Sandi

— Ette ole Keski-Afrikassa Intian Hyväntekeväisyysyhdistyksen palveluksessa.

— Kansa näki nälkää…

Sanders hymyili.

— Olen lähettänyt heille sanan, että tulen Akasavaan, hän sanoi irvistäen, — ja että otan ensimmäisen kärsivän näköisen miehen, jonka näen, ja pieksän hänet verille.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja lähti, pitkin jokivartta hajautuneiden valkeiden lähetyssaarnaajien — sanottakoon se — helpotukseksi, sillä niin oudolta kuin tuntuukin, mustaan takkiin ja silkkisukkiin pukeutunutta neekerisaarnaajaa kohdellaan epäluuloisesti.

Lupauksensa mukaan Sanders teki matkan, mutta hän ei tavannut ketään rangaistavaa, sillä hän tuli kerta kaikkiaan hyvinravittuun yhteiskuntaan, joka oli viettänyt kokonaisen viikon kaivaessaan ruokatavaroita piilopaikoistaan, joihin ne oli liian innokkaan maineenhakijan esityksestä kätketty.

— Tähän, sanoi Sanders veitikkamaisesti, — loppui ensimmäinen läksy.

Mutta hän ei ollut läheskään onnellinen. On huomattava, että kun kajotaan alkuasukaselämän hitaaseen kulkuun, tapahtuu kaikenlaisia asioita. Ei voida suoraan sanoa, että ne tapahtumat, jotka sattuivat pastori Kenneth McDolanin vetäydyttyä julkisesta elämästä, olivat suoranaisia seurauksia hänen pyrinnöistään saavuttaa mainetta Akasavassa. Mutta hän oli kylvänyt siemenen, josta kasvoi käsitys, että joku oli vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan — hän oli pystyttänyt köyhyyden kauniin kuvan, uuden ja ihmeellisen jumalan. Lyhyen oleskelunsa aikana hän oli istuttanut pakanain mieliin hämärän, epämääräisen ja haparoivan käsitteen inhimillisestä veljeydestä.

Sanders havaitsi tämän, kun hän palatessaan tarkastusmatkaltaan tapasi joella ajelehtivan kanootin, jossa mahallaan makaava mies vetelästi ohjaili alustaan laiskoin melanvedoin.

Sanders, joka oli komentosillalla, veti nyöristä, josta höyrypilli saatiin soimaan, sillä kanootti oli hänen väylällään. Varoituksesta huolimatta mies ei yrittänytkään poistua väylältä, ja kun molemmat olivat menossa myötävirtaa, pääsi höyrylaiva vain pyörähtämällä ja särkkää hipaisemalla ajamasta pientä alusta upoksiin.

— Ottakaa mies laivaan, sanoi Sanders, ja kun kanootti oli kursailematta vedetty keksillä laivan viereen ja mies kovakouraisesti kiskottu laivaan, Sanders alkoi raivota.

— Kirotusta laiskuudestasi, sanoi hän, — huomaan sinut akasavalaiseksi; mutta ei sinulla sittenkään ole mitään syytä vallata keskijokea itsellesi.

— Herra, sinun jumaliesi kirjassa on kirjoitettu, sanoi mies, — että joki on kaikkia varten, mustia ja valkeita, koska kaikki olemme yhdenvertaisia valkoisten jumalain silmissä.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi.

— Kun sinä olet kuollut ja minä olen kuollut, sanoi hän, — me olemme samanarvoiset, mutta niin kauan kuin minä liikun ja sinä liikut, minä annan sinulle kymmenen iskua ruoskalla oikaistakseni sitä pahaa oppia, joka on sinun sisälläsi.

Hän suoritti ojennuksen. Mutta paha työ oli tehty.

Sanders tunsi, alkuasukkaan mielen paremmin kuin kukaan muu, ja hän vietti tietyn ajan joka päivä seuraavan kuukauden aikana kiroillen pastori Kenneth McDolania. Siihen asti ei kuitenkaan ollut vielä tehty korjaamattomia erehdyksiä, mutta Sanders ei ollut niitä miehiä, jotka yllätetään torkkumasta. Hänen pikku kuningaskuntansa kaukaisimpiin osiin lähetettiin salaisia asiamiehiä, ja Sanders istui odottamassa tietoja.

Ensimmäiset uutiset olivat hyviä; vakoojat lähettivät rauhansanomia ja tietoja normaaleista oloista; sitten tiedot kävivät vähemmän tyydyttäviksi. Akasava sijaitsi pahassa paikassa, sillä se oli alueen keskellä, mielettömän kiihotuksen keskus, kuten Sanders oli jo ennen huomannut.

Vakoojien lähettämät tai tuomat uutiset koskivat salaisia kokouksia ja heimojen välisiä lähettejä, lähettejä, jotka hiipivät kylistä hiljaisina öinä, metsän syvyydessä toimitetuista uskonnollisista menoista ja muista hälyttävistä asioista.

Sitten tuli käänne.

Tigili, ngombien kuningas, valmisteli salaista matkaa. Hän uhrasi vuohen ja hankki hyvät enteet; samoin kolme poppamiestä antoi vakavina suotuisan ennustuksen.

Päällikkö lähti jokea myötävirtaa eräänä yönä mukanaan neljätoista soutajaa, rumpali, hänen etevimmät päämiehensä ja kaksi hänen vaimoistaan, ja hän tuli Akasavan kaupunkiin seuraavana iltana auringon laskiessa.

Täällä Akasavan päällikkö vastaanotti hänet ja vei hänet majaansa.

— Veli, sanoi Akasavan päällikkö, — olen peittänyt jouseni marakatin nahalla.

Tigili nyökkäsi vakavasti.

— Minun nuolieni hännässä on pieni pilvi, sanoi hän vastaukseksi.

Näin salaperäisellä tavalla he puhuivat melkein koko tunnin, ja se oli heille suureksi avuksi.

Majan varjossa makasi puolialaston mies, joka näytti nukkuvan, pää käsivarrella ja jalat mukavasti ristissä.

Eräs Akasavan vartija näki hänet ja aikoi keihäällä sysäten saada hänet nousemaan, mutta kun hän vain silmäsi unisesti, niin akasavalainen luuli häntä Tigilin miehiksi ja jätti hänet rauhaan.

Kun kuningas ja päällikkö lopettivat neuvottelun, nousi Tigili majan lattialta ja meni takaisin kanoottiinsa, ja Akasavan päällikkö seisoi rannalla katsellen, miten pieni alus poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Nukkuja nousi äänettömästi ja meni toista polkua rantaan. Juuri kylän ulkopuolella hänen oli mentävä polun yli kuunvalossa, ja siinä hänet kohtasi mies.

Tämä mies oli akasavalainen soturi ja aseistettu, ja nukkuja seisahtui kuuliaisena kuultuaan käskyn.

— Ken olet?

— Olen vieras, sanoi toinen.

Sotilas tuli lähemmäksi ja katsoi häntä kasvoihin.

— Olet Sandin vakooja, sanoi hän, ja toinen kävi häneen käsiksi.

Sotilas olisi huutanut, mutta teräksenluja käsi kuristi Itänen kurkkuaan. Vartija päästi sellaisen äänen kuin pieni joki aiheuttaa juostessaan viettävää kivikkoa alas, sitten hänen jalkansa taipuivat, ja hän kaatui.

Nukkuja kumartui hänen ylitseen, pyyhki veistään kuolleen paljaaseen olkapäähän ja jatkoi matkaansa joelle. Pensaikosta hän löysi kanootin, irrotti sitä kiinnittävän köyden ja astuen siihen potkaisi sen kulkemaan myötävirtaa.

* * * * *

— Ja mitä kaikesta tästä? kysyi Sanders. Hän seisoi kuistillaan, ja hänen edessään oli vakooja, notkea nuori mies, yllään hausapoliisin kersantinpuku.

— Herra, se on salainen seura, ja he aikovat ryhtyä suureen tappamiseen, sanoi kersantti.

Komissaari käyskeli kuistillaan pää rinnalle laskettuna, kädet selän takana.

Hän tunsi nämä salaseurat kyllä hyvin, vaikka hänen alueensa oli ollut niistä vapaa. Hän tiesi niiden sienennopean kasvun; kuinka ne nousivat tyhjästä valmiiksilaadituin ohjein ja opastuksin. Hän tiesi, mikä vaikutus niillä oli pitkin Liberian rannikkoa; hän tunsi Nigerian »vaiteliaat» ja oli tavannut Kasain »valkonaamat». Ja nyt oli kirous tullut hänen alueelleen. Se tiesi sotaa, kahdenkymmenen vuoden työn tärvelemistä — sellaisten miesten työn, jotka kuolivat ja kuolivat iloisina luottaen siihen, että he olivat tuoneet rauhan maahan — se tiesi koko hänen valtansa kukistumista.

Hän kääntyi Abibuun.

— Ota laiva, sanoi hän, — ja mene nopeasti Ochoriin, kerro Bosambolle, päällikölle, että aion tulla hänen luokseen. Palaver on päättynyt. — Hän tiesi voivansa luottaa Bosamboon, jos pahin tapahtuisi.

Odottaessaan hän lähetti pitkän selonteon hallitukselle, joka eleli rauhassa sata mailia kauempana rannikolla. Hänellä oli maajohto pitkin merenrantaa, ja kun se oli kunnossa, niin se oli suureksi siunaukseksi. Onneksi se oli nyt, mutta oli aikoja, jolloin kulkevat norsulaumat olivat kaataneet pylväät ja sotkeneet johdot mailin tai parin matkalta toivottomaksi vyyhdeksi.

Hänen viestiinsä tuli vastaus nopeasti.

»Ryhtykää mitä pontevimmin hävittämään seuraa. Jos on tarpeen, niin vangitkaa Tigili. Lähetämme teille neljäsataa miestä ja tykkiveneen; kai voitte järjestää asian ilman jalkaväkeä.

Hallitus.»

Sanders käveli pitkän matkan meren rannalla ajatellen tilannetta ja ratkaisua. Jos heimot valmistautuivat sotaan, niin ne aloittaisivat yhtaikaa toiminnan, yleisen nousun. Hän pudisti päätään. Neljäsataa miestä ja tykkivene enemmän tai vähemmän ei vaikuttanut sinne eikä tänne. Saattoi toivoa, että kahakat syntyisivät toinen toisensa jälkeen — hän selviäisi akasavalaisista, hän selviäisi Isisistä ja Akasavasta yhtaikaa; Ochorista hän oli varma — se oli lohdutus — mutta toiset? Jälleen hän pudisti päätään. Ehkä akasavalaisten luontainen laiskuus pitäisi heidät poissa pelistä.

Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän tapoihinsa.

Hän lienee ratkaissut asian äkkiä, sillä hän pysähtyi kävellessään, seisoi hiljaa ajatellen perusteellisesti pää kumarassa. Sitten hän kääntyi ja palasi nopeasti huoneeseensa.

Mikä päivä oli valittu kapinan yhteiselle alkamiselle, ei ole tarkoin tiedossa. Tiedetään, että akasavalaiset, ngombilaiset, isisiläiset ja bolekilaiset valmistautuivat kaikessa hiljaisuudessa suurta tappamista varten, kun kuultiin suuret uutiset.

Sandi oli kuollut.

Kanootti oli kaatunut Isisi-joella, ja nopea virta oli vienyt komissaarin mennessään, ja vaikka miehet juoksivat rantoja edestakaisin, ei hänestä nähty mitään muuta merkkiä kuin näkyvistä hitaasti pyörähdellen uiva korkkihattu.

Niin kertoi eräs akasavalainen, joka oli kuullut sen hausoilta, ja heti soi lokali terävästi, ja kylien päämiehet tulivat huohottaen neuvottelumajaan tapaamaan Akasavan ylintä päällikköä.

— Sandi on kuollut, sanoi päällikkö vakavasti. — Hän oli meidän isämme ja äitimme ja kantoi meitä käsillään; me rakastimme häntä ja teimme monta vastenmielistä tekoa hänelle rakkautemme tähden. Mutta kun hän nyt on kuollut eikä ole ketään, joka sanoisi meille 'kyllä' tai 'ei', niin se hetki, josta olen teille salaa puhunut, on tullut; otetaan sen vuoksi aseet ja lähdetään, ensiksi jumalanmiesten luo, jotka rukoilevat ja taikovat meitä vettä pirskottaen, sitten Ochorin päällikköä vastaan, joka on monta vuotta tehnyt meille häpeää.

— Herra, sanoi eräs pieni päällikkö Ochorin rajakylistä, — onko se viisasta: herramme Sandihan on sanonut, ettei saa olla sotaa?

— Herramme Sandi on kuollut, sanoi ylin päällikkö viisaasti, — ja kun hän on kuollut, ei meitä suuresti liikuta, mitä hän on sanonut. Sitä paitsi, lisäsi hän, kun hänen päähänsä tuli eräs ajatus, — viime yönä näin Sandin unissani; hän seisoi suuren tulen keskellä ja sanoi minulle: Mene ja tuo minulle Ochorin päällikön pää.

Aikaa ei enää tuhlattu.

Sinä yönä kahdenkymmenen kylän miehet tanssivat tappamistanssin, ja Akasavan suuri tuli paloi punaisena hiekkaisella rannalla läheisessä ruohikossa oleskelevan virtahepoperheen suureksi ihmeeksi.

Harmajana aamuna Akasavan päällikkö kokosi kuusisataa keihästä ja kuusikymmentä kanoottia ja piti puheen:

— Ensiksi me tuhoamme lähetysmiehet, sillä he ovat valkoisia, eikä ole oikein, että he elävät ja Sandi on kuollut; sitten menemme Bosambon, Ochorin päällikön luo. Kun sateet tulivat vohlimisen aikaan, hän, joka on vierasmaalainen eikä ole lainkaan ihmisen sukua, toi monta pahaa miestä kanssaan ja hävitti kalakylämme, ja Sandi sanoi, että sotia ei saa. Nyt Sandi on kuollut ja epäilemättä helvetissä, eikä kukaan ole meitä estämässä.

Joen mutkan ympäri tuli hitaasti vastavirtaa pyrkivän »Zairen» keula. Huomata sopii, että sen liehuva pieni lippu ei ollut puolitangossa. Tämän seikan oikea merkitys ei ollut akasavalaisille oikein selvillä. Hitaasti tuli pieni alus rantaan, lankku sysättiin esiin, ja sitä pitkin tuli hyvin rivakkana ja valkeana, pieni luukeppi hopeanupista sormien välissä heiluen, hra komissaari Sanders hyvin elävänä, ja kaksi kiiltävää konekivääriä oli maalle työnnetyn lankun kummallakin puolen laivan, kannella.

Kansa katseli peloissaan ja hämmästyksissään tätä maihinnousua,
Akasavan päällikkö hieman lähempänä kuin hänen maalatut sotilaansa.

Sandersin kasvoilla oli viaton hämmästys. — Päällikkö, sanoi hän, — teet minulle suuren kunnian, kun kokoat nuoret miehesi vastaanottamaan minua; kuitenkin näkisin heidät mieluummin pelloillaan työssä.

Hän kulki pitkin runsaasti maalattujen sotilaiden muodostamia rivejä sellaisin hitain askelin kuin olisi hän ollut kunniakaartia tarkastava ylhäinen henkilö.

— Minä huomaan, sanoi hän olkansa yli päällikölle, joka odottamattomasta näystä hämmästyneenä seurasi häntä, — että joka miehellä on tappokeihäs, myös sotakilpi ja monella sitä paitsi ngombilaiset miekat.

— Herra, se on totta, sanoi päällikkö päästen järjilleen, — sillä me menemme norsuja metsästämään suureen metsään.

— Monella on myös pieniä ihmisenluita kaulassa riippumassa, ja ne eivät ole norsuja varten.

Hän sanoi tämän venytellen, myhäillen, kun hän jatkoi tarkastustaan, ja päällikkö oli ymmällä.

— Kerrotaan, änkytti hän, — sanotaan… vakooja tuli ja kertoi meille… että ochorilaiset hankkivat sotaa, ja me pelkäsimme…

— Omituinen, sanoi Sanders puoliksi itsekseen, todella omituinen on tämä tarina, sillä tulen suoraan Ochorin kaupungista, enkä nähnyt siellä muuta kuin miehiä, jotka olivat pelloillaan tai metsillä; sitä paitsi päällikkö on sairas, kuumeessa.

Hän pudisti päätään hyvin teeskennellyn hämmentyneenä.

— Herra, sanoi Akasavan päällikkö, — ehkä miehet ovat meille valehdelleet — sellaistahan tapahtuu…

— Se on tosi, sanoi Sanders vakavasti. — Tämä on valheitten maa; jotkut sanovat minun kuolleen: ja kaikkialla kerrotaan, että maassa ei ole lakia, vaan miehet saavat tappaa ja sotia halunsa mukaan.

— Vaikka minä kuolen tällä minuutilla, sanoi päällikkö, — vaikka joki muuttuisi tuleksi ja täyttäisi minun mahani, vaikka joka puu muuttuisi tiikeriksi ja uhkaisi minua, vannon, etten ole ajatellut sotaa.

Sanders hymyili sisimmässään.

— Varokaa henkeänne, sanoi hän hiljaa, — te, jotka menette metsästämään norsuja, sillä suureen metsään on pitkä matka, monta suota täytyy samota ja monen joen poikki on uitava. Olen mielissäni, että ehdin ajoissa sanomaan teille hyvästit.

Vallitsi syvä hiljaisuus, sillä tämä norsunmetsästys oli päällikön keksimä juttu. Suureen metsään oli kahden kuukauden matka, toinen sinne ja toinen takaisin, ja sitä paitsi se oli kirottua maata, eivätkä akasavalaiset ole miehiä, jotka rakastavat pitkiä matkoja muuten paitsi jokea pitkin myötävirtaan.

Äänettömyyden katkaisi päällikkö.

— Herra, haluamme lykätä matkamme sinun kunniaksesi, sillä jos me menemme, niin kuinka voimme neuvotella kanssasi?

Sanders pudisti päätään.

— Älkööt miehet keskeyttäkö metsästysmatkaansa, sanoi hän. — Mene rauhassa, päällikkö, ja sinä saat monta hammasta. — Hän näki valon välähtävän päällikön kasvoilla, mutta jatkoi:— Minä lähetän kanssanne hausakersantin, joka voi tuoda minulle tiedon sinun urotöistäsi — valo katosi päällikön silmistä — siliä varmaan on monta valehtelijaa, jotka sanovat, ettet sinä ole koskaan käynytkään isossa metsässä, ja minulla täytyy olla todisteita siitä, että olet siellä käynyt.

Vielä epäröi päällikkö, ja odottavat rivit kuuntelivat kumartuen innoissaan eteenpäin, kunnes niissä ei enää ollut järjestetyn armeijan, vaan roskajoukon leima.

— Herra, sanoi päällikkö, — me menemme huomenna…

Sandersin huulilla oli vielä hymy, mutta kasvot olivat vakavat, ja hänen silmissään oli teräksinen kajastus, jonka päällikkö tunsi.

— Sinä menet tänään, mies, sanoi Sanders alentaen ääntään, kunnes hän melkein kuiskaili, — tai sinun sotilaasi marssivat uuden päällikön käskeminä ja sinä roikut puussa.

— Herra, me lähdemme, sanoi mies alistuvasti, vaikka me olemme huonoja marssimaan ja meidän jalkamme ovat hellät.

Sanders, joka muisti akasavalaisten laiskuuden, huomasi hänen kasvojensa väänteet.

— Veristynein jaloin te voitte levätä, sanoi hän merkitsevästi, — mutta veristynein selin ette voi marssia ettekä levätä — menkää!

Seuraavan aamun hämärissä ngombilaiset saapuivat kahdellakymmenellä viidellä sotakanootilla liittyäkseen akasavalaisiin ystäviinsä, mutta tapasivat kylässä vain naiset ja vanhukset, ja yllätetyn Tigilin, kuninkaan, hausat saarsivat rannalla.

— Miten minun käy, herra, kysyi Tigili, kuningas.

Sanders vihelsi ajattelevasti.

— Minulla on sinulle hommaa jossakin, sanoi hän.

PAHOLAISMETSÄ

Neljän päivän päässä Msakidangasta, jos alkuasukastietoihin on luottamista, on kiemurteleva joki, joka tulee Ngombi-maahan. Alkuasukkaat sanovat, että se on purjehduskelpoinen kuivanakin aikana.

Bongindassa olevat lähetyssaarnaajat nauravat tälle tiedolle; ja Arburt, tämän lähetysaseman johtaja, kuunteli eräänä iltana hienoinen hymy silmännurkassa Elebin kertomuksia joen latvoilla sijaitsevasta aarremaasta ja oli ystävällisen epäuskoinen.

— Jos on niin, että norsunluuta on tässä paikassa, sanoi hän, — tai suuri aarre odottaa kaivajaansa, niin mene Sandin luo, sillä tämä aarre kuuluu hallitukselle. Mutta sinä, Elebi, kiinnitä sydämesi enemmän Jumalan taivaallisiin rikkauksiin ja ajatuksesi omaan kelvottomuuteesi päästäksesi Hänen valtakuntaansa ja anna norsunluun olla.

Sanders tunsi Elebin pyörremyrskyntyyppisenä alkuasukassaarnaajana, riehahtelevana, äänekkäänä jumalanpalveluksen aputoimitsijana. Hän oli haltioitumisensa hetkinä käännyttänyt monta. Mutta oli myös vastavaikutuksen päiviä, jolloin Elebi murjotti multamajassaan ja kohteli kristinoppia kylmästi.

Tämä uusi uskonto oli työlästä. Sitä ei voinut harjoittaa kerrallaan koko viikon osalle ja sitten istua. Piti aina mennä eteenpäin koskaan väsymättä, koskaan poikkeamatta oikealta tieltä, pidättyä niin paljosta, että siihen kyllästyi, jättää tekemättä sellaista, jota mieluummin olisi tehnyt.

— Uskonto on vankeutta, murisi Elebi juttelunsa jälkeen ja kohautti leveitä mustia hartioitaan.

Majassa hänen tapansa oli vaihtaa eurooppalainen puku vyötärövaatteeseen ja peitteeseen, sillä Elebi oli villi — jäljittelevä villi — barbaari. Kerran saarnatessaan Paholaisten joella hän oli uskonnollisessa innostuksessaan iskenyt erästä ivaajaa taittaen tämän käden, ja muuan raivostunut Sanders oli vanginnut hänet, piessyt ja sakottanut tuhannella putkella. Tämän jälkeen Elebiä pidettiin englantilaisten lähetyssaarnaajien piireissä kristinopin marttyyrinä, sillä hän osasi valehdella mainiosti ja hänen rangaistustaan pidettiin kauheana raakuutena.

Mutta norsunluu oli haudattuna kolmen päivän päässä Salaiselta joelta; tätä Elebi mietiskeli tuijotellessaan majassaan yötä päivää savuavaa tukkia. Kolmen päivän päässä joen takana, paikalla, jossa oli kaksi hautaa, maa oli täynnä paholaisia, ja Elebi värisi sitä ajatellessaan; mutta kun hän oli lähetyssaarnaaja ja syvästi uskovainen ja sitä paitsi (vaivalloisesti alkuasukaskielelle käännetyn) Roomalaiskirjeen omistaja, hän ei paljoa pelännyt. Hän pelkäsi enemmän muuatta kaukaisessa päämajassa oleksivaa valkeata paholaista, jota voitiin odottaa Salaiselle joelle, kun sateet olivat tulleet ja menneet.

Elebillä oli tietenkin yksi vaimo valkoisen miehen tavan mukaan, mutta tyttö, joka tuli majaan höyryävä kalakuppi kädessään, ei ollut se nainen, jonka lähetyssaarnaajat tunnustivat hänen vaimokseen.

— Sikini, sanoi Elebi, — lähden pitkälle kanoottimatkalle.

— Pyhässä tarkoituksessa? kysyi Sikini, joka oli joutunut miehen vaikutusvaltaan hänen uskonnollisina aikoinaan.

— Tulen rätinä on vaimon kielen kaltainen, tuumi Elebi, — ja helpompi on pitää kansi kiehuvan padan päällä kuin salaisuus naisen sydämessä.

Elebi tunsi hyvin jokivarren sananlaskut, ja tyttö nauroi, sillä hän oli miehen mielivaimo ja tiesi, että aikanaan hän kyllä saisi kaiken tietää.

— Sikini, sanoi mies äkkiä, — tiedät, että pidin sinut luonani, vaikka Verenottaja tahtoi, että minun piti lähettää sinut pois. (Arburtilla oli mikroskooppi, ja hän vietti iltansa tutkimalla joukkonsa jäsenten verta tautien selville saamiseksi.)

— Sinä tiedät, että valehtelin isälleni ja suojelijalleni sanoen: Majassani pitää oleman vain yksi vaimo, Tombolo, rannikolta tullut nainen.

Tyttö nyökkäsi silmäten häntä tyhmästi.

— Sen tähden minä kerron sinulle, että lähden Salaisen joen taa, kolmen päivän päähän ja jätän kanootin paikkaan, jossa on kaksi hautaa.

— Mitä sinä etsit? kysyi tyttö.

— Siinä maassa on paljon hampaita, vastasi Elebi, norsunluuta, jota ihmiset ovat tuoneet sinne kaukaisista maista ja kätkeneet, peläten erästä Kivenmurtajaa. (Bula Matidi, »kivenmurskaaja», on Kongon hallituksen nimitys asukasten kesken.) Tulen takaisin rikkaana, ostan monta vaimoa, jotka odottavat sinua ja palvelevat sinua, ja sitten minä en enää ole kristitty, vaan palvelen punaista jumalaa, niinkuin isäni teki ja isoisäni.

— Mene, sanoi tyttö nyökäten.

Elebi kertoi tytölle asioita, joita hän ei ollut kertonut Arburtille — mistä norsunluu oli peräisin, ketkä sitä vartioivat ja kuinka hän aikoi sen anastaa.

Ennen kuin lähetysaseman lokali seuraavana aamuna soi, hän oli lipunut kanootillaan tiehensä; ja Arburt kuullessaan tiedon huokasi ja sanoi häntä kiittämättömäksi kerjäläiseksi — sillä Arburt oli inhimillinen. Sanders, joka myös oli inhimillinen, lähetti nopean lähetin vangitsemaan Elebiä, sillä ei ole hyvä, että kalleuksia etsivät alkuasukkaat kuljeksivat vierailla alueilla; sellaiset retket tietävät sotaa, ja sota tiesi — ainakin Sandersille — vakavaa virallista kirjeenvaihtoa, jota hänen sielunsa vihasi.

Ken tahtoo seurata Elebin retkeä, melokoon aina Okauun asti, jossa Barina tapaa Lapoin, valitkoon vasemmanpuoleisen joen, sivuuttakoon Valkean paholaisen putouksen ja seuratkoon kuohuvaa virtaa, kunnes tulee norsujen leikkipaikalle. Siellä on metsä hävitetty, jotta nuo väkevät voisivat lyödä leikkiä; rannalle on siroteltu puunrunkoja, joita möyryävä norsu on kiskonut maasta juurineen ja huolimattomasti heittänyt syrjään. Maassa ei ole ruohikkoa eikä viidakkoa, se on mutainen tasanko, jolla näkyy norsujen jälkiä.

Elebi veti kanoottinsa rannalle, otti varovasti padan, joka oli täynnä kuumia kekäleitä, tyhjensi sen sisällyksen maahan ja keräsi siihen lisäksi kuivia risuja ja kuivia puita. Sitten hän valmisti itselleen pidot ja kävi nukkumaan.

Kuljeksiva pantteri tuli yöllä nuuskien, mutta Elebi nousi ja kohensi tulta. Aamulla hän etsi särkkää, joka johti Salaiselle joelle, ja löysi sen virtaheporuohon peittämänä.

Elebillä oli Ngombissa lukemattomia ystäviä. He olivat kokoontuneet Tambangon kylään — kylän päällikön suureksi kiukuksi — sillä Elebin ystävät laskivat kätensä kaikille tavaroille, joita he halusivat, sillä he olivat vieraita ja hyvin aseistettuja, ja sitä paitsi heitä oli kolme yhtä kylän miestä vastaan. Yksi, Osako, saattoi päällikön erittäinkin pelon valtaan, sillä hän puhui vähän, mutta käveli uhkaavana Tambangon kadulla käyrä veitsi kyynärtaipeessaan. Osako oli suuri ja notkea. Toinen leveä hartia kiilsi alastomana, ja hänen voimakaslihaksisissa käsivarsissaan ei ollut koristeita. Hänen tuuhea tukkansa oli niin laastaroitu savella, että se muistutti eurooppalaisnaisen tukkalaitetta, ja hänen ruumiinsa oli ingolamullalla sivelty.

Vain kerran hän alentui puhumaan isännälleen.

— Hanki minulle kolme miestä, kun herra Elebi tulee, ja he saavat johdattaa meidät Salaisen joen maahan.

— Mutta, herra, siunasi päällikkö, — ei kukaan voi mennä Salaisen joen maahan paholaisten vuoksi.

— Kolme miestä, sanoi Osako pehmeästi, — kolme nuorta miestä, joilla on nopeat jalat, silmät kuin ngombeilla ja suut vaiteliaat kuin kuolleilla.

— Paholaisten vuoksi, kertasi päällikkö heikosti, mutta Osako katsoi suoraan eteensä ja harppoi edelleen.

Kun aurinko paistoi tulipunaisena maailman yllä, kun joki oli tulinen virta ja pitkät varjot lankesivat aukeille, Elebi tuli kylään. Hän tuli yksinään etelästä eikä hänellä ollut merkkiäkään siitä, että hän oli lähtenyt sivistyksen levitysleiriltä. Paitsi vyötärövaatetta hänellä oli yllään vain olkapäiltä riippuva pantterintalja; muuten hän oli alasti.

Kylän laidassa oli neuvottelumaja, kumpareella sijaitseva hatara maja, ja herra Elebi kutsui sinne kapteeninsa ja kylän päällikön. Hän puhui.

— Kala-kala, aloitti hän, ja se merkitsee kauan sitten, ennen kuin valkeat miehet tulivat ja kun arabialaiset tulivat alas jokia pohjoisista maista varastamaan naisia ja norsunluuta, hautasivat Salaisen joen asukkaat rikkautensa Paholaisten paikkaan. Naisiaan he eivät voineet haudata, ja niinpä he menettivät ne. Nyt ovat kaikki Salaisen joen asukkaat kuolleet. Arabit tappoivat joitakuita, Bula Matidi tappoi enemmän, mutta tauti tappoi loput. Missä heillä oli kylänsä, siinä kasvaa korkea ruoho ja heidän tarhoissaan vain kehrääjälintu puhuu. Minä tiedän tämän paikan, sillä minä näin unissani näyn ja…

Hänen puheensa loppuosa oli eurooppalaiselta kannalta katsoen jumalanpilkkaa, sillä Elebi oli kokenut maallikkosaarnaaja ja hänellä oli kerkeä kieli.

Kun hän oli lopettanut, puhui Tambangon päällikkö. Siellä oli tavattomasti paholaisia. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö koko metsä ollut mitä laajin paholaisuuden pesäpaikka. Jotkut olivat julmakasvoisia ja korkeita kuin kumipuu — pitempiä, sillä he käyttivät kumipuuta keppinään; toiset olivat pieniä, niin pieniä, että ne ratsastivat mehiläisten siivillä, mutta kaikki olivat voimallisia, hyvin kauheita ja hyvin mahtavia aarteen vartijoita. Niiden suurin huvi oli eksyttää matkamiehiä: miehet menivät metsään etsimään kopaalia ja kumia eivätkä koskaan palanneet, koska metsään johti tuhat tietä, mutta takaisin ei yhtään.

Elebi kuunteli vakavana.

— Tietenkin siellä on paholaisia, sanoi hän, — niihin luettuna piru, se vanha, joka on Jumalan vihollinen. Olen paljon puuhaillut paholaisten ulosajamisessa pyhässä ominaisuudessani Sanan palvelijana. Pienimmistä paholaisista en minä tiedä, mutta epäilemättä niitä on. Sen vuoksi kai on parasta, että kaikin rukoilemme.

Hänen sanansa mukaan koko joukko lankesi polvilleen kylän nähden, ja Elebi rukoili hitaasti, mutta vakavasti, että pimeyden pahat voimat eivät tulisi esteeksi ja että suuri työ kävisi häiriöittä.

Minkä jälkeen varmemmaksi vakuudeksi joukko uhrasi kaksi lintua päällikön majan edessä olevalle jumalankuvalle, ja likainen poppamies voiteli Elebin ihmisrasvalla.

— Menemme Ochorin kautta, sanoi Elebi, joka oli jonkin verran sotapäällikkö. — Tämä Ochorin kansa antaa meille ruokaa ja oppaita matkalle, koska he ovat pelkureita ja tyhmää kansaa.

Hän sanoi päällikölle jäähyväiset ja jatkoi matkaansa, Osako ja sotilaat hänen jäljessään. Niin meni kaksi päivää. Tunnin päässä Ochorin kylästä hän ryhtyi neuvottelemaan.

— Kun tunnen maailmaa, hän sanoi, — olen kuullut ochorilaisista, jotka ovat orjia; heidän päällikkönsä on saatava lankeamaan minun jalkoihini. Kun sellaiselle miehelle kuin minulle, joka tunnen valkoisten miesten tavat, tulee osoittaa kunniaa, niin lähetetään viestinviejä sanomaan, että herra Elebi tulee, ja kehoittamaan heitä tappamaan monta vuohta meille valmiiksi.

— Se on hyvää puhetta, sanoi Osako, hänen luutnanttinsa, ja viesti lähetettiin.

Elebi karavaaneineen seurasi hitaasti.

Kerrotaan, että Elebin viestinviejä tuli Monrovian Bosambon, Ochorin päällikön luo, kun tämä oli sellaisessa alakuloisessa mielentilassa, johon toiminnan miehet joutuvat, kun heidän mielestään elämä on liian hiljaista.

Bosambon tapa oli — ja tapa, jota hänen alaisensa hieman pelkäsivät — kiroilla englanniksi ääneensä, kun jotakin oli vinossa, tai sellaisissa tilaisuuksissa, kun ei ollut toivottavaa, että hänen ajatuksensa tulisivat vieraitten tietoon.

Hän istui ovensa edessä ja kuunteli vaiteliaana ja lyhyttä piippuaan poltellen, kun viestintuoja kuvaili suurta vierailijaa ja sitä rajatonta kunniaa, joka nyt oli tuleva ochorilaisten osaksi.

Bosambo sanoi selostuksen päätyttyä englanniksi:

— Kirottu neekeri!

Sanantuoja hätkähti kuullessaan vierasta kieltä.

— Herra päällikkö, sanoi hän, — minun herrani on suuri ja tietää valkoisten miesten tavat.

— Minä tiedän myös yhtä ja toista valkeista miehistä, sanoi Bosambo tyvenesti jokivarren kielellä, — koska minulla on monta valkeaa ystävää, erittäinkin Sandi, joka on naimisissa veljeni vaimon sisaren kanssa ja siis hieman sukua minulle. Olen myös, Bosambo jatkoi tunnustellen, — puristanut sen suuren valkean kuninkaan kättä, joka asuu ison veden takana, ja hän on antanut minulle paljon lahjoja.

Tällaisen tarinan sananviejä toi hitaasti etenevän karavaanin luo, ja
Elebi kummasteli ja pelästyi hieman.

— Kummallista, sanoi hän, — ei kukaan vielä ole tuntenut Ochorin päällikköä, joka ei olisi ollut koira ja koiran penikka — mennään katsomaan tätä Bosamboa. Käskitkö hänen tulla tapaamaan minua?

— En, vastasi sananviejä, — hän oli niin suuri ja ylpeä, koska Sandi oli mennyt naimisiin hänen veljensä vaimon sisaren kanssa; minä en uskaltanut sanoa hänelle.

Ochorin kylän laidassa on paikka, johon Sanders kerran käski pystyttää varoitustaulun, ja siinä Elebi ihastuneena tapasi päällikön odottamassa. Kylän neuvottelumajassa oli pitkä ja vakava palaver, jonka aikana Elebi kertoi niin paljon tarinaansa kuin oli tarpeen ja Bosambo uskoi niin paljon kuin hän voi.

— Ja mitä sinä haluat minun kansaltani? kysyi Bosambo vihdoin.

— Herra päällikkö, sanoi Elebi, — olen menossa pitkälle matkalle sellaisen pyhän hengen suojeluksessa, josta sinä et tiedä mitään, koska se on valkoisten miesten erityinen salaisuus.

— Ei ole salaisuutta, jota minä en tietäisi, sanoi Bosambo, — ja jos sinä puhut hengistä, niin minä puhun erinäisistä pyhimyksistä, myös Neitsyestä, joka on erittäin kunnioitettu valkoisten miesten kesken.

— Jos sinä puhut pyhästä Paavalista… aloitti Elebi hieman epävarmana.

— En vain Paavalista ja Pietarista, vaan myös Johanneksesta, Luukkaasta, Matteuksesta, Antoniuksesta ja Tuomaasta, vastasi Bosambo nopeasti. Hän ei suotta ollut käynyt katolista koulua. Elebi oli hämillään.

— Jätämme nämä uskon asiat viimeisiksi, sanoi Elebi viisaasti. — Huomaan, että olet viisas mies. Minä olen menossa etsimään suurta aarretta. Kaikki, mitä kerroin sinulle äsken, oli valhetta. Puhutaan kuin veljet. Olen matkalla Paholaismetsään, jossa kukaan mies ei ole käynyt vuosikausiin. Pyydän sinua sen vuoksi antamaan minulle ruokaa ja kymmenen miestä kantajiksi.

— Ruokaa voit saada, mutta et miehiä, sanoi Bosambo, — sillä olen luvannut Sandille, joka, niinkuin tiedät, on veljeni vaimon sisaren mies, että yksikään minun miehistäni ei poistu tästä maasta.

Tähän oli Elebin tyytyminen, sillä uusi henki oli tullut Ochoriin sitten hänen viime käyntinsä, ja näiden entisten orjain silmissä oli kiilto, joka pelotti. Sitä paitsi he olivat hyvin aseistetut.

Aamulla joukko lähti matkaan, ja Bosambo, joka ei ottanut mitään vastuulleen, katseli heidän matkalle lähtöään. Hän huomasi, että retkikunnan tavaroiden joukossa oli kaksi suurta koria täynnä pieniä punaisia kankaanpalasia.

— Tämä on minun taikani, sanoi Elebi salaperäisesti, kun häneltä kysyttiin, — jospa vain tietäisit sen voiman.

Bosambo haukotteli ja oli välinpitämätön.

Päivänmatkan päässä Ochorista seurue tuli Suuren metsän ensimmäisille linjoille. Kumipuuryhmä oli metsän laidassa, ja siinä paljastui Elebin kangaskappalekorien taika.

Joka viidensadan askelen päässä joukko pysähtyi, ja Elebi sitoi kangaspalasen puunoksaan.

— Täten, sanoi hän luutnantilleen, — olemme riippumattomat jumalista, eikä meidän tarvitse pelätä paholaisia, sillä jos emme löydä norsunluuta, löydämme ainakin paluutien.

(Lähetyssaarnaajat olivat kerran kokeilleet samalla keinolla Bongindan ja Suuren joen välisissä metsissä, mutta siinä maassa ei ollut paholaisia.)

Kaksi päivää marssittuaan he tulivat hautapaikalle. Siinä oli ollut kylä, sillä Isisin palmut kasvoivat loistavasti, ja kun sysäsi ruohon syrjään, näki mädäntyneitä kattoja. Kookospalmuissa oli myös tuhansia kehrääjälintuja, ja lähellä oli banaanipuutarha.

Elebi löysi särkyneillä padoilla katetut haudat ja oli tyytyväinen.

Metsässä, jonkin matkan päässä kylästä, he tapasivat vanhuksen, niin vanhan, että hänet olisi voinut kohottaa kahdella sormella.

— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, — pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo? Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja sulkevat entisiä, O, ko, ko!

Hän vikisi säälitellen.

— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, — tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.

Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.

— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä vanhuksen niskan läpi.

* * * * *

He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.

— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.

Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua, jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.

Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan paluutien.

Kahdeksan tuntia karavaani liikkui nopeasti, sitten joukko pysähtyi yöksi.

Yöllä Elebi heräsi huutoon ja hypähti pystyyn kohentamaan tulta.

— Se oli veli Olambo Kinhassasta, hänellä on mongotauti, sanoi pelästynyt ääni, ja Elebi kutsui koolle neuvottelun.

— Valkoiset miehet parantavat tätä tautia monella tavalla, sanoi hän viisaasti, — antamalla muutamanlaisia pulvereita ja pistelemällä neuloja käsivarsiin. Mutta lääkkeen antaminen sairaalle silloin, kun hän on jo hullu, on turhaa — niin olen kuullut lähetysaseman isien sanovan, koska hulluus tulee vasta kuoleman lähestyessä.

— Hän oli illalla aivan terve, sanoi pelästynyt ääni. — Metsässä on monenlaisia paholaisia, kysytään häneltä, mitä hän on nähnyt.

Niin joukko meni karjuvan ja vääntelehtivän olennon luo, joka makasi pahoinpideltynä ja sidottuna maassa, ja puhui hänen kanssaan. Heidän oli vaikeata päästä alkuun, sillä hän laverteli, karjui, nauroi ja kirkui herkeämättä.

— Kysymme paholaisista, sanoi viimein Elebi.

— Paholaiset, karjui hullu. — Ji! Näin kuusi paholaista, joilla oli tuli suussa — kuolema sinulle, Elebi! Koira…

Hän sanoi muuta, josta ei saanut selvää.

— Jos tässä olisi vettä, mutisi Elebi, — voisimme hukuttaa hänet, mutta koska ei ole muuta kuin maata ja metsää, niin viekää hänet pois leiristä, ja minä teen hänestä vaiteliaan.

He kantoivat mielipuolen pois — kahdeksan vahvaa miestä kiikutti häntä metsän läpi, ja he tulivat takaisin jätettyään Elebin yksin sairaan kanssa. Huuto lakkasi pian, ja Elebi palasi pyyhkien käsiään leopardinnahkaan.

— Nukutaan! sanoi Elebi ja laskeutui levolle.

Ennen aamun hämärää seurue oli liikkeellä. He marssivat vajaan mailin ja pysähtyivät.

— Ei ole mitään merkkejä, herra, ilmoitti johtaja, ja Elebi sanoi, että hän on hullu.

Mutta punaista kangasta ei ollut, ei merkkiäkään siitä. He kulkivat toisen mailin yhtä huono onni mukanaan.

— Olemme lähteneet väärää polkua. Palataan, sanoi Elebi, ja seurue suuntasi askelensa takaisin yöleiripaikalle. Koko se päivä tutkittiin seutua kolmen mailin laajuudelta, mutta ei yhtään merkkiä ollut jäljistä.

— Olemme kaikki ngombilaisia, sanoi Elebi, — lähdetään huomenna kulkemaan pitäen aurinkoa selkämme takana; ngombilaiset eivät pelkää mitään metsässä mutta en voi sittenkään ymmärtää, miksi valkean miehen taika petti.

— Paholaiset, mutisi hänen apumiehensä hiljaa.

Elebi silmäsi häntä ajattelevasti.

— Paholaiset vaativat joskus uhria, sanoi hän merkitsevästi, — viisas vuohi vaikenee, kun pappi lähestyy laumaa.

Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.

Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.

Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.

Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen piti olla edessä.

— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat kuormansa ja tuijottivat häneen.

— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä — rukoillaan.

Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli tullut, ennen kuin hän lopetti.

He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina ympyrässä.

— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti
Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.

Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne, missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan siitä, kuka oli joukon johtaja.

* * * * *

— Herra, sanoi Monrovian Bosambo, — tein kaiken, mitä minun käskit tehdä.

Sanders istui päällikön majan edessä kokoonpantavassa tuolissaan ja nyökkäsi.

— Kun sain sanasi, että minun oli etsittävä Elebi — hän kun oli hallituksen vihollinen eikä kuullut sinun sanaasi — otin viisikymmentä nuorta miestäni ja seurasin hänen jälkiään. Ensin oli helppoa kulkea, sillä hän oli sitonut puihin punaisia kankaita löytääkseen tien takaisin, mutta sitten se oli vaikeampaa, sillä n'kema, joka elää metsässä…

— Marakatit? Sanders kohotti kulmiaan.

— Marakatit, herra, nyökkäsi Bosambo, — pienet mustat marakatit, jotka pitävät kirkkaista väreistä, ne olivat tulleet puista ja repineet kankaat ja vieneet ne kotiinsa marakattien tavan mukaan. Niin Elebi miehineen eksyi, ja minä löysin heidän luunsa, sillä minä tunnen metsän tiet.

— Mitä muuta löysit? kysyi Sanders.

— En mitään, herra, sanoi Bosambo katsoen häntä suoraan silmiin.

— Se on totisesti valhe! sanoi Sanders.

Bosambo ajatteli majansa lattian alle haudattua norsunluuta eikä väittänyt vastaan.

MLINON RAKKAUS

Kun mies rakastaa naista, olkoonpa tämä sitten elävä tai kuollut, syvä ja ihana muisto tai hyvin suloinen todellisuus, hän voi hyvin helposti ansaita »naisvihaajan» nimen — hätiköity tuomio, jonka kevytmieliset langettavat jokaisesta, jonka rakkaudelta puuttuu häilyväisyyttä ja joka ei toitota tunteitaan. Ne, jotka eivät tunteneet tarpeeksi Sandersia päästäkseen perille hänen luonteestaan, sanoivat häntä naisvihaajaksi, mutta Sanders ei millään tavoin ollut naisvihaaja, sillä hän ei kantanut kaunaa naisia kohtaan, ja hän oli viaton salaisiin rakkaussuhteisiin.

Ludley-niminen nuorukainen oli ollut Sandersin apulaisena kolme kuukautta, ja sen jälkeen tämä lähetti noutamaan häntä — hänen asemapaikkansa oli Isisin kaupunki.

— Luulen, että voitte mennä kotiin, sanoi Sanders.

Nuori mies levitti silmiään ihmetyksestä.

— Miksi? sanoi hän.

Sanders ei vastannut, vaan silmäili ovesta näkyvää kaunista kylää.

— Miksi? tivasi nuori mies uudelleen.

— Olen kuullut asioita, sanoi Sanders lyhyesti; hänen oli hieman vaikea olla, mutta hän ei paljastanut sitä.

— Asioita — minkälaisia?

Sanders käännähti tuolissaan.

— Oh, asioita, sanoi hän ja lisäsi:— Menkää kotiin ja ottakaa vaimoksenne se sievä tyttö, josta tapanne oli jutustaa, kun tulitte tänne.

Nuori Ludley punastui.

— Katsokaa, esimies, hän sanoi puolittain vihaisena, puolittain puolustellen, — ette varmaankaan tee mitään juttua — tiedättehän, että sellaista tapahtuu mustissa maissa — heittäkää se hiiteen, ettehän te suinkaan aikone ruveta tapojeni tuomariksi, vai mitä?

Sanders katsoi nuorukaiseen kylmästi.

— Teidän tavoistanne ei kannata huolehtia, sanoi hän. — Saatte olla vaikka maailman ansioitunein paholainen — mitä ette kuitenkaan tietääkseni ole — enkä minä ryhtyisi teitä parantamaan. Ei. Huolehdin vain näiden ihmissyöjien tavoista. Menkää kotiin ja naimisiin, crescit sub pondere virtus — tähän lauseeseen tapaatte käännöksen sivistyssanakirjasta. Mitä tulee mustien maissa tehtyihin tekoihin — sellaiset työt voivat käydä laatuun Belgian Kongossa tai Togo-maassa, mutta ne eivät sovi tähän osaan aarniometsää.

Ludley meni kotiin.

Hän ei kertonut kenellekään kotiinpaluunsa pohjimmaista syytä, koska se ei olisi kuulostanut kauniilta. Hän oli säädyllinen poika, niinkuin hänenlaisensa pojat yleensä ovat, eikä hän sanonut Sandersista sen enempää kuin että tämä oli naisvihaaja.

Hänen lähtönsä jälkeen sattuneet tapaukset todistavat, miten vähän on eroa valkean ja mustan järjenjuoksulla. Nähtyään näet apulaisensa kotiinpalaavan laivan kannella Sanders nousi jokea Isisiin ja tapasi siellä naisen, jonka nimi oli Mlino.

Ylipäänsä musta nainen on kasvoiltaan hirvittävä, mutta Mlino ei ollut tavallinen nainen, kuten pian huomataan. Isisiläiset, joiden muisti on erityisessä maineessa, kertoivat Mlinon polveutuvan arabialaisista — sillä isisiläinen isä kertoo muistitietonsa pojalleen — ja totisesti: jos hienosti muodostunut nenä ja sievät huulet todistavat jotakin, niin ne todistivat, että Mlino ei kuulunut bantuneekereihin.

Hän tuli Sandersin luo, kun tämä lähetti hakemaan häntä, vilkkaana, epäilevänä ja hyvin varovaisena.

Ennen kuin Sanders ehti puhua, teki Mlino kysymyksen.

— Herra, missä on Lidingi? — Tämä oli se nimi, jonka alkuasukkaat lähinnä saivat Ludleyn nimestä.

— Lidingi on mennyt mustan veden taa, sanoi Sanders hiljaa, — omiensa luo.

— Sinä lähetit hänet, herra, sanoi tyttö nopeasti, eikä Sanders vastannut.

— Herra, jatkoi hän, ja Sanders ihmetteli hänen äänensä katkeruutta, — sinun sanotaan vihaavan naisia.

— Silloin valehdellaan, sanoi Sanders. — En vihaa naisia; pikemminkin kunnioitan heitä suuresti, sillä he laskeutuvat helvetin kuiluihin, kun he synnyttävät lapsia. Myös pidän heitä suuressa arvossa siitä syystä, että he ovat muuten hyvin oikeamielisiä.

Tyttö ei sanonut mitään. Hän laski päänsä kumaraan, kunnes poski oli paljaalla, ruskealla rinnalla, mutta hän katsoi Sandersia kulmiensa alta, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto. Jonkinlainen hämmennys syntyi Sandersin sydämessä — oliko jotakin tapahtunut? Hän kirosi Ludley'a ja henkäisi rukouksen, että laiva painuisi pohjaan hänen kanssaan. Mutta tytön sanat palauttivat tasapainon.

— Saatoin Lidingin rakastamaan itseäni, sanoi tyttö, — vaikka hän oli suuri herra ja minä olin orja; olisin voinut myös laskeutua helvettiin, sillä jonakin päivänä toivoin saavani lapsen, mutta nyt en sitä koskaan saa.

— Ja kiitä siitä Jumalaa! sanoi Sanders sisimmässään.

Hän olisi lohduttanut tyttöä jollakin sanalla, mutta tämä kääntyi äkkiä ja meni pois. Sanders katseli miellyttävää olentoa, joka kulki pitkin katua, ja meni takaisin laivaansa.

Hän oli kulkenut kymmenen mailia myötävirtaa, kun hän vasta muisti, että hän oli jättänyt tyttöä varten kehystämänsä valokuvan tälle antamatta.

— Tämäpä kummallista, sanoi Sanders hieman ihmeissään, — huomaan käyväni huonomuistiseksi.

Kolmea kuukautta myöhemmin nuori Penson tuli Englannista Ludleyn tilalle. Hän oli tervekasvoinen nuorukainen, täynnä innostusta, ja oli palvellut kokelaana kaksi vuotta Sierra Leonessa.

— Teidän on mentävä Isisiin, sanoi Sanders, — ja minun on kehoitettava teitä olemaan varovainen.

— Mikä on vikana? kysyi nuorukainen uteliaana. Ovatko ne penteleet kapinatuulella?

— Minun tietääkseni eivät, sanoi Sanders nostaen jalkansa kuistin aidalle, — he eivät ole… Teidän ei tarvitse varoa verenvuodatusta, vaan rakkautta.

Ja hän kertoi Mlinon tarinan, vaikkakaan se ei ollut erityisen mairitteleva brittiläiselle virkamiehelle.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson, kun hän oli lopettanut.

— Teihin luotan kyllä, sanoi Sanders, — mutta en luota tuohon naiseen. Kirjoittakaa minulle silloin tällöin; jos ette kirjoita hänestä, niin alan epäillä ja tulen sinne hyvin pahalla päällä.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson jälleen, sillä hän oli juuri siinä iässä, jolloin mies on hyvin varma itsestään.

Huomattakoon, että siitä hetkestä, jolloin hän lähti päämajasta, siihen asti kun hän muutamia kuukausia myöhemmin palasi sinne, hän ei kirjoittanut sanaakaan suoravartaloisesta, hennosta tytöstä, jolla oli ihmeelliset silmät. Muita tietoja saapui kyllä, virallisia tiedonantoja, täsmällisiä ja teräviä, mutta ei sanaakaan Mlinosta, ja Sanders huolestui.

Sitten tuli kylläkin ällistyttäviä uutisia, kummallisia tarinoita vääristä rangaistuksista tai alikomissaarin toimeenpanemista kurittamisista, ja Sanders otti laivansa ja lähti vastavirtaa siltä jalalta.

Hän astui maihin jonkin matkan päässä kylästä ja käveli rantaa pitkin. Se ei ollut helppoa kävelyä, sillä maa on niillä paikoin tiheän kasvillisuuden peittämä. Sitten hänen eteensä ilmestyi afrikkalainen idylli — nuori mies istui soittaen kirkuvaa viulua Mlinon huviksi, joka makasi kasvot maahan päin ruohikossa, poskea käteen nojaten.

— Tuhannen paholaisen nimessä! sanoi Sanders vihaisena; ja poika hypähti kaatuneelta puulta, jolla hän istui, ja katsoi Sandersia tyynesti, nähtävästi hämmästymättä. Sanders katsoi tyttöön ja viittasi.

— Mene kylään, nainen, sanoi hän hiljaa, sillä hän oli raivostunut.

— No, te valkoisen miehen voimakas perikuva, hän jatkoi, kun tyttö oli mennyt (hitaasti ja vastahakoisesti), — mitä minä olen kuullut Osakon pieksemisestä?

Nuorukainen otti piipun taskustaan ja sytytti sen kylmästi.

— Hän löi Mlinoa, sanoi hän äänellä, joka osoitti hänen otaksuvan olevansa täysin oikeassa.

— Mistä päättelen, että hän on tämän neekerinaisen onneton puoliso — tämän naisen, jota te juuri huvititte, kun minä tulin?

— Älkää olko raakimus, sanoi toinen karskisti. Tiedän, että hän on neekeri ja sen sellaista, mutta omaiseni siellä kotona tottuvat pian hänen väriinsä.

— Menkää laivaani, sanoi Sanders tyynenä. — Tietäkää, että olette minun vankini.

Sanders toi hänet päämajaan vaivautumatta tiedustelemaan häneltä selitystä Osakon pieksemisestä, eikä sanaakaan lausuttu Mlinosta, ennen kuin he olivat päämajassa.

— Tietenkin lähetän teidät kotiin, sanoi Sanders.

— Arvelin teidän tekevän sen, sanoi toinen kuuliaisena. Hänen itseluottamuksensa oli häipynyt jokimatkalla ja hän oli nyt hyvin järkyttynyt.

— Minä olin varmaan hullu, myönsi hän päivää ennen kuin satamaan saapui Englantiin lähtevä laiva, — siitä hetkestä, kun rakastuin häneen — taivahan luoja, mikä aasi olinkin!

— Niin olitte, myönsi Sanders ja saattoi häntä laivaan keventynein sydämin.

»En halua alikomissaaria Isisiin», hän kirjoitti kiihdyksissään hallitukselle. »Luulen työssäni olevan kylliksi ilman brittiläisten virkamiesten paimentamisesta johtuvaa lisähupiakin.»

Hän teki erityisen matkan Isisiin selvittämään asioita, ja Mlino tuli kutsumatta hänen puheilleen.

— Herra, hänkin on mennyt? kysyi hän.

— Kun haluan puhua kanssasi, Mlino, sanoi Sanders, — niin lähetän hakemaan sinua.

— Rakastin häntä, sanoi tyttö tunteikkaammin kuin Sanders luuli alkuasukkaan voivan tehdä.

— Sinä rakastut helposti, sanoi Sanders.

Tyttö nyökkäsi.

— Se on muutamien naisten tapa, sanoi hän. — Kun minä rakastan, niin rakastan rajusti, ja kun vihaan, niin vihaan aina ja aina — vihaan sinua, herra.

Hän sanoi sen hyvin luonnollisesti.

— Jos olisit mies, sanoi raivostunut komissaari, — niin sitoisin ja pieksäisin sinut.

— Pyh, sanoi tyttö halveksivasti ja jätti komissaarin ihmettelemään.

On muistettava, että Sanders oli koko alueen herra; hänen vallassaan oli asukkaiden elämä ja kuolema, eikä yksikään mies uskaltanut arvioida tai olla noudattamatta hänen käskyjään. Jos Mlino olisi ollut mies, kuten hän sanoi, niin hän olisi saanut kärsiä majesteettirikoksestaan — ei ole parempaa sanaa kuvaamaan tytön menettelyä — mutta hän oli nainen, vieläpä erityisen huomattu nainen, ja tiesi sitä paitsi oman voimansa.

Sanders ei nähnyt tyttöä kolmeen päivään, jotka hän vietti kylässä, eikä (ja tämä on kummallisinta) hän puhunut päällikön kanssa mitään tytöstä. Hän sai tietää naisen olevan Osakon mielivaimo, että hänellä oli monta rakastajaa ja että hän piti Osakoa pilkkanaan, mutta Sanders ei halunnut kuulla hänestä puhuttavan. Kerran hän näki tytön tulevan häntä kohti ja poistui tieltä välttääkseen tapaamisen. Hän tiesi sen suureksi heikkoudenosoitukseksi, mutta hän ei voinut vastustaa äkillistä päähänpistoaan antaa tytölle tietä.

Sanders oli palaamassa hiljoilleen tältä käynniltään ohjaten itse laivaansa ja tutkien joen kavalia hiekkasärkkiä. Hän mietti vain Mlinon arvoitusta, kun Isisi-joen rannalla olevasta viidakosta kuului jonkinlainen »huh» ja ilma oli täynnä lentäviä raudankappaleita. Yksi sattui hänen hyttiinsä ja pirstoi laudan sälöiksi, veteen putosi useita, yksi hipaisi kersantti Abibun päätä ja vei mennessään hänen päähineensä.

Sanders antoi konehuoneeseen merkin »takaisin», halukkaana näkemään, mistä aiheutui tämä väkipyssyllä tehty valemurhayritys häntä kohtaan, ja Abibu hypähti paljain päin keulaan ja riisui peitteen kiiltävältä konekivääriltä.

Sitten neljä hausasotilasta hyppäsi veteen ja kahlasi rannalle pitäen kiväärejä koholla toisella kädellään ja ammuksia toisella, ja Sanders seisoi laivan reunalla urheilukivääri kainalossaan.

Laukauksen ampuja oli hyvin valinnut tappopaikan. Pensaikko oli hyvin tiheä, maihinnousupaikka oli mudassa kasvavan karhean ruohon peitossa, puita oli tiheässä ja kiemurtelevat köynnöskasvit muodostivat muurin, joka olisi ollut valkealle miehelle läpipääsemätön.

Mutta hausat pääsivät — he tapasivat miehen savuava pyssy kädessään tyynesti odottamasta.

Hän oli isisiläisiä — filosofista kansaa — ja hän luovutti aseensa estelemättä.

— Luulen, sanoi hän kersantti Abibulle, kun he kiirehtivät joen rinnettä rannalle, — että tämä tietää kuolemaa.

— Kuolemaa ja sen jälkeen helvetin tuskia, sanoi Abibu, joka oli katkeroitunut päähineensä kadottamisesta; hän oli saanut maksaa siitä viisi frangia Ranskan siirtomaissa.

Sanders pani kiväärinsä pois, kun hän näki vangin. Hän toimitti epävirallisen kuulustelun pirstotussa kansihytissä.

— Ammuitko sinä minua? kysyi hän.

— Ammuin, herra, sanoi mies.

— Miksi?

— Koska, vastasi vanki, — sinä olet paholainen ja harjoitat noituutta.

Sanders hämmästyi.

— Millä erityisellä paholaisosastolla minä olen työskennellyt? kysyi hän.

Vanki silmäili häntä vakavasti.

— Herra, vastasi hän, — minun asiani ei ole ymmärtää sellaista. Minulle sanotaan:'Tapa' — ja minä tapan.

Sanders ei enää hukannut aikaa kyselemiseen. Mies pantiin rautoihin, laivan keula käännettiin myötävirtaan, ja komissaari ryhtyi jälleen pitämään perää.

Bfanin ja Lakololin puolitiessä hän tuli puunottopaikalle. Hän pani miehensä uudistamaan polttopuuvarastoa.

Hän oli hämmennyksissään, ei siksi, että mies yritti tappaa hänet, eikä siksikään, että hänen pieni keulahyttinsä oli täynnä puunsälöjä ja lasinsiruja siihen sattuneen raudanpalan jäljiltä, vaan siksi, että hän haistoi selkkauksia siellä, missä oli luullut kaiken olevan rauhallista ja sovinnollista.

Hänen oli valvottava kuuttatoista erilaista ja erillistä heimoa, joilla jokaisella oli omat tavat ja oma kieli. He olivat erilaisia, eivät niinkuin ranskalainen ja italialainen, vaan niinkuin venäläinen ja turkkilainen.

Ennen englantilaisten maahantuloa siellä tapeltiin tappelemasta päästyäkin, murhattiin, ryöstettiin, tehtiin joukkomurhia ja muita tihutöitä, mutta sitten kaikki muuttui. Maassa oli rauha.

Sanders valikoi huolella pitkän, ohuen sikarin kotelostaan, nipisti siitä pään ja sytytti sen.

Vanki istui »Zairen» kannella lähellä miesten suojia. Hänet oli kahlittu jalkaraudoilla renkaaseen, eikä hän näyttänyt lainkaan alakuloiselta. Hra komissaari ilmaantui kannelle kokoonpantava tuoli mukanaan, istuutui sille ja aloitti kuulustelun.

— Miksi sinua nimitetään?

— Isisin Bofabiksi.

— Kuka käski sinun tappaa minut?

— Herra, olen sen unohtanut.

— Mies vai nainen?

— Herra, lienee ollut jompikumpi.

Tämän enempää ei Sanders saanut tietää, ja myöhemmin Isisissä toimitetussa kuulustelussa ei Sanders saanut tietää mitään, sillä kun mies tuotiin Mlinon eteen, niin hän sanoi, ettei tuntenut tyttöä.

Sanders asettui sijoilleen hyvin hämmentyneenä, ja Isisin Bofabi lähetettiin vankileiriin joen suulle. Sillä kannalla olivat asiat kolme kuukautta, ja Sanders sai kuulla tytöstä vain sen verran, että hänellä oli uusi rakastaja, Tebeki, joka oli Akasavan päällikkö.

Kolme kuukautta oli rauhallista ja tyyntä, ja sitten Tebeki, joka himoitsi lähimmäisensä vaimoa, otti kolmesataa keihäsmiestä ja tuli Isisin maalle, poltti mielitiettynsä kylän, ristiinnaulitsi hänen miehensä ja vei naisen mukanaan.

Tämän tapauksen kunniaksi Tebeki toimeenpani juhlan ja oluttanssin. Suuria ja häpeämättömiä juominkeja kesti viisi päivää, ja metsänkaistale, joka on Isisin ja alemman joen välillä, muuttui pikku helvetiksi.

Viidennen päivän iltana Tebeki istuutui miettimään tilannetta. Hän oli juuri ottamassa selvää tekonsa oikeutuksesta, kun Sanders astui näyttämölle, Mutta kauheammilta näyttivät ne kymmenen hausaa ja konekivääri, jotka seurasivat pientä ruskeakasvoista miestä.

Sanders tuli Tebekin majalle ja kutsui hänet ulos, ja Tebeki tuli auringonvaloon sameasilmäisenä ja horjuen, silmiään räpytellen.

— Tebeki, sanoi Sanders, — miten on laita Osakon ja hänen kylänsä?

— Herra, sanoi Tebeki hitaasti, — hän pani häpeän minun päälleni…

— Säästä minut valheiltasi, sanoi Sanders kylmästi ja antoi merkin hausoille.

Sitten hän katsoi ympärilleen hakien sopivaa puuta. Majan takana oli yksi — suuri kumipuu.

— Puolen tunnin päästä hirtän sinut, sanoi Sanders kylmästi ja katsoi kelloaan.

Tebeki ei puhunut mitään; vain hänen paljas jalkansa piirteli hiekkaa.

Majasta astui solakka tyttö, joka seisoi katsellen ryhmää kummissaan; sitten hän astui esiin ja laski kätensä Tebekin paljaalle olalle.

— Mitä teette minun miehelleni? kysyi hän. — Olen Mlino, Osakon vaimo.

Sanders ei kauhistunut, hän paljasti hampaansa armottomaan hymyyn ja silmäsi tyttöä.

— Löydät toisen miehen, Mlino, sanoi hän, — yhtä pian kuin tämänkin. — Sitten hän kääntyi antamaan hirtto-ohjeita. Mutta nainen seurasi häntä ja laski lujasti kätensä hänen olalleen.

— Herra, sanoi hän, — jos joku kärsi vääryyttä Osakon kuoleman kautta, enkö se ole minä, hänen vaimonsa? Mutta kuitenkin sanon: laske Tebeki vapaaksi, sillä rakastan häntä.

— Voit mennä hemmettiin, sanoi Sanders kohteliaasti, — väsyn sinuun ja sinun rakastajiisi.

Hän hirtti Tebekin ripeästi ja tunteettomasti, ja mies kuoli heti, sillä Sanders oli hyvin perehtynyt tämänlaatuiseen hommaan. Sitten hän ja hausat marssivat pois ja naisen kuolonlaulu kaikui heidän edetessään heikommin ja heikommin. Sanders leiriytyi sinä yönä Puukummulle, josta oli näköala joen kiemurtelevaa uomaa pitkin, ja aamulla hänen palvelijansa tuli sanomaan hänelle, että Osakon vaimo halusi nähdä häntä.

Sanders kirosi Osakon vaimon, mutta otti hänet vastaan.

Hän ryhtyi puheisiin siekailematta.

— Kun olen aiheuttanut kuoleman Osakolle, miehelleni, ja Tebekille, rakastajalleni, ovat ihmiset ajaneet minut pois. Jokainen käsi on minua vastaan, ja jos jään siihen maahan, niin kuolen.

— No? sanoi Sanders.

— Tulen sinun kanssasi, kunnes tulet Sandar-joelle, joka juoksee
Kongoon. Siellä on minulla veljiä.

— Tämä kaikki voi olla totta, sanoi Sanders kärsimättömänä. — Toisaalta tiedän sinun sydämesi olevan täynnä vihaa, koska olen riistänyt sinulta kaksi miestä ja hirtättänyt kolmannen. Siitä huolimatta saat tulla mukanani Sandar-joelle asti, mutta sinä et saa mielistellä minun miehiäni etkä puhua heidän kanssaan.

Tyttö nyökkäsi ja lähti, ja. Sanders antoi käskyn siitä, miten häntä oli kohdeltava.

Keskellä yötä tuli Abibu, joka oli sekä Sandersin palvelija että hausakersantti, Sandersin telttaan, ja komissaari hyppäsi vuoteesta ja tempaisi konemaisesti pistoolinsa.

— Leopardejako? kysyi hän lyhyesti.

— Herra, sanoi kersantti Abibu, — nainen Mlino — hän on noita.

— Kersantti, sanoi raivostunut Sanders, — jos herätät minut keskellä yötä tuollaisiin juttuihin, niin halkaisen pääsi.

— Käyköön sen kuinka tahansa, sanoi kersantti vakaasti, — hän on noita, sillä hän on puhunut minun miehilleni ja tehnyt ihmeitä — saanut heidät näkemään heidän omat lapsensa ja muita kaukaisia asioita.

— Onko minun mukanani lapsilauma? kysyi Sanders. — Toivon, jatkoi hän melkeinpä raa'asti, — että olisin ottanut krulaisia tai bušmanneja — — kersantti rypisti kulmiaan — tai Isisin hulluja ihmisiä, ennen kuin otin puoli komppaniaa kuninkaan hausoja.

Kersantti nieli loukkauksen mitään puhumatta.

— Tuokaa nainen luokseni, sanoi Sanders. Hän puki vaatteet ylleen ja sytytti telttalamppunsa.

Hetken kuluttua hän kuuli paljaiden jalkojen ääntä, tyttö tuli telttaan ja katseli häntä vaieten.

— Mlino, sanoi Sanders, — sanoin sinulle, ettet saisi puhua miesteni kanssa.

— Herra, sanoi tyttö, — he puhuivat minulle ensin.

— Onko tämä totta?

Teltan ovella seisova kersantti nyökkäsi. — Tembeli, Sekambanon poika, puhui hänen kanssaan rikkoen siten käskyn, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

— Kirotut bušmannit! noitui Sanders. — Ottakaa se Tembeli, Sekambanon poika, sitokaa hänet puuhun ja antakaa hänelle kaksikymmentä lyöntiä.

Kersantti teki kunniaa, veti esiin messinkikantisen muistikirjan ja teki työlään muistiinpanon.

— Mitä sinuun tulee, sanoi Sanders naiselle, — niin sinä lopetat kirotun noitumisesi tai menettelen sinun kanssasi samalla tavoin — alaki?

— Kyllä, herra, sanoi hän nöyrästi ja lähti.

Kaksi hausaa sitoi Tembelin puuhun, ja kersantti antoi hänelle kaksikymmentäyksi lyöntiä virtahevonhihnalla — ylimääräisen oman harkintansa mukaan.