Sanajalkoja: Vihkonen runoelmia

SANAJALKOJA

Vihkonen runoelmia

Kirj.

KUSTAA KILLINEN

Kuopiossa, Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1885.

SISÄLTÖ:

Sanajalka.
Suomen saloilta.
Maanmies halla-yönä.
Talvi-ilta Pohjolassa.
Armas Suomenmaa.
Vanha Matti ja nuori Matti.
Aurinko ja kuu.
Tuulet.
Totti.
Morsiusvuori.
Aarno ja Aino.
Lapsuuden muisto.
Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.
Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.
Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.
Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.
Kuopion juna.
Kalevala.
Kun Uno Cygnaeus täytti 75 vuotta.
Pohjanmaan naisten valtiopäivä-anomuksia.
Eräälle kihlatulle.
Rekiretkellä Toivolaan.
Alla Annin akkunan.
Kuopion Vap. Palokunnan marssi.
Kolmenlaiset lasisilmät.
Laula, laula!
Ihanteeni.
Haavalle.
Sitävarten varmaan.
Laulakaa!
Epätoivoisen jäähyväis-laulu.
Kullalle.
Ah, mun kultani.
Kaikki kuiskan kullastani.
Niskani syy.
Maanviljelystä.
Ikävissä.
Murhe ja lempi.
Tytön laulu kesällä.
Kehtolaulu.
Kanteleelle.
Siunaus ja kirous.
Minkäpä voipi.
Nälkävuodelta.
Koulu-elämästä.
Venelaulu.
Polska.
Rakastunut.
Herra Tuulihatun elämäkerta.
Niitä näitä.

Sanajalka.

    Metsän synkän siimehessä
    Sakeassa sammalessa
    Sanajalka kaino kasvaa;
    Juuret kiertelee kiviä
    Varret varpuja sepävi;
    Ei ole mullat muhkeaiset,
    Eikä mannut mahtavaiset
    Vartta vahvistelemassa
    Eikä juurta juottamassa;
    Ei se suureksi sukeu,
    Eikä kasva kaunihiksi,
    Kukkaa ei se kulloinkana
    Sanajalka kaino kanna.
    Tuomp' on tähden sanajalka
    Harvoin huomiota saapi,
    Usein unhotukseen jääpi;
    Ei se onni ollenkana
    Koita sille konsanahan,
    Että kauno-kiehkurassa,
    Soreassa sommelossa.
    Kera nurmen nunnusien,
    Kultapäiden kukkasien
    Käessä immen käydä saisi
    Taikka päätä kaunistaisi;
    Saloilla sanajaloilla
    Koto ompi koivikossa;
    Paimen pieni piipatellen,
    Ikävissä istuskellen
    Joskus tuota katselevi
    Joskus lehvän leikkoavi;
    Kaskimies sen poies perkaa
    Kasken kuivan kaltahalta,
    Ettei sankka sanajalka
    Tulta veisi viidakkohon,
    Kulettaisi kuusikkohon.
    Muut ne tuota tuskin tuntee,
    Tuskin tuntee, harvoin huomaa.
    Uskallanko nyt utala
    Sulon Suomeni sylihin,
    Jalon kansan jalkatielle
    Viedä vihkosen vähäisen
    Solmitun Sanajaloista?

Suomen saloilta.

    Armas maani, valkeutta
    Kansallesi tarvitaan!
    Tulta koitan tehdä, mutta —
    Tumma, heikko on se vaan;
    Tääll' ei loista sähkövalot,
    Täällä paukkuilee vaan halot
        Suomen saloilta.

    Kuinka voisi korven lapset
    Kalliit' antaa lahjoja:
    Harvoin halla säästää kasket,
    Työ on raskas, vaikea;
    Leip' ei suurin suurustettu,
    Usein on vaan purra pettu
        Suomen saloilta.

    Vaan, jos Suomi haluaisit
    Korviasi kallistaa,
    Hetkisen nyt kuulla saisit
    Kuinka raikuin rallattaa
    Karjankelloin kalkatukset,
    Paimentorvein toitotukset
        Suomen saloilla.

[Painettu albumissa "Suomen Saloilta".]

Maanmies halla-yönä.

    Päivän liekkunut tuuli on Pohjolan puolla,
    Illalla taukovi, lainekin kuoli jo tuolla.
    "Miks' et sä tuulonen tuudita peltoni viljaa!"
    Niinkuin kuolohon vaipuen kaikki on hiljaa;
    Pohjolan silmä on kirkas ja selkeä ohta;
    "Laske sä Pilvetär liepehes, laske ne kohta!
    Muuten mun viljani vie vilu, vie tänä yönä".

    Yö tuli selkeä, tyyn' oli luonto kuin hauta,
    Kolkk' oli ilma ja maa niin kylmä kuin rauta;
    Jäihin nestehet kasvien suonissa käivät,
    Ruis, joka heiluen kasvanut ol' kesäpäivät
    Juur' oli tähkähän nyt jyvän pienosen saanut,
    Tähkät ne seisovi nyt kuni vaaleat haamut.
    Maanmies unta ei saanut, ei koko yönä.

    Aamulla, auringon kehän käytyä ilmi,
    Maanmies käy ulos, otsallaan suru-pilvi;
    Täälläpä hirmuinen näky häntä nyt kohtaa:
    Yllähän kuurava kauhtana vilja se hohtaa!
    Jäätäkin kylmempi nuoli se mieltä nyt viilsi,
    Kuuma ja katkera kyynele silmässä kiilsi,
    Riehuen rintakin löi ja hän huoaten lausui:

    "Taivahan Luoja! nyt työni on tyhjähän mennyt!
    Kolkkohon korpehen täss' olen peltoja tehnyt,
    Niistä nyt onneton korjata saan tulon karvaan:
    Milläpä raukka nyt ruokin ma perheeni armaan?
    Oi minun lapseni, oi! joko täytyvi teidän
    Lähteä mieroa käymähän, pyyntöhön leivän,
    Itse mun maan tämän hyljätä, etsiä toista?" —

    "Ei toki! Vielä on vilja jot' ei ole halla
    Koskenut, vielä on mäntyjä tuoll' ahon alla,
    Kaikkia vielä ei voitturin kirvehet kaanneet,
    Niistä on ihmiset ennenkin einehen saaneet;
    En siis hylkää maatani, en kotipaikkaa,
    Vaikka se joskus on tuima ja huolia laittaa,
    Armas on kuitenkin tääll' petäjäistäkin taittaa."

Talvi-ilta Pohjolassa.

    Pohjan pitkä kesäpäivä päättyy,
    Syksyn tullen synkeäksi käy,
    Huuru kattaa kentät, järvet jäätyy,
    Eikä luonnoss' elämätä näy;
    Kaksi pimeätä toisellensa
    Mustaa, kylmää kättä oientaa,
    Pois on kesän lämmöt seuroinensa,
    Kylmän kahleiss' huokaa meri, maa.

    Myrskyt rajut, raatavaiset tuulet
    Kylmän kanssa kilvan temmeltää;
    Petoin ulvonnankin hurjan kuulet,
    Ihmismajoille ne rynnältää. —
    Lumi taasen tuima tuiskullansa
    Tukkii tiet ja polut peittää pois,
    Tahtois, että talven majoissansa
    Varsin vangittuna kansa ois.

    Tällaiset kun kummat vieras kuulee
    Viestin Pohjolasta kertovan,
    Karvaturkin karhun lailla luulee
    Pohjan kansan kaiken nukkuvan,
    Luulee taidon, toimen tyrehtyvän,
    Neron, lemmen jääksi jäätyvän,
    Kaiken ilon, kaiken jalon, hyvän
    Luulee kylmän käsiss' häätyvän.

    Mutta, katso meidän talvisäitä,
    Mit' on mieluisampaa, armaampaa!
    Katso Pohjan läikkyviä jäitä,
    Revontulten loistett' ihanaa,
    Tähtitaivastamme, sekä kuuta,
    Joka lailla kainon impyen
    Talvimaisemalle suihkaa suuta,
    Valollansa yönkin lumoten.

    Taikka, voisko kylmän valta täällä
    Pohjan kansaa uljast' uuvuttaa,
    Vaikka kokee lumellaan ja jäällä
    Elon kaiken sortaa, turruttaa:
    Kankaillamme kasvaa hongat sankat,
    Joista taidokkaasti raketaan
    Pirtit lämpimät ja varsin vankat
    Kylmän kolkon valtaa torjumaan.

    Olkoon ilta synkeämpi syttä,
    Lämmin toivon tunne vahvistaa
    Matkamiestä, tiellä väsynyttä,
    Kun hän ihmis-asunnosta saa
    Nähdä lampun valon tuikkavaisen,
    Joka uuraan työhön valon luo,
    Taikka oppivan ja tutkivaisen
    Päivätyötä pitkitellä suo.

    Taikka käy, ja katsokaamme tuonne,
    Missä takkatuli loimottaa!
    Siell' on kuvattuna Pohjan luonne,
    Jolle vertoja et nähdä saa.
    Onnellisna siellä toimissansa
    Illan pitkän perhe kuluttaa,
    Vaikk' on synkkä syys ja raivossansa
    Kylmä maita, puita puristaa.

    Rattosasti rukki hyrrää, pyörii,
    Langaks' saapi villat, pellavat,
    Lapset laattialla telmää, hyörii,
    Toiset a:ta, p:tä oppivat,
    Siinä neula lentää, liikkuu kartta,
    Matti veistää, laulaa rallattaa,
    Toiset vuolee kauhaa, kirvesvartta;
    Kirkkahasti tuli loimottaa.

    Perheen äiti ilta-ruoan laittaa,
    Sekä vallatonten poikien
    Rikkunehet housunpolvet paikkaa.
    Isä-ukko istuu miettien:
    Uutiseen jos ulttuu leivän aines,
    Ruunun rahat niistä saada vois; —
    Nousee, piipun täyttää, savu saines
    Huolet kaikki häätää, kantaa pois. —

    Kellon kalke kuuluu tanhualta,
    Jalas ruskaa, hepo hirnahtaa;
    Kiireest' Anni nousee jakkaralta,
    Äiti akkunasta katsahtaa.
    Pirttihin nyt astuu nuori miesi,
    Tukka huurtehesta kimaltaa,
    Mutta poski punertaa kuin liesi.
    Veri lämmin suoniss' uhkuaa.

    "Terve, tervetullut!" lausutahan
    Tulijalle, kättä annetaan,
    Mutt' ei Annin kättä omastahan
    Vieras irti laske ollenkaan,
    Annin viereen käypi istumahan,
    Kuiskaa: "kohta oot sa armas mun,
    Jo on mulla mitä tarvitahan,
    Vihille ma viedä saan jo sun."

    Pankaa vielä, pankaa uuniin tulta!
    Takkatulen loiste, lämmin on
    Pohjan kirkkahin ja kallein kulta,
    Kansan kasvattaja verraton:
    Uskollisuus, miehuus, mainehemme
    Takkatulen luon' on kasvaneet,
    Siin' on ensin soinut kanteleemme,
    Suomen suuret laulut syntyneet.

    Onnellisna säilyy Suomen kansa
    Jos se aina suosii, rakastaa,
    Perheen pyhää tulta, kotoansa
    Paikaks' armaimmaksi arvostaa;
    Vaan, jos kerran täällä jäähtyy liesi,
    Perheen pyhä piiri hajoaa,
    Silloin yksinänsä Luoja tiesi,
    Mitkä vaiheet Suomen kansa saa. —

Armas Suomenmaa.

    Kun kevät kukkalaumallansa,
    Pois talven meiltä karkoittaa,
    Kun taivas kultaloistossansa
    Ja leuto päivä helottaa,
    Kun käki kuusissamme kukkuu
    Ja leivo luonnon iloittaa,
    Niin rinta riemuellen hehkuu
    Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

    On syyskin raitis Pohjolamme,
    Ja talvi luonnon kaunistaa,
    Kun lumi-kuuset kukkii maamme
    Ja pohja liehuin leimuaa;
    Ja vaikka kylmä raivoin riehuu
    Ja aallot kahleihinsa saa,
    Niin suonissamme veri kiehuu,
    Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

    Sa kansan olet kasvattanut
    Niin kestävän ja vakavan,
    Ett'ei oo sorretuksi saanut
    Sen kieltä valta vierahan;
    Pois poikas torjuu sortopaulan
    Ja vapauden valloittaa,
    Siis riemuellen näin mä laulan
    Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

    Ei maata mointa maailmassa,
    Ei löytyne niin suotuisaa,
    Miss' lempi niinkuin Pohjolassa
    Lumenkin loistoss' leimuaa;
    En lausua ma taida kielin,
    Kuin Pohjola mun lumoaa!
    Ma elää, kuolla aina mielin
    Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!

Vanha Matti ja nuori Matti.

    Vanha Matti visapiipun täyttää,
    Kotinurkan-takaista hän käyttää,
    Sitte kädet polvill' istahtaapi,
    Savut paksut ilmaan puhaltaapi.

    Nuori Matti tullutupakkata
    Tupruttaapi, paljo kalliimpata,
    Ahkerasti sitte liikkuu parta.
    Kun hän lukee Uutta Suometarta.

    Vanha Matti tekee puusta auran,
    Kyntää pellon, kylvää ohran, kauran,
    Joskus viepi siihen havulantaa,
    Tyytyy, vaikka vähäkin se antaa.

    Nuori Matti rauta-auran ostaa,
    Sillä niityt, nurmet ylös nostaa;
    Heinäks' kylvää vanhat peltonsakin,
    Aivan ällistyttää vanhan Matin.

    Vanha Matti vielä lapsiansa
    Kouluttaapi työssä pellollansa;
    A:n kun tuntee, tuoll' on toimeen tultu,
    Lukemattakin on leiväss' oltu.

    Nuori Matti kanssa naapureinsa
    Kansakoulun laitti lapsillensa,
    Kirjat, kartat heille vielä ostaa,
    Jotka kulut suuremmiksi nostaa. —

    Vanha Matti kokouksiss' aina
    Vastalauseet laskee voimakkaina,
    Uudet verot näin hän tahtoo estää,
    Pelkää, ettei niitä voi hän kestää.

    Jumalinen myös on vanha Matti,
    Käypi kirkoss' aivan ahkerasti,
    Vaan kun lehmä, hepo taudin saapi,
    Poppamiestä silloin kuulustaapi.

    Nuori Matti ei niin hurskahalta
    Näytä, eikä varsin vakavalta;
    Mutt' ei myös hän usko vanhaan tapaan
    Haltioita eikä noitiakaan.

    Vanha Matti selkä köyryllänsä
    Kumartaa, kun virkamiehiltänsä
    Ruti-ruotsalaiset kirjat saapi,
    Jotka komisarjus suomentaapi.

    Nuori Matti tuosta nostaa melun,
    Sanomiinkin laittaa "panettelun",
    Jos ei virkamiehet mielellänsä
    Toimi hälle, hänen kielellänsä.

    Vanha Matti kyllä aikanansa
    Kelpo miesi oli paikallansa,
    Vaan kun aika uusi yllättääpi,
    Rauhaan silloin vanha Matti jääpi.

Aurinko ja kuu.

    Kun Luoja laati luomansa,
    Taivaan ja kaiken elon loi,
    Ne lemmestä sai alkunsa.
    Hän luoduilleen myös lemmen soi:
    Kaikillen, mitkä luotihin
    Loi Herra, kullan, kumppanin.

    Sai Aatamikin Eevansa,
    Niin kaikki luotiin kaksittain,
    Merestä maa sai kultansa
    Ja tähdet loisti rinnakkain,
    Kuu kullakseen sai auringon,
    Joll' ompi loisto verraton.

    Ne hetken aikaa eleli
    Niin armaast', onnellisesti,
    Aurinko kuulle hymyili
    Sulosti, uskollisesti.
    Vaan — kenpä tyytyy onneensa,
    Vaikk' ois se suurin mailmassa!

    Aurinko erään' iltana
    Kun laskeusi levolle,
    Ja tähtijoukko ihana
    Nyt astui taivaslaelle,
    Niin kuu jo jätti kultansa,
    Yön vietti tähtein tanssissa.

    Taas aurinko, kun aamulla
    Kohotti kauniit kasvonsa
    Hän huomasi nyt kauhulla
    Petoksen kurjan kultansa:
    Hän tuosta tuiki murehtui
    Ja kasvonsa noin punehtui.

    Ja usein aina vieläkin
    Aurinko kasvons' armahat
    Kätkeepi pilvi-liepeihin
    Ja kyyneleensä vuotavat,
    Mutt' elons' ei oo onneton
    Kun sydän puhdas, lämmin on.

    Vaan kuu nyt öillä yksinään
    Ja kalveana kasvoiltaan
    Murehtii, katuu töitähän
    Ja muille muistuttaapi vaan:
    "Näin yksin jääköön, vaaletkoon
    Ken rakkaallens' on uskoton."

Tuulet.

    Tuulen suhistessa
    Synkeällä yöllä
    Aattelin ma tuota
    Murheisella miellä:
    Miksi Luoja loikin,
    Hänet tänne toikin
    Kulkemahan aina
    Ilman tiellä? —

    Vastauksen tuohon
    Tuuli mulle tuiskaa:
    "Yöt ja päivät tulee
    Jumalata muistaa;
    Yö kun luopi rauhaa,
    Silloin tuuli pauhaa,
    Elost' ihmisille
    Näin hän kuiskaa."

    Vielä tuuli mulle
    Muuta julisteli,
    Neljän tuuli-veljen
    Vaiheet kertoeli:
    Kuinka Luoja kaikki
    Paikallensa laitti,
    lloss' elämähän
    Asetteli.

    Yhdelle hän puhui:
    "Koissa sulle paikan
    Asunnoksi aivan
    Armahaksi laitan,
    Kullaks' sulle uskon
    Armaan Aamuruskon,
    Avaan ihanimman
    Onni-aitan."

    Toiselle hän lausui:
    "Siellä saat sa olla,
    Miss' on valta-istuin
    Itsell' auringolla,
    Miss' ei kasvikunta
    Kanna koskaan lunta.
    Sieltä saat sa suven
    Puhallella."

    Kolmannelle taasen
    Luoja lausueli:
    "Päivän lasku-mailla
    Aina asuskele;
    Sieltä ihmisille
    Töistä vaipuville
    Uni-virsi vieno
    Laulaele!"

    Viel' on viimeiseksi
    Paikatonna yksi;
    Pohjolaan hän kauvas
    Tuli määrätyksi;
    Jään, ja lumen kylmän,
    Pimentolan jylhän —
    Luoja hänet vaati
    Vartiaksi.

    Näin oli omituisen
    Kukin saanut sijan;
    Vaan he myöskin saivat
    Ihmislasten vian:
    Tyytymättömyyttä,
    Inhaa ikävyyttä
    Tunsivatkin tuulet
    Aivan pian.

    Luojan määräykset,
    Armahansa lempi
    Heiltä unehtuivat,
    Himollinen henki
    Levotonna leyhkyi
    Sijaltansa syöksyi,
    Vankkana vaan oli
    Pohjan henki.

    Niin he öisilläkin
    Lähdit kulkemahan
    Paikkaa parempata
    Muka, katsomahan;
    Vaan kun Herra armas
    Moisen elon arvas
    Näin hän silloin loihe
    Lausumahan:

    "Kosk' ei lause Luojan,
    Eikä koti hellä
    Teitä uskollisna
    Voinut pysytellä,
    Niinpä kulkekaatte,
    Riehuin pauhatkaatte
    Öin ja päivin, maalla
    Ja merellä."

   "Kun te myrskysäillä
    Mailmaa kauhutatte,
    Niin te ihmisille
    Sillä muistutatte
    Kuink' on palkka kurjan
    Teillä, jotka hurjan
    Mielen ajelulle
    Antautte."

    "Vaan sä, Pohjan henki,
    Sull on sydän jalo,
    Vaik' on asuntosi
    Jäinen, synkkä salo;
    Uskollisuus lämmin
    Leimuu väkevämmin
    Rinnassass' kuin kuuma
    Päivänpalo."

    "Siis sa rauhas asu,
    Pohjolata lemmi!
    Pohjan armahille
    Asukkaille hengi
    Kestäväisyys, kunto,
    Totuus, puhdas tunto. —
    Ken ne hylkää, sitä
    Älä hemmi." —

    Nytpä, huomannette
    Miksi taukoaapi
    Pohjatuuli aina
    Yö kun maalle saapi:
    Luokse armahansa
    Päivän puuhistansa
    Aina illan tullen
    Kiiruhtaapi.

    Autuaana aivan
    Lumimajassansa
    Yön hän armastelee
    Kultasensa kanssa:
    Heidän lemmestänsä
    Syttyy säihkyhynsä
    Taivahalle jalo
    Pohjanpalo.

* * *

    Armaat Suomen lapset!
    Onhan Pohjatuuli
    Meidät tuuditellut,
    Kasvatellut juuri:
    Olkoon meissä voima
    Valon vartijoina
    Seista Pohjolassa
    Niinkuin muuri!

    Suomen maasta kerran
    Koittakohon muille
    Kirkas hengen valo
    Kaukaisille maille!
    Suomen sulo kieli,
    Suomen runo-mieli
    Loistakoon kuin meille
    Pohjanpalo!

Totti.

[Kansan mukaan. Muinaisjäännöksiä Ulvilan kihlakunnassa. Suomen
Tiede-Seuran Bidrag till känned. af Finlauds natur och Folk. XXXIII.]

    Uljas urho oli Totti,
    Sodassa hän muurit murti,
    Mutta myöskin kansaa sorti,
    Hien, väen siltä otti.

    Urhotöiden palkinnoksi
    Paljo kuninkaalta maita
    Lahjaks' sai tuo Totti saita,
    Linnat suuret asunnoksi.

    Kurjuudessa, köyhyydessä
    Elää Tott'in alammaiset,
    Orjan' ovat miehet, naiset,
    Työtä tehden nöyryydessä.

    Sorrettuna turvaa kansa
    Auttajahan ainoahan,
    Turvaa taivon Jumalahan,
    Häntä etsii vaivassansa.

    Kun on päässä päivän helle,
    Hirttä viepi vaimot, lapset,
    Niistä rakentaapi miehet
    Herranhuoneen Irjanteelle.

[Irjanne on kylä, Eurajoen pitäjässä, jossa Tott'in maat olivat.
Irjanteella on vielä pieni puu-kirkko.]

    Vaan kun huomas hurja Totti,
    Että ahkerasti kansa
    Rukoileepi kirkossansa,
    Pois hän tuonkin turvan otti:

    Syksyn saapuessa kerran
    Kirkon täytti oljillansa,
    Herranhuoneen heinillänsä,
    Herjaten näin nimen Herran.

    Mutta silloin kosto koitti,
    Tuli makso mahtavalta,
    Palkka pantiin taivahalta:
    Herrain Herra Tott'in voitti.

    Henget hänet aina yöllä
    Kirkkoon häväistyhyn heitti,
    Onnettoman olkiin peitti;
    Siin' on Totti tuskan työllä.

    Päästäksensä pälkähästä
    Herranhuoneen tyhjäs Totti,
    Oljet, heinät poies otti,
    Mutta vähä apu tästä.

    Joutuu tuosta kesä toinen,
    Korttakaan ei kasva noissa
    Tott'in vilja-vainioissa,
    Niin on kosto suurenmoinen.

    Itse Totti taudin saapi,
    Kansan vaivat tuon on tuonut:
    Kansan hiki, jot' on juonut,
    Pahoin hänet paisuttaapi.

    Lainehittain lasketahan
    Vettä reivin ruumihista
    Varsin paljo paisuneesta,
    Vaan ei parantajaa pahan.

    Vihdoin kuolo kurjan otti.
    Asunnoksi antoi haudan;
    Sorretuille saatti rauhan;
    Vihattuna vaipui Totti.

    Hautahan nyt hankitahan
    Reivin ruumis raskas, suuri,
    Jota vetämähän juuri
    Härät, hevot tarvitahan.

    Kalmamaa kun lähestyypi,
    Purskahtaapi veritulva
    Ruumihista varsin julma.
    Jota kaikki hämmästyypi.

    Täst' on vielä muisto musta
    Kirkon luona "Verikivi",
    Jolle verivirta kävi
    Ruumihista runnellusta. —

    Maahan siunattuun ei tullut
    Veri, koottu katkeroista
    Kansan hikipisaroista. —
    Näin on kansa kertoellut.

Morsiusvuori.

[Kansan mukaan. Morsiusvuori on jyrkkä kallio meren salmen rannalla noin 1/4 virstaa Naantalin kaupungista Turkuun päin. Kauneuslähde, jonka vedellä luultiin olevan ihmeitä tekevä voima, on Naantalin kaupungin lähellä. K:so "Kiinteitä muin. jäännöksiä Maskun kihlakunnassa."]

    Luostari-kirkon torniss' korkeassa
    Kellot ne kumeasti kajahtaa,
    Purressa uudessa ja uhkeassa
    Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.

    Suottapa purjehet on pullollansa,
    Suottapa suovat kellot kaikuaan:
    Vihkimä-alttarille konsanansa
    Ei tämä morsiusseura saavukaan.

    Tuuli se vielä suruisasti kuiskaa,
    Vieläpä lainehitten laulelo
    Kertoa meille murehella muistaa,
    Kuink' oli kolkko kahden kohtalo.

    Walpuri oli impi ihanainen,
    Mutt' oli köyhä, halpa arvoltaan;
    Kellänä katse ei niin lumoovainen,
    Ykskähän ei niin kaunis kasvoiltaan.

    Kuink' ol' luonto neidon halvan suonut
    Kauneuden niin suuren saavuttaa?
    Kauneuslähteen lumo on sen luonut, —
    Niinpä se tietää kansa ilmoittaa.

    Tuuhean lehdon liepeell' lumovainen
    Kauneuslähteen silmä pulppuaa,
    Kenpä sen vettä taiten käyttää vainen,
    Siitä hän ihme ihanuuden saa.

    Siitä on ennen nunnat pyhät juoneet,
    Siin' ovat kostutelleet kasvojaan,
    Sillä he ihmeellisen lumon luoneet
    Lähtehen veelle ovat, voimakkaan.

    Kauneuslähteen luona istuskeli
    Walpuri impi usein, aikojaan,
    Lähtehen silmää tyyntä katsasteli,
    Lauleli äänin vienoin laulujaan.

    Antero, nuori urho linnassansa
    Uhkeass', lähimailla asustaa,
    Hänpä se metsämailla kulkeissansa
    Walpuri immen täällä nähdä saa.

    Rientävi riemussansa immen luoksi
    Huutaen: "suonet mulle suutelon!"
    Walpuri silloin kiiruhusti juoksi
    Huipulle jyrkän Rantakallion.

    Antero sinne jäljes kiiruhtaapi,
    Tahtoen immen kauniin saavuttaa,
    Hältäpä silloin korvapuustin saapi,
    Että hän ällistyy ja — seisahtaa.

    Luostari-kammionsa akkunasta
    Tutkiva munkki tämän nähdä saa,
    Parta sen harmaa heiluu nauramasta;
    Voipihan myöskin munkki naurahtaa.

    Antero urho tottunut on kyllä
    Linnoja vahvojakin voittamaan,
    Eikä hän heitä ensi rynnäköllä
    Piiritystointaan tyhjään raukeemaan.

    Rakkaus, tulinen ja polttavainen
    Syttynyt ompi hänen rinnassaan,
    Walpuri impi kaunis, lumovainen
    Anteron vallannut on kokonaan.

    Niinkuni kipunainen hehkullansa
    Kuivahan käyden leimun virittää,
    Niinpä se miehen lempi voimallansa
    Neidossa voipi lemmen sytyttää.

    Tuntehet uudet, oudot, voimakkaina
    Walpurin mielen myöskin valloittaa:
    Antero-urhoaan hän muistaa aina,
    Pelkävi, suosii, vihaa, — rakastaa.

    Jyrkällä Rantakalliolla impi
    Istuvi taasen, vettä tuijottaa
    Antero urho tuulta notkeampi
    Walpurin luokse sinne kapsahtaa.

    Laskevi polvilleen ja tuntehensa
    Polttavat tunnustaa hän immellen,
    Pyytävi, vaatii häntä omaksensa,
    Vannoen hälle lemmen ijäisen.

    "Säätyni halpa on ja koto köyhä",
    Vastasi Walpur' impi suruissaan,
    "Lempesi vaan on hetken tunne löyhä,
    Taikkapa se petost' ompi kokonaan." —

    "Rakkaus, joka etsii rikkautta,
    Taikkapa ylhäisyyttä tavoittaa.
    Rakkaus sellainen on viekkautta,
    Muotoa pettäväistä verhoaa."

    "Oikea rakkaus ei sukujuurta
    Katsele, eikä toivo kunniaa,
    Eikä se vaadi rikkautta suurta,
    Ihmistä yksin vaan se rakastaa."

    "Nouskohon miesi itse voimallansa
    Arvohon, rikkauteen ja kunniaan;
    Kenpä ne keinottelee vaimollansa,
    Lempi on hällä leikkikalu vaan."

    "Kuntoa, voimaa jos vaan ompi mulla
    Töilläni nousta onneen, kuuluhun,
    Arvoa, rikkautt' on myöskin sulla,
    Jos olet liittynyt sa minuhun." —

    Tuntehen hurmaavaisen valtaamana
    Walpuri vaipuu armaans' sylihin,
    Uinuen siinä, yhtyy polttavana
    Anteron huulet immen huulihin. —

    Luostari-kammionsa akkunasta
    Tutkiva munkki tämän huomajaa,
    Rinta sen riehuu tunteest' ihanasta;
    Voipihan myöskin munkki rakastaa. —

    Uinailustahan taasen, ihanasta
    Walpuri hämmästyksin kavahtaa:
    "Oi mua hullua, pettynyttä lasta,
    Et sinä voi mua aina rakastaa!"

    Antero silloin vannoi kautta Herran,
    Walpuri myöskin yhtyi valahan:
    "Jos sinut hylkään, toiseen liityn kerran
    Syösköhön vuori tää mun surmahan."

    Antero sitte sotatanterille
    Matkasi kohta kauvas kotoaan:
    Kaiho ja kaipuu jäi nyt Walpurille,
    Itkien vuotti vuodet sulhoaan.

    Vierivi vuodet, pitkät vaiheinensa,
    Antero kaukomailta tullut ei,
    Walpuri kuolleen luuli sulhasensa,
    Luuli jo että Tuoni hänet vei.

    Niin tuli loistoinensa Turun saksa
    Kihloja Walpurille tarjoillen,
    Walpuri valojaan ei muistaa jaksa, —
    Vastahan otti kihlat tullehen.

    Häitä jo valmistellaan loistavia;
    Walpuri kuulu kauneudeltaan,
    Sulholla tavaroita kallihia,
    Onni ja loisto heitä vartoo vaan.

    Häihinpä, vieras joukkoon ratsastaapi
    Ritari uljas, umpi-kypärin,
    Morsianta hän tarkoin katsahtaapi,
    Synkkänä kulkee raskain askelin.

    Morsiusseura merellen jo ehti,
    Kulkien kirkkoon kuuluun vihillen;
    Ritari myöskin ratsain poies lähti,
    Rientäen Rantavuoren huipullen.

    Täällä hän riisui sotavarustukset,
    Taivasta koht' on kädet nostetut:
    "Muistatko, suuri Luoja lupaukset?
    Muistanet valat tässä vannotut!" —

    Temppelin torniss' uppo uljahassa
    Kellot ne kumeasti kajahtaa,
    Purressa uudessa ja uhkeassa
    Morsiusseura kirkkoon kiiruhtaa.

    Mutta, nyt pilvet taivaan mustentaapi,
    Raivona alkaa aallot kuohumaan,
    Morsiusseura pelvoin kiiruhtaapi
    Suojahan Rantavuoren purrellaan.

    Ukkonen paukahtaa ja taivas aukee,
    Kirkkaus huikaavainen leimahtaa,
    Kallion kyljest' irti paasi laukee,
    Morsiusparin paikall' upottaa.

    Luostarin akkunasta katsoissansa
    Kauhean turman huomas' munkkikin,
    Hän teki ristinmerkit rintahansa,
    Lausuvi myöskin Paternosterinkin.

    Morsiusvuoren alle aaltoon kuoli
    Walpuri, kuulu kauneudeltaan,
    Antero urho luostarissa huoli
    Kaivaten kadonnutta armastaan.

Aarno ja Aino.

    Aallot aivan levotonna
    Järven rantaa huuhteli,
    Siinä kera kultasensa
    Kaunis Aarno asteli;
    Kaunis oli katsehensa,
    Mutta heidän rinnassansa
    Sydän sykki levotonna.

    "Oi, mun armas Aarnoseni!
    Oi, en voi ma milloinkaan
    Sulle omaksi ma tulla, —
    Verhonan' on ryysyt vaan.
    Kihlasormust' ei oo mulla
    Sulle antaa, eikä sulla
    Mulle, armas Aarnoseni."

    "Hylkäs sun jo sukus suuri.
    Ylön antoi kokonaan,
    Kun se kuuli, että toisit
    Vaimokses' mun raukan vaan:
    Vielä mieles' muuttaa voisit,
    Ikäs' onnetonna oisit,
    Kun sun hylkäs sukus suuri."

    "Kuules, armas Ainoseni,
    Paikan tiedän rauhaisen,
    Jossa häämme viettää saamme,
    Kodin saamme turvaisen;
    Sinne, sinne astukaamme,
    Häät ja koto laittakaamme
    Kohta, armas Ainoseni!"

    "Siellä meill' on rikkautta, —
    Uudet vihkivaattehet
    Saat sa ylles kohta siellä,
    Sormuksetkin kultaiset;
    Siell' ei heimon' ole tiellä,
    Eikä tarvitse sun niellä
    Ylönkatseen karvautta."

    Saivat rantakalliolle,
    Jota aallot vahtopäät
    Roiskuttavat raivossansa.
    "Aino, Aino, tokko näät!
    Kuinka tuolla iloissansa
    Valkeoita vaippojansa
    Ahdin immet tarjoo sulle."

    "Katsos, kuinka kaunihisti
    Ahdin aarteet välkähtää!
    Kuules, kuules kuinka meitä
    Vellon joukko tervehtää!
    Hyvästit jo maalle heitä!
    Wellamoinen meidät peitä
    Vaipallasi kaunihisti!" —

    "Kauhistus mun murtaa, Aarno,
    Herra taivaan auttakaan!
    Näinkö tahdot meidät syöstä
    Kadotukseen kauheaan?
    Elämäämme älä ryöstä,
    Meidät säästä synnin yöstä
    Kauheasta, armas Aarno!"

    "Haa, nyt tunnen sydämesi!
    Noinko on se arvoton?
    Lempeäni kallihimpi
    Sulle herja henkes' on. —
    Oi, sa armas Ahdin impi!
    Sun on kenties kestävämpi
    Lempesi ja sydämesi."

    "Syöksyn sinun sylihisi,
    Neito vieno Wellamon,
    Näin sun säästän, päästän Aino,
    Elämään ja ilohon.
    Ahdin impi mull' on vaimo,
    Jot' ei riistä riita, vaino,
    Kohta syöksyn sylihisi." —

    "Ei, en laske sulhoani
    Toisen syliin milloinkaan!
    Armast' ompi mulle kuolla,
    Kun sun kanssas kuolla saan.
    Riennä siis jo, tahdon tuolla
    Haudan kolkon tuolla puolla
    Syleillä mä sulhoani!"

    "Oi, nyt tunnen lempes oivan,
    Aarre on se verraton!
    Pois jo tästä joutukaamme
    Elämään ja taistohon!
    Laaja ompi armas maamme,
    Kyllä siinä sijan saamme;
    Lempi meille antaa voiman."

Lapsuuden muisto.

    Kun kuljen koti-kankaitain
    Ja astun synty-paikoillain.
    Niin luonto kaikki kasvineen
    Ja lehdon linnut lauluineen
    Ne mua tervehtii.

    Tuo mätäs pieni, nukkapää,
    Tuo kivi huutaa: etkö nää!
    Mä olin ennen pöytänäs
    Ja lehto leikkikenttänäs
    Sun poika-päivinäs.

    Ja koivut, lepät lehdikon
    Ne kuiskaa: kas jo tullut on
    Tuo armas kasvikmnppali,
    Hän seurassamme soitteli
    Suloiset suvensa.

    Ja lahden laine läikähtää,
    Niin iloisesti hymähtää:
    No, tullos vanha tuttavain
    Ja loiski, läiski helmassani,
    Niinkuin sa ennen teit!

    Ja puro se huutaa pulputtaa:
    Voit vielä myllyt rakentaa,
    Mä niitä väännän ahkeraan,
    Kun kohdata sun taasen saan,
    Sa, armas ystävä!

    On hellä mieli mullakin
    Kun näitä katson, tervehdin,
    Kun mennyt aika armas näin
    On iloinensa edessäin
    Ja sulo-muistoineen.

    Se aika oli armainen,
    Ma laulelin kuin leivonen;
    Ei ollut huolet seurassa,
    Kun vaan ol' leipää kontissa
    Ja lähde lehdossa.

    Niin kevyt sydän sykkäili
    Ja mieli raitis liiteli,
    Kuin perho puhdas ilmassa; —
    Niin — miks'ei oisi muistissa
    Ne aiat armahat!

Erästä Suomenkielistä alkeis-opistoa avattaessa.

Syyskuun 1 p. 1879.

I.

    Luojan armaan antimia
    Maanmies ahtaa aittahansa,
    Hedelmiä kallihia
    Kokoo, korjaa pelloltansa.

    Ilo säihkyy silmistänsä,
    Riemusasti sykkää sydän.
    Kansa kaikk' on mielissänsä:
    Herra antoi sadon hyvän.

    Toista taasen kylvetähän,
    Hyvin muokatahan multa.
    Siemen siihen peitetähän.
    Uusi kasvaa viljakulta.

    Luojan armaan antimia
    Nauttimaan on kansa luotu,
    Luonnon suuren aartehia
    Iloks' ihmisille suotu. —

    "Syö nyt, juo nyt Suomen miesi,
    Nuku sitte tiedotonna!
    Sull' on pirtti, lämmin liesi,
    Ole muusta huoletonna!"

    Näinhän sulle kuiskaellut
    "Ystäväis", on ahkerasti; —
    Vaan etp' enää uinahdellut,
    Toimeen tartuit pontevasti.

    Toimeen tartuit, kasvattamaan
    Viljaa kaikkein kallihinta,
    Tiedonpuuta istuttamaan,
    Hengen kukkaa kaunihinta.

    Huomasit ett' arvotonna
    Tiedott' ompi riista, kulta,
    Kolkko elo valotonna,
    Jota kadehdittiin sulta.

    Riemustapa sydän sykkii
    Tällä kylvöpellollamme.
    Innollisna suonet tykkii
    Kun on voitto puolellamme.

    Kasva tässä kaunis touko
    Kunniaksi Suomen sulon!
    Riennä pois sa musta kouko,
    Joka kansalt' estit valon!

II.

    Veno pieni lasketahan lainehille,
    Siin' on pientä seuraa, kallist' omaisille,
    Joiden onnentoivotukset hartahasti
    Lähtijöitä seuraa matkan päähän asti.

    Perään istuu miesi, mela kätehensä,
    Soutamahan toiset, hänen etehensä,
    Aallot telmii, hyrskii, paljo kuorma painaa,
    Paljo, tarvitahan soutaessa voimaa.

    Tie on pitkä, sill' on salakarejakin,
    Tyyntä, tuulta saatte, joskus sadettakin;
    Hämäräkin teidät usein yllättääpi,
    Epäilyksen vesihiisi peljättääpi.

    Voima vankka tarvitahan soutajissa,
    Ahkeruus ja into purres' istujissa,
    Perämiehen ansioksi arvatahan
    Kunnolla kun matkan päähän saavutahan.

    Mutta vankkaa varustettu matkallanne
    Evästä ja virvokett' on vakkahanne:
    Se on Suomen kansan voimaa, ystävyyttä,
    Siitä nauttikaatte voimaa, kestävyyttä.

    Minne matkan suunta, siit' ei myöskään huolta,
    Vastahanne johtotähti tuikkaa tuolta:
    Siihen satamaan se teidät johdattaapi,
    Josta Suomen kansa valistuksen saapi.

    Teitä Suomen kansa seuraa silmillänsä,
    Matkakustannukset maksaa hiellänsä;
    Muistakaa te työllä uutteralla aina
    Maksaa kansallenne tämä kallis laina!

    Onnella jos vihdoin saatte satamahan.
    Mahtavasti matkavaivat palkitahan:
    Kunnioitus teille kansaltanne kaikuu.
    Jos vaan teistä kerran kelpomiehet paisuu.

III.

    Vahvisti vankin patsahin
    Muinainen Hellaan kansa
    Kaunisti templit, huoneetkin,
    Joiss' iki-oppejansa
    Jakoivat kuulut viisahat,
    Nuo aatteen miehet mahtavat.

    Patsasta neljä kohottaa
    Nyt myöskin Suomen kansa,
    Tueksi vahvaks' asettaa
    Ne pyhään linnahansa.
    Mi vahvan varjeluksen suo
    Ja kansallisen valon luo.

    Ne patsahat, ne kohoaa
    Hetkellä tällä juuri,
    Niist' yhden nosti Turunmaa,
    Kaks' Karjalamme suuri,
    Ja yhden Satakunta loi
    Lahjansa runsaat sille soi. —

[Edellämainittuna päivänä avattiin neljä vapaaehtoisilla varoilla kannatettavaa Suomenkielistä alkeis-opistoa: Wiipurissa, Lappeenrannassa, Turussa ja Porissa.]

    Tokk' ootte miehet huomannut,
    Te, päässä valtapöydän,
    Ett' innostus on vallannut
    Tään kansan, köyhän, nöyrän!
    Se esteet tieltään raivajaa,
    Ken voi sen voimaa vastustaa?

    Ja ken nyt enää epäilee
    Suomemme vastaisuutta;
    Jo kirkas toivo valaisee
    Sen tietä, aikaa uutta.
    Kun vankan valon tielle näin
    Astuvi nuoret rivittäin.

    Vaan, turhaan valvoo vartijat
    Ja turhaan rakennetaan,
    Jos turva kaikkivaltias
    Vaan poies unhotetaan;
    Siis: Herra meitä auttakoon.
    Niin, Herra työmme siunatkoon!

Johan Wilhelm Snellman'in 76:na syntymäpäivänä 12.5.1881.

    Hanget haihtuu, kinos katoo, sulaa jänkät järven jäät.
    Lehti puhkee, nurmikosta nousee kukat kultapäät.
    Luonnon lauluparvet saapuu, kohta rastas rallattaa,
    Kaikki tointuu, kaikki elpyy, armas, kaunis taas on maa.

    Pimentolan pitkät yöt jo kirkkahiksi valkenee,
    Pilvet paksut taivahalta lämmin leyhkä ajelee:
    Selkeänä, lämpimänä, armas päiväntähti saa.
    Valaa maalle valoansa, talven vallan karkoittaa. —

    Hanget, jäät jo sulanut on hengen tanterilta myös,
    Valistuksen vainiolla koko Suomi ryskää työs:
    Kansallisen sivistyksen valo valtaa voimallaan
    Mielet ennen eksynehet, ennen pimitetyn maan. —

    Mutta, — ken on herättänyt kansan ennen uinuvan?
    Ken on pilvet hajottanut, jotka äsken mustahan
    Varjoon peitti Suomen kielen, kansan hengen kahlehti, —
    Kenpä epäilyksen hanget sydämmistä sulatti? —

    Mies sen teki, — suuri miesi, jonka kunniaksi nyt
    Kiitollisna Suomen kansa juhlimaan on yhtynyt;
    Jonka harmaantuneet hapset suomalainen innossaan,
    Rientää riemutuntehin nyt kunnialla kruunaamaan.

    Niinkuin muinen Wäinämöinen luonnon loihti laulullaan,
    Niinpä suuri Snellman'imme pontevalla sanallaan,
    Mielet untunehet uuteen intohonsa virkisti,
    Suomen kieltä, Suomen kansaa lempimähän opetti.

    Katso! kuinka kade Louhi kallioilla, kareilla
    Koitti suuren Saiman aallot vangita ja sorrella:
    Vankat hankki harjantehet vankiansa vahtimaan,
    Luuletellen: sielt' et pääse vapahaksi konsanaan.

    Mutta silloin voimakasna Saiman rinta riehahti:
    Syrjään syöksyi salvat, auki kalliotkin kimmahti,
    Uran uursi uljahasti: tie on auki avara,
    Mahtavasti voitonvirttä laulaa kuulu Imatra. —

    Niinpä Snellman'inki "Saima" estein monin kahlittiin,
    Jalot aatteet turpehesen tukahduttaa aiottiin,
    Mutta, mikä valta voisi maailmassa vastustaa
    Neroa ja oikeutta, kun ne ryntää, ponnistaa!

    Mahtavasti "Saiman" sanat syöksyi yli sulkujen,
    Imatrana kuohumahan veren saatti tuhanten:
    Järkähytti vanhat voimat; Suomen kielen sorrostaan
    Kutsui luomaan valistusta, arvohonsa astumaan.

    Tässä totta tarvittihin into, kunto, kestävyys,
    Tukena ei ollut vielä kansan voima, ystävyys,
    Usein nousi sarjat sankat, laati vankat vastukset,
    Mutta murrettu on monet, murretaan myös vastaiset.

    Niinpä Snellman nerollansa hiihti ladun lavean,
    Jota astuin armas Suomi entää onnen, kunnian. —
    Vielä vanhuksena voimin uusin tarttuu tapparaan,
    Ankarana tieltä liiat kasvannaiset karsimaan.

    Suuri mies! sun aattehesi Suomen kansan jalostaa,
    Jalo henkes' voimallansa aattehemme kohottaa
    Kestävänä, uskollisna eestä kansan, kielen, maan,
    Eestä valon, vapauden, uutterana raatamaan!

    Ja ne syvät syntysanat "Saiman" ilmi kantamat,
    Kaikuvat niin kauvan kuni Saiman aallot loiskivat.
    Kallihina Suomen kansan rinnas iki-aikoihin
    Elää nimi "herättäjän" Johan Wilhelm Snellman'in!

Suomal. Kirjallisuuden Seuran 50:nä vuosipäivänä.

    Siunattu se aate aina olkoon,
    Joka, niinkuin taivahasta tullen,
    Iski mielihin ja lausui: tulkoon
    Armas Suomen kansa myöskin sullen
    Kirjat kielelläsi luettavat,
    Laulut omin äänin laulettavat,
    Sortumaan ei sovi kieli moinen,
    Jolla kerran lauloi Wäinämöinen.

    Aattehesta paisui miesi oiva,
    Kasvoi hoitain hyväin holhojainsa,
    Verraton on ollut into, voima
    Hengen vainiolla raataissansa, —
    Päätä viel' ei peitä harmaat hapset
    Kuitenkin nyt kaikki Suomen lapset
    Seppelettä hälle solmiavat,
    Syntypäivän riemuin juhlistavat.

    "KuItala", sen ensimäinen lapsi
    Nimellään jo merkillinen enne,
    Että perhe kasvaa Kultalaksi,
    Valon Kultalaksi kansallemme,
    Että vyötteleepi kultavöihin
    Kielen kauniin, joka iki-öihin
    Unhottua oli, hoitamatta
    Opin, tiedon tielle auttamatta.

    Vielä aarteet kultaa kallihimmat
    Kaivoi, kansan sydämehen mennen,
    Sieltä loihti ilmi ihanimmat
    Laulut sankareista, laulut lemmen,
    Sananlaskut, sadut, arvoitukset,
    Näillä aukaisten ne umpi-ukset,
    Joiden kautta Suomenkieli julki
    Ansaittuhun arvohonsa kulki.

    Jos nyt vaikka sortuis Suomen kansa,
    Vaikka vaipuis kohtaloiden alle,
    Iäti se eläis lauluissansa,
    Iäti ne kertois maailmalle:
    Kerran eli kansa Pohjanmailla;
    Joka lauluillansa mahdikkailla
    Mainehensa maailmalle soitti,
    Vaan — sen kohtaloiden kovuus voitti.

Elias Lönnrotin täyttäessä 80 vuotta.

(Kuopiossa Huhtik. 9 p. 1882.)

    Raikui kannel muinen meillä
    "Vanha Wäinämö" kun soitti,
    Kun hän snlosäveleillä
    Luonnon lumos, mielet voitti;
    Kuus oli Suomen soittimessa
    Kultakieltä kantelessa,
    Kukin eri säveltä
    Kaikui kansan hengestä.

    Mutta sitte oudot tuulet
    Rannoillemme puhalteli,
    Sulki suuret lauluhuulet,
    Virret vanhat viskoeli:
    Sorti sointumahan soille,
    Kantoi kauvas salomaille;
    Siellä vanha kannel myös
    Piilopirtin pienen löys'.

    Kauvan oli kannel tuolla
    Piilossansa pitkät aiat,
    Moni ehti laulu kuolla,
    Monet muuttui vanhat tai'at:
    Joskus kuitenkin kajahti
    Soinnut saloilta solahti,
    Moni nuolle nauroi vaan,
    Toiset viihtyi kuulemaan.

    Nousi mökkisestä miesi,
    Kuuli kaukaa soinnut somat,
    Hänpä tajus, hän se tiesi;
    Nuo on äänet Suomen omat.
    Astui tuosta ääntä kohti,
    Jonne sydän lämmin johti,
    Sieltä aarteet ilmi toi,
    Joista Suomen soiton loi.

    Tämän aarteen nostajiksi,
    Eip' ois mahdolliset olleet
    Miehet, jotk'ei tuttaviksi
    Kansan tunteiden oo tulleet,
    Joit' on vierain kasvateltu,
    Kultakehdoiss' keikuteltu,
    Sellainen ei konsaan tie
    Kansan sydämehen vie.

    Tämän työn vaan taisi tehdä
    Suuri Lönnrotimme yksin,
    Kansan sydämehen nähdä
    Vaan hän, joka käsityksin
    Kansan kanssa lauleskeli,
    Tuohikkaissa astuskeli,
    Sai niin kansan tuttunaan
    Laulujansa laulamaan.

* * *

    Katsopa kuinka mestari oiva
    Kannelta uudeksi loihtii ja laittaa:
    Kohta se kielin seitsemin soiva
    Kieltämme kietovat paulat jo taittaa.
    Kalevalaulut kieli on vahvin,
    Jok' on jo tuottanut maallemme mahdin,
    Kansamme mainehen kauas se soitti,
    Kätköistään "tuli, näki ja voitti."
    Kanteletarpa toinen on kieli,
    Suloa, lempeä hehkuen laulaa,
    Joskuspa myöskin auvoinen mieli
    Soittaen sillä huolia huokaa. —
    Mestari viel' asuhunsa vyöttyy,
    Korpien kätköstä tuomahan syöksyy
    Myös Sananlaskut ja Arvoitukset,
    Näistäpä uutta kieltä hän kaksi
    Soittohon suoritti sointuvaksi.
    Sitte hän kielen kaunihin liitti,
    Virsin vienoisin Herraa kiitti. —
    Vielä ei kantele seitsemin soiva,
    Mutt' eipä murru mestarin voima:
    Kielemme arvokkaat sanasarjat
    Yhtehen sai kuni kultaiset marjat,
    Niin Sanakirjan rikkahan, suuren
    Kieleksi kiersi hän kantelon uuden;
    Vihdoinpa kielen tenhoa soivan
    Loihtumalaulut, — velhojen voiman —
    Kätköistään iki-ankarat poimi,
    Kaiken tään teki Lönnrotin toimi. —
    Niinpä on kantele valmis nyt aivan.
    Millä me maksamme mestarin vaivan?

* * *

    Kaikuu taasen kannel meillä.
    Seitsenkielisenä soipi;
    Suomi, kohtaloides teillä
    Tää sun ohjas olla voipi.
    Katso, suuri Suomen suku!
    Tämä sulle "pyhä luku"
    Kallis tuki turva on,
    Voi sun viedä voittohon!

    Kurja oisi Suomen kansa
    Jos ei aineksilla näillä
    Kieltään saisi arvohonsa
    Astumahan valtateillä.
    Näissä Suomi, sulla ovat
    Perukirjat verrattomat,
    Joit' ei mikään valta saa
    Sortaa, eikä kukistaa.

Kuopion kaupungin satavuotis-juhlassa 10.9.1882.

[Suomalaisessa teaatterissa lausui neiti K. Avellan.]

I.

    Nousee niemekkeeltä savu sankka,
    Liekki liehuin roivioita syö.
    Onko taasen maassa sota rankka? —
    Ei, nyt täss' on huima kasken työ.
    Uutterana tässä korvenpoika
    Tuhkaan valaa hikikarpaloita,
    Siemenen hän siihen sitten lyö.

    Kas, jo kasvaa vilja notkuvainen,
    Ihanasti pelto kellertää
    Leikkiellen kanssa rannan laineen. —
    Halla Pohjolasta peljättää,
    Mutta aallost' Ahti nostaa päätä
    Häätämähän hyisen Pohjan jäätä;
    Täytelääksi varttuu tähkäpää.

    Pirtti pieni pellon penkerelle
    Ihmis-asunnoksi kohoaa;
    Ilmestyypi lauma laitumelle,
    Paimentorvi korven kai'uttaa.
    Lahden vettä viiltää ruuhellansa
    Miesi, laskee, nostaa verkkojansa;
    Lapset rannikolla rallattaa.

    Aiatarpa valpas tämän huomaa,
    Luokse luontelihe lausuen:
    "Täs'pä tannert' ompi Luojan luomaa
    Asemaksi ihmisrientojen.
    Aavat aallot, salmet tässä hohtaa,
    Jotka avaralta voivat johtaa
    Korven kansan näille rannoillen."

    "Iki-kaski tässä kasvakohon
    Hengen viljojakin kantaen!
    Tähän kirkot, koulut kohotkohon
    Valistusta maalle antaen!
    Kauas tästä siirry korpi musta.
    Väisty ihmisvoiman ponnistusta!
    Nöyrry auttajaksi ihmisen!" —

    Näin se lausui Aiatar, ei suotta,
    Kaikki voimat häntä tottelee;
    Työtä johti tässä sata vuotta,
    Siitäpä nyt kansa riemuitsee,
    Ett' on työ ja vaiva siunattuna,
    Hedelmän on kauniin kantanunna
    Kaski kallahalla Kallaveen.

II.

    Kaunis, armas on syntymä-seutusi sulla,
    Kaupunki rannall' uljahan Kallaveen!
    Viehkeät on, kuni immellä on valitulla,
    Rintasi, kaulasi kallihit kaunisteet.
    Missä niin nousevi kukkulat korkeat, jalot,
    Missäpä mieluimmat ovat vaarat ja salot,
    Kuin ovat kaltailla kaunihin Kallaveen!

    Vetten liepehet hohtohopeisena vyönä
    Helmaas kirjailee sata saarineen,
    Välkkyen niinkuni Pohjolan selvänä yönä
    Tähtöset taivon kannella tuikkaelee;
    Joskuspa taasen ne yltyvät tanssihin tuimaan,
    Yhtyen tuulten ja metsien lauluhun huimaan,
    Luonnon ankaran ääniä kai'uttain.

    Katsopa! Puijo kuin puhdasna päätähän nostaa
    Korkeuteen yhä selvään katsellen;
    Aina sen uhkeat rintehet raitisna hohtaa
    Virvoitust' yhä ilmaan henkäillen.
    Ah, jos ihmismieli sen vertainen oisi,
    Ain' ylevyytehen toivoa, pyrkiä voisi,
    Niinpä se rauhan ja lemmen maahan lois!

    Kaunis, raitis on syntymä-seutusi sulla
    Kaupunki rannalla kaunihin Kallaveen!
    Tahdo sa kilvaten sille vertana olla,
    Ain' elos riennot ohjata oikeuteen!
    Eihän tok' epäkelvoksi vaipua saata
    Kansa, joll' onni on raataa tällaista maata!
    Kaunihin vaativi kauneus rinnalleen. —

    Jos, Savon armahan syän, sinä sykkiä voisit,
    Vaan jalotoimihin, tietohon, puhtauteen,
    Silloin sa astenna Suomen kunnian oisit,
    Tähtenä vilkkuisit polo-Pohjolan myös.
    Silloin astuissas satavuosien tietä,
    Et eloas epäkelpona, kurjana vietä,
    Vaan jalon tahdon täytät Taivaisen.

Kuopion juna.

[Lausuttu Kuopiolaistren rautatiejuhlassa Huhtikuun 16 p:nä 1885.]

        (Junan vihellys.)
    "Kaipiainen!"
    Joill' on matka Kuopioon,
    Kohta junaa muuttakoon!

(Kellon soitto, asemapäällikön ja junan vihellys ja sitte junan kulkua matkiva rautatiemarssi.)

    Höyryhepo raskahasti
    Ähkää, puhkaa vaikeasti:
    Raskas onpi kuorma tässä
    Kuopiohon menemässä.
    Tavarata kaikenlaista
    Omasta ja muista maista:
    Kahvia ja sokeria,
    Viiniä ja konjakkia,
    Pippurit ja öljyt, maalit,
    Kaunihit myös silkkisaalit:
    Tampereelt' on palttinata,
    Oulun nahkaa tanakkata,
    Tervakosken paperia,
    Bruna-prima sikaria,
    Tammisaaren sormikkaita,
    Silliä ja silakoita
    Aivan ahdinkohon asti
    Tukittu on juna-lasti. —
    Siin on miestä sekä naista:
    Sotilaita, kauppiaita,
    Neito-ylioppilaita,
    Kyntäjiä ja mestareita,
    Taitureita, teikareita;
    Siin' on miestä Pietarista,
    Wienistä ja Parisista,
    "Ruuvi-herrat" saksalaiset,
    Meijeristit tanskalaiset;
    Kaikki nämä matkaa vaan
    Kuopiohon kuuluisaan;
        (Juuan vihellys.)
    "Sant Mickel, tiie minuut!"

(Kellon soitto, vihellys ja sitte Mikkelin pataljonan marssi.)

    Toinen juna Pieksämäellä
    Tulee vastahamme tiellä:
    Siinäkös on tavaroita!
    Katsokaatte! voita, voita!
    Yksi, kaksi, — — kaksitoista,
    Vaunullista täynn' on voista,
    Savon voista kuuluisasta,
    Primasta ja sekundasta,
    Siin' on herkut Helsingille,
    Pietarille, Lontonille;
    Lihasta on monet vaunut
    Kukkuraisen kuorman saanut,
    Tali taas ja metsänriista,
    Nahka, vuolukivet, pihka,
    Tulitikut, olut, kalkit,
    Tupakat ja honkapalkit
    Monta vaunullista täyttää,
    Oikein hirveältä näyttää!
    Kuopiopa nämä kaikki
    Mailman markkinoille laitti.
    "Suonenjoki!"
    Siin' on liiket' oivalailla
    Niinkuin kelpo markkinoilla:
    Voita, viljaa suuret kuormat
    Rautalammin ukot tuovat;
    Iisveen laajan lainehilla
    Laivoilla ja venehillä
    Aina kilvan kiidetään
    Rautatielle riennetään;
    Wiitasaaren kymmenhangat
    Rantahan on käännettynä,
    Muikkuloilla täytettynä,
    Karttulast' on kauheasti
    Rautaa junaan pantavaksi.
    Katsos tuonne metsän alle,
    Missä pölyääpi mäki,
    Leppävirran herrasväki
    Sieltä ajaa "tatsuunalle".
    "Wehmasmäki!"
    Siell' on liikkehellä väki:
    Maitokannut, piimäpunkat,
    Perunoita säkit vankat,
    Kaloja ja naurihia,
    Lihaa, voita, kaaliksia,
    Junaan kiireest' työnnetähän
    Kuopiohon kyyditähän. —
    Puijo näkyy! kaikkein silmät
    Junan akkunoihin käyvät
    Kukkulata kurkistavat
    Seutuloita tarkastavat:
    Kyll' on tässä kauneutta,
    Maisemalla mahtavuutta!
    Eikös lienekin nyt jo
    Lähimailla "Kuopio!"

(Savolaisen laulu).

Kalevala.

(Kalevala-juhlassa 1885.)

    Kolkkohon korpehen Suomalainen
    Raivasi asuntonsa.
    Luonto on jäykkä ja uhkaavainen,
    Leppyä ei taho konsa;
    Ankara haltia Pohjolasta
    Vainovi, torjuvi tulokasta,
    Vaan tämä haltian voittaa,
    Laulaen kannelta soittaa.

    Metsissä jylhissä isännöivät
    Kontiot seuroinensa,
    Karjoa kaasivat, riistaa söivät
    Kansalta herkuiksensa.
    Vaan eipä säikähdy Suomen miesi,
    Rohkeudella ja taiten tiesi
    Kontion vallankin voittaa,
    Laulaen kannelta soittaa.

    Ahdinkin aartehet valloittaapi
    Saaliiksi itsellensä,
    Tapion tavarat myöskin saapi
    Leiväksi perheellensä;
    Lehtohon laajahan kasken kaatoi,
    Perkasi peltoja, niityt raatoi,
    Työstäkin tauottuansa
    Soitteli kanteloansa.

    Aina hän lauleli, aina soitti
    Kainoa kanneltansa,
    Murhe jos vallata mielen koitti,
    Huolissa, iloissansa,
    Lauleli, soitteli Suomalainen,
    Varsin on laulelo lumovainen:
    Kaikki hän laululla voitti,
    Tenhoten kannelta soitti.

    Äiti se lapsensa laulelolla
    Unehen uuvuttaapi,
    Taattopa poikansa kantelolla
    Taistohon innostaapi,
    Sankari soitteli voitollensa,
    Lempivä lauleli armaallensa,
    Taudit ja Tuonenkin voitti,
    Loihtien kannelta soitti.

    Tuskin on luonnossa ilmausta,
    Josta ei laulaa voinut,
    Eik' elämäs sitä tapausta,
    Jost'ei jo kannel soinut;
    Vieläpä jutteli jumalista,
    Lauleli urhoista mahtavista,
    Taivahat tutkia koitti;
    Laulaen kannelta soitti.

    Näin eli, laulaen laulujansa,
    Kannelta helkytellen,
    Aikoja pitkiä Suomen kansa,
    Korpia raivaellen;
    Lempivi armasna emonansa
    Maatansa, lauluja, kanneltansa,
    Sortajat vierahat voitti,
    Urhona kannelta soitti.

    Vihdoinpa tunkesi vieras tänne
    Uusine tapoinensa.
    Montapa meidän miehiämme,
    Voitti se puolellensa,
    Ei nämä laulele äidin kanssa,
    Holho ei armasta emonansa,
    Murhe nyt äidin voitti,
    Itkien kannelta soitti.

    Soittaen kieliä sortuneita
    Äiti nyt huolissansa,
    Kaipasi kotoa luopuneita
    Armaita lapsiansa,
    Joista jo muutamat loistossansa
    Inhosi entistä kotoansa,
    Vieläpä nauroi ja moitti,
    Äiti kun kannelta soitti.

    Vihdoinpa kuulivat poiat oivat,
    Kuulivat millä lailla
    Kummasti laulut ja soitot soivat
    Kaukana salomailla:
    Sinne he rientävät katsomahan
    Laulua, soittoa kuulemahan,
    Ihmetys heidät jo voitti,
    Äiti kun kannelta soitti.

    Riemuten laulut nyt kätköstänsä
    Ihmeeksi ilmi tuodaan,
    Niitä jo kuullahan mielellänsä,
    Kantelon soida suodaan.
    Mieliin virkeys uusi saapi
    Kalevan laulut kun kajahtaapi;
    Ihmetys vierahat voittaa,
    Väinämön kannel kun soittaa.

    Laulele, soittele, Suomalainen
    Kielesi kanteloista!
    Silläpä säilyä voit sinä vainen
    Kolkoista kohtaloista;
    Laulusi laajat on sulle muuri,
    Miss' on se tenho ja voima suuri,
    Joita ei sortajat voita;
    Suomi, sa kannelta soita!