Tämä kaikki antoi minulle rohkeutta, ja minä kirjoitin heti nimityspäiväni iltana rakkaalle Mary Smithilleni, antaen hänen tietää, että "muuan tapahtuma", jota toinen meistä oikein hartaasti ikävöi, saattoi sattua pikemminkin kuin olimme odottaneet. Ja miksikä ei? Neiti Smithin omat tulot tekivät seitsemänkymmentä puntaa vuodessa, minun tuloni olivat sata ja viisikymmentä puntaa, ja me olimme aina luvanneet mennä naimisiin, kun tulomme nousisivat kolmeen sataan puntaan. "Ah!" ajattelin minä, "jospa vain voisin nyt lähteä Somersetshireen, niin saattaisin urheasti käydä vanhan Smithin pakeille (hän oli Maryn isoisä, puolta palkkaa nauttiva meriväen luutnantti), saattaisin kolkuttaa ovelle ja nähdä rakastetun Maryni asuinhuoneessa tarvitsematta hiipiä heinäsuovain takana vaanimassa hänestä silmäystä tai keskellä yötä nakella kivillä hänen akkunaansa."
Moniaan päivän perästä kirjoitti tätini kirjeeseeni perin armollisen vastauksen. Hän ei vielä ollut päättänyt, sanoi hän, mihin tapaan hän käyttäisi kolme tuhatta puntaansa, mutta lupasi ottaa harkitakseen tarjoustani pyytäen minua pitämään osakkeeni vapaana jonkun aikaa, kunnes hän oli tehnyt päätöksensä.
Mitä silloin tekee herra Brough? Myöhemmin, vuonna 1830, kun hän ja West Diddlesex-yhtiö olivat molemmat kadonneet, sain tietää, miten hän oli menetellyt.
"Kutka ovat asianajajat Sloppertonissa?" sanoo hän minulle huolettomasti.
"Herra Ruck", sanon minä, "on tory-puolueen miesten asianajaja, herrat Hodge ja Smithers ovat vapaamielisiä." Minä tunsin heidät vallan hyvin, sillä seikka on se, että ennen kun Mary Smith ilmestyi meidän ilmoillemme, olin pahasti pikiintynyt neiti Hodgeen ja hänen suuriin punavärisiin kiharoihinsa, mutta Mary saapui ja pian löi hänet laudalta, kuten sanotaan.
"Ja mitä puoluetta Te olette?"
"Me, — me olemme vapaamielisiä." Minä olin hieman häpeissäni tästä, sillä herra Brough oli puhdasverinen tory; mutta Hodge ja Smithers on kerrassaan kunnioitettava toiminimi. Minulla oli heiltä lähetys Hickson, Dixon, Paxton ja Jacksonille, meidän asianajajillemme, jotka ovat heidän Lontoon-asiamiehensä.
Herra Brough sanoi vain: "Vai niin!" eikä puhunut siitä asiasta sen enempää, vaan alkoi tavattomasti ihailla minun timanttiani.
"Titmarsh, rakas poikaseni", sanoo hän, "minulla on Fulhamissa nuori nainen, jota kannattaa nähdä, vaikka sen itsekin sanon, ja joka on niin paljon kuullut Teistä isältään (sillä minä pidän Teistä, poikaseni, en epäile sitä tunnustaa) ja myöskin on hyvin kernas näkemään Teidät. Eikö totta, Te tulette luoksemme viikon päiviksi? Abednego saa tehdä Teidän työnne."
"Oh, hyvä herra, Te olette erittäin ystävällinen", sanon minä.
"No siis, Te tulette, ja minä toivon, että pidätte punaviinistäni. Mutta kuulkaapa! En luule, rakas ystäväni, että Te olette aivan kyllin sirosti — aivan kyllin hyvästi puettu. Ymmärrättekö minua?"
"Minulla on kotona sininen, kiiltonappinen takkini, herra johtaja."
"Mitä! Tuo kapine, jonka liivinkappale on olkapäitten välillä, se, joka Teillä oli päällänne rouva Broughin pidoissa?" (Se oli kovin lyhyt edestä, se kun oli kaksi vuotta takaperin tehty maalla.) "Ei — ei, se ei käy laatuun. Hankkikaa jotkut uudet vaatteet, herraseni, — kahdet uudet vaatteet."
"Hyvä herra", sanon minä, "totta puhuakseni ei minulta tällä neljänneksellä paljon liikene rahoja, enkä voi moneen aikaan hankkia itselleni uutta pukua."
"Kas, kas, elkää huolehtiko siitä. Tässä on kymmenen punnan paperi. Vaan ei, paremmin kun ajattelen, saatatte yhtä hyvin mennä minun räätäliini. Minä kyyditsen Teidät sinne, elkääkä koskaan ajatelko laskua, pojuseni!" Ja todellakin hän kyyditsi minut nelivaljakon vetämissä vaunuissaan herra von Stiltzille Cliffordkadulle, joka otti minusta mitan ja lähetti kotiini kaksi hienointa takkia, mitä koskaan olen nähnyt, frakin ja käyntitakin, samettiliivin, silkkiliivin ja kolmet housut mitä kauneinta kuosia. Brough pani minut vielä ostamaan saappaita ja puolikenkiä ja silkkisukkia iltasiksi, niin että kun tuli aika lähteä Fulhamiin, olin yhtä siistissä ulkoasussa kuin koskaan joku nuori aatelismies, ja Gus sanoi, että minä "lempo soi, näytin kerrassaan mitä hienoimmalta keikarilta".
Sillä välin oli seuraava kirje lähetetty Hodge ja Smithersille:
'Ram Alley, Cornhill, Lontoo heinäkuulla 1822.
Hyvät Herrat,
(Tämä osa kun on yksityisasioita ja koskee Dixonin juttua Haggerstonya ja Snodgrassin juttua Rubbidgea ja erästä toista vastaan, ei minun ole sallittu jäljentää siitä otetta.)
Samaten pyydämme saada lähettää Teille vielä muutamia West Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiön prospekteja, jonka yhtiön asianajajia Lontoossa meidän on kunnia olla. Me kirjoitimme Teille viime vuonna ja pyysimme Teitä ottamaan vastaan sen asioimiston Sloppertonissa ja Somersetissä ja olemme muutaman aikaa odotelleet joko osakkeitten tai vakuutusten saapumista kauttanne.
Yhtiön pääoma on, kuten tiedätte, viisi miljoonaa puntaa sterlinkiä (sanoo 5,000,000 £), ja meillä on tilaisuus tarjota enemmän kuin tavallinen palkkio oikeuskuntaan kuuluville asiamiehillemme. Meidän on mieluista antaa 6 prosentin hyvitys osakkeelta tuhanteen puntaan asti ja 6 1/2 prosentin yli tuhannen, maksettava viipymättä osakkeiden merkittyä.
Omassa ja liiketovereini nimessä piirrän suurimmalla kunnioituksella
Samuel Jackson.'
Tämä kirje, kuten sanottu, joutui käsiini monias aika myöhemmin. Minä en tiennyt siitä mitään vuonna 1822, kun minä, ylläni uusi pukine, läksin viettämään viikon Harakkalassa, Fulhamissa, huvilassa, jossa vallitsi John Brough, Esquire, M.P.[21]
SEITSEMÄS LUKU.
KUINKA SAMUEL TITMARSH SAAVUTTI ONNEN YLIMMÄN HUIPUN.
Jos minulla olisi George Robinsin kynä, niin kuvaisin asianmukaisesti Harakkalan. Mutta olkoon kylliksi, kun sanon, että se on hyvin kaunis maanpaikka: kauniit, joelle päin viettävät nurmikentät, kauniit pensasistutukset ja ansarit, hienot tallit, ulkohuoneet ja kyökkitarhat, ja kaikki mitä kuuluu ensi luokan maa-asuntoon, rus in urbe, kuten mahtava huutokaupanpitäjä sitä kutsui, kun se muutaman vuoden päästä joutui vasaran alle.
Minä saavuin Harakkalaan lauantaina puoli tuntia ennen päivällistä. Vakava herrasmies, ilman livreaa, osotti minut huoneeseeni. Mies yllä suklaatinkarvainen, kultanauhoilla koristettu takki, jonka napeissa näkyi Broughin vaakunakoristeet, toi minulle hopeatarjottimella hopeisen partavesiastian. Ja kello kuusi oli valmiina muhkea päivällinen, jonne minun oli kunnia ilmestyä puettuna von Stiltzin frakkiin sekä uusiin silkkisukkiini ja puolikenkiini.
Brough otti minua kädestä, kun astuin sisään, ja esitti minut puolisolleen, pullealle, vaaleatukkaiselle naisihmiselle, joka oli puettu himmeänsiniseen silkkipukuun, ja sitten tyttärelleen, noin kahdeksantoistavuotiaalle, pitkälle, laihalle, mustasilmäiselle tytölle, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja joka näytti perin pahantuuliselta.
"Belinda, armaani", sanoi hänen pappansa, "tämä nuori herra on eräs minun kirjanpitäjiäni, joka oli tanssiaisissamme."
"Vai niin!" sanoo Belinda nykäisten päätänsä.
"Mutta ei mikään tavallinen kirjanpitäjä, neiti Belinda — niin että, jos suvaitsette, te ette näytä hänelle noita ylimyksellisiä eleitänne. Hän on kreivitär Drumin sisarenpoika, ja minä toivon, että hän pian pääsee hyvin korkealle yhtiössämme ja Lontoon Cityssä."
Kuullessaan kreivittären nimen (minä olin kaiketi jo kymmenen kertaa oikaissut sukulaisuuttamme koskevan erehdyksen) neiti Belinda syvään niiasi ja tuijotti minuun kiinteästi ja sanoi koettavansa tehdä Harakkalan mieluisaksi jokaiselle pappansa ystävälle. "Meillä ei tänään ole paljon monde", jatkoi neiti Brough, "ja olemme vain en petit comité, mutta minä toivon, että ennen kun Te lähdette meiltä, Te saatte tavata société, joka tekee Teidän séjour agreable".[22]
Minä näin heti, että hän oli hienosti sivistynyt tyttö, kun hän näin käytti ranskaa puheessaan.
"Eikö hän ole hieno tyttö?" sanoi Brough kuiskaten minulle ja ilmeisesti niin ylpeänä hänestä kuin olla saattaa. "Eikö hän ole hieno tyttö — häh, mies? Nähdäänkö Somersetshiressä sellaista sivistystä?"
"Ei, hyvä herra, toden totta ei!" vastasin minä perin viekkaasti, sillä minä ajattelin koko ajan, mitenkä eräs henkilö oli tuhat kertaa kauniimpi, miellyttävämpi ja hienompi.
"Ja mitä on kulta lintuseni tehnyt koko päivän?" kysyi hänen pappansa.
"Oh, pappa. Minä olen vähän pincérannut harppua ja accompagnérannut kapteeni Fizgigin huilua. Enkö olekin, kapteeni Fizgig?"
Jalosukuinen kapteeni Fizgig sanoi salaisella pilkalla: "Kyllä, Brough, Teidän kaunis tyttärenne on pincérannut harppua ja touchérannut pianoa ja égratignérannut kitaraa ja écorchérannut parisen laulua, ja sitten me huviksemme teimme un promenade à l'eau, kävelyretken veden päällä."
"Herra jes! kapteeni!" huudahti rouva Brough. "Kävelyretken veden päällä!"
"Vaiti, mamma, sinä et ymmärrä ranskaa!" sanoo neiti Belinda nyrpistäen nenäänsä.
"Se on paha vahinko, rouva hyvä", sanoo Fizgig vakavasti, "ja minä kehotan Teitä ja Broughia tässä, joka on pääsemässä suureen maailmaan, ottamaan joitakin oppitunteja tahi ainakin opettelemaan pari tusinaa puheenpartta ja käyttämään niitä siellä täällä keskustelussanne. Otaksun, herraseni, että Te tavallisesti puhutte sitä konttorissa, tai miksi sitä nimitätte?" Ja herra Fizgig asetti monokkelin silmäänsä ja katsoi minuun.
"Me puhumme englantia, hyvä herra", sanon minä, "koska osaamme sitä paremmin kuin ranskaa."
"Jokaisella ei ole ollut Teidän tilaisuuksianne, neiti Brough", jatkoi kapteeni. "Jokainen ei ole voyage kuten nous autres, vai mitä? Mais que voulez-vous, paras herraseni? Teidän täytyy istua kököttää inhottavain pääkirjainne ja muitten sellaisten ääressä. Mitä on pääkirja ranskaksi, neiti Belinda?"
"Kuinka saatatte sellaista kysyä? Je n'en sçais rien, tietysti", vastasi neiti virheellisesti ääntäen.
"Teidän pitäisi oppia, neiti Brough," sanoi hänen isänsä. "Brittiläisen kauppiaan tyttären ei ole tarvis hävetä sitä tapaa, millä hänen isänsä ansaitsee leipänsä. Minä en häpeä — minä en ole ylpeä. Ne, jotka tuntevat John Broughin, tietävät, että hän kymmenen vuotta takaperin oli köyhä kirjanpitäjä kuten ystäväni Titmarsh tässä, ja nyt hän painaa puolen miljoonaa. Onko alahuoneessa ketään, jota kuunnellaan tarkkaavammin kuin John Broughia? Onko maassa yhtään herttuaa, joka osaa pitää paremmat päivälliset kuin John Brough taikka antaa runsaammat myötäjäiset kuin John Brough? Jaa, hyvä herra, se vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu Teille, kykenisi lunastamaan monen saksalaisen herttuan! Mutta minä en ole ylpeä — ei, ei, en ylpeä. Tuossa on tyttäreni — katsokaa häntä —, kun minä kuolen, saa hän omaisuuteni haltuunsa. Mutta olenko minä ylpeä? En! Naikoon hänet, ken hänet voittaa, sen sanon. Olkoon hän Te, herra Fizgig, ylähuoneen jäsenen poika, tai Te, Bill Tidd. Olkoon hän herttua tai kengänkiillottaja, mitä minä siitä huolin, häh? — mitä minä siitä huolin?"
"O-o-oh!" huokasi Bill Tiddiksi nimitetty olento, kovin kalpea nuori mies, jolla oli kaulahuivin asemesta musta nauha kaulansa ympärillä ja kaulus alespäin käännetty kuin lordi Byronin. Hän nojasi uuninkamanaa vastaan ja suurin viheriöin silmin katsoa tirrotti heltiämättä neiti Broughiin.
"Oi, John — rakas John!" huudahti rouva Brough tarttuen miestänsä kädestä ja suudellen sitä, "sinä olet enkeli — enkeli sinä olet!"
"Isabella, elä imartele minua, minä olen mies — yksinkertainen, suora Lontoon porvari, ilman ylpeyden merkkiäkään, paitsi mitä tulee sinuun ja tyttäreeni tässä. Tähän tapaan me elämme, Titmarsh pojuseni. Kotimme on onnellinen, nöyrä, kristillinen koti, ja siinä kaikki. Isabella, päästä käteni!"
"Mamma, sinun ei pidä tehdä noin seurassa, se on niin vastenmielistä!" kirkasi neiti Belinda ja mamma siivosti päästi käden irti ja puhalsi avarasta povestaan raskaan, äänekkään huokauksen. Minä tunsin myötätuntoa tätä yksinkertaista vaimoa ja myös kunnioitusta Broughia kohtaan. Hän ei voinut olla paha mies, kun vaimonsa häntä noin rakasti.
Pian meidät kutsuttiin aterialle, ja minulla oli kunnia taluttaa neiti Belindaa, joka katsoi taaksensa kovin julmana luullakseni kapteeni Fizgigiin, tämä herra kun oli tarjonnut käsivartensa rouva Broughille. Hän istuutui rouvan oikealle puolelle, ja neiti lentää pyrähti hänen viereiselle sijalleen, antaen minun ja herra Tiddin asettua vastapäiselle puolelle pöytää.
Päivälliseksi oli ensinnä kampelaa ja lientä ja sitten, tietystikin, keitettyä kalkkunaa. Mistä se tulee, että kaikilla isoilla päivällisillä on tuota ikuista keitettyä kalkkunaa? Oli vielä oikeata kilpikonnanlientä, jota nyt maistoin ensi kertaa eläissäni, ja minä huomasin, mitenkä rouva Brough, joka ehdottomasti tahtoi itse nostaa kullekin, antoi kaikki viheriät rasvaiset my'yt miehelleen ja piiloitti muutamia viipaleita linnun rinnasta, kunnes oli hänen vuoronsa saada osansa.
"Minä olen yksinkertainen mies", sanoo John, "ja syön yksinkertaisen päivällisen. Minä vihaan noita konstikkaita laitteita, vaikka pidän ranskalaista kokkia niiden varalta, jotka eivät ajattele minun laillani. Minä en ole itsekäs, nähkääs, eikä minulla ole ennakkoluuloja. Ja neiti tuossa saa pitää béchamelinsa ja korunsa makunsa mukaan. Kapteeni, maistakaa vollivongia."
Samppanjaa ja madeiraa oli viljalta päivällispöydässä ja isoja hopeisia portterikannuja, joista halulliset saattoivat kaataa itselleen. Brough varsinkin kerskasi tämän juoman nauttimisella, ja naisten poistuttua hän sanoi: "Hyvät herrat, Tiggins antaa Teille lisää viiniä niin paljon kuin halutaan; täällä ei kitsastella." Ja sitten hän asettui nojatuoliinsa ja nukahti.
"Hän tekee aina noin", kuiskasi herra Tidd minulle.
"Antakaa tänne vähän sitä keltalakkaista viiniä, Tiggins", sanoo herra kapteeni. "Tuo toinen punaviini, jota meillä oli eilen, on väkevöityä ja saattaa minulle helkkarin pahan olon."
Minun täytyy sanoa, että pidin keltalakasta paljon enemmän kuin täti
Hoggartyn Rosoliosta.
Pianpa sain tietää, mikä mies Tidd oli ja mitä hän ikävöiden halasi.
"Eikö hän ole ihastuttava olento?" sanoo hän minulle.
"Kuka, hyvä herra?" sanon minä.
"Neiti Belinda, tiiämmä!" huudahti Tidd. "Onko kukaan kuolevainen koskaan nähnyt hänen kaltaisiaan silmiä tai sellaista keijukaisen vartaloa?"
"Hänellä saattaisi olla vähän enemmän lihaa, herra Tidd", sanoo kapteeni, "ja vähän vähemmän kulmakarvoja, ne näyttävät tytöllä inhottavilta, tuollaiset paksut kulmakarvat. Qu'en-dites vous? herra Titmarsh, kuten neiti Brough sanoisi."
"Minusta tämä on kiitettävän hyvää punaviiniä, herra kapteeni", sanon minä.
"Hiisi vie, Te olette oikeata sorttia!" sanoo kapteeni. "Volto sciolto, niinkö? Te pidätte arvossa nukkuvaa isäntäänne tuossa?"
"Niin teen, hyvä herra, hän kun on ensimäinen mies Lontoon Cityssä ja minun toimitusjohtajani."
"Ja niin teen minäkin", sanoo Tidd, "ja tästä päivästä kahden viikon päästä, kun tulen täysikäiseksi, minä osotan luottamustani minäkin."
"Millä muotoa?" sanon minä.
"Kas, asianlaita on niin, herra Titmarsh, että minä saan — höm — heinäkuun 14 päivänä melkoisen omaisuuden, jonka minun isäni on hankkinut — liikeyrityksillä."
"Sanokaa suoraan, että hän oli räätäli, Tidd."
"Hän oli räätäli, herra kapteeni — entä sitten? Minä olen saanut yliopistosivistyksen ja minulla on gentlemannin tunteet, yhtä hyvin ja kentiespä paremminkin kuin muutamilla turmeltuneen ylimystön jäsenillä."
"Elkää olko ankara, Tidd!" sanoo kapteeni tyhjentäen kymmenennen lasin.
"Niin, herra Titmarsh, kun tulen täysikäiseksi, saan minä haltuuni melkoisen omaisuuden. Ja herra Brough on hyväntahtoisesti luvannut hankkia minulle kaksitoistasataa vuodessa kahdellekymmenelle tuhannelle punnalleni, ja minä olen luvannut sijoittaa ne."
"West Diddlesexiinkö?" sanon minä. "Meidänkö liikkeeseemme?"
"Ei, erääseen toiseen yhtiöön, jonka johtaja herra Brough on ja joka on yhtä varma laitos. Herra Brough on hyvin vanha perheemme ystävä ja kovasti kiintynyt minuun ja hän sanoo, että minun, jolla on semmoiset lahjat, pitäisi päästä parlamenttiin, ja sitten — ja sitten! saatuani suojaan perintöni, saatan ruveta puuhaamaan itseäni suojaan, — avioliittoon, katsokaas!"
"Kas, sitä viekasta veitikkaa!" sanoi kapteeni, "Kukapa olisi saattanut luulla, että kun minä koulussa löylyytin sinua, höyhensinkin vastaista valtiomiestä?"
"Puhukaa pois, pojat!" sanoi Brough heräten unestaan. "Minä nukun vain toisella korvalla ja kuulen kaikki. Niin, Te tulette parlamenttiin, Tidd, ystäväiseni, taikka ei nimeni ole Brough! Te saatte kuusi prosenttia rahoillenne taikka saatte olla koskaan uskomatta minuun! Mutta mitä tulee tyttäreeni — kysykää häneltä, elkää minulta. Te taikka kapteeni taikka Titmarsh saakoon hänet, jos voi voittaa hänet. Vävypojaltani en muuta vaadi kuin että hän on, mitä Te olette jokainen, kunniallinen ja ylevämielinen mies!"
Tidd näytti tätä sanottaessa ylen tarkottavalta, ja kun isäntämme uudelleen uinahti, niin hän veitikkamaisesti viittasi kulmakarvoihinsa ja puisti päätään kapteenille.
"Kas sitä!" sanoo kapteeni. "Minä sanon, mitä ajattelen. Ja Te voitte kertoa sen neiti Broughille, jos Teitä haluttaa." Ja siihen keskustelu päättyi, ja meidät kutsuttiin kahville. Sitten kapteeni lauloi lauluja neiti Broughin kanssa, ja Tidd katseli neitiä eikä sanonut mitään, ja minä katselin kuvateoksia, ja rouva Brough istui kutoen sukkia köyhille. Kapteeni peittelemättä pilkkasi neiti Broughia ja hänen teeskenneltyä käytöstään ja puhettaan, mutta kapteenin kovakouraisesta, halveksivasta menettelystä huolimatta näytti minusta neiti pitävän häntä suuressa arvossa ja nöyrästi kärsivän hänen pilkkansa.
Kello kaksitoista kapteeni läksi kasarmeilleen Knightsbridgeen ja Tidd ja minä menimme huoneisiimme. Kun seuraava päivä oli sunnuntai, herätti meidät iso kello lyönnilleen kahdeksan, ja kello yhdeksältä me kaikki kokoonnuimme aamiaishuoneeseen, jossa herra Brough luki saarnoja ja luvun raamatusta ja piti sitten kehotuspuheen meille ja kaikille perhekunnan jäsenille, paitsi ranskalaiselle kokille, monsieur Nontongpoolle, jonka minä tuolistani käsin saatoin nähdä käyskentelevän istutusten seassa, päässä valkea yömyssy ja sikaari hampaissa.
Joka arki-aamu, täsmälleen kello kahdeksan, herra Brough suoritti saman tempun ja kuletti perheensä rukouksille. Mutta vaikka tämä mies oli ulkokullattu, kuten myöhemmin tulin tietämään, en aio nauraa perhehartauksia taikka väittää hänen olleen ulkokullattu sentähden että hän piti niitä. Monikaan huono ja hyväkään mies ei ensinkään suorita sitä toimitusta. Mutta minä olen varma siitä, että hyvät ihmiset tulisivat siitä paremmiksi, enkä minä ole kutsuttu ratkaisemaan kysymystä, mitä huonoihin tulee, ja siksi olen sivuuttanut ison osan herra Broughin käytöstavan uskonnollisesta puolesta. Riittäköön, kun sanon, että uskonto oli aina hänen huulillaan, että hän kävi kolmasti kirkossa pyhäpäivisin, ellei hänellä ollut kutsuja, ja joskaan hän ei puhunut meille uskonnosta, kun oltiin yksiksemme, oli hänellä siitä asiasta paljon sanomista erinäisissä tilaisuuksissa, kuten havaitsin eräänä päivänä, kun meillä oli joukko kveekareita ja eriuskolaisia päivällisellä, jolloin hänen puheensa oli yhtä vakavan juhlallinen kuin kenenkään läsnä olevan saarnamiehen. Tidd ei ollut saapuvilla sinä päivänä, — sillä ei mikään saanut häntä luopumaan Byron-nauhastaan tai heittämään pois aleskäännettyä kaulustaan, ja siksi hänet lähetettiin pikku rattailla Astleyn sirkukseen. "Ja kuulkaahan, Titmarsh, pojuseni", sanoi hän, "jättäkää timanttinne ylös. Tämänpäiväiset ystävämme eivät pidä sellaisesta korutavarasta. Ja vaikken minä puolestani vihaa viattomia koristuksia, en kuitenkaan tahtoisi loukata niitä, joilla on ankarammat mielipiteet. Saatte nähdä, että vaimoni ja neiti Brough noudattavat minun toivomuksiani tässä suhteessa."
Ja niin he tekivätkin, — sillä he tulivat kumpikin ales päivälliselle puettuina mustiin nauhoitettuihin hameisiin, jota vastoin neiti Belindan vaatteet tavallisissa oloissa puoliksi paljastivat olkapäät.
Kapteeni ratsasti useat kerrat katsomaan meitä, ja neiti Brough näytti aina olevan ihastunut hänen tulostaan. Kerta minä kohtasin kapteenin ollessani yksin käyskentelemässä jokivartta pitkin, ja meidän kesken sukeusi pitkä keskustelu.
"Herra Titmarsh", sanoo hän, "siitä vähästä, minkä olen Teitä nähnyt, näytätte olevan rehellinen, suoramielinen nuori mies, ja minä haluan muutamia tietoja, jotka Te voitte antaa. Kertokaa minulle ensinnäkin, olkaa niin hyvä — ja kunniani kautta, se ei mene edemmäksi — tuosta teidän vakuutusyhtiöstänne. Te olette Cityssä ja näette, mitenkä asiat käyvät. Onko liikkeenne varma?"
"Hyvä herra", sanoin minä, "suoraan ja kautta kunniani puhuen, uskon sen niin olevan. Totta on, että se pantiin pystyyn vasta neljä vuotta sitten. Mutta kun se perustettiin, oli herra Broughilla jo suuri nimi ja laajat suhteet. Jokainen konttorin kirjanpitäjä on tosin tavallaan maksanut paikastaan joko itse ottamalla osakkeita tai siten, että hänen sukulaisensa ovat tehneet sen. Minä sain paikkani sen kautta, että äitini, joka on hyvin köyhä, käytti pienen perimämme rahasumman vuosirahan hankkimiseen itselleen ja paikan lunastamiseen minun puolestani. Asia sovittiin meidän perheen asianajajain Hodge ja Smithersin kautta, jotka ovat hyvin tunnettuja meidän puolessamme, ja joka taholla oli mielipide se, ettei äitini saattanut meille kaikille edullisemmin käyttää rahojaan kuin sijoittamalla ne tällä tapaa. Brough itse painaa puolen miljoonaa, ja hänen nimensä vastaa monta muuta yhteensä. Eikä siinä vielä kaikki. Tässä äskettäin kirjoitin tädilleni, jolla on melkoinen rahasumma tallella ja joka oli kysynyt minulta neuvoa sen sijoittamisen suhteen, että hän kiinnittäisi ne meidän liikkeeseemme. Saatanko paremmin todistaa uskoani sen vakavaraisuuteen?"
"Oliko Brough jollakin tavoin taivuttanut Teidät tähän?"
"Kyllä, kyllä hän puhui kanssani, mutta hän kertoi minulle hyvin rehellisesti vaikuttimensa ja kertoo ne rehellisesti meille kaikille. 'Hyvät herrat', sanoo hän, 'tarkotukseni on saada yhtiömme liiketuttavain piiri kasvamaan mahdollisimman paljon. Minä haluan musertaa kaikki muut Lontoon yhtiöt. Meidän hintamme ovat alemmat kuin minkään muun yhtiön, ja me saatamme pitää niitä alhaisina, ja sillä tavoin saavutamme suuren liikemenestyksen. Mutta meidän täytyy sittenkin tehdä työtä. Jokaikisen osakkeenomistajan ja konttorin jäsenen täytyy ponnistaa voimiaan ja tuoda meille liikeystäviä — ei väliä sillä, kuinka vähästä heidät saadaan kiinnitetyiksi — pääasia on kiinnittää heidät.' Ja sen mukaisesti johtajamme tekee osakkaiksi kaikki ystävänsä ja palvelijansa; hänen portinvartijansakin on osakas. Ja samalla tapaa hän pyytää vangita jokaisen, jonka kanssa tulee tekemisiin. Minä esimerkiksi olen juuri siirretty muiden meikäläisten ohitse paljoa paremmalle paikalle kuin millä ennen olin. Minut on kutsuttu tänne ja kestitetty ruhtinaallisesti. Ja miksi? Sen tähden että tädilläni on kolmetuhatta puntaa, jotka herra Brough haluaa hänen sijoittamaan meidän liikkeeseemme."
"Se hajahtaa epäilyttävältä, herra Titmarsh."
"Ei mitenkään, herra kapteeni. Hän ei ensinkään salaa asiaa. Kun juttu on ratkaistu tavalla tai toisella, en luule herra Broughin piittaavan minusta enään yhtään. Mutta hän tarvitsee minua nyt. Tämä paikka sattui joutumaan tyhjäksi juuri sillä hetkellä, jolloin minä olin hänelle tarpeen, ja hän toivoo minun kauttani voittavansa sukulaiseni. Hän kertoikin sen minulle tänne ajaessamme. 'Te olette ymmärtäväinen mies, Titmarsh', sanoi hän. 'Te käsitätte, että minä en anna Teille tätä paikkaa siitä syystä että olette rehellinen poika ja kirjoitatte kaunista käsialaa. Jos minulla olisi ollut tällä erää joku vähäisempi tarjous, millä lahjoa Teidät, niin olisin antanut Teille vain sen. Mutta minulla ei ollut valittavana ja minä annoin, mitä vallassani oli.'"
"Se on kaunista kyllä. Mutta mikä saattaa Broughin niin innolla tavoittelemaan niin pientä summaa kuin kolmeatuhatta puntaa?"
"Jos niitä olisi ollut kymmenen, herra kapteeni, ei hän olisi ollut hiventäkään vähemmän innokas. Te ette tunne Lontoon Cityä ettekä tiedä, kuinka kiihkeästi meidän suuret pörssimiehemme tavoittelevat suhteittensa laajentumista. Liikeasiain vuoksi herra Brough mairittelisi ja pyydystelisi nokikolariakin. Nähkääs tätä Tidd polosta kymmenine tuhansineen. Johtajamme on anastanut hänet valtaansa juuri samalla tapaa. Hän tahtoo saada käsiinsä niin isot rahat kuin suinkin."
"No hyvä. Entä jos hän karkaa rahoineen?"
"Herra Brough, toiminimestä Brough ja Hoff? Karkaako ehkä Englannin pankki? Mutta tässähän me olemme portinvartijan asunnolla. Kysytäänpä Gatesilta, joka hänkin on herra Broughin kiinnittämiä." Ja me astuimme sisään puhelemaan vanhan Gatesin kanssa.
"No, herra Gates", sanon minä sukkelasti alottaen asian, "Tehän olette yksi isäntiäni, West Diddlesexissä nimittäin?"
"No niinhän ollaan", sanoo vanha Gates leveästi hymyten. Hän oli entinen palvelija, joka vanhoilla päivillään oli saanut ison perheen,
"Saanko kysyä, minkälainen Teillä on palkka, herra Gates, kun Te voitte panna syrjälle niin paljon rahaa ja hankkia osakkeita meidän yhtiössämme?"
Gates ilmoitti meille palkkansa. Ja kun me kysyimme, maksettiinko se säännöllisesti, niin hän vannoen vakuutti, että hänen isäntänsä oli paras herra maailmassa, ja kertoi, kuinka hän oli hankkinut kahdelle hänen tyttäristään palveluspaikan ja pannut kaksi hänen poikaansa köyhäinkouluun ja yhden oppiin, ja luetteli sata muuta hyvää työtä, mitä isäntäväki oli hänelle tehnyt. Rouva Brough vaatetti puolet lapsista, isäntä antoi heille peitteitä ja takkeja talvella ja lihaa ja lientä koko vuoden umpeen. Ei todellakaan ollut koskaan löytynyt niin jalomielistä isäntäväkeä sitten maailman alun.
"No, herra kapteeni", sanoin minä, "tyydyttääkö se Teitä? Herra Brough antaa näille ihmisille viisikymmentä kertaa niin paljon kun hän saa heiltä, ja kuitenkin hän panee herra Gatesin ottamaan osakkeita yhtiössämme."
"Herra Titmarsh", sanoo kapteeni. "Te olette rehellinen mies, ja minä myönnän, että Teidän todisteenne kuulostavat hyviltä. Kertokaapa minulle, tiedättekö mitään neiti Broughista ja hänen myötäjäisistään?"
"Brough jättää hänelle kaikki — ainakin sanoo niin." Mutta minä otaksun, että kapteeni näki jonkin erikoisen ilmeen minussa, sillä hän naurahti ja sanoi:
"Minä arvaan, hyvä mies, Teidän ajattelevan, että hän on kallis siitä hinnasta. No niin, enpä usko Teidän olevan pahasti väärässäkään."
"Miksi siis, jos rohkenen kysyä, kapteeni Fizgig, Te aina olette hänen kintereillänsä?"
"Herra Titmarsh", sanoo kapteeni, "minulla on kaksikymmentätuhatta puntaa velkoja." Ja hän palasi suoraa päätä taloon ja kosi tytärtä.
Minusta tämä oli kovin julmaa ja halpamaista menettelyä sen herrasmiehen puolelta, sillä hän oli tutustunut perheeseen herra Tiddin kautta, joka oli hänen koulukumppaninsa ja jonka hän kokonaan oli syrjäyttänyt suuren perijättären suosiossa. Brough pauhasi ja riehui ja kiroilikin tytärtään (kuten kapteeni jälestäpäin kertoi minulle), kun hän kuuli, että tämä oli myöntynyt herra Fizgigin kosintaan, ja tavatessaan kapteenin pani hänen lupaamaan, että kihlaus pidettäisiin salassa vielä muutaman kuukauden. Ja kapteeni teki uskotukseen ainoastaan minut ja pöytäkumppaninsa kasarmissa, mutta sen vasta sitten kun Tidd oli johtajallemme maksanut ne kaksikymmentätuhatta puntaa, minkä hän teki tismalleen samana päivänä kun tuli täysikäiseksi. Samana päivänä hän myöskin kosi nuorta neitiä ja — tarvinnen tuskin sanoa — sai rukkaset. Nyt alkoi kuulua kuiskeita kapteenin kihlauksesta. Kaikki hänen suuret sukulaisensa, Duncasterin herttua, Cinqbarin kreivi, Crabsin kreivi y.m. kävivät tervehdysvierailulla Broughin perheessä, jalosukuinen Henry Ringwood rupesi osakkaaksi yhtiössämme ja Crabsin kreivi lupasi ruveta. Osakkeittemme hinta nousi yli nimellisarvon, johtajamme rouvineen ja tyttärineen esitettiin hovissa ja suuri West Diddlesex-yhtiö oli toivossa päästä valtakunnan etumaiseksi vakuutusyhtiöksi.
Varsin pian sen jälkeen, kun olin vieraillut Fulhamissa, kirjoitti rakas tätini minulle sanoakseen, että hän oli neuvotellut asianajajiensa, herrojen Hodgen ja Smithersin kanssa, jotka vakavasti kehottivat häntä sijoittamaan rahansa niinkuin minä olin esittänyt. Summa sijoitettiinkin minun nimelleni, ja hän kiitteli runsaasti minun rehellisyyttäni ja taitoani, josta, hän sanoi, herra Brough oli kertonut mitä imartelevimmin sanoin. Ja samalla tätini ilmoitti minulle, että osakkeet hänen kuollessaan joutuisivat minun omikseni. Tämä antoi minulle suuren painavuuden yhtiössä, kuten voitte otaksua. Seuraavassa vuosikokouksessa minä olin läsnä osakkeenomistajana ja suureksi mielihyväkseni kuulin herra Broughin suuremmoisen loistavassa puheessa selittävän, että jaettavaksi tulee kuusi prosenttia, jotka me kaikki saimme kassasta.
"Te onnellinen nuori veijari!" sanoi Brough minulle. "Tiedättekö, mikä sai minut antamaan Teille paikkanne?"
"No, tätini rahat, arvaan ma", sanoin minä.
"Ei sinnepäinkään. Uskotteletteko Te, että minä välitin noista vaivaisista kolmestatuhannesta punnasta? Minulle oli kerrottu, että Te olitte lady Drumin sisarenpoika, ja lady Drum on lady Jane Prestonin isoäiti, ja herra Preston on mies, joka saattaa tehdä meille koko joukon hyvää. Minä tiesin, että he olivat lähettäneet Teille paisteja ja lempo ties mitä kaikkea, ja kun minä näin lady Janen meidän kutsuissamme puristavan Teitä kädestä ja niin ystävällisesti puhuttelevan Teitä, pidin Abednegon puheita sulana totena. Siitä syystä Te saitte paikan, huomatkaas, ettekä noiden mitättömien kolmentuhannen punnan takia. No, herraseni, pari viikkoa sen jälkeen kun Te olitte luonamme Fulhamissa, kohtasin Prestonin alahuoneessa ja kiittelin itseäni siitä, että olin antanut paikan hänen sukulaiselleen. 'P—— periköön sen hävyttömän veijarin!' sanoi hän. 'Hän minun sukulaiseni! Otatteko Te kenties todeksi kaikki Drumin eukon jutut? Äh, mies, hän on sellaiseen hassastunut! Jos kehen hän vain tutustuu, niin heti keksimään sukulaisuussuhteita, ja tietenkään ei tuon Titmarsh juuttaan voinut käydä toisin!' 'Vai niin', sanoin minä nauraen, 'tämä juutas on siitä hyvästä saanut oivallisen paikan eikä asia ole enään korjattavissa.' 'Joten näette", jatkoi johtajamme, "että Teidän ei ole paikastanne kiittäminen tätinne rahoja, vaan —"
"Vaan TÄTINI TIMANTTINEULAA!"
"Onnellinen vekkuli!" sanoi Brough pukaten minua kylkeen ja meni tiehensä. Ja onnellinen tosiaankin luulin olevani.
KAHDEKSAS LUKU
KERTOO ONNELLISIMMASTA PÄIVÄSTÄ SAMUEL TITMARSHIN ELÄMÄSSÄ.
En tiedä, mistä johtui, että herra Roundhand, kassanhoitaja, joka oli niin syvästi ihaillut herra Broughia ja West Diddlesex-yhtiötä, seuraavan kuuden kuukauden kuluessa odottamatta riitaantui kummankin kanssa, otti pois rahansa liikkeestä, myi hyvällä voitolla viidentuhannen punnan osakkeensa ja meni matkoihinsa puhuen kaikenlaista pahaa sekä yhtiöstä että johtajasta.
Sihteeriksi ja kassanhoitajaksi tuli nyt herra Highmore, herra Abednego ensimäiseksi kirjanpitäjäksi ja toisena miehenä konttorissa oli Teidän nöyrin palvelijanne, jonka palkka oli kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa. Kuinka perusteettomat herra Roundhandin parjaukset West Diddlesexiä vastaan olivat, nähtiin aivan selvästi tammikuun kokouksessa 1823, kun johtajamme loistavimmassa puheessa, mitä koskaan on kuultu, ilmoitti, että jaettavaksi tulee neljä puntaa sadalle puolelta vuodelta, vastaten kahdeksan punnan osinkoa vuodelta. Ja minä lähetin tädilleni sata ja kaksikymmentä puntaa sterlinkiä minun nimelleni asetetun pääoman korkorahoina.
Oivallinen tätini rouva Hoggarty, ylenmäärin ihastuneena, lähetti minulle takaisin kymmenen puntaa omiksi taskurahoikseni ja kysyi, eikö hänen ollut parempi myydä pois Slopperton ja Squashtail ja asettaa kaikki rahansa tähän erinomaiseen liikkeeseen.
Tässä kohdin en tietenkään osannut tehdä paremmin kuin kysyä herra Broughin mielipidettä. Herra Brough sanoi, että osakkeita ei ollut saatavissa kuin yli nimellisarvon. Mutta kun minä huomautin tietäväni, että kaupassa oli muutamia, viidentuhannen punnan arvosta al pari, niin hän sanoi, että jos niin oli asianlaita, niin hän saattaa antaa kohtuullisesta hinnasta omiaan, luovuttaa vaikkapa viidentuhannen punnan arvosta, koska hänellä oli melkein ylenpalttisesti West Diddlesexin osakkeita ja hänen muut liikkeensä tarvitsivat puhdasta rahaa ruokokseen. Päättäessään keskustelumme, jonka sisällyksen minä lupasin kertoa rouva Hoggartylle, johtaja suvaitsi ystävällisesti ilmoittaa päättäneensä ottaa toimitusjohtajalle yksityissihteerin ja antaa minulle tämän toimen, josta tulisi lisäpalkkaa sata ja viisikymmentä puntaa.
Minulla oli kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa, neiti Smith sai myötäjäisrahoilleen korkoa seitsemänkymmentä puntaa vuodessa. Minkä elämänsäännön Olinkaan sanonut toteuttavani, kun tuloni nousisivat kolmeensataan puntaan vuodessa?
Luonnollisesti Gus, ja hänen kauttansa kaikki konttorimme pojat tiesivät kihlaukseni Mary Smithin kanssa. Hänen isänsä oli ollut laivaston kapteeni, ja hyvin kunnioitettu upseeri, ja vaikka Mary, kuten olin sanonut, toi matkassaan vain seitsemänkymmenen punnan vuosikorot ja minä, niinkuin jokainen sanoi, katsoen nykyiseen asemaani konttorissa ja Lontoon Cityssä, olisin hyvällä syyllä saattanut katsella paljon rahakkaampaa vaimoa, oli ystävieni yhteinen mielipide kuitenkin se, että kauppa oli sangen kunnioitettava, ja minä olin tyytyväinen — ja kuka ei olisi ollut tyytyväinen sellaiseen kultamuruseen kuin Mary? Minä puolestani en olisi Maryn sijasta ottanut pormestarin omaa tytärtäkään ja hänen lihavia myötäjäisiään päällisiksi.
Hyvin ymmärrettävästi herra Brough tuli tietämään naimisaikeeni samoin kuin kaiken muun, mikä koski jokaista konttorin kirjanpitäjää; luulenpa, että Abednego kertoi hänelle, mitä meillä milloinkin oli päivälliseksikin. Todellakin hän ihmeteltävän hyvin tiesi meidän asiamme.
Hän kysyi minulta, mitenkä Maryn rahat oli sijoitettu. Ne olivat kolmen prosentin valtionpapereissa — kaksituhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme puntaa kuusi shillinkiä ja kahdeksan pennyä.
"Muistakaa, poikaseni", sanoi hän, "että tuleva rouva Titmarsh voi saada rahoilleen ainakin seitsemän prosenttia ja ne parempaa vakuutta vastaan kuin Englannin pankissa. Sillä eikö yhtiö, jonka päämiehenä on John Brough, ole parempi kuin mikään muu yhtiö Englannissa?" Enkä minä todellakaan uskonut hänen olevan pahastikaan väärässä ja lupasin siis puhua asiasta Maryn holhoojalle ennen naimistamme. Luutnantti Smith, hänen isoisänsä, oli aluksi ollut kovasti meidän liittoamme vastaan. (Minun täytyy tunnustaa, että kun hän eräänä päivänä tapasi minut yksinäni Maryn kanssa ja suutelemassa, luulen minä, hänen pienten sormiensa neniä, hän koppasi minua kauluksesta ja työnsi ulos ovesta.) Mutta Sam Titmarsh, jolla oli palkkaa kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa ja luvassa sadan viidenkymmenen tulo lisää, ja joka oli Lontoon John Broughin oikea käsi, oli aivan toinen mies kuin köyhä kirjanpitäjä Sam, köyhän pappismiehen lesken poika, ja vanha herra kirjoitti minulle varsin ystävällisen kirjeen ja pyysi minua hankkimaan hänelle Romanikselta kuusi paria lampaanvillasukkia ja neljä samallaista liiviä, ja ottipa ne minulta lahjaksikin, kun minä saavuin sinne kesäkuussa — onnellisessa kesäkuussa 1823 — noutamaan pois rakkaan Maryni.
Herra Brough samaten ystävällisesti huolehti tätini tiloista Sloppertonissa ja Squashtailissa, joita hän ei vielä ollut myynyt, niinkuin oli luvannut tehdä. Ja kuten herra Brough huomautti, synti ja häpeä oli, että henkilö, jota kohtaan hän tunsi sellaista osanottoa kuin rakkaan nuoren ystävänsä kaikkia sukulaisia kohtaan, saisi rahoilleen ainoastaan kolmen prosentin koron, kun kuitenkin toisaalla voisi saada kahdeksan. Hän nimitti minua nyt aina Samiksi, ylisteli minua toisille tovereille (jotka säännöllisesti kertasivat ylistykset minulle), sanoi, että Fulhamissa oli aina sija pöydässä minua varten ja moneen toviin vei minut sinne: Siellä oli minun käydessäni vain pieni seura, ja MacWhirterin oli tapana sanoa, että hän kutsui minut luokseen vain silloin, kun hänellä oli alhaisia vieraita. Mutta en minä piitannut isoisista ihmisistä, kun en ole syntynyt sellaisesta piiristä, enkä totta puhuen paljoa piitannut koko talostakaan. Neiti Belinda ei ensinkään ollut mieleisiäni. Sen jälkeen kun hän oli kihlautunut kapteeni Fizgigin kanssa ja herra Tidd oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa ja Fizgigin suurelliset sukulaiset olivat liittyneet moniaihin johtajamme yhtiöihin, selitti herra Brough uskovansa, että kapteeni Fizgigin tarkotusperät olivat rahanhimoiset, ja pani hänet heti koetukselle ilmoittaen, että hänen täytyi ottaa neiti Brough ilman penniäkään tai sitten ei ensinkään. Senpä perästä kapteeni Fizgig tuli nimitetyksi siirtomaihin, ja neiti Brough oli pahemmalla tuulella kuin koskaan. Mutta minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli päässyt irti huonosta kaupasta, enkä liioin säälimättä Tidd parkaa, joka palasi asemalleen takaisin entistään rakastuneempana, mutta jonka neiti Belinda säälimättä työnsi pois. Hänen isänsäkin suoraan sanoi Tiddille, että hänen vierailunsa olivat Belindalle epämieluisia ja että vaikka hänen aina täytyy rakastaa ja kunnioittaa häntä, hän kuitenkin pyysi häntä lopettamaan käyntinsä Harakkalassa. Poika parka! Hän oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa suotta! Sillä mitä olivat hänellä kuusi prosenttia verrattuina kuuteen prosenttiin ja neiti Belinda Broughin käteen?
No niin, herra Brough siihen määrään sääli rakastunutta nuorukais-polosta, joksi hän minua kutsui, ja niin lämpimällä myötätunnolla huolehti minun hyvinvoinnistani, että hän pakotti minut matkustamaan Somersetshireen parin kuukauden lomalle. Ja minä matkustinkin, iloisena kuin leivonen, matkalaukussani parit uuden uutukaiset vaatteet von Stiltzin tekoa (minä olin teettänyt ne mielessä muuan vastainen tapahtuma), ja laukussa luutnantti Smithin villasukat ja niihin käärittyinä nippu prospektejamme ja kaksi kirjettä herra John Broughilta, toinen äidilleni, arvoisalle vakuutetullemme, ja toinen rouva Hoggartylle, kunnioitettavalle osakkeenomistajallemme. Herra Brough kirjoitti, että minä olen mitä hellin isä suinkin saattaa toivoa, että hän piti minua kuin omana poikanaan ja että hän hartaasti pyysi rouva Hoggartya olemaan lykkäämättä tuonnemmaksi pienen maaomaisuutensa myyntiä, maalla kun nyt on korkea hinta, jonka täytyy aleta, jota vastoin West Diddlesex-yhtiön osakkeet olivat (verrattain) alhaisessa arvossa ja vuoden parin kuluessa ehdottomasti nousisivat kaksin-, kolmin-, nelinkertaiseen nykyisestä arvostaan.
Siten minä olin varustettu ja siten minä sanoin jäähyväiset kiltille Gusille. Kun me erosimme "Tynnyrintapin" pihamaalla Fleet kadulla, tunsin minä, etten koskaan palaisi Salisbury-kortteliin, ja olin niinmuodoin antanut pikku lahjoja emäntäni perheelle. Hän sanoi, että minä olin kunnioitettavin herra, mitä hänellä koskaan oli ollut talossaan; vaikkei tämä merkinnyt järin paljoa, sillä Bell-kuja on Fleetvankilan aluetta ja hänen vuokralaisensa tavallisesti olivat valvonnanalaisia vankeja siitä paikasta. Mitä tulee Gusiin, jolisi ja nyyhki se poika parka niin, ettei hän saanut alas kurkustaan palastakaan savustetusta kinkusta ja sämpylöistä, joilla minä kestitsin häntä murkinaksi "Tynnyrintapin" ravintolassa. Ja kun minun tuli lähtö, heilutti hän niin innokkaasti hattuaan ja nenäliinaansa ilmoituskonttorin porttikäytävässä, että minä luulen "Uskollisen" pyörien ajaneen hänen varpaittensa yli, sillä minä kuulin hänen mölähtävän, kun me kuljimme portin läpi. Mutta kuinka erilaiset olivatkaan tunteeni nyt kopeana istuessani siinä etupenkillä Jim Wardin, ajajan, rinnalla, verrattuina niihin, joiden vallassa olin viimeksi ajaessani näissä vaunuissa, kun minä läksin pois rakkaan Maryni luota ja suuntausin Lontooseen rinnassa TIMANTTINEULA!
Kun minä ennätin lähelle kotia (Grumpleyhin, kolmen peninkulman päähän meidän kylästä, jossa "Uskollinen" tavallisesti pysähtyy naukkasemaan lasin olutta "Poppletonin vaakunassa"), näytti siltä kuin olisi meidän edusmiehemme, herra Poppleton itse, saapunut paikkakunnalle, niin runsaasti oli joukkoa kerääntynyt ravintolan tykö. Siellä oli ravintolan isäntä ja koko kylän väki. Siellä oli myös Tom Wheeler, postipoika rouva Rincerin postitalosta meidän kaupungista, ja hän ratsasti vanhoja punaisia postihevosia, jotka, taivas varjelkoon! vetivät tätini keltaisia juhlavaunuja, joissa hän ei koskaan liikkunut ulkosalla useammasti kuin kolmasti vuodessa ja joissa hän nyt istui yllään komea kashmirsaali ja päässä uusi sulkahattu. Hän huiskutti valkoisella nenäliinalla ajovehkeittensä akkunasta, ja Tom Wheeler kirkasi "hurraa!" ja samoin teki parvi pieniä Grumpleyn poikavekaroita, jotka muuten olisivat hurranneet vaikka mille. Mutta mikä muutos Tom Wheelerissä! Muistanpa, miten hän vain monias vuosi takaperin oli hosunut minua kuskipukiltaan, kun minä riipuin rattaitten takana.
Tätini vaunujen jälissä tulivat meriväen luutnantti Smithin nelipyöräiset kaleskat, joissa isäntä itse rouvansa rinnalla ajoi lihavaa ponyaan. Minä vilkasin kaleskain takaistuimelle ja tunsin pientä pettymystä, kun en nähnytkään erästä henkilöä siellä. Mutta minua typerää poikaa! siellähän olikin eräs henkilö keltaisissa koruvaunuissa tätini kanssa punastuen kuin mansikka ja näyttäen ylen onnelliselta — oi kuinka onnelliselta ja somalta! Hänellä oli valkea hame yllään ja vyötehinen, väriltään kirkkaansininen ja keltainen, jotka tätini sanoi olevan Hoggartien värit, vaikka minä en tänäpäivänäkään käsitä, mitä tekemistä Hoggarteilla on heleänsinisen ja keltaisen kanssa.
No niin, "Uskollisen" kuski puhalsi kuuluvan törähdyksen sarveensa, kun hänen neljä hevostansa kopistivat matkaansa. Pojat hurrasivat jälleen. Minut asetettiin rouva Hoggartyn ja Maryn väliin. Tom Wheeler iski ruskojaan. Luutnantti (joka oli sydämellisesti ottanut minua kädestä ja jonka iso koira ei tällä kertaa yrittänytkään puraista minua) suomi ponyaan, kunnes sen lihavat sivut vaahtosivat. Ja siten minä tässä, saattanen sanoa, tavattomassa juhlakulkueessa kuin riemusaatossa saavuin meidän kylään.
Rakas äitini ja tytöt — Jumala siunatkoon heitä! — kaikilla yhdeksällä päällä keltainen nankinitakki (minulla oli kullekin heistä laukussani jotakin kaunista) — eivät voineet kustantaa itselleen ajoneuvoja, vaan olivat asettuneet maantielle lähelle kylää. Ja siinäkös heilutettiin kättä ja nenäliinaa! Ja vaikka tätini ei pannut heihin paljoa huomiota, lukuunottamatta majesteetillista niskannykäystä, mikä on anteeksi annettavaa hänen varaiselleen naiselle, niin teki Mary Smith sen sijaan enemmän kuin minä ja huiski kättään yhtä paljon kuin ne kaikki yhdeksän. Voi, kuinka rakas äitini itki ja siunasi minua, kun me sitten tavattiin, ja nimitti minua "sielunsa lohdutukseksi" ja "kulta poikasekseen" ja katsoi minuun ikäänkuin olisin ollut jokin hyveen ja neron esikuva, vaikka minä olin vain hyvin onnellinen nuori poika, joka hyvien ystävien avulla nopeasti olin päässyt kapuamaan varsin otolliseen asemaan.
Minun ei ollut määrä asua äitini luona, — siitä oli sovittu jo ennakolta. Sillä vaikka äitini ja rouva Hoggarty eivät olleet erikoisen hyviä ystäviä, oli äitini mielestä kuitenkin minulle eduksi asua tätini tykönä, ja niin hän luopui ilosta pitää minua luonaan. Ja vaikka hänen talonsa oli näistä kahdesta vaatimattomampi, ei minun ole tarvis sanoa, että minä pidin sitä paljoa parempana kuin rouva Hoggartyn komeata kotia, ollenkaan katsomatta kauheaan Rosolioon, jota minun nyt täytyi juoda saavittain.
Me ajoimme siis rouva Hoggartyn luo. Hän oli valmistanut suuret päivälliset siksi illaksi ja vuokrannut ylimääräisen palvelijan. Ja astuessaan ulos vaunuista hän antoi kuuden pennyn rahasen Tom Wheelerille, sanoen, että se oli hänelle ja että hän jälestäpäin suorittaisi hevosista rouva Rincerille. Jolloin Tom nakkasi rahasensa maahan ja kiroili kauheasti, niin että täti aivan syystä kutsui häntä "häpeämättömäksi mieheksi".
Täti oli niin kovasti mieltynyt minuun, että tuskin päästi minua näkyvistään. Meidän oli tapana harva se aamu istua hänen laskujensa ääressä tuntikaudet yhdessä pohtien Sloppertonin tilan myynnin sopivaisuutta (mutta mitään sopimusta ei ollut vielä syntynyt, kun Hodge ja Smithers eivät voineet saada hänen haluamaansa hintaa). Ja toisekseen hän vakuutti kuollessaan jättävänsä joka penningin minulle.
Hodge ja Smithers samaten pitivät suuret pidot ja kohtelivat minua huomattavalla kunnioituksella, kuten teki jok'ikinen kylän asukas. Ne jotka eivät pystyneet pitämään päivällisiä, kutsuivat teelle, ja kaikki joivat nuoren parin terveydeksi. Ja monta kertaa päivällisten tai illallisten perästä saatiin Maryni punastumaan viittaamalla hänen elämässään pian tapahtuvaan muutokseen.
Tämän seremonian onnen päivä määrättiin nyt, ja heinäkuun 24 päivänä 1823 minusta tuli Somersetshiren kauneimman tytön onnellinen aviomies. Häät pidettiin äitini kotona — se oli ollut hänen vaatimuksensa joka tapauksessa — ja yhdeksän sisartani olivat morsiusneiteinä. Niin, ja Gus Hoskins tuli kaupungista vartavasten minun todistajakseni, ja asui vanhassa huoneessani äitini luona ja viipyi siellä viikon, olipa paistanut silakoita neiti Winny Titmarshin, rakkaan neljännen sisareni kanssa, kuten myöhemmin tulin tietämään.
Tätini todellakin hyvin ystävällisesti auttoi häitten pitoa. Hän oli muutamia viikkoja varemmin käskenyt minun tilata Marylle kolme upeata pukinetta kuuluisalta madame Mantalinilta Lontoosta ja muutamia hienoja korukapineita ja korko-ommeltuja nenäliinoja Howell ja Jamesilta. Ne lähetettiin minulle, niiden oli määrä olla minun lahjani morsiamelle. Mutta rouva Hoggarty antoi minun ymmärtää, ettei minun koskaan tarvinnut huolehtia laskun maksamisesta, ja minä pidin hänen menettelyään hyvin jalomielisenä. Hän lainasi meille myöskin juhlavaununsa hääpäiväksi ja omin käsin teki kauniin punaisen silkkisen työlaukun rakkaalle sukulaiselleen, rouva Mary Titmarshille. Se sisälsi neuloilla y.m. täydellisesti varustetun ompelurasian, sillä hän toivoi, ettei rouva Titmarsh koskaan laiminlöisi neulaansa, ja joitakuita hopeakolikoita sisälläpitävän kukkaron ja perin kummallisen talletusrahan. "Niin kauan kun säilytätte nämät, rakkaani", sanoi rouva Hoggarty, "ette koskaan ole puutteessa, ja hartaasti — hartaasti minä rukoilen teitä säilyttämään ne." Vaunujen laatikosta me tapasimme pussillisen pikku leipiä ja Rosolio-pullon. Me nauroimme sille ja luovutimme sen Tom Wheelerille, joka ei kuitenkaan näyttänyt pitävän siitä paljoa enemmän kuin mekään.
Minun ei ole tarvis sanoa, että minulla oli vihillä von Stiltzin takki (kolmas ja neljäs takki, Herra armahtakoon! vuoden kuluessa) ja että rinnassani välkkyi ISO HOGGARTYN TIMANTTI.
YHDEKSÄS LUKU
TUO SAMIN, HÄNEN VAIMONSA, TÄTINSÄ JA TIMANTTINSA TAKAISIN LONTOOSEEN.
Kuherruskuukauden kuluessa me huviksemme suunnittelimme elämäämme Lontoossa, ja kauniinpa paratiisin me rakensimmekin itsellemme! Kas, me olimme vain neljäkymmentä vuotta vanhat yhteensä, enkä minä puolestani ole huomannut mitään vahinkoa olevan tuulentupain rakentamisesta, mutta kyllä paljon hupia.
Totta puhuakseni olin ennen Lontoosta lähtöäni katsastellut kelvollista asuntoa, joka soveltuisi meidän vähille tuloillemme. Ja Gus Hoskins ja minä, jotka yhdessä olimme laukkailleet konttoriajan jälkeen, olimme lopulta valinneet oikein sievän pienen talon Camden Townissa, jossa oli puutarha, missä eräs pikku väki saattoi leikkiä, kun sitä ilmestyisi, vaunuliiteri ja talli hevoselle, jos koskaan tulisin sellaista pitämään — ja miksikä en muutaman vuoden perästä — ja mainion terveellinen ilma, kohtuullisen matkan päässä pörssistä, kaikki kolmestakymmenestä punnasta vuodessa. Minä olin kuvannut tätä pikku tilaa Marylle yhtä innokkaasti kuin Sancho kuvaa Liziasta Gil Blasille, ja minun rakas vaimoni oli aivan ihastunut ajatellessaan emännöivänsä siellä, vakuutti itse keittävänsä kaikki parhaat ruuat, etenkin hedelmävanukasta (josta tunnustan kovasti pitäväni), ja lupasi, että Gus saisi syödä kanssamme clematis-lehdossa päivällistä joka sunnuntai, ellei hän polttaisi noita kauheita sikaareja. Mitä tulee Gusiin, vakuutti hän hankkivansa huoneen naapuristosta, sillä hän ei saattanut enään palata Bell-kujaan, jossa me molemmat olimme olleet niin onnelliset, ja siihen hyvänluontoinen Maryni lupasi pyytää Winny-sisartani tulemaan pitämään seuraa hänelle. Jota sanaa Hoskins punastui ja sanoi: "Mitä hupsutuksia!"
Mutta kaikki toiveemme onnellisesta, sievästä kodista clematis-puutarhassa romahtivat maahan, kun palatessamme pieneltä hääretkeltämme rouva Hoggarty ilmoitti meille olevansa kyllästynyt maaseutuun ja päättäneensä lähteä Lontooseen rakkaan sisarenpoikansa ja hänen vaimonsa kanssa hoitamaan heidän talouttaan ja esittämään heidät ystävilleen pääkaupungissa.
Mitä saatoimme tehdä? Toivotimme häntä sinne missä pippuri kasvaa, mutta ei suinkaan Lontooseen. Mutta ei siihen ollut apua. Ja meidän oli täytymys viedä hänet mukanamme. Sillä, kuten äitini sanoi, jos loukkaisimme häntä, niin perheemme menettäisi hänen omaisuutensa, ja emmekö me nuori pariskunta kylläkin olleet sen tarpeessa?
Siten meille tuli kaupunkiin jotensakin ikävä matka tädin koruvaunuissa. Koko aika ajettiin postihevosella, sillä juhlavaunut piti saada mukaan, kun henkilö tätini yhteiskunnallisessa asemassa ei saattanut matkustaa postivaunuissa. Ja minun oli maksaminen neljätoista puntaa postihevosista, mikä milteipä kokonaan tyhjensi pienen rahavarastoni.
Ensinnä me asetuimme kalustettuihin huoneisiin — kolme asumusta kolmessa viikossa. Ensimäisessä paikassa jouduimme riitaan emännän kanssa siitä syystä, että tätini väitti hänen leikanneen kappaleen lihaa lampaanjalasta, joka oli pantu meille päivälliseksi; toisesta asunnosta läksimme pois sen tähden, että tätini vannoi piikatytön varastavan kynttilöitä; ja kolmannen heitimme siksi, että täti Hoggarty tuli murkinalle aamulla muuttomme jälkeen kasvot kauhean turvonneina ja — samapa se, minkä puremina. Lyhyeen lopettaakseni pitkän jutun, minä olin menettää järkeni kaikesta alituisesta muuttelemisesta ja tätini pitkistä voivotuksista ja motkotuksista. Mitä hänen suurellisiin tuttaviinsa tulee, ei ketään heistä ollut Lontoossa, ja hän otti riidellä jankatakseen minun kanssani siitä, etten ollut esittänyt häntä herra edusmies John Broughille enkä lordi ja lady Tiptoffille, hänen sukulaisilleen.
Herra Brough oli Brightonissa, kun me saavuimme kaupunkiin. Enkä minä hänen palattuaan heti tahtonut kertoa johtajallemme, että olin tuonut tätini kanssani tai että olin rahapulassa. Hän näytti kovin vakavalta, kun minä vihdoinkin sain puhutuksi hänelle tästä jälkimäisestä ja pyysin palkkaa vähän etukäteen.
Mutta kun hän kuuli, että rahojen puutteeni oli aiheutunut tätini tuomisesta Lontooseen, vaihtui siinä samassa hänen puheensa sävy. "Se muuttaa asian, rakas poikaseni. Rouva Hoggarty on iässä, jossa kaikki on sallittava hänelle. Tässä on sata puntaa, ja minä pyydän turvautumaan minuun, milloin vain olette rahojen tarpeessa." Näin pääsin minä vähän hengähtämään, kunnes täti maksaisi osansa talousmenoista. Ja jo seuraavana päivänä herra ja rouva Brough komeissa nelivaljakon vetämissä vaunuissaan kävivät tervehtimässä rouva Hoggartya ja vaimoani asunnossamme Lamb's Conduit-kadulla.
Se oli juuri samana päivänä, kun täti raukkani kasvot olivat niin surkeassa tilassa, eikä hän suinkaan jättänyt mainitsematta syytä rouva Broughille ja selittämättä, ettei hän ollut Castle Hoggartyssa tai maatilallaan Somersetshiressä koskaan kuullut eikä uneksinutkaan sellaisista hirveän inhottavista asioista.
"Herra armahtakoon!" huudahti kauhuissaan John Brough, Esquire, "mitä kärsimyksiä Teidän arvoisellenne rouvalle — rakkaan poikani Titmarshin kunnioitetulle sukulaiselle! Ei koskaan, rouva hyvä — ei koskaan saatako sanoa, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta on täytynyt alistua sellaiseen kauhistuttavaan nöyryytykseen, niin kauan kun John Broughilla on tarjottavana hänelle koti — vaatimaton, onnellinen, kristillinen koti, rouva hyvä, vaikka kenties ei verrattava siihen loistoon, johon Te olette tottunut ylhäisen elämänne kulussa! Isabella, armaani! — Belinda! — puhukaa rouva Hoggartylle. Sanokaa hänelle, että John Broughin talo on hänen kokonaan, ullakosta kellariin asti. Toistan sen, rouva hyvä, ullakosta kellariin asti. Minä toivon — minä vaadin — minä käsken, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut tällä samalla hetkellä tuodaan minun vaunuihini! Olkaa hyvä ja järjestäkää ne itse, rouva Titmarsh, ja katsokaa, että rakkaan tätinne mukavuuksista pidetään paremmin huolta kuin on tehty."
Mary meni hyvästi kummastellen tätä käskyä. Mutta olihan herra Brough suuri mies ja hänen Saminsa hyväntekijä. Ja vaikka se hupsu lapsi pisti vallan itkuksi hikipäissä pakatessaan tädin mahdottoman suuria matka-arkkuja, suoritti hän työn kuitenkin loppuun ja tuli ales kauniisti hymyillen tädilleni, joka paraikaa pitkälti ja yksityiskohtaisesti teki selkoa herra ja rouva Broughille tanssiaisista Dublinin linnassa lordi Charlevillen aikaan.
"Minä olen sullonut laukut, täti, mutta en jaksa kantaa niitä ales", sanoi Mary.
"Ei tietenkään, ei tietenkään", sanoi John Brough, kenties hieman häpeissään. "Halloo! George, Frederic, Augustus, tulkaa heti ylös kantamaan alas rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut, jotka tämä nuori rouva teille näyttää."
Olipa herra Brough niin alentuvainen, että kun toiset hänen hienoista palvelijoistaan kieltäysivät puuttumasta laukkuihin, hän itse tarttui kaksin käsin pariin niistä, kantoi ne vaunuihin, ja huusi niin lujaan, että sen kuulisi koko Lamb's Conduit-katu: "John Brough ei ole ylpeä — ei, ei. Ja jos hänen palvelijansa ovat liika kopeat ja mahtavat, saattaa hän opettaa heille nöyryyttä."
Rouva Brough lähti hänkin juoksujalassa alas ottaakseen laukut mieheltään, mutta ne olivat liika painavat hänelle. Siksi hän tyytyi istuutumaan toiselle niistä kysellen joka ihmiseltä, joka kulki sivuitse, eikö John Brough ollut enkeli.
Tällä tavalla tuli tätini lähteneeksi meiltä. Minulla ei ollut tietoa hänen lähdöstään, sillä minä olin konttorissa siihen aikaan. Ja kun minä Gusin kanssa maleksin viiden jälkeen kotiin, näin minä rakkaan Maryni nauravan ja niiailevan akkunassa ja viittovan meitä molempia ylös. Tämä oli minusta perin omituista, sillä rouva Hoggarty ei voinut kärsiä Hoskinsia ja todella oli monasti manannut minulle, että joko hänen tai Gusin täytyi pois talosta. No niin, me nousimme ylös, ja siellä Mary, joka oli kuivannut kyyneleensä, otti meidät vastaan loistavin kasvoin ja nauroi ja paukutti käsiään ja tanssi ja puristi Gusia kädestä. Ja mitä luulette sen pikku etanan ehdottaneen? Enpä ole kristitty ihminen, ellei hän sanonut haluavansa lähteä Vauxhalliin![23]
Kun päivällinen oli katettu ainoastaan kolmelle hengelle, asettui Gus pelolla ja vavistuksella paikalleen. Ja sitten rouva Mary Titmarsh kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten rouva Hoggarty oli lennätetty pois Fulhamiin herra Broughin komealla nelivaljakolla. "Antaa mennä!" täytyy minun valittaa sanoneeni. Mutta tosiaan maistui meille vasikankotlettimme ja hedelmävanukkaamme paljoa paremmalta kuin rouva Hoggartylle hänen päivällisensä Harakkalan hopea-astioista.
Meillä oli hyvin hupainen hetki Vauxhallissa, jossa Gus välttämättömästi tahtoi tarjota. Ja saatatte uskoa, että tätini, jonka poissaoloa pitkittyi kolme viikkoa, kaikesta sydämestä toivotettiin pysyvän tiessään, sillä meillä oli paljoa hauskempi ja sopuisampi ilman häntä. Pikku Maryni oli tapana valmistaa murkinani, ennen kun läksin konttoriin aamusin, ja sunnuntaisin meillä oli vapaata ja me kävimme löytölastenkodissa katsomassa, kuinka armaat pikku lapset söivät keitettyä lihaansa ja perunoitansa, ja kuulemassa kaunista soittoa. Mutta niin kaunista kuin se onkin, olivat minusta kuitenkin lapset paljoa kauniimpi näkö ja heidän viattomat, onnelliset kasvonsa puhuivat paremmin kuin paras saarna. Arkipäivinä rouva Titmarsh halusi tehdä retken kello viiden aikaan illalla Lamb's Conduit-kadun vasenta puolta pitkin (Holborniin päin) — niin, ja toisinaan ulottaa retkensä aina Snow Hilliin saakka, jolloin kaksi nuorta miestä West Diddlesex-yhtiöstä varmasti tiesi tapaavansa hänet. Ja kuinka onnellisina me kolmisin sitten astua kapistimme päivälliselle! Kerta me saavuimme paikalle, kun muuan otus mieheksi, jalassa korkeakantaiset kengät ja kädessä kultapäinen keppi ja koko naama täynnä partaa, virnisteli Maryn hatun alla ja laverteli hänelle aivan lähellä Dayn ja Martinin kiilloitusmustetehdasta (joka ei ollut silloin läheskään niin korea laitos kuin nyt) — siinä mies parhaimpansa mukaan laverteli ja kurkisteli, kun Gus ja minä paraiksi saavuimme paikalle. Tuossa tuokiossa oli herran hyväistä kopattu takin kauluksesta, ja siinä hän makasi potkia sätkytellen vuokra-ajurin ajopelien alla, ja kaikki juottomiehet[24] nauraa hohottivat hänelle. Parasta kaikesta oli, että hiukset ja parta jäivät minun käteeni. Mutta Mary pyysi: "Elä tee hänelle pahaa, Samuel, se on vain eräs ranskalainen." Ja me annoimme siis hänelle tekotukan takaisin, jonka yksi nauravista ajuripojista pisti päähänsä ja siten vei ranskalaiselle, joka yhä makasi oljissa.
Hän huuteli jotakin, että arrétez ja Français ja champ-d'honneur, mutta me menimme menojamme, Gus pistäen peukalon nenälleen ja levittäen sormiaan haralleen munsöörille. Se pani jokaisen nauramaan, ja niin se seikkailu päättyi.
Kymmenisen päivää tätini lähdön jälkeen tuli häneltä kirje, jonka tähän jäljennän:
'Rakas sisarenpoikani,
Harttain toivoni on ollut jo tätä ennen palata Lontooseen, jossa minä tiädän sinun ja vaimosi kovasti minua kaippaavan ja jossa hän, nais rauka, vallan tottumattomana 'suuren metripolin' tapoihin ja ikanomiaan ja kaikkiin ominaisuuksiin, joita vaaditaan hyvältä vaimolta ja perheen emänältä, tuskin varmaankaan osaa huushollata ilman minua.
Sano hänelle että hän ei millään ehdolla maksa enempää kuin 6 1/2 pennyä priima palasista ja 4 3/4 pennyä soppalihasta, ja että parasta Lontoon voita saa 8 1/2 pennyllä; tietysti te puddinkeihin ja köökissä käytätte halvempaa sorttia. Rouva Titmarsh pakkasi kapsäkkini hyvin huanosti ja nahkalaukun lukon haka on tehnyt reijän keltaseen satenkiini. Minä olen kuronnut sen kiini ja olen kantannut sitä jo kaksi kertaa kahdessa ilikantissa (vaikka siistissä) soareessa, jotka kestiystävällinen isäntäni on antannut, ja herneenvihriäistä samettiani Lauvantaina suurilla päivällisillä, kun Lordi Scaramouch talutti minut pöytään. Kaikki oli suuremmoista. Soppaa leipäviipaleista (valkosia ja ruskeita) ja lisäksi kampelaa ja lohta äärettömäin hummerisoosiskoolien kanssa. Hummeri yksistään maksoi 15 shillinkiä. Kampela kolme guineaa. Lohi oli kokonnainen ja painoi ainakin 15 naulaa, mutta sitä ei koskaan nähty pöydässä enään, ei palastakaan pikkelsilohta koko viikossa. Tämmönen ekstravakanssi olisi justiin rouva Titmarshin mieleen, joka, niinkun minä aina olen sanonnut, polttaa kynttilää molemmista päistä. Onneksi teillä on vanha täti, joka tiettää paremmin ja jolla on paksu kukkaro, ilman sitä eräät ihmiset, se on totta se, olisivat iloset, jos hän olisi pois. Minä en meinaa sinua, Samuel, joka aina, täytyy minun sanoa, olet ollut kuuliainen sisarenpoika minulle. No, enpä tainne elää pitkältä, eikä eräiden ihmisten tule surku saadessaan minut hautaan.
Sunnuntaina minulla tosiaankin oli vatsa hyvin kipeä, ja minä ajattelin, että se tuli hummerisoosista, mutta Tohtori Blogg, joka kutsuttiin minua katsomaan, sanoi kovasti pelkäävänsä, että se oli keuhkotautia; mutta hän antoi minulle pillereitä ja mitisiiniä, joka teki minut paremmaksi. Ole hyvä, käy hänen luonaan — hän asuu Pimlicossa, ja sinä saatat käydä sinne konttorista tultuasi — ja viä hänelle 1 punta 1 shillinki ja minun komplimankini. Minulla ei ole täälä muuta rahaa kuin 10 punnan seteli, loput on laatikossani Lamb's Cundit kadulla.
Vaikka lihaa ei ole laiminlyäty herra Broughin suuremmoisessa talossa, on hengestä pidetty yhtä hyvää hualta, sen takaan. Herra Brough lukee ja selittää joka aamu, ja mitenkä hänen puheensa ravitsevat isoovaista sialua suuruksen edellä! Joka asia kauneinta styyliä, — hopea- ja kulta-astiat suuruksena, välipalana ja päivällisenä, ja hänen vaapeninsa ja tiviisinsä, piikuupa, ja siinä Latinskalainen sana Industria, tarkottaen teollisuutta, joka paikassa — posliinitavaroissakin makuuhuoneessani. Sunnuntaina meitä kestitsi erityisellä saarnalla pastori Grimes Wapshot, täkäläisestä Amapaptistien seurakunnasta, ja hän puhui 3 tuntia iltapualella herra B:n yksityisessä kapellissa. Hoggartyn leskenä minä olen aina ollut Englannin ja Irlannin valtiokirkon varma kannattaja, mutta minun täytyy sanoa, että herra Wapshotin saarnastyyli oli paljoa etevämpää kuin pastori Bland Blenkinsopin valtiokirkosta, joka kohotti äänensä päivällisen jälkeen, ja piti lyhven kahden tunnin selityksen.
Rouva Brough on meidän kesken sanoen vaivanen nolla, jolla ei ole omaa mielipidettä. Neiti B. taas on niin turski, että minä kerran lupasin häntä korvalle, ja olisin lähtenyt pois koko talosta, ellei herra B. olisi ruvennut minun pualelleni ja pakottannut häntä pyytämään anteeksi.
En tiädä, koska minä palaan kaupunkiin, koska minua pidetään todella niin hyvänä täälä. Tohtori Blogg sanoo, että Fulhamin ilma on maailman paras minun sinttooneilleni, ja koska talon naisväki ei viitsi kävellä minun kanssani, on pastori Grimes Wapshot ystävällisesti kyllä usean kerran tarjonut minulle käsivarttensa, ja ihanata on sellaisen oppaan kanssa promuneerata Putneyhen ja Wandsworthiin ja studeerata luonnon ihmeellisiä töitä. Minä olen puhunnut hänelle tilastani Sloppertonista, ja hän ei ole samaa miältä kuin herra B., että minä myisin sen, mutta siinä asiassa minä seuraan omaa päätäni.
Sillä välin teidän täytyy muuttaa mukavampaan lukaaliin ja lämmittää minun sänkyäni joka ilta ja pitää praasu joka toinen päivä, ja anna rouva Titmarshin ratkoa sininen silkki-klänninkini ja kääntää se kunnekka minä tulen takasin, ja sen punasen liivini hän voi saada, ja minä toivon, ettei hän pidä niitä kolmea muhkeata klänninkiä, jotka sinä annot hänelle, vaan säästää ne parempiin aikoihin. Pian minä esitän hänet ystävälleni herra Broughille ja muille tuttavuuksilleni ja olen aina
sinun rakas Tätisi.'
Minä olen käskennyt lähettää Somersetshirestä laatikon Rosoliota. Kun se tulee, niin ole hyvä lähetä pualet tänne (maksa tietysti frahti). Siitä saa ystävällinen isäntäni, herra B., tervetulleen lahjan."
Tämän kirjeen toi minulle konttoriin herra Brough itse, joka pyyteli anteeksi, että oli epähuomiossa murtanut sinetin, sillä kirje oli eksynyt muutamien hänen omiensa joukkoon, ja hän oli aukaissut sen katsomatta päällekirjoitusta. Tietysti hän ei ollut lukenut sitä, ja minua se ilahutti, sillä en minä olisi mielelläni suonut hänen nähneen tätini mielipidettä hänen tyttärestään ja vaimostaan.
Seuraavana päivänä lähetti eräs herrasmies "Tomin kahvilasta" Cornhillissa minulle sanan konttoriin, että hän halusi tärkeässä asiassa puhua kanssani. Minä astahdin sinne ja tapasin vanhan ystäväni Smithersin, toiminimestä Hodge ja Smithers, joka juuri oli saapunut postivaunuilla ja istui siellä matkalaukku raajojensa välissä.
"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olette tätinne perijä, ja minulla on Teille muutamia hänen omaisuuttaan koskevia uutisia, jotka Teidän tulee tietää. Hän kirjoitti meille pyytäen laatikollisen tuota kotitekoista viiniä, jota hän kutsuu Rosolioksi ja jota hänen huonekalujensa ohessa säilytetään meidän tavarahuoneessa."
"Jaha", sanon minä nauraen, "Rosoliota hän minun puolestani vieköön niin paljon kuin lystää. Minä luovun kaikista oikeuksistani."
"Lorua!" sanoo Smithers. "Ei asia siinä ole, vaikka, totta puhuakseni, hänen tavaransa ovat meille hiivatinmoiseksi vastukseksi. Ei, ei asia siinä ole, mutta kirjeensä jälkikirjoituksessa hän käskee meidän kuuluttaa Sloppertonin ja Squashtailin tilat heti myytäviksi, hän kun aikoo sijoittaa pääomansa muualle."
Minä tiesin, että Sloppertonin ja Squashtailin maatilat olivat olleet varsin sievä tulolähde herroille Hodgelle ja Smithersille, sillä täti oli aina riidassa vuokramiestensä kanssa ja sai kalliisti maksaa riidanhaluisen luonteensa. Niin että herra Smithersin huolet niiden myyntiin nähden eivät näyttäneet aivan epäitsekkäiltä.
"Ja tulitteko, herra Smithers, Lontooseen vartavasten ilmoittamaan minulle tätä asiaa? Minusta Teidän olisi ollut paljon parempi heti totella tätini ohjeita taikka mennä hänen luoksensa Fulhamiin ja neuvotella hänen kanssaan asiasta."
"Vaan ettekö huomaa, herra Titmarsh, että jos hän myy maatilansa, hän antaa rahat pois Broughille, ja jos Brough saa ne rahat, niin hän —"
"Antaa niille seitsemän prosenttia kolmen sijaan — siitä ei toki ole mitään vahinkoa."
"Mutta katsokaas, on olemassa jotakin, jota sanotaan vakuudeksi. Hän on äveriäs mies — hyvin äveriäs — perin kunnioitettava — epäämättömästi. Kerrassaan kunnioitettava. Mutta ken tietää? Saattaa sattua paniikki, ja silloin kaikki ne sadat yhtiöt, joissa hän on kiinni, kukistavat hänet. Epäilyttäviä huhuja liikkuu esimerkiksi Inkivääriolut-yhtiöstä, jonka johtaja Brough on. Baffinin lahden muhvi- ja kauluriyhtiön osakkeet ovat kovin alhaalla, ja sielläkin on Brough johtajana. Patenttipumppuyhtiön osakkeet 65:ssä, uusi osakkeitten jako, joka ei saa ostajia."
"Joutavia, herra Smithers! Eikö herra Broughilla ole viiden sadan tuhannen punnan arvosta osakkeita West Diddlesexissä, ja onko se heikossa tilassa? Kuka kehotti minun tätiäni panemaan rahansa tähän yritykseen, pyydän saada tietää?" Siinäpä oli mies satimessa.
"No niin, no niin, se on tosiaan hyvä yritys ja on hankkinut Teille kolme sataa vuodessa, Sam poikaseni. Ja Teidän sopii kiittää meitä osottamastamme huomaavaisuudesta Teitä kohtaan (todellakin me rakastimme Teitä kuin omaa poikaamme eikä neiti Hodge ole vieläkään tointunut erään avioliiton kautta saamastaan iskusta). Te ette toki mieline moittia meitä siitä, että olemme rakentaneet onnenne?"
"En, totta vie, en teekään!" sanoin minä ja puristin hänen kättänsä ja suostuin ottamaan vastaan lasillisen sherryä ja leipäsiä, jotka hän tilasi heti.
Smithers palasi kuitenkin uudelleen asiaan. "Sam", sanoi hän, "huomatkaa sanani ja viekää pois tätinne Harakkalasta. Hän kirjoitti rouva Smithersille pitkän rimssun eräästä pappismiehestä, jonka kanssa hän käyskentelee ulkosalla siellä — pastori Grimes Wapshotista. Se mies on iskenyt silmänsä häneen. Hän oli vuonna 14 Lancasterissa syytteessä väärennyksestä ja nipin napin pelasti niskansa. Kavahtakaa häntä — hän on iskenyt silmänsä tätinne rahoihin."
"Näinköhän?" sanoin minä ottaen esiin rouva Hoggartyn kirjeen.
"Lukekaa itse."
Hän luki sen hyvin tarkkaan ja näytti olevan siitä huvitettu. Antaessaan sen minulle takaisin hän sanoi: "No niin, Sam, sitten on minulla vain kaksi asiaa pyydettävänä Teiltä: toinen, ettette yhdellekään olennolle ilmoita minun olevan kaupungissa, ja toinen, että kutsutte minut päivälliselle oivallisen vaimonne kanssa Lamb's Conduit-kadulle."