aivan etelässä, kiihtyi tuuli yhä ankarammaksi, niin ett'ei isä enää uskaltanutkaan antaa aaltojen lyödä suoraan sivulta, vaan käänsi paremmin tuulen mukaan, niin että tuuli alahangan yli. Minusta oli aina hauskaa nähdä isää, kun hän peräsintä piteli raju-ilmassa. Lumivalkealla purje-vaatteella päällystetty lyhyt lammasnahka-turkki yllä ja n.k. "syytvesti" niskaan asti painettuna, istui hän selkä suorana toisella kädellä tanakasti peräsimen ponnesta kiinni pitäen ja toinen reittä vastaan nojautuneena. Laiha, voimakas, ajettu leukansa painoi harmaaksi käynyttä leuvanaluspartaa kirjavaa villahuivia vasten, joka oli kiinteälle kierretty kaulan ympäri. Noissa pienissä, lujuutta osoittavissa, vaaleissa silmissä kuvastihe laineiden vaihtelevat väritykset tuuheiden, sysimustain kulmakarvojen alta, joita toisistaan erotti pari syvää ryppyä tuon korkean, suoran ja ahavoittuneen nenän yläpuolella. Myrskyn raivotessa lähenimme rannikkoa; vaahto hyrskähteli laidan yli alahangan kohdalta, jossa kotka rauhattomassa vankilassaan räpisteli. Monta kertaa löivät kuohut veneesen, ja meidän täytyi usein pumpata tuo veren ja rasvan sekainen vesi pois. Ajelehtavia jäätelejä viskoivat aallot ja heittelivät niitä ylönalaisin. Noin meripeninkulman päähän saavuttuamme, saimme rannikossa vähän suojaa myrskyltä ja isä myösteli enemmän Vielsandin puolelle. Vesilaito nimisen luodon alapuolella kohtasimme elähyttävän näyn. Valehtelematta kerrassaan tuhansittain usean laatuisia merilintuja oli muuttomatkallaan pohjoista kohden etsinyt lepopaikkansa kallion suojassa. Vastatuulen ja myrskyn sattuessa kokoontuvat ne usein parveihin syksyllä ja keväällä lintujen muuttoaikoina. — Isä ohjasi matkan suunnan suoraan tuota kaikilla mahdollisilla äänillä rääkyvää lintulaumaa kohden ja pyysi minua ottamaan käsille juuri vesilintuja varten mukaan otetun kaksipiippuisen pyssyn. Pekka latasi sileäreikäisen vanhan sotakiväärin. Laukaisimme kaikki kolme latinkia ja tapoimme monta. Koko lintuparvi kohosi samalla kertaa lentoon ja kierteli eri suvut parveihinsa kokoontuneina ympärillämme. Luovasimme kerran ja linnut, jotka vastahakoisesti myrskyssä lähtivät pitemmälle lentomatkalle, laskeutuivat taas alas luodon suojaan. Taas pääsimme ampumamatkan päähän ja ammuimme muutamia. Tätä uudistettiin nyt useat kerrat, toisinaan nousivat ne ilmaan ennen kuin tulimme likellekään; mutta lentämisestä väsyneinä tuossa yhä enemmän kiihtyvässä myrskyssä, hakivat ne aina suojaa luodolla, ja niin surmasimme vieläkin muutamia. Vihdoin pakeni koko parvi päättäväisesti ja laskeutui muutamille lähempänä rantaa oleville Vaikkaan saarille. Me kokosimme, en enää muista kuinka monta, vaan vähintäinkin pari tusinaa eri sukuisia lintuja. Useita oli tuuli kulettanut tyyneltä vedeltä ulohtaalle, niin ett'emme niitä tuossa kovassa ilmassa voineet saada pois. Saaliiksemme jäi kuitenkin useita pulskia hanhia ja monenlaisia muita lintulajia.
Todisteeksi, kuinka äärettömän suurissa parvissa vesilinnut pesivät näillä tämän rannikon yksinäisillä saariryhmillä, tahdon kertoo erään munasaaliin. Muutamana ihanana toukokuun päivänä sousin kerran nuoremman sisareni kanssa juuri näille Vaikkaan saarille. Täällä löysimme muiden muassa kaikenlaisen rantarojun seasta erään hyökylaineiden heittämien raakunkuorien peittämänä tyhjän tynnyrin, melkein samanlaisen, missä omenia tavallisesti kaupataan. Kun tulimme kotia oli tynnyri munia täynnä. Väriltään olivat ne keltaisia, kooltaan isompia kuin kanan, vaan pienempiä kuin hanhenmunat. Luulen tämän lintulajin, jota paikkakunnan kielellä nimitetään Vairas, olevan meriteiriä; mutta varmaksi en sitä kuitenkaan tahdo väittää.
Auringon laskun aikana ohjasi isä veneemme vihdoin kotilahdelmaan, jossa ainoastaan metsän mahtava humina, meren kohina ja rannan särkkiä vastaan vyöryvät, pitkät mainingit muistuttivat tuosta ankarasta myrskystä.
Äiti oli rannalla vastassamme iloiten saadessaan meidät terveinä takaisin mereltä. Kaikki astuimme sitten taloon, ja isä aukaisi vanhan tammikaapin, kaasi pikarillisen rommia joka miehelle koko seurueessa ja oikoili voimakkaita jäseniään. Hän olikin istunut peräsin kädessä puoliyöstä auringon laskuun saakka. Kun sitten isän kanssa muutimme kuivia vaatteita isossa tuvassa takan ääressä, sain minä kertoa äitille retken kaikki tapahtumat. "Minua peloittaa tuo julma meri", sanoi äiti. "Huolissani kävin tänä päivänä tervehtimässä Riston vanhempia; he eivät olleet hyvällä tuulella ja puhuivat kauan kolmesta pojastaan, jotka meri on heiltä ryöstänyt." Hän huo'ahti ja lisäsi: "Minulla ei ole koskaan rauhaa, sillä aikaa kuin te olette noilla uhkarohkeilla kaukaisilla retkillänne." — "Sinä olet peloissasi pojan suhteen", sanoi isä, "vaan kuuleppahan, kun minä sanon sinulle, Äiti, että meri hänestä vielä kasvattaa kunnon miehen." — Isä katsoi minuun päin: "Jos vaimoväki itkeä tillittääkin, sillä välin kun taistelemme aaltojen kanssa, niin kyllä suolavesi kuivuu heidän silmistään, kun me taas maihin tulemme." — "Sinä käytät niin kovia sanoja, isä", sanoi äiti. Isä katsoi kauan häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta, kunnes molemmat hymyilivät.
H. MOLANDERIN METSÄSTYSRETKI VAINUKOIRILLA HIRVIMÄEN PITÄJÄÄSSÄ.
Vuonna 1878 lokakuun 18 päivänä läksin koirineni metsälle Kalmarin kartanosta, jossa siihen aikaan asuin. Oli metsästykselle erinomaisen sopiva päivä, ilma tyyni ja taivas pilvessä; maa oli parahiksi kostea ja koirat levähtäneet. Kuleskelin koiriani taluttaen sellaisia seutuja pitkin, joista metsänviljan jo niin tarkoin olin hävittänyt, että turhaa olisi ollut irti päästää niitä. Matkani määränä olivat Hirvimäen metsiköt, joissa, puheiden mukaan, oli niin "hirmuisen" paljo jäniksiä ja lintuja. Tienoot tulivat yhä enemmän miellyttävämmiksi; luonnon kauneus ja seutujen soveliaisuus metsästykselle sen tekivät. Koirat laskin vihdoin irti ja kuleskelin hiljalleen mäkistä tietä, joka useissa paikoin näytti ihan mahdottomalta ajotieksi. Varmaan tunnin ajan olin näin kulkenut yhä syvemmälle sydänmaahan, ilman että koirat mitään löysivät. Tosin kyllä haukahti lintukoira Daana silloin tällöin, vaan linnut eivät pysyneet puissa. Minä nautin kuitenkin syys-aamun raittiutta tuossa yhä enemmän ja enemmän viehättävällä metsäisellä ylänteellä. Etäältä yksinäisten metsätorppain riihistä kuului säännöllinen varrasten kopse, toisaalta taas teirien sorahteleva soidin ja maatiaiskoirain kestävä, yksitoikkoinen ääni, kun omaa kaikuansa haukkuivat. Viimeinkin lentää pyrähti pyy tien yli. Menin muutamia askelia metsään ja valitsin mukavan kiven istuimekseni, asetin kiväärin poikkipuolin polvilleni ja tapani mukaan kutsuin sitä kahdella pyypillillä. Samaan aikaan alkoi vanha Hei ajon, ja heti yhdistyi siihen Daanan kauniisti kaikuva haukunta. Päätin kuitenkin koettaa ampua muutamia pyypoikueesta, samalla kun kuuntelin, mille suunnalle ajo vetäytyi. Kauan aikaa viheltelin turhaan mitään vastausta saamatta ja koirain haukunta vetäytyi kauas erään jyrkän metsäharjanteen toiselle puolen. Äkkiä näen pyyn kymmenen askeleen päässä minusta. Se oli juosta piipotellut niin hiljan minua kohti, ett'en koirien haukkua tarkastaessani ollut sitä kuullut, en nähnyt. Kivääriä nostaessani pyrähti se lentoon, vaan kolmenkymmenen askeleen taipaleelta sain kuitenkin hyvän sihdin ja lintu pudota tupsahti maahan. Tällä välin olivat koirat joko jäliltä eksyneet tai kuulumattomiin juosseet, jonka tähden istahdin takaisin kivelle ja aloin pyitä uudestaan kutsua luokseni.
Sitä vähemmän tarvitsi minun huolehtia koiristani, kun heillä nyt oli laukaukseni ohjauksena, jos näet olivatkin kerrassaan jäliltä eksyneet. Mahtavan näköinen kuivunut honka oli kolmenkymmenen askeleen päässä ja huvikseni katselin, kuinka kirjava tikka ahkeraan nakutteli hongan kylkeen toukkia etsiessään. Vihdoin vastasi pyy toiselta puolen tietä. Menin tielle, istahdin muutamalle isolle kivelle ja kutsuin sitä taas pillilläni. Nyt kajahti koirain haukunta selänteeltä ja ajo läheni. Minä pysyin paikallani sillä asemani oli hyvä, jos jänis sattuisi tulla pylkkäsemään tuosta laakson poikki kahden harjanteen välistä. Ei aikaakaan, niin pyrähti pyy lentoon ja istahti kymmenen askeleen päässä olevaan kuuseen, noin parin kyynärän korkuiselle. Samassa kuulin epäiltävää ääntä ja kun käänsin pääni, näin suuren Jänö-Jussin kivistä mäkeä myöten tulla lönkyttelevän minua vastaan. Silmänräpäyksen ajan olin kahdella päällä ampuisinko pyyn vai jäniksen, mutta koirilleni kehoitukseksi päätin kuitenkin tähdätä jälkimäiseen. Ammuin 25:n askeleen päästä: jänis istahti, lipsutteli korvillaan, ja käänteli päätään; merkillistä kyllä vaikka olin niin tarkan sihdin saanut. Nostin jo pyssyni antaakseni hänen maistaa toisestakin piipusta, mutta samassa se jo kaatuikin kuolleena maahan. Pyy oli sillä välin lentänyt tiehensä. Pian olivat koirat jälkiä myöten saapuneet paikalle; minä aukasin jäniksen vatsan ja annoin sisälmykset niille. Tässä hommassa vielä ollessani, vihelti taas pyy aivan lähellä. Panin koirat kiinni kaulanauhaan, nousin mäen rinnettä vähän matkaa ja viheltelin. Lintu vastasi, tuli vihdoin ampumamatkan päähän ja kaatui luodistani. Useampia ei kuulunut; muut poikueen jäsenet lienee joku luodikon käyttäjä poiminut, sillä sellaisia metsämiehiä näillä mailla on paljokin. Koko päivän samoilin laajalti noita erittäin luonnonihania seutuja. Koirat kunnostelivat itseään ja ajoivat pensastosta ylös useita jäniksiä, vaan yksin kuin olin ja tienoosen perehtymätön, sain ampua ainoastaan kahta, jotka myös tuupertuivat.
Kauan kuleksin sinne tänne, ennen kuin tapasin polun, joka vei köyhään yksinäiseen torppaan. Mutta nyt oli hämäräkin jo käsissä ja minä jäin tähän yöksi, aikoen jatkaa metsästystä huomenna, jos ilma oli yhtä suotuisa kuin nyt tänään oli ollut.
Oivalliselta maistui suopean talonväen yksinkertainen illallinen. Olin jokseenkin väsynyt päivän laajoista risteilemisistä, jonka vuoksi nukahdinkin raskaasti äsken puiduille olille; mutta joukko hyppiviä ja matelevia pikku elukoita herätti minut useinkin yön kuluessa ja kohtelivat minua pisteliäällä tavalla. Hyvän talonväen luonnollinen nukunnan tapa minua myöskin vaivasi. Mutta tuollaiset pienet hankaluudet kuuluvatkin metsämiehen elämään salolla ja muodostavat yleiskuvaukselle tarpeellisen varjostuksen.
Nousin kuitenkin jokseenkin levähtäneenä ja vilkkaan, 13:sta vuotiaan puheliaan poika-nulikan seurassa lähdin päivän valetessa metsään. Hyvin varma hän oli ja erittäin näytti häntä huvittavan saada opastaa minua näissä metsissä, joissa hän jo useita vuosia oli kulkenut paimenessa. Nuo kolme jänistä, joita hän kantoi, eivät näyttäneet häntä ensinkään vaivaavan.
Aivan torpan viljelysmailta ajoivat koirat ylös jäniksen ja mitä helein ajo alkoi ja kesti aika kauan. Vihdoin tuli jänö sievästi hyppien kaskimaan poikki minua kohden. Ammuttuani kepsahti Jussi kellelleen ja imelästi nauroi poika sen kuperkeikalle. Kovasti haukkuen tulivat koirat ammutun jäniksen jälkiä myöten, kuten ensin luulin, vaan poikkesivatkin kasken laiteelle. Kohta sen jälkeen näin toisen jäniksen pyssyn kannon ulkopuolella loikkivan kaskimaan yli ja hetkisen päästä tulivat koirat haukkuen jälessä. Minä olinkin siis ampunut säikäytetyn jäniksen. Ajo oli yhtämittaa käynyt, ja saalistaan tavoittamatta saivat koirat tehdä toisen kierroksen; sittemmin eksyivät ne kyllä useita kertoja jäliltä, vaan löysivät ne aina uudestaan.
Tuntikausia kesti ajo tätä menoa. Monta kertaa näin jäniksen, vaan aina oli se ampumamatkan ulkopuolella. Koirien oli helppo seurata jälkiä, kun ilma oli niin sopiva. Vaikka ei ollut satanutkaan, oli maa sentään tarpeellisen kostea. Vielä sydänpäivällä oli kaste ruohikossa, pensaissa ja hämähäkin verkoissa, ja ilma oli niin tyyni, että puitten kellastuneet viimeiset lehdet putoilivat kohtisuoraan maahan.
Vihdoin kajahti jokseenkin etäällä olevalta kivikkomäeltä Hein käheä ja harva haukunta. Kiiruhdin paikalle ja ennätin juuri parahiksi estämään nuorta kiihkeää Daanaa pakkautumasta kahden suuren kiven lomassa olevaan reikään, joka oli niin pieni, että se tuskin olisi sieltä pois päässytkään,
Kauan koetin jollakin tavoin saada jänistä ajetuksi ulos mutta sepäs vain ei liikahtanut. Kehoituksestani heittäysi poika vatsalleen katsomaan, näkyikö jänistä ja, aivan oikein, siellähän se oli ja istua käyrötti kolon perällä korvat luimussa ja ruumis kyttyrässä. Katkasin pitkän koivusen kepin ja käskin hänen sillä pistellä jänistä, ja koettaa ajaa sitä ulkoisalle. Poika lienee ollut vähän liian kovakourainen, koskahan jänis rääkkyi kuin närhi; mutta ulos se vain ei tullut sittenkään. Tuon nuoren nartun tähden en halunnut jättää jänistä siihen ja lähteä pois, sillä toisella kertaa se ehkä ei täyttäisikään velvollisuuttaan, jos vaikka olisi ketun sattunut ajamaan kiven alle. Vihdoin heittäysin itse vatsalleni ja pakotin jäniksen vähän muuttamaan asemaansa, kunnes sain takajaloista kiinni ja vedin otuksen kauniisti esille. Annoin nyt tuon parkuvan jäniksen pojalle, otin itse kiväärin ja käskin hänen päästää se irti. Pojasta oli tämä kovin typerää; sillä arveli hän, parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla; käskyäni hän kuitenkin totteli, ja jänis läksi kolmen sylen pituisilla hypyillä pylkkäisemään. Minä laukaisin, mutta päin männikköön! Poika pani kädet vatsansa päälle ristiin ja nauroi imelästi. Jussi vihkasi metsään ja tiellä on vielä tänäkin päivänä; sillä koirat eksyivät viimein jäliltä ja palasivat takaisin. Melkein puolille päivin olivat ne ajaneet sitä. Minä päätin kääntyä nyt kotiin päin ja koiriani kaiuttaen vaelsin nyt yli harjanteen, luulomme mukaan suorinta tietä Kalmarin seutuja kohden. Lopulta tulimme sydänmaalle, joka oli täynnä sammaltuneita, lokeroisia kiviraunioita ja tuulen kaatamia korpikuusia. Täällä nyrjähti jalkani jotenkin pahoin, niin että minun täytyi laskea koirat irti, en näet voinut noilla vaikea-kulkuisilla mailla niitä taluttaakaan lyyhätessäni toista jalkaani, joka vähän ajan päästä alkoi kangistua ja tuntua polttavan kuumalta.
Kompassia ei ollut muassani, jonka vuoksi en ilmansuunnistakaan voinut saada mitään selkoa. Yhtä päätä pilvessä oleva taivas esti auringon suomasta meille jotakin ohjausta. Pojasta alkoi viiden jäniksen kantaminen vähitellen tuntua liian raskaalta ja hän tunnusti huolestuneena, ett'ei hän tiennyt, missä olimme. Jalkani vaivasi minua yhä enemmän, ja minä päätin nyt kulkea johonkin määrättyyn suuntaan, toivoen vihdoinkin tulevamme tielle, kunhan yhtä mittaa astuimme suoraan eteenpäin ja pidimme silmällä edessämme olevia esineitä. En tiedä kuinka kauan lienen kulkea nilkannutkaan tuossa mättäisessä metsä-pahassa, kun vihdoinkin tulin muutamalle jyrkälle vuorelle, joka kohtisuoraan laskeutui kapeaan metsälammikkoon. Vastaisella olevalla rannalla kasvoi synkkä havumetsä. Levähtämään istahtaen katselin tuota kummallisen lumoavaa, mahtavaa luontoa. Puoleksi mädänneet, äärettömän suuret rytöpuut rannoilla, tumman vesikuvastimen reunoina, ja aution seudun kulon kaltainen hiljaisuus, jota ainoastaan etäisen korpin korahtelevat toitotukset häiritsivät, kaikki tuo vaikutti valtavasti minuun. Kauan istuin vaipuneena tuohon omituiseen toimettomuuden tilaan, johon ihmiskäden raivaamaton sydänmaan näky meidät aina saattaa.
Olin juuri liikkeelle lähtemäisilläni mutkatietä kiertääkseni sekä lammen että vuoren, kun koirat melkoisen kaukana lampuen toisella puolella saivat jonkun otuksen ajettavakseen. Ajo lähestyi ja koirain vihaisesta haukunnasta päätin kohta, että kettu oli joutunut heidän tielleen. Silmiäni räpäyttämättä tarkastelin vastaista rannikkoa toivossa, että Mikko, tavoilleen uskollisena, koettaisi rannikkoa pitkin kaahaamalla sotkea jälkensä. Äkkiä näen ilveksen varovaisin askelein tulla hiipivän metsän peitosta. Silmänräpäyksen pudistutti minua, kuten kaikkia muitakin metsästäjiä samanlaisen odottamattoman tapauksen sattuessa. Selkäni takana viittasin kädelläni pojalle, että pysyisi hievahtamatta paikallaan. Pyssyssä oli minulla vain 6:n numeron haulia, enkä tohtinut patruunoja vaihtamaankaan, kun pelkäsin, että ilves, joka vielä oli sadan askeleen päässä, ehkä huomaisi minut. Poikki lammen näkyi se aikovan kaahlata; — kapeimmalle paikalle juuri minun kohdalle hiiviskeli se kuin kissa ainakin. Koirat olivat hetkeksi eksyneet jäliltä, ja köyryselkäisenä kuunteli tuo korkeakoipinen ilves ympärilleen ja liikutteli töyhtöpäisiä korviansa. Nyt pääsivät koirat taas jälille ja ilveskin muutti asemaansa. Kun en tiennyt varmaan aikoiko se vettä myöten tulla minua lähemmäksi vai syöksyä takaisin metsään, niin en uskaltanut viivähtääkään. Tarkkaan sihdattuani ammuin 40 à 50 askelen päästä. Ilves ensin ikään kuin vetäysi kokoon, vaan loikkasi sitten pari hyppyä metsään päin. Minä laskin toisen laukauksen perään ja se näytti tepsivänkin paremmin, sillä otus alkoi taas kulkea hiipimällä ja katosi metsään.
Suurella vaikeudella haalasimme itsemme vuoren rinnettä myöten alas ja kahlasimme yli veden, joka syvimmällä paikalla ei ollut kuin kolmisen korttelia syvältä. Kovasti pakotti kipeää jalkaani, mutta nyt ei auttanut. Vihaisesti haukkuen tulivat jo koirat jälkiä seuraten pitkin rannikkoa, vaan siinä, missä ilves oli harpannut metsään, eksyivät ne pois jäliltä. Kutsuimme ne takaisin jälille. Jo aivan rannalla näimme veripilkkuja, ja hyvässä toivossa seurasimme ajoa. Äkkiä kuului joku vieras koira yhtyvän ajoon, joka samalla, korkeintaan noin 200:n askeleen päässä, pysähtyi ja nytkös ankara rai'unta kajahti. No hyvä, arvelin minä — kohta se nyt on käsissämme! Samassa kuului heikko luodikon laukaus ja haukunta muuttui kovaksi koirain tappeluksi. Paremmin luukkasin kuin juoksin pensaikon halki. Perille tullessani näin erään talonpojan pitävän korkealla ilmassa ilvestä, ett'eivät vihastuneet koirat sen nahkaa repisi.
Nyt syntyi ikävä kohtaus.
Minä väitin ilveksen olevan minun, sillä minun koirani olivat sen löytäneet ja ajaneet sitä; minä olin sen haavoittanut ja kun se ei enää paeta voinut olivat koirani sen tavoittaneet.
Mies taas väitti että hänen koiransa jo varhain aamusta asti olivat ajaneet ilvestä ja että minun koirani vasta haukunnan kuultuaan olivat yhtyneet ajoon. Hänen koiransa, joka ei ollut tottunut ajamaan muiden koirien kanssa, oli täten muka joutunut pois jäliltä. Sitä paitse oli se hän, joka oli ilveksen ampunut, ja sanojaan paljoa valikoimatta käski hän sen tähden minun luukata tieheni samaa tietä kuin olin tullutkin.
Että mies valehteli siitä olin varmasti vakuutettu: hänen koiransa oli tavallinen maatiais koira, häntä tuuhea ja kierossa — "kieppurassa" — ja korvat pystyssä. Laukussa oli hänellä muutamia oravia ja pyitä. Jos ei vamma jalassani olisi minua estänyt, niin en niinkään helpolla olisi luopunut omistusoikeudestani ilvekseen; vaan nyt täytyi minun aivan sävyisesti kysyä mieheltä lähimmäistä tietä johonkin taloon. Hän osoitti minulle miltä suunnalta virstan kulettuani löytäisin torpan, josta mahdollisesti voisin hevosella päästä kunnolliselle tielle, ja tieni neuvojaa kiittämättä nilkutin minä matkaani. Paljo vastuksia kärsittyäni tulin myöhään illalla kotia.